POTILAAN MOTIVOINNILLA ON MERKITYSTÄ

Posted on by 0 comment

Lääkärin työssä menestyminen edellyttää sekä lääketieteellistä osaamista että vuorovaikutusosaamista, sillä vuorovaikutuksen onnistuminen on monin eri tavoin yhteydessä työn tuloksiin. Väittelin vuonna 2012 Tampereen yliopistosta ja käsittelin väitöskirjassani lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutusta. Väittelemisen jälkeen minua on säännöllisesti pyydetty puhumaan lääkäreille, hammaslääkäreille, terveydenhoitajille, sairaanhoitajille ja fysioterapeuteille vuorovaikutukseen liittyvistä teemoista. Suosittu luennon aihe on ollut motivoiva haastattelu, josta olen puhunut tupakasta vieroituksen, diabeteksen hoidon ja lasten painonhallinnan yhteydessä. Olenkin pohtinut, miksi juuri motivoiva haastattelu on herättänyt terveysalan ihmisten mielenkiinnon viime vuosina. Mikä siinä kiehtoo ja miksi siitä halutaan kuulla lisää?

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että motivoiva haastattelu koetaan selkeäksi terveydenhuollon ammattilaisen työkaluksi, jota voi konkreettisesti käyttää potilaan motivoimiseksi esimerkiksi elämäntapamuutosten tai tupakasta vieroittamisen yhteydessä. Erityisesti niin sanottujen elämäntapasairauksien lisääntyessä terveydenhuollon kentällä on huutava tarve motivoida potilaita muutokseen. Ongelma on, että osa potilaista kokee lääkäreiden ja terveydenhoitajien neuvonnan syyllistämiseksi (Seppälä, 2017), jolloin neuvonta ei todennäköisesti johda haluttuun muutokseen. Vuorovaikutuksessa syyllisyys voi tulla potilaan mieleen hyvinkin pienistä sanallisista tai sanattomista viesteistä. Esimerkiksi nämä lääkärin sanat ”Ottaisit nyt itseäsi niskasta kiinni ja alkaisit hoitamaan itseäsi” kuulostavat hyvinkin erilaisilta kuin ”Katsotaanko yhdessä hoitosuosituksia ja pohditaan yhdessä, miten voisit noudattaa niitä omassa arjessasi”.

Mitä motivoiva haastattelu tarkoittaa?

Motivoivassa haastattelussa ajatuksena on, että potilas laitetaan itse pohtimaan muutoksen mahdollisuutta syyllistämättä häntä. Motivoiva haastattelu tarkoittaa ohjaavaa, potilaskeskeistä neuvontatyyliä, jolla pyritään motivoimaan potilasta muutokseen tutkimalla ja ratkaisemalla ongelmakäyttäytymiseen liittyvä ristiriita ja epävarmuus (Miller & Rollnick, 1991). Lähestymistavan on luonut psykologian professori, psykiatri William Miller 1980-luvulla ja teorian ovat tuottaneet Miller ja Rollnick (1991). Suomessa motivoiva haastattelu on otettu käyttöön 1980-luvulla ja aiheesta löytyy myös suomenkielistä luettavaa (Koski-Jännes ym., 2008). Motivoivaa haastattelua on kuvattu filosofiaksi ja joukoksi vuorovaikutuksen työkaluja, joilla toteutetaan potilaskeskeisyyden periaatteita. Keskeistä on siten tasa-arvoisuus, luottamuksen rakentaminen, potilaan omien ajatusten ja mielipiteiden esiin houkuttelu, sosiaalisen tuen ja empatian osoittaminen sekä aktiivinen kuuntelu. Keskeisiin vuorovaikutustaitoihin on liitetty vuorovaikutussääntö ”VAHTI”, joka viittaa vahvistamiseen, avoimiin kysymyksiin, heijastavaan kuunteluun sekä tiivistämiseen ja muutospuheen esiinkutsumiseen.

Motivoivaan haastatteluun liittyy muutosvaihemalli ja terveydenhuollon ammattilaisten olisikin ensin tärkeää saada selville potilaan muutoshalukkuuden aste (Seppälä, 2017). Muutosvaihe vaikuttaa nimittäin keskustelun sisältöön: Mikäli potilas ei harkitse muutosta, on keskityttävä neutraaliin informaation kertomiseen; ei neuvomiseen, muutosohjeiden antamiseen tai provosoituneeseen argumentointiin. Mikäli taas potilas harkitsee muutosta, voidaan potilaan kanssa keskustella hyödyistä ja haitoista, joita hänen tottumukseensa liittyy.

Millaista tutkimusnäyttöä motivoivan haastattelun toimivuudesta on?

Motivoivan haastattelun toimivuudesta löytyy runsaasti tutkimusnäyttöä. Esimerkiksi systemaattiseen kirjallisuuskatsaukseen kootut 72 satunnaistettua ja kontrolloitua koetta osoittivat, että kolmessa neljästä tutkimuksesta motivoiva haastattelu johti tavoiteltuun muutokseen paremmin kuin perinteinen lääkärikeskeinen neuvonta (ks. Rubak. ym. 2005). Vahvinta näyttöä on saatu painonhallinnan tukemisessa, kolesterolipitoisuuden alenemisessa sekä alkoholin käytön vähenemisessä. Jo lyhyellä (n. 15 min) motivoivalla haastattelulla on havaittu myönteisiä vaikutuksia, mutta paras vaikuttavuus saatiin kun tapaamiskertoja oli useita.

On toki muistettava, että mikään yksittäinen menetelmä ei toimi aina ja kaikkien kanssa. Vuorovaikutuksen asiantuntijana suosittelen kuitenkin perehtymistä motivoivaan haastatteluun, sillä se on tämänhetkisen ymmärryksen mukaan hyvin toimiva ja käyttökelpoinen vuorovaikutusmenetelmä, jota voi hyödyntää useissa eri terveydenhuollon asiantuntijatehtävissä.

Jonna Koponen FT, yliopistonlehtori

Lähteet

Koski-Jännes, A., Riittinen, L. & Saarnio, P. (toim.). (2008). Kohti muutosta. Motivointimenetelmiä päihde- ja käyttäytymisongelmiin. Helsinki: Tammi.

Miller, W. R. & Rollnick, S. (1991). Motivational interviewing. Preparing people to change addictive behavior. New York: The Gullford Press.

Rubak, S., Sandbaek, A., Lauritzen, T. & Christensen, B. (2005). Motivational interviewing: A syste,atic review and meta-analysis. British Journal of General Practice 55, 305-312.

Seppälä, T. (2017). Elämänlaadun ja elämäntapojen huomioonottaminen perusterveydenhuollossa. Annales Universitatis Turkuensis C 436. Scripta Lingua Fennica Edita: Turku.

Category: Uncategorized

SUOMI 100 – VIESTINTÄ JA VUOROVAIKUTUSSUHTEET SUOMALAISISSA TOIVELAULUISSA

Posted on by 0 comment

Itsenäisyyspäivän lähestyessä mediassa ja muualla on herännyt kiinnostavaa keskustelua siitä, millaisia viestijöitä nykypäivän suomalaiset ovat ja millaisia myyttejä viestintäosaamiseemme liittyy. Esimerkiksi käsitykset suomalaisista viestintäarkoina ja heikkoina esiintyjinä ovat tutkimusten mukaan enemmän luutuneita näkemyksiä kuin todenperäisiä käsityksiä (Tarja Valkosen haastattelu). Myös hiljaisen suomalaisen myyttiä on alettu tutkimuksissa kyseenalaistaa (Olbertz-Siitonen & Siitonen 2015), samoin suomalaisten miesten puhumattomuutta tunteista (Virtanen 2015). Samanaikaisesti kun myyttejä on pyritty kumoamaan, myös perinteiset käsitykset suomalaisten viestintäkäyttäytymisestä ovat pitäneet pintansa erilaisilla foorumeilla. Kun pohdiskelin, mitä nämä foorumit ovat ja missä ylipäätään suomalaiset kokoontuvat yhteen ”tuottamaan” suomalaisuutta, yksi konteksti tuli tuoreeltaan mieleeni: yhteislauluja sisältävät tilaisuudet.

Toimin noin viikko sitten säestäjänä maakuntalaulujen yhteislaulutilaisuudessa. Huomattuani laulujen herkistävän vaikutuksen yleisössä ja itsessäni heräsin jälleen ajattelemaan, miten laulut ja niiden laulaminen ovat ihmisille tärkeä mahdollisuus kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta, palata muistoihin sekä käsitellä erilaisia tunteita (ks. Partanen 1996). Vaikka laulut ovat muun muassa melodian, rytmin, soinnin, harmonioiden, sanojen, historiallisen viitekehyksen ja esittämiskontekstien muodostamia kokonaisuuksia, itseä alkoi viestinnän tutkijana kiinnostaa, millaista kuvaa suomalaisten viestinnästä ja vuorovaikutussuhteista tuotamme tapaillessamme tuttujen suomalaislaulujen sanoituksia. Esitän tähän liittyen muutamia alustavia havaintojani, joita tein tutustuttuani Suomen toivelaulut -kirjan uudistettuun painokseen (toim. Kari & Leskelä 2017). Kyseiseen kirjaan on koottu valikoitu otos perinteisiä juhla- ja kansanlauluja, maakuntalauluja sekä kevyempää ohjelmistoa eri vuosikymmeniltä.

Suomalainen viestii osana luontoa, luonnon kanssa ja luonnon kautta

Monia toivelauluja näyttäisi yhdistävän kuvaus ihmisen ja luonnon välisestä kiinteästä suhteesta. Useissa lauluissa suomalainen katsoo ja kuuntelee, kuinka luonto puhuu. Esimerkiksi Suomen laulussa kehoitetaan kuulemaan, kuinka hongat huokailevat ja kosket pauhailevat. Joissakin lauluissa myös suomalainen jakaa tuntojaan luonnossa ja luonnolle, mikä tapahtuu etupäässä sanattomasti tai sävelin. Esimerkiksi Taivas on sininen ja valkoinen- laulussa kertoja toteaa: ”Enkä mä muille ilmoita mun sydänsurujani; synkkä metsä, kirkas taivas, netuntee mun huoliani”. Kappaleessa Vanhoja poikia viiksekkäitä Nestori Miikkulaisen kaihoisten sävelten ymmärtäjänä on puolestaan yksinäinen norppa. Joissakin lauluissa luonto on myös viestin välittäjän roolissa. Esimerkiksi tuoreemmassa Missä muruseni on -sanoituksessa tuuli vie ihmisen viestiä eteenpäin ikävästä ja kaipauksesta. Satumaa-tangossa kaipauksesta kertova laulu lentää linnun siivin. Näin ollen luonto näyttäytyy lauluissa toisaalta viestinnän paikkana, mutta toisaalta myös luotettavana viestintäkumppanina, jonka seurassa suomalainen uskaltaa olla emotionaalisesti läsnä (ks. Huhta 2008).

Suomalaisen ja luonnon kiinteä suhde näyttäytyy myös sanoituksissa, joissa suomalaisia kuvataan luontometaforin. Kyseisiä metaforia löytyy muun muassa maakuntalauluista, joissa suomalaisia kuvataan etupäässä jäykäksi, vakavamieliseksi, sivistyneeksi ja sitkeäksi kansaksi. Esimerkiksi Uusmaalaisten maakuntalaulussa kirjoitetaan: ”Jäykkänä ja pystypäin kuin luoto meressä, ajan aallokossa seisoo uusmaalainen kansa”. Jäykkyys tulee esille myös Hämäläisten laulussa: ”Ja kansaa kussa löytänen niin jäykkää kuin on Hämehen”. Vaasan marssissa suomalaiset kuvataan kuusina, joita sää eikä puute voi säikyttää ja kuihduttaa. Vaikka kansalaiskuvaukset eivät suoranaisesti viittaa suomalaisten tapaan viestiä, kuvauksissa on kuitenkin havaittavissa myös yhtäläisyyksiä verrattuna suomalaisen puhekulttuurin tunnetuimpiin piirteisiin. Tällaisia ovat muun muassa tarve yksityisyyden ja etäisyyden hallintaan – joita esimerkiksi jäykkyyden on katsottu osaltaan kuvastavan (ks. Roberts 1982, ref. Wilkins & Isotalus 2009, 4–5).

Suomalainen viestii kansakuntana ja läheisissä vuorovaikutussuhteissa

Anttilan (1993, 111) mukaan suomalaisille lauluille ja runoille on ollut tyypillistä, että kotiseudun ympäristöön tunnetaan enemmän kiintymystä kuin kotiseudun ihmisiin. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, sillä monissa tarkastelemissani toivelauluissa kiintymystä osoitetaan maahan, luontoon ja oman kotiseudun tunnuspiirteisiin, ei niinkään suoraan ihmisiin. Esimerkiksi Kymenlaakson maakuntalaulussa kotiseudusta kirjoitetaan: ”Olet meille sa onnemme ehto, ylin lahjoista kohtalon.” Toisaalta laulujen teksteistä on kuitenkin kahdella tapaa tulkittavissa, että myös toisilla ihmisillä on merkitystä kotiseutu- ja isänmaarakkauteen.  Ensinnäkin monissa lauluissa kiintymystä kotiseutuun osoitetaan isommalla joukolla työtä tehden, laulaen, taistellen tai riemuiten. Teksteistä muodostuu käsitys, että yhtenäinen kansakunta on ihanne, jonka avulla on mahdollista saada vaikuttavia asioita aikaan. Esimerkiksi Kansalaislaulussa lauletaan: ”Saisi kuulla maailma kummakseen, miten täälläkin taistellaan, pyhän kauniin oikean voitollen ilojuhlina riemuitaan. Kaikki, kaik ylös yhtenä miehenä nyt Suomen onnea valvomaan! Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa isänmaahan ja maailmaan.”

Toiseksi toivelauluissa näyttäytyy myös läheisten ihmissuhteiden merkitys. Perhe, parisuhde sekä sukupolvien ketju korostuvat lauluissa eniten. Esimerkiksi Kotimaani ompi Suomi -laulussa kerrotaan äidistä, ensirakkaudesta ja isovanhemmasta. Lisäksi laulussa todetaan, että kotimaassa ”on turva tuttavissa, riemu siellä rikkahin”. Näin ollen kotimaan merkityksellisyys ei näyttäisi rakentuvan lauluissa pelkästään luonnosta, työstä tai yhtenäisestä kansakunnasta, vaan ihmisen on katsottu kiinnittyvän kotimaahansa myös läheistensä kautta. Sama sanoma on löydettävissä myös Elämä juoksuhaudoissa -laulusta, jossa sotilaan ajatukset palaavat yöllä rakkaiden luokse: ”Minä sinua vain muistelen, näen poskillas viel kyyneleen. Jos taiston kentälle jäisin, sinun kuvasi on viimeinen.”

Läheisissä vuorovaikutussuhteissa tapahtuvaa viestintää kuvataan toivelauluissa pääsääntöisesti parisuhdekontekstissa, jossa viestintä näyttäisi olevan lähes aina nonverbaalista.

Kaikista kasvoista -laulussa katse lämmittää sydäntä, Syksyn sävelessä laitetaan käsi käteen ja ollaan hiljaa. Myrskyluodon Maijassa puhe kuvataan turhaksi ja lause tarpeettomaksi, sillä puolisot ovat oppineet luodolla yhteisen kielen, joka auttaa toisen mielenliikkeiden tulkitsemisessa ilman sanoja. Kaksi puuta -laulussa pariskunta puolestaan katsoo kevääseen ja seisoo erillään, mutta samanaikaisesti rakentaa yhteistä juuristoa maan alla näkymättömissä.

Samankaltaisia havaintoja parisuhdeviestinnästä on tehnyt Matti Huhta (2008), joka selvitti noin 4000 laulutekstin perusteella suomenkielisissä lauluissa yleisimmin toistuvia ilmauksia. Hänen mukaansa lauluissa tuntemus toisen ajatuksista ja tunteista ei synny parisuhteessa keskustelemalla vaan katsomalla silmiin. Lisäksi rakkautta ilmaistaan Huhdan (2008) mukaan vierelle pyytämisellä, syliin sulkemisella, toista vasten painautumisella sekä hiljaa olemisella. Jos rakkaudesta puolestaan puhutaan, siitä tulisi puhua hiljaa kuiskaten, tai vasta silloin kun sitä todella tarkoittaa. En osaa varmuudella tulkita, mistä sanattoman viestinnän korostuminen kertoo. Osittain se on varmasti taiteellinen ilmaisukysymys, mutta lisäksi se saattaa olla ainakin osittain yhteydessä suomalaisen puhekulttuurin tunnetuimpiin piirteisiin, kuten hiljaisuuden kunnioittamiseen ja tilan antamiseen toiselle (esim. Carbaugh 2009). Lisäksi kyse saattaa olla jossain määrin alussa mainitusta ihmisen ja luonnon välisestä kiinteästä suhteesta. Niin kuin luonto ymmärtää sanattomasti ihmistä ja ihminen luontoa, samalla tavalla ihmisellä lienee tarve ymmärtää syvällisesti toista ihmistä.

Yhdessä eteenpäin 

Kaiken kaikkiaan tarkastelemieni toivelaulujen kuvaukset suomalaisten viestinnästä ovat melko yhdenmukaisia ja stereotyyppisiä, joiden paikkansa pitävyydestä voi esittää monenlaisia näkemyksiä. Sen vuoksi ajattelisinkin, että olennaisempaa on kääntää katseet lauluista löytyviin viestinnässä toteutettaviin arvoihin, jotka ovat yhä ajankohtaisia ja puhuttelevia. Esimerkiksi emotionaalinen läsnäolo ja sen mahdollistaminen, läheisten ihmissuhteiden vaaliminen, yhteiseen hyvään pyrkiminen sekä sukupolvien välinen kunnioitus ovat mielestäni yhä ihmisen hyvinvoinnin ja kotimaahan kiinnittymisen kulmakiviä. Näitä arvoja voivat nähdäkseni toteuttaa kaikki Suomen kansalaiset – itselle ominaisesta viestintätyylistä riippumatta.

Paljon onnea 100-vuotias Suomi, ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

 

Maija Peltola

Väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n johtokunnan jäsen

 

Lähteet:

Anttila, J. 1993. Käsitykset suomalaisuudesta – traditionaalisuus ja modernisuus. Teoksessa S. Korhonen (toim.) Mitä on suomalaisuus. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura, 108–134.

Carbaugh, D. 2009. Coding personhood through cultural terms and practices: Silence and quietude as a Finnish natural way of being. Teoksessa R. J. Wilkins, & P. Isotalus (toim.) Speech Culture in Finland. Lanham: University Press of America, 43–61.

Huhta, M. 2008. Aamunkoista tähtivyöhön. Laululyriikan fraasikirja. Jyväskylä: Gummerus.

Kari, V. & Leskelä, A. 2017 (toim.) Suomen toivelaulut. Helsinki: Otava.

Olbertz-Siitonen, M. & Siitonen, M. 2015. The silence of the Finns. Exploring the anatomy of an academic myth. Sosiologia 52 (4), 318–333. Viitattu 4.12.2017. Saatavana www-muodossa: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/53141/artikkeliolbertzsiitonensiitonenfinal.pdf?sequence=1

Partanen, M. 1996. Yhteislaulu terapiavälineenä. Teoksessa Ahonen-Eerikäinen, H. (toim.) Taide psykososiaalisen työn välineenä. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun julkaisuja B:2. Joensuu: Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, 108–111.

Suomalainen vaikenee sujuvasti monella kielellä – Ei pidä paikkaansa, sanoo tutkija. Viitattu 4.12.2017. Saatavilla www-muodossa: https://yle.fi/uutiset/3-9949684

Virtanen, I. A. 2015. Supportive communication in Finnish men´s friendships. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1508. Viitattu 4.12.2017. Saatavilla www-muodossa: https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/96638/978-951-44-9702-5.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Wilkins, R. J., & Isotalus, P. 2009. Finnish speech culture. Teoksessa R.  J. Wilkins, & P. Isotalus (toim.) Speech Culture in Finland. Lanham: University Press of America, 1–16.

Category: Uncategorized

MARRASKUUN MENESTYS – YDINVIESTI!

Posted on by 0 comment

Mikä viesti? No Ydinviesti! Pitkään puhuttu ja kauan kaivattu viestinnän ja journalistiikan valtakunnallinen opiskelijatapahtuma toteutui hartaan odotuksen jälkeen 24.11.2017. Odotus kannatti, sillä Ydinviesti tyhjensi täydellisesti pajatson ja viestijäyhteisö sai päävoiton. Vaajakoskelle, Villa Jääskelään kokoontuneet reilut 100 viestinnän ja journalistiikan nykyistä tai tulevaa asiantuntijaa työskentelivät erittäin yhteisöllisen ilmapiirin vallitessa ja lopputulos oli loistava!

Ydinviesti -viestinnän ja journalistiikan opiskelijoiden päätapahtuma

Ydinviestin syntymisen taustalla on Viesti ry:n ja ProCom ry:n jo vuosia hautunut idea valtakunnallisesta viestinnän ja journalistiikan opiskelijoiden tapahtumasta, joka kokoaa yhteisömme samaan paikkaa. Viimein tänä keväänä Imago ry:n puheenjohtaja Aapeli Tourunen päätti ottaa haasteen vastaan. Aapeli kasasi tiimin, jossa olivat edustettuina kaikki Jyväskylän viestinnän ja journalistiikan ainejärjestöt Imago ry, Parku ry ja Lööppi ry.

Ydinviesti koostui kahdesta keynote-puheenvuorosta, jotka pitivät Sunnuntaisuomalaisen tuottaja Ville Grahn ja Ellun Kanojen viestinnän tekijä Eeva Lehtimäki. Puheiden jälkeen paikalle saapuneet opiskelijat jakautuivat viiteen työpajaan, joissa he työskentelivät kolme tuntia yhteistyökumppanin laatiman haasteen parissa. Teemat vaihtelivat markkinointiviestinnästä vastuullisuusviestintään ja maakuntauudistuksesta työantajamielikuvan rakentamiseen. Tiiviin työskentelyn aikana luodut ideat esiteltiin muulle tapahtumayleisölle. Esittelyn ja ahkeran työskentelyn päätteeksi osallistujat pääsivät nauttimaan maittavan illallisen, josta siirryttiin rentoutumaan sauna- ja paljuosastolle.

Konsepti kunnossa

Ydinviesti osoittautui valtavaksi menetykseksi. Tapahtuman 100 paikkaa myytiin loppuun 6 minuutissa! Yleisöryntäyksen intensiivisyys yllätti sekä järjestäjät että valtaosan opiskelijoista. Lippuja metsästettiin kuumeisesti jälkimarkkinoillakin. Vakuuttavaa näyttöä viestijäyhteisön aktiivisuudesta osoitti esimerkiksi vaasalaisten häikäisevä osallistumisinto: Vaasasta oli peräti 42 viestijää valmiina maakuntamatkailemaan Jyväskylään Ydinviestiä varten.

Itse tapahtumapäivä sujui saumattomasti, ja palaute niin yhteistyökumppaneilta kuin osallistujiltakin oli ylistävää. Työpajojen teemat ja toteutukset olivat kiinnostavia sekä työskentelyn tulokset ylittivät jopa yhteistyökumppaneiden odotuksia. Ydinviesti osoitti, että viestinnän alalla on tällä hetkellä kova noste päällä.

Ei pelkkää pöhinää

Ydinviestin merkityksen voi nähdä monesta eri näkökulmasta. Työelämätaitojen kehittäminen ja akateemisen osaamisen soveltaminen käytäntöön oli ehdottomasti tapahtuman keskiössä. Kursseilla hankittua osaamista pystyi hyödyntämään, kun eräässä työpajassa esimerkiksi piti miettiä maakuntauudistuksen kampanjaviestintään uusia kärkiä ja lisätä ydinviestien vaikuttavuutta. Vastaavasti vakuutuslääkäreiden tekemien päätösten viestimisessä faktatiedon ja tunteiden huomioinnissa sai viestijä olla sanoituksen kanssa todella tarkkana.

Toinen vahva näkökulma Ydinviestin merkityksestä oli pyrkimys vahvistaa viestijäyhteisön viestijäidentiteettiä. Laadukkailla puitteilla, uudella tapahtumakonseptilla ja yhteisöllisyydellä luotiin ympäristö, jossa toivottavasti useammalle osallistujalle vahvistui käsitys alamme asiantuntijuuden arvosta ja tarpeesta työelämässä. Aika ja tulevat tapahtumat näyttävät, miten tämä käytännössä toteutuu.

Näin puheviestinnän tieteellisen yhdistyksen blogissa haluan nostaa vielä kolmantena huomiona viestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijuuden näkökulman. Näen itse Ydinviestin tekevän oivallisesti näkyväksi aikamme käsityksiä ja asenteita alamme asiantuntijuudesta työelämässä. Tarkastelen tätä teemaa blogitekstin viimeisessä osiossa vuorovaikutusosaamisen kautta.

Ydinviesti aikamme asenteiden peilinä

Edellisessä ProBlogissa (31.10.2017) Tessa Horila käsitteli vuorovaikutusosaamista ja kyseisen ajan asenteiden vaikutuksista vuorovaikutusosaamisen arvottamiseen ja arvostamiseen. Horila esitti tekstissä, että tälle ajalle on tyypillistä, että arvostamme ja pidämme hyvänä vuorovaikutusosaamisena assertiivisuutta ja tarinallistamisen taitoa. Lisäksi hänen näkemyksen mukaan ajallemme on tyypillistä yhdistää verkostoitumisen taito osaksi vuorovaikutusosaamista.

Horilan esittämät näkemykset ovat mielestäni erittäin tarkkoja ja ne olivat vahvasti läsnä Ydinviestissä ja meidän järjestäjien osallistujille luomassa toimintaympäristössä. Tapahtuman ja työpajojen keskiössä oli ammatillisen osaamisen kehittäminen monitieteellisissä tiimeissä työelämän toimeksiantoja ratkoen. Toisin sanoen monitieteellinen tiimi edellytti, että omaa erityisosaamista pääsi sanoittamaan vakuuttavasti muille, tuntemattomille tiimiläisille. Lisäksi useissa työpajoissa laadituissa ratkaisuissa hyödynnettiin tarinallistamista vaikuttamisen keinona.

Toinen kantava teema Ydinviestissä oli verkostoituminen viestinnän ja journalistiikan opiskelijoiden kesken, mikä on Horilan esittämän normin mukainen tavoite. Ydinviestissä verkostoituminen ei kuitenkaan nähty sinänsä tavoitteellisena toimintana, vaan pikemmin yhteisöllisyyden rakentamisena. Kyse ei ollut itseisarvosta, vaan onnellisena lopputuloksena avoimen viestintäilmapiirin tuoneesta tarkoituksenmukaisesta vuorovaikutuksesta.

Jatkoa seuraa

Kuten tämän tekstin kuvauksesta voi lukea, niin Ydinviestin kokemukset olivat todella positiiviset. Seuraavaksi tarkoitus on vakiinnuttaa tänä vuonna rakennettu konsepti ja luoda tapahtumasta vuotuinen perinne viestinnän ja journalistiikan opiskelijoille. Tavoitteena on vaalia jatkossakin korkeaa laatua sisällöllisesti, jotta alamme osaamista päästään soveltamaan mahdollisimman monipuolisesti!

 

Kirjoittaja Sakari Siilin on 4. vuoden viestinnän opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän oli mukana Ydinviestin järjestäneessä tiimissä. Muut tiimin jäsenet olivat Aapeli Tourunen, Jessica Hurme, Topias Peltonen ja Sonja Kuusela.

Category: Uncategorized

MIKÄ ON TÄMÄN AJAN VUOROVAIKUTUSOSAAMISTA?

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutusosaamisen keskeisyyttä tämän päivän ja etenkin tulevaisuuden työelämässä korostetaan jatkuvasti. Esimerkiksi työpaikkailmoituksissa hakijoilta toivotaan jo varsin usein esimerkiksi viestintä- ja vuorovaikutustaitoja, sosiaalisia taitoja sekä esiintymisen tai neuvottelun osaamista. Todennäköisesti työnantajien käsitykset toivotusta osaamisesta vaihtelevat runsaasti. Siihen, mikä korostuu vuorovaikutusosaamisessa työssä vaikuttavat esimerkiksi yritysten viestintäkulttuurit, erilaiset asiakassuhteet sekä vuorovaikutuksen tavoitteet erilaisissa työtehtävissä ja -tilanteissa.

Käsitykset vuorovaikutusosaamisesta ovatkin pitkälti tilanteiden, suhteiden, kontekstin ja kulttuurin muokkaamia. Se, mitä milloinkin pidetään vuorovaikutusosaamisena, muuttuu ajassa. Ajan ja vuorovaikutusosaamisen yhteydet ovat viime aikoina (pun intended) kutkuttaneet minua. Ajalla voidaan vuorovaikutusosaamisen yhteydessä viitata esimerkiksi vuorovaikutuksen rytmiin, ajoittamiseen tai osaamisen kehitykseen. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti vuorovaikutusosaamisen ihanteita historiallisessa ja yhteiskunnallisessa konteksteissa. Vuorovaikutusosaamisen käsite on kietoutunut käsityksiimme hyvästä ja huonosta, ja siten moniin eettisiin ja ideologisiin kysymyksiin. Nämä käsitykset ovat jatkuvassa liikkeessä paitsi yksilön, myös vuorovaikutussuhteen ja esimerkiksi organisaatioiden ja yhteiskunnankin tasolla.

Ihanteet vuorovaikutuksesta ja viestijästä ovat muutoksessa

Määritelmälliset peruspilarit vuorovaikutusosaamiselle ovat toki olleet pystyssä jo pitkään. Tutkimuksessa ollaan melko yksimielisiä siitä, että vuorovaikutusosaaminen koostuu niistä tiedoista, taidoista ja asenteista jotka mahdollistavat tehokkaan ja tarkoituksenmukaisen vuorovaikutuksen. Näiden pilarien varassa oleva aines ei kuitenkaan ole irrallista aikakauteen liittyvistä seikoista kuten arvoista, ihanteista sekä poliittisesta tai taloudellisesta tilanteesta. Vuorovaikutuksen tutkimusta on kritisoitu jopa epähistoriallisesta tarkastelutavasta, jossa ei huomioida riittävästi niitä yhteiskunnallisia ja historiallisia voimia jotka vaikuttavat ajatteluumme, havaintoihimme ja arvioihimme (Lannamann 1991). Mitä tietoja, taitoja tai asenteita siis kulloinkin painotetaan ja arvostetaan? Mikä merkityksentyy tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi milloinkin (ja kenen näkökulmasta)?

Ihmiskuva ja käsitys ihanneviestijästä ovat vaihdelleet läpi historian. Esimerkiksi taitavan puhujan määrittelyssä arvostettiin aikanaan tarinankerrontaa, myöhemmin vaikuttamista ja sittemmin vaikutelmien hallintaa (Spitzberg 2000). Toisaalta yhteiskunnan muutokset voivat heijastua käsityksiin osaavasta vuorovaikutuksesta varsin nopeastikin. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa parisuhdeviestinnän tutkimuksessa on todettu, että 1960- ja 1970-luvun yhteiskunnalliset murrokset muuttivat parisuhdeviestinnän ihanteita. Vielä 1950-luvulla ideaaliparisuhde esitettiin konformistisena ja sopuisana yhteistyönä. Nämä käsitykset saivat seuraavilla vuosikymmenillä tehdä nopeasti tilaa avoimuuden, itsensä toteuttamisen ja luovuuden ihanteille parisuhteissa. (Duran & Prusank 1997).

On myös esitetty, että yhteiskunnallisella tasolla tapahtuvat arvovaihtelut heijastuvat siihen, missä määrin arvostamme viestinnässä esimerkiksi assertiivisuutta ja kustannustehokkuutta, tai vastaavasti esimerkiksi dialogisuutta ja osapuolten välistä empaattisuutta (Spitzberg 2000). Se, mikä on vuorovaikutusosaamista jossakin ajassa ja paikassa, ei siis välttämättä ole sitä toisaalla.

Mitkä ihanteet ja vaatimukset heijastuvat viestijään juuri tässä ajassa?

Väitän, että esimerkiksi työelämäkeskustelussa ajassamme korostuu jonkinlainen ihanne viestijästä assertiivisena, myyvänä ilmiöiden tarinallistajana ja erilaisten ”fiilisten” ja tunnetilojen hallitsijana. Työelämässä korostetaan yksilön kykyä verkostoitua, tuotteistaa omaa osaamistaan ja viestiä siitä. Lisäksi niin esiintymisessä, organisaatioviestinnässä kuin vaikkapa bloggaamisessakin korostetaan tarinallisuutta ja tunteiden herättämistä (tätä trendiä myös tutkitaan kriittisesti, esimerkiksi Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -tutkimushankkeessa).

Ajassamme esillä on myös ihanne viestijästä itsenäisenä vastuun ottajana ja jakajana, joka sopeutuu nopeasti muutoksiin. Esimerkiksi tuoreessa Helsingin sanomien artikkelissa käsiteltiin työpaikkojen vetovoimatekijöitä ja työkulttuurin muutosta. Jutussa todetaan itseorganisoituvuuden olevan (edelleen jatkuva) trendi, joka näkyy esimerkiksi hierarkioiden purkuna ja vastuun siirtämisenä työntekijöille ja tiimeille.

Tähän trendiin kytkeytyviä havaintoja olen tehnyt omassa väitöskirjassanikin. Sen yhdessä osatutkimuksista (Horila & Siitonen, julkaisematon käsikirjoitus) tarkastelimme työelämän virtuaalitiimien jäsenten käsityksiä johtamisvuorovaikutuksen muutoksesta ajan myötä. Tutkimamme henkilöt toivat esiin muutoksen autoritaarisen johtajan ihanteesta jaetun johtajuuden ihanteeseen. Tällainen muutos luo uusia osaamisvaatimuksia vuorovaikutuksen näkökulmasta. Jos tiimin jäsen on esimerkiksi kymmenen vuoden aikana harjaantunut osaavaksi alaiseksi hierarkkisesti johdetussa tiimissä, tulee hänen näitä hierarkioita purettaessa mukautua uudenlaiseen viestintäkäyttäytymiseen. Muutokseen voi liittyä kuitenkin niin sanottua historiallista painolastia – vuorovaikutuskäytänteet eivät muutu tai tule opituksi hetkessä, ja toisille ajan ihanteisiin vastaaminen voi olla haastavampaa kuin toisille.

Spitzberg (2000) on esittänyt, että vuorovaikutusosaamisen malli, joka jättää huomiotta aikakauden merkityksen, on heikko ja altis väärinkäytöksille. Ajan huomiointi ei kuitenkaan ole vain tutkijoiden tehtävä, vaan se koskettaa myös aiheita opettavia ja kouluttavia henkilöitä. Nähdäkseni kuka hyvänsä hyötyy sen pohtimisesta, mikä vuorovaikutukseen liittyvissä arvoissa ja ihanteissa muuttuu tai pysyy ja toisaalta millaista muutosta tai pysyvyyttä kannattaa pyrkiä edistämään. Entä onko sellaisia trendejä, joihin ei kannata tarttua? Tuleeko puheviestinnän asiantuntijan seurata aikaansa, pyrkiä olemaan sitä edellä vai tarkastella sitä kenties kriittisesti etäältä?

Tähän pohdintaan kutsun kaikkia tämän tekstin lukijoita, nyt ja tulevaisuudessa. Otan myös innolla vastaan eriäviä kommentteja aikamme ihanteista! :)

Tessa Horila

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Duran, R. L. & Prusank, D. T. 1997. Relational themes in men’s and women’s popular nonfiction magazine articles. Journal of Social and Personal Relationships 14 (2), 165–189.

Lannamann. J. W. 1991. Interpersonal communication research as ideological practice. Communication Theory, 7, 179–203

Spitzberg, B. H. 2000. What is good communication? Journal of the Association for Communication Administration 29, 103–119.

Category: Uncategorized

TIEDOSTA DIALOGIIN

Posted on by 0 comment

Polarisoitunut keskustelu on tämän ajan ongelma. Ihmiset leimataan kannattajiksi tai vastustajiksi. Kukkahattutädeiksi tai natseiksi. Digihörhöiksi tai jämähtäneiksi. Missä on hyvin perusteltu, toista osapuolta ja hänen näkökulmiaan kunnioittava, tai ainakin ymmärtämään pyrkivä dialogi?

Viestinnän opettajana ja tutkijana olen ehtinyt ahdistua monen julkisen keskustelun äärellä niin television keskusteluohjelmia katsoessani kuin sosiaalisen median räävitöntä kommentointia lukiessani. Ratkaisuna olen yrittänyt sulkea silmäni. Olen poistunut (hetkellisesti) esimerkiksi Facebookista ja jättänyt television keskusteluohjelmat katsomatta. Boikotoinut koko touhua. Kun palasin esimerkiksi Faceen, huomasin, ettei yhden naisen boikottini ole juurikaan tuottanut tulosta – tuskin sellainen koskaan lopulta johtaakaan mihinkään.

Olemme varmasti monet yhtä mieltä siitä, että vuorovaikutusosaamista tarvitaan monessa paikassa, eikä vähiten keskusteltaessa erilaisista arvoista, asenteista, näkemyksistä ja kokemuksista niin mediassa kuin kasvokkainkin. Monessa yhteydessä olen kuullut puheenvuoroja siitä, että näitä taitoja ja osaamista tulisi opettaa mahdollisimman monella kouluasteella, mahdollisimman monessa paikassa ja mielellään läpäisevällä periaatteella, eli liittyneenä kaikkeen tekemiseen. Valitettavasti tässä, kuten monessa muussakaan asiassa oppiminen pelkkien omien kokemusten pohjalta on mahdollista, mutta voi viedä paljon aikaa ja johtaa jopa ei toivottuihin oppimistuloksiin. Vuorovaikutusosaamista voi kyllä oppia kuka tahansa ja missä tahansa, mutta kuka voi, ja kenen kannattaa näitä asioita opettaa?! Tilannetta voisi verrata siihen, että voisin itse viestinnän opettajana haluta ottaa omaan opetukseen mukaan vähän kemiaa, koska onhan koko elämä yhtä kemiaa, sitä on kaikkialla ympärillämme ja kaikki ”koemme” sitä jatkuvasti. Otetaan siis jotain nesteitä ja aineita ja sekoitellaan niitä viestinnän tunnilla ja katsotaan sitten, mitä syntyy. Opitaanhan siinäkin jotain – onko se sitten tehokasta ja tarkoituksenmukaista on sitten toinen juttu.

Koen, että viestinnän asiantuntijoilla on käytössään hyviä keinoja vuorovaikutusosaamisen opettamiseen ja, jos nyt ei ihan polarisoituneen keskustelukulttuurin muuttamiseen, niin ainakin sen kyseenalaistamiseen. Mikäli vain tahtoa on. Onhan toki polarisoitunut keskustelu myös monen tahon etu ja ehkä poliittinenkin motiivi. Sitä suuremmalla syyllä, ilmiöön tulisi suhtautua kriittisesti ja aktiivisesti, ei passivoitumalla ja vetäytymällä.

Viestinnän asiantuntijoiden keinovalikoima keskustelukulttuurin muuttamiseen on laaja, mutta otan tässä nyt esimerkiksi vuorovaikutusosaamisen eettisten näkökulmien esiin nostamisen ja argumentoinnin opetuksen. Jos hieman kärjistän, niin perinteisesti väittely (ja joskus jopa argumentointi) nähdään kilpailuna siitä, kuka voittaa ja kenen näkemys, ehdotus tai asia saadaan näyttämään vahvemmalta ja vakuuttavammalta. Erilaiset väittelyklubit ovat suosittuja esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Oman kokemukseni perusteella opiskelijat hakeutuvat usein viestinnän kursseille oppiakseen väittelemään ja esiintymään vakuuttavasti – myymään itsensä ja asiansa tehokkaasti. Harvemmin kurssin alussa kukaan ilmoitta tavoitteekseen sen, että haluaisi oppia ymmärtämään toisten näkökulmia, haluaisi antautua dialogiin oppiakseen toisilta ja mahdollisesti pystyä muuttamaan omia näkökantojaan ja asenteitaan. Jos haluamme välttää polarisoituneen keskustelun, niin ehkä myös nämä voisivat olla hyviä tavoitteita oppimiselle? Suvi-Tuuli Murumäen ja Tarja Valkosen Prologoksen vuoden 2016 Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä esittelemä kutsuretoriikka on mielestäni hyvä esimerkki siitä, että viestinnän ja vuorovaikutuksen opetuksen ja tutkimuksen tehtävänä voi olla yhdistää sekä eettisyys että tehokkuus. Murumäki ja Valkonen kiteyttivät Tampereella lokakuussa 2016 pitämässään esityksessä kutsuretoriikan sanoman siihen, että ”Jommankumman tai kummankin vuorovaikutusosapuolen näkemykset saattavat muuttua yhteisen ymmärryksen lisääntyessä, mutta ko. muutos ei ole itseisarvo tai tavoite”. Eli back to basics – tehokkuus JA TARKOITUKSENMUKAISUUS. Suosittelen tutustumaan.

Viime aikoina on myös digitaalisista opetusmenetelmistä ja digitaalisaatiosta käyty polarisoitunutta keskustelua esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilla ja keskusteluissa (ks. https://www.hs.fi/aihe/digitalisaatio/). Kirjoittajat nimittävät ”vastapuolelaisia” esimerkiksi digiuskovaisiksi, markkinamiesten höynäyttämiksi tai vastarannankiiskiksi näkökulmasta riippuen. Asiallistakin keskustelua on, mutta se tuntuu usein hautautuvan puolesta – vastaan –ajattelun jalkoihin. Viestinnän tutkimuksessa ja opetuksessakin on ’vanhoina hyvinä aikoina’ vertailtu kasvokkaisviestinnän ja digitaalisesti väitetyn vuorovaikutuksen eroista, haitoista ja mahdollisuuksista. Onneksi tässä asiassa on viestintätieteiden kentällä menty pitkälle eteenpäin. Tästä keskusteltiin vilkkaasi Helsingissä Tieteiden talolla järjestetyssä Prologoksen Puheviestinnän teemapäivässä 13.10 2017, jonka teemana oli nimenomaan kasvokkais- ja verkkoviestinnän limittyminen, sen tutkimus ja käytännöt.

Mikäli tämä teemapäivä meni nyt ohi, on edelleen mahdollisuus päästä kuuntelemaan alan asiantuntijoita ja keskustelemaan viestinnän näkökulmista, tutkimuksesta, kokemuksista ja näkemyksistä lokakuun loppupuolella järjestettävässä medioitua viestintää ryhmissä, verkostoissa ja organisaatioissa käsittelevässä kongressissa, (Mediated) Social Interaction in Groups, Networks and Organizations. ECREA:n (European Communication Research and Education Association)järjestämä kongressi järjestetään Helsingissä 23.–25.10.2017.

Osallistutaan, osallistetaan ja otetaan kantaa. Ei käännetä katsetta pois, vaan ollaan mukana keskusteluissa, opitaan ja opetetaan eettisyyttä, toista arvostavaa argumentointia, palautteen antamista ja vastaanottamista, neuvottelutaitoja, kuuntelemista ja niin edelleen. Ja luotetaan asiantuntijoiden ammattitaitoon, tässäkin asiassa.

Lotta Kokkonen Yliopistonopettaja Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized

ASIANTUNTIJAROOLINA SUOSITTELIJA

Posted on by 0 comment

Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten median käytöstä ennustettiin, että tulemme seuraamaan mediaa ja lukemaan lehtiä sosiaalisen median kautta, ja että esiin nousee suosittelijoita, joiden valintoihin luotamme ja joiden valitsemia uutisia luemme. Tuolloin ajatus tuntui utopistiselta. Sitä oli vaikea kuvitella. Omaan suhtautumiseeni vaikutti lisäksi se, että ajatus tuntui laiskalta. Miksi en lukisi itse. Ainakin se oli vierasta päivittäiseen sanomalehteen ja muihin oikeisiin julkaisuihin tottuneelle. Kuinkas sitten kävikään? Tänä päivänä huomaan itse toimivani juuri näin. Käytännössä omakin median käyttö ja sosiaalisen median käyttö yhdistettynä ajankäyttöön ovat osoittaneet, että suosittelijoista on hyötyä ja iloa. Enää se ei tunnu ollenkaan utopistiselta. Tiedän, että moni muu toimii samoin, mutta emme välttämättä tee sitä myöskään täysin tietoisesti.

Usein perusuutinenkin tulee tänä päivänä vastaan ensin somen kautta. Sen jälkeen kiinnostavuuden ja tärkeyden mukaan aihetta voin alkaa seurata muista medioista. Suorastaan herkullista on, kun julkaisut erikoisaiheista, joita en muuten seuraa, tulevat myös vastaan iloisina yllätyksinä. Ne lisäävät yleissivistystä ja ymmärrystä, mitä tässä ajassa tapahtuu. Sen vuoksi on hyötyä, että Facebookissa, Twitterissä ja LinkedInissä on ystäviä, kollegoita ja ammattilaisia eri aloilta, omien verkostojen eri laidoilta. Tällä hetkellä yksi tärkeimpiä syitä omalle läsnäololleni sosiaalisessa mediassa on seurata kiinnostavien alojen ja asiantuntijoiden kuulumisia, uutisia, tutkimuksia ja näkemyksiä.

Rehellisesti voin tunnustaa ja sanoa, etten suinkaan etsi itse aktiivisesti käsiini mahdollisimman laajasti kaikkea ajankohtaista ja kiinnostavaa. En ehdi enkä haluakaan käyttää ainutkertaista elämääni vain etsiäkseni kaiken aikaa sitä, mikä voisi olla tärkeää ja kiinnostavaa luettavaa. Siksi sosiaalinen media ja suosittelu tekevät minulle palveluksen. Hyvät suosittelijat tekevät sitä luontaisesti puolestani. Ja jokainen, joka jakaa itseään kiinnostavan artikkelin somessa, on käytännössä samalla suosittelija.

Kun vaihdamme näkökulmaa, jokainen voi toimia myös suosittelijana.

Tämä on ollut itselleni tärkeä oivallus. Kun itse en tällä hetkellä tee tutkimusta, koen yhdeksi tärkeimmistä puheviestinnän alan asiantuntijatehtävistäni pyrkiä olemaan hyvä, luotettava ja seurattu suosittelija. Olen ottanut suosittelijan roolin itselleni asiantuntijuuden kehittämiskohteeksi sosiaalisessa mediassa. Jotta voisin jakaa uutta tutkimusta, artikkeleita ja muita kirjoituksia alan piiristä, pyrin myös seuraamaan aktiivisesti alan kollegoita. Tätä suosittelen lämpimästi muillekin.

Riitta Vanhatalo

FT, toiminnanjohtaja

Suomen Kotiseutuliitto

Category: Uncategorized

KUUNTELE, KYSY, KESKUSTELE

Posted on by 1 comment

Kirjoitin noin vuosi sitten julkaistussa ProBlogi-kirjoituksessani ”Keskustelen, siis ajattelen” siitä, kuinka meidän pitäisi keskustella enemmän. Väitin, että ”oppimista sekä tieteen ja tutkimuksen kehittämistä ja kehittymistä tapahtuu kyseenalaistamalla sekä omia ajatuksia testaamalla muiden kanssa keskustellen.” Ilokseni kirjoitus herätti keskustelua sekä Twitterissä että ihmisiä kohdatessani. Nämä kohtaamiset saivat minut pohtimaan keskustelua lisää useista eri näkökulmista.

Monet totesivat puhumisen olevan joskus liiallista. Kuulin useita esimerkkejä siitä, kuinka monissa keskustelutilanteissa joukossa on joku, joka haluaa tuoda esille omaa osaamistaan. Hän vie yhteisestä keskusteluajasta ison osan kertomalla omista näkemyksistään. Hän ei myöskään esitä kysymyksiä, eikä välttämättä kuuntele muita. Tavoitteena ei ehkä olekaan keskusteleminen, vaan pikku esitelmän pitäminen. Tämä voi olla tahallista tai tahatonta, mutta se monesti turhauttaa muita osallistujia. Kertoipa joku jopa alkaneensa vältellä sinänsä mielenkiintoisia ja tärkeitä julkisia keskustelutilaisuuksia törmättyään liian usein tähän ilmiöön.

Yksi tärkeä vuorovaikutusosaamisen osa-alue onkin kuunteleminen. Kuuntelemisen tutkija lehtori Tuula-Riitta Välikoski on todennut osuvasti: “Kuunteleminen, sanoman vastaanottaminen, on vuorovaikutuksen keskeisin tapahtuma. Se on vuorovaikutuksen liima.” Kuuntelemisesta puhutaan nykyisin paljon ja sitä pidetään tärkeänä osana vuorovaikutusta. Monesti kuitenkin tuntuu, että kuunteleminen on niin itsestään selvää, että siihen ei kiinnitetä huomiota oman osaamisen osana.
Edellä mainittuja tilanteita miettiessäni mieleeni nousi myös assertiivisuuden käsite. Jämäkkä ihminen pitää huolta omista oikeuksistaan muiden oikeuksia kunnioittaen. Hän ei jyrää muita, eikä anna muiden jyrätä itseään.

Pohdin myös ajankäyttöä – kuinka paljon kukin saa aikaa omalle puheelleen vuorovaikutustilanteissa. Keskustelutilanteissa on joskus epäselvää, voiko toisen puheenvuoroa keskeyttää. Etenkin kun meille joillekin on syvälle takaraivoon iskostettu ajatus, että toisen puheen keskeyttäminen on epäkohteliasta. Toisaalta voisi olla paikallaan pitää epäkohteliaana häntä, joka käyttää kaikkien tilanteeseen osallistuvien yhteistä aikaa omien asioidensa esille tuomiseen tai ajatuksiensa selkiyttämiseen. Tällöin tilaisuuden ajankäytön valvomista voitaisiin pitää yhteisestä edusta huolehtimisena, eikä yksilönvapauksia rajoittavana.

Laajemmassa näkökulmassa yksilön turhautuminen on sivujuonne. Esimerkiksi yhtenä yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotona kehitetään lähidemokratiaa ja kansalaisten osallistumista päätöksentekoprosesseihin. Kunnissa järjestetään avoimia keskustelutilaisuuksia, joissa kuntalaisilla on mahdollisuus kysyä ja keskustella ajankohtaisista asioista. Tilaisuuksien tarkoituksena on saada erilaisia näkökulmia päätöksenteon tueksi. Demokratian kannalta on merkityksellistä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita näistä muodostuu.

Tässä kirjoituksessa asetan uuden tavoitteen: aletaan joukolla kunnioittaa muita osallistujia ja muiden osallisuutta. Päätetään seuraavan kerran keskustellessamme, että kuuntelemme toisiamme kunnolla ja pyrimme todelliseen vuorovaikutukseen keskustelua eteenpäin vieden. Tämä vaatii sen, että emme kuuntele vain reagoidaksemme, vaan myös ymmärtääksemme. Kehitetään omaa vuorovaikutusosaamistamme, jotta kaikki voisivat kokea olevansa samanveroisia keskustelijoita.

Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri

Category: Uncategorized

MIKSI VIESTINTÄTEKNOLOGIA EI RIITÄ RATKAISEMAAN SISÄISEN VIESTINNÄN ONGELMIA?

Posted on by 0 comment

Valmistuin viestintätieteen maisteriksi Jyväskylän yliopistosta viitisen vuotta sitten. Yliopistossa viestintää on opetettu hieman kauemmin, muutaman vuosikymmenen ajan. Juhlavuotta viettävässä Suomessa nuori oppiaine, verrattuna vaikkapa kauppatieteeseen, jota on opetettu suomalaisissa yliopistoissa moninkertaisilla opiskelijamäärillä jo yli 100 vuotta.

Kansainvälinen tutkimus, intensiivinen ja korkeatasoinen opiskelu pienissä ryhmissä – ei ihme, että viestintätieteen opinnot valmistavat huipputason asiantuntijoita tulevaisuuden työtehtäviin ihmisten välisen viestinnän ja vuorovaikutuksen, teknologiavälitteisen viestinnän sekä hajautettujen ryhmien ja tiimien johtamisen ja kehittämisen pariin.

Moni miettii, mitä osaa, mihin omaa osaamista voisi hyödyntää ja mitä arvoa sillä on insinöörejä ja kauppatieteilijöitä vilisevässä työelämässä. Samaa mietin itsekin, kun aikoinaan kuuntelin oppiaineen esittelyä uusille opiskelijoille: ”Valmistutte tulevaisuuden ammattiin, jota ei vielä ole olemassa”.

Kunnes työelämän kokemuksen kautta huomasin, että viestijöillä todella on ainutlaatuinen näkökulma, ajattelutapa ja osaaminen, joka tuottaa tulosta ja jota tarvitaan työelämän kehittämisessä enemmän kuin koskaan.

Kun työelämässä puhutaan viestinnästä, sillä tarkoitetaan päivittäisestä työstä, ihmisistä ja liiketoiminnasta irrallista viestintätoimintoa, jossa työskentelee siihen palkattua henkilöstöä

 

Yrityksissä viestintä painottuu usein mainontaan, markkinointiin ja yhteiskuntasuhteisiin, kun sisäisellä viestinnällä tarkoitetaan lähinnä koko henkilöstöä koskevia tietoja ja johdon viestintää yrityksen asioista.

Tietenkin tarvitaan yritys-, yhteiskunta- ja organisaatioviestintää, josta vastaavat siihen valitut ammattilaiset. Työ kuitenkin syntyy vuorovaikutuksessa, jota tehdään organisaatioissa, joka on ihmisten muodostama sosiaalinen systeemi, jota luodaan ja ylläpidetään vuorovaikutuksessa.

Työelämässä harvoin puhutaan työhön ja työtiimeihin liittyvästä päivittäis- ja ryhmäviestinnästä, joka työelämän kontekstissa tarkoittaa sisäistä viestintää tai työyhteisöviestintää eli ”kaikkea sitä ihmisten välistä muodollista ja epämuodollista viestintää ja vuorovaikutusta, jota tarvitaan työyhteisössä työn tekemisessä, vuorovaikutussuhteiden rakentamisessa ja ylläpitämisessä sekä yhteisten tavoitteiden neuvottelemisessa ja saavuttamisessa”, kuten Kemppainen ja Laajalahti määrittelevät Prologissa julkaistussa artikkelissaan.

Vielä harvemmin yrityksiin palkataan tästä vastaavaa henkilöä, vaikka sisäinen viestintä on perusedellytys arjen työn tekemiselle ja johtamiselle ja jonka laatu vaikuttaa merkittävästi työn tuottavuuteen, tuloksellisuuteen ja hyvinvointiin työpaikoilla.

Otetaan esimerkiksi tietointensiivinen asiantuntijatyö, joka on luonteeltaan ihmisten ajatteluun ja vuorovaikutukseen perustuvaa työtä, jonka tavoitteena on toisten ongelmien ratkaiseminen ja tarpeisiin vastaaminen

 

Käytännössä tietointensiivinen asiantuntijatyö on keskittymistä vaativaa ongelmanratkaisua ja tiedon tuottamista sidosryhmille. Työn tekemiseen tarvitaan tietoa – ohjeita ja tiedotteita, joiden avulla työntekijä saa työtehtävän suorittamiseen tarvittavaa ajantasaista tietoa silloin, kun sitä tarvitaan.

Tietointensiiviselle asiantuntijatyölle ominaista on yhteisöllinen ongelmanratkaisu ja yhteistyö, minkä vuoksi työtä tehdään tiimeissä, jotka ovat usein monitahoisia ja verkostomaisia ja joissa työskennellään hajautetusti toimistolla ja etäällä. Tähän liittyen myös viestintätarpeet ovat erilaisia ja liittyvät työssä tarvittavan informaation lisäksi tietoon ja ymmärrykseen ryhmän toiminnasta, tavoitteista, rooleista ja vastuista. Yhteinen identiteetti, yhteenkuuluvuus ja luottamus ovat myös esimerkkejä asioista, jotka luodaan ryhmän vuorovaikutuksessa ja joita tarvitaan sujuvaan ja tulokselliseen yhteistyöhön arjessa.

Työelämässä ohjeet ja tiedotteet koetaan usein helpoiksi ja konkreettisiksi sisäisen viestinnän muodoiksi. Tiimiin vuorovaikutus sen sijaan on monelle mysteeri ja menestyvä tiimi sattumaa, johon ei voi tietoisesti vaikuttaa.

Tietotyön tekemiseen liittyy erilaisia haasteita ja tyypillisimmät ongelmat liittyvät juuri viestintään ja yhteistyöhön, joita pyritään ratkaisemaan viestintäteknologian avulla

 

Viime vuosina yrityksissä on yleistynyt esimerkiksi sosiaalinen intranet, joka tarjoaa työssä tarvittavan tiedon lisäksi mahdollisuuden yhteistyön parantamiseen ”sisäisen somen” tai pikaviestimen avulla.

Tarkoituksena on parantaa työn tuottavuutta ja yhteistyötä siirtämällä viestintä vapaa-ajalta tuttuihin helppoihin ja hauskoihin sosiaalisen median kaltaisiin kanaviin, jossa tieto virtaa avoimesti ja läpinäkyvästi ja josta jokainen voi valita, mitä haluaa seurata. Viestintä toisten kanssa on helppoa, kun toinen on aina saatavilla ja viestien kirjoittaminen on nopeampaa ja epävirallisempaa kuin sähköpostilla.

Kehitystyötä tehdään pienessä ryhmässä teknologialähtöisesti oletettuihin tarpeisiin ja mielipiteisiin perustuen irrallaan arjen työstä ilman sisäisen viestinnän kehittämiseen tarkoituksenmukaista koulutusta. Ensin hankitaan uusi viestintäväline, pyydetään työntekijöitä siirtämään nykyiset sisällöt uuteen alustaan, luodaan alustalle eri teemoihin liittyviä yhteisöjä, joihin ihmiset voivat liittyä keskustelemaan. Käyttöönoton yhteydessä järjestetään markkinointikampanja ja koulutuspäivä uuden teknologian käyttöön.

Hyvin usein intranetin kehitysprojektit yrityksissä viivästyvät, epäonnistuvat tai eivät ainakaan ole kovin pitkäikäisiä. Uudesta teknologiasta huolimatta tietoa ei löydy, yhteisöt ja pikaviestimet hiipuvat käytöstä ja henkilöstöä syytetään muutosvastarinnasta. Henkilöstön mielestä viestintäteknologiasta olisi heille hyötyä, jos se vastaisi arjen tarpeita.

Kun tietotyö lisääntyy, viestintäteknologian käyttö yleistyy, mikä houkuttelee sen käyttöön myös arjen viestintäongelmien ratkaisemisessa

 

On tärkeää, että käytössä on viestintäteknologiaa, joka mahdollistaa työn tekemisen ja johtamisen modernissa työympäristössä, jossa työntekijät arvostavat joustavan työn mahdollisuutta.

Työelämässä viestintäteknologian hankintaa perustellaan työn tehokkuudella ja viestinnän helpottumisella, kun sähköpostitulva vähenee ja tilalle tulevat uudet, yhteistyöhön paremmin sopivat viestintävälineet ja henkilöstö voi paremmin keskittyä työn tekemiseen vaikkapa etänä.

On arvioitu, että työntekijät käyttävät sähköpostia kuusi tuntia päivässä, kun pikaviestimiä käytetään vieläkin enemmän. Reaaliaikaiseen viestintään liittyy myös haaste jatkuvasta tavoitettavissa olemisesta, minkä vuoksi niiden suunnittelematon käyttö aiheuttaa asiantuntijatyölle häiriöitä ja keskeytyksiä, jotka tutkitusti vaikeuttavat keskittymistä ja lisäävät työn kuormittavuutta ja stressiä.

Kun uusi viestintäteknologia ei helpottanutkaan työssä tarvittavan tiedon saatavuutta ja käyttöä, työpaikoilla työtä tehdään edelleen puutteellisella tiedolla tai kysytään muilta, mikä aiheuttaa työtiimille jatkuvia keskeytyksiä. Kun keskittymistä vaativia töitä ei ehditä keskeytysten lomassa tekemään, työn kuormitus kasvaa ja töitä tehdään iltaisin ja viikonloppuisin, mikä vie ajan muilta tärkeiltä asioilta.

Esimiehen ratkaisu tieto- ja ylityötulvassa kamppailevan asiantuntijan tilanteeseen on usein priorisointi. Kun asiantuntija sitten päättää olla vastaamatta jatkuviin yhteydenottoihin, muiden työ kärsii ja viivästyneistä vastauksista huomautellaan käytävillä ja palavereissa.

Hyvästä tarkoituksesta huolimatta yrityksessä tehty teknologialähtöinen kehitystyö ei tue työn tekemistä, vaan päinvastoin luo työympäristöön entistä enemmän haasteita, jolloin mahdollisuus syvää keskittymistä ja laadukasta yhteistyötä vaativan asiantuntijatyön tekemiseen heikentyy, mikä vaikuttaa suoraan työn tulokseen, ilmapiiriin ja hyvinvointiin arjessa.

Vaikka viestintäteknologian käyttö yleistyy työpaikoilla jatkuvasti, miksi suurimmat ongelmat silti liittyvät viestintään ja yhteistyöhön ja mitä niille voidaan tehdä?

 

Tärkeä ja ajankohtainen kysymys, koska tietointensiivisessä toimintaympäristössä sisäinen viestintä eli työssä tarvittava tieto ja yhteistyö muodostavat asiantuntijatyön perustan, jonka tulisi olla kunnossa, jotta yrityksen tavoitteet saavutetaan päivittäisessä työssä.

Tietointensiivisessä asiantuntijatyössä työn tekemiseen tarvitaan selkeää ja oikea-aikaista tietoa, jonka tuottaminen on käyttäjän ja tuottajan välinen viestintäprosessi, johon tarvitaan ymmärrystä työstä ja tarpeista, minkä pohjalta tietoa voidaan tuottaa ja jakaa tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti siihen sopivan viestintäteknologian avulla.

Asiantuntijatyö on yhteistyötä, jota tehdään tiimissä, joka on ihmisten muodostama sosiaalinen systeemi, joka tarvitsee toimiakseen tietyt rakenteet ja tekijät. Tiimin muodostamiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan tietoa ja yhteistä ymmärrystä tiimin toiminnasta, jota tietoisesti luodaan ryhmän vuorovaikutuksessa kasvotusten ja teknologian välityksellä.

Viestintäteknologia itsessään ei ole viestintää, vaan väline tiimin toimintaan ja tiedon tuottamiseen tarvittavien vuorovaikutusrakenteiden ja -prosessien toteuttamiseen ihmisten toiminnassa. Vaikka käytössä olisi uusin ja hienoin väline, mitä markkinoilta löytyy, arjen viestintäongelmat jatkuvat ja syvenevät, jos sisäisen viestinnän systeemiä eli tiedon tuottamiseen ja jakamiseen sekä tiimin toimintaan ja yhteistyöhön tarvittavia rakenteita, prosesseja ja käytäntöjä ei ole suunniteltu tarpeita vastaavaksi yhdessä henkilöstön kanssa.

Näiden suunnittelu ja kehittäminen ei ole mysteeri tai mahdoton tehtävä, kun käytössä on ihmisten väliseen viestintään ja vuorovaikutukseen tarvittavaa tietoa ja osaamista.

 

Kati Rautio
Viestinnän asiantuntija (FM), perustaja, job designer
Brossa Oy

Category: Uncategorized

KUN SIVU KÄÄNTYY – LIIKEHDINTÄÄ PUHEVIESTINNÄN OPETTAMISEN KENTÄLLÄ

Posted on by 0 comment

Puheviestinnän alan opettajien ensimmäinen koulutus järjestettiin Suomen Puheopistossa. Sieltä valmistui logonomeja, joita valmistui 305 vuosien 1947–1980 välillä. 1970-luvun lopulla opetusministeriö edellytti alan koulutuksen siirtämistä yliopistoon ja Suomen puheopiston toiminta virallisena oppilaitoksena lakkasi. Logonomeilla oli kuitenkin oma yhdistys Logonomit ry, joka oli perustamassa myös puheviestinnän tieteellistä yhdistystä Prologosta.

Logonomien koulutus oli luomassa pohjaa puheviestinnän yliopistokoulutukselle, ja logonomit olivat monella saralla alan uranuurtajia. Koska logonomeja ei ole enää valmistunut vuosikymmeniin, niin on selvää, että jäsenistö ikääntyy eikä uusia jäseniä tule. Tähän päivään saakka Logonomit ry on tunnettu erityisesti Vuoden puhujan valinnasta. Tänä vuonna valittiin Vuoden puhujaksi Aira Samulin. Hän oli oli 40. tittelin saanut ja samalla kaikkien aikojen viimeinen Vuoden puhuja, sillä samassa tilaisuudessa yhdistys ilmoitti lopettavansa toimintansa.

Yksi vaihe suomalaisen puheviestinnän historiassa päättyy, kun Logonomit lopettavat yhdistystoimintansa. Mutta – niin kuin elämässä usein – jonkin päättyessä kääntyy samalla uusi sivu uusine mahdollisuuksineen.

Uuden sivun historia alkoi vuonna 2006, kun kutsuin eri puolelta Suomea Tampereelle tuttuja puheviestinnän opettajia, jotka opettivat puheviestintää yliopistojen kieli- ja viestintäopinnoissa. Tuolloin alkoi epämuodollisen verkoston toiminta, joka ensin toimi VASU-hankkeen nimellä. Vasu muuttui pian LAAPU-hankkeeksi (laatua puheviestinnän opetukseen) ja mukaan tuli myös ammattikorkeakoulujen puheviestinnän opettajia.

Laapu on toiminut epävirallisena puheviestintää korkeakouluissa opettavien verkostona, joka on järjestänyt tapaamisia ja koulutustilaisuuksia alan opettajille. Laapun yksi merkittävä saavutus on, kun se määritteli kieli- ja viestintäopintoihin kuuluvan puheviestinnän opetuksen tavoitteet ja ydinsisällöt, jotka on esitelty kirjassa Akateeminen puheviestintä.

Laapu ei ole kuitenkaan järjestäytynyt yhdistykseksi, mikä vaikeuttaa monella tavalla sen käytännön toimintaa. Tämän takia Laapu ja Prologos ry ovat alkaneet neuvotella Laapun liittämisestä osaksi Prologoksen toimintaa. Prologos pystyy tarjoamaan Laapulle organisoidun toiminnan puitteet ja resursseja.

Jos laapulaiset päättävät liittyä joukkoomme, niin yhdistyksen puheenjohtajana toivotan laapulaiset sekä lämpimästi tervetulleeksi yhdistykseemme että tervetulleiksi vaikuttamaan aktiivisesti Prologoksen toimintaan. Tämä liitos toivottavasti heijastuu puheviestinnän opettamisen asioiden entistä vahvempana näkymisenä yhdistyksen toiminnassa. Toivonkin, että voimme virallistaa tämän liiton jo alkusyksystä.

Kun siis puheviestinnän opettamisen historiassa yksi sivu kääntyy logonomien päättäessä toimintansa, niin uusi sivu näyttäisi alkavan uusin voimin ja ideoin, jos Prologoksessa on jatkossa entistä enemmän alan opettajia mukana.

Pekka Isotalus

Puheenjohtaja, Prologos ry

Puheviestinnän professori, Tampereen yliopisto

Kirjallisuus

Almonkari, M. & Isotalus, P. (toim.), 2009. Akateeminen puheviestintä. Helsinki: Finn Lectura.

 

 

Category: Uncategorized

SATOKAUSIEN TAITEKOHDASSA – TYÖSSÄ JAKSAMISEN RAJAVIIVOILLA

Posted on by 0 comment

Tähän aikaan vuodesta keräämme kuluneen lukuvuoden satoa. On aika katsoa, mitä tuli tehtyä ja millaisin tuloksin. Täytämme tilastoja, joissa kysytään opiskelijamääriä, erilaisten kurssien ja ryhmien lukumääriä, kertyneitä opintopisteitä, hyväksyttyjä ja hylättyjä kurssisuorituksia, pidettyjä esitelmiä ja tuotettuja julkaisuja. Määrällisin mittarein puntaroimme satokauden tuottoa. Mutta missä ovat laadulliset mittarit? Missä kysytään, ja kuka kysyy, miten jaksoimme työmme tehdä, mikä vaikutti jaksamiseemme ja mistä saimme vauhtia työhyvinvointiin?

Työhyvinvointi on kokonaisuus, joka muodostuu työstä ja sen mielekkyydestä, terveydestä, turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Hyvä ja motivoiva johtaminen sekä työyhteisön ilmapiiri ja työntekijöiden ammattitaito lisäävät työhyvinvointia. Työhyvinvointi vaikuttaa työssä jaksamiseen ja työn tuloksiin. Se, miten voimme, on yhteydessä siihen, mitä työllämme tuotamme. Kyse on molempiin suuntiin vaikuttavasta kehästä, joka kiertyy joko myönteiseen tai kielteiseen suuntaan. Väitetään, että tekemällä hyvinvointia vahvistavia valintoja, voimme itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan ratas liikahtaa.

Olemme jo useamman vuoden kollegani kanssa kehitelleet leikkimielisiä lausahduksia alkavaan lukuvuoteen. Näiden lausahdusten tarkoituksena on ajatusten suuntaaminen työhön, sen ytimiin, työn tuloksiin ja työssä jaksamiseen. Eräänä vuonna päätimme sanoa kaikkiin ehdotuksiin aina ensimmäiseksi ”EI”. Opettelimme tunnistamaan rajojamme ja resurssejamme sekä kieltäytymään määrätietoisesti. Emme ensimmäisenä syöksyneet mielenkiintoiselta vaikuttavan työtehtävän kimppuun vaan mietimme, onko meillä oikeasti aikaa ja voimavaroja tarjottuun tehtävään. Innokkuus saattoi olla tiedostamaton uhka, jota yritimme suitsia kieltäytymällä kohteliaasti ja sanomalla ”ei”.

Mikä työssä on tärkeintä? Pohdittuamme kysymystä, yksi lukuvuosi vierähti teemalla ”kahvitauot, lounastauko ja kotiinlähtö”. Tällä halusimme muistuttaa itseämme siitä, miten tärkeää on ladata akkuja pitkin päivää. Ei riitä, että palauttelet itseäsi iltaisin ja viikonloppuisin, myös työpäivän aikana on syytä hellittää – edes hetkeksi. Ja että muistaisimme pitää työpäivät kohtuumittaisina. Tätä sanomaa toitotimme toisillemme etenkin silloin, kun kaikki tuntui olevan levällään ja kiire hoputti höyryämään. Halusimme välttyä stressiltä ja sen jättämiltä jäljiltä aivoissamme.

Kulunut lukuvuosi pyörähti tutusta teeveesarjasta jalostetulla hokemalla ”Älä häslää – keskity ytimeen!” Tämä mielessämme olemme kollegani kanssa keskustelleet lukuisia kertoja siitä, mihin meidän tulisi keskittyä, millaisia tuloksia tuottaa. Teemavuoden myötävaikutuksella olemme huumorin säestyksellä muistuttaneet toisiamme työn ytimen etsimisestä ja siihen keskittymisestä.  Hokema on jalostanut ja lannoittanut, ei vain keskinäistä ajatustenvaihtoamme, vaan konkreettisesti niitä valintoja, joilla itse voimme vaikuttaa sekä työn mielekkyyteen että työssä jaksamiseen. Ettei meille vaan kävisi niin, että fokus on kateissa ja aika palasina.

Puheviestinnän opettajaurani alussa ryhmäkoko oli noin 12 opiskelijaa. Tänään minimikoko on 15 ja yleensä opiskelijoita on ryhmässä 25 – tuplamäärä alkuaikoihin verrattuna. Ei ollut tietokoneita, ei ollut sähköisiä oppimisalustoja, ei ollut edes sähköpostia – voitko kuvitella! Kirjaston kaukolaina tehtiin tiskillä ja muistiinpanot tieteellisistä julkaisuista kirjattiin aakkosjärjestyksessä oleville muistikorteille. Piirtoheitinkalvot pestiin ja käytettiin uudelleen, dataprojektorista ei tietoakaan. Jos piirtoheittimen lamppu paloi, oltiin pulassa. Suurin uhka työssä… Entä tänään?

Sähköpostissa on viesti, jossa muistutetaan kevään opetustilastoista, työaikakirjauksista, työsuunnitelmasta ja palautekoosteista. Moodle on täynnä hyväksytty-merkintöjä satojen opiskelijoiden palauttamista sadoista kirjallisista reflektioteksteistä – kaikki luettuna, arvioituna, pohdittuna, koottuna, tiivistettynä, palautteen palautteena palautettuna. Hmm, mikähän tässä mahtaa olla ydintä? Voisiko tuosta jotakin jättää vähemmälle, supistaa, tehdä toisin? Millä voisimme vauhdittaa uuden satokauden tuottoa?

”Työtä tehdään työantajan antamilla resursseilla”, on viisaasti sanottu. Sen kun osaisi vielä muuttaa ajatteluksi omalle kohdalle, konkreettisista teoista ja valinnoista puhumattakaan. Vanha kansa on jo aikaa sitten ymmärtänyt, että ”hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä”. Myös digiaika muistuttaa, että ”vähemmän on aina enemmän”. Onhan noita vaihtoehtoja. Pistetäänpä hautumaan.

Kiireetöntä ja levollista kesää kaikille!

Marja-Leena Hyvärinen

Yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus, Kuopion kampus

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company