VUOROVAIKUTUKSEN TUTKIMUS AUTTAA LÖYTÄMÄÄN UUSIA POLKUJA TYÖELÄMÄN KEHITTÄMISTYÖSSÄ

Posted on by 0 comment

Vietimme vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviä Tampereella 7.-8.10. nyt ensimmäistä kertaa tällä nimellä. Tarjolla oli molempina päivinä laaja kattaus mielenkiintoisia tutkimusaiheita ja näistä herännyttä keskustelua. Tämä onkin minulle näiden päivien ydin. Saada kuulla uusista tutkimuksista ja jo saaduista tuloksista, esittää kysymyksiä ja kuunnella toisten puheenvuoroja. Tästä alkaa sitten minun varsinainen osuuteni.

En tee tällä hetkellä itse tieteellistä tutkimusta. Silti pyrin osallistumaan näihin tapahtumiin aina kun se on mahdollista. Tarvitsen pohjatietoa, kriittistä tarkastelua ja uusia ideoita, jotta voin onnistua omassa työssäni niin työntekijänä kuin työtoverina.

Olen työskennellyt lähivuosina kunnallisorganisaation kehittämistehtävissä ja parhaillaan viestintäasiantuntijana sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä. Vastuualueelleni kuuluvat esimerkiksi työyhteisöviestintä ja sisäisen vuorovaikutuksen kanavat, rekrytointiviestintä ja työnantajakuvan luominen sekä viestintäkonsultointi tietyillä tulosalueilla. Pyrin tunnistamaan näkökulmia, jotka voisivat auttaa viestintä- ja kehittämistyössä organisaatiossamme.

Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät ovat kehittämistyötä tekevälle aarrearkku. Töissä olemme parhaillaan muotoilemassa esimiehille tueksi viestinnän sparrauspakettia sekä suorassa asiakastyössä olevalle henkilöstöllemme pilottina asiakasviestinnän koulutusta ja työkaluja haastavien tilanteiden käsittelyyn. Lisäksi pyrimme lisäämään intranetimme sosiaalisia ominaisuuksia ja löytämään oleelliset teknologiavälitteiset kanavat henkilöstömme toiminnan tueksi.

Tänä vuonna nappasin arkusta mukaan jälleen mainoita aarteita.

Organisaatiomme työyhteisöviestinnän kehittämisen kannalta oleellisia, eteenpäin hiottavia timantteja olivat muun muassa sairaalakontekstiin liittyvät tutkimukset. Kuinka johtajuus rakentuu meillä työyhteisökokouksissa, millaisia rooleja otetaan? Millainen rooli johtoryhmäkokouksilla on osana yhteisöä, kuinka organisaatiotamme rakennetaan vuorovaikutuksessa ja mitä se meistä kertoo? Entä mitkä tekijät voivat tukea kuulumisen tunnetta työyhteisöön, hoitajien sitoutumista ja kuinka me voisimme vaikuttaa siihen, että työntekijät viihtyvät meillä töissä? Yllättäen tähän liittyi myös lasten väliseen vuorovaikutukseen liittyvä poissulkemisen aihe, jossa huomasin yhtäläisyyksiä myös työelämään. Miten meidän organisaatiossa otetaan joukkoon ja tehdään yhdessä? Uskon, että sain eväitä matkaan esimerkiksi esimiesviestinnän sparrausta varten.

Teknologiavälitteinen vuorovaikutus, kuten kokoustaminen tai päivittäinen keskustelu Skypessä, on yhä suuremmassa roolissa työyhteisössämme. Toivoisimme, että työkalut tukisivat toimintaamme ja mahdollistaisivat sosiaalisen läsnäolon tunteen myös henkilöille, jotka työskentelevät toisistaan erillään. Ilokseni sain aimopläjäyksen verran helmiä juuri teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen haasteista ja mahdollisuuksista työtiimille. Miten sosiaalinen läsnäolo voi rakentua, kun emme välttämättä tapaa kasvokkain? Mikä on turvallinen viestintäilmapiiri? Miten sen rakentumista voisi edistää omalla toiminnalla? Millaisia tunneilmauksia virtuaalitiimeissä ilmenee? Voiko kasvokkaistilanteiden veroinen vuorovaikutus olla mahdollista virtuaalikohtaamisissa? Varaammeko tarpeeksi aikaa virtuaalikokouksissa myös sellaiselle keskustelulle, joka mahdollistaa ideointia ja toisiimme tutustumista? Miten meidän teknologiavälitteiset kanavamme voisivat toimia paremmin henkilöstömme kannalta ja onko meillä oikeat välineet käytössä?

Useat työntekijämme ovat vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa päivittäin, tilanteita on paljon ja ne ovat aina erilaisia. Jotkin tilanteet voivat jäädä mielen päälle ja lisätä kuormitusta. Miten voisimme tukea työntekijöitämme käsittelemään haastavia asiakastilanteita? Millainen malli näihin tilanteisiin olisi mahdollista luoda, jotta sekä työntekijä että asiakas jatkaisvat tilanteesta tyytyväisin mielin eteenpäin? Onko se mahdollista? Ajatuksia tähän antoi esitelty tutkimus haastavien asiointitilanteiden vuorovaikutuksesta.

Pohdin myös jälleen roolejamme viestintäasiantuntijoina. Mikä on meidän tehtävämme johdon päätöksenteon tuessa? Miten ylipäätään olemme mukana tukemassa strategian toteutumista? Miten minä voisin organisoida työtäni paremmin? Miten esimiespalaute meillä rakentuu ja mitkä tekijät siihen voivat vaikuttaa? Miten minä voin antaa työtoverille omalla vuorovaikutuksellani hyvän fiiliksen? Osaanko kuunnella ja antaa tukea?

Nämä kohtamisen kentät, kuten vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät, eivät kuitenkaan koskaan ole pelkästään tutkimustiedon helmien keräilyä omaan koppaan työn perustaksi. Kuunteleminen sekä halu keskustella muodostavat päivien toisen funktion. Te kollegat tuotte näihin päiviin uusia ideoita, jotka syntyvät luentosaleissa, mutta myös kahvipöydissä, lounailla ja juhlissa. Parasta on juuri se, että tutkijat ja kehittäjät lyövät päitä yhteen ja saavat aikaan orastavia oivalluksia arkeen tai ehkäpä jonkin suuren innovaation. Tai bisneskontaktin. Ehkä ystävyydenkin. Muistan päivien ilmapiiristä paljon naurua, tapaamisia vuosien jälkeen, muistelua ja hyvää mieltä.

Tunsitko kipinän? Kutsun kaikkia viestinnän kehittämistyötä tekeviä tulemaan mukaan, kohtaamaan ja ennen kaikkea nauttimaan. Toivottavasti nähdään tulevissa tapahtumissa!

Elina Antikainen
Viestintäasiantuntija
Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksote

Category: Uncategorized

KEINOJA KIUSAAMISEN KITKEMISEEN – JA MIKSI SIIHEN EI OLE OIKOTIETÄ?

Posted on by 0 comment

Yleinen keskustelu lasten kiusaamisilmiön ympärillä on käynyt kiivaana kuluneen syksyn aikana. Yhteistä näille eri ulostuloille on halu kitkeä kiusaaminen niin päiväkodeista kuin kouluista. Keskusteluita selatessa ei kuitenkaan voi välttyä huomaamasta, että varsinaisia keinoja tavoitteen saavuttamiseksi on vähän ja niistäkin ollaan osin eri mieltä.

Se, että kiusaamisilmiö on nyt tapetilla, on ehdottomasti hyvä asia. Kun aloitin oman tutkimustaipaleeni alle kouluikäisten lasten kiusaamisteeman ympärillä vuonna 2009, vastasin vielä usein ihmettelevään kysymykseen: ”Mutta onko noin pienten lasten parissa kiusaamista?”. Nyt kiusaamisilmiön vakavuutta edes pienten lasten keskuudessa ei tarvitse enää painottaa.

Pelkkä palstatila ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan avointa keskustelua niistä keinoista, joilla kiusaamisilmiöön voidaan puuttua. Aihe herättää tunteita, mikä tekee sen käsittelystä haastavaa. Kiusaaminen jättää pahimmillaan pysyviä elämänmittaisia arpia, joten sen kitkemiseen haetaan nopeita ratkaisuja. Näin kiusaamista pyritään helposti käsittelemään kiusaamisroolien, kuten kiusaajien ja kiusattujen, pohjalta kiinnittämättä huomiota esimerkiksi kiusaamista sallivan ryhmän toimintaan. Riskinä on, että kiusaamisilmiön yksinkertaistaminen tuottaa arjessa tehottomia ratkaisuja.

Kiusaaminen on ryhmäilmiö

Väitän, että kiusaamisilmiön moninaisuuden ymmärtäminen ja sen ohella aihetta käsittelevän tutkimustiedon painoarvon nostaminen auttavat kitkemään – ja ennen kaikkea – ehkäisemään kiusaamista jo pienten lasten parissa. Näin voisimme puuttua kiusaamiseen ennen kuin se muuttuu yksilöä määrittäväksi tekijäksi.

Tärkein lähtökohta kiusaamisen vastaisessa työssä on muistaa, että kiusaaminen on ryhmäilmiö. Se on siis usein yksittäisen lapsen toimintaa laajempi kokonaisuus. Kiusaaminen voidaan määritellä loukkaavaksi ja vahingoittavaksi vuorovaikutusprosessiksi, joka ajan myötä johtaa jonkun tai joidenkin sulkemiseen yhteisön ulkopuolelle (Repo & Laaksonen 2016 1).

Millaisena ilmiönä kiusaaminen näyttäytyy pienten lasten parissa?

Olen omassa väitöskirjassani tutkinut lasten vertaissuhdetaitoja ja kiusaamista esikoulun vertaisryhmissä. Tutkimustyön aikana haastattelin ja havainnoin laajaa lapsijoukkoa, joka vahvisti aiempien tutkimusten ymmärrystä kiusaamisesta sekä ryhmäilmiönä että vuorovaikutusprosessina. Ryhmän vaikutus saattoi näkyä esimerkiksi kiusaamista sallivana toimintakulttuurina, kun taas kiusaamisen prosessimainen luonne tuli erityisen vahvasti esiin lasten omissa kuvauksissa.

Tutkimushaastattelujen aikana olin jututtanut henkilökohtaisesti kaikki muut ryhmän lapset ennen kuin – sanotaan nyt vaikkapa – Elias tuli kahdenkeskiseen haastatteluun. Muut lapset olivat kuvanneet, että Elias sotkee muiden leikkejä ja kiusaa. Elias sanoikin itse jo hyvin varhaisessa vaiheessa keskusteluamme reippaasti: ”Minä olen kiusaaja!”. Kun puhuimme aiheesta lisää, meni tämä 5-vuotias lapsi pohtivan näköiseksi. Hän siirsi katseensa sukankärkiin ja sanoi, ettei hän haluaisi kiusata muita, mutta hänelle menee hermo, kun muut eivät ota häntä leikkiin mukaan. ”Se tuntuu siltä, että mä haluan kiusata niitä takaisin”, Elias sanoi tuohtuneena.

Kun havainnoin samaa lapsiryhmää vapaan leikin aikana, vahvistui lasten haastattelussa kertoma näkökulma siitä, että muut lapset kokivat Eliaksen toiminnan häiritsevänä ja aggressiivisena. Elias ei esimerkiksi malttanut odottaa vuoroaan, seurata leikin sääntöjä tai antaa tilaa toisille lapsille. Hänellä oli siis vaikeuksia erilaisissa vuorovaikutustaidoissa kuten esimerkiksi leikkiin liittymisessä tai toisten huomioon ottamisessa.

Vuorovaikutustaitojen harjoittelusta keinoja kiusaamisen kitkemiseen

Vuorovaikutustaitoja opitaan läpi elämän, ja etenkin pienillä lapsilla nämä taidot ovat vasta kehittymässä. Kun Elias kuvasi itse itseään kiusaajaksi, en voinut olla pohtimatta, miten tämä vaikuttaa lapsen kehitykseen pitkällä tähtäimellä. Riskinä on, että lapsi leimataan ja hän leimaa itsensä tiettyyn rooliin puutteellisten vuorovaikutustaitojen takia.

Kiusaamiskierteen katkaisemisessa olisi keskeistä kohdistaa katse tekoihin ja toimintaan yksittäisten roolien sijaan, sillä niihin on mahdollista vaikuttaa esimerkiksi vahvistamalla lapsen kaveritaitoja ja tukemalla koko ryhmän yhteisöllisyyttä. Kiusaamisen kitkeminen ei onnistu pelkästään siirtämällä lapsia koulusta toiseen, vaikka esimerkiksi kiusaajan siirtämisestä on viime aikoina keskusteltu isompien lasten ja nuorten kohdalla viimeisenä puuttumiskeinona. Kiusaamisilmiön moninaisuuden ymmärtäminen on jo ratkaiseva askel kiusaamiseen puuttumisessa.

Parhaimmillaan kiusaamisen kitkeminen on koko lapsia ympäröivän yhteisön päämäärä, jota tukevat niin aikuisten käsitykset kuin päiväkodin tai koulun toimintamallit. Myös uusi varhaiskasvatuslaki nostaa keskiöön vuorovaikutustaitojen harjoittelun, jonka voidaan nähdä antavan meille valmiudet esimerkiksi toista kunnioittavaan vuorovaikutukseen, rohkeuteen puuttua näkemäämme kiusaamiseen ja valmiuteen tuoda oma äänemme kuuluviin.

Vaikka kiusaamiseen tulee puuttua nopeasti, kaivataan myös pitkäjänteistä työtä sen ennaltaehkäisyyn jo varhaislapsuudesta alkaen. Vuorovaikutuksen tutkijana toivon, että kaveritaitojen harjoittelemiseen ja koko ryhmän yhteisöllisyyden vahvistamiseen tullaan jatkossa kiinnittämään entistä enemmän huomiota niin pienten kuin isompienkin lasten parissa. Tai kun lukee tarinoita nykypäivän työelämästä, kenties tuo isompien lasten tulisi korvata termillä ”meidän aikuisten” parissa.

Vilja Laaksonen, FT, YTM
Asiantuntija ja kehittäjä, RALLA Oy

 

1 Laaksonen, V. & Repo, L. Kaveritaitokirja – tietoa ja harjoituksia toimivan ryhmän rakentamiseen varhaiskasvatuksessa. Folkhälsan. Painossa.

Category: Uncategorized

EI OLE TYHMIÄ KYSYMYKSIÄ – PAITSI TIETEESSÄ?

Posted on by 0 comment

Kaiken sävyiset punaiset ja keltaiset lehdet kietovat kampuksen heleään värivaippaansa. Syysvaatteiden etsinnän ohella monen puheviestijän ajatukset täyttää kiehtova mutta vaativa tehtävä: oman tutkimusaiheen löytäminen. Uudet graduntekijät pohtivat tutkielmiensa rajausta ja varttuneemmat tutkijat painiskelevat rahoitushakemusten kanssa, mutta kysymys on sama: Mikä olisi hyvä aihe? Mitä tutkia?

Opetuksen ja koulutuksen parissa rohkaistaan yleisöä usein osallistumaan keskusteluun painottamalla, ettei ole tyhmiä kysymyksiä. Sopiiko periaate myös tutkimuksen tekemiseen? Onko tieteessä mahdollista esittää tyhmiä kysymyksiä?

Tutkimuskysymysten ”hyvyyttä” ja ”tyhmyyttä” arvioidaan monella tavalla ja taholla. Osa arviointikriteereistä on yleisiä, osa nimenomaan puheviestinnän alaa koskevia. Keskustelussa toistuvat muun muassa seuraavat näkökulmat:

  • Hyvän tutkimuskysymyksen edellytetään olevan tieteellisesti, yhteiskunnallisesti ja/tai käytännöllisesti relevantti. Aina ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, kenelle annetaan valta päättää, mikä sitten lopulta on relevanttia.
  • Tutkimuskysymyksen ansiona pidetään kiinnostavuutta. Vastaavasti myös se on kuitenkin toisinaan hieman epäselvää, ketä aiheen sitten lopulta pitäisi kiinnostaa. Tutkijaa itseään? Tutkimuksen ohjaajaa tai rahoittajaa? Laajemminkin tiedeyhteisöä, alan käytännön toimijoita tai yhteiskuntaa?
  • Tutkimuskysymyksiä perustellaan usein sillä, ettei jotain asiaa ole vielä tutkittu. Vaikka tutkimusaukkojen täyttäminen on monesti mielekäs argumentti, joskus voi olla paikallaan pysähtyä pohtimaan, mahtaisikohan sille löytyä jokin hyvä syy, ettei kukaan muu ole vielä kokenut asiakseen syventyä aiheeseen. Voikin olla ihan yhtä hyvä perustelu aiheenvalinnalle, että jotain on jo tutkittu. Tärkeämpää on, että tutkimuskysymykset on perusteltu pätevästi ja kytketty asiantuntevasti aiempiin tutkimuksiin. Jonkinasteinen uutuus, luovuus ja innovatiivisuus näyttäisi kuitenkin usein olevan hyvän tutkimuskysymyksen arviointikriteeri.
  • Hyvä tutkimuskysymys ohjaa toteutettavissa olevan tutkimuksen äärelle. Hyvä kysymys on selkeästi sanoitettu ja riittävän napakasti rajattu. Koska maailma on lähtökohtaisesti kiinnostava, rajatessa jää aina jotain kiinnostavaa tutkimuksen ulkopuolelle. Tärkeintä on kuitenkin, että myös rajauksen sisäpuolelle jää tutkimuksen mahdollistamissa määrin jotain mielenkiintoista.
  • Tutkimuskysymyksen hyvyyttä voidaan arvioida myös sen eettisyyden perusteella, jolloin päästään tarkastelemaan esimerkiksi tutkimuksen tarkoitusperiä ja tiedon intressejä eli sitä, miksi kysymys kysytään ja mitä sen tuottamalla tiedolla tavoitellaan. Onko tavoitteena maailman parantaminen vai sen tuhoaminen?

 

Johtamisoppaissa korostetaan, että johtajat ovat myös arvojohtajia ja että he johtavat alaisiaan arvojen avulla – tai niin kuin J. Sakari Hankamäki blogissaan osuvasti täsmentää, ei objektiivisten arvojen kuten hyvyyden (etiikka), totuuden (tiede) tai kauneuden (estetiikka) vaan subjektiivisten arvostusten avulla. Myös erilaisten tutkielmien ohjaajien, tieteellisten artikkeleiden ja rahoitushakemusten arvioijien sekä tutkimuksen strategisista pääpainopisteistä päättävien henkilöiden työ on jatkuvia arvovalintoja. Kun määritämme, mikä puheviestinnässä on tutkimisen arvoista, tärkeää ja tavoiteltavaa, määritämme samalla myös alan ydintä ja rajoja.

Jos määrittelemme ”tyhmät kysymykset” esimerkiksi hölmösti muotoilluiksi, typerästi rajatuiksi tai eettisesti harkitsemattomiksi tutkimuskysymyksiksi, tieteessä on mahdollista esittää hyvinkin tyhmiä kysymyksiä. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa suurempi ongelma on kuitenkin, mikäli tieteessä ei enää ole tilaa pysähtyä hämmästelemään elämän ja ihmisten välisen kanssakäymisen yksinkertaisia peruskysymyksiä tai mahdollisuutta kysyä myös niitä ”tyhmiä kysymyksiä”, joiden äärellä monet innovaatiot ja oudotkin asioiden väliset yhteydet ovat löytyneet.

”Hmm… Onpas outoa. Mitä jos laitankin tämän tuonne? Vaan mikäs tuo on? Entä jos…?” Käsitteellä serendipisyys viitataan tieteessä sattumalta tehtyihin oivalluksiin, keksintöihin ja löydöksiin. Kysymys ei kuitenkaan ole vain hyvästä tuurista tai onnekkaista yhteensattumista, ”happenstancesta” (happen + circumstance). Serendipisyys edellyttää tutkijalta myös aihealueen laajaa ymmärrystä sekä intuitiota: kykyä tunnistaa yllättävän löydöksen tai asiayhteyden merkitys tilanteessa, jossa alun perin tavoiteltiin jotain muuta. Sattuma suosii siis vain asiaan perehtynyttä mieltä, kuten Louis Pasteur on asian ilmaissut. Yhtä kaikki: ilman sattumia ja tyhmien kysymysten oikeita osumia moni tärkeä havainto ja keksintö olisi voinut jäädä kokonaan tekemättä.

Palaten otsikon kysymykseen: onko tieteessä sitten tyhmiä kysymyksiä? Ehkäpä tätäkin kysymystä voisi lähestyä Richard P. Feynmanin sanoin: ”I would rather have questions that can’t be answered than answers that can’t be questioned.” Jos päätämme jo etukäteen liian ahdasmielisesti sen, mitkä kysymykset ovat puheviestinnässä ”tyhmiä”, tai jos joku muu taho tekee tuon päätöksen puolestamme, voi meiltä jäädä löytämättä paljon kaunista ja kiinnostavaa, mitä emme osanneet koskaan edes toivoa kohtaavamme. Niin kauan kuin kaikki on epäselvää, kaikki on mahdollista ja myös ”tyhmä kysymys” voi olla se kaikkein viisain.

Anne Laajalahti, tutkijatohtori, FT

Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos

Category: Uncategorized

AIHEEN VIERESSÄ, ASIAN ÄÄRELLÄ

Posted on by 0 comment

Jokainen meistä lienee osallistunut elämässään niin kutsuttuun sisäpiirivitsailuun. Joskus pelkkä sana tietyllä äänenpainolla kerrottuna riittää: kaverin kanssa, työporukassa tai vaikka perheen kesken kaikki tietävät mistä on kyse ja makeat naurut on taattu. Samalla vitsin merkitys saattaa jäädä täysin aukeamatta jollekin ulkopuoliselle.

Käännetäänpä tuttu tilanne toisin päin. Kuvittele, että sinun täytyisi selittää joku tällainen sisäpiirivitsi tälle ’ulkopuoliselle’. Mistä aloittaisit? Miksi juuri tämä sana tai nimi on hauska tai merkityksellinen? Millainen tapahtuma tai tapahtumia siihen liittyy? Miksi se huvittaa juuri teitä? Mitä muita vitsejä, tarinoita tai sanaleikkejä oikeastaan täytyisi kertoa, että juuri tämä vitsi avautuisi?

Me ihmiset jaamme arjessa valtavasti tarinoita, sanaleikkejä tai esimerkiksi sisäpiirivitsejä. Usein ne saattavat näyttäytyä harmittomana jutusteluna ja ajanvietteenä. Joskus ne voivat jopa ottaa päähän – taas kesken tärkeän palaverin harhauduttiin juttelemaan aiheen vierestä. Yhteisellä tarinoinnilla, vitsailulla – eli fantasioinnilla – voidaan kuitenkin tehdä monia asioita ryhmissä ja yhteisöissä. Avaan tässä blogitekstissä hieman tekemääni tapaustutkimusta, jossa tarkastelin fantasioinnin sisältöjä ja funktioita tiimin päätöksenteossa.
Jaettujen fantasioiden maailmaa tarkastelee yksi ryhmäviestinnän klassikkoteorioista: symbolisen konvergenssin teoria (symbolic convergence theory, esim. Bormann 1972; Bormann, Cragan & Shields 2001). Teorian peruslähtökohdat voi tiivistää seuraaviin väitteisiin:

  • Ihmisillä on luontainen tarve tulkita ja antaa symbolisia merkityksiä muun muassa ihmisille, tapahtumille ja esineille ympärillämme.
  • Näitä symbolisia tulkintoja jaetaan vuorovaikutuksessa dramatisoimalla (eli jo mainituilla sanaleikeillä, tarinoilla ynnä muilla). Dramatisointi voi olla monenmuotoista aina lennokkaan fiktiivisistä tarinoista tulevaisuuden pohdiskeluun – olennaista on, että se sijoittuu välittömän nykyhetken ulkopuolelle. Esimerkiksi toistuvasti kerrottu tarina viimevuotisten pikkujoulujen huippuhetkistä voi olla dramatisointia. Samaten projektin huippumenestyksekkäästä lopputuloksesta haaveilu tai vaikka hankalasta asiakastapaamisesta valittaminen voivat olla dramatisointia.
  • Ajoittain dramatisoinnit ketjuuntuvat: esimerkiksi toisen aloittama tarina innostaa ryhmän muita jäseniä jatkamaan samasta aiheesta, lisäämään siihen vivahteita ja yksityiskohtia tai kuljettamaan juonta eteenpäin. Tyypillisesti tällaisessa tilanteessa keskustelun tahti kiihtyy, nauru tai muut tunneilmaisut lisääntyvät, ja syntyy niin kutsuttu fantasiaketju. Tämän ketjun sisältö muodostaa fantasiateeman, jolla voi olla esimerkiksi juoni, päähenkilöitä, ja/tai tapahtumapaikka.

 

Jotkut fantasiateemat päätyvät toistumaan ja vakiintumaan vuorovaikutuksessa. Niistä alkaa muodostua niin kutsuttu jaettu symbolinen todellisuus, jonka puitteissa rakennetaan merkityksiä esimerkiksi yhteisistä arvoista, vihollisista, liittolaisista sekä jaetuista onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksista. Toisin sanoen rakennetaan yhteistä identiteettiä.

Osana tiimien vuorovaikutusosaamista käsittelevää väitöskirjatutkimustani olen tutkinut tätä ilmiötä tiimin päätöksentekovuorovaikutuksessa. Minua kiinnostavat sekä päätöksenteossa esiintyvien fantasioiden sisällöt että se, mihin niitä käytetään. Laadullisessa tapaustutkimuksessa analysoin dramatisointia erään kulttuurialalla toimivan itsenäisen tiimin kokouksissa.

Vielä julkaisemattoman tutkimukseni tulokset osoittavat muun muassa, että tutkimani tiimi käyttää fantasioita monipuolisesti ja luovasti päätöksenteossaan. He esimerkiksi muistuttavat toisiaan tiimin menneistä päätöksistä, vahvistavat tuoreita päätöksiä sekä argumentoivat ja suostuttelevat dramatisoimalla. Olikin erittäin kiinnostavaa havaita, että kyseinen pitkään toiminut tiimi rakensi ja lujitti fantasioimalla yhteistä ymmärrystään esimerkiksi tavoitteistaan ja keskinäisistä suhteistaan. Vuorovaikutuksessa mm. vitsailtiin toisten luonteenpiirteistä ja dramatisoitiin tiimin ulkopuolisista uhkista, kuten taloudellisista paineista. Lisäksi fantasiointi vaikutti konkreettisesti siihen, miten ja millaisia päätöksiä tehtiin.  Esimerkiksi kiistatilanteessa joku jäsenistä saattoi suostutella muut osallistumaan omaa näkökulmaansa tukevaan fantasiaketjuun.

Symbolisen konvergenssin teorian kehittäjä Ernest Bormann on huomauttanut, että on todennäköistä, että miltei mikä ryhmä hyvänsä päätyy tavalla tai toisella dramatisoimaan päätöksenteko- tai ongelmanratkaisukeskustelussa. Näin voi tapahtua, vaikka pyrkimys olisi pelkästään rationaaliseen, tehokkaaseen keskusteluun. Sen lisäksi, että ilmiö on tavallinen, se voikin olla jopa hyödyllinen. Dramatisoimalla rakennetaan paitsi yhteisymmärrystä, myös yhteistä identiteettiä. Lisäksi kinkkisessä tilanteessa ajautuminen ’aiheen viereen’ voi toimia luovuuden lähteenä. Irrottautuminen ratkaisupaineesta voi synnyttää uudenlaisia ideoita, jopa yhteisen ahaa-elämyksen.

Ryhmien päätöksenteon tutkimus on monin osin painottunut rationaalisuuden ja tehokkuuden tarkasteluun. Ymmärrettävästi työelämässäkin kaivataan usein vinkkejä siihen, miten voisimme toimia ripeämmin ja tehokkaammin. Väitän kuitenkin, että kiireen, tehostamisen ja asiakeskeisyyden rinnalla joskus voikin olla juuri paikallaan eksyä aiheen ja aikataulun viereen. Päätöksenteko työelämän tiimeissä ei yleensä ole suoraviivainen, hetkessä tapahtuva halki-poikki-pinoon -juttu, vaan yhteistä merkityksentämistä, keskustelua ja ymmärrystä vaativa pitkäkestoinen prosessi. Dramatisoinnin avulla voidaan esimerkiksi pyrkiä niin sanotusti samalle aaltopituudelle tai kehittää erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Toisaalta omassa yhteisössä vallitsevia fantasioita voi olla hyvä tarkastella paikoin myös kriittisesti. On mahdollista, että ne esimerkiksi vaivihkaa luovat epätasa-arvoa tai perustuvat paikkaansa pitämättömille oletuksille. Niistäkin kannattaa siis paikoin ottaa etäisyyttä tai kysäistä suurennuslasin kanssa: millaisista palasista meidän yhteiset fantasiamme muodostuvat?

Seuraavan kerran kun palaverissa, lounaspöydässä tai työpaikan käytävällä ajaudutaan aiheen viereen fantasioimaan nykyhetken ulkopuolelle, suosittelen olemaan korvat höröllä. Saatat oppia yllättävän paljon oman tiimisi, työyhteisösi tai organisaatiosi identiteetistä, arvoista tai jopa siitä, miten teette päätöksiä.

Tessa Horila
Puheviestinnän väitöskirjatutkija, FM
Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos
Prologos ry:n tiedottaja

 

Category: Uncategorized

PERUSKYSYMYSTEN ÄÄRELLÄ

Posted on by 0 comment

Teen töitä monitieteisessä tutkimusryhmässä. Istun tuon tuostakin jossakin tapaamisessa, jossa esittelen, kuka olen ja mitä teen. Vakiintunut vastaukseni tuntuu olevan, että olen erikoistutkija ja taustaltani viestintätieteilijä. Olen pikku hiljaa myös oppinut huomaamaan, mitä se sitten käytännössä minulle tarkoittaa. Se viestintätieteilijyys.

Viestintätieteilijyyteni kulmakiviä on kaksi. Niiden ymmärtämiseen minulta meni vuosia mutta nykyisin ne muodostavat perustan sille, miten katselen monia asioita tutkijana, opettajana, kouluttajana, konsulttina. Eikä sillä oikeastaan tunnu olevan niin suurta merkitystä, millä kentällä liikun. Olenko täydennyskouluttamassa opettajia, opettamassa yliopistossa, puhumassa erilaisten sidosryhmän edustajien tai päättäjien kanssa vai onko kyseessä ihan puhtaasti tieteentekeminen ja siihen liittyvät kysymykset? Nämä minun suosikit tuntuvat toimivan omalla tavallaan joka areenalla. Ehkä ne sitten ovat jotakin sellaisia oman asiantuntijuuden ydinasioita, tapoja lähestyä asioita.

Ensimmäinen näistä on vuorovaikutus. Tapaan aina sanoa perustutkinto-opiskelijoille, että minulta meni ainakin maisterintutkinnon verran aikaa ymmärtää SYVÄLLISESTI, mitä vuorovaikutus tarkoittaa. Ensimmäisenä opiskeluvuotena luentomuistiinpanoihin piirretystä Shannonin ja Weaverin mallista oli aika pitkä matka siihen, että ymmärsin, mitä tuo sana todella tarkoittaa vaikkapa eri teorioiden valossa ja tieteenfilosofisista lähtökohdista tarkasteltuna. Ja pitihän sitä sitten ihan käytännössäkin olla vuorovaikutuksessa kotona, töissä ja muissa maissa, että tuo kaikki tieto kiinnittyi jollakin merkityksellä tavalla omaan kokemusmaailmaan.

Se toinen kulmakivi on sitten merkitys. Ja ehkä merkitykseen liitän ajatuksissani myös tulkinnan. Monet toisten ihmisten kanssa toimimiseen liittyvät asiat saattavat palautua kysymykseen, miten ymmärrämme tapahtumia, millaisia tulkintoja ja merkityksiä niihin liittyy. Arkikielessä puhuisimme varmaan siitä, mitä jokin asia meille tarkoittaa. Konflikti? Parisuhde? Yhteisöt? Toimiva vuorovaikutus? Vuorovaikutusosaaminen? Lista lienee loputon. Merkitysten syntyminen, yhteinen ymmärrys tai millä sanalla nyt sitten haluammekaan arkikielessä puhua tästä toisten kanssa toiminnan mahdollistavasta perustavaa laatua olevasta vuorovaikutuksen kulmakivestä, on fundamentaalia. Ilman sitä olisi aika vähän.

Olisi harhaista ajatella, että se, miltä nämä minun kulmakiveni nyt näyttävät, olisi jotenkin pysyvää, kivenhakattua. On lohdullistakin ajatella, että kumuloituva tieto ja elämä ylipäätään tarjoaa lisää kulmakiviä tai joskus myös nakertaa tai ravistelee entisiä. Toivon, että joskus 10 vuoden päästä löydän tämä kirjoituksen uudelleen ja pohdin, ovatko kulmakivet muuttuneet. Miten ymmärrän ja lähestyn ihmisiä, vuorovaikutusta heidän välillään? Mitä ne minulle tarkoittavat?

Ja sitten seuraakin se päivän polttava kysymys. Mitä se viestintätieteilijyys sinulle tarkoittaa? Mitkä tiedolliset tai kokemukselliset kulmakivet kannattelevat sinun arkista työtäsi?

Sanna Herkama
Erikoistutkija
Turun yliopisto

PS. Terveisiä vielä kaikille jatko-opiskelukavereille! En ole myöskään unohtanut käsityksiä ja kokemuksia. Ne eivät nyt mahtuneet tähän listaan mutta niistä voidaan aina keskustella lisää :)

Category: Uncategorized

VIESTINTÄVINKKI: VUOROVAIKUTUS ON MONIMUTKAINEN PROSESSI

Posted on by 0 comment

Syksyn ja arjen alettua lehdet vilisivät monenlaisia vinkkejä sujuvaan työpaikalle palaamiseen lomien jälkeen. Monet organisaatioiden ja työyhteisöjen toiminnan kannalta keskeiset viestinnälliset prosessit yksinkertaistuvat niissä usein melkoisesti; tiedottaa täytyy avoimesti ja runsaasti, palaverissa kaikkien on osallistuttava, kahvihuoneessa täytyy puhua muusta kuin työstä, sähköpostia ei saa lähettää liikaa ja palautetta on jaettava jatkuvasti.

Vinkit ovat hyviä, jos ne saavat meidät katsomaan omaa ja oman työyhteisömme toimintaa ja vuorovaikutuskäytänteitä kriittisesti. Väkisin viestintäkäyttäytymisen päälle pakotettuina muistisääntöinä ja jokaiseen työyhteisöön ja työtilanteeseen sopivina ”nyt ryhdytään olemaan tuotteliaita ja voimaan hyvin” -ohjenuorina niistä ei kuitenkaan ole apua, ainakaan kovin kestävästi. Työelämässä olisikin tärkeää muistaa, että vuorovaikutus on monimutkainen, monitulkintainen ja jatkuvasti muuttuva prosessi, jonka ennustaminen on usein aika haastavaa.

Tässä blogitekstissä kuvaan pienen siivun vuorovaikutuksen moniulotteisuudesta työelämässä: kirjoitan tekeillä olevasta puheviestinnän väitöskirjatutkimuksestani, jossa tarkastelen hallinnollisten työryhmien – kuten erilaisten työyhteisökokousten tai johtoryhmien – sisäistä vuorovaikutusta. Tuoreimmassa väitöskirjani osatutkimuksessa 1
tutkimuskohteena oli työnkoordinointi työyhteisöpalavereissa  (ks. Pennanen & Mikkola 2016). Työnkoordinoinnilla tarkoitan vuorovaikutuksessa tapahtuvaa työn suunnittelua ja organisointia ja työhön liittyvistä aiheista neuvottelua. Halusin selvittää, mitä tuossa pikaisesti makusteltuna yksinkertaisen kuuloisessa prosessissa vuorovaikutuksen näkökulmasta tapahtuu. Ymmärrystä lisäämällä koordinointia on mahdollista kehittää, jolloin voidaan tukea niin työn suorittamista kuin työhyvinvoinnin rakentumista ja ylläpitämistä. Tutkimuksessa havainnoin ja analysoin viikoittaisia työyhteisöpalavereja suomalaisessa sairaalaorganisaatiossa.

Tutkimus osoitti, että työhön liittyvien käytännön tehtävien ja vastuiden koordinoimisen – siis vaikkapa työvuorojärjestelyistä neuvottelemisen – lisäksi koordinoimisprosesseissa tapahtuu paljon kaikkea muutakin. Koordinoitaessa työtä määritellään esimerkiksi hyväksyttyjä työyhteisön jäsenyyden muotoja tai hyväksyttyjä tapoja tuntea ja ymmärtää tai osoittaa tunteita ja ymmärrystä työssä. Tulosten mukaan työnkoordinointi koostuu työhön liittyvän tiedon merkityksentämisestä, toiminnan merkityksentämisestä, tunteiden hallitsemisesta ja positioiden hallitsemisesta.

Palavereiden vuorovaikutuksessa tiedon ja mielipiteiden pyytämisen ja jakamisen lisäksi tiedolle ja sen merkityksille haettiin vahvistusta ja niitä vahvistettiin ja torjuttiin. Nämä tiedon merkityksentämisen prosessit kytkeytyvät työyhteisön suhdetasoon, kun esiin nousevat kysymykset siitä, kenen tieto on merkityksellistä tai kenellä on oikeus vahvistaa tai torjua tieto tai sen oleellisuus. Toimintaa merkityksennettäessä kiinnostavina prosesseina ilmenivät kollektiivinen muistelu organisaation tai työyhteisön menneisyydestä sekä tulevaisuuden toiminnasta neuvotteleminen. Työnkoordinoinnissa rakennettiin näin työyhteisön yhteistä ymmärrystä historiasta ja visiota tulevasta. Kiinnostava prosessi oli myös omalle toiminnalle oikeutuksen hakeminen ja toiminnan oikeuttaminen tai torjuminen, jolloin usein siirrettiin tai otettiin vastuuta. Vastuun siirtämistä tehtiin palavereissa esimerkiksi selittämällä syitä omaan toimintaan; työtilanteessa oli toimittu virheellisesti, koska joku korkeammassa asemassa oleva oli antanut luvan tai koska työn luonne – esimerkiksi hoitotyön hektisyys – oli niin vaatinut. Tunteiden hallinnan prosesseissa muodostettiin yhteistä ymmärrystä työhön kuuluvien tunteiden sopivuudesta ilmaisemalla ja oikeuttamalla tunteita. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa työntekijän kuvaus työtilanteessa koetusta epävarmuudesta, jonka toinen palaverin osallistuja oikeuttaa osoittamalla tukea: ”tuo on ihan luonnollista, meistä kaikista tuntuu joskus samalta”. Työtä koordinoitaessa hallittiin myös työyhteisön jäsenten positioita hakemalla oikeutusta ja oikeuttamalla tai torjumalla osallistumista kokouksen vuorovaikutuksessa – siis määrittelemällä esimerkiksi kenen puheenvuoro on merkityksellinen. Positioita hallittiin myös kuvaamalla erilaisiin ryhmiin kuulumista tai kuulumattomuutta työyhteisössä.

Tutkimus osoitti, että työnkoordinointi ei ole ainoastaan käytännön työtehtävien suunnittelua ja työnjaon organisointia, vaan prosesseissa myös merkityksennetään ja hallitaan työyhteisöä suhdetasolla. Työtä koordinoitaessa rakennetaan työyhteisön sosiaalista todellisuutta. Ymmärrystä ilmiön moniulotteisuudesta voidaan hyödyntää koordinoinnin käytänteitä työyhteisöissä arvioitaessa ja kehitettäessä tai koulutettaessa esimerkiksi johtajia, jotka usein ovat vetovastuussa koordinoinnista työyhteisökokouksissa. Työhyvinvoinnin kannalta kiinnostavia kysymyksiä ovat esimerkiksi palavereissa osallistumisen mahdollistamisen ja estämisen teemat sekä työhön liittyvien tunteiden, tiedon ja toiminnan hyväksytyksi tai oikeaksi rakentumisen ulottuvuudet erilaisissa työyhteisön ryhmätilanteissa.

Työpaikkojen huoneentauluihin haluaisin kirjoittaa yksinkertaistavien viestintävinkkien sijaan muutaman lauseen, joita voisi pureskella niin työnteon kuin taukojen lomassa: Työelämän arkisissa tilanteissa tapahtuu vuorovaikutuksen näkökulmasta usein paljon enemmän kuin pikainen vilkaisu antaa ymmärtää. Vuorovaikutus ei ole pelkkää tiedottamista tai tiedonhallintaa, päätöksentekoa, konfliktien ratkaisua, ilmapiirin ylläpitämistä, johtamista tai palautteen antamista, vaan työyhteisöt, ryhmät, tiimit ja vuorovaikutussuhteet rakentuvat, säilyvät ja muuttuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutus on työelämän ydin ja lähtökohta – ei lista irrallisia toimintoja tai tapoja, jotka käyttöönottamalla muututaan automaattisesti vuoden työntekijöiksi, johtajiksi ja työyhteisöiksi. Vuorovaikutuksen dynaamista luonnetta ymmärtämällä on helpompi ryhtyä rakentamaan myös konkreettisia ja kestäviä kehittämisen keinoja työelämässä.

Eveliina Pennanen
Puheviestinnän tohtoriopiskelija, FM
Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos
Prologos ry:n johtokunnan jäsen

————–

1Tutkimuksesta on julkaistu artikkeli: Pennanen, E. & Mikkola, L. 2016. Work coordination as a social interaction process in nursing staff meetings. Nordic Journal of Working Life Studies 6 (2), 23–41. 

 

Category: Uncategorized

“KESKUSTELEN, SIIS AJATTELEN”

Posted on by 0 comment

Olen elämäni aikana osallistunut moneen seminaariin, konferenssiin, työpajaan, teemaryhmään ja miksi niitä kaikkia onkaan kutsuttu, joista suurin osa on ollut akateemisia tai akateemisuuteen liittyviä. Miltei kaikkia on yhdistänyt sama piirre: tilaisuuden puhuja tai puhujat ovat saaneet ylittää heille annetun aikarajan, eikä kunnolliselle keskustelulle ole jäänyt riittävästi tai ollenkaan aikaa. Kuulijana olen ollut usein ihmeissäni, koska en ole ollut varma, ymmärsinkö oikein tai ollenkaan puhujaa. Joskus olen saanut kysyttyä asiasta, mutta liian usein tilaisuus on alkanut sanoilla: ”Keskustellaan sitten lopuksi, jos jää aikaa.” ja päättynyt sanoihin: ”No, nyt tässä menikin aika jo yli…”

Väitän kuitenkin, että oppimista sekä tieteen ja tutkimuksen kehittämistä ja kehittymistä tapahtuu kyseenalaistamalla sekä omia ajatuksia testaamalla muiden kanssa keskustellen. Vuosien ajalta on mieleeni jäänyt, kuinka yksi opiskelija huokasi patistukseeni ajattelemisesta sen olevan ”niin vaikeata”. Niinhän se on ja siksi sitäkin pitäisi harjoitella, ei pelkästään yksin, vaan yhdessä, keskustelemalla. Miksi sitten annamme puhe-esitysten venyä yhteisen ihmettelyn ja ajatustenvaihdon kustannuksella?

Lapseni ovat käyneet koulua Suomen lisäksi Isossa-Britanniassa. Täällä kotimaassa saimme moitteita siitä, kuinka lapsi kyseli, koska ”Kyllä huomaa, että hänelle on aina vastattu”. Englannissa tämän lapsen aktiivisuutta kiitettiin. Toisen lapsen ensimmäisessä todistusvihossa luki, että matematiikka sujuu, mutta ”ei keskustele riittävästi matematiikan tunneilla”. Tämä luonnollisesti hämmensi, sillä: mistä ja miksi matematiikan tunneilla pitäisi jutella.

Reilun kahden vuoden aikana selvisi, mistä kaikesta oppitunneilla voidaankaan keskustella. Kaikkien piti olla valmiita esittämään ja perustelemaan omat ajatuksensa ja lapset oppivatkin yhdistämään ajattelun kehittymisen ja oppimisen keskustelemiseen. Oppilaiden piti olla valmiita keskustelemaan oppitunnin aiheesta. Aina se ei ollut helppoa, eikä mukavaa, mutta sen odottaminen tai jopa vaatiminen oli perusteltua.

Omassa työssäni puheviestinnän opettajana yliopistossa olen painottanut keskustelemisen merkitystä akateemisessa yhteisössä. Pyrin haastamaan opiskelijoita ajattelemaan ja keskustelemaan. En voi sanoa aina tässä onnistuneeni. Olen kuitenkin koittanut rehellisesti reflektoida omia reaktioitani opiskelijoiden kysymyksiin. Olenko oikeasti avoin ja vastaanottavainen, vai rypistänkö ehkä huomaamattani kulmiani tai huokaisenko hiljaa kuin sanoen: ”Pitääkö tuostakin nyt vielä keskustella”?

Iloitsen suuresti uudesta opetussuunnitelmasta, jossa tuodaan uudella tavalla esille vuorovaikutus ja sen oppiminen jo peruskoulussa. Tarvitsemme muutoksen diskurssiin, vaikka käytännössä muutos olisikin pientä ja hidasta. Odotan tulevaisuudelta enemmän tilanteita, joissa kysyminen on sallittua, jopa suotavaa. Tilanteita, joissa kysyjää ei pidetä rasittavana keskeyttäjänä, vaan kaikkien yhteisen oppimisen, ymmärtämisen ja tietovarannon kasvattajana, keskustelun herättäjänä.

Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri

Category: Uncategorized

PUHEVIESTINNÄN YLIOPISTO-OPETUS MUUTOSTEN TUULISSA

Posted on by 0 comment

Yliopistoissa puhaltaa tällä hetkellä monenlaisia muutoksen tuulia. Vuonna 2010 voimaan tullut yliopistolain uudistus muutti monia asioita. Samassa yhteydessä moni yliopisto muutti myös rakenteitaan. Tämä jälkeen muutokset ovat olleet jatkuvia, eikä ainakaan julkisen keskustelun perusteella jatkuville rakenteellisille muutoksille ole näkyvissä loppua. Myös taloudelliset leikkaukset koskevat kaikki yliopistoja ja tieteenaloja. Varsinkin humanistiset tieteet ovat olleet vaaravyöhykkeellä, mutta eivät onneksi viestintätieteet.

Puheviestintää voi tällä hetkellä opiskella täysimääräisesti kahdessa yliopistossa – Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa. Helsingin yliopistoon ei enää muutamaan vuoteen ole otettu uusia pääaineopiskelijoita, mutta aikanaan sisäänotetut opiskelijat toki koulutetaan siellä maistereiksi. Menneen talven aikana sekä Jyväskylässä että Tampereella on päätetty tehdä isoja rakenteellisia muutoksia.

Jyväskylän puheviestintä viestintätieteiden laitoksella on saanut olla pitkään samassa toimintaympäristössä. Nyt yliopiston hallitus on päättänyt muuttaa tiedekunta- ja laitosrakenteita 1.1.2017 alkaen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että humanistinen tiedekunta ja osa yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta yhdistyvät ja uuden tiedekunnan nimeksi tulee humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Myös viestintätieteiden ja kielten laitos yhdistyvät, ja uudesta laitoksesta tulee kieli- ja viestintätieteiden laitos. Samalla yhteisöviestinnän oppiaine siirtyy humanistisesta tiedekunnasta Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakouluun ja se saa uudeksi nimekseen viestinnän johtaminen.

Puheviestinnässä on myös pitkään käyty keskustelua, pitäisikö tieteenalamme nimeä muuttaa. Tätä keskustelua on käyty menneenä talvena esimerkiksi Prologoksen Facebook-sivulla ja täällä blogissa. Olemme käyneet asiasta keskustelua myös Jyväskylän ja Tampereen puheviestintä-oppiaineiden välillä. Jyväskylä on ottamassa asiassa ensimmäisen askeleen, ja puheviestinnän tilalle on tulossa hakukohteena viestinnän kandidaatti- ja maisteriohjelma. Tätä kirjoittaessani asia on tosin vielä rehtorin päätöstä vaille. Puheviestinnän professori Maarit Valo Jyväskylästä kuitenkin toteaa muutoksesta, että varmaan edelleen puhutaan entiseen tapaan puheviestinnästä aika monessa yhteydessä, esimerkiksi kurssien nimissä se tulee säilymään. Hänen mukaansa ei siis voi sanoa, että puheviestintä-oppiaineen nimi olisi muuttumassa viestintä-oppiaineeksi. Myös sisällöissä keskitytään vuorovaikutukseen entiseen tapaan.

Tampereen yliopistossa tehtiin edellinen suuri rakenteellinen muutos vuonna 2011. Tuolloin poistuivat tiedekunnat ja laitokset ja tilalle tuli tieteenalayksiköt. Silloin myös puheopin laitos hajosi kolmeen osaan, ja puheviestintä siirtyi viestinnän, median ja teatterin yksikköön. Samalla kandidaattikoulutus muuttui laaja-alaiseksi, joten puheviestintää opiskellaan journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelmassa. Puheviestinnällä on kuitenkin oma sisäänotto ja maisteriohjelma. Nyt kun asiat on saatu vähitellen rullaamaan viiden vuoden aikana, niin tulossa on uusia suuria muutoksia.

Vuoden 2017 alusta Tampereen yliopistoon tulevat jälleen takaisin tiedekunnat – ei kuitenkaan laitoksia. Lisäksi tiedekunnan johtajasta tulee jälleen dekaani. Muutos liittyy Tampere3 hankkeeseen, jossa Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun on tarkoitus muodostaa uusi korkeakoulu, joka aloittaa 1.1.2018. Puheviestintä siirtyy uuteen Viestintätieteiden tiedekuntaan, johon yhdistyvät nykyinen viestinnän, median ja teatterin yksikkö, kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö ja osa informaatiotieteiden yksikköä. Koulutusrakenteeseen ei ole tällä hetkellä tulossa muutosta, vaan nykyiset tutkinto-ohjelmat jatkavat. Tampereellakin kuitenkin keskustellaan aktiivisesti puheviestinnän nimestä, mutta mitään päätöksiä ei vielä ole. Sen sijaan jo perinteinen tiedotusoppi on virallisesti kadonnut kokonaan oppiaineiden joukosta, sillä se on muuttunut kahdeksi oppiaineeksi: journalistiikaksi ja mediatutkimukseksi.

Yliopistojen leikkaukset eivät ole suoraan kohdistuneet kumpaankaan puheviestinnän oppiaineeseen. Sekä Jyväskylän että Tampereen yliopistoissa on noudatettu hyvää henkilöstöpolitiikkaa ja päätetty, että säästöjä etsitään muuten kuin työntekijöitä irtisanomalla. Oppiaineet ovat edelleen myös uusien hakijoiden suosiossa. Tänä kesänä uusia kandidaattitason aloituspaikkoja puheviestinnässä oli Jyväskylään 15 ja Tampereelle 20. Hakijoita Jyväskylään oli 164 ja Tampereelle 187. Hakijoiden määrät ovat yleisesti vähentyneet viime vuosina viestintäaloilla hakujärjestelmän uudistusten takia.

Säästöjen takia yliopistoissa kuitenkin toimitaan nykyään pienenevillä resursseilla, minkä takia on syytä muistuttaa, että yliopistot keräävät lahjoituksia ensi kesään saakka. Pieniä summia voi lahjoittaa yliopistoille kuka tahansa, mutta 10 000 euron lahjoituksen voi jo suunnata haluamalleen alalle. Me humanistit saamme kuitenkin lähinnä seurata vierestä, kun muut tieteenalat keräävät lahjoituksia nimiinsä. Puheviestinnän ja vuorovaikutuksen tärkeyttä korostetaan kaikkialla yhteiskunnassa – myös yrityksissä ja muissa organisaatioissa. Vuorovaikutuksen arvostuksen ja merkityksen ymmärtämisen voisi kuitenkin muuttaa myös euroiksi ja tehdä lahjoituksen puheviestintä-oppiaineille. Molemmissa yliopistoissa lahjoitukset olisivat erittäin tervetulleita, jotta näiden isojen muutosten keskellä voidaan turvata puheviestinnän laadukas opetus ja tutkimus.

Pekka Isotalus
Tampereen yliopiston puheviestinnän professori
Prologos ry:n puheenjohtaja

Category: Uncategorized

MIKÄ MEIDÄT SAA LIIKKEELLE?

Posted on by 0 comment

Ja nyt ei puhuta urheilusta vaan vuorovaikutuksesta ja käyttäytymisestä. Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa puhuttiin koulukiusaamisesta ja siitä, miten sitä voitaisiin ennaltaehkäistä ja kuinka siihen tulisi puuttua. Keskusteluissa ei puhuttu vain meidän koulusta tai meidän kunnasta tai kaupungista vaan kokonaisista maista, valtioista ja maanosista. Asiat alkoivat näyttää hyvin monimutkaisille, kun puhe kääntyi länsimaiden ulkopuolelle. Miten kiusaaminen ymmärretään eri puolilla maailmaa? Kuinka yleistä se on? Liittyykö ilmiöön ja sen tyypillisiin piirteisiin joitakin globaaleja trendejä?

Keskustelut saivat minut pohtimaan muutosta ja sitä, mikä saa meidät ihmiset liikkeelle, toimimaan toisin ja muuttamaan käyttäytymistämme silloin, kun se ei ole toimivaa, tehokasta, eettisesti kestävää tai tavoittelemisen arvoista. Kiusaaminen on hyvä esimerkki ilmiöstä, josta on jo varsin paljon tutkittua tietoa. Jo arkikokemuksen pohjalta tiedämme, että pitkäkestoinen ja vakava kiusaaminen voi vaikuttaa kiusatun oppilaan hyvinvointiin kouluvuosina ja paljon myöhemminkin. Tutkimustulokset osoittavat, että myös toisten kiusaaminen voi johtaa myöhemmin elämässä kielteisille poluille esimerkiksi ihmissuhteissa (ks. kiusaamisen kielteisistä vaikutuksista esim. Pörhölä).

Vaikka tutkimustulokset kiistatta osoittavat kiusaamisen olevan vakava kehityksellinen riski lapsen ja nuoren hyvinvoinnille, ei siihen puuttuminen tunnu enää olevan niin yksinkertaista. Monissa länsimaissa käydään parhaillaan keskustelua siitä, mitä kiusaamiselle tulisi tehdä. Verkossa tapahtuva kiusaaminen ja siihen liittyvä some -julkisuus nostavat nopeasti traagiset kiusaamistapaukset tapetille ja pian herää kysymys, kuka on vastuussa. Mikä on opettajan ja koulun vastuu? Entä vanhempien ja vertaisten? Tulisiko laissa säätää jotakin siitä, kenen tulisi puuttua ongelmaan? Miten? Missä? Milloin?

Suomessa kehitetty KiVa Koulu -toimenpideohjelma on yksi niistä harvoista kiusaamisen vastaisista toimenpideohjelmista, jonka on osoitettu vähentävän kiusaamista laajassa koe-kontrolliasetelmassa. Toista vastaavaa ei maailmalta tällä hetkellä löydy. KiVa on niin sanottu näyttöön perustuva toimenpideohjelma. Sen vaikuttavuutta on tutkittu ja sen tiedetään toimivan. Hämmentävää on se, että tutkimustieto osoittaa kiusaamisen olevan ongelma, johon tulisi puuttua ja itse asiassa siitäkin jo tiedetään jotakin, miten siihen kannattaisi puuttua. Ilmiön vakavuuden osoittaminen tutkimustietoon nojaten tai ennaltaehkäisevien toimien vaikuttavuuden osoittaminen ei kuitenkaan tunnu riittävän. Tarvitaan jotakin muutakin.

Keskustelut saattavat johtaa laajassa mittakaavassa siihen, mikä on ennaltaehkäisevien toimenpiteiden ns. hyöty-panossuhde (cost-benefit -analyysi). Miltä säästytään vaikkapa kansanterveydessä, kun resursseja kohdennetaan voimakkaasti kiusaamisen vastaiseen työhön? Kuinka monen lapsen tai nuoren elämä voidaan pelastaa? Toisaalta huomio kohdistuu myös siihen, kuinka jalkauttaa lakeja, strategioita, toimenpiteitä ja hankkeita käytännön tasolle. Strategiat ja toimenpiteet eivät auta mapissa vaan ne tulisi saada osaksi yhteisöjen arkisia käytänteitä ja olemista. Tässä tarvitaan hallinnollista osaamista ja keskeisten toimijoiden motivoitumista. Esimerkiksi koulutoimenjohtaja ja rehtori voivat käytännössä vaikuttaa siihen, millaista kiusaamisenvastaista työtä kouluissa tehdään. Kiusaamisen vastainen työ luonnollisesti vaatii myös resursseja, joista keskeisimpiä lienevät aika ja raha. Ja aikahan tunnetusti on rahaa. Koulun arjessa kiusaamisen vastaista työtä tekee opettaja. Oleellista on kysyä, kuinka saada yksittäinen opettaja vuodesta toiseen tekemään sitä verrattoman arvokasta työtä, jota kouluissa tehdään joka päivä. Kuinka tukea, motivoida ja innostaa opettajaa työssään silloinkin, kun se tuntuu raskaalle?

Kiusaaminen on vain yksi esimerkki ilmiöstä, jonka tiedetään uhkaavan hyvinvointiamme. Elämme yhteiskunnassa, jossa on runsaasti tietoa terveydestä ja hyvinvoinnista mutta aina tuo tieto ei yllä käytännön tasolle. Hyvinvoinnin edistäminen instituutioiden ja organisaatioiden sisällä tuntuu olevan kovin monesta asiasta kiinni. Isojen ideologioiden ja arvojen tuominen käytäntöön on monen tekijän summa. Kaikkien keskustelujen ja pohdintojen jälkeen, palaan aina pohtimaan uudelleen sitä, mikä meitä loppujen lopuksi liikuttaa, saa muuttamaa sosiaalista todellisuutta. Ja ei minulle oikein tule mieleen kuin yksi asia.

Tunne siitä, että jokin on tärkeää. Kaikki palautuu nähdäkseni siihen, mitä arvostamme. Tieto ei välttämättä yksin riitä. Tarvitaan tunne siitä, jokin asia on tavoittelemisen arvoinen. Niin kuin nyt esimerkiksi kasvavan ja kehittyvän pienen lapsen hyvinvointi.

Sanna Herkama, FT, Erikoistutkija, Turun yliopisto

 

 

Category: Uncategorized

JÄÄTÄVÄN TEHOKASTA

Posted on by 1 comment

Istun nuoria opiskelijoita täynnä olevassa salissa. Odotan vuoroani kertomaan heille siitä, mitä voi olla odotettavissa heidän lähtiessään maailmalle ja opiskelemaan ulkomaille vaihtoyliopistoon lukukaudeksi tai -vuodeksi. Huomaan isossa salissa lähestulkoon joka toisen opiskelijan selaavan kännykkäänsä tai tablettiaan samalla, kun vuorossa oleva alustaja kertoo opiskelijoille, miten heidän tulee toimia jos vaihtokausi keskeytyy yllättäen ja opiskelija joutuu palaamaan kotimaahansa suunniteltua aikaisemmin. Pahimmassa tapauksessa opiskelija voi joutua maksamaan jo maksetut tuet takaisin, mikäli ei osaa toimia oikein kyseisessä tilanteessa. Mietin siinä istuessani, että kuinkahan moni näistä paikalla olijoista sitten tietää, miten toimia kriisitilanteissa? Vai toivovatko he löytävänsä avun ja tiedon suoraan verkosta? Facebookista sitä tietoa voi olla hieman hankala löytää, mutta ehkä jollain kaverilla on kokemusta, tai ainakin tietoa, tai kuulopuheiden perusteella luotuja mielikuvia, vai mitä ne nyt oli?! Huolestumiseni ja aiheen pohdiskelun keskeyttää vieressäni olevan opiskelijan kännykkä, joka alkaa pauhata Youtubesta löytyneen videon ääniraitaa. Opiskelija ei edes näytä nolostuvan tilanteesta, vaan hiljentää vain ääntä vaivihkaa ja kaivaa kuulokkeet laukustaan.

Päädymme keskustelemaan aiheesta myöhemmin muiden kielikeskuksen opettajien kanssa ja eräs kollega tuskailee, että haluaisi kieltää kännykät omalla tunnillaan, muttei haluaisi itselleen hankalan ja nalkuttavan opettajan mainetta. Toinen kollega puolestaan korostaa sitä, että hän kannustaa opiskelijoita etsimään lisää tietoa luennolla esille tulleista ilmiöistä ja asioista simultaanisti jo luennon aikaan. Hän on jopa suunnitellut tehtäviä, joissa tietoa haetaan itsenäisesti tuntien aikana. Teknologia voi toimia loistavasti opetuksen ja oppimisen välineenä ja keskustelua siitä, miten se tehdään onnistuneesti todella oppimista tukevasti käydään varmasti monella areenalla. Puheviestinnässä teknologiavälitteistä vuorovaikutusta tutkitaan paljon ja tietoa aiheesta on helposti saatavilla. Tiedämme, että hyvin käytettynä teknologia helpottaa, edistää ja motivoi monessa kohdassa opiskelijoita erilaisten asioiden oppimisessa ja yhdessä tekemisessä. Tiedämme kuitenkin myös sen, että ihminen ei valitettavasti ole niin multitaskaaja,  kuin haluaisimme kuvitella. Pohdintaa edellyttävän teoreettisfilosofisen kysymyksen ja facen tai twitterin seuraaminen eivät valitettavasti onnistu hyvin yhtä aikaa. Rinnakkain ehkä, mutta yhtä aikaa emme pysty esimerkiksi kuutelemaan niin, että ymmärtäisimme kuuntelemamme kunnolla ja kirjoittaisimme samalla syvällistä ajattelua vaativaa tekstiä. Ja kuinka moni opiskelija lopulta ihan oikeasti kaivaa verkosta aiheeseen liittyvää relevanttia lisätietoa ja kuinka moni tekee jotain aivan muuta, kuten vastaa sähköposteihin, päivittää omia sosiaalisen median kanaviaan tai kuluttaa muuta sosiaalista mediaa siinä samalla, kun opettaja tai joku opiskelijatoveri tekee omaa ’suoritustaan’ luokassa? Millaisesta vuorovaikutuksesta voimme puhua tilanteessa, jossa opiskelija antaa vertaispalautetta tehdystä tehtävästä tai harjoituksesta opiskelijakollegalleen ja siinä samalla toinen selaa ja päivittää faceaan?

Vanha kortepohjalainen sääntö kuuluu, että jos olet todistettavasti nähnyt jonkun tekevän tietyn asian neljä kertaa, voi sen jälkeen asiaan viitata sanomalla, että aina. Mikäli Matin on nähty ajavan kerran ojaan, ei voida vielä sanoa, että ”toi Matti ajaa aina ojaan”. Mutta jos Matti on todistettavasti kurvannut ajokillaan ojan kautta neljä kertaa, voidaan yleisesti sanoa, että ”aina toi Matti ajelee ojissa”. Tämä periaate ei ehkä kestä akateemista tutkimusmetodista ja -eettistä tarkastelua, mutta silti voin nyt sanoa kokemukseni perusteella, että yliopiston luennoilla takarivin opiskelijoista AINA yli puolet tekee älylaitteillaan jotain aivan muuta, kuin hakee opiskelua tukevaa materiaalia. Mistä tiedän tämän? No siitä, että muutaman työpisteeni lähellä olevan luokkatilan takaseinä on lasia ja takarivin opiskelijoiden selät (ja siis läppäreiden ja kännyköiden näytöt) ovat suoraan käytävälle päin. Olen VÄHINTÄÄN neljä kertaa kävellessäni luokan ohi kiinnittänyt huomiotani siihen, että yli puolet takarivin opiskelijoista mesettää, facettaa, posottaa ja hösöttää jotain aivan muuta, kuin mitä opetuksen tulisi kaiken logiikan mukaan käsitellä. Niin perverssi sentään en ole, että olisin tarkemmin tarkastellut viestien tai tsättien sisältöjä, mutta erilaisten sosiaalisen median kanavien ja tuotteiden logot ovat kyllä aika selkeästi esillä ja näkyvillä.

Usein opiskelijat perustelevat monen asian tekemistä yhtäaikaisesti tehokkuudella ja sillä, että eivät voi jättää esimerkiksi työsähköpostejaan luennon ajaksi. Tai että he kyllä kuuntelevat muita, vaikka läppäri onkin auki pöydällä ja sinne kirjoitetaan jatkuvalla syötöllä tekstiä johonkin aivan muuhun aiheeseen liittyen. Tehokkaaksi opiskelijat ovat myös havainneet suoran lähestymisen opettajiin, usein juuri sähköpostin välityksellä, sen sijaan, että tietoa esimerkiksi luentojen ajankohdista tai paikoista etsittäisi ensin verkosta. Yllättävän moni opiskelija on myös ajatellut tehostaa opintojaan niin, ettei aikoisi suorittaa kursseja ollenkaan, vaan hoitaisi vaaditut opinnot puhumalla, tai korkeintaan jollain korvaavalla tehtävällä. Supertehokasta.

Kun keskustelemme opiskelijoiden kanssa esimerkiksi juuri kännyköiden selaamisesta toisten puhe-esitysten tai ryhmäkeskustelujen aikana, he pyörittelevät silmiään ja toteavat lähes yhteen ääneen, että ”ei kai me ny töis oikeesti siis tälleen tehä”. Niin no, tämä nyt vaan sattuu olemaan minun ja monen kollegani ’työ’. Keskusteltuamme aiheesta vielä lisää, opiskelijat kyllä ymmärtävät ’yskän’ ja usein kyseessä onkin pelkkä ajattelemattomuus. ”Kaikkihan näin tekee” muuttuu pian ”tosiaan, en mä tullut ajatelleeks”. Normi on jo muodostunut, ilman että kukaan kyseenalaistaisi sitä.

Nuorisossa on tulevaisuus. Tähän sloganiin haluaisin lopettaa, mutta täytyy kuitenkin lisätä, että nuorisossa on tulevaisuus, kunhan joku kertoo sille tehokkuuteen hurahtaneelle takarivin porukalle, että tarkoituksenmukaisuuttakin tarvitaan.

Ai niin, paitsi että sehän on minun ja meidän puheviestijöiden tehtävä. Puheviestinnän opintojaksoilla on enemmän kuin luontevaa keskustella siitä, miltä tuntuu, ja mitä tapahtuu, jos kuuntelijat ovat muissa maailmoissa ja tuijottavat silmät lasittuneita pöydällä lepäävää laitettaan juuri silloin, kun sinulla olisi jotain sanottavaa. Uusi idea tai ajatus, johon toivoisit kommentteja tai jatkokehittelyä. Tai edes sanatonta palautetta siitä, että selviät ihan hyvin ja jännityksesi ja painajaisesi siitä, että jäädyt totaalisesti tai ainakin pyörryt kesken alustuksen, olivat liioiteltuja pelkoja. Aiemmin lanseerattua kortepohjalaista mukaillen, AINA kannattaa puuttua, keskustella, herätellä ja kyseenalaistaa ja miettiä, mikä on missäkin kontekstissa, tilanteessa ja suhteessa tehokasta. Ja tarkoituksenmukaista.

Hyvää ja tarkoituksenmukaista kesää kaikille!

Lotta Kokkonen
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company