NAISET POLITIIKASSA – yhteenveto Prologos ry:n tieteellisten jouluglögien keskustelusta

Posted on by 0 comment

Prologos ry:n tieteellisille jouluglögeille osallistuneet pääsivät seuraamaan asiantuntevaa sekä miellyttävän vuorovaikutuksellista paneelikeskustelua aiheesta ”Naiset politiikassa” tiistaina 11.12.2018 Tampereella. Panelisteina toimivat Kokoomuksen entinen kansanedustaja ja ministeri Anneli Taina, Vasemmistoliiton entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko Marjatta Stenius-Kaukonen sekä Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela. Tilaisuuden alustajana ja paneelikeskustelun kommentoijana toimi Johanna Mäkelä, joka väitteli joulukuun alussa naisten poliittisesta johtajuudesta. Mäkelä haastatteli puheviestinnän alan väitöskirjatutkimustaan varten 18: aa naista, jotka olivat toimineet ministerinä tai puolueen puheenjohtajina. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaisia henkilökohtaisia kokemuksia naisilla on poliittisesta johtajuudesta.

Keskustelua johti Prologos ry:n väistyvä puheenjohtaja ja poliittista viestintää paljon tutkinut professori Pekka Isotalus. Keskustelun teemoina olivat muun muassa sukupuolen merkitys poliittisena johtajana toimimisessa, poliittinen työtehtävä vuorovaikutusammattina sekä naisten asema tulevaisuuden politiikassa.

Poliittinen johtajuus on sukupuolittunutta

Mäkelän tutkimuksen perusteella poliittinen johtajuus on jatkuva näytön paikka sukupuolesta riippumatta, mutta käsitykset poliittisesta johtajuudesta kytkeytyvät yhä sitkeästi miehisinä pidettyihin ominaisuksiin. Tämä näyttäisi asettavan politiikassa toimiville naisille erityisiä haasteita ja ristiriitaisia odotuksia, varsinkin asiantuntija-aseman rakentamisen suhteen. Kyseinen tutkimustulos ei ollut vieras ajatus myöskään panelisteille. Sukupuolen katsottiin vaikeuttaneen esimerkiksi asiakeskustelun käymistä mediassa ja sosiaalisessa mediassa sekä pääsyä miehisinä pidetyille poliittisille aloille. Sukupuolen katsottiin vaikuttaneen myös siihen, millaisista asioista panelistit ovat saaneet palautetta poliitikon työssään. Esimerkiksi ulkonäkö on ollut yksi suosittu palautteen kohde, sukkien väristä lähtien.  Naisten ikää on panelistien mukaan kommentoitu helpommin kuin miespoliitikkojen. Naisten kohdalla on saatettu usein keskustella, kuka on liian nuori, sopivan nuori tai liian vanha poliittiseen johtotehtävään. Tällaista ikään ja sukupuoleen liittyvää kytkeymää tehdään panelistien kokemuksen mukaan harvemmin miesten kohdalla.

Yleisökysymyksen seurauksena panelistit pääsivät myös pohtimaan, miksi erityisesti naiset ovat tulleet valituiksi johtoasemaan, kun puolueet ovat halunneet korostaa uudistumistaan. Keskustelijoiden mukaan naisten valintaan ovat voineet osaltaan vaikuttaa tasa-arvovaatimukset, mutta myös se, että puolueiden niin sanotussa ”reservissä” on tarjolla enemmän julkisuudessa tahriintumattomia päteviä naisia. Lisäksi naiset ehkä tarttuvat herkemmin tilaisuuteen nousta johtotehtävään vaikeassa paikassa, koska saattavat ajatella, ettei muita mahdollisuuksia välttämättä uralla enää tule.

Kysyttäessä naiseuden tuomista hyödyistä politiikassa panelistit eivät nähneet siitä olleen mitään erityistä etua. Osa mainitsi, että naisia kohtaan käyttäydytään ehkä vähän kohteliaammin, ja naisena on helpompi erottautua miesvaltaisesta joukosta. Lisäksi naistenlehtiin pääsyn todettiin olevan helpompaa, mutta sen tuoma julkisuus ei välttämättä tue poliittisen asiantuntijakuvan rakentumista. Keskustelussa summattiinkin, että yleensä kaikilla eduksi katsottavilla asioilla on aina myös kääntöpuolensa.

Poliittinen tehtävä on vuorovaikutusammatti

Sekä Mäkelän tutkimuksessa että paneelikeskustelussa tuli esille myös poliittisen työn vuorovaikutuksellinen luonne. Poliittista tehtävänkuvaa kuvailtiin jatkuvaksi neuvottelemiseksi, keskustellen tapahtuvaksi vaikuttamiseksi sekä vuorovaikutuksessa tapahtuvaksi yhteistyöksi erilaisissa toimintaympäristöissä ja verkostoissa. Keskustelijoiden mukaan poliitikko tai poliittinen johtaja tarvitsee monipuolisia vuorovaikutustaitoja esimerkiksi toimiessaan valiokunnissa, lautakunnissa ja omassa puolueessa sekä keskustellessaan kansalaisten ja median kanssa. Lisäksi vuorovaikutustaitojen nähtiin olevan olennaisessa asemassa myös oman osaamisen esille tuomisessa sekä yhteistyökumppaneiden saamisessa eri puolueista. Panelistit korostivat, että kukaan ei voi hallita yksin kaikkia asioita eikä kukaan päätä asioista yksin. Tästä syystä olisi tärkeää, että kaikilla poliitikoilla olisi mahdollisimman hyvät vuorovaikutustaidot, joita he aktiivisesti viestintäkoulutuksen avulla kehittäisivät. Tietoisuus viestintäkoulutuksen merkityksestä on poliitikkojen keskuudessa nykypäivänä lisääntynyt, ja koulutuksia on alettu hyödyntää enemmän. Työsarkaa tällä kentällä kuitenkin vielä riittää, muun muassa sosiaalisessa mediassa tarvittavan vuorovaikutusosaamisen kehittämiseksi.

Naisten aseman parantaminen politiikassa on yhteinen asia

Kysyttäessä naisten asemasta tulevaisuuden politiikassa sekä Mäkelä että panelistit totesivat olevan vielä pitkä matka siihen, että poliittisessa keskustelussa puhuttaisiin vain poliitikoista ilman sukupuolisidoksista etuliitettä. Kaikki keskustelijat kokivat kuitenkin, että tasa-arvo ja sukupuoli tulevat olemaan tärkeitä teemoja tulevaisuuden politiikassa, todennäköisesti jo ensi kevään eduskuntavaaleissa.

Naisten aseman parantaminen nähtiin keskustelussa kaikkien yhteiseksi asiaksi. Sekä Mäkelän haastateltujen että panelistien mukaan on tärkeää, että naiset uskaltavat yhä asettua ehdolle ja heitä myös siihen kannustetaan. Keskustelussa tuli esille, että naiset vaativat usein itseltään aika paljon, ja he saattavat tarvita miehiä enemmän kannustusta ehdolle hakeutumiseen. Sosiaalista tukea tarvitaan omalta lähipiiriltä, puolueväeltä, politiikassa toimivilta naisilta ja kansalaisilta.

Naisten aseman parantaminen kytkeytyy panelistien mukaan myös politiikan käytäntöihin, esimerkiksi miesvaltaisten alojen (tulopoliittiset neuvottelut) tasa-arvoistumiseen. Myös työajat nousivat keskustelussa esille keskeisenä kehityskohteena. Yöistuntojen lopettaminen on ollut jo iso edistysaskel, mutta esimerkiksi kaupunginvaltuuston kokouksissa äänestäminen tapahtuu yhä pääsääntöisesti ilta-aikaan. Tämän katsottiin aiheuttavan erityisesti perheellisille naisille haasteita. Kaikki panelistit toivat esille, että puolueissa sukupuolten välistä tasa-arvoa on pidetty ja pidetään yhä ilahduttavalla tavalla tärkeänä asiana. Tästä huolimatta puolueissa saattaa olla käytäntöjä, jotka eivät aina tue parhaalla mahdollisella tavalla erilaisissa elämäntilanteissa elävien naisten asemaa. Esimerkiksi yhteiset illanvietot ja saunaillat ovat usein tärkeitä verkostoitumistilaisuuksia, joihin kaikkien perheellisten naisten ei ole mahdollisuus osallistua. Tällaiset käytännöt voivatkin tahattomasti aiheuttaa ongelmallisia sukupuolittuneita asetelmia.

Keskustelijat toivat esille myös julkisen keskustelun merkityksen naisten aseman parantamisessa politiikassa. Kaikki panelistit näkivät erityisesti medialla olevan ison rooli sen suhteen, miten he tuovat naisia esiin ja millaisia sanavalintoja he käyttävät kuvatessaan esimerkiksi naisten viestintää politiikassa (vrt. asioista riitely/kissatappelu). Panelistit näkivät myös omat viestinnälliset valintansa merkityksellisiksi; esimerkiksi sillä, miten itsestä ja toisista poliitikoista kirjoittaa julkisesti, voi näyttää suuntaa sekä muille poliittisille toimijoille että kansalaisille. Kaiken kaikkiaan keskustelijat toivoivat, että ymmärrys poliittisen tehtävän vastuullisuudesta, vaativuudesta ja monipuolisuudesta laajentuisi. Tämä voisi parhaimmillaan johtaa kyseisen tehtävän ja sen hoitajan arvostuksen lisääntymiseen yhteiskunnassa– sukupuolesta riippumatta.

 

Maija Peltola

Väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

Category: Uncategorized

NELJÄT HÄÄT, YHDET HAUTAJAISET JA LOPPURATKAISU

Posted on by 1 comment

Tiedättehän elokuvan Neljät häät ja yhdet hautajaiset? Siinä Hugh Grantin roolihahmo Charles kiertää ystävineen häistä toiseen etsien normien mukaista parisuhdetta ja samalla oudoksuen häiden sentimentaalisuutta. Monien juonenkäänteiden kautta Charles päätyy lopulta ratkaisuun, ettei koskaan mene naimisiin. Tuo ei ole minua varten. Olen moneen otteeseen tänä syksynä tuntenut samaa vierautta kuin Charles pohtiessani, miksi puhe tunteista tuntuu viehättävältä mutta samalla myös vieraalta. Tunteeni ovat liikkuneet ilahtumisesta lämpimän ironiseen hyväksyntään ja edelleen jonkinmoiseen kiukkuraivoon ”tunteet edellä” -keskustelujen äärellä. Mikä on minun osani tässä keskustelussa?

Tunteissa ollaan ihmisyyden äärellä – klisee ja samalla totta. Tunnetaitoja tarvitaan ja tunteet ovat aina läsnä vuorovaikutuksessa, eihän kognitiota ja emootioita voi toisistaan irrottaa. Siksi tunteet tuottavat myös informaatiota. Kun pää räjähtää tai mikään ei tunnu miltään, voi katseen kääntää paitsi limbiseen järjestelmään myös merkityksenantoon. Miksi sitten kuitenkin mediassa käytävä tunnekeskustelu tuntuu aika ajoin vieraalta viestinnän tutkijalle? Vaiko vain minulle? Kun asia on hyvä, mikä siinä sitten epäilyttää? Röyhelöt ja puhvihihat?

Musta tuntuu

Tunteista puhuva on hyvän puolella. Tunnepuhe kertoo siitä, että hyvinvointi on meille tärkeää. Toisaalta näissä häissä on muitakin vieraita. Ilmassa on positiivisen psykologian trendi, mindfulness ja itseohjautuvuuden löytäminen ratkaisuksi huonoon johtamiseen, kun edelliset johtamistrendit eivät asiaa ratkaisseet ja niin edelleen. Onko tämän tunnepuheen taustalla oikeastaan yhteiskunnallisessa keskustelussa vallalla oleva yksilökeskeisyys? Charles minussa vaivaantuu, mutta ei tohdi kysyä, kuorrutetaanko tunnepuheella yksilön omaa projektia. Kuinka minä voisin paremmin? Näistä häistä lähdetään kotiin yksin.

Viestintäenkeli uupuu

Tänä syksynä supportiivisen viestinnän kurssilla syntyi uusi ikoninen satuhahmo, viestintäenkeli: Viestintäenkeli on tietoinen ja taitava vuorovaikutusosaaja, joka toimii kaikissa tilanteissa eettisesti. Hän väsymättä jakaa ympärilleen pelkkää hyvää, eikä jätä ketään huomiotta. Hän on aina valmis osoittamaan tukea ja kuuntelemaan empaattisesti. ”Pitääkö meidän aina olla viestintäenkeleitä”, kysyi Emma.

Niinpä. Odotamme toisiltamme aika paljon, ja vaatimus tunteella kohtaamisesta – erityisesti työelämässä –tuntuu tämän kaiken tunteista puhumisen keskellä kohtuuttomalta. Tunteettomuus on melkoinen leima lääkärille, joka päivästä toiseen kertoo potilaalle leukemiadiagnooseista tai opettajalle, joka tekee lukuvuoden kolmatta lastensuojeluilmoitusta tunnistaessaan oppilaassaan pahoinpitelyn merkkejä. Ja johtajallekin, joka päivästä toiseen kuuntelee natinaa siitä, miten palautetta ei saa ja tieto ei kulje.

Hautajaiset, joihin Charles joutuu, ovat Garethin. Viimeisenä tekonaan Gareth kannustaa ystäviään etsimään kumppanin, ja sitten hänen oma sydämensä uupuu kesken. Viestintäenkelikin uupuu. Entäpäs jos onkin ammattitaitoa olla menemättä tunne edellä ja hallita viestintästrategioita, joilla väistää asiakkaan ja serkun kummin kaiman avautumiset. Oi voi, nyt täytyy mennä.

Suurista tunteista viestinnän teoriaan

Charles jättää Henriettan alttarille. Minulle tarpeen karata tuottaa sanonta siitä, että toinen pitää kohdata aidosti. Osin on kyse siitä, ettei juurikaan kerrota, miten se tehdään. Ja onhan pakko myöntää, että olen myös kateellinen: miksi tunteet saavat kaiken senkin huomion, joka oikeastaan vuorovaikutukselle kuuluisi? Maailmaa selitetään edelleen ja ehkä tässä ajassa jälleen enemmän yksilön kuin vuorovaikutuksen kautta. Intrapersonaalinen, tunnetaidot, on helpompi nähdä kuin joissain ”tässä välillä” sijaitseva interpersonaalinen. Jos minulle tulee paha mieli siitä, mitä minulle sanoit, on helpompi tunnistaa paha mieli kuin analysoida merkkien ja merkityksenantojen suhdetta vuorovaikutustilanteessa. Siksi oi siksi, meidän täytyy puhua entistäkin enemmän vuorovaikutuksesta ja tehdä sitä näkyväksi. Esimerkiksi relationaalisen viestinnän käsite odottaa omaa nousukauttaan. Sitähän se kohtaaminenkin on. Maistelkaapa hetki, mihin ajatus menee, jos puhuu suhdeviestinnästä tunneviestinnän sijaan. Viestinnän teoria odottaa ovellamme niin kuin Carrie Charlesia vesisateessa. Ei aitoa vaan ihan tavallista kumppanuutta.

Leena Mikkola

Yliopistonlehtori

Jyväskylän yliopisto

Category: Uncategorized

POTILAAN KOHTAAMINEN – PELKKÄÄ LÄÄKETIEDETTÄ?

Posted on by 0 comment

Lääkäriopiskelijoiden tulkintoja potilastapauksesta lääkärikoulutuksen eri vaiheissa käsittelevän tutkimusartikkelin tulosten yhteenveto päättyy näin: ”Voidaan sanoa, että potilaan elämäntilanteen pohdinta ja ”tunteilu” vähenevät koulutuksen edetessä. Mikäli tulos kuvastaa lääkärikoulutuksen tavoitteiden toteutumista, kysymys on ammatillisen varmuuden lisääntymisestä.”

Hetkinen. Mitä tämä tarkoittaa? Tarkoittaako sitä, että potilasta tarkastellaan lääketieteellisen tiedon näkökulmasta, suhde jää taka-alalle, ihmistä ei kohdata kokonaisuutena, otetaan tarkasteluun vain se, mihin lääkäri on koulutettu? Niin. Mihin lääkäri on koulutettu? Tutkimaan, kuulemaan, näkemään, havaitsemaan vain sen, mikä on lääketieteen tiedon nojalla tutkittavissa, kuultavissa, nähtävissä, havaittavissa – mutta ei ihmistä kokonaisuutena?

Piipahdetaan hetkeksi lääkärin vastaanotolle

Vastaanotolle tulee iäkäs vanhus saattajansa kanssa. Oma poikahan se siinä on, kun isä ei oikein tahdo osata enää pitää puoliaan eikä kertoa tilanteestaan. Sitä paitsi reippaasti yli kasikymppinen, yli neljännesvuosisata sitten halvaantunut potilas on suorastaan innoissaan edessä olevasta lonkkaleikkauksesta. En ikinä olisi uskonut, että noin iäkkäitä ruvetaan vielä repimään palasiksi. Niin kuihtunut mies, ettei kukaan edes oikein ymmärrä, miten hän voi olla elossa. Sähköpyörätuoli vie miestä, jonka mieli halajaa paluuta entiseen. Toiveikkaana, että pääsisi vielä kävelemään. Ilman jalkatukea, ilman rollaattoria, tukevasti kahdella jalalla. Lääkärikin sanoi, että vuoteen oma on mies, jos ei leikata. Niinpä sitten leikataan.

Omainen kysyy huolestuneena leikkaavalta lääkäriltä, miten isästä pidetään huoli leikkauksen jälkeen. Miten varmistetaan, että isä pärjää, kun eihän hän pysty leikkauksen jälkeen huolehtimaan itsestään? Miten isä pääsee ylös sängystä, miten saa ruuan laitettua, käytyä kaupassa, pesulla, tarpeillaan…? Niin rappeutunut, laiha, hauras ja voimaton. Olisiko tämä sitä potilaan elämäntilannetta, todellisuutta, johon hän sijoittuu operaation jälkeen. Ei lääkärin tätä tarvitse tutkia, kuulla, nähdä, havaita. Ei, vaikka omainen, potilaan elämäntilanteeseen kuuluva läheinen tätä toimittaa. Kokonaisuus kun ei kuulunut lääkärikoulutukseen. Eikä elämäntilanne tähän korjaussarjaan. Tai vaikka kuuluisi, sitä ei lääkärin enää tarvitse muistaa, ei ainakaan noudattaa. Siltä se ainakin kuulosti ja ihan oikeasti kuulemma tuntui, kun lääkäri totesi potilaan omaiselle: ”Mieshän pistetään kävelemään!” Tämä tarkoitti sitä, että mitä sinä houkka tyhmiä kyselet. Tässähän on tarkoitus tehdä parantava toimi ja toimittaa mies takaisin omaan todellisuuteensa. Sellaisena, kun lääketiede sen vain osaa. Ja sehän osaa tehdä lonkkaleikkauksen. Siihenhän yhteiskunta on osaajansa kovalla hinnalla kouluttanut.

Lääkäri kyynistyy jo opintojensa aikana

Palatkaamme artikkeliin. On havaittu, että jo lääkärikoulutuksen edetessä opiskelijan suhde potilaaseen muuttuu etäisemmäksi. Opiskelija kyynistyy ja tunteilu jää vähemmälle. Sekä potilaaseen että omaiseen suhtautuminen muuttuu: empatia vähenee ja saattajana olevaan omaiseen suhtautuminen muuttuu luonteeltaan epäileväisemmäksi. Totta. Ainakin tässä läheisen ihmisen kokemusmaailmassa. Saattajana ollut omainen kertoi saaneensa kovin ala-arvoista kohtelua. Kokeneensa, että hän on tollo, joka ei ymmärrä, että lääkärit ovat huippuasiantuntijoita, jotka leikkaavat ihmisiltä pois haurauden, horjumisen, kaatumiset, istumaan nousun ja kävelemisen vaikeudet. Kaiken sen, mikä vuosikymmenten myötä on ihmiseen kutoutunut, siinä pysynyt, ja joka on saattajan mielestä osa sitä arkea, johon hän ja muut läheiset kuuluvat. Miten me hoidamme tämän leikkauksen jälkeisen elämän? Potilaalla on oma elämäntilanne. Ei! Se ei tähän korjaussarjaan kuulu. ”Minä teen vain leikkauksia!”

Miksi sitten lääketieteen viestinnän ”korjausoppaissa” jauhetaan aina samat asiat: ”Jokainen vastaanotolle tuleva potilas on ainutlaatuinen. Kohtaaminen on epäsymmetrinen: lääkäri on lääketieteen asiantuntija, mutta potilas oman sairautensa ja elämäntilanteensa paras asiantuntija. Empatia on yksi lääkärin tärkeimmistä työvälineistä. Paternalismista on siirrytty potilaskeskeiseen vuorovaikutukseen, jonka tavoitteena on saada potilas tekemään yhteistyöstä. Lääkärin tärkeä tehtävä on kohdata potilas biopsykofysiologisena kokonaisuutena. Onnistuminen vuorovaikutuksessa tarkoittaa onnistunutta työtulosta vastaanotolla. Hyvällä vuorovaikutuksella on välittömiä myönteisiä hoitotuloksia. Potilaat noudattavat paremmin hoito-ohjeita, kun lääkäri osaa viestiä ja olla vuorovaikutuksessa potilaansa kanssa.”

Jos mietit omia tai läheistesi kokemuksia SOTE-vastaanotoilta, mitäpä niille kuuluu? Toivottavasti on onnistuneita kohtaamisia vino pino, mutta arvelen, että aika moni meistä törmää keskusteluihin, joissa vuorovaikutus ei vaan ota sujuakseen. Siitä kertovat myös uusimmat selvitykset: kolmanneksi yleisin terveydenhuollon potilasvalituksen aihe koskee huonosti sujunutta vuorovaikutusta.

Lääketieteen kakkosvuoden opiskelijoilla on lähestulkoon malttamaton into päästä klinikkavaiheeseen: tekemään töitä oikeiden potilaiden kanssa, tutkimaan, kuuntelemaan, keskustelemaan. Kohtaamaan potilaat arvostaen, hienovaraisesti, empaattisesti. Ratkaisemaan ongelmaa potilaan omasta elämäntilanteestaan käsin. He puhuvat ihmisestä kokonaisuutena. Ja siitä, että lääkärin ammatissa viestintä on tärkeä työväline ja että työn tulokset tehdään – jos ei aivan kokonaan, niin ainakin osittain – vuorovaikutuksessa potilaan kanssa.

Mihin tämä sitten matkan varrella unohtuu?

Onneksi tammikuussa alkaa vitosvuosikurssilaisten johdatus yleislääketieteeseen -opintojakso. Kokonaan uutta opetusta tuleville lääkäreille. Yhteistyössä lääkäriopettajien kanssa. Simulaatiovastaanotolle tulee keski-ikäinen mies määräaikaistarkastukseen, nuorehko nainen diagnoosia kuulemaan. Ihmisiä, jotka on tarkoitus tutkia, kuulla, nähdä ja havaita, elämäntilannetta myöten. Taidan puhua heille vielä muutaman sanan kyynistymisestä. Sitä olisi aiheellista oppia varomaan. Eikä tunteilua tarvitse pelätä tai vältellä. Tunteet, niiden havaitseminen, ilmaiseminen, niihin reagoiminen ja niistä puhuminen ovat tärkeä osa ihmisyyttä, potilaan kohtaamista kokonaisuutena.

 

Marja-Leena Hyvärinen
Yliopistonlehtori
Itä-Suomen yliopisto, kielikeskus

Category: Uncategorized

VIESTINTÄTIETEILIJÄ KENTÄN LAIDALLA

Posted on by 0 comment

Viimeaikaisissa ProBlogin kirjoituksissa on ansiokkaasti nostettu esiin työyhteisöjen ja työelämän vuorovaikutusilmiöitä. Vilja Laaksonen esimerkiksi kirjoittaa, että ” Luottamuksen varaan rakentuva yrityskulttuuri vaatii toimivia vuorovaikutussuhteita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokaisella meillä on tarve kokea olevansa arvokas ja osa yhteisöä.” Tässä blogikirjoituksessa tarkastelen, miten nämä ilmiöt näyttäytyvät lasten ja nuorten urheiluharrastuksissa, joissa erilaiset joukkueet ja ryhmät toimivat kasvualustana tulevaisuuden työntekijöille.

Näkökulmia aiheeseen olisi useita, mutta pohdin nyt valmentajan ja pelaajien välistä vuorovaikutusta joukkueurheilussa. Suomessa nuoret ja lapset ovat entistä enemmän siirtyneet pihapeleistä ja omaehtoisesta harrastamisesta ohjattuun toimintaa, seuroihin ja järjestöihin. Urheilussa ja erityisesti kilpatasolla lasten ja nuorten harjoitusmäärät voivat hipoa 30 tuntia viikossa, lajista riippuen. Millaiseksi se psykologisaffektiivinen ympäristö, jossa lapset ja nuoret viettävät runsaasti aikaansa muotoutuu, riippuu paljolti ryhmän tai joukkueen valmentajasta.

Suomessa junioriurheilun valmennustoiminta perustuu pääasiassa vapaaehtoisuuteen. Todettakoon tässä, että arvostan todella paljon kaikkia vapaaehtoisia lasten ja nuorten valmentajia, jotka ilta toisensa jälkeen saapuvat paikalle, hoitavat joukkueiden harjoittelun suunnittelun ja toteutuksen usein oman päivätyönsä tai esimerkiksi opintojensa ohella.

Valmentajan vuorovaikutus

Useat tutkimukset osoittavat, kuinka merkityksellinen valmentajan rooli on joukkuehengen ja ilmapiirin luojana. Ilmapiirillä ja valmentajan viestintätyylillä puolestaan on osoitettu olevan vaikutusta esimerkiksi urheilijan motivaatioon, suoriutumiseen ja hänen kokemaansa stressiin ja väsymykseen (ks. koontia aiheesta esim. Davis ym. 2018). Kuinka paljon valmennustyylillä ja valmentajan viestinnällä on yhteyksiä toisiinsa, riippuu näkökulmasta. Joskus ajatellaan jopa, että kaikki valmennus on tavalla tai toisella viestintää ja vuorovaikutusta.

Kirjallisuudesta piirtyy aika laaja skaala huippuvalmentajista ja heidän valmennus- ja viestintätyyleistään. Tyylit voivat vaihdella hyvin autoritaarisesta ja käskyttävästä tyylistä henkilökohtaiseen tyyliin. Henkilökohtaiselle tyylille näyttäisi olevan ominaista vuorovaikutussuhteiden merkityksen korostuminen ja vuorovaikutuksen vastavuoroisuus. Kaikkiaan näyttäisi siltä, että viestinnällisesti niin kutsuttu henkilökohtainen tyyli näyttäisi olevan tehokkaampi. Joukkueurheilussa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valmentaja on tietoinen ja kiinnostunut myös urheilijan harjoittelun ulkopuolisesta elämästä. Hyvä valmentaja osaa kuitenkin soveltaa erilaisia tyylejä tilanteen ja vuorovaikutuskumppanin mukaisesti.

Vuorovaikutuksen seurauksia

Yhtenä keskeisenä vuorovaikutuksellisena ilmiönä joukkueurheilussa on nähty juuri valmentajan kyky luoda yksilöitä tukeva yhteisöllinen ilmapiiri, jossa lapsi tai nuori kokee kuuluvuutta ja hyväksyntää. Valmentajilla on varmasti paljon kokemuksellista tietoa siitä, miten hyvä ilmapiiri ja yhteisöllisyys syntyvät joukkueeseen ja usein hyvä fiilis ja yhteenkuuluvuus välittyvät myös kentän laidalle. Mutta miten rakentaa kuulumisen tunnetta, jos sattuu olemaan se lapsi tai nuori, joka keikkuu esimerkiksi kahden eritasoisen joukkueen välissä? Toisinaan saadaan kutsu paremman joukkueen harjoituksiin ja jopa peleihin, mutta muuten annetaan ymmärtää, että oikeastaan kuuluisit siihen heikompaan joukkueeseen tai ryhmään. Tällaisessa tilanteessa valmentajan vuorovaikutus noussee ensiarvoisen tärkeäksi, sillä harvoin nuoret tai lapset itse pystyvät tarjoamaan sosiaalista tukea ja hyväksyntää kaverille, josta ei olla ihan varmoja, mihin porukkaan hän nyt ’oikeasti’ kuuluu. Rajojen vetäminen meidän ja muiden välillä tapahtuu nimenomaan vuorovaikutuksessa ja valmentaja on tässä esimerkillisessä asemassa luotsaamassaan joukkueessa.

Urheilu ja valmentajat eivät ole immuuneja ilmiölle, jota on tutkittu runsaasti esimerkiksi opettajien vuorovaikutuksessa. Itseään toteuttava ennustus (eng. self-fulfilling prophesy) on tutkimusten lisäksi tuttu ilmiö useastakin keskustelusta, jossa vanhemmat vertailevat lastensa joukkeurheilukokemuksia. Käytännössä ilmiö tarkoittaa sitä, että kun meillä on joku ennakko-oletus esimerkiksi henkilön kyvyistä tai taidoista, kohtelemme häntä sen mukaisesti ja lopulta henkilö alkaa toteuttaa tuota ennakko-oletusta. Urheilussa ja koulumaailmassa puhutaan usein esimerkiksi yli- tai alisuoriutumisesta.

Valmentajalla on omat ihanteensa ja näkemyksensä siitä, mitä kussakin lajissa vaaditaan ja edellytetään huipulle pääsyyn. Toisaalta tiedämme, että varhainen erikoistuminen alkaa olla menneen talven lumia useimmissa joukkuelajeissa(kin). Kuka oikeasti pystyy sanomaan, kenestä tulee huippu, kun lapset kehittyvät eritahtisesti, nopeita kasvupyrähdyksiä ja motivaatiopiikkejä sisältävässä elämänvaiheessaan. Toisaalta jotkin fyysiset ominaisuudet ovat faktoja, joita ei voida kiistää. Miten ja millaisissa kehitysvaiheissa lapselle ja nuorelle olisi sitten hyvä ja turvallista puhua esimerkiksi hänen fyysisitä tai psyykkisistä ominaisuuksistaan tavalla, joka tukee lapsen kokonaisvaltaista kehitystä? Tässä kohdassa kehityspsykologinen tieto tulisi yhdistää pedagogiseen ajatteluun ja taitavaan vuorovaikutukseen. Useat valmentaja osaavat näin tehdäkin, enkä osaa muuta kuin ihailla sitä tapaa, jolla lapsi tai nuori hahmottaa omat rajansa, motivoituu kehittämään itseään ja innostuu tekemisestä niin, että kasvu ja kiinnittyminen ovat mahdollisia. Aina tilanne ei kuitenkaan ole näin ruusuinen. Ikävimmät kommentit olen kuullut erään nuoren kertomana tilanteesta, jossa valmentaja oli kommentoinut kokonaista ikäkautta toteamalla, että ”kyllä on paska vuosikerta”. Miten voimmekaan olettaa, että hänen valmennuksessaan nuoret itse uskovat itseensä ja tahtovat kehittyä entistä paremmiksi?!

Valmentajien vuorovaikutukseen tulisi kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tätä tekstiä kirjoittaessani tiedän kyllä, että meidän viestintätieteilijä-äitien tulisi myös tajuta, että jos aiomme huipulle lajissa kuin lajissa, on kilpailu kovaa ja siihen on totuttava. Tähän liittyy myös rankan palautteen saaminen ja esimerkiksi kahden eri tasoisen joukkueen välissä seilaaminen. Vuorovaikutukseen voidaan kiinnittää huomiota niin, että se tukee lapsen ja nuoren itsetuntoa, motivaatiota ja oppimista. Valmentajan viestintätyylillä ja vuorovaikutusosaamisella on merkitystä. Tiedämme, että mikäli koemme kuulumisen tunteita tiettyyn joukkueeseen ja yhteisöön, teemme kovemmin töitä yhteisön eteen, opimme yhdessä tehokkaammin ja saamme ja vastaanotamme sosiaalista tukea, joka on ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta ehdottoman tärkeä elementti.

 

Yliopistonopettaja Lotta Kokkonen, FT

Jyväskylän yliopiston kielikeskus

 

Aiheeseen liittyviä tuoreita tutkimuksia ja kirjallisuutta

Erickson, K. & Côté, J. (2016) A season-long examination of the intervention tone of coacheathlete interactions and athlete development in youth sport Psychology of Sport and Exercise 22 (2016).

Davis, L., Appleby, R., Davis, P., Wetherell, M. & Gustafsson, H. (2018) The role of coach-athlete relationship quality in team sport athletes’ psychophysiological exhaustion: implications for physical and cognitive performance. Journal of Sports Sciences, 36(17), 1985–1992.

Kinnerk, P., Harvey, S., MacDonncha, C. & Lyons, M. (2018) A review of the game-based approaches to coaching literature in competitive team sport settings. Quest, DOI: 10.1080/00336297.2018.1439390

Smith, M. J., Figgins, S. G. & Sellars, C. N. (2016) Antecedents and impacts of effective and inspirational coach communication. Teoksessa R. Thelwell, C. Harwood & I. Greenlees (toim.), The psychology of sports coaching: Research and Practice. London: Routledge, 218-234.

Category: Uncategorized

TYÖYHTEISÖ VOI EDESAUTTAA OPISKELIJAN TYÖELÄMÄÄN SIIRTYMISTÄ

Posted on by 0 comment

Lähes jokaisella meistä on kokemusta siitä, miltä tuntuu mennä uuteen työyhteisöön. Yksilölliset odotukset voivat olla hyvin erilaisia riippuen taustoista ja elämäntilanteesta. Ihmisen luontainen tarve kuulua johonkin yhteisöön, ainakin jollain tasolla, näkyy myös työelämän yhteisöissä. Monesti yksilön kuulumisen kokemuksen muodostumisesta vastuuta siirretään erityisesti johdolle ja hyvin suunnitellulle perehdytykselle, mitkä ovat tärkeitä työsuhteen alkuvaiheessa. Kuitenkin yksilön kokemus kuulumisesta yhteisöön rakentuu kaikkien työyhteisön jäsenten vuorovaikutuksessa.

Tänä syksynä mediassa on noussut paljon esille nuorten työntekijöiden kokemukset ja odotukset työelämässä. Hälyttävän moni korkeakoulutettu samaistuu ainakin osaan niistä kokemuksista, mistä Yle uutisoi elokuussa korkeakoulutettujen naisten varhaiseen työuupumukseen liittyen. Voi olla, että moni asiantuntijatehtäviin valmistuva nuori aikuinen kokeekin jäävänsä yksin liian suuren vastuun kanssa. Tällöin herää kysymys, miten huomioida oma jaksaminen sekä täyttää työelämässä koetut odotukset? Muutama viikko sitten ProBlogissa julkaistiin kirjoitus (Vilja Laaksosen 5.10.2018) siitä, kuinka tunteiden tunnistaminen ja arvostuksen osoittaminen työyhteisössä edesauttaa luottamuksen rakentumista. Koko yhteisöllä on siis valtava merkitys esimerkiksi yksilön työssä jaksamisen näkökulmasta.

Huomio yksilöstä yhteisöön

Talouselämän kolumnissa vastuusta yksilön työssä jaksamisesta siirretään yksittäisen työntekijän ja perus- sekä korkeakoulutuksen vastuulle. Yksilön odotukset kuvataan epärealistisiksi, minkä vuoksi yksilön ammatillisen osaamisen kehittämisen tärkeyttä korostetaan. Toisaalta, eikö juuri työyhteisön vuorovaikutuksessa voida purkaa haastavia työtilanteita ja keskustella työssä jaksamisesta? Ehkä kyse ei olekaan siitä, ettei ”ei niin hauskoja” –asioita tai kritiikkiä ymmärrettäisi osaksi työtä, vaan siitä, miten asiat esitetään. Työelämätaitojen kehittämiseen liittyen on paljon pohdittu myös sitä, onko nuorilla työntekijöillä epärealistisia odotuksia työelämältä. Tässä on varmasti osa totuutta, mutta tätä pohtiessa on syytä miettiä myös sitä, että eikö uusi sukupolvi aina muuta työelämää ja osaltaan jäsennä sitä uudelleen? Voisiko olla aika merkityksentää työelämää uudelleen tässä ajassa, ja rakentaa eri sukupolvien yhteistä ymmärrystä työelämästä ja sen yhteisöistä?

Työelämätaitojen opettamisessa ja tarkastelussa tulisi yksilötason lisäksi huomioida työyhteisöjen ja organisaatioiden tasot. Keskittyminen nuorten ja opiskelijoiden työelämä- ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen ei mielestäni riitä, jos ongelma onkin työyhteisössä tai organisaatiossa, joihin nämä vasta valmistuneet nuoret työntekijät menevät.

Miten yksittäinen osaava nuori työntekijä voisi saada aikaan muutoksen parempaan koko yhteisössä, jos työyhteisössä jo olevat jäsenet eivät ole valmiita kehittämään itseään? Yhtä lailla työelämätaitojen kehittämiseen tulisi panostaa jo työelämässä olevien kohdalla, kuin kaikilla eri koulutusasteillakin. Siihen vaaditaan keskustelua ja neuvottelua kaikkien osapuolten kesken ja tähän voidaan päästä vuorovaikutuksen keinoin. Paljon voi jättää yksilön vastuulle, mutta yksilöt ovat aina osa yhteisöä, mikä taas osaltaan voi määrittää työstä muodostuvia käsityksiä ja odotuksia.

Sen vuoksi työelämätaidoista ja niiden kehittämisestä täytyisi keskustella myös työyhteisöjen tasolla.Viime vuosina työyhteisöissä vuorovaikutuksen merkityksen tunnistaminen on kasvanut, mutta huolestuttavaa jossain määrin on se, että vuorovaikutusta itsessään pidetään esimerkiksi työhyvinvointia tai tuloksellisuutta tuottavana tekijänä. Vuorovaikutuksen määrän lisääminen yksistään ei voi olla lähtökohtana työyhteisöjen vuorovaikutuksen kehittämisessä, vaan työyhteisöissä tarvitaan sekä vuorovaikutuskoulutusta että yhteistä keskustelua, jotta voidaan tiedostaa sekä tunnistaa olemassa olevat haasteet ja mahdollisuudet yhteisen ymmärryksen luomiseksi.

Jokainen on osa työyhteisöä

Omassa väitöskirjassani tarkastelen työyhteisöön kuulumisen rakentumista työyhteisön vuorovaikutussuhteissa ja vuorovaikutuksessa. Tutkin nuorten asiantuntijoiden kokemuksia ensimmäisessä työyhteisössään korkeakoulusta valmistumisen jälkeen. Pohtiessaan työyhteisöön kuulumista, nuoret asiantuntijat kuvaavat suhteitaan työkavereihin enemmän kuin johtoon. Siksi on tärkeää tiedostaa koko työyhteisön merkitys vasta valmistuneen, mutta myös missä vaiheessa uraa tahansa olevan, uuden työntekijän työyhteisöön sopeutumisessa. Tämä ei ole yksin johdon tehtävä, vaan jokaisen työyhteisön jäsenen vastuulla on se, millaista vuorovaikutuskulttuuria työpaikoilla rakennetaan päivittäin. Kuitenkin jokaiselle meistä ihmisenä, uran vaiheesta riippumatta, on tärkeää tulla huomatuksi ja hyväksytyksi niissä yhteisöissä, joihin liitymme tai kuulumme. Tiedostamalla oman vuorovaikutusosaamisen ja -käyttäytymisemme merkityksen, voimme rakentaa arvostavaa ja huomioivaa työelämää niin nykyisille kuin tulevillekin sukupolville.

 

Sari Rajamäki

Tohtorikoulutettava

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Jyväskylän yliopisto

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUKSEN TUTKIMUKSEN PÄIVÄT: KESKUSTELUJA, KUUNTELEMISTA JA UUDEN OIVALTAMISTA

Posted on by 0 comment

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna 28. – 29.9.2018 joukko eri alojen asiantuntijoita kokoontui Jyväskylään keskustelemaan, kuuntelemaan ja oppimaan vuorovaikutuksesta. Toisen kerran Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivien nimellä järjestetty tapahtuma keräsi osallistujia niin eri tieteenaloilta kuin työelämästäkin. Päivien aikana pääsimme kuulemaan mielenkiintoisia keynote-puheenvuoroja, osallistumaan erilaisiin työryhmiin ja verkostoitumaan sekä vanhojen ystävien että uusien tuttavien kanssa.

Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä pääroolissa ja kaikkea yhdistävänä tekijänä on vuorovaikutus. Konferenssi tarjoaa kuitenkin hyvin erilaisia esityksiä ja puheenvuoroja, joissa vuorovaikutusta tarkastellaan monipuolisesti eri teemojen ja näkökulmien kautta. Päivien ensimmäinen keynote-puheenvuoro kuultiin perjantaina emerita professori Linda L. Putnamilta, kun hän saapui puhumaan jännitteistä, vastakkainasetteluista ja paradokseista organisaation viestinnässä. Lauantain keynote-puheenvuoron aiheena taas oli tekoäly. Puheenvuorossaan Antti Merilehto keskittyi tekoälyyn ja sen merkitykseen työelämässä nyt ja tulevaisuudessa.

Kuten keynote-puheenvuorot, myös päivien työryhmät käsittelivät vuorovaikutusta hyvin erilaisista näkökulmista ja työryhmien teemat vaihtelivat runsaasti. Päivien aikana kuulimme esityksiä niin työelämän vuorovaikutuksesta, vuorovaikutuksesta opettamisesta kuin haitallisesta vuorovaikutuksesta. Keskustelimme tiimeistä ja viestintäteknologiasta, toimijuudesta ja osallisuudesta. Opimme sosiaalisesta mediasta ja vuorovaikutuksen merkityksestä yksilön hyvinvointiin. Jäimme pohtimaan, millainen vuorovaikutuskumppani tekoäly on?

Vuoden 2018 Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät huipentuivat lauantaina Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan jakamiseen. Tämän vuoden kunniamaininnan sai Samu Kemppi, 16-vuotias nuori, joka on perustanut Apua nuorille -palvelun. Palvelu toimii Instagramissa ja YouTubessa, ja tarjoaa vertaistukea nuorille heitä askarruttavissa asioissa. Erityisen tästä palvelusta tekeekin juuri se, että nuoret itse auttavat toinen toisiaan. Sillä kukapa olisi parempi ymmärtämään nuoren kokemuksia ja ajatuksia kuin toinen nuori?

Tänä vuonna myös meitä opiskelijoita saapui Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiville runsaasti. Tällaiset alaa ja siihen liittyvää tutkimusta monipuolisesti esittelevät tapahtumat ovat meille opiskelijoille hyvin antoisia, sillä niissä pääsemme syventämään yliopiston kursseilla opittua ja tutustumaan tuoreisiin alan tutkimusaiheisiin. Päivien aikana olikin mahdollista löytää uusia mielenkiinnonkohteita ja pohtia omaa suuntautumista viestinnän alalla.

Toimin päivillä konferenssisihteerinä, mikä oli minulle aivan uusi työkokemus. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun osallistuin tieteelliseen konferenssiin. Päivät tarkoittivat minulle siis oman osaamiseni kehittämistä ja työelämätaitojen kartuttamista. Pääsin tekemään monenlaisia asioita jo ennen varsinaisia tutkimuspäiviä, kuten suunnittelemaan konferenssi-illallisen, taittamaan konferenssivihkon ja tiedottamaan päivistä. Itse tutkimuspäivät toivat mukanaan erilaisia tehtäviä. Päivät sisälsivät paljon käytännön järjestelyjä ja organisointia, kuten ilmoittautumispisteen valmistelua ja konferenssiavustajien ohjeistamista. Konferenssiavustajat olivatkin erittäin tärkeä apu päivien järjestelyssä ja yllättävien tilanteiden ratkomisessa, ilman heitä olisi työni ollut paljon vaikeampaa.

Loppujen lopuksi konferenssin aikana tuntui, että suurin työ oli jo tehty ennen tapahtumaa ja päivien aikana kerkesin myös keskittyä itse konferenssin antiin: esityksiin ja puheenvuoroihin sekä niistä syntyneisiin keskusteluihin. Oli ilo kuulla osallistujilta positiivista palautetta päivistä jo konferenssin aikana sekä keskustella muiden viestijöiden kanssa ja saada rohkaisua siihen, että oma paikka viestinnän alalta kyllä löytyy.

Hienointa Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivissä oli mielestäni se, että ne tarjosivat jokaiselle osallistujalle mahdollisuuden keskusteluun, kysymiseen ja oivaltamiseen. Eivätkä päivät olleet vain tuoreita tutkimuksia ja tuloksia, vaan myös uusia ihmisiä ja uusia ideoita.

 

Viivi Kaartinen

Konferenssisihteeri, Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät 2018

Viestinnän opiskelija, Jyväskylän yliopisto

Category: Uncategorized

TULEVAISUUDEN TYÖELÄMÄ KAIPAA INHIMILLISTÄ KOSKETUSTA

Posted on by 0 comment

Työelämä kietoutuu ammatillisen osaamisen, yksilöiden ja tiimien välisten vuorovaikutussuhteiden sekä maailman muutosta ajavien ajurien kirjosta kudottuun verkkoon. Kaiken näiden keskellä on ainoa konkreettisen muutoksen mahdollistava tekijä – inhimillinen yksilö.

Monilla työpaikoilla panostetaan yhä enemmän yrityskulttuurin ja tiimityön kehittämiseen. Tämä ei ole ihme, sillä Suomalaisen työelämän tila 2016 -selvityksen mukaan Suomen parhaat työpaikat kasvattivat liikevaihtoaan 29 % edellisvuoteen verrattuna. Usein kuitenkin esimerkiksi tiimityön kehittämisen keskeisenä fokuksena on organisaation tuloksen parantaminen ja kilpailukyvyn nostaminen – ei välittävän tai arvostavan kulttuurin rakentaminen sinänsä.

Toimivan yrityskulttuurin kehittäminen edellyttää, että työpaikalla satsataan myönteisen tunneilmaston rakentamiseen. Yhä edelleen tunteilla on kuitenkin – noh – tunteellinen mielikuva työkontekstissa. Siksi nopeasti googlettamalla tunteet ja työelämä hakusanojen tukipariksi ohjautuu usein termi ”hallita”.

Pohdipa hetki omaa työtäsi. Millaisia päätöksiä olet tehnyt kuluneen viikon aikana? Arvioitko tehneesi ne järjen vai tunteiden ohjaamana? Usein etenkin päätöksenteossa painottuu korostettu rationaalisuus. Löydämme tarvittavat argumentit ja faktat, joilla argumentoimme tekemäämme päätöstä.

Väitän, että tunteilla on oikeasti merkittävämpi rooli työelämässä kuin annamme ymmärtää. Tämän tiedostaminen ja sen omaksuminen tarjoaisi entistä vahvemman pohjan kestävää kasvua tukevan työkulttuurin rakentamiseen ja johtamiseen.

 

Tunteet ja järki historian saatossa

Tunteiden ja järjen välistä dilemmaa on historian saatossa kuvattu erilaisin esimerkein Platonin (427–347 eaa.) valjakkovertauksesta klassikkokirjallisuuden sankarittariin ja niistä sosiaalipsykologi Jonathan Haidt’in tuoreempaan elefanttimetaforaan.

Platonin valjakkovertauksessa ajaja edustaa järkeä, joka pyrkii ohjaamaan hevosia eli sielun muita osia: tunteet sisällään pitävää intosielua ja välittömiä aistinautintoja janoavaa himosielua. Nämä kolme käyvät jatkuvaa kamppailua vallasta. Samaa dilemmaa kuvastaa myös Jane Austenin klassikkoromaani Järki ja Tunteet (1811) sekä Louisa M. Alcottin Pikku naisia (1868–1869). Kummassakin romaanissa – sen enempää spoilaamatta – tunteilla kuohuavan nuoren naisen eloa tasoitetaan tasapainoisella ja rauhallisemmalla kumppanilla.

Elefanttimetafora lähtee liikkeelle samanlaisesta ratsastajaesimerkistä, mutta se nostaa voimasuhteet eri valoon. Järkeä edustava ratsastaja voi näyttää olevansa tilanteessa johtaja, mutta hän voimaton, kun tunteita kuvastava kuusitonninen elefantti päättää vaihtaa suuntaa. Tässäkin esimerkissä korostuu kuitenkin tunteiden hallinnan tai ohjailun tarve.

 

Tunnista, ymmärrä ja johda tunteita oikein

Tulevaisuuden työelämä vaatii meiltä jatkuvasti yhä enemmän panostusta vuorovaikutusosaamiseen ja tunnetaitoihin. Tämä ei tarkoita tunteiden valtaan ajautumista, vaan niiden tunnistamista, hyväksymistä ja arvostamista. Miksi suunnata puhe vain ratsastajalle kuin elefanttikin on läsnä?

Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan tiimille asetettujen tavoitteiden saavuttaminen ei vielä kerro yksilöiden kokemasta tyytyväisyydestä (Raappana 2018). Tätä ajatusta mukaillen tulevaisuuden työelämän kehittämisessä tulisi kiinnittää huomiota tavoitteen sijasta myös siihen, miten tavoitteet saavutetaan.

Psykologi Jarkko Rantanen nostaa Helsingin Sanomien haastattelussa esiin kolme tunnetaitoa, joita me kaikki voimme harjoittaa. Ensimmäinen asia on harjoitella omien tunteiden tunnistamista ja pohtia, kuinka hyödyntää niitä oikein voimavarana. Toiseksi pyritään ymmärtämään myös toisen tunnetiloja ja kolmanneksi johtamaan organisaation tunneilmastoa.

Luottamuksen varaan rakentuva yrityskulttuuri vaatii toimivia vuorovaikutussuhteita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokaisella meillä on tarve kokea olevansa arvokas ja osa yhteisöä. On organisaation johdon tehtävä rakentaa ja johtaa työkulttuuria, jossa nämä tunteet ovat mahdollisia. Siksi luottamuksen rakentuminen, psykologisen turvallisuuden tunteminen ja esimerkiksi arvostuksen kokeminen tulisi nostaa osaksi tiimityön arvioinnin kriteerejä pelkän tuloksen saavuttamisen sijaan.

 

Välittämisen trendi vahvistuu hiljalleen

Kuilu Suomen parhaiden työpaikkojen työntekijäkokemuksen ja työelämän keskiarvon välillä on kasvanut neljän vuoden seurantajaksolla. Suomen parhaissa työpaikoissa 90 % vastaajista kuvaa johdon toimintatapaa rehelliseksi ja eettiseksi, kun vastaava luku työelämän keskiarvolla on 48 %. Sama kuilu toistuu siinä, kokevatko työntekijät johdon kohtelevan heitä ensisijaisesti yksilöinä eikä pelkkinä työntekijöinä. (ks. Suomalaisen työelämän tila 2016.)

Välittämisen trendi on nousussa parhaiden työpaikkojen lisäksi myös nuorilla. Universum Finlandin keväällä 2018 teettämän tutkimuksen mukaan opiskelijat arvostavat toisaalta hyvää peruspalkkausta ja etenemismahdollisuuksia, mutta myös työn ja vapaa-ajan tasapainoa, työn merkityksellisyyttä, ystävällistä työilmapiiriä ja turvallisuutta.

Niin yksilöstä kuin organisaatiostakin tekee kiinnostavan juuri inhimillisyys. Tämän löytäminen vaatii puolestaan keskinäistä luottamusta, aitoa läsnäoloa ja kuuntelemisen taitoa. Ja sitä, että inhimillinen yksilö on tervetullut asiantuntijaorganisaatioon. Olen itse oppinut kuluneen vuoden aikana, että työpaikalla on ok sanoa: ”rakastan sinua ammatillisesti”. Oletko sinä valmis toivottamaan välittämisen tervetulleeksi omaan organisaatioosi?

p.s. Jos haluat kehittää henkilöstösi osallistumista, niin varmista ensin, että luottamuksen peruspilarit ovat kunnossa. Löydät näppärän pikatestin osoitteesta: https://www.psychologytoday.com/us/blog/trust-the-new-workplace-currency/201609/what-does-trust-look-work

 

Vilja Laaksonen, FT, YTM

Liiketoimintajohtaja, Aava & Bang Oy

Partneri, RALLA Oy

KIRJALLISUUTTA

Raappana, M. 2018. Onnistuminen työelämän tiimeissä. Jyväskylän yliopisto, JYU Dissertations 18.

Klikkaa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7553-1

Salmi, S. 2018.Tulevaisuuden työelämässä menestyy se, jolla on hyvät tunnetaidot, sanoo psykologi. Helsingin Sanomat 14.1.2018.
Klikkaa: https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005521510.html

Suomalaisen työelämän tila 2016 -tutkimus. 2016. Great Place to Work.
Lataa: http://www.greatplacetowork.fi/julkaisut-ja-tapahtumat/julkaisut/849-suomalaisen-tyoelaman-tila-2016

Työ 2040: Skenaarioita työn tulevaisuudesta. 2017. Demos Helsinki.
Lataa: https://www.demoshelsinki.fi/julkaisut/tyo-2040-skenaarioita-tyon-tulevaisuudesta/

Universum Finland. 2018. The Most Attractive Employers in Finland.

Lataa: https://universumglobal.com/fi/2018/06/lehdistotiedote-universumin-opiskelijatutkimuksen-tulokset-7-6-2018/

Vilja Laaksonen. 2018. Viestinnän tulevaisuus on jo täällä. STT viestintäpalvelut.
Klikkaa: https://blogi.viestintapalvelut.fi/viestinta-tulevaisuus

 

Category: Uncategorized

NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ NÄKYVÄKSI

Posted on by 0 comment

Terveissii Turust! Pedaforum-päivät järjestettiin siellä tänä vuonna elokuun puolivälissä, ja myös me lähdimme sinne innostumaan ja innostamaan. Aikamoinen kuhina kävikin kun noin 600 korkeakoulupedagogiikasta kiinnostunutta kokoontui pariksi päiväksi samaan paikkaan. Kuuntelimme mielenkiintoisia keynote-puheenvuoroja, osallistuimme työpajoihin ja pidimmepä yhden itsekin.

Puheviestijän näkökulmasta Pedaforum-päivät ovat aina mielenkiintoiset, koska vuorovaikutusta käsitellään siellä erilaisista lähtökohdista. Tänä vuonna meitä kiinnosti erityisesti alateemana ollut työelämäyhteistyö, jota käsittelevissä esityksissä ja keskusteluissa esiin nousivat toistuvasti ns. pehmeät ja geneeriset taidot (esim. ryhmätyötaidot, esiintyminen ja yleisesti ottaen vuorovaikutusosaaminen). Mainittiin myös, että näiden taitojen osaaminen tulee tulevaisuudessa korostumaan entisestään. Kuulimme myös monesti, kuinka näitä opitaan substanssiopintojen sivussa: ryhmätyötaitoja ryhmätöissä ja esiintymistä millä vaan kurssilla, millä esiinnytään.

Ympärillämme tuntui toistuvan sama kaava: esitellään mielenkiintoinen tutkimus, kerrotaan innostuneesti kokeilun tuloksista tai uudesta opetustyylistä ja reunahuomautuksena tai loppupohdinnassa huokaistaan, kuinka viestintätaidot tässäkin nousevat keskiöön.  Olimme tietysti iloisia näistä hetkistä: viestintäosaaminen, vuorovaikutustaidot ja ryhmäosaaminen nousivat puheeseen kerta toisensa jälkeen. Meidän puheviestijöiden kiinnostuksenkohteet olivat tärkeitä muillekin, vaikka käytetyt käsitteet olivatkin erilaisia.

Päivien aikana tajusimme kuitenkin olevamme jollakin tavalla näkymättömiä, koska puhe vuorovaikutuksesta ja sen tärkeydestä oli monissa tilanteissa ikään kuin loppupiste. Joskus konkreettinen piste esitelmän viimeisenä diana, joskus huokaus tutkimustulosten esittelyssä. Puheviestijöinä huomasimme haluavamme poistaa tämän pisteen. Meitä mietitytti, miksi vuorovaikutukseen liittyviä sisältöjä ei oltu pohdittu jo ennen lopputulemaa. Erityisesti jäimme pohtimaan, miksi piste-tilanteen jälkeen ei oltu otettu tai oltu ottamassa seuraavaa askelta. Tuntuikin, että monilla ei ollut aavistustakaan korkeakoulujen syövereissä olevasta asiantuntijaryhmästä, jonka erityisosaamista on nimenomaan viestintä- ja vuorovaikutusosaaminen, ja sen opettaminen.

Tajusimme, että tässä onkin jälleen yksi paikka, jossa meidän pitäisi olla keskusteluissa mukana.  Näkymättömyyden sijaan meidän olisi oltava lempeästi ja kuunnellen, mutta jämäkästi läsnä. Tällä hetkellä rakennetaan tulevaisuuden koulutusympäristöjä ja -sisältöjä sekä luodaan pohjaa tulevaisuuden työelämälle ja korkeakoulutukselle. Miten me puheviestijöinä asemoimme itsemme näissä keskusteluissa?

Me ja muut tämän vuoden Pedaforumiin kokoontuneet puheviestijät aloimme jo suunnitella omaa verkostotapaamista ja työryhmää seuraaville Pedaforumpäiville. Näin saisimme nostettua puheviestinnän asiantuntemusta näkyvämmäksi sekä toivottavasti luotua uusia yhteistyökuvioita.  Pedaforum järjestetään Helsingissä seuraavana keväänä, ja tapahtuman sivuilla sanotaan mm: ”Päivät tarjoavat sekä tieteenalakohtaisia että tieteiden välisiä kohtaamisia ja edistävät osallistujien verkostoitumista.”.  (https://www.helsinki.fi/fi/konferenssit/pedaforum-2019)

Haastamme siis teidät kaikki mukaan (kiinnostuneet voivat olla meihin yhteydessä). Tavoitteenamme on olla mukana isolla joukolla, pitää verkostotapaaminen ja innostaa sekä innostua.

Johanna Järvelin-Suomela, puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus

Riikka Järvelä, puheviestinnän yliopisto-opettaja, Helsingin yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUS ON IHMISTEN VÄLILLÄ TODELLISTA, VIRTUAALISESTIKIN

Posted on by 0 comment

Robotit vievät ihmisten työt. Kognitiivinen kyvykkyys surkastuu tekoälylaitteiden käytön seurauksena. Tietokonepelien pelaaminen tekee väkivaltaiseksi. Televisio tuhoaa lapset. Runsas lukeminen ja kirjojen tuijottelu ei voi olla hyväksi.

Nämä väittämät ovat kiinnostavia ja osa ajankohtaisia jo sinänsä, mutta olen tarkkaillut teknologian käytöstä ja digitalisoitumisesta käytävää keskustelua myös oman väitöskirjatutkimukseni tekemisen ajan. Olen tutkinut tiimejä muuttuvan työelämän kontekstissa. Yksi vahva työelämän muutoksen linja on juuri teknologian käytön yleistyminen, digitalisaatio, virtuaalisuus. Työn kontekstista ja alan kirjallisuudesta minulle valikoitui käyttööni myös virtuaalitiimin käsite. Siihen tuntuu liittyvän monenlaisia konnotaatioita ja merkityksiä. Etenkin etuliitteeseen ”virtuaalinen”.

Uusi teknologia tuntuu aika usein olevan ainakin aluksi pelottavaa. Sitten hetken päästä pelot tuntuvat enimmäkseen aiheettomilta, joskus jopa vähän huvittavilta. Etenkin yleisessä keskustelussa viimeisimpänä juuri robotiikkaan ja tekoälyyn – tai siis niiden jonkinlaiseen vallankaappaukseen – liittyy voimakkaita tunteita ja vastarintaa. Harvoin muistetaan, että ihmiset suunnittelevat, ohjelmoivat ja voivat muokata käyttämäänsä teknologiaa. Siis haluamallaan tavalla. Tai että ihmiset ovat pelänneet jo pari vuosisataa robottien vievän työmme (ks. esim. Räisänen/HS, 1.9.2018).

Problematisoidaanpa virtuaalisuuden käsitettä hiukan lisää. Minulle virtuaalisuus siis tarkoittaa viestintäteknologian käyttöä vuorovaikutuksessa. Niin sitä käytetään myös laajasti työelämässä sekä englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa. Siis silloin, kun tarkastellaan virtuaalitiimejä. Aina silloin tällöin olen kuitenkin esimerkiksi konferenssipuheenvuoroista saamissani kommenteissa törmännyt siihen, että tiimien virtuaalisuus on rinnastunut virtuaalitodellisuuden käsitteeseen. Virtuaalitodellisuus puolestaan johdattaa ajatukset johonkin keinotekoiseen verkkomaailmaan, jossa todellisuus on jotain aivan muuta, kuin arjessa kokemamme, esimerkiksi mahdollisuus fantasiatodellisuuksille. Tai silloinkin, kun todellisuutta pyritään simuloimaan, se on vain melkein kuin todellista (ks. esim. Fornäs 1999). Virtuaalinen todellisuus myös koetaan teknologiavälitteisesti.

Tämä on pieni, semanttiseltakin tuntuva yksityiskohta, joka toisille kuittaantuu sillä, että ”no, mulle siitä vaan tulee heti mieleen..” Joku toinen saattaa ottaa asiakseen laventaa käsitteen merkitystä, kun kuulee sitä käytettävän myös toisin. Teknologiaan liittyvänä keinotodellisuuskonnotaatiot voivat kuitenkin olla osa isompaa suhtautumis- ja jopa asennoitumishaastetta.

Jos nimittäin virtuaalisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen keinotodellisuus tai teknologian käytöstä sen välineellisyys, voi ajatusjatkumon seuraava vaihe ohjata ajattelemaan, että virtuaalisuus on myös jotain ei-todellista (Fornäs 1999). Ei-luonnollinen, ei-todellinen, välineellinen. Eivät mitenkään myönteisiä mielikuvia. Ei ihme, jos tuollaisten mielikuvien seurauksena vuorovaikutukseen teknologiavälitteisesti tai virtuaalisesti ei suhtauduta avoimesti, luottavaisesti tai se vertautuu helposti todellisena ja aitona [sic] koettuun kasvokkaisviestintään. Tällainen ajattelunkulku on omiaan vahvistamaan virtuaalisuuden ja teknologian käytön mieltämistä myös epäaitoina, ja siten edelleen ylläpitämään kasvokkaisen vuorovaikutuksen ”aitoa” ja ”todellista” ylivertaisuutta.

Eikö ihmisten välinen vuorovaikutus ole kuitenkin aina todellista? Tai en oikein keksi, mitä edes voisi olla epätodellinen, ihmisten välillä käytävä vuorovaikutus. Ja mitä niihin ihmisiltä anastettuihin työpaikkoihin tulee: eiköhän vaan anneta niiden robottien tehdä vaikkapa sellaiset työt, jotka ovat meille liian haastavia, joista robotit suoriutuvat meitä luotettavammin tai joita emme yksinkertaisesti jaksa tai halua tehdä. Robotiikan ja teknologian hyödyntäminen antaa meille esimerkiksi lisää vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia. Vaikkapa lukea (e-) kirjaa, paeta todellisuutta.

 

Mitra Raappana

Yliopistonopettaja

Jyväskylän yliopisto

 

P.S. Niistä virtuaalitiimeistä: ei sitä virtuaalisuutta etuliitteenä enää niin kovasti kannata tiimeissä korostaa, yhtäläiset mahdollisuudet viestintäteknologiaa käyttävillä tiimeilläkin on onnistua ja epäonnistua. Mutta siitä lisää väitöskirjassani, joka on juuri lähdössä painoon.

 

Lähteet

Fornäs, J. 1999. Digitaaliset rajaseudut. Identiteetti ja vuorovaikutteisuus kulttuurissa, mediassa ja viestinnässä. A. Järvinen (suom.). Teoksessa A. Järvinen & I. Mäyrä (toim.) Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Tampere: Vastapaino, 29–50.

Räisänen, K. 1.9.2018. ”Työvoimapulaa ei ratkaista tekoälyllä”. Helsingin Sanomat.

 

FM Mitra Raappanan viestinnän väitöskirja “Onnistuminen työelämän tiimeissä” tarkastetaan lauantaina 13. lokakuuta 2018 Jyväskylän yliopistolla. Vastaväittäjänä on dosentti Janne Matikainen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena Maarit Valo.

Category: Uncategorized

RYHMÄHARRASTUKSET: YKSIN SUORITTAMISEN PAIKKOJA VAI MAHDOLLISUUKSIA KIINNITTYÄ OSAKSI YHTEISÖÄ?

Posted on by 0 comment

Kesälomakauden päätyttyä postilaatikkooni on tasaiseen tahtiin tipahdellut erilaisia harrastus- ja koulutusesitteitä. Vaikka oma harrastuskiintiöni on tällä hetkellä täysi, esitteitä on ollut varsin kiinnostavaa selata, sillä mahdollisuus johonkin uuteen on aina yhtä kutkuttava. Ehkä uuden harrastuksen myötä voisin löytää itsestäni uusia puolia, oppia hyödyllisiä taitoja sekä tutustua erilaisiin ihmisiin, joiden kanssa jakaa palanen arkea.

Harrastuksen aloittaminen ei ole kuitenkaan ollut minulle aina mutkatonta. Ensinnäkin se on vaatinut aikataulujen uudelleen sovittamista, mutta samalla se on edellyttänyt asettumista alttiiksi muutokselle. Erityisesti ryhmäharrastuksen aloittaminen on saanut minut mietteliääksi, sillä tällöin minun on täytynyt tarkasti punnita, kuinka hyvin pystyisin sitoutumaan uuden ryhmän aikatauluihin ja tavoitteisiin. Lisäksi minua on mietityttänyt, tulisinko kiinnittymään uuden harrastusryhmän jäseneksi, ja mitä kaikkea se minulta sekä muilta ryhmän jäseniltä edellyttäisi.

Yhteisöön kiinnittymistä määriteltäessä puheviestinnän tutkimuksissa viitataan usein Pörhölän (2009a) vertaisyhteisöön kiinnittymisen teoriaan. Kyseisessä teoriassa yksilön ymmärretään kiinnittyvän yhteisöönsä vuorovaikutussuhteidensa kautta. Kiinnittyminen ymmärretään vuorovaikutuksellisena tilanteena, jossa yksilö tuntee olevansa hyväksytty, pidetty ja arvostettu vertaistensa keskuudessa ja osoittaa itse hyväksyntää, välittämistä ja arvostusta vertaisiaan kohtaan. Tämän vastavuoroisen vuorovaikutusprosessin seurauksena hän tuntee itsensä vertaisyhteisönsä tasavertaiseksi jäseneksi. (Pörhölä 2009b, 87.) Teorian lähtökohtana ovat olleet lapsuus- ja nuoruusajan vertaissuhteet, mutta kiinnittymisen määritelmää on käytetty tarkoituksenmukaisesti myös tutkittaessa esimerkiksi työyhteisön (Liikanen & Sirviö 2015) sekä pakolaisten vuorovaikutussuhteita (Kokkonen 2010). Harrastusryhmät eivät ehkä ole kaikista ideaalein konteksti kiinnittymisen tarkasteluun, sillä harrastusryhmät voivat olla keskenään hyvin eri tyyppisiä, henkilövaihtuvuus voi olla suurta, ja niiden kesto voi vaihdella lyhytkestoisesta pitkäkestoiseen. Ne eivät siis välttämättä ole yhteisöjä, joille tyypillinen ominaisuus on pysyvyys. Toisaalta kiinnittymisestä on alettu puhua enenevässä määrin harrastuksiin kytkeytyvien toimintamallien yhteydessä (ks. esim. Känkänen 2018). Lisäksi myös harrastusryhmään kiinnittymisellä tai sen epäonnistumisella voi nähdäkseni olla keskeinen merkitys yksilölle – esimerkiksi itsetunnon tai vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta (ks. esim. Pörhölä 2009b). Tästä syystä on mielestäni oleellista pohtia, miten erilaisissa harrastusryhmissä panostetaan kiinnittymisen mahdollistaviin vuorovaikutussuhteisiin.

Monenlaisiin ryhmäharrastuksiin osallistuessani olen havainnut, että ryhmään kiinnittymisen tärkeyttä painotetaan harrastuksissa eri tavoin alusta lähtien. Kuorolaulun, joukkueurheilun ja näyttelemisen kaltaisissa harrastuksissa kiinnittyminen on oman kokemukseni mukaan nähty hyvinkin olennaiseksi asiaksi, sillä jokaisen ryhmän jäsenen panos on ollut keskeinen yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Näissä harrastuksissa kiinnittymistä on tuettu esimerkiksi ohjaajien ja ryhmäläisten esittäytymisenä, vierekkäin istumisella, jutustelutaukojen ja illanviettojen pitämisenä sekä yhteisten pidempijänteisten tavoitteiden määrittelemisenä. Lisäksi kyseisissä harrastuksissa on selväsanaisesti korostettu, että jokaisen kiinnittymisellä on merkitystä toisten onnistumiseen ja motivaatioon. Esimerkiksi jos tarpeeksi laulajia ei saavu paikalle kuoroharjoituksiin ja esiintymisiin, yhteistä toimintaa ei ole kovin mielekästä jatkaa. Myös jokaisen viestintäkäyttäytymisellä on ollut tämäntyyppisissä harrastuksissa iso merkitys. Ystävällisellä, viestintähalukkaalla ja supportiivisella viestinnällä on saatu usein onnistuneita ja pitkäkestoisia projekteja aikaan. Tällöin ihmiset ovat uskaltaneet rohkeammin tuoda esille omia vahvuuksiaan ja kehityskohteitaan sekä mukauttaa niitä suhteessa toisiinsa. Sen sijaan toisten mielipiteiden väheksyminen, vastuiden epätasainen jakautuminen sekä ilmoittamatta jääneet toistuvat poissaolot ovat alkaneet usein kylvää epävarmuutta ryhmään ja heikentää useamman ryhmäläisen harrastusmotivaatiota.

Ryhmäharrastuksissa, joissa toiminnan keskiössä on oma suoriutuminen, ei ryhmäläisten välisillä vuorovaikutussuhteilla ole ollut niin isoa merkitystä. Tällaisia harrastuksia ovat olleet oman kokemukseni mukaan ryhmäliikuntatunnit, erityisesti jumpat. Näihin tilanteisiin harrastajat ovat osallistuneet epäsäännöllisen säännöllisesti, paikalla on ollut aina eri kokoonpano, eikä yhteisiä pitkäkestoisia tavoitteita ole määritelty. Toisten henkilökohtaista tilaa on arvostettu sekä fyysisen välimatkan antamisella mutta myös sillä, että itselle vieraita ihmisiä ei ole edes juuri tervehditty. Joillekin tämänkaltainen harrastaminen ja siihen kytkeytyvä viestintäkulttuuri ovat sopineet varmasti hyvin – ehkä erityisesti sellaisille, jotka ovat arvostaneet omaa tilaa raskaan päivän jälkeen, mutta jotka ovat kaivanneet ohjattua liikuntaa. Tai sellaisille, jotka ovat tulleet ystävien kanssa jumppaan, ja joille isompaan ryhmään kiinnittyminen ei ole ollut merkityksellinen asia. Joskus olen kuitenkin miettinyt, onko salissa mahtanut olla yksin tulleita ihmisiä, jotka olisivat toivoneet saavansa jumpasta edes hetkeksi juttuseuraa. Ja miten valtaosa liikkujista suhtautuisi jatkossa siihen, jos ohjaaja pyrkisi madaltamaan kynnystä tutustumiseen esimerkiksi teettämällä alkulämmittelyn pienryhmissä.

Harrastusryhmään kiinnittymistä on tullut pohdittua uudella tavalla myös lapsen harrastamisen näkökulmasta. Erityisesti minua on mietityttänyt, kenen tai keiden kiinnittyminen on lapsen harrastuksissa tärkeää. Oma lapseni on vielä sen verran pieni, että yhteiset harrastuskokemukset ovat rajoittuneet kahteen erilaiseen muskariin. Vaikka itse musiikkitoiminta oli molemmilla kerroilla todella laadukasta ja kehittävää, itseäni jäi vaivaamaan, että kokoontumiskerroilla ohjattiin osallistumaan vain lapsen nimeä käyttäen. Toisessa muskarissa vanhempien esittäytyminen jopa kiellettiin ajan puutteen vuoksi. Toisaalta vanhemmatkaan eivät vaikuttaneet järin innokkailta ottamaan kontaktia toisiinsa. Vanhempien keskittyminen oli pääasiassa oman lapsen seuraamisessa sekä käytännön rutiinien hoitamisessa, kuten pukemisessa ja riisumisessa. Vaikka lähtökohtaisesti ajattelin muskarin olevan lastani varten ja lapseni harrastus, heräsin huomaamaan, kuinka tärkeä kiinnittymisen kokemus ryhmään olisi ollut minulle vanhempana. Minultakin odotettiin ryhmässä aika paljon osallistumista, mm. laulamista, lapsen puolesta puhumista sekä erilaisten jumppaliikkeiden keksimistä yhteisessä piirissä. Osallistuminen olisi voinut tuntua mutkattomammalta – ja ollut osaltamme yhtä lukukautta pitkäkestoisempaa – jos olisin saanut mahdollisuuden osallistua omalla nimelläni. Ja jos olisin itsekin uskaltanut avoimemmin haastaa ryhmän normeja ja ottaa kontaktia toisiin vanhempiin.

Omien harrastuskokemusten perusteella voisin sanoa, että vaikka kiinnittymättömyys ryhmään ei aina estä harrastamista, mahdollisuus kiinnittymiseen voisi merkittävästi helpottaa harrastamista sekä yksilö- että ryhmätasolla. Lisäksi se voisi parhaimmillaan tukea pitkäkestoista sitoutumista harrastukseen. Kiinnittymisen mahdollistaminen edellyttää vuorovaikutusosaamista ennen kaikkea harrastuksen ohjaajalta. Tämän lisäksi se mielestäni edellyttää kaikilta ryhmään kuuluvilta tietoisuutta siitä, että kiinnittyminen ei ole yksisuuntainen prosessi. Kuten Pörhölän (2009b, 86–87) määritelmässäkin tuodaan esiin, kiinnittynyt henkilö osoittaa itse hyväksyntää, välittämistä ja arvostusta vertaisiaan kohtaan. Lisäksi määritelmässä todetaan, että jokaisella vertaissuhteella on merkitystä sille, miten hyvin yksilö onnistuu kiinnittymään vertaisyhteisöönsä.Käytännössä kiinnittymisen mahdollistamisen voisi tiivistää ryhmäharrastuskontekstissa lausumaan: vaikka aloittaisit ryhmäharrastuksen ennen kaikkea itseäsi varten, harrastat yhdessä toisten kanssa. Täten jo pienikin hymy suupielissä tai ohimenevä tervehdys voi ilahduttaa kanssaharrastajan päivää merkittävällä tavalla, ja olla alkusysäys kiinnittymiselle – sekä hänelle että sinulle.

Maija Peltola, FM

Puheviestinnän väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

 

Kirjallisuus

Kokkonen, L. 2010. Keski-Suomeen muuttaneiden pakolaisten kokemuksia vuorovaikutussuhteistaan ja kiinnittymisestään uuteen sosiaaliseen ympäristöön. Jyväskylä studies in humanities 143. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Viitattu 26.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/25577/9789513940683.pdf?sequenc

Känkänen, L. 2018. Icehearts myönteisen kiinnittymisen mahdollistajana. Hyvän kasvun puolesta – seminaari. Heureka 16.2.2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 26.8.2018. https://www.icehearts.fi/wp-content/uploads/2018/02/K%C3%A4nk%C3%A4nen-16.2.2018.pdf

Liikanen, R. & Sirviö, S. 2015. Työpaikkakiusaamista kokeneiden kiinnittyminen uuteen työyhteisöön vuorovaikutussuhteiden kautta. Puheviestinnän pro gradu -tutkielma. Viitattu 27.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/48117/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201512154037.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pörhölä, M. 2009a. Psychosocial well-being of victimized students. Teoksessa T. A. Kinney & M. Pörhölä (toim.) Anti and pro-social communication: Theories, methods, and applications. Language as Social Action vol. 6, New York: Peter Lang, 83−93.

Pörhölä, M. 2009b. Kiusaamiskokemukset yhteisöön kiinnittymisen esteenä. Prologi: Puheviestinnän vuosikirja 2009, 84–89. Viitattu 26.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/22853/Prologi2009_84-89_esitelma_Porhola.pdf?sequence=1

 

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company