AVOIN JULKAISEMINEN LISÄÄ TIETEEN JA KÄYTÄNNÖN VUOROPUHELUA

Posted on by 0 comment

Viime lokakuussa Puheviestinnän teemapäivässä tieteellisen kirjaston edustajina tarkastelimme puheviestinnän julkaisutoimintaa sekä tieteenalan profiilia ja näkyvyyttä tiedeyhteisön sisällä. Päivän teeman mukaisesti jatkamme nyt pohdintaamme siihen, miten puheviestinnän julkaisujen avoin saatavuus tiedeyhteisön ulkopuolella tukee tieteenalamme näkyvyyttä.

Viime vuodet ovat olleet värikkäitä tiedejulkaisemisen piirissä. Monissa maissa on tehty kansallisia linjauksia, joiden tavoitteena on edistää tieteen avoimuutta. Näin saataisiin julkisin varoin tuotettu tieto tasa-arvoisesti kaikkien ulottuville, eikä vain tutkijoiden käyttöön.

Tieteentekijän kannalta on harmi, että edelleen suurin osa tutkimuksesta jää lukematta ja hyödyntämättä, ja siksi myös vaille vaikuttavuutta.  Tieteen yksi tehtävä on hyvinvoinnin luominen. Etenkin puheviestinnän alalla tämä on luonteva tavoite, jonka toteutumista tutkimustiedon avoimuus osaltaan tukee.

Yhdelle puheviestinnän tutkimuksen loppukäyttäjäryhmälle eli monialaisissa asiantuntijatehtävissä toimiville puheviestijöille tilanne on herkullinen. Aiemmin vain tutkijayhteisölle saatavilla ollutta tietoa on yhä enemmän tarjolla myös niille, jotka haluavat hyödyntää puheviestinnän löydöksiä työtehtävissään.

Toivottavasti tieteen avoimuus kehittyy siten, että kaikki pääsevät käsiksi tieteellisiin julkaisuihin. Tiedonsaanti ei voi olla enää yliopistoyhteisön etuoikeus eli sitä ei voi rajata opiskelijoihin tai työsuhteessa oleviin, jotka pääsevät käsiksi yliopistokirjastojen ostamiin tieteellisiin julkaisuihin.

Lisätäkseen puheviestinnän näkyvyyttä, tarjotakseen tiedeyhteisön ulkopuolella työskenteleville kollegoilleen laadukasta tutkimustietoa ja tukeakseen näin tutkimustiedon siirtymistä käytäntöön, tulisi tutkijoiden toteuttaa avointa julkaisemista aina, kun se on mahdollista. Yksi ratkaisevan tehokas tapa on rinnakkaistallentaa omat julkaisut yliopiston avoimeen julkaisuarkistoon.  Rinnakkaistallentamisella tarkoitetaan esimerkiksi tutkimusartikkelin, kirjan tai sen luvun tai konferenssiesitelmän tallentamista alkuperäisen julkaisukanavan lisäksi verkkoon kaikille avoimeen ja käyttömaksuttomaan arkistoon.

Lupa rinnakkaistallentamiseen tulee ensin saada julkaisun kustantajalta. Luvan saaminen rinnakkaistallentamiseen on luultua yleisempää. Tyypilliset rajoitukset liittyvät muun muassa julkaisuajankohtaan tai julkaisun versioon, eivät niinkään julkaisemisen mahdollisuuteen.

Kustantajan rajoituksista johtuen rinnakkaistallennettava versio julkaisusta ei olekaan ehkä ulkoasultaan lopullista vastaava, mutta sen sisältö eli ratkaisevin osa, on löydettävissä ja hyödynnettävissä. Näin puheviestintä näkyy, vaikuttaa ja menestyy, vaikka sen mittaaminen tapahtuukin eri tavalla kuin tiedeyhteisön sisäisissä olympialaisissa.

Sisällön tuottamisesta julkaisuarkistoon ovat vastuussa tutkijat. Rinnakkaistallentaminen ei vaivattomuudestaan huolimatta ole edennyt maassamme toivotulla vauhdilla, eivätkä tutkijat toteuta sitä vapaaehtoisesti sen ilmeisistä eduista huolimatta.

Kenties yksi kannustin voisi olla puheviestinnän asiantuntijakentän voimakkaampi vaatimus saada tieto itselleen. Tutkimuksen avoin saatavuus hyödyttää toki julkaisun kirjoittajaa itseäänkin, sillä se lisää todennäköisyyttä tulla viitatuksi, mikä taas on yksi tieteellisen menestyksen arviointikohde.

Toivomme, että puheviestinnän asiantuntijat niin tiedeyhteisössä kuin sen ulkopuolella omaksuvat yliopistojen julkaisuarkistot yhdeksi tieteen ja käytännön vuoropuhelua tukevaksi foorumiksi. Puheviestinnän vuosikirja Prologin numerot vuodesta 2009 alkaen ovat verkossa avoimesti luettavissa Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistossa JYXissä ja yhdistyksen uusi hallitus on nyt käynnistänyt työn myös aikaisempien numeroiden saattamiseksi avoimesti verkkoon.

Sini Tuikka
FM, julkaisuamanuenssi, puheviestinnän tohtorikoulutettava
Jyväskylän yliopiston kirjasto

Marja Kokko
FT, informaatikko
Jyväskylän yliopiston kirjasto

Category: Uncategorized

PROLOGOKSEN BLOGI TÄYTTÄÄ VUODEN

Posted on by 0 comment

Vuosi sitten, tammikuussa 2015, Prologoksen johtokunta alkoi ideoida keinoja vuorovaikutuksen lisäämiseen niin yhdistyksemme jäsenten kuin myös muiden vuorovaikutuksen kiemuroista kiinnostuneiden kanssa. Päätimme perustaa yhdistykselle oman blogin. Maaliskuussa Prologoksen oma blogi näki päivänvalon ensimmäistä kertaa. Nyt, blogin yksivuotissyntymäpäivän kolkutellessa ovella, on hyvä aika tehdä katsaus ensimmäisen blogivuotemme antiin. Asetelkaa syntymäpäivähattujenne kuminauhat tukevammin leuan alle ja vetäkää keuhkonne täyteen ilmaa valmiina puhaltamaan kynttilä oranssikuorrutteisen kakun päältä – tältä ensimmäinen blogivuotemme näytti:

Maaliskuun toisena päivänä Prologoksen puheenjohtaja, professori Pekka Isotalus avasi blogimme esittelemällä blogin tavoitteita: ”- – Prologos haluaa lisätä puheviestinnän tutkimustiedon näkyvyyttä. Lisäksi haluamme auttaa tuoreen tutkimustiedon välittymisessä yhdistyksen jäsenille ja kaikille puheviestinnän ilmiöistä kiinnostuneille.” Johtokunnan jäsenten kerrottiin ottavan perusvastuun blogin kirjoituksista, mutta kirjoituksia toivottiin – ja toivotaan muuten yhä – kaikilta yhdistyksen jäseniltä.  Maaliskuun toisessa blogikirjoituksessa tohtorikoulutettava Maija Peltola pohti populaarien viestinnän alan opaskirjojen ja vuorovaikutuksen teorian välistä suhdetta. Teorian ja käytännön välisen yhteyden tarkasteleminen sai tekstissä kiinnostavia näkökulmia ja populaarien viestinnän kirjojen näkemys teorian puisevuudesta hyviä vasta-argumentteja.

Huhtikuussa erikoistutkija Sanna Herkama otti kantaa uuden tiedon tuottamisen ja hankkimisen väliseen kuiluun. Teksti haastoi lukijat hakeutumaan uuden tiedon lähteille, kuten stimuloiviin tilanteisiin ja tapahtumiin – tai yksinkertaisesti vuorovaikutukseen sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa oma kovalevy päivittyy vaikkapa puheviestinnän tuoreesta tutkimustiedosta kuin huomaamatta. Toisessa huhtikuun blogikirjoituksessa puheviestinnän yliopisto-opettajat Suvi-Tuuli Murumäki ja Katariina Hollanti kannustivat blogin lukijoita kommentoimaan lukion uuden opetussuunnitelman perusteiden luonnosta, josta Opetushallitus oli avannut verkkosivuilleen kyselyn. Tekstissä tarkasteltiin puheviestinnän asemaa ja merkitystä suomalaisessa lukiokoulutuksessa. Suvi-Tuuli oli blogin ensimmäinen Prologoksen johtokunnan ulkopuolinen kirjoittaja, mistä iloitsimme kovasti.

Minun vuoroni kirjoittaa blogiin koitti toukokuussa. Kirjoituksessani jäsentelin puheviestinnän ja puheviestijöiden asemaa yhteiskunnassamme. Esimerkiksi moniin muuttuvan työelämän haasteisiin löytyy vastauksia ihmisten välisen vuorovaikutuksen asiantuntijoilta, meiltä puheviestijöiltä. Totesin, että ”- – ymmärtämällä ilmiöitä niitä voidaan myös arvioida ja kehittää. Pelkkä mitä ei vielä riitä.  Puheviestinnän tutkijat pystyvät selvittämään myös miten ja miksi.”

Kesäkuun blogikirjoituksessamme yliopistonopettaja Lotta Kokkonen paneutui sosiaalisten verkostojen teemaan. Lotta arvioi, että sosiaalisten verkostojen kontekstissa puheviestinnän ja etenkin interpersonaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta kiinnostavia tutkimuskohteita riittää yhä: esimerkiksi vähemmälle huomiolle jääneet verkostoihin kytkeytyvät negatiiviset ilmiöt ja piirteet sekä kiinnittymisen näkökulma ovat aihealueita, joita voitaisiin ymmärtää syvällisemmin puheviestinnän avulla.

Kesätauon jälkeen blogimme päivitys jatkui elokuussa. Puheviestinnän tuntiopettaja Sofia Smeds kirjoitti elokuun ensimmäisessä julkaisussa esiintymisestä. Puheviestinnässä runsaasti tutkittua esiintymistä Sofia lähestyi näkökulmasta, jossa esiintymisen määritelmiä pohdittiin esimerkiksi näin: ” Minkälaista viestintää voimme ajatella esiintymisenä – vai tarkoittaako se ainoastaan tilanteita, joissa yksi seisoo yleisön edessä ja puhuu heille? Miten kokemus esiintymisestä vaikuttaa tilanteeseen, ihmisen tulkintoihin ja viestintäkäyttäytymiseen? Miksi esiintyjää arvioidaan korostetummin kuin arkikeskustelijaa? Miten esiintyminen toteutuu sosiaalisessa mediassa?”.  Elokuun toisessa julkaisussa verkko-opetuksen ja viestinnän koordinaattori Janne Niinivaara otti kantaa itsensä johtamiseen. Janne kuvasi osuvasti, miten itsensä johtaminen on noussut keskeiseksi työelämätaidoksi ja miten itsensä johtaminen on erityisen tärkeää työelämän vuorovaikutustilanteissa. On helppo allekirjoittaa tekstin toteamus siitä, että ” – - puheviestintä tieteenalana sisältää runsaasti työvälineitä itsensä vuorovaikutukselliseen ohjaamiseen ja tukemiseen”.

Syyskuussa professori Pekka Isotalus julkaisi blogissamme laajasti huomiota sosiaalisessa mediassa saavuttaneen tekstin Puheviestintä kriittisyyden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Teksti oli ajankohtainen kannanotto syksyllä räjähdysmäisesti pinnalle nousseeseen vihapuheilmiöön. Pekka kirjoitti ilmiöstä muun muassa näin: ”Suvaitsevan viestinnän vastakohta on vihapuhe, jota emme voi missään muodossa suvaita. Vihapuheen edistäminen, hyväksyminen tai jopa siitä vaikeneminen eivät ole eettisesti kestävää toimintaa. Nykyiset viestintäosaamisen määritelmät sisältävätkin toteamuksen siitä, että osaamiseen liittyy myös eettisten periaatteiden noudattaminen. Eettisten periaatteiden mukaan viestintä ei saisi vaarantaa viestintäsuhteita tai loukata viestinnän toisia osapuolia.” Tekstissä myös rohkaistiin puheviestinnän asiantuntijoita ottamaan kantaa erilaisiin sisällöllisiin kysymyksiin.

Syyskuun toisessa blogitekstissä tohtorikoulutettava Maija Peltola tarkasteli vuorovaikutuksen ja sen näkyväksi tekemisen merkitystä erilaisten vuorovaikutusta korostavien televisio-ohjelmien kontekstissa. Kirjoitus synnytti kiinnostavaa keskustelua, kun esimerkiksi Yleisradion Nyt tai ei koskaan -ohjelmaa käsikirjoittanut Katri Manninen avasi ohjelmantekemisen taustoja blogin kommenttiosiossa.

Lokakuussa saimme blogiin mukaan kirjoituksen Prologoksen johtokunnan ulkopuolelta, kun puheviestinnän tohtoriopiskelija, nyt jo tohtoroitunut, Eerika Hedman jakoi Coordinated Management of Meaning -konferenssissa syntyneitä oivalluksiansa. Eerika tarkasteli teemoja, joihin esimerkiksi etnisten ryhmien, uskontojen ja maailmanpolitiikan konfliktien keskellä törmätään. Tekstissä pohdiskeltiin kiinnostavasti, miten interpersonaaliseen tai kulttuurienväliseen viestintään perustuvan vuorovaikutuksen lisäksi isojen ja kompleksisten ongelmien ratkomisessa tarvitaan kosmopoliittisen viestinnän muotoja.

Lokakuussa Prologos järjesti Helsingissä Puheviestinnän teemapäivän, jonka aiheena oli puheviestintätiede käytännössä. Tapahtuma keräsi ennätysyleisön, ilmoittautuneita oli yli 120. Onnistuneen tapahtuman antia ja tuntoja blogissamme avasi yliopisto-opettaja Johanna Järvelin-Suomela.  Marraskuussa saimme blogiimme luettavaa jälleen myös johtokunnan ulkopuolelta, kun Imatran kaupungin hyvinvointipalveluiden suunnittelija Elina Antikainen kirjoitti puheviestijän näkökulmasta oman urapolun löytämisestä, oman osaamisen mahdollisuuksista ja puheviestinnän ammattilaisten uranäkymien monipuolisuudesta. Teksti oli suunnattu erityisesti työuransa alussa oleville ja opiskelijoille, mutta myös kokeneemmat puheviestijät saivat siitä raikasta ajattelemisen aihetta. Marraskuun kolmannessa blogitekstissä yliopistonopettaja Lotta Kokkonen otti kantaa käsitteiden neuvottelemiseen ja kuvasi yhteisen ymmärryksen rakentamisen haasteita ja mahdollisuuksia. Lotta muistutti, että heittäytyminen keskusteluun eri tieteenaloilla vuorovaikutusta tutkivien kanssa voi tuottaa oivalluksia ja iloa, mutta myös pettymyksiä, kun yhteistä ymmärrystä ei synnykään.

Vuosi alkoi jo lähestyä loppuaan, kun saimme blogiimme vielä kaksi kirjoitusta. Joulukuun alussa verkko-opetuksen ja viestinnän koordinaattori Janne Niinivaara tarkasteli työelämän vuorovaikutusta erilaisten työyhteisön käytänteiden näkökulmasta. Janne pohti esimerkiksi palavereiden kehittämismahdollisuuksia käänteisen luokkahuoneen (flipped classroom) näkökulmasta ja totesi osuvasti, että ”Työelämän viestintää ei tarvitse aina sovittaa esityslistan tai Power Pointin muotoiseen koloon”. Vuoden viimeisessä Prologoksen blogijulkaisussa yliopistonlehtori Ira Virtanen esitti kiinnostavan kannanoton ajankohtaisesta aiheesta – kokemuksen luonteesta. Kokemuksen ja käsityksen eroa jäsennellen Ira eritteli taitavasti huomionarvoisia näkökulmia esimerkiksi turvapaikan hakemisen kokemuksen ymmärtämiseen.

Prologoksen ensimmäinen blogivuosi oli vilkas ja antoisa. Saimme lukea 16 oivaltavaa ja ajatuksia herättänyttä blogitekstiä erilaisista aiheista ja näkökulmista. Blogimme on kerännyt paljon myönteistä palautetta, ja aiomme jatkaa sen aktiivista ylläpitoa myös tänä vuonna. Blogikirjoitukset ovat levinneet mukavasti sosiaalisen median avulla ja herättäneet keskustelua esimerkiksi Twitterissä. Otamme blogiin mielellämme vastaan erilaisia puheviestinnän teemoja käsitteleviä tekstejä. Jos haluat tarjota blogiin tekstiä, otathan yhteyttä tiedottajaamme (tiedottaja [at] prologos.fi). Prologoksen blogi on hyvä, helppo ja nopea julkaisuväylä ihmisten välisen vuorovaikutuksen kysymysten tarkasteluun – vaikkapa vielä vähän keskeneräistenkin ajatusten julkaisu saattaa olla joskus hyvin antoisaa.

Eveliina Pennanen
Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto
Prologos ry:n johtokunnan jäsen 2014–

Category: Uncategorized

MISTÄ VIESTIN, KUN VIESTIN KOKEMUKSESTA?

Posted on by 0 comment

Minulla ei ole kokemusta blogien kirjoittamisesta. Minulla on kuitenkin lukukokemusteni perusteella jonkinlainen käsitys siitä, minkälaisia blogeja on olemassa ja miten niissä kirjoitetaan. Tiedän, että blogeilla voi vaikuttaa toisiin ihmisiin ja jotkut ovat saaneet bloggaamisesta itselleen ammatin. Tämä kirjoituskokemus muokkaa käsitystäni siitä, millaista se on.

Kokemuksista oppiminen onkin ollut ihmiskunnalle tärkeää. Se on jopa elintärkeä tiedon keräämisen ja eteenpäin siirtämisen muoto. Kurotetaan hetkeksi vuosituhansien taakse. Kun jollakulla yhteisön jäsenellä oli kohtaaminen myrkkykäärmeen kanssa, myös muu yhteisö tiesi koetun perusteella olla varuillaan tulevaisuudessa. Käsitys siitä, että käärmeet ovat vaarallisia, olisi kuitenkin ollut rajallinen. Ne voivat olla hyödyllisiä: esimerkiksi kyykäärmeet poistavat tehokkaasti reviiriltään ihmiselle vaarallisia punkkeja. Esi-isämme antoivatkin käärmeille elämän jatkuvuuden ja ikuisuuden merkityksen. Puheviestijälle käärmetietämys ei lie olennaisin asiantuntijuuden ulottuvuus, mutta muunlaista kokemustietoa pidetään arvossa, kun alan töitä haetaan.

Jotta voimme ymmärtää kokemusta ja kokemuksesta viestimistä, meidän on syytä tarkastella sen luonnetta. Yksinkertaisesti ilmaistuna kokemus on henkilökohtaista merkityksenantoa tapahtumille. Siksi ihmisillä voi olla samasta tilanteesta erilainen kokemus, vaikkapa nyt käärmeen kohtaamisesta tai työn hakemisesta. Puheviestijät tietävät, että ihmisten kokemuksista tarinoiminen voi toimia retorisena keinona, sillä se elävöittää ja konkretisoi puhetta, ja mahdollistaa kuulijalle samaistumisen kokemuksen. Kokemusta käytetään siis tiedon keräämiseen, ympäröivän tai sisäisen todellisuuden ymmärtämiseen, havainnollistamiseen ja ilmiöistä oppimiseen. Kaikkien ihmisten totuudeksi yksilöllisestä tai yksittäisestä kokemuksesta ei kuitenkaan ole. Perustelen väitteeni niin, että merkityksenanto voi olla sekä tiedostamatonta että tietoista. Ihmisten erot kokemuksissa eivät selitykään puhtaasti persoonallisuuseroilla vaan henkilökohtaiseen merkityksenantoon voi vaikuttaa.

Kokemusta tutkitaan monilla tieteenaloilla ja se kuuluu oikeutetusti myös puheviestintätieteeseen. Suurin osa ohjaamistani opinnäytetöistä on pyrkinyt kuvaamaan, ymmärtämään tai selittämään erilaisten ihmisten erilaisia viestintä- ja vuorovaikutuskokemuksia tai käsityksiä viestinnän ilmiöistä. Käsityksiä voidaan muodostaa ilman, että itsellä on henkilökohtaista kokemusta asiasta. Tällöin muiden ihmisten kokemukset vaikuttavat enemmän tai vähemmän siihen, millaisen käsityksen ihminen asiasta luo.

Monipuolistuneet viestintäkanavat mahdollistavat puolestaan sen, että voimme kuulla monien ihmisten kokemuksia aiempaa useammin. Lööpit, blogit, keskusteluohjelmat, Facebook ja Twitter tarjoilevat meille ”valmiita” merkityksiä esimerkiksi siitä, mitä turvapaikanhakijoiden saapuminen Suomeen tekee suomalaisuudelle. Edellä mainituissa kanavissa on tänä syksynä keskusteltu myös erityisen paljon tieteen uskottavuudesta ja luotettavuudesta. Kyseenalaistajat asettavat tutkimustulokset vastakkain henkilökohtaisten kokemusten kanssa. Kokemus ei kuitenkaan vielä ole tutkimusta, ei edes kokemuksen tutkimuksessa! Se, mitä ja miten tieteestä kerrotaan, vaikuttaa ihmisten käsitykseen tieteen hyödyllisyydestä yhteiskunnalle ja sen jäsenille. Myös tieteentekijät ja tutkimustuloksia argumentteihinsa käyttävät ovat siis vastuussa omalla viestinnällään siitä käsityksestä, joka tieteestä syntyy.

Väitän, että ihminen ei voi koskaan täysin ymmärtää maailmaa kokemustensa kautta. Meillä ei nimittäin voi olla kaikesta siitä kokemusta, mitä maailmassa tapahtuu. Samaan tapaan kuin minulla ei ole kokemusta blogien kirjoittamisesta, minulla ei myöskään ole kokemusta turvapaikan hakemisesta. Olen kyllä kokenut vapaaehtoista vieraisiin maihin muuttamisia. Näiden kokemusteni perustella voin yrittää muodostaa käsitystä siitä, miltä tuntuisi kokea vastentahtoinen muutto pois tutusta tuntemattomaan. Se ei kuitenkaan riitä. Muodostaakseni mahdollisimman kattavan käsityksen turvapaikan hakemisen kokemuksesta, minun täytyy kuunnella turvapaikanhakijoiden kokemuksia.

Kokemuksen henkilökohtaisen luonteen vuoksi en voi arvottaa muita kuin omia kokemuksiani. Henkilökohtaisia käsityksiä voi kuitenkin mielestäni arvottaa. Niitä voi arvottaa sen mukaan, miten hyvin ne ottavat huomioon kaiken saatavilla olevan tiedon. Kokemuksestani riippumatta minun tulee siis olla käsitysteni suhteen joustava ja velvollisuuteni on päivittää niitä aktiivisesti ja avoimesti. Se tapahtuu kuuntelemalla erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia, asettamalla omat käsitykseni vuoropuheluun muiden ihmisten käsitysten kanssa ja tarkastelemalla kriittisesti omaa merkityksenantoani.

Kokemus onkin tiedollisesti arvokasta yhteisön hyväksi vasta, kun kokemusten moniäänisyys ja syntyprosessi tehdään näkyväksi: millaisia merkityksiä asioille annetaan ja miksi? Yksittäinen kokemus ei riitä yleistykseksi, poliittiseksi ohjenuoraksi tai asiantuntijuudeksi. Eikä bloggariksi.

Ira Virtanen
yliopistonlehtori, FT
Tampereen yliopisto

Category: Uncategorized

MITEN PALAVERI KÄÄNNETÄÄN

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutuksen ja onnistuneen viestinnän merkitys työhyvinvoinnille on suuri. Etenkin julkisella sektorilla on selvitetty sitä, miten henkilöstön osallistaminen ja yhteisöllinen viestintä lisäävät työhyvinvointia. Aiheesta lukiessani ja Lotta Kokkosen edeltävän blogikirjoituksen innoittamana tajusin, että tämän kaltaiselle viestinnälle on yllättävän haastavaa löytää sopivaa käsitettä. Lähelle kuitenkin päästään käyttämällä vaikka käsitettä kollegiaalinen vertaistuki. Olen kuullut sellaisiakin ilmauksia käytettävän kuin ”kuhina”, ”pöhinä” tai ”tuuletus”. Ongelma on, ettei tilaa ja aikaa halutulle vuorovaikutukselle aina jää työympäristössä. Saan itseni niin ikään usein kiinni sellaisesta ajattelusta, että työn mittareiden tulisi olla hyvin konkreettisia. Työ mitataan lähetetyistä sähköposteista, palaverien määrissä, käsillä olevilla projekteilla, työpöydän paperipinoina ja tuplabuukkauksina. Näille varataankin aikaa. Aika ja paikka meidän kaipaamallemme ja tarvitsemallemme vuorovaikutukselle keskellä työtehtäviä usein puuttuu. Päivät kuluvat helposti palavereissa, mutta esityslistat ja tiukka aikataulu rajaavat keskustelun monesti hyvin kapealle alueelle.

Osallistuin syksyllä seminaariin, jossa puhuttiin palautteen merkityksestä työelämässä. Pöydässä, jossa minä istuin, keskustelu sivusi tätä palaveriongelmaa. Kalenterit ovat täynnä palavereja, joiden agendat ovat jo täynnä tärkeää informaatiota. Monesti hyväänkin palaveriin mahtuu verrattain pikainen kuulumiskierros. Niinpä pöydässäni syntyi ajatus. Koska meillä on jo kalenterit täynnä palavereja ja sinällään yhteisiä tilaisuuksia, ei meidän kannata lisätä erikseen kalenteriaikaa keskinäiselle viestinnälle, jonka tarkoitus on keskinäinen viestintä. Sen sijaan meidän kannattaa muuttaa palaverikäytäntöjämme.

Ajatus on lainattu etenkin aikuispedagogiikasta tutusta monimuoto-opetuksen menetelmästä nimeltä käänteinen luokkahuone (engl. flipped classroom). Menetelmän perusajatus on siirtää valtaosa niin kutsutusta faktasisällöstä verkkoon erilaisia medioita hyödyntäen, omaksuttavaksi opetuskertojen välissä, jotta itse luokkahuoneaika voidaan omistaa opiskelijoiden väliselle vuorovaikutukselle. Käsiteltävät sisällöt on opiskeltu etukäteen ja tunnilla niitä sovelletaan yhteistoiminnallisesti. Tämä näkökulma olisi sangen kätevästi siirrettävissä myös moniin kokouskäytäntöihin. Tiedoksiannot ja kuulumiset voidaan sijoittaa valitulle, suljetulle verkkoalustalle, jossa niihin tutustutaan ennen palaveria. Käänteisen opetuksen hengessä voimme etsiä uusia viestintävälineitä videoista tai interaktiivisista medioista. Työelämän viestintää ei tarvitse aina sovittaa esityslistan tai Power Pointin muotoiseen koloon.

Me voimme arjessamme helposti toimia toisin, kuin tiedämme, myös vuorovaikutukseen liittyvissä kysymyksissä. Lisäksi saatamme sortua siihen, että luotamme koulutettujen aikuisten osaavan huolehtia omista viestintätarpeistaan työelämässä. Näin ei kuitenkaan läheskään aina ole. Työyhteisön vuorovaikutukseen tarvitaan yhteisiä toimintatapoja, joissa vuorovaikutuksen laatuun panostetaan. Varsinkin meidän puheviestijöiden kannattaa säilyttää viestintäpedagoginen ote, missä tahansa organisaatiossa tai ympäristössä vaikutammekin. Me tiedämme, että tarkoituksenmukainen vuorovaikutus ei tapahdu itsestään, mutta se voidaan kyllä mahdollistaa.

Janne Niinivaara
Verkko-opetuksen ja viestinnän koordinaattori
Helsingin yliopisto

 

Category: Uncategorized

KÄSITTEISTÄ JA KESKUSTELUSTA

Posted on by 0 comment

Lukiessani Eerika Hedmanin aiempaa mielenkiintoista blogikirjoitusta koskien kosmopoliittista viestintää jäin miettimään, kuinka erilaisia määritelmiä esimerkiksi interpersonaalisesta tai kulttuurienvälisesä viestinnästä onkaan. Barnett Pearcen mukaan interpersonaaliseen tai kulttuurienväliseen viestintään perustuva vuorovaikutusosaaminen maailmassa, jossa eletään keskellä mm. etnisten ryhmien, uskontojen ja maailmanpolitiikan konfliktia, ei ole riittävää. Sen sijaan hänen mukaansa tarvitaan sitoumusta yhteisen merkityksen rakentamiseen. Tällöin emme Pearcen mukaan myöskään vähättele tai pyri muuttamaan toisen todellisuutta, koska kokisimme, että omamme on jotenkin parempi. Puheviestinnän opettajan ja tutkijan näkökulmasta on hämmentävää ajatella, etteikö interpersonaalisen viestinnän teoriakenttä kattaisi ja käsittelisi nimenomaan tätä ilmiötä – yhteisen, tai jaetun, merkityksen luomista. Toisaalta taas kulttuurienvälisen viestinnän näkökulmasta etnosentrismin käsitteen (oman näkökulman näkeminen muita parempana) käsittely on varmasti eräs tutkimuksen ja opetuksen keskeisimmistä elementeistä.

Malgorzata Lahti puolusti 24.10.2015 erittäin ansiokkaasti väitöskirjaansa Communicating Interculturailty in the Workplace, ja useat keskeisimmistä kysymyksistä väitöstilaisuudessa olivat juuri erilaisten käsitteiden määrittelyyn ja soveltamiseen liittyviä. Lahti käyttää väitöskirjassaan käsitettä ’interculturality’, jolle ei ole vielä ainakaan laajemmassa käytössä olevaa järkevää suomennosta, mutta joka heijastaa ja kiteyttää hyvin tämän hetken näkemyksiä kulttuurienvälisestä viestinnästä nimenomaan interpersonaalisesta näkökulmasta. Keskustelu väitöstilaisuudessa oli mitä oivallisin esimerkki siitä, millaisiin suuntiin rakentava ja oivaltava keskustelu käsitteistä ja niiden määrittelystä voikaan viedä.

Käsitteiden määrittely ja tarkastelu eri näkökulmista on tärkeää ja oman tieteenalammekin kannalta erittäin relevanttia. Erityisesti kulttuurienvälisen viestinnän puolella on juuri nyt käynnissä erilaisten käsitteiden, kuten kansainvälinen, kulttuurienvälinen, monikulttuurinen ja niin edelleen, pöllyttäminen ja kriittinen tarkastelu, joka aivan varmasti vie sekä puheviestinnän että kulttuurienvälisen viestinnän tieteenaloja eteenpäin. Sikäli kun voidaan edes kahdesta eri tieteenalasta edes puhuakaan ;). Märittelykysymys sekin.

Työskentelen puheviestinnän opettajana Jyväskylän yliopiston kielikeskuksessa. Työskentely kielitieteilijöiden ja kielen asiantuntijoiden kanssa on samaan aikaan haastavaa ja erittäin antoisaa. Olemme lingvistien ja esimerkiksi kirjoitusviestinnän opettajien kanssa päässeet keskustelemaan paljon esimerkiksi vuorovaikutusosaamisen käsitteestä ja löytäneet hyvin antoisia jaetun ymmärryksen kohtia, joiden hedelmiä jo nyt yliopiston viestintä- ja kieliopinnoissa poimitaan. Teija Lukkari ja Päivi Torvelainen ovat Yliopistopedagogiikka-lehden artikkelissaan raportoineet konkreettisia kokemuksiaan tästä yhteistyöstä. Artikkelissaan he toteavat, kuinka ”Kurssilta saamamme kokemuksen mukaan tiedeyhteisön viestintäkäytänteiden opetuksessa kirjoitus- ja puheviestinnän yhdistäminen on hedelmällistä. Niiden jakaminen eri kursseille on keinotekoista ja nykyisen laajan tekstikäsityksen vastaistakin. Tekstilajin ja vuorovaikutusosaamisen käsitteet sekä työskentelyn prosessimaisuus sopivat molempien oppiaineiden pedagogiikkaan.”

Yhteisten käsitysten neuvotteleminen vaatii kuitenkin aikaa, eikä yhteistä ja jaettua käsitystä esimerkiksi interpersonaalisesta viestinnästä tai vuorovaikutusosaamisesta aina ole edes tarkoituksenmukaista pyrkiä löytämään. Tähän pätee mielestäni hyvin Eerikan blogitekstissään esittelemän Barnett Pearcen ajatus siitä, että olisi tärkeää pyrkiä ymmärtämään, että ”oma tapamme toimia ja elää on lokaalisti konstruoitu todellisuus ja on olemassa monia muita todellisuuksia”.

Puheviestintäkin on tieteenala, joka lainaa muualta, soveltaa ja kehittää omaa teoriakenttäänsä vuorovaikutuksessa muiden tieteenalojen kanssa. Se, mitä itse kukin ymmärrämme vuorovaikutuksella, viestinnällä, interpersonaalisella viestinnällä tai kulttuurienvälisellä viestinnällä on myös neuvottelun ja yhteisen vuorovaikutuksen tulosta. Kun puheviestinnän asiantuntijoina lähdemme keskustelemaan ja esimerkiksi popularisoimaan omia käsityksiämme ja käsitteitämme, on hyvä muistaa, että meidän tulisi olla valmiita keskustelemaan käsitteistä myös sellaisten henkilöiden kanssa, jotka tulevat aivan toisesta todellisuudesta. Jos ja kun tähän lähdemme, on syytä varautua iloisiin oivalluksiin ja jaettuun innostukseen, mutta myös pettymyksiin, jotka syntyvät siitä, kun yhteistä ja jaettua ymmärrystä ei syystä tai toisesta saavutetakaan. Allekirjoittaneella on edelleen selkeitä muistikuvia muutamista eri alaa edustavista tieteellisistä tapahtumista, joissa leuka on painunut rintaan ja ajatuksissa on lähinnä pyörinyt vanha suomalainen sanonta: pitäkää tunkkinne. Valitettavasti tunkin heittäminen toiselle hiekkalaatikolle ilman johdantoa, kunnon perusteluja ja rakentavaa dialogia ei useinkaan johda noihin edellä kuvatun kaltaisiin ilahduttaviin oivalluksiin tai innovatiivisiin tutkimus- tai opetusideoihin.

On hyvä muistaa, että esimerkiksi vuorovaikutusta tutkitaan hyvin monella tieteenalalla ja hyvin monilla metodeilla ja että käsitteen alla voi olla todella monenlaisia tutkimuskohteita, otteita, teorioita ja näkökulmia. Mutta, kuten monet Prologoksen blogikirjoittajat ovat todenneet jo moneen otteeseen, meillä puheviestijöillä on paljon annettavaa sekä teoreettisesti että erilaisiin käytännön sovelluksiin elämän eri alueille. Vaikka emme omistakaan omaa tieteenalaamme, olemme silti sen (ylpeitä) edustajia.

Lotta Kokkonen
FT, yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized

KUINKA PITÄÄ KURSSI SELKEÄNÄ TYÖELÄMÄN MERENKÄYNNISSÄ?

Posted on by 0 comment

Työelämä käy läpi murrosta sekä työyhteisöjen työtavoissa että prosessien uudistamisessa. Lähiaikojen ajankohtaisia puheenaiheita ovat olleet muun muassa valtakunnallisesti heikot talousnäkymät, kasvava työttömyys ja jatkuvat organisaatiouudistukset. Resursseja leikataan, mutta samaan aikaan organisaatioiden on pystyttävä tarjoamaan laadukkaita palveluita asiakkailleen alasta riippumatta. Työpaikkoja voi olla hankala löytää tai voi olla haasteellista perustella oma tarpeensa työnantajalle. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta aiheet ovat mietityttäneet itseäni paljon viime aikoina. Työskentelen sosiaali- ja terveysalalla kuntaorganisaatiossa. Tällä kentällä myrskyää nyt kovasti. Nyt jos koskaan on aika pohtia, mihin suuntaan omaa paattia haluaa luotsata.

Kirjoittaessani tätä pohdintaani ajattelen erityisesti alamme opiskelijoita ja työuraansa aloittelevia ammattilaisia – suuntaankin kirjoitukseni nyt teille. Heijastan kokemuksiani samalla omasta työstäni julkisorganisaation suunnittelutehtävissä. Olen puhunut lähivuosina alamme foorumeilla esimerkiksi oman urapolun löytämisestä, osaamisen monipuolisuudesta ja erilaisista puheviestinnän ammattilaisen työmahdollisuuksista. Jotta puhe ei jäisi pelkän puhtaan horisontin maalailuksi, heitän kartalle nyt ripauksen realismia ja kurssinlaskentataitoa.

Puheviestinnän teemapäivässä Helsingissä pohdittiin tänä syksynä muun muassa puheviestinnän asiantuntijuuden brändäämisen tarvetta sekä niitä työkaluja, joita työelämässä tarvitsemme. Mielestäni näinä aikoina korostuu erityisesti se, että meidän on ammattilaisina jäsenneltävä vähintään itsellemme ne osa-alueet, joilla osaamisemme on ja joiden parissa haluamme työskennellä. Työnantajaani koskettavan sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistuksen myötä olen palannut näiden pohdintojen pariin jälleen, kun tehtävänkuvia jäsennellään uudelleen. Kilpailu työpaikoista kiristyy edelleen, eikä työllistyminen opintojen jälkeen ole itsestäänselvyys meidänkään alallamme. Muutoksessa on löydettävä ne paikat, joissa oma osaaminen on työnantajalle aarrearkku. Ja samalla säilytettävä sen arkun arvo myös omalle itselle.

Miten tuota omaa ammattilaisarvoa voi jäsennellä? Kuinka erotan omat vahvuudet ja tuon niitä työelämään? Muutokset tuntuvat tulevan niin nopeaan tahtiin, ettei kaikkeen ehdi tarttua. Ei se mitään. Minua on auttanut muutamien lähtökohtien jäsentäminen niin työnhaussa kuin tehtävänkuvan uudelleen rakentamisessa. Kokosin niistä pienen listan:
•    Titteli on lopulta vain omien vahvuuksien summa. Etsi uutta ja haistele mahdollisuuksia, älä takerru ”viestintä”-sanalla lokeroituihin työpaikkoihin. Työtä on piilossa muuallakin.
•    Kaikkea ei ole tarpeen osata. Keskity siis siihen, mistä olet kiinnostunut ja mihin olet panostanut. Hahmottele osaamisesi alueita, tämä helpottaa itsesi markkinointia. Esim. portfoliosta on hyötyä.
•    Työssäoppimispaikka – raha vai työkokemus? Moni työnantaja arvostaa työkokemusta ja organisaation mainetta CV:ssä. Käy kauppaa osaamisestasi, mieti mitä saat.
•    Hae osaamistasoltaan vaativia työtehtäviä. Työnantaja voi hakea yli-ihmiseltä kuulostavaa supersankaria. Usein hyvin jäsennelty osaamisesi kiinnittää huomion. Kokeile kepillä jäätä rohkeasti ja iske haastattelussa puheviestinnän osaamisellasi.
•    Verkostoidu ja hanki suosittelijoita, hyödynnä sosiaalista mediaa.
•    Kuinka lopulta luon oman tittelini sisällön? Tartu haasteisiin ja anna lupa kokeiluille. Pidä omat tavoitteet kirkkaina ja tarjoa työnantajalle itse ajankohtaisia kehittämiskohteita. Luo näillä polkua kohti päämäärää. Työhön ja työtehtäviin kasvaa, mikä kehittää omaa osaamista.

Pohtiessani omaa ammattilaiskuvaani palasin ajattelemaan hetkeksi, mikä on alallamme tätä päivää. Viestinnän ja vuorovaikutuksen tärkeyteen työelämässä ollaan heräämässä yhä enemmän. On esitetty, että tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän vuorovaikutteisia työtapoja ja palveluprosesseja. Tämä antaa hyvän pohjan miettiä, mitä osaamista juuri minulla olisi antaa tähän tarpeeseen. Esimerkiksi julkisorganisaatiot eläköityvät nopeasti, tuoreita osaajia kaivataan tulevaisuudessa. Kovista leikkauksista huolimatta asiakkaiden tarpeet ja näihin tarpeisiin liittyvä työ eivät lopu.

Työelämän muutokset näyttävät kiihdyttävän tahtiaan. Sen vuoksi onkin hyvä seilata kartta hollilla. Haasteellisuudestaan huolimatta koen, että tällaiset myrskyt kehittävät merenkäyntitaitojamme puheviestijöinä. Osaamme ehkä ennakoida asioita entistä paremmin ja löytää itsellemme ne parhaat väylät navigoida urapolullamme. Työttömyys, taloustilanne ja muut haasteelliset aiheet eivät häviä keskusteluista varmaan koskaan, mutta olen kuitenkin huomannut, että samaan aikaan alamme ammattilaiset ovat löytäneet itselleen erilaisen kirjon työpaikkoja, luoneet uusia yrityksiä ja vahvistaneet ammattikuntamme jalansijaa työelämässä.

Matkalla tarvitaan hyvää tuuria ja realistista ajattelua, mutta ennen kaikkea uskoa omaan osaamiseen. Mielestäni tekee ihan hyvää antaa välillä tukkapöllyä erinäisille lausutuille totuuksille, käsityksille tai julkisen keskustelun aiheille. Tätä kautta voin löytää uusia väyliä toimia ja ajatella. Vaikka haasteita tulee vastaan, listani tärkein ohje on aina itselleni ja myös teille: Nauti omasta matkasta.

Ajatuksiani tarkemmin puheviestinnästä kunta-alan suunnittelijan työssä löydät halutessasi tästä (julkaistu Puheviestinnän vuosikirjassa Prologissa 2014).

Elina Antikainen
Suunnittelija
Imatran kaupunki, hyvinvointipalvelut

Category: Uncategorized

PUHEVIESTINTÄTIEDE KÄYTÄNNÖSSÄ – PUHEVIESTINNÄN TEEMAPÄIVÄ 9.10.2015

Posted on by 0 comment

Puheviestintätiede käytännössä – teema, johon päädyimme Prologos ry:n johtokunnan kokouksessa keväällä 2015. Keskustelimme teemasta ja otsikosta pitkään, tavoitteenamme oli luoda tapahtuma, joka kiinnostaisi mahdollisimman montaa puheviestinnän asiantuntijaa.

Voisin todeta, että me onnistuimme tavoitteessamme ja kiitos siitä kuuluu kaikille päivään osallistuneille.  Teemapäivään 9.10.2015 ilmoittautui ennätysmäärä osallistujia, kaiken kaikkiaan 123. Muutama peruutus tuli, mutta niin tuli myös jälki-ilmoittautuneita, joten paikalla Tieteiden talolla Helsingissä oli meitä puheviestijöitä paljon.

Päivä alkoi paneelikeskustelulla, jossa mukana olivat tiedottaja Tommi Aho, kehitysjohtaja Vilja Laaksonen, vuorovaikutusvalmentaja Pauliina Perttuli ja professori Maarit Valo. Paneelin puheenjohtajana toimi professori Pekka Isotalus. Panelistit keskustelivat puheviestintätieteestä käytännössä ja esille nousi mm. tieteen ja käytännön törmäyttäminen, tutkimustiedon kaupallistaminen, tutkivan kehittämisen tekeminen puheviestinnässä ja se, kuka tutkii Suomessa mitäkin ja miten puheviestinnän teoriat kehittyvät. Panelistit pohtivat myös Prologos ry:n roolia ja merkitystä tieteen ja käytännön toimijoiden yhdistämisessä ja puheviestinnän osaamisen brändäämisessä.

Paneelin jälkeen osallistujat siirtyivät työryhmiin, joita oli kolme. Koulutus ja konsultointi -työryhmässä puheenjohtajana toimi FM, puheviestinnän yliopisto-opettaja Johanna Järvelin-Suomela. Tutkimus ja julkaiseminen -työryhmää johtivat FT Sanna Herkama ja FT Jonna Koponen. Työelämä ja viestintäasiantuntijuus -työryhmä oli osallistujamäärältään teemapäivän suurin työryhmä, ja siinä puhetta johtivat FM, tohtoriopiskelija Eveliina Pennanen ja FT, YTM kehitysjohtaja Vilja Laaksonen. Kaikkien työryhmien toiminnasta löytyy lisätietoja Prologos ry:n nettisivuilta ja Prologoksen viimeisimmästä jäsentiedotteesta.

Työryhmien jälkeen kokoonnuimme jälleen yhteen ja saimme kuulla tiivistelmät työryhmissä käydyistä alustuksista ja keskusteluista. Teemapäivän ohjelma oli tiivis, mutta antoi kuitenkin mahdollisuuden käydä innostavia keskusteluita ajankohtaisista puheviestinnän asioista. Saimme paljon positiivista palautetta sekä teemasta että järjestelyistä. Tieteiden talo oli mitä mainioin paikka tällaiselle tilaisuudella, ja yhteistyö sujuikin mutkattomasti.

Seuraava Prologos-tapaaminen onkin sitten Tampereella, jossa pidetään yhdistyksen sääntömääräinen syyskokous maanantaina 7.12. klo 12.15. Tervetuloa! Mikäli et pääse sinne mukaan, tavataan viimeistään ensi syksynä Puheviestinnän päivillä. Silloin on luvassa kaksi päivää antoisaa ja mielenkiintoista puheviestinnän asiaa!

Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri

Category: Uncategorized

KOSMOPOLIITTISTA VIESTINTÄÄ JA VUOROVAIKUTUSTA LUOMASSA

Posted on by 0 comment

Kumpi on traumatisoivampaa: se, että ajat polkupyörällä, kaadut ja murrat jalkasi vai se, että ajat polkupyörällä, joukko jengiläisiä käy päällesi, kaatavat ja pahoinpitelevät sinut, jonka seurauksena jalkasi murtuu? Lopputulema on molemmissa tapauksissa sama, sinulla on murtunut jalka. Tai kumpi on traumatisoivampaa: se, että talosi syttyy tuleen ja palaa maan tasalle metsäpalon seurauksena vai se, että joku heittää taloosi polttopullon, jonka seurauksena talosi palaa maan tasalle? Edelleen lopputulema on sama, talosi on palanut maan tasalle.

Edellä mainittuja esimerkkejä puitiin noin 50 hengen voimin tämän vuoden CMM-konferenssissa Münchenissä syyskuussa 2015. CMM viittaa puheviestinnän teoriaan Coordinated Management of Meaning, jonka ympärille on rakentunut akateemikoiden ja kehittäjien yhteisö CMM Institute for personal and social evolution. Instituutti järjestää kerran vuodessa noin kaksipäiväisen konferenssin, joka tänä vuonna oli ensimmäistä kertaa Euroopassa.

Konferenssin teemana tänä vuonna oli Cosmopolitan communication, josta mm. Barnett Pearce on kirjoittanut kirjassaan Communication and human condition. Hänen mukaansa interpersonaaliseen tai kulttuurienväliseen viestintään perustuva vuorovaikutusosaaminen maailmassa, jossa eletään keskellä mm. etnisten ryhmien, uskontojen ja maailmanpolitiikan konfliktia, ei ole riittävää. Näiden isojen, kompleksisten ongelmien ratkomiseen tarvitaan kosmopoliittisen viestinnän muotoja.  Kosmopoliittisen viestinnän saavuttamiseksi tarvitaan sitoumusta yhteisen merkityksen rakentamiseen. Tällöin ymmärrämme, että oma tapamme toimia ja elää on lokaalisti konstruoitu todellisuus ja on olemassa monia muita todellisuuksia. Tällöin emme vähättele tai pyri muuttamaan toisen todellisuutta, koska kokisimme, että omamme on jotenkin parempi.

Itselleni yksi konferenssin antoisimpia key note -puhujia oli Paul K. Chappell, joka on Irakin sotaveteraani ja on oman kokemuksensa virittämänä perehtynyt traumoihin ja niiden käsittelyyn. Hänen viestinsä oli, että mikäli ihmiskuntana haluamme siirtyä kosmopoliittisen viestinnän muotoihin, on meidän ymmärrettävä enemmän traumoista, siitä miten ne syntyvät ja mikä niiden perimmäinen luonne on.

Palatakseni alun esimerkkiin, useimmat meistä luultavasti vastaavat, että molemmissa tapauksissa jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu traumatisoivammalta. Miksi näin on, vaikka lopputulema on sama? Koska Chappellin mukaan suurin pelkomme on joutua toisen ihmisen aggression kohteeksi, oli se tarkoituksellista tai ei. Aggressiota on niin henkinen kuin fyysinen väkivalta. Siksi muun muassa esiintyminen saattaa jännittää, koska tilanteeseen liittyy riski julkisesta nöyryytetyksi tulemisesta.

Sekä ihmisen osoittaman aggression uhriksi joutuminen että sen osoittaminen traumatisoi. Aggression osoittaminen ei lähtökohtaisesti ole ihmisille luonnon mukaista, sillä se haittaa aivojen ja sinänsä koko ihmiskunnan kehitystä. Siksi meillä onkin käytössä useita epäinhimillistämisen mekanismeja (dehumanization).

Chappell mainitsi kolme epäinhimillistämisen strategiaa: psykologisen, moraalisen sekä mekaanisen etäännyttämisen keinot. Psykologisella etäännyttämisellä tarkoitetaan sitä, että annamme toisille ihmisille erilaisia nimikkeitä, jotka leimaavat ja toimivat ikään kuin suojelumekanismina. Esimerkiksi terroristia tai vaikkapa pakolaista kohtaan on helpompi osoittaa vihamielisyyttä, koska käyttämämme termi jo etäännyttää meidät ”heistä”.

Moraalisella etäännyttämisellä tarkoitetaan tyypillistä hyvä-paha -asetelmaa. Chappell esimerkiksi kertoi armeija-ajoistaan, kun sotilaille syötettiin tarinaa, kuinka irakilaiset eivät huolehdi perheistään ja lähinnä vain raiskaavat naisia. Tällaisella tarinalla tuettiin käsitystä siitä, että ne toiset ovat perin pohjin pahoja ihmisiä, jolloin sotilaat ovat itse asiassa hyvällä asialla. Näin pyrittiin ehkäisemään sotilaiden traumatisoitumista. Esimerkkejä moraalisen etäännyttämisen keinoista on valitettavasti monet internetin kommenttiketjut pulloillaan. Mekaanisen etäännyttämisen taktiikasta Chappell kertoi yksinkertaisen esimerkin: pommin pudottaminen taivaalta on sotatilanteessa vähemmän traumatisoivaa kuin toisen ampuminen lähietäisyydeltä.

Aggressioon perustuvaa pelkomekanismia sekä erilaisia epäinhimillistämisen taktiikoita on helppo käyttää hyväksi propagandassa, joka on sosiaalisen median myötä muuttunut yhä vaikeammin havaittavaksi. Chappellin puheenvuoro sai ainakin itseni totisesti ajattelemaan, miten helposti erilaiset epäinhimillistämisen keinot ovat joko tietoisesti tai tiedostamatta käytössä joka päivä erilaisissa medioissa. Miten helposti viestimme värittyvätkään kielikuvilla, jotka ovat jo valmiiksi latautuneita tietyistä käsityksistä. Ja samalla miten inhimillistä onkaan suojella itseämme traumalta, jolloin eksymme luomaan noita (valheellisia) mielikuvia. Näen trauman erityisesti vuorovaikutuksessa konstruoituna prosessina. Tällöin on tärkeää tarkastella kriittisesti sitä, miten ihmisten perimmäiseen pelkomekanismiin pyritään vaikuttamaan erilaisissa vuorovaikutustilanteissa.

Pekka Isotalus kirjoitti blogipostauksessaan kriittisyydestä ja suvaitsevaisuudesta puheviestinnän arvoina. Kirjoituksessaan Isotalus otti myös kantaa siihen, ettei näihin arvoihin kohdistuvia loukkauksia tulisi hyväksyä. Puheviestintä tarjoaa oivat työkalut ymmärtää ja tarkastella, miten tietyt merkitykset syntyvät ja mitkä niiden taustamekanismit ovat. Nykyisessä maailmassa tarvitaan yhä enenevissä määrin osaamista asioiden ja ihmisten toiminnan eri puolten ja syiden kriittiseen tarkasteluun. Tarvitsemme yhä enemmän puheviestinnän asiantuntijuutta tarttua epäkohtiin, nostaa esille ristiriitaisuuksia, tuoda esille tarinoiden toinen puoli sekä kyseenalaistaa väitettyjä ja oletettuja totuuksia. Mielestäni puheviestinnän asiantuntijat voisivatkin pitää hieman isompaa ääntä, kun maailmanlaajuisia haasteita koetetaan yhdessä ratkoa.

Eerika Hedman
Puheviestinnän tohtoriopiskelija
Jyväskylän yliopisto

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUKSEN NÄKYVÄKSI TEKEMINEN: EETTISTÄ TOIMINTAA VAI ITSESTÄÄN SELVYYKSIEN TOISTAMISTA?

Posted on by 4 comments

Yksi tyypillisimmistä syksyn alkamisen merkeistä on uutuus- tai suosikkisarjojen paluu televisioruutuihin. Tänä syksynä parhaille lähetysajoille on ilmaantunut enenevässä määrin ihmissuhteiden rakentumiseen ja niihin liittyvien ongelmien ratkomiseen paneutuvia kotimaisia ohjelmia. Esimerkiksi Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa seurataan viime syksyn tavoin toisilleen tuntemattomien ihmisten avioliittojen alkutaivalta. Nyt tai ei koskaan -uutuusohjelmassa puolestaan seurataan, onko viidentoista ihmisen muodostamasta parviälystä hyötyä henkilöille, jotka ovat elämässään vaikean päätöksentekotilanteen edessä. Itse lukeudun molempien ohjelmien katsojakuntaan, sillä niihin sisältyy varsin kiinnostavia vuorovaikutukseen kytkeytyviä kysymyksiä.

Katselukokemusten perusteella itseäni on alkanut mietityttämään, miten ohjelmissa on otettu huomioon vuorovaikutussuhteiden ja -osaamisen kehittymiseen liittyvät tekijät. Ensitreffit alttarilla -ohjelman osalta itselleni on muodostunut käsitys, että esityö avioparien yhteensopivuuden mahdollistamiseksi on pyritty tekemään huolella. Asiantuntijat ovat selvittäneet esimerkiksi ohjelmaan valittujen kumppanimieltymyksiä, parisuhdehistorian taustoja sekä ajatuksia ja odotuksia itsestä ja parisuhteesta. Ohjelmassa ei ole kuitenkaan mielestäni vielä selkeästi avattu, miten pareja on autettu ennen avioliittoa ja sen aikana rakentamaan perustaa kestävälle parisuhteelle sekä hiomaan omia vuorovaikutustaitojaan. Onko parien kanssa esimerkiksi käsitelty, millaiset viestinnälliset tekijät ovat yhteydessä luottamuksen rakentumiseen? Onko heitä ohjattu antamaan sekä vastaanottamaan palautetta ja sosiaalista tukea toisilleen, kun uusi elämäntilanne ahdistaa tai jommankumman käyttäytyminen ei miellytä? Entä onko pareja ohjattu miettimään, millaisia vuorovaikutukseen liittyviä jännitteitä (esim. autonomisuus-riippuvaisuus, samankaltaisuus-erilaisuus, ennustettavuus-yllätyksellisyys) suhteissa todennäköisesti ilmenee ja miten niitä on mahdollista hallita? Ohjelman pariskunnat sekä asiantuntijat kyllä pohtivat näitä asioita osaltaan ääneen, mikä tuo tärkeät vuorovaikutukseen liittyvät ilmiöt läsnäoleviksi. Tästä huolimatta olen jäänyt miettimään: onko ohjelmaan sisäänkirjoitettu oletusarvo, että kaikilla valituilla pariskunnilla on jo valmiiksi riittävät vuorovaikutustiedot ja -taidot, joiden avulla heidän on mahdollista rakentaa kestävää parisuhdetta myös poikkeuksellisissa olosuhteissa?

Nyt tai ei koskaan -ohjelman osalta olen erityisesti pohtinut, miten parviälyyn osallistuneita ihmisiä on ohjattu toimimaan ryhmässä sekä autettavien ihmisten ja heidän lähipiiriensä kanssa, jotta lopputuloksena olisivat mahdollisimman hyvät päätökset. Itselleni on muodostunut käsitys, että parviälyn hyödyllisyyden nähdään ohjelmassa perustuvan riittävän monen ihmisen yksilölliseen viisauteen ja autettavien henkilöiden haastattelemiseen kuin niinkään ryhmän jäsenten keskinäiseen vuorovaikutukseen. Vaikka ohjelman kotisivuilla kerrotaan avoimen vertaistyöskentelyn olevan parhaimmillaan kollektiivista älykkyyttä, ryhmässä tapahtuvan vuorovaikutuksen merkitystä ei ole itse ohjelmassa tarkasti avattu. Sen sijaan ohjelmassa on keskitytty antamaan katsojille tietoa autettavan ihmisen elämäntilanteesta. Olisi kuitenkin varsin kiinnostavaa nähdä enemmän kuvamateriaalia siitä, miten parven päätökset ovat käytännön vuorovaikutuksessa syntyneet ja miten parvi on ratkaissut keskinäisiä konflikteja.

On mahdollista, että vuorovaikutussuhteisiin ja -osaamiseen liittyvät tekijät on otettu molempien ohjelmien teossa huomioon. Itse kuitenkin toivoisin, että kyseiset näkökulmat tehtäisiin mahdollisimman näkyviksi myös katsojille, jotka peilaavat ohjelmien antia omiin elämäntilanteisiinsa. On mielestäni aiheellista kysyä, onko riskialtista tarjota katsojille sellainen käsitys, että erilaisten elämänkokemusten yhteen tuominen sekä sopivan kokoinen parvi ovat avain oikeanlaisiin päätöksiin? Tai että avioliitto-ohjelmaan valitut henkilöt eivät tarvitsisi käytännön parisuhdeviestintäänsä poikkeuksellisissa olosuhteissa aivan erityistä tukea? Haastankin tässä niin katsojia, toimittajia kuin myös nykyisten ja tulevien ihmissuhdeohjelmien tekijöitä pohtimaan, mitkä asiat ovat lopulta tärkeitä tehdä ohjelmissa näkyviksi ja keskusteltaviksi. Lisäksi kannustan puheviestinnän asiantuntijoita osallistumaan tällaisten ohjelmien kehittämiseen ja niitä koskeviin keskusteluihin tuoden näkyväksi sen, mikä meille on jo tuttua – mikään vuorovaikutukseen liittyvä asia ei ole itsestään selvyys.

Maija Peltola
Puheviestinnän tohtorikoulutettava, FM
Tampereen yliopisto

Category: Uncategorized

PUHEVIESTINTÄ KRIITTISYYDEN JA SUVAITSEVAISUUDEN PUOLESTA

Posted on by 0 comment

Puheviestinnän asiantuntijana saattaa helposti erehtyä ajattelemaan, että oman toiminnan ihanteena tulisi olla jokin neutraali ja objektiivinen viestinnän edistäminen tai että oma tieteenala yliopistossa olisi jotenkin arvovapaata. Mielestäni puheviestinnällä kuitenkin on sisäänrakennettuja, pysyviä arvoja, joita meidän tulee vahvistaa toiminnallamme.

Puheviestinnän juuret ovat antiikin retoriikan teorioissa. Kuten historiasta hyvin tiedämme retoriikan oppeja voi käyttää sekä hyvien että pahojen päämäärien puolesta. Modernin puheviestintätieteen juuret ovat Yhdysvalloissa, jossa tieteenala nojaa vahvasti vapaan puheoikeuden ja demokratian ihanteeseen. Ihanteellisessa demokratiassa jokaisella on mahdollisuus ja kykyä ilmaista ajatuksiaan puhumalla. Demokratiassa voidaan käydä väittelyä, mutta paras argumentti voittakoon. Tähän ihanteeseen myös nojaa se, että Yhdysvalloissa puheen opettamisella ja tutkimuksella on niin vahvat perinteet.

Argumentointi on siis aina ollut puheviestinnän keskeisimpiä oppisisältöjä. Koulutuksen tavoitteena on kouluttaa sekä hyviä argumentoijia että kriittisiä argumentoinnin kuuntelijoita, analysoijia. Ihanteena on monipuolinen, aukoton perusteleminen. Sen vastakohtana voi  pitää populistista argumentointia, joka on useimmiten kärjistävää, yksisuuntaista ja yksinkertaistavaa. Hyvillä viestintätaidoilla varustetun kansalaisen tulisi myös kyetä erittelemään kuulemiaan argumentteja ja näkemään niiden mahdolliset puutteet. Tutkimukset kriittisen ajattelun opetuksesta osoittavat, että argumentoinnin opettaminen on yksi parhaista metodeista lisätä kriittistä ajattelua.  Puheviestinnän asiantuntijalla pitääkin olla kykyä kriittiseen ajatteluun, jotta hän kykenee argumentoinnin analyysiin, ja hänen oman toimintansa pitäisi edistää kriittistä kuuntelemista ja laadukasta perustelemista. Puheviestintään siis kuuluu, että arvostamme hyvää perustelemista ja vastustamme älyllistä laiskuutta ja populismia, vaikka se valtapyrkimysten kannalta voisikin olla tehokasta.

1960-luvulta alkaen alallamme on vallinnut viestinnän ja myöhemmin vuorovaikutuksen valtavirtaus. Viestinnän näkökulman ansiosta alettiin korostamaan keskustelun ja toisten ymmärtämisen merkitystä. Tärkeää on viestinnän avulla löytää yhteisiä merkityksiä, sopia asioita ja löytää yhteisiä ratkaisuja. Tällöin viestintää ei käytetä vain omien päämäärien saavuttamiseen, vaan täytyy pyrkiä ymmärtämään toista, kuunnella häntä ja asettua hänen asemaansa. Tämä ei onnistu, jos ei ole suvaitsevainen toista kohtaan riippumatta siitä, mitä hän edustaa, miltä näyttää tai mistä on kotoisin. Näistä lähtökohdista esimerkiksi joissakin yhdysvaltalaisissa oppikirjoissa käsitellään suvaitsevaisuutta omana lukunaan viestinnän käsitteiden ohessa. Suvaitsevaisuuden merkitys vain korostuu, kun tarkastellaan kulttuurien välisiä vuorovaikutustilanteita. Vaikea kuvitella kulttuurienvälisen viestinnän tutkimusta, jonka lähtökohtana ei olisi suvaitsevaisuus eri kulttuureja kohtaan.

Suvaitsevan viestinnän vastakohta on vihapuhe, jota emme voi missään muodossa suvaita. Vihapuheen edistäminen, hyväksyminen tai jopa siitä vaikeneminen eivät ole eettisesti kestävää toimintaa. Nykyiset viestintäosaamisen määritelmät sisältävätkin toteamuksen siitä, että osaamiseen liittyy myös eettisten periaatteiden noudattaminen. Eettisten periaatteiden mukaan viestintä ei saisi vaarantaa viestintäsuhteita tai loukata viestinnän toisia osapuolia.

Puheviestinnän sisäänkirjoitettuja arvoja ovat siis ainakin kriittisyys ja suvaitsevaisuus. Toisinaan puheviestinnän asiantuntijat ovat arkoja ottamaan kantaa sisällöllisiin kysymyksiin, vaikka niihin väistämättä törmäämme. Onkin syytä muistaa, että sisältöjen ja argumenttien valinta on kuulunut aina retoriikkaan, joten sen pitää kuulua myös siihen, mitä me nykyisin teemme. Kriittistä ajattelua ja suvaitsevaisuutta pitäisi jokaisen puheviestijän edistää omassa työssään niin alan opettajana, tutkijana tai viestijänä, sillä ne ovat tieteenalamme perusarvoja. Emme saisi myöskään hiljaisesti hyväksyä kriittisyyden ja suvaitsevaisuuden loukkauksia. Näennäinen neutraalius näiden arvojen suhteen ei ole ammattitaitoisuutta.

Pekka Isotalus
Puheviestinnän professori
Tampereen yliopisto

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company