MIKÄ ON TÄMÄN AJAN VUOROVAIKUTUSOSAAMISTA?

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutusosaamisen keskeisyyttä tämän päivän ja etenkin tulevaisuuden työelämässä korostetaan jatkuvasti. Esimerkiksi työpaikkailmoituksissa hakijoilta toivotaan jo varsin usein esimerkiksi viestintä- ja vuorovaikutustaitoja, sosiaalisia taitoja sekä esiintymisen tai neuvottelun osaamista. Todennäköisesti työnantajien käsitykset toivotusta osaamisesta vaihtelevat runsaasti. Siihen, mikä korostuu vuorovaikutusosaamisessa työssä vaikuttavat esimerkiksi yritysten viestintäkulttuurit, erilaiset asiakassuhteet sekä vuorovaikutuksen tavoitteet erilaisissa työtehtävissä ja -tilanteissa.

Käsitykset vuorovaikutusosaamisesta ovatkin pitkälti tilanteiden, suhteiden, kontekstin ja kulttuurin muokkaamia. Se, mitä milloinkin pidetään vuorovaikutusosaamisena, muuttuu ajassa. Ajan ja vuorovaikutusosaamisen yhteydet ovat viime aikoina (pun intended) kutkuttaneet minua. Ajalla voidaan vuorovaikutusosaamisen yhteydessä viitata esimerkiksi vuorovaikutuksen rytmiin, ajoittamiseen tai osaamisen kehitykseen. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti vuorovaikutusosaamisen ihanteita historiallisessa ja yhteiskunnallisessa konteksteissa. Vuorovaikutusosaamisen käsite on kietoutunut käsityksiimme hyvästä ja huonosta, ja siten moniin eettisiin ja ideologisiin kysymyksiin. Nämä käsitykset ovat jatkuvassa liikkeessä paitsi yksilön, myös vuorovaikutussuhteen ja esimerkiksi organisaatioiden ja yhteiskunnankin tasolla.

Ihanteet vuorovaikutuksesta ja viestijästä ovat muutoksessa

Määritelmälliset peruspilarit vuorovaikutusosaamiselle ovat toki olleet pystyssä jo pitkään. Tutkimuksessa ollaan melko yksimielisiä siitä, että vuorovaikutusosaaminen koostuu niistä tiedoista, taidoista ja asenteista jotka mahdollistavat tehokkaan ja tarkoituksenmukaisen vuorovaikutuksen. Näiden pilarien varassa oleva aines ei kuitenkaan ole irrallista aikakauteen liittyvistä seikoista kuten arvoista, ihanteista sekä poliittisesta tai taloudellisesta tilanteesta. Vuorovaikutuksen tutkimusta on kritisoitu jopa epähistoriallisesta tarkastelutavasta, jossa ei huomioida riittävästi niitä yhteiskunnallisia ja historiallisia voimia jotka vaikuttavat ajatteluumme, havaintoihimme ja arvioihimme (Lannamann 1991). Mitä tietoja, taitoja tai asenteita siis kulloinkin painotetaan ja arvostetaan? Mikä merkityksentyy tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi milloinkin (ja kenen näkökulmasta)?

Ihmiskuva ja käsitys ihanneviestijästä ovat vaihdelleet läpi historian. Esimerkiksi taitavan puhujan määrittelyssä arvostettiin aikanaan tarinankerrontaa, myöhemmin vaikuttamista ja sittemmin vaikutelmien hallintaa (Spitzberg 2000). Toisaalta yhteiskunnan muutokset voivat heijastua käsityksiin osaavasta vuorovaikutuksesta varsin nopeastikin. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa parisuhdeviestinnän tutkimuksessa on todettu, että 1960- ja 1970-luvun yhteiskunnalliset murrokset muuttivat parisuhdeviestinnän ihanteita. Vielä 1950-luvulla ideaaliparisuhde esitettiin konformistisena ja sopuisana yhteistyönä. Nämä käsitykset saivat seuraavilla vuosikymmenillä tehdä nopeasti tilaa avoimuuden, itsensä toteuttamisen ja luovuuden ihanteille parisuhteissa. (Duran & Prusank 1997).

On myös esitetty, että yhteiskunnallisella tasolla tapahtuvat arvovaihtelut heijastuvat siihen, missä määrin arvostamme viestinnässä esimerkiksi assertiivisuutta ja kustannustehokkuutta, tai vastaavasti esimerkiksi dialogisuutta ja osapuolten välistä empaattisuutta (Spitzberg 2000). Se, mikä on vuorovaikutusosaamista jossakin ajassa ja paikassa, ei siis välttämättä ole sitä toisaalla.

Mitkä ihanteet ja vaatimukset heijastuvat viestijään juuri tässä ajassa?

Väitän, että esimerkiksi työelämäkeskustelussa ajassamme korostuu jonkinlainen ihanne viestijästä assertiivisena, myyvänä ilmiöiden tarinallistajana ja erilaisten ”fiilisten” ja tunnetilojen hallitsijana. Työelämässä korostetaan yksilön kykyä verkostoitua, tuotteistaa omaa osaamistaan ja viestiä siitä. Lisäksi niin esiintymisessä, organisaatioviestinnässä kuin vaikkapa bloggaamisessakin korostetaan tarinallisuutta ja tunteiden herättämistä (tätä trendiä myös tutkitaan kriittisesti, esimerkiksi Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -tutkimushankkeessa).

Ajassamme esillä on myös ihanne viestijästä itsenäisenä vastuun ottajana ja jakajana, joka sopeutuu nopeasti muutoksiin. Esimerkiksi tuoreessa Helsingin sanomien artikkelissa käsiteltiin työpaikkojen vetovoimatekijöitä ja työkulttuurin muutosta. Jutussa todetaan itseorganisoituvuuden olevan (edelleen jatkuva) trendi, joka näkyy esimerkiksi hierarkioiden purkuna ja vastuun siirtämisenä työntekijöille ja tiimeille.

Tähän trendiin kytkeytyviä havaintoja olen tehnyt omassa väitöskirjassanikin. Sen yhdessä osatutkimuksista (Horila & Siitonen, julkaisematon käsikirjoitus) tarkastelimme työelämän virtuaalitiimien jäsenten käsityksiä johtamisvuorovaikutuksen muutoksesta ajan myötä. Tutkimamme henkilöt toivat esiin muutoksen autoritaarisen johtajan ihanteesta jaetun johtajuuden ihanteeseen. Tällainen muutos luo uusia osaamisvaatimuksia vuorovaikutuksen näkökulmasta. Jos tiimin jäsen on esimerkiksi kymmenen vuoden aikana harjaantunut osaavaksi alaiseksi hierarkkisesti johdetussa tiimissä, tulee hänen näitä hierarkioita purettaessa mukautua uudenlaiseen viestintäkäyttäytymiseen. Muutokseen voi liittyä kuitenkin niin sanottua historiallista painolastia – vuorovaikutuskäytänteet eivät muutu tai tule opituksi hetkessä, ja toisille ajan ihanteisiin vastaaminen voi olla haastavampaa kuin toisille.

Spitzberg (2000) on esittänyt, että vuorovaikutusosaamisen malli, joka jättää huomiotta aikakauden merkityksen, on heikko ja altis väärinkäytöksille. Ajan huomiointi ei kuitenkaan ole vain tutkijoiden tehtävä, vaan se koskettaa myös aiheita opettavia ja kouluttavia henkilöitä. Nähdäkseni kuka hyvänsä hyötyy sen pohtimisesta, mikä vuorovaikutukseen liittyvissä arvoissa ja ihanteissa muuttuu tai pysyy ja toisaalta millaista muutosta tai pysyvyyttä kannattaa pyrkiä edistämään. Entä onko sellaisia trendejä, joihin ei kannata tarttua? Tuleeko puheviestinnän asiantuntijan seurata aikaansa, pyrkiä olemaan sitä edellä vai tarkastella sitä kenties kriittisesti etäältä?

Tähän pohdintaan kutsun kaikkia tämän tekstin lukijoita, nyt ja tulevaisuudessa. Otan myös innolla vastaan eriäviä kommentteja aikamme ihanteista! :)

Tessa Horila

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Duran, R. L. & Prusank, D. T. 1997. Relational themes in men’s and women’s popular nonfiction magazine articles. Journal of Social and Personal Relationships 14 (2), 165–189.

Lannamann. J. W. 1991. Interpersonal communication research as ideological practice. Communication Theory, 7, 179–203

Spitzberg, B. H. 2000. What is good communication? Journal of the Association for Communication Administration 29, 103–119.

Category: Uncategorized

TIEDOSTA DIALOGIIN

Posted on by 0 comment

Polarisoitunut keskustelu on tämän ajan ongelma. Ihmiset leimataan kannattajiksi tai vastustajiksi. Kukkahattutädeiksi tai natseiksi. Digihörhöiksi tai jämähtäneiksi. Missä on hyvin perusteltu, toista osapuolta ja hänen näkökulmiaan kunnioittava, tai ainakin ymmärtämään pyrkivä dialogi?

Viestinnän opettajana ja tutkijana olen ehtinyt ahdistua monen julkisen keskustelun äärellä niin television keskusteluohjelmia katsoessani kuin sosiaalisen median räävitöntä kommentointia lukiessani. Ratkaisuna olen yrittänyt sulkea silmäni. Olen poistunut (hetkellisesti) esimerkiksi Facebookista ja jättänyt television keskusteluohjelmat katsomatta. Boikotoinut koko touhua. Kun palasin esimerkiksi Faceen, huomasin, ettei yhden naisen boikottini ole juurikaan tuottanut tulosta – tuskin sellainen koskaan lopulta johtaakaan mihinkään.

Olemme varmasti monet yhtä mieltä siitä, että vuorovaikutusosaamista tarvitaan monessa paikassa, eikä vähiten keskusteltaessa erilaisista arvoista, asenteista, näkemyksistä ja kokemuksista niin mediassa kuin kasvokkainkin. Monessa yhteydessä olen kuullut puheenvuoroja siitä, että näitä taitoja ja osaamista tulisi opettaa mahdollisimman monella kouluasteella, mahdollisimman monessa paikassa ja mielellään läpäisevällä periaatteella, eli liittyneenä kaikkeen tekemiseen. Valitettavasti tässä, kuten monessa muussakaan asiassa oppiminen pelkkien omien kokemusten pohjalta on mahdollista, mutta voi viedä paljon aikaa ja johtaa jopa ei toivottuihin oppimistuloksiin. Vuorovaikutusosaamista voi kyllä oppia kuka tahansa ja missä tahansa, mutta kuka voi, ja kenen kannattaa näitä asioita opettaa?! Tilannetta voisi verrata siihen, että voisin itse viestinnän opettajana haluta ottaa omaan opetukseen mukaan vähän kemiaa, koska onhan koko elämä yhtä kemiaa, sitä on kaikkialla ympärillämme ja kaikki ”koemme” sitä jatkuvasti. Otetaan siis jotain nesteitä ja aineita ja sekoitellaan niitä viestinnän tunnilla ja katsotaan sitten, mitä syntyy. Opitaanhan siinäkin jotain – onko se sitten tehokasta ja tarkoituksenmukaista on sitten toinen juttu.

Koen, että viestinnän asiantuntijoilla on käytössään hyviä keinoja vuorovaikutusosaamisen opettamiseen ja, jos nyt ei ihan polarisoituneen keskustelukulttuurin muuttamiseen, niin ainakin sen kyseenalaistamiseen. Mikäli vain tahtoa on. Onhan toki polarisoitunut keskustelu myös monen tahon etu ja ehkä poliittinenkin motiivi. Sitä suuremmalla syyllä, ilmiöön tulisi suhtautua kriittisesti ja aktiivisesti, ei passivoitumalla ja vetäytymällä.

Viestinnän asiantuntijoiden keinovalikoima keskustelukulttuurin muuttamiseen on laaja, mutta otan tässä nyt esimerkiksi vuorovaikutusosaamisen eettisten näkökulmien esiin nostamisen ja argumentoinnin opetuksen. Jos hieman kärjistän, niin perinteisesti väittely (ja joskus jopa argumentointi) nähdään kilpailuna siitä, kuka voittaa ja kenen näkemys, ehdotus tai asia saadaan näyttämään vahvemmalta ja vakuuttavammalta. Erilaiset väittelyklubit ovat suosittuja esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Oman kokemukseni perusteella opiskelijat hakeutuvat usein viestinnän kursseille oppiakseen väittelemään ja esiintymään vakuuttavasti – myymään itsensä ja asiansa tehokkaasti. Harvemmin kurssin alussa kukaan ilmoitta tavoitteekseen sen, että haluaisi oppia ymmärtämään toisten näkökulmia, haluaisi antautua dialogiin oppiakseen toisilta ja mahdollisesti pystyä muuttamaan omia näkökantojaan ja asenteitaan. Jos haluamme välttää polarisoituneen keskustelun, niin ehkä myös nämä voisivat olla hyviä tavoitteita oppimiselle? Suvi-Tuuli Murumäen ja Tarja Valkosen Prologoksen vuoden 2016 Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä esittelemä kutsuretoriikka on mielestäni hyvä esimerkki siitä, että viestinnän ja vuorovaikutuksen opetuksen ja tutkimuksen tehtävänä voi olla yhdistää sekä eettisyys että tehokkuus. Murumäki ja Valkonen kiteyttivät Tampereella lokakuussa 2016 pitämässään esityksessä kutsuretoriikan sanoman siihen, että ”Jommankumman tai kummankin vuorovaikutusosapuolen näkemykset saattavat muuttua yhteisen ymmärryksen lisääntyessä, mutta ko. muutos ei ole itseisarvo tai tavoite”. Eli back to basics – tehokkuus JA TARKOITUKSENMUKAISUUS. Suosittelen tutustumaan.

Viime aikoina on myös digitaalisista opetusmenetelmistä ja digitaalisaatiosta käyty polarisoitunutta keskustelua esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilla ja keskusteluissa (ks. https://www.hs.fi/aihe/digitalisaatio/). Kirjoittajat nimittävät ”vastapuolelaisia” esimerkiksi digiuskovaisiksi, markkinamiesten höynäyttämiksi tai vastarannankiiskiksi näkökulmasta riippuen. Asiallistakin keskustelua on, mutta se tuntuu usein hautautuvan puolesta – vastaan –ajattelun jalkoihin. Viestinnän tutkimuksessa ja opetuksessakin on ’vanhoina hyvinä aikoina’ vertailtu kasvokkaisviestinnän ja digitaalisesti väitetyn vuorovaikutuksen eroista, haitoista ja mahdollisuuksista. Onneksi tässä asiassa on viestintätieteiden kentällä menty pitkälle eteenpäin. Tästä keskusteltiin vilkkaasi Helsingissä Tieteiden talolla järjestetyssä Prologoksen Puheviestinnän teemapäivässä 13.10 2017, jonka teemana oli nimenomaan kasvokkais- ja verkkoviestinnän limittyminen, sen tutkimus ja käytännöt.

Mikäli tämä teemapäivä meni nyt ohi, on edelleen mahdollisuus päästä kuuntelemaan alan asiantuntijoita ja keskustelemaan viestinnän näkökulmista, tutkimuksesta, kokemuksista ja näkemyksistä lokakuun loppupuolella järjestettävässä medioitua viestintää ryhmissä, verkostoissa ja organisaatioissa käsittelevässä kongressissa, (Mediated) Social Interaction in Groups, Networks and Organizations. ECREA:n (European Communication Research and Education Association)järjestämä kongressi järjestetään Helsingissä 23.–25.10.2017.

Osallistutaan, osallistetaan ja otetaan kantaa. Ei käännetä katsetta pois, vaan ollaan mukana keskusteluissa, opitaan ja opetetaan eettisyyttä, toista arvostavaa argumentointia, palautteen antamista ja vastaanottamista, neuvottelutaitoja, kuuntelemista ja niin edelleen. Ja luotetaan asiantuntijoiden ammattitaitoon, tässäkin asiassa.

Lotta Kokkonen Yliopistonopettaja Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized

ASIANTUNTIJAROOLINA SUOSITTELIJA

Posted on by 0 comment

Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten median käytöstä ennustettiin, että tulemme seuraamaan mediaa ja lukemaan lehtiä sosiaalisen median kautta, ja että esiin nousee suosittelijoita, joiden valintoihin luotamme ja joiden valitsemia uutisia luemme. Tuolloin ajatus tuntui utopistiselta. Sitä oli vaikea kuvitella. Omaan suhtautumiseeni vaikutti lisäksi se, että ajatus tuntui laiskalta. Miksi en lukisi itse. Ainakin se oli vierasta päivittäiseen sanomalehteen ja muihin oikeisiin julkaisuihin tottuneelle. Kuinkas sitten kävikään? Tänä päivänä huomaan itse toimivani juuri näin. Käytännössä omakin median käyttö ja sosiaalisen median käyttö yhdistettynä ajankäyttöön ovat osoittaneet, että suosittelijoista on hyötyä ja iloa. Enää se ei tunnu ollenkaan utopistiselta. Tiedän, että moni muu toimii samoin, mutta emme välttämättä tee sitä myöskään täysin tietoisesti.

Usein perusuutinenkin tulee tänä päivänä vastaan ensin somen kautta. Sen jälkeen kiinnostavuuden ja tärkeyden mukaan aihetta voin alkaa seurata muista medioista. Suorastaan herkullista on, kun julkaisut erikoisaiheista, joita en muuten seuraa, tulevat myös vastaan iloisina yllätyksinä. Ne lisäävät yleissivistystä ja ymmärrystä, mitä tässä ajassa tapahtuu. Sen vuoksi on hyötyä, että Facebookissa, Twitterissä ja LinkedInissä on ystäviä, kollegoita ja ammattilaisia eri aloilta, omien verkostojen eri laidoilta. Tällä hetkellä yksi tärkeimpiä syitä omalle läsnäololleni sosiaalisessa mediassa on seurata kiinnostavien alojen ja asiantuntijoiden kuulumisia, uutisia, tutkimuksia ja näkemyksiä.

Rehellisesti voin tunnustaa ja sanoa, etten suinkaan etsi itse aktiivisesti käsiini mahdollisimman laajasti kaikkea ajankohtaista ja kiinnostavaa. En ehdi enkä haluakaan käyttää ainutkertaista elämääni vain etsiäkseni kaiken aikaa sitä, mikä voisi olla tärkeää ja kiinnostavaa luettavaa. Siksi sosiaalinen media ja suosittelu tekevät minulle palveluksen. Hyvät suosittelijat tekevät sitä luontaisesti puolestani. Ja jokainen, joka jakaa itseään kiinnostavan artikkelin somessa, on käytännössä samalla suosittelija.

Kun vaihdamme näkökulmaa, jokainen voi toimia myös suosittelijana.

Tämä on ollut itselleni tärkeä oivallus. Kun itse en tällä hetkellä tee tutkimusta, koen yhdeksi tärkeimmistä puheviestinnän alan asiantuntijatehtävistäni pyrkiä olemaan hyvä, luotettava ja seurattu suosittelija. Olen ottanut suosittelijan roolin itselleni asiantuntijuuden kehittämiskohteeksi sosiaalisessa mediassa. Jotta voisin jakaa uutta tutkimusta, artikkeleita ja muita kirjoituksia alan piiristä, pyrin myös seuraamaan aktiivisesti alan kollegoita. Tätä suosittelen lämpimästi muillekin.

Riitta Vanhatalo

FT, toiminnanjohtaja

Suomen Kotiseutuliitto

Category: Uncategorized

KUUNTELE, KYSY, KESKUSTELE

Posted on by 1 comment

Kirjoitin noin vuosi sitten julkaistussa ProBlogi-kirjoituksessani ”Keskustelen, siis ajattelen” siitä, kuinka meidän pitäisi keskustella enemmän. Väitin, että ”oppimista sekä tieteen ja tutkimuksen kehittämistä ja kehittymistä tapahtuu kyseenalaistamalla sekä omia ajatuksia testaamalla muiden kanssa keskustellen.” Ilokseni kirjoitus herätti keskustelua sekä Twitterissä että ihmisiä kohdatessani. Nämä kohtaamiset saivat minut pohtimaan keskustelua lisää useista eri näkökulmista.

Monet totesivat puhumisen olevan joskus liiallista. Kuulin useita esimerkkejä siitä, kuinka monissa keskustelutilanteissa joukossa on joku, joka haluaa tuoda esille omaa osaamistaan. Hän vie yhteisestä keskusteluajasta ison osan kertomalla omista näkemyksistään. Hän ei myöskään esitä kysymyksiä, eikä välttämättä kuuntele muita. Tavoitteena ei ehkä olekaan keskusteleminen, vaan pikku esitelmän pitäminen. Tämä voi olla tahallista tai tahatonta, mutta se monesti turhauttaa muita osallistujia. Kertoipa joku jopa alkaneensa vältellä sinänsä mielenkiintoisia ja tärkeitä julkisia keskustelutilaisuuksia törmättyään liian usein tähän ilmiöön.

Yksi tärkeä vuorovaikutusosaamisen osa-alue onkin kuunteleminen. Kuuntelemisen tutkija lehtori Tuula-Riitta Välikoski on todennut osuvasti: “Kuunteleminen, sanoman vastaanottaminen, on vuorovaikutuksen keskeisin tapahtuma. Se on vuorovaikutuksen liima.” Kuuntelemisesta puhutaan nykyisin paljon ja sitä pidetään tärkeänä osana vuorovaikutusta. Monesti kuitenkin tuntuu, että kuunteleminen on niin itsestään selvää, että siihen ei kiinnitetä huomiota oman osaamisen osana.
Edellä mainittuja tilanteita miettiessäni mieleeni nousi myös assertiivisuuden käsite. Jämäkkä ihminen pitää huolta omista oikeuksistaan muiden oikeuksia kunnioittaen. Hän ei jyrää muita, eikä anna muiden jyrätä itseään.

Pohdin myös ajankäyttöä – kuinka paljon kukin saa aikaa omalle puheelleen vuorovaikutustilanteissa. Keskustelutilanteissa on joskus epäselvää, voiko toisen puheenvuoroa keskeyttää. Etenkin kun meille joillekin on syvälle takaraivoon iskostettu ajatus, että toisen puheen keskeyttäminen on epäkohteliasta. Toisaalta voisi olla paikallaan pitää epäkohteliaana häntä, joka käyttää kaikkien tilanteeseen osallistuvien yhteistä aikaa omien asioidensa esille tuomiseen tai ajatuksiensa selkiyttämiseen. Tällöin tilaisuuden ajankäytön valvomista voitaisiin pitää yhteisestä edusta huolehtimisena, eikä yksilönvapauksia rajoittavana.

Laajemmassa näkökulmassa yksilön turhautuminen on sivujuonne. Esimerkiksi yhtenä yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotona kehitetään lähidemokratiaa ja kansalaisten osallistumista päätöksentekoprosesseihin. Kunnissa järjestetään avoimia keskustelutilaisuuksia, joissa kuntalaisilla on mahdollisuus kysyä ja keskustella ajankohtaisista asioista. Tilaisuuksien tarkoituksena on saada erilaisia näkökulmia päätöksenteon tueksi. Demokratian kannalta on merkityksellistä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita näistä muodostuu.

Tässä kirjoituksessa asetan uuden tavoitteen: aletaan joukolla kunnioittaa muita osallistujia ja muiden osallisuutta. Päätetään seuraavan kerran keskustellessamme, että kuuntelemme toisiamme kunnolla ja pyrimme todelliseen vuorovaikutukseen keskustelua eteenpäin vieden. Tämä vaatii sen, että emme kuuntele vain reagoidaksemme, vaan myös ymmärtääksemme. Kehitetään omaa vuorovaikutusosaamistamme, jotta kaikki voisivat kokea olevansa samanveroisia keskustelijoita.

Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri

Category: Uncategorized

MIKSI VIESTINTÄTEKNOLOGIA EI RIITÄ RATKAISEMAAN SISÄISEN VIESTINNÄN ONGELMIA?

Posted on by 0 comment

Valmistuin viestintätieteen maisteriksi Jyväskylän yliopistosta viitisen vuotta sitten. Yliopistossa viestintää on opetettu hieman kauemmin, muutaman vuosikymmenen ajan. Juhlavuotta viettävässä Suomessa nuori oppiaine, verrattuna vaikkapa kauppatieteeseen, jota on opetettu suomalaisissa yliopistoissa moninkertaisilla opiskelijamäärillä jo yli 100 vuotta.

Kansainvälinen tutkimus, intensiivinen ja korkeatasoinen opiskelu pienissä ryhmissä – ei ihme, että viestintätieteen opinnot valmistavat huipputason asiantuntijoita tulevaisuuden työtehtäviin ihmisten välisen viestinnän ja vuorovaikutuksen, teknologiavälitteisen viestinnän sekä hajautettujen ryhmien ja tiimien johtamisen ja kehittämisen pariin.

Moni miettii, mitä osaa, mihin omaa osaamista voisi hyödyntää ja mitä arvoa sillä on insinöörejä ja kauppatieteilijöitä vilisevässä työelämässä. Samaa mietin itsekin, kun aikoinaan kuuntelin oppiaineen esittelyä uusille opiskelijoille: ”Valmistutte tulevaisuuden ammattiin, jota ei vielä ole olemassa”.

Kunnes työelämän kokemuksen kautta huomasin, että viestijöillä todella on ainutlaatuinen näkökulma, ajattelutapa ja osaaminen, joka tuottaa tulosta ja jota tarvitaan työelämän kehittämisessä enemmän kuin koskaan.

Kun työelämässä puhutaan viestinnästä, sillä tarkoitetaan päivittäisestä työstä, ihmisistä ja liiketoiminnasta irrallista viestintätoimintoa, jossa työskentelee siihen palkattua henkilöstöä

 

Yrityksissä viestintä painottuu usein mainontaan, markkinointiin ja yhteiskuntasuhteisiin, kun sisäisellä viestinnällä tarkoitetaan lähinnä koko henkilöstöä koskevia tietoja ja johdon viestintää yrityksen asioista.

Tietenkin tarvitaan yritys-, yhteiskunta- ja organisaatioviestintää, josta vastaavat siihen valitut ammattilaiset. Työ kuitenkin syntyy vuorovaikutuksessa, jota tehdään organisaatioissa, joka on ihmisten muodostama sosiaalinen systeemi, jota luodaan ja ylläpidetään vuorovaikutuksessa.

Työelämässä harvoin puhutaan työhön ja työtiimeihin liittyvästä päivittäis- ja ryhmäviestinnästä, joka työelämän kontekstissa tarkoittaa sisäistä viestintää tai työyhteisöviestintää eli ”kaikkea sitä ihmisten välistä muodollista ja epämuodollista viestintää ja vuorovaikutusta, jota tarvitaan työyhteisössä työn tekemisessä, vuorovaikutussuhteiden rakentamisessa ja ylläpitämisessä sekä yhteisten tavoitteiden neuvottelemisessa ja saavuttamisessa”, kuten Kemppainen ja Laajalahti määrittelevät Prologissa julkaistussa artikkelissaan.

Vielä harvemmin yrityksiin palkataan tästä vastaavaa henkilöä, vaikka sisäinen viestintä on perusedellytys arjen työn tekemiselle ja johtamiselle ja jonka laatu vaikuttaa merkittävästi työn tuottavuuteen, tuloksellisuuteen ja hyvinvointiin työpaikoilla.

Otetaan esimerkiksi tietointensiivinen asiantuntijatyö, joka on luonteeltaan ihmisten ajatteluun ja vuorovaikutukseen perustuvaa työtä, jonka tavoitteena on toisten ongelmien ratkaiseminen ja tarpeisiin vastaaminen

 

Käytännössä tietointensiivinen asiantuntijatyö on keskittymistä vaativaa ongelmanratkaisua ja tiedon tuottamista sidosryhmille. Työn tekemiseen tarvitaan tietoa – ohjeita ja tiedotteita, joiden avulla työntekijä saa työtehtävän suorittamiseen tarvittavaa ajantasaista tietoa silloin, kun sitä tarvitaan.

Tietointensiiviselle asiantuntijatyölle ominaista on yhteisöllinen ongelmanratkaisu ja yhteistyö, minkä vuoksi työtä tehdään tiimeissä, jotka ovat usein monitahoisia ja verkostomaisia ja joissa työskennellään hajautetusti toimistolla ja etäällä. Tähän liittyen myös viestintätarpeet ovat erilaisia ja liittyvät työssä tarvittavan informaation lisäksi tietoon ja ymmärrykseen ryhmän toiminnasta, tavoitteista, rooleista ja vastuista. Yhteinen identiteetti, yhteenkuuluvuus ja luottamus ovat myös esimerkkejä asioista, jotka luodaan ryhmän vuorovaikutuksessa ja joita tarvitaan sujuvaan ja tulokselliseen yhteistyöhön arjessa.

Työelämässä ohjeet ja tiedotteet koetaan usein helpoiksi ja konkreettisiksi sisäisen viestinnän muodoiksi. Tiimiin vuorovaikutus sen sijaan on monelle mysteeri ja menestyvä tiimi sattumaa, johon ei voi tietoisesti vaikuttaa.

Tietotyön tekemiseen liittyy erilaisia haasteita ja tyypillisimmät ongelmat liittyvät juuri viestintään ja yhteistyöhön, joita pyritään ratkaisemaan viestintäteknologian avulla

 

Viime vuosina yrityksissä on yleistynyt esimerkiksi sosiaalinen intranet, joka tarjoaa työssä tarvittavan tiedon lisäksi mahdollisuuden yhteistyön parantamiseen ”sisäisen somen” tai pikaviestimen avulla.

Tarkoituksena on parantaa työn tuottavuutta ja yhteistyötä siirtämällä viestintä vapaa-ajalta tuttuihin helppoihin ja hauskoihin sosiaalisen median kaltaisiin kanaviin, jossa tieto virtaa avoimesti ja läpinäkyvästi ja josta jokainen voi valita, mitä haluaa seurata. Viestintä toisten kanssa on helppoa, kun toinen on aina saatavilla ja viestien kirjoittaminen on nopeampaa ja epävirallisempaa kuin sähköpostilla.

Kehitystyötä tehdään pienessä ryhmässä teknologialähtöisesti oletettuihin tarpeisiin ja mielipiteisiin perustuen irrallaan arjen työstä ilman sisäisen viestinnän kehittämiseen tarkoituksenmukaista koulutusta. Ensin hankitaan uusi viestintäväline, pyydetään työntekijöitä siirtämään nykyiset sisällöt uuteen alustaan, luodaan alustalle eri teemoihin liittyviä yhteisöjä, joihin ihmiset voivat liittyä keskustelemaan. Käyttöönoton yhteydessä järjestetään markkinointikampanja ja koulutuspäivä uuden teknologian käyttöön.

Hyvin usein intranetin kehitysprojektit yrityksissä viivästyvät, epäonnistuvat tai eivät ainakaan ole kovin pitkäikäisiä. Uudesta teknologiasta huolimatta tietoa ei löydy, yhteisöt ja pikaviestimet hiipuvat käytöstä ja henkilöstöä syytetään muutosvastarinnasta. Henkilöstön mielestä viestintäteknologiasta olisi heille hyötyä, jos se vastaisi arjen tarpeita.

Kun tietotyö lisääntyy, viestintäteknologian käyttö yleistyy, mikä houkuttelee sen käyttöön myös arjen viestintäongelmien ratkaisemisessa

 

On tärkeää, että käytössä on viestintäteknologiaa, joka mahdollistaa työn tekemisen ja johtamisen modernissa työympäristössä, jossa työntekijät arvostavat joustavan työn mahdollisuutta.

Työelämässä viestintäteknologian hankintaa perustellaan työn tehokkuudella ja viestinnän helpottumisella, kun sähköpostitulva vähenee ja tilalle tulevat uudet, yhteistyöhön paremmin sopivat viestintävälineet ja henkilöstö voi paremmin keskittyä työn tekemiseen vaikkapa etänä.

On arvioitu, että työntekijät käyttävät sähköpostia kuusi tuntia päivässä, kun pikaviestimiä käytetään vieläkin enemmän. Reaaliaikaiseen viestintään liittyy myös haaste jatkuvasta tavoitettavissa olemisesta, minkä vuoksi niiden suunnittelematon käyttö aiheuttaa asiantuntijatyölle häiriöitä ja keskeytyksiä, jotka tutkitusti vaikeuttavat keskittymistä ja lisäävät työn kuormittavuutta ja stressiä.

Kun uusi viestintäteknologia ei helpottanutkaan työssä tarvittavan tiedon saatavuutta ja käyttöä, työpaikoilla työtä tehdään edelleen puutteellisella tiedolla tai kysytään muilta, mikä aiheuttaa työtiimille jatkuvia keskeytyksiä. Kun keskittymistä vaativia töitä ei ehditä keskeytysten lomassa tekemään, työn kuormitus kasvaa ja töitä tehdään iltaisin ja viikonloppuisin, mikä vie ajan muilta tärkeiltä asioilta.

Esimiehen ratkaisu tieto- ja ylityötulvassa kamppailevan asiantuntijan tilanteeseen on usein priorisointi. Kun asiantuntija sitten päättää olla vastaamatta jatkuviin yhteydenottoihin, muiden työ kärsii ja viivästyneistä vastauksista huomautellaan käytävillä ja palavereissa.

Hyvästä tarkoituksesta huolimatta yrityksessä tehty teknologialähtöinen kehitystyö ei tue työn tekemistä, vaan päinvastoin luo työympäristöön entistä enemmän haasteita, jolloin mahdollisuus syvää keskittymistä ja laadukasta yhteistyötä vaativan asiantuntijatyön tekemiseen heikentyy, mikä vaikuttaa suoraan työn tulokseen, ilmapiiriin ja hyvinvointiin arjessa.

Vaikka viestintäteknologian käyttö yleistyy työpaikoilla jatkuvasti, miksi suurimmat ongelmat silti liittyvät viestintään ja yhteistyöhön ja mitä niille voidaan tehdä?

 

Tärkeä ja ajankohtainen kysymys, koska tietointensiivisessä toimintaympäristössä sisäinen viestintä eli työssä tarvittava tieto ja yhteistyö muodostavat asiantuntijatyön perustan, jonka tulisi olla kunnossa, jotta yrityksen tavoitteet saavutetaan päivittäisessä työssä.

Tietointensiivisessä asiantuntijatyössä työn tekemiseen tarvitaan selkeää ja oikea-aikaista tietoa, jonka tuottaminen on käyttäjän ja tuottajan välinen viestintäprosessi, johon tarvitaan ymmärrystä työstä ja tarpeista, minkä pohjalta tietoa voidaan tuottaa ja jakaa tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti siihen sopivan viestintäteknologian avulla.

Asiantuntijatyö on yhteistyötä, jota tehdään tiimissä, joka on ihmisten muodostama sosiaalinen systeemi, joka tarvitsee toimiakseen tietyt rakenteet ja tekijät. Tiimin muodostamiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan tietoa ja yhteistä ymmärrystä tiimin toiminnasta, jota tietoisesti luodaan ryhmän vuorovaikutuksessa kasvotusten ja teknologian välityksellä.

Viestintäteknologia itsessään ei ole viestintää, vaan väline tiimin toimintaan ja tiedon tuottamiseen tarvittavien vuorovaikutusrakenteiden ja -prosessien toteuttamiseen ihmisten toiminnassa. Vaikka käytössä olisi uusin ja hienoin väline, mitä markkinoilta löytyy, arjen viestintäongelmat jatkuvat ja syvenevät, jos sisäisen viestinnän systeemiä eli tiedon tuottamiseen ja jakamiseen sekä tiimin toimintaan ja yhteistyöhön tarvittavia rakenteita, prosesseja ja käytäntöjä ei ole suunniteltu tarpeita vastaavaksi yhdessä henkilöstön kanssa.

Näiden suunnittelu ja kehittäminen ei ole mysteeri tai mahdoton tehtävä, kun käytössä on ihmisten väliseen viestintään ja vuorovaikutukseen tarvittavaa tietoa ja osaamista.

 

Kati Rautio
Viestinnän asiantuntija (FM), perustaja, job designer
Brossa Oy

Category: Uncategorized

KUN SIVU KÄÄNTYY – LIIKEHDINTÄÄ PUHEVIESTINNÄN OPETTAMISEN KENTÄLLÄ

Posted on by 0 comment

Puheviestinnän alan opettajien ensimmäinen koulutus järjestettiin Suomen Puheopistossa. Sieltä valmistui logonomeja, joita valmistui 305 vuosien 1947–1980 välillä. 1970-luvun lopulla opetusministeriö edellytti alan koulutuksen siirtämistä yliopistoon ja Suomen puheopiston toiminta virallisena oppilaitoksena lakkasi. Logonomeilla oli kuitenkin oma yhdistys Logonomit ry, joka oli perustamassa myös puheviestinnän tieteellistä yhdistystä Prologosta.

Logonomien koulutus oli luomassa pohjaa puheviestinnän yliopistokoulutukselle, ja logonomit olivat monella saralla alan uranuurtajia. Koska logonomeja ei ole enää valmistunut vuosikymmeniin, niin on selvää, että jäsenistö ikääntyy eikä uusia jäseniä tule. Tähän päivään saakka Logonomit ry on tunnettu erityisesti Vuoden puhujan valinnasta. Tänä vuonna valittiin Vuoden puhujaksi Aira Samulin. Hän oli oli 40. tittelin saanut ja samalla kaikkien aikojen viimeinen Vuoden puhuja, sillä samassa tilaisuudessa yhdistys ilmoitti lopettavansa toimintansa.

Yksi vaihe suomalaisen puheviestinnän historiassa päättyy, kun Logonomit lopettavat yhdistystoimintansa. Mutta – niin kuin elämässä usein – jonkin päättyessä kääntyy samalla uusi sivu uusine mahdollisuuksineen.

Uuden sivun historia alkoi vuonna 2006, kun kutsuin eri puolelta Suomea Tampereelle tuttuja puheviestinnän opettajia, jotka opettivat puheviestintää yliopistojen kieli- ja viestintäopinnoissa. Tuolloin alkoi epämuodollisen verkoston toiminta, joka ensin toimi VASU-hankkeen nimellä. Vasu muuttui pian LAAPU-hankkeeksi (laatua puheviestinnän opetukseen) ja mukaan tuli myös ammattikorkeakoulujen puheviestinnän opettajia.

Laapu on toiminut epävirallisena puheviestintää korkeakouluissa opettavien verkostona, joka on järjestänyt tapaamisia ja koulutustilaisuuksia alan opettajille. Laapun yksi merkittävä saavutus on, kun se määritteli kieli- ja viestintäopintoihin kuuluvan puheviestinnän opetuksen tavoitteet ja ydinsisällöt, jotka on esitelty kirjassa Akateeminen puheviestintä.

Laapu ei ole kuitenkaan järjestäytynyt yhdistykseksi, mikä vaikeuttaa monella tavalla sen käytännön toimintaa. Tämän takia Laapu ja Prologos ry ovat alkaneet neuvotella Laapun liittämisestä osaksi Prologoksen toimintaa. Prologos pystyy tarjoamaan Laapulle organisoidun toiminnan puitteet ja resursseja.

Jos laapulaiset päättävät liittyä joukkoomme, niin yhdistyksen puheenjohtajana toivotan laapulaiset sekä lämpimästi tervetulleeksi yhdistykseemme että tervetulleiksi vaikuttamaan aktiivisesti Prologoksen toimintaan. Tämä liitos toivottavasti heijastuu puheviestinnän opettamisen asioiden entistä vahvempana näkymisenä yhdistyksen toiminnassa. Toivonkin, että voimme virallistaa tämän liiton jo alkusyksystä.

Kun siis puheviestinnän opettamisen historiassa yksi sivu kääntyy logonomien päättäessä toimintansa, niin uusi sivu näyttäisi alkavan uusin voimin ja ideoin, jos Prologoksessa on jatkossa entistä enemmän alan opettajia mukana.

Pekka Isotalus

Puheenjohtaja, Prologos ry

Puheviestinnän professori, Tampereen yliopisto

Kirjallisuus

Almonkari, M. & Isotalus, P. (toim.), 2009. Akateeminen puheviestintä. Helsinki: Finn Lectura.

 

 

Category: Uncategorized

SATOKAUSIEN TAITEKOHDASSA – TYÖSSÄ JAKSAMISEN RAJAVIIVOILLA

Posted on by 0 comment

Tähän aikaan vuodesta keräämme kuluneen lukuvuoden satoa. On aika katsoa, mitä tuli tehtyä ja millaisin tuloksin. Täytämme tilastoja, joissa kysytään opiskelijamääriä, erilaisten kurssien ja ryhmien lukumääriä, kertyneitä opintopisteitä, hyväksyttyjä ja hylättyjä kurssisuorituksia, pidettyjä esitelmiä ja tuotettuja julkaisuja. Määrällisin mittarein puntaroimme satokauden tuottoa. Mutta missä ovat laadulliset mittarit? Missä kysytään, ja kuka kysyy, miten jaksoimme työmme tehdä, mikä vaikutti jaksamiseemme ja mistä saimme vauhtia työhyvinvointiin?

Työhyvinvointi on kokonaisuus, joka muodostuu työstä ja sen mielekkyydestä, terveydestä, turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Hyvä ja motivoiva johtaminen sekä työyhteisön ilmapiiri ja työntekijöiden ammattitaito lisäävät työhyvinvointia. Työhyvinvointi vaikuttaa työssä jaksamiseen ja työn tuloksiin. Se, miten voimme, on yhteydessä siihen, mitä työllämme tuotamme. Kyse on molempiin suuntiin vaikuttavasta kehästä, joka kiertyy joko myönteiseen tai kielteiseen suuntaan. Väitetään, että tekemällä hyvinvointia vahvistavia valintoja, voimme itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan ratas liikahtaa.

Olemme jo useamman vuoden kollegani kanssa kehitelleet leikkimielisiä lausahduksia alkavaan lukuvuoteen. Näiden lausahdusten tarkoituksena on ajatusten suuntaaminen työhön, sen ytimiin, työn tuloksiin ja työssä jaksamiseen. Eräänä vuonna päätimme sanoa kaikkiin ehdotuksiin aina ensimmäiseksi ”EI”. Opettelimme tunnistamaan rajojamme ja resurssejamme sekä kieltäytymään määrätietoisesti. Emme ensimmäisenä syöksyneet mielenkiintoiselta vaikuttavan työtehtävän kimppuun vaan mietimme, onko meillä oikeasti aikaa ja voimavaroja tarjottuun tehtävään. Innokkuus saattoi olla tiedostamaton uhka, jota yritimme suitsia kieltäytymällä kohteliaasti ja sanomalla ”ei”.

Mikä työssä on tärkeintä? Pohdittuamme kysymystä, yksi lukuvuosi vierähti teemalla ”kahvitauot, lounastauko ja kotiinlähtö”. Tällä halusimme muistuttaa itseämme siitä, miten tärkeää on ladata akkuja pitkin päivää. Ei riitä, että palauttelet itseäsi iltaisin ja viikonloppuisin, myös työpäivän aikana on syytä hellittää – edes hetkeksi. Ja että muistaisimme pitää työpäivät kohtuumittaisina. Tätä sanomaa toitotimme toisillemme etenkin silloin, kun kaikki tuntui olevan levällään ja kiire hoputti höyryämään. Halusimme välttyä stressiltä ja sen jättämiltä jäljiltä aivoissamme.

Kulunut lukuvuosi pyörähti tutusta teeveesarjasta jalostetulla hokemalla ”Älä häslää – keskity ytimeen!” Tämä mielessämme olemme kollegani kanssa keskustelleet lukuisia kertoja siitä, mihin meidän tulisi keskittyä, millaisia tuloksia tuottaa. Teemavuoden myötävaikutuksella olemme huumorin säestyksellä muistuttaneet toisiamme työn ytimen etsimisestä ja siihen keskittymisestä.  Hokema on jalostanut ja lannoittanut, ei vain keskinäistä ajatustenvaihtoamme, vaan konkreettisesti niitä valintoja, joilla itse voimme vaikuttaa sekä työn mielekkyyteen että työssä jaksamiseen. Ettei meille vaan kävisi niin, että fokus on kateissa ja aika palasina.

Puheviestinnän opettajaurani alussa ryhmäkoko oli noin 12 opiskelijaa. Tänään minimikoko on 15 ja yleensä opiskelijoita on ryhmässä 25 – tuplamäärä alkuaikoihin verrattuna. Ei ollut tietokoneita, ei ollut sähköisiä oppimisalustoja, ei ollut edes sähköpostia – voitko kuvitella! Kirjaston kaukolaina tehtiin tiskillä ja muistiinpanot tieteellisistä julkaisuista kirjattiin aakkosjärjestyksessä oleville muistikorteille. Piirtoheitinkalvot pestiin ja käytettiin uudelleen, dataprojektorista ei tietoakaan. Jos piirtoheittimen lamppu paloi, oltiin pulassa. Suurin uhka työssä… Entä tänään?

Sähköpostissa on viesti, jossa muistutetaan kevään opetustilastoista, työaikakirjauksista, työsuunnitelmasta ja palautekoosteista. Moodle on täynnä hyväksytty-merkintöjä satojen opiskelijoiden palauttamista sadoista kirjallisista reflektioteksteistä – kaikki luettuna, arvioituna, pohdittuna, koottuna, tiivistettynä, palautteen palautteena palautettuna. Hmm, mikähän tässä mahtaa olla ydintä? Voisiko tuosta jotakin jättää vähemmälle, supistaa, tehdä toisin? Millä voisimme vauhdittaa uuden satokauden tuottoa?

”Työtä tehdään työantajan antamilla resursseilla”, on viisaasti sanottu. Sen kun osaisi vielä muuttaa ajatteluksi omalle kohdalle, konkreettisista teoista ja valinnoista puhumattakaan. Vanha kansa on jo aikaa sitten ymmärtänyt, että ”hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä”. Myös digiaika muistuttaa, että ”vähemmän on aina enemmän”. Onhan noita vaihtoehtoja. Pistetäänpä hautumaan.

Kiireetöntä ja levollista kesää kaikille!

Marja-Leena Hyvärinen

Yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus, Kuopion kampus

Category: Uncategorized

TYÖELÄMÄ TEKNOLOGISOITUU – MITÄ TAPAHTUU VUOROVAIKUTUKSELLE?

Posted on by 2 comments

Yleisessä työelämäkeskustelussa viitataan usein erilaisiin muutoksiin, jotka tuntuvat luonnehtivan työelämää – hyvässä ja pahassa. Myös täällä ProBlogissa on kirjoitettu työelämän liikehdinnöistä ja erilaisten muutosten yhteyksistä vuorovaikutukseen (esim. terveysteknologiasta, johtamisen suunnista ja muutoksesta ylipäätään). Olkoonkin, että yleinen keskustelu on kirjavaa ja paikoin kärjistävää, eivätkä työelämän muutokset tilastollisesti ja kokemuksellisesti välttämättä ole aina yhteneviä (kts. esim. Lehto & Sutela, 2008; Raappana & Valo, 2014). Voidaan silti todeta, että työelämä on jatkuvassa muutoksessa. Ja niin kuulunee ollakin. Ainakin, kun muutos mielletään ennen kaikkea kehittymiseksi.

Vuorovaikutuksen ammattilaisten ja tutkijoiden kannalta kiinnostavaa on kysyä, miten aikojen ja (työ)tapojen erilaiset kehitystrendit ovat yhteydessä vuorovaikutuksen ilmiöihin. Tässä blogitekstissä tarkastelen yhtä kehityssuuntaa – teknologisoitumista – suhteessa yhteen vuorovaikutuksen ilmiöön – ryhmäviestintään työelämässä.

Tiimeistä virtuaalisia

Vielä hetki sitten oli vallan perusteltua kysyä, eroaako teknologiavälitteinen vuorovaikutus kasvokkain käydystä tai muuttaako teknologia vuorovaikutusta. Luultavasti työelämässä moni ajattelee yhä, että esimerkiksi virtuaalitiimit ovat perusteltuja lähinnä silloin, kun on maantieteellisesti, ajallisesti ja taloudellisesti järkevää olla kuljettamatta ihmisiä ympäri Suomen tai maailman yhteen. Vaikka vuorovaikutusta teknologiavälitteisesti muutoin pidettäisiinkin haastavana. Toisaalta esimerkiksi johdon näkökulmasta virtuaalitiimeihin saattaa liittyä sellaisia tuloksellisuus- ja tehokkuusodotuksia, joita tuntuu kohdistuvan tiimityöskentelyyn ylipäätään. Silloin päällimmäinen toive tai kysymys voikin olla, miten virtuaalitiimeistä saataisiin kaikki mahdollinen säästö ja hyöty; millaiset teknologiat toimivat parhaiten, ja millaisia tehtäviä virtuaalitiimeille voi asettaa.

Teknologiavälitteisen ryhmäviestinnän tutkimus on tarkastellut niin ikään näitä samoja kysymyksiä. Viime aikoina on kuitenkin havahduttu ajatukseen siitä, että työelämän tiimit ovat lähes kaikki ainakin jossain määrin virtuaalisia (ks. esim. Berry, 2011 ). Se onkin varmaan totta: eipä tule äkkiseltään omastakaan työyhteisöstä mieleen yhtään sellaista tiimiä, jonka kanssa emme olisi ainakin jossain määrin vuorovaikutuksessa myös teknologiavälitteisesti. Tutkimusta virtuaalitiimeistä on jo melkoisesti, mutta ymmärrys on tutkijoidenkin kesken hajonnutta. On monia tekijöitä, jotka tekevät tutkimustulosten yleistettävyydestä haasteellista. Virtuaalisuus itsessään on kompleksinen käsite, eikä siitä tai sen mittaamisen tavoista olla yhtä mieltä. (Ebrahim, Shamsuddin & Taha, 2009.)

Virtuaalitiimit monimuotoisia

Virtuaalitiimit eivät ole tämän kirjoituksen aihe sattumalta. Viimeistelen paraikaa väitöskirjaa, jossa työelämän virtuaalitiimien vuorovaikutus on keskiössä. Artikkelimuotoinen väitöskirjani on kokonaisuus, jota läpileikkaa laadullinen tutkimusote, työelämän aineisto ja melko vahvasti aineistolähtöinen analyysi. Jokaisen osatutkimukseni taustalla on poltellut kysymys siitä, mitä ryhmän vuorovaikutuksessa todella tapahtuu. Minua on kiinnostanut juurikin se, ovatko työelämän muutokset – kuten teknologistuminen – sellaisia, että ne muuttaisivat vuorovaikutuksen perusluonnetta.

Tiivistän seuraavaksi muutamia tuloksia väitöskirjani osatutkimuksista: Haastatteluaineistoon perustuvassa tutkimuksessa tiimityön ei koettu merkittävästi muuttuneen, joskin sellaisiakin käsityksiä oli. Tärkeä tulos oli se, miten haastateltavien käsitysten mukaan tiimit ovat kyllä merkittävä osa muuttuvaakin työelämää, mutta ne käsitetään monin eri tavoin, eikä niiden tarkoitusta juurikaan kyseenalaisteta, arvioida tai perustella. Teknologiaan suhtautuminen oli kirjavaa: toisaalta teknologian koettiin mahdollistavan, toisaalta haastavan vuorovaikutusta. (Raappana & Valo, 2014). Työelämän virtuaalitiimejä havainnoivissa tutkimuksissani olen havainnut teknologiasta, että se ei itsessään tunnu määrittävän tiimejä tai tiimin vuorovaikutustehtäviä (Raappana & Valo, 2015). Tällä hetkellä työstän osatutkimusta, jonka yhtenä tuloksena näyttää olevan, että teknologian käyttötavat voivat yhtä lailla joko mahdollistaa, tukea tai estää virtuaalitapaamisissa käytävää spontaania vuorovaikutuksen arviointipuhetta. Virtuaalitiimit ovat siis monimuotoisia.

Tutkimusta tarvitaan – ja uudenlaista ymmärrystä

Myönnän, että aloittaessani väitöskirjatutkimusta ajattelin, että työelämän muutokset olisivat jotenkin näkyvästi muuttaneet myös ryhmien perusolemusta. Esimerkiksi juuri teknologiavälitteisyyden olisi voinut olettaa vaikuttavan vaikkapa ryhmätyöskentelylle asetettuihin tulosodotuksiin (ks. esim. Raappana & Valo, 2014). Ja juu, työelämän tiimit toimivat yhä enenevässä määrin teknologiavälitteisessä ympäristössä. Sitä, mitä teknologiavälitteisyys kulloinkin on, missä määrin se koskettaa kutakin tiimiä, millainen tiimin muu toimintaympäristö ja -rakenteet ovat, ja moni muu muuttuja ovat kuitenkin haastavia tiivistää yhteen. Ehkei sellaiseen ole tarvekaan. Teknologian yhteydet tiimin vuorovaikutukseen ovat komplekseja ja ne voidaan kokea monin tavoin.

Teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen kompleksinen, ubiikki ja kaikenläpäisevä luonne näkyy siis sekä yleisessä työelämädiskurssissa että ryhmäviestinnän tutkimuksessa. Aihe puhuttelee, mutta sitä ei voida puristaa kovinkaan yksiselitteiseen malliin, jota voitaisiin kaikenkattavasti kerralla tarkastella ja arvioida. Jos vanhastaan ryhmäviestinnän tutkimuksessa on pyritty löytämään tyyppejä ja hakemaan ennustettavuutta (esimerkiksi juuri pyrkimyksenä tehokkaat tiimit), olisi jatkossa kiinnostavaa pyrkiä selvittämään juurikin sitä, mitä tiimien monimuotoisuus tarkoittaa ryhmäviestinnän perusilmiöiden kannalta. Työelämän kehittymisen myötä ryhmäviestinnän perustutkimusta siis edelleen tarvitaan. Vielä on varhaista sanoa, ovatko esimerkiksi ryhmäviestinnän perusilmiöt muuttuneet – vai pitäisikö muutoksen tapahtua ilmiöiden ymmärryksen tasossa.

 

Mitra Raappana

Tohtorikoulutettava

Jyväskylän yliopisto, kieli- ja viestintätieteiden laitos

Prologos ry:n johtokunnan jäsen

 

Kirjallisuus

Berry, G. R. (2011). Enhancing effectiveness on virtual teams: Understanding why traditional team skills are insufficient. International Journal of Business Communication, 48(2), 186–206.

Ebrahim, N. A., Shamsuddin, A., & Taha, Z. (2009). Virtual teams: A literature review. Australian Journal of Basic and Applied Sciences, 3(3), 2653–2669.

 

Kiinnostavatko teknologisoitumisen teemat?

Keskustelu aiheesta jatkuu syksyllä Prologoksen järjestämässä puheviestinnän teemapäivässä Tieteiden talolla pe 13.10.2017. Tilaisuuden teemana on Kasvokkais- ja verkkoviestinnän limittyminen – tutkimusta ja käytäntöä. Tapahtumasta tiedotetaan lähiaikoina lisää (Prologoksen verkkosivuilla ja muiden sähköisten kanavien avulla).

Lisäksi Ecrean ICSI-jaoston konferenssin aiheena Helsingissä 23.–25.10.2017 on (Mediated) Social Interaction in Groups, Networks and Organizations (kts. tarkemmin täältä).

Category: Uncategorized

TERVEYSTEKNOLOGIAN TARKOITUKSENMUKAINEN HYÖDYNTÄMINEN EDELLYTTÄÄ ONNISTUNUTTA VIESTINTÄÄ

Posted on by 0 comment

Sain alkukeväästä syntymäpäivälahjaksi elämäni ensimmäisen aktiivisuusrannekkeen. Niin ilahtunut kuin lahjasta olinkin, ranneke on jäänyt odottamaan aktivointia yöpöydän laatikkoon. Syitä siihen on varmasti lukuisia. Ensinnäkin tiedostan kärsiväni kognitiivisesta dissonanssista, jota hoidan valikoivan alttiuden menetelmällä. Kun siis pidän rannekkeen pois näkyvistä, pidän yllä illuusiota siitä, että liikun päivän aikana tarpeeksi. Vaikka samanaikaisesti ymmärrän, että päiväsuositukset liikunnan osalta eivät omalla kohdallani täyty. Lisäksi tiedostan suhtautuvani terveysteknologiaan hyvin ristiriitaisin ajatuksin, mikä hankaloittaa uusien laitteiden ja palvelujen käyttöönottoa. Itse kun lukeudun niihin ihmisiin, jotka asioivat mieluiten tiskillä kuin soittavat tai lähettävät sähköpostia, ja jotka mieluummin käyvät säännöllisesti terveystarkastuksessa kuin asettavat itsensä alttiiksi päivittäiselle seurannalle. Ehkäpä olen pelännyt aktiivisuusrannekkeen käyttöönoton suhteen sitä, että jos annan terveysteknologialle ”pikkusormen”, annan hyväksyntäni jollekin uudelle tiedonkeruu- ja hoitotavalle, jonka käyttötarkoituksia ja periaatteita en täysin tunne.

Keitä terveysteknologia koskettaa?

Pöytälaatikossa odottava aktiivisuusranneke ja siihen liittyvät ajatusprosessit muistuivat jälleen mieleen, kun osallistuin Health@Tampere3-seminaariin torstaina 30.3.2017. Seminaari oli järjestyksessään toinen iltapäiväseminaarien sarjassa, jonka tavoitteena on tarjota mahdollisuus verkostoitumiseen terveysalan asiantuntijoille ja tutkijoille. Tämänkertaisen seminaarin aiheena oli terveydentilan seuranta ja personoitu hoito. Kolme tuntia kestäneessä seminaarissa kuultiin kiinnostavia puheenvuoroja muun muassa lapsuusiän astman fysiologisesta mittausmenetelmästä, fyysisen aktiviteetin ympärivuorokautisesta valvonnasta, terveys- ja hyvinvointivalmennuksesta sekä hoivaroboteista. Vaikka käsittelen itse omassa väitöskirjatutkimuksessani pääsääntöisesti kasvokkaisviestinnän tilanteita tyypin 2 diabeteksen hoidon kontekstissa, koin seminaariin osallistumisen varsin tärkeäksi.  Terveysteknologia on nimittäin aihealue, joka koskettaa enenevässä määrin kaikkia terveyspalvelujen kanssa tekemisissä olevia ihmisiä – asioivat he hoitohenkilökunnan kanssa sitten etänä tai saman katon alla.

Seminaarissa kuultuja esityksiä yhdisti mielestäni ajatus siitä, että teknologia on kansanterveyden kohentamisen mahdollistaja. Terveysteknologiaa voi hyödyntää esitysten perusteella monin tavoin personoitujen terveys- ja hyvinvointipalveluiden kehittämisessä, joiden avulla ihmiset voivat seurata paremmin myös arjessa omaa terveydentilaan vaikuttavia tekijöitä ja sen seurauksena motivoitua muuttamaan käyttäytymistään terveyttä edistävämpään suuntaan. Lisäksi teknologia saattaa edistää hoitohenkilökunnan nopeampaa ja vaivattomampaa saavutettavuutta sekä mahdollisesti myös jatkuvien hoitosuhteiden ylläpitämistä, sillä hoidonantajaan voi saada yhteyden kätevästi kotoa käsin esimerkiksi chat-palvelun tai skype-yhteyden kautta.

Seminaarissa nousi esiin myös aiheellinen huoli siitä, miten eri-ikäiset ihmiset saadaan innostumaan teknologiapalvelujen kokeilemisesta sekä miten kyseisten palvelujen piiriin saadaan erityisesti sellaiset ihmiset, jotka niitä eniten tarvitsisivat. Yleensä kun palveluihin hakeutuvat sellaiset ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi kiinnostuneita teknologiasta sekä terveytensä edistämisestä. Markkinointiin liittyvien ongelmatekijöiden lisäksi seminaarissa tuotiin esille myös teknologian käyttöön liittyviä riskitekijöitä. Esimerkiksi Lina van Aerschot toi hoivarobotteja koskevassa esityksessään kiinnostavasti esille, että iäkkäissä käyttäjissä oli herännyt huoli muun muassa yksityisyyden suojasta (l. kuka saa haltuunsa potilaasta kerätyt tiedot, vakoileeko robotti) sekä siitä voiko tekniikan toimivuuteen ja helppokäyttöisyyteen luottaa. Ongelmia oli ilmennyt ainakin verkkoyhteyden toimivuudessa sekä kosketusnäytön käytettävyydessä, jos henkilöllä oli kuivat kädet.

Syrjäyttääkö teknologia perinteiset hoitopalvelut?

Yksi huoli, joka seminaarissa ei noussut juuri esille, mutta jonka tiedostan olevan ainakin omassa ajatusmaailmassani läsnä, on pelko fyysisesti samassa tilassa tapahtuvien hoitopalvelujen vähentymisestä kustannustehokkaiden teknologiaratkaisujen lisääntyessä. Vaikka tiedostan, että teknologiset ratkaisut eivät tule koskaan syrjäyttämään tällaisten terveyspalvelujen tarvetta – ja tämä on varmasti myös palveluntuottajien käsitys asiasta – huoleni ei ole vähentynyt.

Keskeinen syy tähän saattaa olla se, että julkisen keskustelun perusteella teknologiaratkaisujen kehittämistyö näyttäytyy itselleni kasvokkaisviestinnän tilanteista erillisenä prosessina. Vähemmän olen törmännyt nimittäin keskusteluun siitä, miten kasvokkaisviestinnän ulottuvuuksiin liittyvät tarpeet ja ilmiöt huomioidaan osana teknologiaratkaisujen markkinointi- ja kehittämistyötä. Mielenkiintoista olisi esimerkiksi keskustella siitä, millaisia viestintäprosesseja teknologioiden kehittämistyöhön potentiaalisten käyttäjien kanssa liittyy sekä millaisia viestintäkeinoja teknologiaratkaisujen markkinoinnissa hyödynnetään.

Erityisen tärkeä kysymys on mielestäni myös se, miten fysiologisia mittaustuloksia käyttäjien kanssa arvioidaan ja millainen viestintäsuhde siinä tilanteessa osapuolten välille pyritään rakentamaan. Lisäksi olisi kiinnostavaa kuulla näkemyksiä siitä, miten fyysiseen koskettamiseen liittyvät tekijät ja ihmisten tarve kertoa asiat kokonaisvaltaisesti (l. verbaalista ja nonverbaalista viestintää käyttämällä) ja rauhallisesti ajan kanssa otetaan teknologiaratkaisuissa huomioon – ilman huolta siitä, että toinen osapuoli katoaa liian nopeasti tilanteesta teknologian ulottumattomiin. Esimerkiksi yksi oman tutkimukseni haastateltavista kuvaili jo puhelimessa puhumista hoidonantajan kanssa ”nurkan takaa huuteluksi”, kun taas kasvokkaisviestinnän hän näki ”rehtinä keskusteluna”. Ehkäpä joku muukin tunnistaa itsensä vastaavasta ajattelutavasta.

Minna Ruckenstein on kirjoittanut osuvasti Tiedetoimittajain liiton blogissa terveysteknologiaan liittyen, että Digitalisaation mullistavuus piilee tavassa, jolla se muuttaa tiedonkulun rakenteita ja sitä kautta arkisia käytäntöjä. Tietoa voidaan yhdistää ja siitä voidaan keskustella uudella tavalla. Säästöt syntyvät aiempaa tehokkaammasta viestinnästä. En voisi olla tästä enempää samaa mieltä. Siitä, mitä tämä voisi konkreettisesti tarkoittaa, on mielestäni moniammatillisen keskustelun paikka, jossa myös viestinnän asiantuntijoilla on keskeinen rooli. Mitä aiempaa tehokkaampi viestintä sinun mielestäsi voisi tässä kontekstissa konkreettisesti tarkoittaa?

 

Maija Peltola, FM

Puheviestinnän tohtoriopiskelija

Prologoksen johtokunnan jäsen

Category: Uncategorized

INSPIRAATIOTA KUUNTELEMISEN KEHITTÄMISEEN

Posted on by 0 comment

Joskus inspiraation voi saada mitä kummemmista jutuista. Riitta ideoi pari kuukautta sitten opetusnäytteen aihetta siltä pohjalta, että kollegat, jotka tuntevat puheviestintää vain etäisesti, saisivat uuden kulman oppiaineeseen. Kuunteleminen vaikutti tällaiselta vähemmän tunnetulta teemalta.

Ja kun yksi asia johtaa toiseen, Kaisa kehitti aiheesta monipuolisen ja silmiä avaavan opetustuokion, joka inspiroi meidät miettimään, mitä kuuntelemisesta oikein työelämässä pitäisi osata, sellaisena jokamiestaitona esimerkiksi palavereissa.

Kun kukaan ei oikein ole edes huolissaan kuuntelutaidoistaan

Ihmiset ovat usein huolissaan puhetaidoistaan, mutta harva ainakaan ääneen harmittelee olevansa ”niin huono kuuntelija”. Owen Hargien (2011) mukaan ensimmäinen taitojen oppimisen vaihe on omien taitojen, tietojen ja asenteiden puutteiden tunnistaminen. Huono kuunteleminen näyttäytyy monin tavoin, väärinymmärryksinä, yhteisen keskustelun tuloksettomuutena, jopa työhyvinvoinnin heikentymisenä. Toimimaton kuunteleminen nimetään harvoin juurisyyksi, vielä harvemmin sitä aletaan korjata.

… eikä tiedä mitä kuuntelutaito on.

Minkälaisia asioita ihmisen pitäisi tiedostaa kuuntelemisesta, jotta ymmärtäisi kuuntelun merkityksen ja osaisi tietoisesti kuunnella hyvin?

Viestintäoppaissa luetellaan hyvän kuuntelun piirteitä ja tyylejä, kuten aktiivisuutta, kriittisyyttä ja päällepuhumisen välttämistä. Johtamisoppaissa korostuu arvostava ja tavoitteellinen kuunteleminen. Mielestämme ihminen tarvitsee kuuntelijana kehittyäkseen henkilökohtaisten vahvuuksien ja heikkouksien täsmällisempää tiedostamista.

Esimerkiksi tällä hetkellä terveyspalvelualalla yleisissä fuusioissa liiketalouden osaajista muodostuvat johtoryhmät tekevät kalliita virheitä unohtaessaan kuunnella varsinaisia palveluntuottajia. Kyse lienee sekä kiireestä, ylimitoitetusta luotosta omaan tietoon että puhtaasta osaamattomuudesta ja kuuntelun merkityksen vähättelystä. Kuuntelemiseen liittyy paljon asennetason osaamista: mihin ja miksi tarvitsen kuuntelemista.

3 vaihetta: havainto, merkityksellistäminen ja reagointi

Mitä tietoja tarvitaan kuuntelutaidoissa kehittymiseen? Kuuntelemisen vaiheiden erottaminen sekä niistä kuhunkin liittyvän taitavuuden tunnistaminen vaikuttaa oleelliselta tiedolta, pohtimallamme jokamiestasollakin.  Olemme kokeilleet tehtäviä, joissa oppija joutuu erottamaan havainnon syntymisen, merkityksen antamisen ja oman reaktion muodostumisen. Olemme yhdistäneet vaiheisiin myös häiriöiden ja oman toiminnan vaihtoehtojen pohdintaa.

Vaiheista ja vaihtoehdoista sopii esimerkiksi kaikille tuttu palaveritilanne, seuraavan kokousajan sopiminen: Kun yksi osallistujista sanoo, ettei ehdotettu seuraava kokousaika sovi hänelle, sisältää se verbaalisia ja nonverbaalisia viestejä havainnoitavaksi. Saattaa käydä niin, että joku osallistujista ei omia kalenteripulmiaan pohtiessaan edes havaitse informaatiota. Hän saattoi kuulla puheen, mutta ei kuunnellut sitä.

Merkityksen antaminen havainnolle, merkityksellistäminen eli “tulkinta” syntyy lukuisten tiedostamattomien ja tiedostettavissa olevien kokemusten ja tietojen varassa. Joku saattaa pitää esteestä ilmoittamista neutraalina, toinen epäillä puhujan aikovan (taas) liueta raportointivastuusta ja kolmas heti asiakeskeisesti pohtia, ettei tämän henkilön läsnäolo ole erityisen välttämätön vaan kokous voidaan pitää ehdotettuna aikana.

Merkityksellistämistä seuraava reaktio paljastaa, onko viesti havaittu ja minkälaisen merkityksen se on saanut. Työelämässä on käyttöä tietoiselle ja viivästetylle reagoinnille. Jos kokouksen osallistuja sanoo “merkityksellisellä” äänellä, että se “varmaan sopii sulle hyvin, ettei sovi”, on todennäköisesti menty haitallisesti vaikuttavan vihjailevan viestinnän puolelle.

“Kuuntelitko sä yhtään mitä mä sanoin?”

Tavoitteellisessa vuorovaikutustilanteessa otetaan huomioon toisen osapuolen odotukset reagoinnin suhteen. Toivotun ja toteutuneen reaktion ero voi vaikuttaa työyhteisön motivaatioon ja ilmapiiriin kielteisesti. Työntekijä on esimerkiksi saattanut pitkän harkinnan jälkeen kertoa kehittämisideansa, mutta jäädessään ilman toivomaansa kannustusta passivoitua, tai kollega on saattanut toivoa myötätuntoa, mutta saadessaan vastaukseksi viileän ratkaisukeskeinen ehdotuksen tuntea pettymystä. Kuuntelijalla on vastuu reagoinnistaan.

Inspiroiduitko?

Jos innostuit ja mietit vaikka oman työpaikkasi vuorovaikutuksen kehittämistä, niin kommentoi ja kehittele asiaa. Meidän mielestämme olisi huippua kuulla yhteisöjen ja palaverien kollegiaalisistakuuntelemisen kehittämisprojekteista tai harjoittelupäiväkirjoista.

 

Riitta Koskimies ja Kaisa Louramo

Turun yliopisto

Kieli- ja viestintäopintojen keskuksen puheviestinnän opettajat

 

Kirjallisuus

Hargie, O. 2011. Skilled interpersonal communication. 5. painos. Lontoo: Routledge.

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company