MIKÄ MEIDÄT SAA LIIKKEELLE?

Posted on by 0 comment

Ja nyt ei puhuta urheilusta vaan vuorovaikutuksesta ja käyttäytymisestä. Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa puhuttiin koulukiusaamisesta ja siitä, miten sitä voitaisiin ennaltaehkäistä ja kuinka siihen tulisi puuttua. Keskusteluissa ei puhuttu vain meidän koulusta tai meidän kunnasta tai kaupungista vaan kokonaisista maista, valtioista ja maanosista. Asiat alkoivat näyttää hyvin monimutkaisille, kun puhe kääntyi länsimaiden ulkopuolelle. Miten kiusaaminen ymmärretään eri puolilla maailmaa? Kuinka yleistä se on? Liittyykö ilmiöön ja sen tyypillisiin piirteisiin joitakin globaaleja trendejä?

Keskustelut saivat minut pohtimaan muutosta ja sitä, mikä saa meidät ihmiset liikkeelle, toimimaan toisin ja muuttamaan käyttäytymistämme silloin, kun se ei ole toimivaa, tehokasta, eettisesti kestävää tai tavoittelemisen arvoista. Kiusaaminen on hyvä esimerkki ilmiöstä, josta on jo varsin paljon tutkittua tietoa. Jo arkikokemuksen pohjalta tiedämme, että pitkäkestoinen ja vakava kiusaaminen voi vaikuttaa kiusatun oppilaan hyvinvointiin kouluvuosina ja paljon myöhemminkin. Tutkimustulokset osoittavat, että myös toisten kiusaaminen voi johtaa myöhemmin elämässä kielteisille poluille esimerkiksi ihmissuhteissa (ks. kiusaamisen kielteisistä vaikutuksista esim. Pörhölä).

Vaikka tutkimustulokset kiistatta osoittavat kiusaamisen olevan vakava kehityksellinen riski lapsen ja nuoren hyvinvoinnille, ei siihen puuttuminen tunnu enää olevan niin yksinkertaista. Monissa länsimaissa käydään parhaillaan keskustelua siitä, mitä kiusaamiselle tulisi tehdä. Verkossa tapahtuva kiusaaminen ja siihen liittyvä some -julkisuus nostavat nopeasti traagiset kiusaamistapaukset tapetille ja pian herää kysymys, kuka on vastuussa. Mikä on opettajan ja koulun vastuu? Entä vanhempien ja vertaisten? Tulisiko laissa säätää jotakin siitä, kenen tulisi puuttua ongelmaan? Miten? Missä? Milloin?

Suomessa kehitetty KiVa Koulu -toimenpideohjelma on yksi niistä harvoista kiusaamisen vastaisista toimenpideohjelmista, jonka on osoitettu vähentävän kiusaamista laajassa koe-kontrolliasetelmassa. Toista vastaavaa ei maailmalta tällä hetkellä löydy. KiVa on niin sanottu näyttöön perustuva toimenpideohjelma. Sen vaikuttavuutta on tutkittu ja sen tiedetään toimivan. Hämmentävää on se, että tutkimustieto osoittaa kiusaamisen olevan ongelma, johon tulisi puuttua ja itse asiassa siitäkin jo tiedetään jotakin, miten siihen kannattaisi puuttua. Ilmiön vakavuuden osoittaminen tutkimustietoon nojaten tai ennaltaehkäisevien toimien vaikuttavuuden osoittaminen ei kuitenkaan tunnu riittävän. Tarvitaan jotakin muutakin.

Keskustelut saattavat johtaa laajassa mittakaavassa siihen, mikä on ennaltaehkäisevien toimenpiteiden ns. hyöty-panossuhde (cost-benefit -analyysi). Miltä säästytään vaikkapa kansanterveydessä, kun resursseja kohdennetaan voimakkaasti kiusaamisen vastaiseen työhön? Kuinka monen lapsen tai nuoren elämä voidaan pelastaa? Toisaalta huomio kohdistuu myös siihen, kuinka jalkauttaa lakeja, strategioita, toimenpiteitä ja hankkeita käytännön tasolle. Strategiat ja toimenpiteet eivät auta mapissa vaan ne tulisi saada osaksi yhteisöjen arkisia käytänteitä ja olemista. Tässä tarvitaan hallinnollista osaamista ja keskeisten toimijoiden motivoitumista. Esimerkiksi koulutoimenjohtaja ja rehtori voivat käytännössä vaikuttaa siihen, millaista kiusaamisenvastaista työtä kouluissa tehdään. Kiusaamisen vastainen työ luonnollisesti vaatii myös resursseja, joista keskeisimpiä lienevät aika ja raha. Ja aikahan tunnetusti on rahaa. Koulun arjessa kiusaamisen vastaista työtä tekee opettaja. Oleellista on kysyä, kuinka saada yksittäinen opettaja vuodesta toiseen tekemään sitä verrattoman arvokasta työtä, jota kouluissa tehdään joka päivä. Kuinka tukea, motivoida ja innostaa opettajaa työssään silloinkin, kun se tuntuu raskaalle?

Kiusaaminen on vain yksi esimerkki ilmiöstä, jonka tiedetään uhkaavan hyvinvointiamme. Elämme yhteiskunnassa, jossa on runsaasti tietoa terveydestä ja hyvinvoinnista mutta aina tuo tieto ei yllä käytännön tasolle. Hyvinvoinnin edistäminen instituutioiden ja organisaatioiden sisällä tuntuu olevan kovin monesta asiasta kiinni. Isojen ideologioiden ja arvojen tuominen käytäntöön on monen tekijän summa. Kaikkien keskustelujen ja pohdintojen jälkeen, palaan aina pohtimaan uudelleen sitä, mikä meitä loppujen lopuksi liikuttaa, saa muuttamaa sosiaalista todellisuutta. Ja ei minulle oikein tule mieleen kuin yksi asia.

Tunne siitä, että jokin on tärkeää. Kaikki palautuu nähdäkseni siihen, mitä arvostamme. Tieto ei välttämättä yksin riitä. Tarvitaan tunne siitä, jokin asia on tavoittelemisen arvoinen. Niin kuin nyt esimerkiksi kasvavan ja kehittyvän pienen lapsen hyvinvointi.

Sanna Herkama, FT, Erikoistutkija, Turun yliopisto

 

 

Category: Uncategorized

JÄÄTÄVÄN TEHOKASTA

Posted on by 1 comment

Istun nuoria opiskelijoita täynnä olevassa salissa. Odotan vuoroani kertomaan heille siitä, mitä voi olla odotettavissa heidän lähtiessään maailmalle ja opiskelemaan ulkomaille vaihtoyliopistoon lukukaudeksi tai -vuodeksi. Huomaan isossa salissa lähestulkoon joka toisen opiskelijan selaavan kännykkäänsä tai tablettiaan samalla, kun vuorossa oleva alustaja kertoo opiskelijoille, miten heidän tulee toimia jos vaihtokausi keskeytyy yllättäen ja opiskelija joutuu palaamaan kotimaahansa suunniteltua aikaisemmin. Pahimmassa tapauksessa opiskelija voi joutua maksamaan jo maksetut tuet takaisin, mikäli ei osaa toimia oikein kyseisessä tilanteessa. Mietin siinä istuessani, että kuinkahan moni näistä paikalla olijoista sitten tietää, miten toimia kriisitilanteissa? Vai toivovatko he löytävänsä avun ja tiedon suoraan verkosta? Facebookista sitä tietoa voi olla hieman hankala löytää, mutta ehkä jollain kaverilla on kokemusta, tai ainakin tietoa, tai kuulopuheiden perusteella luotuja mielikuvia, vai mitä ne nyt oli?! Huolestumiseni ja aiheen pohdiskelun keskeyttää vieressäni olevan opiskelijan kännykkä, joka alkaa pauhata Youtubesta löytyneen videon ääniraitaa. Opiskelija ei edes näytä nolostuvan tilanteesta, vaan hiljentää vain ääntä vaivihkaa ja kaivaa kuulokkeet laukustaan.

Päädymme keskustelemaan aiheesta myöhemmin muiden kielikeskuksen opettajien kanssa ja eräs kollega tuskailee, että haluaisi kieltää kännykät omalla tunnillaan, muttei haluaisi itselleen hankalan ja nalkuttavan opettajan mainetta. Toinen kollega puolestaan korostaa sitä, että hän kannustaa opiskelijoita etsimään lisää tietoa luennolla esille tulleista ilmiöistä ja asioista simultaanisti jo luennon aikaan. Hän on jopa suunnitellut tehtäviä, joissa tietoa haetaan itsenäisesti tuntien aikana. Teknologia voi toimia loistavasti opetuksen ja oppimisen välineenä ja keskustelua siitä, miten se tehdään onnistuneesti todella oppimista tukevasti käydään varmasti monella areenalla. Puheviestinnässä teknologiavälitteistä vuorovaikutusta tutkitaan paljon ja tietoa aiheesta on helposti saatavilla. Tiedämme, että hyvin käytettynä teknologia helpottaa, edistää ja motivoi monessa kohdassa opiskelijoita erilaisten asioiden oppimisessa ja yhdessä tekemisessä. Tiedämme kuitenkin myös sen, että ihminen ei valitettavasti ole niin multitaskaaja,  kuin haluaisimme kuvitella. Pohdintaa edellyttävän teoreettisfilosofisen kysymyksen ja facen tai twitterin seuraaminen eivät valitettavasti onnistu hyvin yhtä aikaa. Rinnakkain ehkä, mutta yhtä aikaa emme pysty esimerkiksi kuutelemaan niin, että ymmärtäisimme kuuntelemamme kunnolla ja kirjoittaisimme samalla syvällistä ajattelua vaativaa tekstiä. Ja kuinka moni opiskelija lopulta ihan oikeasti kaivaa verkosta aiheeseen liittyvää relevanttia lisätietoa ja kuinka moni tekee jotain aivan muuta, kuten vastaa sähköposteihin, päivittää omia sosiaalisen median kanaviaan tai kuluttaa muuta sosiaalista mediaa siinä samalla, kun opettaja tai joku opiskelijatoveri tekee omaa ’suoritustaan’ luokassa? Millaisesta vuorovaikutuksesta voimme puhua tilanteessa, jossa opiskelija antaa vertaispalautetta tehdystä tehtävästä tai harjoituksesta opiskelijakollegalleen ja siinä samalla toinen selaa ja päivittää faceaan?

Vanha kortepohjalainen sääntö kuuluu, että jos olet todistettavasti nähnyt jonkun tekevän tietyn asian neljä kertaa, voi sen jälkeen asiaan viitata sanomalla, että aina. Mikäli Matin on nähty ajavan kerran ojaan, ei voida vielä sanoa, että ”toi Matti ajaa aina ojaan”. Mutta jos Matti on todistettavasti kurvannut ajokillaan ojan kautta neljä kertaa, voidaan yleisesti sanoa, että ”aina toi Matti ajelee ojissa”. Tämä periaate ei ehkä kestä akateemista tutkimusmetodista ja -eettistä tarkastelua, mutta silti voin nyt sanoa kokemukseni perusteella, että yliopiston luennoilla takarivin opiskelijoista AINA yli puolet tekee älylaitteillaan jotain aivan muuta, kuin hakee opiskelua tukevaa materiaalia. Mistä tiedän tämän? No siitä, että muutaman työpisteeni lähellä olevan luokkatilan takaseinä on lasia ja takarivin opiskelijoiden selät (ja siis läppäreiden ja kännyköiden näytöt) ovat suoraan käytävälle päin. Olen VÄHINTÄÄN neljä kertaa kävellessäni luokan ohi kiinnittänyt huomiotani siihen, että yli puolet takarivin opiskelijoista mesettää, facettaa, posottaa ja hösöttää jotain aivan muuta, kuin mitä opetuksen tulisi kaiken logiikan mukaan käsitellä. Niin perverssi sentään en ole, että olisin tarkemmin tarkastellut viestien tai tsättien sisältöjä, mutta erilaisten sosiaalisen median kanavien ja tuotteiden logot ovat kyllä aika selkeästi esillä ja näkyvillä.

Usein opiskelijat perustelevat monen asian tekemistä yhtäaikaisesti tehokkuudella ja sillä, että eivät voi jättää esimerkiksi työsähköpostejaan luennon ajaksi. Tai että he kyllä kuuntelevat muita, vaikka läppäri onkin auki pöydällä ja sinne kirjoitetaan jatkuvalla syötöllä tekstiä johonkin aivan muuhun aiheeseen liittyen. Tehokkaaksi opiskelijat ovat myös havainneet suoran lähestymisen opettajiin, usein juuri sähköpostin välityksellä, sen sijaan, että tietoa esimerkiksi luentojen ajankohdista tai paikoista etsittäisi ensin verkosta. Yllättävän moni opiskelija on myös ajatellut tehostaa opintojaan niin, ettei aikoisi suorittaa kursseja ollenkaan, vaan hoitaisi vaaditut opinnot puhumalla, tai korkeintaan jollain korvaavalla tehtävällä. Supertehokasta.

Kun keskustelemme opiskelijoiden kanssa esimerkiksi juuri kännyköiden selaamisesta toisten puhe-esitysten tai ryhmäkeskustelujen aikana, he pyörittelevät silmiään ja toteavat lähes yhteen ääneen, että ”ei kai me ny töis oikeesti siis tälleen tehä”. Niin no, tämä nyt vaan sattuu olemaan minun ja monen kollegani ’työ’. Keskusteltuamme aiheesta vielä lisää, opiskelijat kyllä ymmärtävät ’yskän’ ja usein kyseessä onkin pelkkä ajattelemattomuus. ”Kaikkihan näin tekee” muuttuu pian ”tosiaan, en mä tullut ajatelleeks”. Normi on jo muodostunut, ilman että kukaan kyseenalaistaisi sitä.

Nuorisossa on tulevaisuus. Tähän sloganiin haluaisin lopettaa, mutta täytyy kuitenkin lisätä, että nuorisossa on tulevaisuus, kunhan joku kertoo sille tehokkuuteen hurahtaneelle takarivin porukalle, että tarkoituksenmukaisuuttakin tarvitaan.

Ai niin, paitsi että sehän on minun ja meidän puheviestijöiden tehtävä. Puheviestinnän opintojaksoilla on enemmän kuin luontevaa keskustella siitä, miltä tuntuu, ja mitä tapahtuu, jos kuuntelijat ovat muissa maailmoissa ja tuijottavat silmät lasittuneita pöydällä lepäävää laitettaan juuri silloin, kun sinulla olisi jotain sanottavaa. Uusi idea tai ajatus, johon toivoisit kommentteja tai jatkokehittelyä. Tai edes sanatonta palautetta siitä, että selviät ihan hyvin ja jännityksesi ja painajaisesi siitä, että jäädyt totaalisesti tai ainakin pyörryt kesken alustuksen, olivat liioiteltuja pelkoja. Aiemmin lanseerattua kortepohjalaista mukaillen, AINA kannattaa puuttua, keskustella, herätellä ja kyseenalaistaa ja miettiä, mikä on missäkin kontekstissa, tilanteessa ja suhteessa tehokasta. Ja tarkoituksenmukaista.

Hyvää ja tarkoituksenmukaista kesää kaikille!

Lotta Kokkonen
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized

YHDEN PUHEVIESTIJÄN KOKEMUS TERVEYDENHUOLLON ASIAKKAANA OLEMISESTA

Posted on by 2 comments

Sain elämääni uuden ja mieluisan roolin viime vuoden joulukuussa, jolloin minusta tuli pienen tytön äiti. Olin jo etukäteen osannut varautua siihen, että vanhemmuus tuo mukanaan monia läheisiin vuorovaikutussuhteisiin liittyviä mullistuksia. Huonommin olin sen sijaan osannut varautua siihen, kuinka paljon uusia ja vaativia viestintäsuhteita lapsi toi mukanaan jo ensimmäisen elinkuukautensa aikana. Erityisesti viittaan tässä terveydenhuollon ammattilaisiin, sillä joulu-ja tammikuu sisälsivät paljon tutkimuskäyntejä yliopistollisessa sairaalassa. Vaikka lapsemme saama lääketieteellinen hoito oli aivan ensiluokkaista, ja hänen terveydentilansa todettiin hyväksi, sain omakohtaisen muistutuksen monissa terveysviestinnällisissä tutkimuksissakin esiin tulleesta huomiosta, että vuorovaikutuskokemukset terveydenhuollon ammattilaisten kanssa ovat keskeisesti yhteydessä arvioihin hoidon laadusta – niin myönteisessä kuin kielteisessä mielessä.

Näin jälkikäteen ajateltuna itseäni puhuttivat tutkimuskäynneissä erityisesti asiakkaan osallistumiseen liittyvät tekijät. Sinällään tämä ei ole yllätys, sillä hoitokeskusteluun osallistumisen on havaittu monissa terveysviestinnällisissä tutkimuksissa olevan tekijä, johon asiakkaat ovat olleet eri tavoin joko tyytyväisiä tai tyytymättömiä. Alkuvuoden aikana olen kuitenkin oppinut entistä paremmin ymmärtämään, että asiakkaan osallistuminen hoitokeskusteluun ei ole mitenkään yksinkertaista omasta aktiivisuudesta ja positiivisesta asenteesta huolimatta. Kyse on ennen kaikkea vuorovaikutuksen onnistumisesta ja myös sitä pohjustavasta tiedon välityksestä.

Haastavaa osallistumisestamme lapsemme hoitoa koskeviin keskusteluihin teki erityisesti ison sairaalaorganisaation tiedonvälitys. Tieto tuntui liikkuvan hyvin saman osaston hoitohenkilökunnan ja eri osastojen välillä, mutta asiakkaan näkökulmasta tiedonvälitys oli usein joko liian hidasta tai nopeaa. Esimerkiksi yhden tutkimuskäynnin päätteeksi hoitaja mainitsi tietokoneella istuessaan, että ”teillä onkin sitten loppukuusta tulossa tutkimuskäynti toisella osastolla.” Hoitajan tarkoitus oli varmastikin ystävällisesti muistuttaa hoidon jatkuvuudesta, mutta valitettavasti meillä vanhemmilla ei ollut tulevasta käynnistä mitään tietoa. Tunnepurkauksen seurauksena kävelimme hoitajan neuvomina toiselle osastolle selvittämään, miksi tällainen käynti on luvassa. Lopulta kävi ilmi, että hoitava lääkäri oli tietämättämme vaihtunut sairauslomien vuoksi, ja hän oli päättänyt varmuuden vuoksi aikaistaa tutkimuksen ajankohtaa. Lisäksi selvisi, että kyseessä on rutiinitutkimus, ja meillä ei ole aihetta huoleen. Onneksi meidät ohjattiin tuolloin toiselle osastolle ja sekä hoitaja että lääkäri käyttivät ystävällisesti aikaansa asian selvittelyyn. Jos olisimme saaneet tiedon tutkimuksesta vasta kirjeitse, lisäselvittelyiltä ei olisi silloinkaan säästytty. Ensin postissa tuli nimittäin kutsukirje, ja vasta seuraavana päivänä hoitosuunnitelma, jossa perusteltiin tutkimuskäynnin tarpeellisuus. Tämä asia on varmastikin hoitohenkilökunnasta riippumaton ja ennemminkin postitusjärjestelmään liittyvä tekijä. Tästä huolimatta kirjeiden saapumisjärjestys saattaa olla sairaalan tiedonannon varassa toimivalle asiakkaalle varsin merkityksellinen asia.

Sairaalaorganisaation viestinnällisiin haasteisiin sisältyy myös se, miten kirjallinen viestintä on potilaalle muotoiltu. Koska sairaalan asiakaskunta on laaja, asiakkaalle lähetettäviä kutsukirjeitä on ymmärrettävästi vaikea yksilöllistää ja aktiivisesti päivittää. Toisaalta puutteellinen tiedonanto saattaa merkittävästi hankaloittaa asiakkaan valmistautumista tulevaan käyntiin ja aiheuttaa ylimääräisiä puhelinsoittoja osastolle. Esimerkiksi yhteen lapseni saamaan kutsukirjeeseen oli merkitty vanhentunut puhelinaika, väärä näytteenottoaika, puutteelliset näytteenotto-ohjeet sekä isommalle lapselle tarkoitetut tutkimukseen valmistautumisohjeet. Näitä asioita selvitellessäni laskin kuluttaneeni aikaa noin neljä tuntia sekä vieneeni noin seitsemän eri ihmisen työaikaa, kun en heti osannut kysyä oikeita asioita oikeilta ihmisiltä. Tämä oli varmasti puolin ja toisin turhauttavaa.

Osallistumisen haastavuuteen asiakkaan näkökulmasta liittyivät keskeisesti myös relationaaliset kysymykset. Osallistumista tuli mietittyä suhteessa itseen, lapseen ja hoitavaan tahoon. Tuoreena vanhempana oli vaikea arvioida, millaista osallistumista minulta toivottiin sekä millaista osallistumista odotin itseltäni äitinä ja toisaalta vuorovaikutuksen ammattilaisena. En voinut välttyä ajattelemasta, että “minunhan tämä kai pitäisi tietää, miten keskusteluun tarkoituksenmukaisesti osallistutaan”. Välillä koin olevani lapsen äitinä vastuullisen asiantuntijan asemassa, jonka odotettiin antavan ajantasaista tietoa lapsen kasvusta ja käyttäytymisestä. Tästä roolista koin selviytyväni melko hyvin ja otin sen vastaan mielelläni – vaikka välillä oli myös hetkiä jolloin olisin halunnut keskustella emotionaalisella tasolla ennen kaikkea siitä, miltä sairaalakäynnit minusta vanhempana tuntuvat. Onneksi henkilökunnan osalta tällainenkin keskustelu välillä mahdollistettiin sanomalla: ”nämä käynnit eivät varmastikaan ole teille vanhemmille helppoja”. Tällöin oli helppo kertoa lyhyesti omista tuntemuksista ja jatkaa sen jälkeen keskittymistä lapsen asioihin. Ilman tällaisia sosiaalisen tuen hetkiä käynneistä olisi saattanut jäädä varsin sumuinen käsitys, sillä ajatukseni olisivat todennäköisesti olleet enemmän omien tunteitteni hallinnassa kuin hoitohenkilökunnan kuuntelemisessa. Lisäksi on vielä korostettava, että oli erittäin tärkeää, että tuki sanoitettiin ja se esitettiin myötätuntoisella äänensävyllä; vaikka hoitajat ja lääkärit olisivat osoittaneet minulle tukeaan myös ystävällisesti hymyillen, se saattoi jäädä itseltäni niissä olosuhteissa täysin huomioimatta.

Vaikeaa tutkimuskäynneillä oli ottaa vastaan ajoittain tarjottu ns. “hoitoavustajan” rooli, jonka odotettiin osaavan yhtä aikaa lohduttaa vastasyntynyttä esikoislasta, vastaanottaa lääketieteellisiä termejä sisältävää tietoa sekä sisäistää, miten ja keiden henkilöiden kanssa jatkamme tästä eteenpäin. Tällöin tuntui siltä, että vanhemman ääni jäi taka-alalle, kun yritin kaikin voimin pysyä tilanteen tasalla. Käyntikokemusten myötä opin paikoitellen haastamaan tätä roolia esittämällä tarkentavia kysymyksiä, huolenaiheita sekä eriäviä mielipiteitä. Tässä itseäni auttoivat hoitokokemusten viestinnällinen analysointi, hoitokertomusten mapittaminen ja mukana kuljettaminen sekä lääketieteellisten termien opettelu. Myös puolison mukana oleminen tutkimuskäynneillä sekä perheeseen kuuluvien sairaanhoitajien kanssa keskusteleminen olivat tekijöitä, jotka antoivat merkittävästi voimavaroja ja rohkeutta oman äänen esille tuomiseen. Useimmiten hoitohenkilökunnan reaktio puheenvuoroihini oli myönteinen ja kiinnostunut. Välillä kannanottoni johtivat hoitosuunnitelman tarkentamiseen, välillä eivät. Kuitenkin joka kerta, kun olin osallistunut keskustellen hoitosuunnitelman tekemiseen, koin merkittävästi voimaantuneeni äitinä. Voimaantumisen kokemus muodostui ennen kaikkea kuulluksi tulemisesta sekä siitä, että sain keskustelun kautta itsekin varmistaa lapseni saavan parasta mahdollista hoitoa.

Omien kokemusteni myötä voin yhtyä aikaisempiin tutkimustuloksiin ja todeta, että asiakkaan osallistuminen hoitokeskusteluun on tärkeä onnistuneeseen hoitokokemukseen yhteydessä oleva tekijä, mutta hankala toteuttaa käytännön vuorovaikutustilanteissa. Vaikka asiakkaan osallistumista painotetaan terveydenhoidon strategisissa linjauksissa, konkreettiset ratkaisut ovat esillä vähemmässä määrin. Itse tulen todennäköisesti pohtimaan tätä teemaa jatkossa omassa, tyypin 2 diabeetikoiden vuorovaikutuskokemuksia käsittelevässä väitöskirjatutkimuksessani. Omien kokemusteni perusteella voin kuitenkin jo nyt sanoa, että panostamista sairaalan palveluviestintään – niin henkilökuntakoulutusten kuin myös potilaan vuorovaikutuskokemusten tutkimisen avulla – kannattaa jatkaa. Olisi tärkeää pohtia ratkaisuja muun muassa siihen, miten asiakkaalle tarjotaan mahdollisuus keskittyä käsiteltävien asioiden sisäistämiseen. Omalla kohdallani keskittymistäni olisi esimerkiksi saattanut auttaa se, että hoitaja olisi tarjonnut mahdollisuutta antaa lapsi hänelle siksi ajaksi hoitoon, kun oli tilaisuus keskustella hoitavan lääkärin kanssa. Samoin tärkeää mielestäni olisi, että hoitohenkilökunta etsisi keinoja selvittää asiakkaan kanssa, millainen hoitoverkosto asiakkaalla on ja tietääkö asiakas, kehen yhteyshenkilöön hän voi ottaa tarvittaessa yhteyttä. Myös vuorovaikutuskoulutus asiakkaille ja heidän lähiomaisilleen on mielestäni palvelu, jota tulisi tarjota enenevässä määrin terveyspalveluihin integroituna asiakkaiden osallistumisen ja hyvien hoitokokemusten tukemiseksi – erityisesti vuorovaikutuksen ammattilaisten taholta.

Maija Peltola
Tohtorikoulutettava, Tampereen yliopisto
Prologoksen johtokunnan jäsen

Category: Uncategorized

IN PRAISE OF UNPREDICTABILITY: ON SEEING INTERPERSONAL COMMUNICATION AS EMERGENT

Posted on by 0 comment

Interpersonal communication is emergent. This is a motto that I find myself repeating time and again in my activities as a communication researcher and teacher. But what does seeing interpersonal communication as emergent mean? How does this assumption guide my work? My research interests have focused on the much debated area of intercultural communication that, on interpersonal level, is basically concerned with the relevance of people’s cultural identities (mostly national, ethnic, and linguistic) in interaction. How I deal with this problem illustrates my understanding of the principle of emergence.

Let’s start by unveiling the clout of mystery. Emergence may sound somewhat esoteric but treating interpersonal communication as emergent basically means acknowledging that we can’t say for sure how any instance of human interaction will unfold since it is bound to the specific circumstances in which it occurs (Denzin, 1971, p. 171). This is in strike contrast to methodological objectivism, the cornerstone assumption of post-positivism, that conceives of interpersonal communication as predictable: objectively describable and reducable to universal law-like explanations.

Methodological objectivism forms the basis of much of the traditional intercultural communication literature. According to this scholarship, the way people communicate is shaped by their national, ethnic and linguistic identities. By means of their membership in specific national, ethnic or linguistic groups, people are seen as endowed with specific values and communication traits that they share with other members of the group, and that are mutually exclusive with the values and communication characteristics of other groups. It is also assumed that cultural identities will shape communication in mostly unrecognised ways. Interactions between persons who come from different countries, identify with different ethnic groups or speak different first languages are, therefore, considered to be different from “normal” interpersonal encounters, doomed to misunderstandings, stereotyping, prejudice and conflict, but also carrying the promise of learning and synergy.

Examining the issue from the vantage point of emergence, I feel sceptical about the claims described above. I argue that cultural identities can’t be systematically described. They may emerge as relevant in different ways, and may mean different things to different people in different situations. By way of illustration, in my study into how highly-skilled female Russian immigrants in Finland perceived Russianness in their everyday workplace interactions, I found that this identity mattered in unique ways to each and every respondent. While someone might consider it important to bring cherished dishes from their childhood for their colleagues to try, someone else may feel upset when strangers notice their foreign-looking name and fire a series of probing questions about their background and how they ended up in Finland. Cultural identities are crafted and negotiated between and among people in specific relationships and communication situations.  In this sense, the principle of emergence takes seriously the idea that cultural identities are constructed (and not simply revealed) in communication.
Seeing interaction as unpredictable does not equal with seeing it as free-floating and open to endless possibilities. We can’t claim any identity we please for ourselves if the people we’re interacting with won’t let us. Similarly, we can’t ignore the existence of material and discursive constraints related to cultural identities, such as passports and visas or negative images of some cultural groups maintained in the society and media. These may enter interaction and have very real implications for people’s lives.

By the same token, emergent isn’t synonymous with directionless or chaotic. As people engage in interaction, local order will emerge: recurrent themes in meaning-making, interactional patterns and sequences. In another study of mine, I looked into how members of an internationally-dispersed team shared cultural knowledge in their chat conversations. I noticed that such knowledge was shared in remarkably systematic, recurrent and down-to-earth ways to consult the other, criticise a proposed course of action, clear out unfamiliar concepts and share interpretations of events. No misunderstandings, no synergy.

Such regularities are unique as they’re crafted and negotiated by specific interactants in specific circumstances. At the same time, I’m not excluding the possibility that similar patterns may be observed in other communication settings and situations. The thing is that I don’t approach different situations with the expectation of the pattern being there as this would make me find what I’ve set out to find in the first place, diverting my focus from anything novel and surprising. This issue is related to how I work with theory. Though you may have guessed by now that I work with qualitative research designs, a qualitative approach doesn’t automatically connote emergence. A qualitative deductive (theory-driven) approach certainly doesn’t, and I will associate emergence with abductive (theory-guided), and inductive (data-driven) approaches.

My message is that we can’t say for sure if and how cultural identities will become evident in interaction; intercultural interaction is primarily interaction. This isn’t a very appealing message and it can’t compete with popular romanticised stories about intercultural encounters. Then again, I don’t see that my job as a communication teacher and researcher is about issuing easy and entertaining answers to complicated problems. My job is to encourage people to become critical of taken-for-granted a priori explanations of interpersonal communication, and to appreciate the complex and multivocal character of the social world.

I would like to thank Dr Margarethe Olbertz-Siitonen for her comments on the earlier, much messier draft of this post.

Malgorzata Lahti, PhD
University teacher
University of Jyväskylä

Category: Uncategorized

SOVITTELU TUKEE IHMISTEN KYKYÄ SELVITTÄÄ KESKINÄISIÄ RISTIRIITOJAAN

Posted on by 3 comments

Suuret liikahdukset ihmisten välillä eivät aina vaadi järeitä puitteita ja menetelmiä. Tarvitaan yhteinen aika, paikka tai areena, sopivasti tahtoa ja sopivaa tukea. Parhaimmillaan voi käydä niin, että ihmiset, jotka eivät ole puoleen vuoteen puhuneet toisilleen kasvotusten, alkavat puhua, tai että suhdetta kauan piinannut väärinteko sanoitetaan, siitä otetaan vastuu ja pahamieli tulee hyvitetyksi. Näin olen nähnyt tapahtuvan – sovittelussa.

Inhimillisen toiminnan eri alueilla kysytään samaa: miten hallita tai ratkaista konflikti- tai ristiriitatilanteita rakentavasti. Yhä useammin vastausta kysymykseen on haettu sovittelusta. Jotakin tästä kertoo sovittelun eri muotojen yleistyminen myös meillä Suomessa. Tutumpien rikos- ja riita-asioiden sovittelun, tänä vuonna 15 vuotta täyttävän koulujen vertaissovittelun (VERSO) ja rauhansovittelun lisäksi on mm. ympäristösovittelu, lähisuhdeväkivaltasovittelu, työyhteisösovittelu, kaupallinen sovittelu, monikulttuurinen sovittelu, perheasiansovittelu ja naapuruussovittelu. Sovittelun sovellettavuutta mietitään myös esimerkiksi mediassa. Kaivataan keinoja liennyttää ja luoda rakentavuutta aggressiiviseksi ja kärjistyneeksi koettuun julkiseen keskustelukulttuuriin. Miten siihen sopisi sovitteleva ote, on yksi Tampereen yliopiston sovittelujournalismi -toimintatutkimuksen kysymyksistä.

Sovittelua kuvataan usein konfliktinhallintamenetelmäksi, jossa puolueeton ulkopuolinen henkilö, sovittelija, auttaa riidan osapuolia erityisen sovittelumenettelyn avulla etsimään yhteistä ymmärrystä ja mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja. Sovittelua ei ole ilman vuorovaikutusta: se on läpeensä vuorovaikutuksellista toimintaa, jonka ytimenä on dialogisuus, toisen ihmisen näkökulman ymmärtäminen ja huomion kiinnittäminen tulevaisuuteen. Sovittelun filosofiaan kuuluu myös neutraalius: sovittelija ei ole kenenkään puolella eikä hän tee päätöksiä. Työnjako on näin ollen selvä: asian omistavat ristiriidan osapuolet, mutta prosessista pitää huolta sovittelija tukemalla osapuolten yhteistä ymmärtämistä. Joskus sovitteluun liitetään erheellisesti ratkaisun härkäpäinen tavoitteleminen. Sovittelun itseisarvona ei kuitenkaan ole kompromissi, sovinto tai sopimus. Olennaista on osapuolten keskinäinen vuorovaikutusprosessi, ajatusten ja tunteiden esilletuominen ja niiden pohjalta eteneminen.

Vuorovaikutuksen kouluttajana ja tutkijana sekä vapaaehtoissovittelijana mietin, mikä sovittelussa minua puhuttelee juuri nyt. Kokosin hieman yleistäen seuraavaa:

  • Sovittelussa kaikkien osallistuminen on lähtökohta: siinä ei voi olla äänettömiä yhtiömiehiä tai -naisia. Osallistujilla on jopa velvollisuus tuoda esille oma näkemyksensä, kokemuksensa ja tunteensa. Tilanteisesta tasavertaisuudesta pidetään kiinni. Ulkopuolisen maailman hierarkiat eivät oikeuta – tai eivät ainakaan saisi – enemmän puheaikaa tai etuoikeutettuja puheenvuoroja.

 

  • Sovittelussa keskitytään suhteisiin. Keskiössä on se, mitä osapuolet tekevät toisilleen, miten asennoituvat toisiinsa ja kohtelevat toisiaan ja samalla myös itseään. Sovittelun ydin ei ole vain konfliktin tai ristiriidan ratkaisemisessa, vaan yhtä olennaista on ajatus sosiaalisten suhteiden korjaamisesta ja tukemisesta. Usein sovittelussa pääasia onkin se, että ihmiset hakevat hyvitystä huonolle kohtelulle, sivuuttamiselle, loukkauksille ja mitätöinnille. Hieno ajatus mielestäni on se, että sovitteluvuorovaikutuksessa osapuolilla on tilaisuus rakentaa suhteensa uudella tavalla ja myöntää itselleen ja toiselle aikaisemmasta, konfliktin tuottaneesta suhteesta poikkeavat (ja sitä hyvittävät/korjaavat) roolit.

 

  •  Sovittelu tunnustaa sekä erilaisuuden että yhteyden. Erilaisuus on pikemminkin lähtökohta, jonka pohjalle yhteys syntyy eikä toisin päin. Dialogi ja ymmärtäminen tarkoittavat sovittelevassa vuorovaikutuksessa nimenomaan erilaisuuden arvostamista. Tavoitteena ei ole yhdenmukaiset näkemykset tai erojen piilottaminen vaan päinvastoin kutsua osapuolia ilmaisemaan rehellisesti näkemyksensä ja tulkintansa – vastavuoroisuuteen sitoutuen. Kuuntelemisen ja yhteisen ymmärtämisen eteen tehdään töitä.

 

  • Sovittelussa tuetaan ihmisten omaa halua ja kykyä ratkoa keskinäisiä hiertymiään. Lähtökohtana on vapaaehtoisuus ja ajatus, että osapuolet ovat keskinäisen riitansa parhaita määrittäjiä ja myös ratkaisijoita. Luottamus ihmisten kykyyn selvittää keskinäisiä asioitaan on kannattavaa: yhdessä synnytetty lopputulos lisää myös ratkaisuun sitoutumista ja siten muutosta. Sovitteluun pätee hyvin viisaus: kannettu vesi ei kaivossa pysy.

 

  • Sovitteluun on sisäänrakennettu oppimisen ja inhimillisen kasvu tavoite. Sovitteleva vuorovaikutus tukee yksilön, lähipiirin ja myös laajemman yhteisön selviytymistä kärjistyneissä tilanteissa. Se voimaannuttaa ja luo tulevaisuuden uskoa. Parhaimmillaan yksilön ja myös yhteisön vuorovaikutusosaaminen kehittyy, latautuneita ristiriitatilanteita osataan hallita paremmin. Osapuolet luovat itse askelmerkit parempaan vuorovaikutukseen.

 

Sovittelevan vuorovaikutuksen periaatteita voi soveltaa kaikissa vuorovaikutussuhteissa, myös silloin kun itse on vaikkapa asemansa puolesta jollain lailla osallinen. Esimerkiksi esimiehille sovittelevat menetelmät ovat oivallinen työkalu tarttua työyhteisön konflikteihin; varsinkin kun tiedetään, että riittävän varhainen puuttuminen on työhyvinvoinnin kannalta keskeistä. Sama varhainen tarttuminen koskee mielestäni myös perhe- ja ystävyyssuhteita. Omien ajatusten ja kokemusten rehellistä kertomista, kuuntelemiseen keskittymistä, yhdessä ymmärtämistä ja ongelmaratkaisua voidaan soveltaa siellä missä suhteissa hiertää.

 

Maija Gerlander
Yliopistonlehtori, FT
Tampereen yliopisto

 

 

Category: 2016, Uncategorized

VUODEN VUOROVAIKUTUSTEKOA PAIKANTAMASSA

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutuksen käsite on vuonna 2016 vahvasti esillä Prologos ry:n toiminnassa. Lokakuussa järjestämme Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät. Aiemmin tapahtuma tunnettiin nimellä Puheviestinnän päivät. Lisäksi jaamme ensimmäistä kertaa Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan. Se julkistetaan Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä.

Tieto Vuoden vuorovaikutusteosta on jo lähtenyt upeasti leviämään verkostoissamme ja sosiaalisessa mediassa. Lämmin kiitos kaikille ehdotuksia jo jättäneille sekä asiaa eteenpäin jakaneille! Toivottavasti saamme ehdotuksia vielä runsaasti lisää ja monista eri näkökulmista.

Asetimme Vuoden vuorovaikutusteolle yhden keskeisen kriteerin: sen on tullut edistää ihmisten välistä vuorovaikutusta jollakin myönteisellä tavalla. Kriteeri on tarkoituksella väljä ja avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan. Tässä blogitekstissä pohdiskelen puheviestinnällistä näkökulmaa vuorovaikutustekoihin ja niiden seurauksiin. Mistä Vuoden vuorovaikutusteon voi löytää? Entä mitä sen myönteiset seuraukset voivat oikeastaan olla?

Vuorovaikutustekoja itsessään löytää kaikkialta sieltä, missä ihmiset elävät yhdessä. Vuorovaikutus on perustavanlaatuinen inhimillinen ilmiö, joka ei varsinaisesti ”mene pois muodista” (tai sen paremmin tule muotiin). Sen sijaan vuorovaikutuksen muodot ja ne ihmiselämän alueet, joilla sen merkitys korostuu, voivat vaihdella. Viime aikoina esimerkiksi kulttuurienvälinen vuorovaikutus ja sen monet merkitykset ovat ymmärrettävästi olleet esillä. Samanaikaisesti esimerkiksi johtamisen vuorovaikutteisuus on herättänyt vilkasta keskustelua.

Vuorovaikutustekoja voidaan havaita vuorovaikutuksen eri tasoilla. Kukapa ei tekisi päätöksiä, antaisi palautetta, selvittelisi konflikteja tai antaisi tukea päivittäin esimerkiksi kotona, töissä tai harrastuksissa? Nämä ovat vuorovaikutustekoja, joita tehdään niin pienissä ryhmissä kuin laajemmissakin yhteisöissä. Myös jo mainittu johtaminen, ohjaaminen ja verkostojen luominen rakentuvat vuorovaikutusteoissa. Aihetta voidaan katsoa vieläkin etäämmältä. Yhteiskunnan tasolla erilaisilla teoilla voidaan edistää vuorovaikutusta laajojen ryhmien kesken ja raja-aitojen yli.

Vuorovaikutusteolla voidaan siis saavuttaa myönteisiä vaikutuksia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, -suhteissa ja -konteksteissa. Kaikilla tasoilla toistuvat tietyt perusasiat: ollessamme vuorovaikutuksessa pyrimme luomaan merkityksiä, ymmärtämään toisiamme, kuuntelemaan ja tulemaan kuulluiksi.

Vuorovaikutukseen liittyy mielenkiintoinen paradoksi. Se saatetaan helposti sivuuttaa päivittäisenä itsestäänselvyytenä, asiana jota jokainen luontaisesti osaa ja joka totta kai ”sujuu”. Samalla tunnistamme, että monet ihmiselämän ja yhdessä toimimisen kompastuskivet liittyvät vuorovaikutukseen ja sen haasteisiin. Puheviestinnän alalla hyväksytäänkin laajasti ajatus siitä, että vuorovaikutusta voidaan kehittää. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi yksilöiden tai yhteisöjen vuorovaikutuskäytänteiden, välineiden tai osaamisen kehittämistä. Toisaalta tietoisuuden lisääminen vuorovaikutukseen liittyvistä eettisistä seikoista voi olla teko jolla saadaan aikaan myönteisiä vaikutuksia.

Nyt siis kysymmekin Sinulta, missä olet huomannut teon, joka on edistänyt ihmisten välistä vuorovaikutusta myönteisellä tavalla? Kuka tai mikä taho on tuon teon takana? Mihin ja millä tavoin se on vaikuttanut myönteisesti? Jokainen meistä voi havaita näitä tekoja ympärillään. Ehdota rohkeasti Prologos ry:lle omaa havaintoasi! Ehdotuksia voi jättää verkkosivuillamme 16.5. asti.

Tessa Horila
Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto
Prologos ry:n tiedottaja

Category: Uncategorized

KUN VÄITTELIN 20 VUOTTA SITTEN

Posted on by 2 comments

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten astuin Jyväskylän yliopiston vanhaan juhlasaliin väittelemään, sillä väitöstilaisuuteni oli 9.3.1996. Vastaväittäjänä oli teeveestäkin tuttu dosentti Veijo Hietala ja kustoksena professori, silloin jo rehtorina toiminut, Aino Sallinen. Puheviestinnän alan väitöskirjani otsikko oli Toimittaja televisiossa. Televisioesiintyminen vuorovaikutuksen näkökulmasta. Se oli puheviestinnän alan neljäs väitöskirja Suomessa.

Itse väitöspäivä oli jännittävä, kuten varmaan kaikille. Väitöstilaisuudesta en muista paljoakaan, korkeintaan yhden kysymyksistä. Vastaväittäjä tosin osasi sopivasti viihdyttää yleisöä. Lisäksi muistan tunteen, joka valtasi tilaisuuden aikana, että kyllä minä tämän tutkimusalueen hallitsen. Vähän ennen tilaisuuden loppua muistan myös katsoneeni kelloa mielessäni kysymys, että eikö tämä koskaan lopu; alun vireystilan laskettua alkoi siis väsymys ottaa voiton.

Kun muistelen oman väitöskirjani tekemistä, niin voin todeta monen asian muuttuneen tohtorikoulutuksessa, vaikka väitöskirjan kirjoittaminen on edelleen varsin samanlainen prosessi. Jälkikäteen myös huomaa, että omat kokemukseni väitöskirjan tekemisestä ovat vaikuttaneet toimintaani väitöskirjojen ohjaajana.

 

Väitöskirjaa apurahalla

Tein väitöskirjan apurahojen turvin. Olin onnekas, sillä sain apurahan heti ensimmäisellä hakukerralla. Tuolloin apurahojen hakijoita oli kuitenkin jaettavan rahan määrään suhteutettuna nykyistä vähemmän. Tein väitöskirjaa apurahalla kolme ja puoli vuotta yliopiston ja kahden eri säätiön rahoituksella enkä osannut edes haaveilla jostakin eläkemaksuista tai muista etuuksista. Työhuoneen toki sain yliopistolta. Apurahatutkijan leipä oli kapea mutta elo huoletonta. 1990-luvun lama koetteli tuolloin pahiten yliopistoja. Olin apurahatutkijana ainoana töissä päivinä, joina muu henkilökunta oli pakkolomalla.

Olin ensimmäisiä humanisteja, joiden voi sanoa olleen tohtoriputkessa. Aloin siis tehdä väitöskirjaa hyvin pian valmistumiseni jälkeen ja tein sitä täysipäiväisesti muutaman vuoden apurahalla, minkä seurauksena väittelin kohtuullisen nuorena. Muistan tuolloin myös kuulleeni päivittelyä, että nykyään väitellään liian nuorina, jolloin väitöskirjaan ei tule elämänkokemuksen tuomaa syvyyttä. Noihin aikoihin saattoi vielä käydä niin, että väitöskirja jäi tutkijan tärkeimmäksi tutkimukseksi. Itse kuitenkin jo tuolloin ajattelin, että väitöskirja on kuin ajokortti, jonka jälkeen on lupa tehdä oikeasti tutkimusta. Siitä se ura vasta alkaa – eikä suinkaan pääty.

Väitöskirjaa tehdessäni koin tutkimisen intohimoa. Koskaan sen jälkeen en enää ole ollut yhtä innostunut tutkimuksesta. Työ ei ollut helppoa, mutta tuntui silti sujuvan leikiten. Halusin lukea tutkimastani aiheesta kaiken, ymmärtää asiat perusteellisesti, keksiä jotain uutta ja löytää jotakin oleellista. Näin jälkikäteen arvioituna väitöskirjani oli ihan hyvä, mutta ei mikään tieteellinen timantti. Monen asian tekisin nyt toisin.

 

Ohjaaminen on muuttunut

Tuolloin ainakaan humanistisissa tieteissä ei vielä paljon puhuttu väitöskirjan ohjaamisen tärkeydestä. Minä ja kollegani teimme väitöskirjamme yksin. En edes odottanut ohjaajien puuttuvan tekemisiini, sillä he ohjasivat sen verran kuin silloin katsottiin sopivaksi: tutkimussuunnitelma tarkistettiin seminaarissa, lisensiaatin työstä sai palautteen ja väitöskirjan käsikirjoitus luettiin. En kaivannut enempää ohjausta enkä olisi ehkä ollut sitä valmis ottamaan vastaankaan. Vasta, kun itsekin olin väitöskirjan ohjaajana 2000-luvulla, ohjaukseen alettiin valtakunnallisesti kiinnittää huomiota. Jälkikäteen toki ymmärrän, että työstä olisi tullut parempi, jos joku ulkopuolinen olisi useammin kiinnittänyt huomiota sen kulkuun.

Tuolloin ei myöskään ollut juurikaan mitään erillisiä kursseja tohtoriopiskelijoille. Pakollisia jatko-opintoja oli paljon, mutta niitä tehtiin esimerkiksi esseinä tai suorittamalla lisää muiden aineiden opintoja. Itselleni on jäänyt mieleen erityisen myönteisenä kokemuksena, ainakin sosiaalisessa mielessä, mahdollisuus päästä viikoksi televisiotuotantoa käsittelevälle tohtoriopiskelijoiden kurssille Tanskaan. Siellä rakentui ensimmäinen oman tohtoriseminaarin ulkopuolinen verkosto kotimaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin.

 

Väitöskirja ja sen seuraukset

Väitöskirjani on suomenkielinen monografia, kuten silloin useimmat humanistisissa tieteissä olivat, vaikka jo silloin peloteltiin, että tällaiset väitöskirjat jäävät hyllyyn pölyttymään. Joku uhkarohkea oli jo tehnyt artikkeliväitöskirjan, mutta sitä pidettiin humanisteille vähän sopimattomana muotona. Ne, jotka tähtäsivät akateemiselle uralle, kirjoittivat työnsä englanniksi. Itse en erityisesti tähdännyt minnekään vaan tein vain sitä, mikä oli kivaa, ilman suuria suunnitelmia. Viimeisen vuoden ajan väitöskirjan teossa minua motivoi eniten se, että pääsisin järjestämään karonkan. Muistan, kun olin pari vuotta aikaisemmin ensimmäisessä karonkassa ja siellä oli niin kivaa, että halusin päästä järjestämään omat juhlani mahdollisimman pian.

Kirjoitin väitöskirjani pohjalta kaksi artikkelia kansainvälisiin lehtiin. Toinen on edelleen ehkä viitatuin artikkelini. Toisesta en tiedä, onko sitä kukaan koskaan lukenut, vaikka se julkaistiin niin sanotusti paremmassa lehdessä. Nämä julkaisut ovat kuitenkin olleet erinomainen alku omalle kansainväliselle julkaisemiselleni ja vaikuttaneet uralla etenemiseen.

Väitöskirjani sai aikanaan paljon mediahuomiota, sillä toimittajia kiinnostaa toimittajista tehdyt tutkimukset. Lehtijuttuja oli useita, ja minua haastateltiin jopa televisioon. Kaksi kirja-arvosteluakin väitöskirjasta tehtiin. Toinen arvostelu oli hyvä ja asiallinen. Toisesta olen edelleen hieman katkera, sillä arvioija ei ymmärtänyt mitään tutkimuksesta ja kritisoi sitä täysin epäoleellisista asioista. Varsin hyvin siis näyttää jäävän mieleen kritiikki, joka ei tunnu oikeaan osuneelta.

Väitöksen jälkeen koin myös väitösmasennusta, mikä lienee aika tyypillistä. Monen vuoden työ tuli valmiiksi, joten alitajunnassaan jotenkin odotti, että tavoitteen saavuttaminen muuttaisi elämää dramaattisesti. Mutta mikään ei juurikaan muuttunut, ainakaan myönteiseen suuntaan. Jouduin vapaasta apurahatutkijan työstä epäkiitolliseen assistentin tehtävään ja tuntui, ettei yhtään uutta ovea auennut välittömästi.

 

Jälkikäteen katsottuna

Vaikka muistikuvani väittelemisestä eivät ole pelkästään ruusuisia, niin kaiken kaikkiaan loppusaldo on ilman muuta myönteinen. Tohtorin tutkinto on ollut edellytys niihin tehtäviin, joita olen väittelemisen jälkeen tehnyt. Olen hankkinut väitöskirjallani asiantuntemuksen, jota olen voinut myöhemmin hyödyntää. Opin myös itsestäni sen, että väitöskirjan kirjoittamisen kaltainen työ on sitä, mistä kaikkein eniten nautin. Näkisin, että yleisesti tohtoriopiskelijoiden tilanne on kehittynyt parempaan suuntaan: apurahankin aikana eläke karttuu, ohjaukseen panostetaan ja erilaisia kursseja väitöskirjatutkijoille on paljon.

Kun muistelen väitösprosessiani, ymmärrän myös, että omat kokemukseni väitöskirjan tekemisestä ohjaavat käsityksiäni siitä, miten väitöskirja kannattaisi tehdä. Esimerkiksi mielestäni paras tapa tehdä väitöskirjaa on tehdä kuten itse tein, eli pyrin keskittymään pelkästään siihen ja tein sitä kuin mitä tahansa muuta työtä. Lisäksi kantapään kautta oppineena uskon, että mitä useampi silmä tarkastelee väitöskirjaa sen eri vaiheissa, sitä parempi on lopputulos. Tämän takia myös artikkeliväitöskirja on usein monografiaa laadukkaampi, koska sen osat ovat hioutuneet usean arvioijan ansiosta.

Pidän itselleni tärkeänä, ettei ohjattavalleni jää tunnetta, että on tekemässä väitöskirjaa aivan yksin. Pyrin olemaan tarvittaessa saatavilla. Lisäksi kaikki kansainvälinen toiminta, julkaiseminen, konferenssit ja tohtorikurssit ovat tohtoriopiskelijalle kannattava sijoitus tutkijanuran kannalta.

Itsestäni tuntuu, ettei väitöstyöstäni niin kauhean kauan ole aikaa. Herääminen tosin tapahtui, kun nykyiset opiskelijani kysyivät täysin vakavissaan, että voiko vielä viitata teoksiin, jotka on julkaistu 1990-luvulla. Olin aluksi kysymyksestä järkyttynyt, mutta sitten tajusin, että väitöskirjanihan on julkaistu ennen kuin osa heistä on edes syntynyt. Kaksikymmentä vuotta on kieltämättä pitkä aika, mutta edelleen väitöskirjaani saa viitata.

Pekka Isotalus
Puheviestinnän professori
Prologoksen puheenjohtaja

Category: Uncategorized

PUHEVIESTINTÄÄ VAI VIESTINTÄÄ? AMERIKKALAINEN NÄKÖKULMA AKATEEMISEEN OPPIAINEESEEMME

Posted on by 1 comment

Olen parhaillani tutkijavierailulla University of California Santa Barbaran viestinnän laitoksella, ja olen jälleen kerran täällä Yhdysvalloissa törmännyt ikuisuuskysymykseen siitä, miten puheviestintä tulisi akateemisena oppiaineena määritellä. Huomaan usein keskusteluissa paikallisten kanssa korostavani taustaani viestintätieteiden laitokselta valmistuneena, ja esitteleväni nykyiset tutkimusaiheeni ja kiinnostukseni teknologiavälitteisen viestinnän ja organisaatioviestinnän alaan liittyvinä. Koska suomalaisen puheviestinnän juuret ovat vahvasti Yhdysvalloissa, koen että “puhe”-etuliitettä ei täällä tarvita kuvaamaan puheviestintään sisältyvää tutkimusta, vaan se ennemminkin kaventaa näkemystä siitä, mitä alallamme tutkitaan ja opetetaan amerikkalaisesta näkökulmasta. Vaikka ‘communication studies’ tai ‘communication’ käsitteitä käytetään yleisesti oppiaineen kuvaamiseen Yhdysvalloissa, ovat viestinnän laitokset silti yhtä moninaisia kuin Suomessakin ja laitosten tutkimuspainotukset ja erikoistumismahdollisuudet vaihtelevat laajasti.

Vuonna 2012 Electronic Journal of Communicationissa ilmestyneessä artikkelissa listattiin menestyneimpiä amerikkalaisia viestinnän laitoksia. Kun tarkastelee näiden laitosten nettisivuja, voi huomata, että laitosten nimet viittaavat yleensä joko laajasti viestintätieteisiin tai esimerkiksi viestintään, mediaan ja informaatiotieteisiin. Kärkipäähän kuuluvien laitosten suuntautumisvaihtoehdot painottuvat mm. digitaaliseen viestintään ja sosiaalisiin verkostoihin, globaaliin ja kulttuurienväliseen viestintään, terveysviestintään, mediaan ja poliittiseen viestintään (University of Pennsylvania Annenberg School), interpersonaaliseen ja ryhmien väliseen viestintään, mediatutkimukseen, teknologiavälitteiseen viestintään sekä organisaatioviestintään (University of California Santa Barbara), viestintään ja kultuuriin, terveysviestintään, organisaatioviestintään, interpersonaaliseen viestintään, teknologiavälitteiseen viestintään ja retoriikkaan (Michigan State University), ja viestintäteknologiaan, terveysviestintään, joukkoviestintään ja poliittiseen viestintään (Ohio State University). Suurimmissa yksiköissä, kuten Austinissa, Teksasin yliopistossa ‘College of Communicationin’ alle kuuluu viisi erillistä laitosta, joiden nimet ovat mainosala ja PR, viestintätieteet ja viestintähäiriöt (communication sciences and disorders), viestintäala (communication studies), journalismi, sekä radio-, tv- ja elokuva-ala.   Communication studies -laitoksen suuntautumisvaihtoehdot puolestaan jakautuvat interpersonaaliseen viestintään, organisaatioviestintään ja teknologiaan, sekä retoriikan ja kielen tutkimukseen.

Myös viestinnän alan kansainvälisissä konferensseissa (jotka ovat usein amerikkalaiseen tutkimukseen painottuneita) puheviestintää ei yleensä eroteta omaksi aihealueekseen, vaan suomalaisen puheviestinnän tutkimusta on viime vuosina esitelty esimerkiksi International Communication Associationin konferensseissa mm. viestinnän ja teknologian, interpersonaalisen viestinnän, kielen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen, kulttuurienvälisen viestinnän, terveysviestinnän ja organisaatioviestinnän divisioonissa. Kansainvälisistä konferensseista puheviestinnällä on selkeimmin oma divisioonansa eurooppalaisessa viestinnän tutkimuksen konferenssissa ECREAssa, jonka interpersonaalisen viestinnän ja sosiaalisen vuorovaikutuksen -divisioonassa tarkastellaan ihmisten välistä vuorovaikutusta hyvin erilaisissa konteksteissa. Kiinnostavasti myös eurooppalaiseen organisaatiotutkimuksen konferenssiin EGOSiin on viime vuosina syntynyt oma vahva (puhe)viestinnän teorioita ja näkökulmaa korostava ryhmä, jonka teemat liittyvät siihen, miten organisaatiot muodostuvat vuorovaikutuksessa ja miten organisaatioista rakennetaan mielikuvia vuorovaikutuksessa ihmisten ja muun mailman kesken. Lisäksi tänä vuonna Helsingissä järjestettävä ryhmien tutkimukseen keskittynyt kansainvälinen konferenssi INGroup on jo useana vuonna koonnut paikalle suomalaisia puheviestinnän tutkijoita.

Termien määrittelyä tärkeämpää onkin loppujen lopuksi se, että suomalainen viestinnän alan tutkimus on edustettuna kansainvälisesti näillä erilaisilla foorumeilla, ja että puheviestinnän tutkijat ja opettajat jatkavat alamme monipuolista kehittämistä ja tutkimista näissä kaikissa eri yhteyksissä, joissa ihmisten välisen vuorovaikutuksen tutkimista tarvitaan. Amerikkalaisesta näkökulmasta suomalaisen puheviestinnän tutkimuksen voi kuitenkin sanoa olevan sitä ydintä, jota täkäläisillä viestinnän laitoksilla opetetaan ja tutkitaan, ja sisältävän runsaasti erilaisia erikoistumisvaihtoehtoja tutkimuksen kontekstista riippuen.

Anu Sivunen
FT, tutkimuspäällikkö ja post-doc -tutkija
Aalto-yliopisto

Category: Uncategorized

YMMÄRTÄMISEN ANATOMIA

Posted on by 0 comment

Otsikko on mukaelma Nykysuomen seuran viime syksynä järjestämän juhlaseminaarin nimestä ”Ymmärtämisen ja väärinymmärtämisen anatomiaa”. Osallistuin seminaariin juuri otsikon houkuttelemana mieli uteliaana siitä, miten kielitieteilijät puhuvat ymmärtämisestä ja tietysti väärinymmärtämisestä.

Nykysuomen seuran seminaarissa ymmärtämistä ja väärinymmärtämistä pohdittiin useasta eri näkökulmasta, monesti luonnollisesti kielen ja puheen tasolla. Yhdeksi tärkeimmistä pohdinnan kohteista minulle oli kysymys siitä, mikä on tietämisen ja ymmärtämisen ero. Ymmärtääksemme meidän tarvitsee tietää, mutta tietääksemme meidän ei tarvitse välttämättä ymmärtää. Vuorovaikutuksen näkökulmasta tämä on äärimmäisen mielenkiintoista, sillä monesti alamme ymmärtää puhujaa jo ennen kuin hän on saanut lauseensa loppuun, koska mehän tiedämme jo, mitä toinen on sanomassa. Ja tämä, jos joku, aiheuttaa paljon väärinymmärryksiä, mielipahaa ja jopa konflikteja.

Tässä seminaarissa jäi mielestäni kuitenkin näkökulma kuuntelijan osuudesta ohueksi. Olinkin iloinen, kun saatoin myöhemmin vinkata tilaisuudessa esiintyneelle kielitieteilijälle samassa kuussa Tampereella väitelleen Sanna Ala-Kortesmaan kuuntelemista koskevasta väitöskirjasta. Näin toteutin käytännössä Lotta Kokkosen blogissaan käsittelemää tieteiden rajat ylittävää tiedonvaihtoa yhteisistä kiinnostuksenkohteista ja innostumisen aiheista. Sillä, eihän väärinymmärtämisestä, ymmärtämättömyydestä ja ennen kaikkea ymmärtämisestä voi olla innostumatta!

Tätä Nykysuomen seuran seminaaria edeltävänä päivänä olin osallistunut puheviestinnän teemapäivään Puheviestintätiedettä käytännössä. Tässä tilaisuudessa jäin erityisesti pohtimaan Suvi-Tuuli Murumäen ja Tarja Valkosen esitystä kutsuretoriikasta. Esityksessään he mm. vertailivat kutsuretoriikan ja perinteisen retoriikan eroja. Perinteisessä retoriikassa tavoitteena voidaan ajatella olevan toisen näkemyksien muuttaminen ja viestintää voidaan pitää välineenä tavoitteiden saavuttamiseksi. Mikäli ymmärsin oikein, niin kutsuretoriikassa viestintä nähdään itsessään tavoitteena, ja sen avulla pyritään ymmärtämään toisen osapuolen näkemyksiä. Perinteisessä retoriikassa voittona voidaan pitää oman kannan voittamista, kun taas kutsuretoriikassa voittona nähdään se, että osapuolille syntyy uusia ajatuksia ja uutta ymmärrystä.

Peräkkäisinä päivinä kuulemani, toisistaan poikkeavat esitykset saivat minut kuitenkin miettimään, mitä me ymmärrämme puheviestinnässä ymmärtämisellä ja miten me määrittelemme ymmärtämisen. Onko ymmärtäminen prosessin lopputulos, vai osa prosessia? Onko se sittenkin ehkä koko prosessi? Entä pitääkö ymmärtämisen olla yhteistä?

Näinä aikoina joudumme toisissaan pohtimaan, kuinka tulemme ymmärretyksi niin kuin haluamme tulla ymmärretyksi ja kuinka voimme parhaiten mahdollistaa tämän muille. Näistä syistä on mielestäni paikallaan pohtia, mitä tarkoitamme ymmärtämisellä sekä mistä tunnistamme ymmärtäneemme ja tulleemme ymmärretyiksi. Lotta Kokkonen käsittelee mielestäni hienosti tätäkin asiaa jo aiemmin mainitsemassani blogikirjoituksessaan, tosin erilaisesta näkökulmasta: yrityksestä ymmärtää erilaisia lähestymistapoja yhteisiä käsitteitä määritellessä. Tunkin heittäminen hiekkalaatikolle ei vie asioita eteenpäin, eikä lisää ymmärrystä. Ymmärtäminen vaatii motivaatiota, mutta yksinään se ei riitä.

Puheviestinnän ilmiöitä tutkittaessa ja tarkasteltaessa ymmärtäminen on aina läsnä, eniten ehkä kuunteluosaamista ja ryhmäviestintää käsiteltäessä. Suhtaudummeko ymmärtämiseen kuitenkin liian itsestään selvänä käsitteenä? Olemmeko liikaa kiinni ajatuksessa, että onnistunut vuorovaikutus on kiinni yhteisen ymmärryksen saavuttamisesta? Voisiko yhteisymmärrykseksi riittää yhteinen ymmärrys siitä, etten minä ymmärrä sinua, etkä sinä minua?

Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri

Category: Uncategorized

AVOIN JULKAISEMINEN LISÄÄ TIETEEN JA KÄYTÄNNÖN VUOROPUHELUA

Posted on by 0 comment

Viime lokakuussa Puheviestinnän teemapäivässä tieteellisen kirjaston edustajina tarkastelimme puheviestinnän julkaisutoimintaa sekä tieteenalan profiilia ja näkyvyyttä tiedeyhteisön sisällä. Päivän teeman mukaisesti jatkamme nyt pohdintaamme siihen, miten puheviestinnän julkaisujen avoin saatavuus tiedeyhteisön ulkopuolella tukee tieteenalamme näkyvyyttä.

Viime vuodet ovat olleet värikkäitä tiedejulkaisemisen piirissä. Monissa maissa on tehty kansallisia linjauksia, joiden tavoitteena on edistää tieteen avoimuutta. Näin saataisiin julkisin varoin tuotettu tieto tasa-arvoisesti kaikkien ulottuville, eikä vain tutkijoiden käyttöön.

Tieteentekijän kannalta on harmi, että edelleen suurin osa tutkimuksesta jää lukematta ja hyödyntämättä, ja siksi myös vaille vaikuttavuutta.  Tieteen yksi tehtävä on hyvinvoinnin luominen. Etenkin puheviestinnän alalla tämä on luonteva tavoite, jonka toteutumista tutkimustiedon avoimuus osaltaan tukee.

Yhdelle puheviestinnän tutkimuksen loppukäyttäjäryhmälle eli monialaisissa asiantuntijatehtävissä toimiville puheviestijöille tilanne on herkullinen. Aiemmin vain tutkijayhteisölle saatavilla ollutta tietoa on yhä enemmän tarjolla myös niille, jotka haluavat hyödyntää puheviestinnän löydöksiä työtehtävissään.

Toivottavasti tieteen avoimuus kehittyy siten, että kaikki pääsevät käsiksi tieteellisiin julkaisuihin. Tiedonsaanti ei voi olla enää yliopistoyhteisön etuoikeus eli sitä ei voi rajata opiskelijoihin tai työsuhteessa oleviin, jotka pääsevät käsiksi yliopistokirjastojen ostamiin tieteellisiin julkaisuihin.

Lisätäkseen puheviestinnän näkyvyyttä, tarjotakseen tiedeyhteisön ulkopuolella työskenteleville kollegoilleen laadukasta tutkimustietoa ja tukeakseen näin tutkimustiedon siirtymistä käytäntöön, tulisi tutkijoiden toteuttaa avointa julkaisemista aina, kun se on mahdollista. Yksi ratkaisevan tehokas tapa on rinnakkaistallentaa omat julkaisut yliopiston avoimeen julkaisuarkistoon.  Rinnakkaistallentamisella tarkoitetaan esimerkiksi tutkimusartikkelin, kirjan tai sen luvun tai konferenssiesitelmän tallentamista alkuperäisen julkaisukanavan lisäksi verkkoon kaikille avoimeen ja käyttömaksuttomaan arkistoon.

Lupa rinnakkaistallentamiseen tulee ensin saada julkaisun kustantajalta. Luvan saaminen rinnakkaistallentamiseen on luultua yleisempää. Tyypilliset rajoitukset liittyvät muun muassa julkaisuajankohtaan tai julkaisun versioon, eivät niinkään julkaisemisen mahdollisuuteen.

Kustantajan rajoituksista johtuen rinnakkaistallennettava versio julkaisusta ei olekaan ehkä ulkoasultaan lopullista vastaava, mutta sen sisältö eli ratkaisevin osa, on löydettävissä ja hyödynnettävissä. Näin puheviestintä näkyy, vaikuttaa ja menestyy, vaikka sen mittaaminen tapahtuukin eri tavalla kuin tiedeyhteisön sisäisissä olympialaisissa.

Sisällön tuottamisesta julkaisuarkistoon ovat vastuussa tutkijat. Rinnakkaistallentaminen ei vaivattomuudestaan huolimatta ole edennyt maassamme toivotulla vauhdilla, eivätkä tutkijat toteuta sitä vapaaehtoisesti sen ilmeisistä eduista huolimatta.

Kenties yksi kannustin voisi olla puheviestinnän asiantuntijakentän voimakkaampi vaatimus saada tieto itselleen. Tutkimuksen avoin saatavuus hyödyttää toki julkaisun kirjoittajaa itseäänkin, sillä se lisää todennäköisyyttä tulla viitatuksi, mikä taas on yksi tieteellisen menestyksen arviointikohde.

Toivomme, että puheviestinnän asiantuntijat niin tiedeyhteisössä kuin sen ulkopuolella omaksuvat yliopistojen julkaisuarkistot yhdeksi tieteen ja käytännön vuoropuhelua tukevaksi foorumiksi. Puheviestinnän vuosikirja Prologin numerot vuodesta 2009 alkaen ovat verkossa avoimesti luettavissa Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistossa JYXissä ja yhdistyksen uusi hallitus on nyt käynnistänyt työn myös aikaisempien numeroiden saattamiseksi avoimesti verkkoon.

Sini Tuikka
FM, julkaisuamanuenssi, puheviestinnän tohtorikoulutettava
Jyväskylän yliopiston kirjasto

Marja Kokko
FT, informaatikko
Jyväskylän yliopiston kirjasto

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company