VIESTINTÄTIETEILIJÄ KENTÄN LAIDALLA

Posted on by 0 comment

Viimeaikaisissa ProBlogin kirjoituksissa on ansiokkaasti nostettu esiin työyhteisöjen ja työelämän vuorovaikutusilmiöitä. Vilja Laaksonen esimerkiksi kirjoittaa, että ” Luottamuksen varaan rakentuva yrityskulttuuri vaatii toimivia vuorovaikutussuhteita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokaisella meillä on tarve kokea olevansa arvokas ja osa yhteisöä.” Tässä blogikirjoituksessa tarkastelen, miten nämä ilmiöt näyttäytyvät lasten ja nuorten urheiluharrastuksissa, joissa erilaiset joukkueet ja ryhmät toimivat kasvualustana tulevaisuuden työntekijöille.

Näkökulmia aiheeseen olisi useita, mutta pohdin nyt valmentajan ja pelaajien välistä vuorovaikutusta joukkueurheilussa. Suomessa nuoret ja lapset ovat entistä enemmän siirtyneet pihapeleistä ja omaehtoisesta harrastamisesta ohjattuun toimintaa, seuroihin ja järjestöihin. Urheilussa ja erityisesti kilpatasolla lasten ja nuorten harjoitusmäärät voivat hipoa 30 tuntia viikossa, lajista riippuen. Millaiseksi se psykologisaffektiivinen ympäristö, jossa lapset ja nuoret viettävät runsaasti aikaansa muotoutuu, riippuu paljolti ryhmän tai joukkueen valmentajasta.

Suomessa junioriurheilun valmennustoiminta perustuu pääasiassa vapaaehtoisuuteen. Todettakoon tässä, että arvostan todella paljon kaikkia vapaaehtoisia lasten ja nuorten valmentajia, jotka ilta toisensa jälkeen saapuvat paikalle, hoitavat joukkueiden harjoittelun suunnittelun ja toteutuksen usein oman päivätyönsä tai esimerkiksi opintojensa ohella.

Valmentajan vuorovaikutus

Useat tutkimukset osoittavat, kuinka merkityksellinen valmentajan rooli on joukkuehengen ja ilmapiirin luojana. Ilmapiirillä ja valmentajan viestintätyylillä puolestaan on osoitettu olevan vaikutusta esimerkiksi urheilijan motivaatioon, suoriutumiseen ja hänen kokemaansa stressiin ja väsymykseen (ks. koontia aiheesta esim. Davis ym. 2018). Kuinka paljon valmennustyylillä ja valmentajan viestinnällä on yhteyksiä toisiinsa, riippuu näkökulmasta. Joskus ajatellaan jopa, että kaikki valmennus on tavalla tai toisella viestintää ja vuorovaikutusta.

Kirjallisuudesta piirtyy aika laaja skaala huippuvalmentajista ja heidän valmennus- ja viestintätyyleistään. Tyylit voivat vaihdella hyvin autoritaarisesta ja käskyttävästä tyylistä henkilökohtaiseen tyyliin. Henkilökohtaiselle tyylille näyttäisi olevan ominaista vuorovaikutussuhteiden merkityksen korostuminen ja vuorovaikutuksen vastavuoroisuus. Kaikkiaan näyttäisi siltä, että viestinnällisesti niin kutsuttu henkilökohtainen tyyli näyttäisi olevan tehokkaampi. Joukkueurheilussa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valmentaja on tietoinen ja kiinnostunut myös urheilijan harjoittelun ulkopuolisesta elämästä. Hyvä valmentaja osaa kuitenkin soveltaa erilaisia tyylejä tilanteen ja vuorovaikutuskumppanin mukaisesti.

Vuorovaikutuksen seurauksia

Yhtenä keskeisenä vuorovaikutuksellisena ilmiönä joukkueurheilussa on nähty juuri valmentajan kyky luoda yksilöitä tukeva yhteisöllinen ilmapiiri, jossa lapsi tai nuori kokee kuuluvuutta ja hyväksyntää. Valmentajilla on varmasti paljon kokemuksellista tietoa siitä, miten hyvä ilmapiiri ja yhteisöllisyys syntyvät joukkueeseen ja usein hyvä fiilis ja yhteenkuuluvuus välittyvät myös kentän laidalle. Mutta miten rakentaa kuulumisen tunnetta, jos sattuu olemaan se lapsi tai nuori, joka keikkuu esimerkiksi kahden eritasoisen joukkueen välissä? Toisinaan saadaan kutsu paremman joukkueen harjoituksiin ja jopa peleihin, mutta muuten annetaan ymmärtää, että oikeastaan kuuluisit siihen heikompaan joukkueeseen tai ryhmään. Tällaisessa tilanteessa valmentajan vuorovaikutus noussee ensiarvoisen tärkeäksi, sillä harvoin nuoret tai lapset itse pystyvät tarjoamaan sosiaalista tukea ja hyväksyntää kaverille, josta ei olla ihan varmoja, mihin porukkaan hän nyt ’oikeasti’ kuuluu. Rajojen vetäminen meidän ja muiden välillä tapahtuu nimenomaan vuorovaikutuksessa ja valmentaja on tässä esimerkillisessä asemassa luotsaamassaan joukkueessa.

Urheilu ja valmentajat eivät ole immuuneja ilmiölle, jota on tutkittu runsaasti esimerkiksi opettajien vuorovaikutuksessa. Itseään toteuttava ennustus (eng. self-fulfilling prophesy) on tutkimusten lisäksi tuttu ilmiö useastakin keskustelusta, jossa vanhemmat vertailevat lastensa joukkeurheilukokemuksia. Käytännössä ilmiö tarkoittaa sitä, että kun meillä on joku ennakko-oletus esimerkiksi henkilön kyvyistä tai taidoista, kohtelemme häntä sen mukaisesti ja lopulta henkilö alkaa toteuttaa tuota ennakko-oletusta. Urheilussa ja koulumaailmassa puhutaan usein esimerkiksi yli- tai alisuoriutumisesta.

Valmentajalla on omat ihanteensa ja näkemyksensä siitä, mitä kussakin lajissa vaaditaan ja edellytetään huipulle pääsyyn. Toisaalta tiedämme, että varhainen erikoistuminen alkaa olla menneen talven lumia useimmissa joukkuelajeissa(kin). Kuka oikeasti pystyy sanomaan, kenestä tulee huippu, kun lapset kehittyvät eritahtisesti, nopeita kasvupyrähdyksiä ja motivaatiopiikkejä sisältävässä elämänvaiheessaan. Toisaalta jotkin fyysiset ominaisuudet ovat faktoja, joita ei voida kiistää. Miten ja millaisissa kehitysvaiheissa lapselle ja nuorelle olisi sitten hyvä ja turvallista puhua esimerkiksi hänen fyysisitä tai psyykkisistä ominaisuuksistaan tavalla, joka tukee lapsen kokonaisvaltaista kehitystä? Tässä kohdassa kehityspsykologinen tieto tulisi yhdistää pedagogiseen ajatteluun ja taitavaan vuorovaikutukseen. Useat valmentaja osaavat näin tehdäkin, enkä osaa muuta kuin ihailla sitä tapaa, jolla lapsi tai nuori hahmottaa omat rajansa, motivoituu kehittämään itseään ja innostuu tekemisestä niin, että kasvu ja kiinnittyminen ovat mahdollisia. Aina tilanne ei kuitenkaan ole näin ruusuinen. Ikävimmät kommentit olen kuullut erään nuoren kertomana tilanteesta, jossa valmentaja oli kommentoinut kokonaista ikäkautta toteamalla, että ”kyllä on paska vuosikerta”. Miten voimmekaan olettaa, että hänen valmennuksessaan nuoret itse uskovat itseensä ja tahtovat kehittyä entistä paremmiksi?!

Valmentajien vuorovaikutukseen tulisi kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tätä tekstiä kirjoittaessani tiedän kyllä, että meidän viestintätieteilijä-äitien tulisi myös tajuta, että jos aiomme huipulle lajissa kuin lajissa, on kilpailu kovaa ja siihen on totuttava. Tähän liittyy myös rankan palautteen saaminen ja esimerkiksi kahden eri tasoisen joukkueen välissä seilaaminen. Vuorovaikutukseen voidaan kiinnittää huomiota niin, että se tukee lapsen ja nuoren itsetuntoa, motivaatiota ja oppimista. Valmentajan viestintätyylillä ja vuorovaikutusosaamisella on merkitystä. Tiedämme, että mikäli koemme kuulumisen tunteita tiettyyn joukkueeseen ja yhteisöön, teemme kovemmin töitä yhteisön eteen, opimme yhdessä tehokkaammin ja saamme ja vastaanotamme sosiaalista tukea, joka on ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta ehdottoman tärkeä elementti.

 

Yliopistonopettaja Lotta Kokkonen, FT

Jyväskylän yliopiston kielikeskus

 

Aiheeseen liittyviä tuoreita tutkimuksia ja kirjallisuutta

Erickson, K. & Côté, J. (2016) A season-long examination of the intervention tone of coacheathlete interactions and athlete development in youth sport Psychology of Sport and Exercise 22 (2016).

Davis, L., Appleby, R., Davis, P., Wetherell, M. & Gustafsson, H. (2018) The role of coach-athlete relationship quality in team sport athletes’ psychophysiological exhaustion: implications for physical and cognitive performance. Journal of Sports Sciences, 36(17), 1985–1992.

Kinnerk, P., Harvey, S., MacDonncha, C. & Lyons, M. (2018) A review of the game-based approaches to coaching literature in competitive team sport settings. Quest, DOI: 10.1080/00336297.2018.1439390

Smith, M. J., Figgins, S. G. & Sellars, C. N. (2016) Antecedents and impacts of effective and inspirational coach communication. Teoksessa R. Thelwell, C. Harwood & I. Greenlees (toim.), The psychology of sports coaching: Research and Practice. London: Routledge, 218-234.

Category: Uncategorized

TYÖYHTEISÖ VOI EDESAUTTAA OPISKELIJAN TYÖELÄMÄÄN SIIRTYMISTÄ

Posted on by 0 comment

Lähes jokaisella meistä on kokemusta siitä, miltä tuntuu mennä uuteen työyhteisöön. Yksilölliset odotukset voivat olla hyvin erilaisia riippuen taustoista ja elämäntilanteesta. Ihmisen luontainen tarve kuulua johonkin yhteisöön, ainakin jollain tasolla, näkyy myös työelämän yhteisöissä. Monesti yksilön kuulumisen kokemuksen muodostumisesta vastuuta siirretään erityisesti johdolle ja hyvin suunnitellulle perehdytykselle, mitkä ovat tärkeitä työsuhteen alkuvaiheessa. Kuitenkin yksilön kokemus kuulumisesta yhteisöön rakentuu kaikkien työyhteisön jäsenten vuorovaikutuksessa.

Tänä syksynä mediassa on noussut paljon esille nuorten työntekijöiden kokemukset ja odotukset työelämässä. Hälyttävän moni korkeakoulutettu samaistuu ainakin osaan niistä kokemuksista, mistä Yle uutisoi elokuussa korkeakoulutettujen naisten varhaiseen työuupumukseen liittyen. Voi olla, että moni asiantuntijatehtäviin valmistuva nuori aikuinen kokeekin jäävänsä yksin liian suuren vastuun kanssa. Tällöin herää kysymys, miten huomioida oma jaksaminen sekä täyttää työelämässä koetut odotukset? Muutama viikko sitten ProBlogissa julkaistiin kirjoitus (Vilja Laaksosen 5.10.2018) siitä, kuinka tunteiden tunnistaminen ja arvostuksen osoittaminen työyhteisössä edesauttaa luottamuksen rakentumista. Koko yhteisöllä on siis valtava merkitys esimerkiksi yksilön työssä jaksamisen näkökulmasta.

Huomio yksilöstä yhteisöön

Talouselämän kolumnissa vastuusta yksilön työssä jaksamisesta siirretään yksittäisen työntekijän ja perus- sekä korkeakoulutuksen vastuulle. Yksilön odotukset kuvataan epärealistisiksi, minkä vuoksi yksilön ammatillisen osaamisen kehittämisen tärkeyttä korostetaan. Toisaalta, eikö juuri työyhteisön vuorovaikutuksessa voida purkaa haastavia työtilanteita ja keskustella työssä jaksamisesta? Ehkä kyse ei olekaan siitä, ettei ”ei niin hauskoja” –asioita tai kritiikkiä ymmärrettäisi osaksi työtä, vaan siitä, miten asiat esitetään. Työelämätaitojen kehittämiseen liittyen on paljon pohdittu myös sitä, onko nuorilla työntekijöillä epärealistisia odotuksia työelämältä. Tässä on varmasti osa totuutta, mutta tätä pohtiessa on syytä miettiä myös sitä, että eikö uusi sukupolvi aina muuta työelämää ja osaltaan jäsennä sitä uudelleen? Voisiko olla aika merkityksentää työelämää uudelleen tässä ajassa, ja rakentaa eri sukupolvien yhteistä ymmärrystä työelämästä ja sen yhteisöistä?

Työelämätaitojen opettamisessa ja tarkastelussa tulisi yksilötason lisäksi huomioida työyhteisöjen ja organisaatioiden tasot. Keskittyminen nuorten ja opiskelijoiden työelämä- ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen ei mielestäni riitä, jos ongelma onkin työyhteisössä tai organisaatiossa, joihin nämä vasta valmistuneet nuoret työntekijät menevät.

Miten yksittäinen osaava nuori työntekijä voisi saada aikaan muutoksen parempaan koko yhteisössä, jos työyhteisössä jo olevat jäsenet eivät ole valmiita kehittämään itseään? Yhtä lailla työelämätaitojen kehittämiseen tulisi panostaa jo työelämässä olevien kohdalla, kuin kaikilla eri koulutusasteillakin. Siihen vaaditaan keskustelua ja neuvottelua kaikkien osapuolten kesken ja tähän voidaan päästä vuorovaikutuksen keinoin. Paljon voi jättää yksilön vastuulle, mutta yksilöt ovat aina osa yhteisöä, mikä taas osaltaan voi määrittää työstä muodostuvia käsityksiä ja odotuksia.

Sen vuoksi työelämätaidoista ja niiden kehittämisestä täytyisi keskustella myös työyhteisöjen tasolla.Viime vuosina työyhteisöissä vuorovaikutuksen merkityksen tunnistaminen on kasvanut, mutta huolestuttavaa jossain määrin on se, että vuorovaikutusta itsessään pidetään esimerkiksi työhyvinvointia tai tuloksellisuutta tuottavana tekijänä. Vuorovaikutuksen määrän lisääminen yksistään ei voi olla lähtökohtana työyhteisöjen vuorovaikutuksen kehittämisessä, vaan työyhteisöissä tarvitaan sekä vuorovaikutuskoulutusta että yhteistä keskustelua, jotta voidaan tiedostaa sekä tunnistaa olemassa olevat haasteet ja mahdollisuudet yhteisen ymmärryksen luomiseksi.

Jokainen on osa työyhteisöä

Omassa väitöskirjassani tarkastelen työyhteisöön kuulumisen rakentumista työyhteisön vuorovaikutussuhteissa ja vuorovaikutuksessa. Tutkin nuorten asiantuntijoiden kokemuksia ensimmäisessä työyhteisössään korkeakoulusta valmistumisen jälkeen. Pohtiessaan työyhteisöön kuulumista, nuoret asiantuntijat kuvaavat suhteitaan työkavereihin enemmän kuin johtoon. Siksi on tärkeää tiedostaa koko työyhteisön merkitys vasta valmistuneen, mutta myös missä vaiheessa uraa tahansa olevan, uuden työntekijän työyhteisöön sopeutumisessa. Tämä ei ole yksin johdon tehtävä, vaan jokaisen työyhteisön jäsenen vastuulla on se, millaista vuorovaikutuskulttuuria työpaikoilla rakennetaan päivittäin. Kuitenkin jokaiselle meistä ihmisenä, uran vaiheesta riippumatta, on tärkeää tulla huomatuksi ja hyväksytyksi niissä yhteisöissä, joihin liitymme tai kuulumme. Tiedostamalla oman vuorovaikutusosaamisen ja -käyttäytymisemme merkityksen, voimme rakentaa arvostavaa ja huomioivaa työelämää niin nykyisille kuin tulevillekin sukupolville.

 

Sari Rajamäki

Tohtorikoulutettava

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Jyväskylän yliopisto

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUKSEN TUTKIMUKSEN PÄIVÄT: KESKUSTELUJA, KUUNTELEMISTA JA UUDEN OIVALTAMISTA

Posted on by 0 comment

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna 28. – 29.9.2018 joukko eri alojen asiantuntijoita kokoontui Jyväskylään keskustelemaan, kuuntelemaan ja oppimaan vuorovaikutuksesta. Toisen kerran Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivien nimellä järjestetty tapahtuma keräsi osallistujia niin eri tieteenaloilta kuin työelämästäkin. Päivien aikana pääsimme kuulemaan mielenkiintoisia keynote-puheenvuoroja, osallistumaan erilaisiin työryhmiin ja verkostoitumaan sekä vanhojen ystävien että uusien tuttavien kanssa.

Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä pääroolissa ja kaikkea yhdistävänä tekijänä on vuorovaikutus. Konferenssi tarjoaa kuitenkin hyvin erilaisia esityksiä ja puheenvuoroja, joissa vuorovaikutusta tarkastellaan monipuolisesti eri teemojen ja näkökulmien kautta. Päivien ensimmäinen keynote-puheenvuoro kuultiin perjantaina emerita professori Linda L. Putnamilta, kun hän saapui puhumaan jännitteistä, vastakkainasetteluista ja paradokseista organisaation viestinnässä. Lauantain keynote-puheenvuoron aiheena taas oli tekoäly. Puheenvuorossaan Antti Merilehto keskittyi tekoälyyn ja sen merkitykseen työelämässä nyt ja tulevaisuudessa.

Kuten keynote-puheenvuorot, myös päivien työryhmät käsittelivät vuorovaikutusta hyvin erilaisista näkökulmista ja työryhmien teemat vaihtelivat runsaasti. Päivien aikana kuulimme esityksiä niin työelämän vuorovaikutuksesta, vuorovaikutuksesta opettamisesta kuin haitallisesta vuorovaikutuksesta. Keskustelimme tiimeistä ja viestintäteknologiasta, toimijuudesta ja osallisuudesta. Opimme sosiaalisesta mediasta ja vuorovaikutuksen merkityksestä yksilön hyvinvointiin. Jäimme pohtimaan, millainen vuorovaikutuskumppani tekoäly on?

Vuoden 2018 Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät huipentuivat lauantaina Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan jakamiseen. Tämän vuoden kunniamaininnan sai Samu Kemppi, 16-vuotias nuori, joka on perustanut Apua nuorille -palvelun. Palvelu toimii Instagramissa ja YouTubessa, ja tarjoaa vertaistukea nuorille heitä askarruttavissa asioissa. Erityisen tästä palvelusta tekeekin juuri se, että nuoret itse auttavat toinen toisiaan. Sillä kukapa olisi parempi ymmärtämään nuoren kokemuksia ja ajatuksia kuin toinen nuori?

Tänä vuonna myös meitä opiskelijoita saapui Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiville runsaasti. Tällaiset alaa ja siihen liittyvää tutkimusta monipuolisesti esittelevät tapahtumat ovat meille opiskelijoille hyvin antoisia, sillä niissä pääsemme syventämään yliopiston kursseilla opittua ja tutustumaan tuoreisiin alan tutkimusaiheisiin. Päivien aikana olikin mahdollista löytää uusia mielenkiinnonkohteita ja pohtia omaa suuntautumista viestinnän alalla.

Toimin päivillä konferenssisihteerinä, mikä oli minulle aivan uusi työkokemus. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun osallistuin tieteelliseen konferenssiin. Päivät tarkoittivat minulle siis oman osaamiseni kehittämistä ja työelämätaitojen kartuttamista. Pääsin tekemään monenlaisia asioita jo ennen varsinaisia tutkimuspäiviä, kuten suunnittelemaan konferenssi-illallisen, taittamaan konferenssivihkon ja tiedottamaan päivistä. Itse tutkimuspäivät toivat mukanaan erilaisia tehtäviä. Päivät sisälsivät paljon käytännön järjestelyjä ja organisointia, kuten ilmoittautumispisteen valmistelua ja konferenssiavustajien ohjeistamista. Konferenssiavustajat olivatkin erittäin tärkeä apu päivien järjestelyssä ja yllättävien tilanteiden ratkomisessa, ilman heitä olisi työni ollut paljon vaikeampaa.

Loppujen lopuksi konferenssin aikana tuntui, että suurin työ oli jo tehty ennen tapahtumaa ja päivien aikana kerkesin myös keskittyä itse konferenssin antiin: esityksiin ja puheenvuoroihin sekä niistä syntyneisiin keskusteluihin. Oli ilo kuulla osallistujilta positiivista palautetta päivistä jo konferenssin aikana sekä keskustella muiden viestijöiden kanssa ja saada rohkaisua siihen, että oma paikka viestinnän alalta kyllä löytyy.

Hienointa Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivissä oli mielestäni se, että ne tarjosivat jokaiselle osallistujalle mahdollisuuden keskusteluun, kysymiseen ja oivaltamiseen. Eivätkä päivät olleet vain tuoreita tutkimuksia ja tuloksia, vaan myös uusia ihmisiä ja uusia ideoita.

 

Viivi Kaartinen

Konferenssisihteeri, Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät 2018

Viestinnän opiskelija, Jyväskylän yliopisto

Category: Uncategorized

TULEVAISUUDEN TYÖELÄMÄ KAIPAA INHIMILLISTÄ KOSKETUSTA

Posted on by 0 comment

Työelämä kietoutuu ammatillisen osaamisen, yksilöiden ja tiimien välisten vuorovaikutussuhteiden sekä maailman muutosta ajavien ajurien kirjosta kudottuun verkkoon. Kaiken näiden keskellä on ainoa konkreettisen muutoksen mahdollistava tekijä – inhimillinen yksilö.

Monilla työpaikoilla panostetaan yhä enemmän yrityskulttuurin ja tiimityön kehittämiseen. Tämä ei ole ihme, sillä Suomalaisen työelämän tila 2016 -selvityksen mukaan Suomen parhaat työpaikat kasvattivat liikevaihtoaan 29 % edellisvuoteen verrattuna. Usein kuitenkin esimerkiksi tiimityön kehittämisen keskeisenä fokuksena on organisaation tuloksen parantaminen ja kilpailukyvyn nostaminen – ei välittävän tai arvostavan kulttuurin rakentaminen sinänsä.

Toimivan yrityskulttuurin kehittäminen edellyttää, että työpaikalla satsataan myönteisen tunneilmaston rakentamiseen. Yhä edelleen tunteilla on kuitenkin – noh – tunteellinen mielikuva työkontekstissa. Siksi nopeasti googlettamalla tunteet ja työelämä hakusanojen tukipariksi ohjautuu usein termi ”hallita”.

Pohdipa hetki omaa työtäsi. Millaisia päätöksiä olet tehnyt kuluneen viikon aikana? Arvioitko tehneesi ne järjen vai tunteiden ohjaamana? Usein etenkin päätöksenteossa painottuu korostettu rationaalisuus. Löydämme tarvittavat argumentit ja faktat, joilla argumentoimme tekemäämme päätöstä.

Väitän, että tunteilla on oikeasti merkittävämpi rooli työelämässä kuin annamme ymmärtää. Tämän tiedostaminen ja sen omaksuminen tarjoaisi entistä vahvemman pohjan kestävää kasvua tukevan työkulttuurin rakentamiseen ja johtamiseen.

 

Tunteet ja järki historian saatossa

Tunteiden ja järjen välistä dilemmaa on historian saatossa kuvattu erilaisin esimerkein Platonin (427–347 eaa.) valjakkovertauksesta klassikkokirjallisuuden sankarittariin ja niistä sosiaalipsykologi Jonathan Haidt’in tuoreempaan elefanttimetaforaan.

Platonin valjakkovertauksessa ajaja edustaa järkeä, joka pyrkii ohjaamaan hevosia eli sielun muita osia: tunteet sisällään pitävää intosielua ja välittömiä aistinautintoja janoavaa himosielua. Nämä kolme käyvät jatkuvaa kamppailua vallasta. Samaa dilemmaa kuvastaa myös Jane Austenin klassikkoromaani Järki ja Tunteet (1811) sekä Louisa M. Alcottin Pikku naisia (1868–1869). Kummassakin romaanissa – sen enempää spoilaamatta – tunteilla kuohuavan nuoren naisen eloa tasoitetaan tasapainoisella ja rauhallisemmalla kumppanilla.

Elefanttimetafora lähtee liikkeelle samanlaisesta ratsastajaesimerkistä, mutta se nostaa voimasuhteet eri valoon. Järkeä edustava ratsastaja voi näyttää olevansa tilanteessa johtaja, mutta hän voimaton, kun tunteita kuvastava kuusitonninen elefantti päättää vaihtaa suuntaa. Tässäkin esimerkissä korostuu kuitenkin tunteiden hallinnan tai ohjailun tarve.

 

Tunnista, ymmärrä ja johda tunteita oikein

Tulevaisuuden työelämä vaatii meiltä jatkuvasti yhä enemmän panostusta vuorovaikutusosaamiseen ja tunnetaitoihin. Tämä ei tarkoita tunteiden valtaan ajautumista, vaan niiden tunnistamista, hyväksymistä ja arvostamista. Miksi suunnata puhe vain ratsastajalle kuin elefanttikin on läsnä?

Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan tiimille asetettujen tavoitteiden saavuttaminen ei vielä kerro yksilöiden kokemasta tyytyväisyydestä (Raappana 2018). Tätä ajatusta mukaillen tulevaisuuden työelämän kehittämisessä tulisi kiinnittää huomiota tavoitteen sijasta myös siihen, miten tavoitteet saavutetaan.

Psykologi Jarkko Rantanen nostaa Helsingin Sanomien haastattelussa esiin kolme tunnetaitoa, joita me kaikki voimme harjoittaa. Ensimmäinen asia on harjoitella omien tunteiden tunnistamista ja pohtia, kuinka hyödyntää niitä oikein voimavarana. Toiseksi pyritään ymmärtämään myös toisen tunnetiloja ja kolmanneksi johtamaan organisaation tunneilmastoa.

Luottamuksen varaan rakentuva yrityskulttuuri vaatii toimivia vuorovaikutussuhteita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokaisella meillä on tarve kokea olevansa arvokas ja osa yhteisöä. On organisaation johdon tehtävä rakentaa ja johtaa työkulttuuria, jossa nämä tunteet ovat mahdollisia. Siksi luottamuksen rakentuminen, psykologisen turvallisuuden tunteminen ja esimerkiksi arvostuksen kokeminen tulisi nostaa osaksi tiimityön arvioinnin kriteerejä pelkän tuloksen saavuttamisen sijaan.

 

Välittämisen trendi vahvistuu hiljalleen

Kuilu Suomen parhaiden työpaikkojen työntekijäkokemuksen ja työelämän keskiarvon välillä on kasvanut neljän vuoden seurantajaksolla. Suomen parhaissa työpaikoissa 90 % vastaajista kuvaa johdon toimintatapaa rehelliseksi ja eettiseksi, kun vastaava luku työelämän keskiarvolla on 48 %. Sama kuilu toistuu siinä, kokevatko työntekijät johdon kohtelevan heitä ensisijaisesti yksilöinä eikä pelkkinä työntekijöinä. (ks. Suomalaisen työelämän tila 2016.)

Välittämisen trendi on nousussa parhaiden työpaikkojen lisäksi myös nuorilla. Universum Finlandin keväällä 2018 teettämän tutkimuksen mukaan opiskelijat arvostavat toisaalta hyvää peruspalkkausta ja etenemismahdollisuuksia, mutta myös työn ja vapaa-ajan tasapainoa, työn merkityksellisyyttä, ystävällistä työilmapiiriä ja turvallisuutta.

Niin yksilöstä kuin organisaatiostakin tekee kiinnostavan juuri inhimillisyys. Tämän löytäminen vaatii puolestaan keskinäistä luottamusta, aitoa läsnäoloa ja kuuntelemisen taitoa. Ja sitä, että inhimillinen yksilö on tervetullut asiantuntijaorganisaatioon. Olen itse oppinut kuluneen vuoden aikana, että työpaikalla on ok sanoa: ”rakastan sinua ammatillisesti”. Oletko sinä valmis toivottamaan välittämisen tervetulleeksi omaan organisaatioosi?

p.s. Jos haluat kehittää henkilöstösi osallistumista, niin varmista ensin, että luottamuksen peruspilarit ovat kunnossa. Löydät näppärän pikatestin osoitteesta: https://www.psychologytoday.com/us/blog/trust-the-new-workplace-currency/201609/what-does-trust-look-work

 

Vilja Laaksonen, FT, YTM

Liiketoimintajohtaja, Aava & Bang Oy

Partneri, RALLA Oy

KIRJALLISUUTTA

Raappana, M. 2018. Onnistuminen työelämän tiimeissä. Jyväskylän yliopisto, JYU Dissertations 18.

Klikkaa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7553-1

Salmi, S. 2018.Tulevaisuuden työelämässä menestyy se, jolla on hyvät tunnetaidot, sanoo psykologi. Helsingin Sanomat 14.1.2018.
Klikkaa: https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005521510.html

Suomalaisen työelämän tila 2016 -tutkimus. 2016. Great Place to Work.
Lataa: http://www.greatplacetowork.fi/julkaisut-ja-tapahtumat/julkaisut/849-suomalaisen-tyoelaman-tila-2016

Työ 2040: Skenaarioita työn tulevaisuudesta. 2017. Demos Helsinki.
Lataa: https://www.demoshelsinki.fi/julkaisut/tyo-2040-skenaarioita-tyon-tulevaisuudesta/

Universum Finland. 2018. The Most Attractive Employers in Finland.

Lataa: https://universumglobal.com/fi/2018/06/lehdistotiedote-universumin-opiskelijatutkimuksen-tulokset-7-6-2018/

Vilja Laaksonen. 2018. Viestinnän tulevaisuus on jo täällä. STT viestintäpalvelut.
Klikkaa: https://blogi.viestintapalvelut.fi/viestinta-tulevaisuus

 

Category: Uncategorized

NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ NÄKYVÄKSI

Posted on by 0 comment

Terveissii Turust! Pedaforum-päivät järjestettiin siellä tänä vuonna elokuun puolivälissä, ja myös me lähdimme sinne innostumaan ja innostamaan. Aikamoinen kuhina kävikin kun noin 600 korkeakoulupedagogiikasta kiinnostunutta kokoontui pariksi päiväksi samaan paikkaan. Kuuntelimme mielenkiintoisia keynote-puheenvuoroja, osallistuimme työpajoihin ja pidimmepä yhden itsekin.

Puheviestijän näkökulmasta Pedaforum-päivät ovat aina mielenkiintoiset, koska vuorovaikutusta käsitellään siellä erilaisista lähtökohdista. Tänä vuonna meitä kiinnosti erityisesti alateemana ollut työelämäyhteistyö, jota käsittelevissä esityksissä ja keskusteluissa esiin nousivat toistuvasti ns. pehmeät ja geneeriset taidot (esim. ryhmätyötaidot, esiintyminen ja yleisesti ottaen vuorovaikutusosaaminen). Mainittiin myös, että näiden taitojen osaaminen tulee tulevaisuudessa korostumaan entisestään. Kuulimme myös monesti, kuinka näitä opitaan substanssiopintojen sivussa: ryhmätyötaitoja ryhmätöissä ja esiintymistä millä vaan kurssilla, millä esiinnytään.

Ympärillämme tuntui toistuvan sama kaava: esitellään mielenkiintoinen tutkimus, kerrotaan innostuneesti kokeilun tuloksista tai uudesta opetustyylistä ja reunahuomautuksena tai loppupohdinnassa huokaistaan, kuinka viestintätaidot tässäkin nousevat keskiöön.  Olimme tietysti iloisia näistä hetkistä: viestintäosaaminen, vuorovaikutustaidot ja ryhmäosaaminen nousivat puheeseen kerta toisensa jälkeen. Meidän puheviestijöiden kiinnostuksenkohteet olivat tärkeitä muillekin, vaikka käytetyt käsitteet olivatkin erilaisia.

Päivien aikana tajusimme kuitenkin olevamme jollakin tavalla näkymättömiä, koska puhe vuorovaikutuksesta ja sen tärkeydestä oli monissa tilanteissa ikään kuin loppupiste. Joskus konkreettinen piste esitelmän viimeisenä diana, joskus huokaus tutkimustulosten esittelyssä. Puheviestijöinä huomasimme haluavamme poistaa tämän pisteen. Meitä mietitytti, miksi vuorovaikutukseen liittyviä sisältöjä ei oltu pohdittu jo ennen lopputulemaa. Erityisesti jäimme pohtimaan, miksi piste-tilanteen jälkeen ei oltu otettu tai oltu ottamassa seuraavaa askelta. Tuntuikin, että monilla ei ollut aavistustakaan korkeakoulujen syövereissä olevasta asiantuntijaryhmästä, jonka erityisosaamista on nimenomaan viestintä- ja vuorovaikutusosaaminen, ja sen opettaminen.

Tajusimme, että tässä onkin jälleen yksi paikka, jossa meidän pitäisi olla keskusteluissa mukana.  Näkymättömyyden sijaan meidän olisi oltava lempeästi ja kuunnellen, mutta jämäkästi läsnä. Tällä hetkellä rakennetaan tulevaisuuden koulutusympäristöjä ja -sisältöjä sekä luodaan pohjaa tulevaisuuden työelämälle ja korkeakoulutukselle. Miten me puheviestijöinä asemoimme itsemme näissä keskusteluissa?

Me ja muut tämän vuoden Pedaforumiin kokoontuneet puheviestijät aloimme jo suunnitella omaa verkostotapaamista ja työryhmää seuraaville Pedaforumpäiville. Näin saisimme nostettua puheviestinnän asiantuntemusta näkyvämmäksi sekä toivottavasti luotua uusia yhteistyökuvioita.  Pedaforum järjestetään Helsingissä seuraavana keväänä, ja tapahtuman sivuilla sanotaan mm: ”Päivät tarjoavat sekä tieteenalakohtaisia että tieteiden välisiä kohtaamisia ja edistävät osallistujien verkostoitumista.”.  (https://www.helsinki.fi/fi/konferenssit/pedaforum-2019)

Haastamme siis teidät kaikki mukaan (kiinnostuneet voivat olla meihin yhteydessä). Tavoitteenamme on olla mukana isolla joukolla, pitää verkostotapaaminen ja innostaa sekä innostua.

Johanna Järvelin-Suomela, puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus

Riikka Järvelä, puheviestinnän yliopisto-opettaja, Helsingin yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUS ON IHMISTEN VÄLILLÄ TODELLISTA, VIRTUAALISESTIKIN

Posted on by 0 comment

Robotit vievät ihmisten työt. Kognitiivinen kyvykkyys surkastuu tekoälylaitteiden käytön seurauksena. Tietokonepelien pelaaminen tekee väkivaltaiseksi. Televisio tuhoaa lapset. Runsas lukeminen ja kirjojen tuijottelu ei voi olla hyväksi.

Nämä väittämät ovat kiinnostavia ja osa ajankohtaisia jo sinänsä, mutta olen tarkkaillut teknologian käytöstä ja digitalisoitumisesta käytävää keskustelua myös oman väitöskirjatutkimukseni tekemisen ajan. Olen tutkinut tiimejä muuttuvan työelämän kontekstissa. Yksi vahva työelämän muutoksen linja on juuri teknologian käytön yleistyminen, digitalisaatio, virtuaalisuus. Työn kontekstista ja alan kirjallisuudesta minulle valikoitui käyttööni myös virtuaalitiimin käsite. Siihen tuntuu liittyvän monenlaisia konnotaatioita ja merkityksiä. Etenkin etuliitteeseen ”virtuaalinen”.

Uusi teknologia tuntuu aika usein olevan ainakin aluksi pelottavaa. Sitten hetken päästä pelot tuntuvat enimmäkseen aiheettomilta, joskus jopa vähän huvittavilta. Etenkin yleisessä keskustelussa viimeisimpänä juuri robotiikkaan ja tekoälyyn – tai siis niiden jonkinlaiseen vallankaappaukseen – liittyy voimakkaita tunteita ja vastarintaa. Harvoin muistetaan, että ihmiset suunnittelevat, ohjelmoivat ja voivat muokata käyttämäänsä teknologiaa. Siis haluamallaan tavalla. Tai että ihmiset ovat pelänneet jo pari vuosisataa robottien vievän työmme (ks. esim. Räisänen/HS, 1.9.2018).

Problematisoidaanpa virtuaalisuuden käsitettä hiukan lisää. Minulle virtuaalisuus siis tarkoittaa viestintäteknologian käyttöä vuorovaikutuksessa. Niin sitä käytetään myös laajasti työelämässä sekä englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa. Siis silloin, kun tarkastellaan virtuaalitiimejä. Aina silloin tällöin olen kuitenkin esimerkiksi konferenssipuheenvuoroista saamissani kommenteissa törmännyt siihen, että tiimien virtuaalisuus on rinnastunut virtuaalitodellisuuden käsitteeseen. Virtuaalitodellisuus puolestaan johdattaa ajatukset johonkin keinotekoiseen verkkomaailmaan, jossa todellisuus on jotain aivan muuta, kuin arjessa kokemamme, esimerkiksi mahdollisuus fantasiatodellisuuksille. Tai silloinkin, kun todellisuutta pyritään simuloimaan, se on vain melkein kuin todellista (ks. esim. Fornäs 1999). Virtuaalinen todellisuus myös koetaan teknologiavälitteisesti.

Tämä on pieni, semanttiseltakin tuntuva yksityiskohta, joka toisille kuittaantuu sillä, että ”no, mulle siitä vaan tulee heti mieleen..” Joku toinen saattaa ottaa asiakseen laventaa käsitteen merkitystä, kun kuulee sitä käytettävän myös toisin. Teknologiaan liittyvänä keinotodellisuuskonnotaatiot voivat kuitenkin olla osa isompaa suhtautumis- ja jopa asennoitumishaastetta.

Jos nimittäin virtuaalisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen keinotodellisuus tai teknologian käytöstä sen välineellisyys, voi ajatusjatkumon seuraava vaihe ohjata ajattelemaan, että virtuaalisuus on myös jotain ei-todellista (Fornäs 1999). Ei-luonnollinen, ei-todellinen, välineellinen. Eivät mitenkään myönteisiä mielikuvia. Ei ihme, jos tuollaisten mielikuvien seurauksena vuorovaikutukseen teknologiavälitteisesti tai virtuaalisesti ei suhtauduta avoimesti, luottavaisesti tai se vertautuu helposti todellisena ja aitona [sic] koettuun kasvokkaisviestintään. Tällainen ajattelunkulku on omiaan vahvistamaan virtuaalisuuden ja teknologian käytön mieltämistä myös epäaitoina, ja siten edelleen ylläpitämään kasvokkaisen vuorovaikutuksen ”aitoa” ja ”todellista” ylivertaisuutta.

Eikö ihmisten välinen vuorovaikutus ole kuitenkin aina todellista? Tai en oikein keksi, mitä edes voisi olla epätodellinen, ihmisten välillä käytävä vuorovaikutus. Ja mitä niihin ihmisiltä anastettuihin työpaikkoihin tulee: eiköhän vaan anneta niiden robottien tehdä vaikkapa sellaiset työt, jotka ovat meille liian haastavia, joista robotit suoriutuvat meitä luotettavammin tai joita emme yksinkertaisesti jaksa tai halua tehdä. Robotiikan ja teknologian hyödyntäminen antaa meille esimerkiksi lisää vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia. Vaikkapa lukea (e-) kirjaa, paeta todellisuutta.

 

Mitra Raappana

Yliopistonopettaja

Jyväskylän yliopisto

 

P.S. Niistä virtuaalitiimeistä: ei sitä virtuaalisuutta etuliitteenä enää niin kovasti kannata tiimeissä korostaa, yhtäläiset mahdollisuudet viestintäteknologiaa käyttävillä tiimeilläkin on onnistua ja epäonnistua. Mutta siitä lisää väitöskirjassani, joka on juuri lähdössä painoon.

 

Lähteet

Fornäs, J. 1999. Digitaaliset rajaseudut. Identiteetti ja vuorovaikutteisuus kulttuurissa, mediassa ja viestinnässä. A. Järvinen (suom.). Teoksessa A. Järvinen & I. Mäyrä (toim.) Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Tampere: Vastapaino, 29–50.

Räisänen, K. 1.9.2018. ”Työvoimapulaa ei ratkaista tekoälyllä”. Helsingin Sanomat.

 

FM Mitra Raappanan viestinnän väitöskirja “Onnistuminen työelämän tiimeissä” tarkastetaan lauantaina 13. lokakuuta 2018 Jyväskylän yliopistolla. Vastaväittäjänä on dosentti Janne Matikainen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena Maarit Valo.

Category: Uncategorized

RYHMÄHARRASTUKSET: YKSIN SUORITTAMISEN PAIKKOJA VAI MAHDOLLISUUKSIA KIINNITTYÄ OSAKSI YHTEISÖÄ?

Posted on by 0 comment

Kesälomakauden päätyttyä postilaatikkooni on tasaiseen tahtiin tipahdellut erilaisia harrastus- ja koulutusesitteitä. Vaikka oma harrastuskiintiöni on tällä hetkellä täysi, esitteitä on ollut varsin kiinnostavaa selata, sillä mahdollisuus johonkin uuteen on aina yhtä kutkuttava. Ehkä uuden harrastuksen myötä voisin löytää itsestäni uusia puolia, oppia hyödyllisiä taitoja sekä tutustua erilaisiin ihmisiin, joiden kanssa jakaa palanen arkea.

Harrastuksen aloittaminen ei ole kuitenkaan ollut minulle aina mutkatonta. Ensinnäkin se on vaatinut aikataulujen uudelleen sovittamista, mutta samalla se on edellyttänyt asettumista alttiiksi muutokselle. Erityisesti ryhmäharrastuksen aloittaminen on saanut minut mietteliääksi, sillä tällöin minun on täytynyt tarkasti punnita, kuinka hyvin pystyisin sitoutumaan uuden ryhmän aikatauluihin ja tavoitteisiin. Lisäksi minua on mietityttänyt, tulisinko kiinnittymään uuden harrastusryhmän jäseneksi, ja mitä kaikkea se minulta sekä muilta ryhmän jäseniltä edellyttäisi.

Yhteisöön kiinnittymistä määriteltäessä puheviestinnän tutkimuksissa viitataan usein Pörhölän (2009a) vertaisyhteisöön kiinnittymisen teoriaan. Kyseisessä teoriassa yksilön ymmärretään kiinnittyvän yhteisöönsä vuorovaikutussuhteidensa kautta. Kiinnittyminen ymmärretään vuorovaikutuksellisena tilanteena, jossa yksilö tuntee olevansa hyväksytty, pidetty ja arvostettu vertaistensa keskuudessa ja osoittaa itse hyväksyntää, välittämistä ja arvostusta vertaisiaan kohtaan. Tämän vastavuoroisen vuorovaikutusprosessin seurauksena hän tuntee itsensä vertaisyhteisönsä tasavertaiseksi jäseneksi. (Pörhölä 2009b, 87.) Teorian lähtökohtana ovat olleet lapsuus- ja nuoruusajan vertaissuhteet, mutta kiinnittymisen määritelmää on käytetty tarkoituksenmukaisesti myös tutkittaessa esimerkiksi työyhteisön (Liikanen & Sirviö 2015) sekä pakolaisten vuorovaikutussuhteita (Kokkonen 2010). Harrastusryhmät eivät ehkä ole kaikista ideaalein konteksti kiinnittymisen tarkasteluun, sillä harrastusryhmät voivat olla keskenään hyvin eri tyyppisiä, henkilövaihtuvuus voi olla suurta, ja niiden kesto voi vaihdella lyhytkestoisesta pitkäkestoiseen. Ne eivät siis välttämättä ole yhteisöjä, joille tyypillinen ominaisuus on pysyvyys. Toisaalta kiinnittymisestä on alettu puhua enenevässä määrin harrastuksiin kytkeytyvien toimintamallien yhteydessä (ks. esim. Känkänen 2018). Lisäksi myös harrastusryhmään kiinnittymisellä tai sen epäonnistumisella voi nähdäkseni olla keskeinen merkitys yksilölle – esimerkiksi itsetunnon tai vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta (ks. esim. Pörhölä 2009b). Tästä syystä on mielestäni oleellista pohtia, miten erilaisissa harrastusryhmissä panostetaan kiinnittymisen mahdollistaviin vuorovaikutussuhteisiin.

Monenlaisiin ryhmäharrastuksiin osallistuessani olen havainnut, että ryhmään kiinnittymisen tärkeyttä painotetaan harrastuksissa eri tavoin alusta lähtien. Kuorolaulun, joukkueurheilun ja näyttelemisen kaltaisissa harrastuksissa kiinnittyminen on oman kokemukseni mukaan nähty hyvinkin olennaiseksi asiaksi, sillä jokaisen ryhmän jäsenen panos on ollut keskeinen yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Näissä harrastuksissa kiinnittymistä on tuettu esimerkiksi ohjaajien ja ryhmäläisten esittäytymisenä, vierekkäin istumisella, jutustelutaukojen ja illanviettojen pitämisenä sekä yhteisten pidempijänteisten tavoitteiden määrittelemisenä. Lisäksi kyseisissä harrastuksissa on selväsanaisesti korostettu, että jokaisen kiinnittymisellä on merkitystä toisten onnistumiseen ja motivaatioon. Esimerkiksi jos tarpeeksi laulajia ei saavu paikalle kuoroharjoituksiin ja esiintymisiin, yhteistä toimintaa ei ole kovin mielekästä jatkaa. Myös jokaisen viestintäkäyttäytymisellä on ollut tämäntyyppisissä harrastuksissa iso merkitys. Ystävällisellä, viestintähalukkaalla ja supportiivisella viestinnällä on saatu usein onnistuneita ja pitkäkestoisia projekteja aikaan. Tällöin ihmiset ovat uskaltaneet rohkeammin tuoda esille omia vahvuuksiaan ja kehityskohteitaan sekä mukauttaa niitä suhteessa toisiinsa. Sen sijaan toisten mielipiteiden väheksyminen, vastuiden epätasainen jakautuminen sekä ilmoittamatta jääneet toistuvat poissaolot ovat alkaneet usein kylvää epävarmuutta ryhmään ja heikentää useamman ryhmäläisen harrastusmotivaatiota.

Ryhmäharrastuksissa, joissa toiminnan keskiössä on oma suoriutuminen, ei ryhmäläisten välisillä vuorovaikutussuhteilla ole ollut niin isoa merkitystä. Tällaisia harrastuksia ovat olleet oman kokemukseni mukaan ryhmäliikuntatunnit, erityisesti jumpat. Näihin tilanteisiin harrastajat ovat osallistuneet epäsäännöllisen säännöllisesti, paikalla on ollut aina eri kokoonpano, eikä yhteisiä pitkäkestoisia tavoitteita ole määritelty. Toisten henkilökohtaista tilaa on arvostettu sekä fyysisen välimatkan antamisella mutta myös sillä, että itselle vieraita ihmisiä ei ole edes juuri tervehditty. Joillekin tämänkaltainen harrastaminen ja siihen kytkeytyvä viestintäkulttuuri ovat sopineet varmasti hyvin – ehkä erityisesti sellaisille, jotka ovat arvostaneet omaa tilaa raskaan päivän jälkeen, mutta jotka ovat kaivanneet ohjattua liikuntaa. Tai sellaisille, jotka ovat tulleet ystävien kanssa jumppaan, ja joille isompaan ryhmään kiinnittyminen ei ole ollut merkityksellinen asia. Joskus olen kuitenkin miettinyt, onko salissa mahtanut olla yksin tulleita ihmisiä, jotka olisivat toivoneet saavansa jumpasta edes hetkeksi juttuseuraa. Ja miten valtaosa liikkujista suhtautuisi jatkossa siihen, jos ohjaaja pyrkisi madaltamaan kynnystä tutustumiseen esimerkiksi teettämällä alkulämmittelyn pienryhmissä.

Harrastusryhmään kiinnittymistä on tullut pohdittua uudella tavalla myös lapsen harrastamisen näkökulmasta. Erityisesti minua on mietityttänyt, kenen tai keiden kiinnittyminen on lapsen harrastuksissa tärkeää. Oma lapseni on vielä sen verran pieni, että yhteiset harrastuskokemukset ovat rajoittuneet kahteen erilaiseen muskariin. Vaikka itse musiikkitoiminta oli molemmilla kerroilla todella laadukasta ja kehittävää, itseäni jäi vaivaamaan, että kokoontumiskerroilla ohjattiin osallistumaan vain lapsen nimeä käyttäen. Toisessa muskarissa vanhempien esittäytyminen jopa kiellettiin ajan puutteen vuoksi. Toisaalta vanhemmatkaan eivät vaikuttaneet järin innokkailta ottamaan kontaktia toisiinsa. Vanhempien keskittyminen oli pääasiassa oman lapsen seuraamisessa sekä käytännön rutiinien hoitamisessa, kuten pukemisessa ja riisumisessa. Vaikka lähtökohtaisesti ajattelin muskarin olevan lastani varten ja lapseni harrastus, heräsin huomaamaan, kuinka tärkeä kiinnittymisen kokemus ryhmään olisi ollut minulle vanhempana. Minultakin odotettiin ryhmässä aika paljon osallistumista, mm. laulamista, lapsen puolesta puhumista sekä erilaisten jumppaliikkeiden keksimistä yhteisessä piirissä. Osallistuminen olisi voinut tuntua mutkattomammalta – ja ollut osaltamme yhtä lukukautta pitkäkestoisempaa – jos olisin saanut mahdollisuuden osallistua omalla nimelläni. Ja jos olisin itsekin uskaltanut avoimemmin haastaa ryhmän normeja ja ottaa kontaktia toisiin vanhempiin.

Omien harrastuskokemusten perusteella voisin sanoa, että vaikka kiinnittymättömyys ryhmään ei aina estä harrastamista, mahdollisuus kiinnittymiseen voisi merkittävästi helpottaa harrastamista sekä yksilö- että ryhmätasolla. Lisäksi se voisi parhaimmillaan tukea pitkäkestoista sitoutumista harrastukseen. Kiinnittymisen mahdollistaminen edellyttää vuorovaikutusosaamista ennen kaikkea harrastuksen ohjaajalta. Tämän lisäksi se mielestäni edellyttää kaikilta ryhmään kuuluvilta tietoisuutta siitä, että kiinnittyminen ei ole yksisuuntainen prosessi. Kuten Pörhölän (2009b, 86–87) määritelmässäkin tuodaan esiin, kiinnittynyt henkilö osoittaa itse hyväksyntää, välittämistä ja arvostusta vertaisiaan kohtaan. Lisäksi määritelmässä todetaan, että jokaisella vertaissuhteella on merkitystä sille, miten hyvin yksilö onnistuu kiinnittymään vertaisyhteisöönsä.Käytännössä kiinnittymisen mahdollistamisen voisi tiivistää ryhmäharrastuskontekstissa lausumaan: vaikka aloittaisit ryhmäharrastuksen ennen kaikkea itseäsi varten, harrastat yhdessä toisten kanssa. Täten jo pienikin hymy suupielissä tai ohimenevä tervehdys voi ilahduttaa kanssaharrastajan päivää merkittävällä tavalla, ja olla alkusysäys kiinnittymiselle – sekä hänelle että sinulle.

Maija Peltola, FM

Puheviestinnän väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

 

Kirjallisuus

Kokkonen, L. 2010. Keski-Suomeen muuttaneiden pakolaisten kokemuksia vuorovaikutussuhteistaan ja kiinnittymisestään uuteen sosiaaliseen ympäristöön. Jyväskylä studies in humanities 143. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Viitattu 26.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/25577/9789513940683.pdf?sequenc

Känkänen, L. 2018. Icehearts myönteisen kiinnittymisen mahdollistajana. Hyvän kasvun puolesta – seminaari. Heureka 16.2.2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 26.8.2018. https://www.icehearts.fi/wp-content/uploads/2018/02/K%C3%A4nk%C3%A4nen-16.2.2018.pdf

Liikanen, R. & Sirviö, S. 2015. Työpaikkakiusaamista kokeneiden kiinnittyminen uuteen työyhteisöön vuorovaikutussuhteiden kautta. Puheviestinnän pro gradu -tutkielma. Viitattu 27.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/48117/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201512154037.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pörhölä, M. 2009a. Psychosocial well-being of victimized students. Teoksessa T. A. Kinney & M. Pörhölä (toim.) Anti and pro-social communication: Theories, methods, and applications. Language as Social Action vol. 6, New York: Peter Lang, 83−93.

Pörhölä, M. 2009b. Kiusaamiskokemukset yhteisöön kiinnittymisen esteenä. Prologi: Puheviestinnän vuosikirja 2009, 84–89. Viitattu 26.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/22853/Prologi2009_84-89_esitelma_Porhola.pdf?sequence=1

 

Category: Uncategorized

KANSAINVÄLISTYMISESTÄ KORKEAKOULUISSA: VUOROVAIKUTUSSUHTEIDEN NÄKÖKULMA

Posted on by 0 comment

Korkeakoulut, yritykset ja ylipäänsä erilaiset nykyaikaiset organisaatiot kertovat mielellään olevansa kansainvälisiä. Tarkastelen tässä kirjoituksessa kansainvälistymistä korkeakoulukontekstissa, yksilön ja opetuksen näkökulmista.

Kansainvälisyys on tätä päivää ja sikäli kun se ymmärretään opiskelijoiden ja henkilökunnan liikkumisena maasta toiseen, se tuskin on ohimenevä ilmiö. Jo nyt maailmanlaajuisesti lähes viisi miljoonaa (4,6 miljoonaa) henkilöä opiskelee korkeakouluasteella oman kotimaansa ulkopuolella (OECD 2017). Vuoteen 2025 mennessä ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän on ennustettu kasvavan kahdeksaan miljoonaan (Altbach & Basset 2004). Myös Suomessa ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä on kasvanut viime vuosina. (Cimo 2018).

Yliopistojen kansainvälistymisellä ja ulkomaalaisten opiskelijoiden rekrytoinnilla on todettu olevan useita hyötyjä niin lyhyellä kuin pidemmälläkin aikavälillä. Sen lisäksi, että ulkomaalaiset opiskelijat tuovat kulttuurista diversiteettiä kampuksille, erityisesti tilanteessa, jossa ulkomaalaiset opiskelijat maksavat opinnoistaan, kansainvälistymisen ja ulkomaisten opiskelijoiden on todettu pitkällä aikavälillä edesauttavan yliopistojen taloudellista kasvua, mutta myös lisäävän uusien innovaatioiden määrää (esim. Adnett 2010; Wildavsky 2010). Toki kansainvälistymisestä koituu myös kuluja ja esimerkiksi erilaisten opetuskulttuurien yhteensovittaminen voi joskus olla haasteellista (ks. lisää esim. Ballatore 2015; Wihlborg & Robson 2016).

Mitä on kansainvälisyys – se onkin tuhannen taalan kysymys, enkä tässä kirjoituksessa aio todellakaan ’tyhjentää pankkia’. Lyhyesti, kansallisella ja institutionaalisella tasolla kansainvälistyminen (eng. internationalization) voidaan määritellä prosessina, jossa kansainväliset, kulttuurienväliset tai globaalit dimensiot integroidaan korkeakoulujen opetuksen tavoitteisiin ja toimintaan (Knight 2008). Se on siis muutakin, kuin numeroita vaihtotilastoissa (ks. myös Dervin 2015). Yksilön näkökulmasta kansainvälistyminen voi olla yksinkertaisimmillaan oleskelua ulkomailla. Tai sitten se voi olla jotain, mitä henkilö oppii ollessaan kansainvälisessä ja monikulttuurisessa ympäristössä – siis toimiessaan erilaisten ihmisen kanssa. Tätä aihetta on tarkasteltu usein esimerkiksi kulttuurienvälisen osaamisen tai kompetenssin näkökulmista.

Hyvin useissa määritelmissä, tutkimuksissa ja kulttuurienvälistä osaamista tai kansainvälistymistä käsittelevissä teoreettisissa malleissa osaamisen osa-alueiksi nostetaan viestinnästäkin tutut tieto, taito ja motivaatio sekä viestinnän eettiset periaatteet (ks. esim. Spitzberg). Empaattisuus, sopeutumiskyky, epävarmuuden sietäminen, avoimuus ja kielitaito ovat esimerkkejä asioista, jotka usein nousevat esiin kulttuurivälistä osaamista tai kansainvälistymistä käsittelevissä lähteissä.

Kansainvälisyyden käsitteen yhteydessä paljon keskustelua herättää edelleen kysymys siitä, kuinka paljon erilaisten kansallisten ’kulttuurien’ tuntemus voidaan nähdä osana kansainvälistä osaamista. Erityisesti niin kutsuttua kansallisten kulttuurien stereotyyppistä kuvausta ja ’ymmärtämistä’ on kritisoitu (ks. esim. Holliday 2011; Piller 2011).

Kansallisten piirteiden ’osaamisen’ myötä kuvitellun epävarmuuden hallinnan sijaan olisikin tärkeämpää ymmärtää sitä epävarmuutta, mikä syntyy, kun emme ymmärräkään toista henkilöä, vaikka luulimme pystyvämme ennakoimaan, miten hänen kanssaan tulisi viestiä. Vaan miten sitten oppia tätä kaikkea ja olla tai tulla ’kansainväliseksi’?

Kansainvälisyys ei tapahdu itsestään, vaan sen tukemiseen tarvitaan erilaisia toimia ja resursseja. Eräs erittäin toimiva keino on ulkomaalaisten opiskelijoiden osallistaminen. Myös ulkomaalaisten opiskelijoiden hyvinvoinnin näkökulmasta osallisuus ja kuuluminen nähdään erittäin tärkeänä (esim. McLachlan & Justice 2009), mutta valitettavan usein se on unohdettu tekijä yliopistomaailmassa. Päinvastoin, tutkimus osoittaa, että monet ulkomaalaiset opiskelijat jäävät usein ulkopuolisiksi opiskeluyhteisöistään ja sen vuoksi kokevat toiseutta ja yksinäisyyttä (esim. Sawir ym. 2008).

Usein ulkomaalaisten opiskelijoiden tukeminen ja osallistaminen nähdäänkin lähinnä ulkomaalaisia opiskelijoita ohjaavien henkilöiden (eng. international student advisors) tehtävänä (Mamiseishvili 2012). Vastuuta ei jaeta sen laajemmin, vaikka esimerkiksi kansainvälistymisen tukeminen saatetaan nimetä yhdeksi koko instituution keskeiseksi arvoksi ja tavoitteeksi.

Käytännössä kansainvälistymisen tukeminen aloitetaan usein siitä, että kaikki opiskelijat saavat osallistua samoille kursseille. Parhaimmillaan opiskelijoista jopa muodostetaan monikulttuurisia ryhmiä. Tiedämme kuitenkin, että tämä ei vielä yksin riitä. Jo kuuluista kontaktihypoteesin kehittäjä Gordon Willart Allport (1954) kirjasi teoriaansa 4 ehtoa, joiden täyttyessä erilaisten ihmisten kohtaaminen ja yhdessä toimiminen edistävät erilaisuuden ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta. Ryhmän tasa-arvoisuus, yhteiset tavoitteet, sisäinen yhteistyö ja auktoriteetin tuki unohtuvat usein. Oletus on, että kunhan vaan erilaiset ihmiset saatetaan yhteen, se automaattisesti edistää kulttuurienvälistä osaamista ja kansainvälistymistä. Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, mikäli yhdessä olemiseen ja erilaisen kohtaamiseen ei ole tarvittavia työkaluja, saattavat kohtaamiset jopa kasvattaa ennakkoluuloista suhtautumista ’toiseen’ (esim. Vande Berg 2007; Vande Berg & Paige 2009.)

Viestinnän teoriat antavat loistavia työkaluja vuorovaikutussuhteiden syntymisen ja ylläpitämisen ymmärtämiseen ja käytäntöihin. Olen kokenut, että opiskelijoille tarjoiltu ymmärrys vuorovaikutussuhteiden syntymisestä ja kehittymisestä yhdessä kulttuurienvälisen viestinnän sisältöjen kanssa, on auttanut heitä ylittämään rajoja meidän ja muiden välillä paremmin kuin se, että pyytäisin heitä ’vain’ työskentelemään yhdessä. Viestinnän teoriat ja tutkimukset antavat vastauksia kysymyksiin siitä, miksi haluamme tutustua juuri niihin henkilöihin, keihin haluamme (esim. samankaltaisuus ja sen viehättävyys), miksi tietyt vuorovaikutussuhteet kehittyvät tuttavuuksia pidemmälle ja miksi toiset loppuvat, ennen kuin oikein kunnolla edes alkoivatkaan (esim. sosiaalisen vaihdannan näkökulmat). Omien vuorovaikutussuhteiden ja niiden kehittymiseen liittyvien seikkojen reflektointi ja analysointi ennen kaikkea käytännön syntyvissä ja olemassa olevissa vuorovaikutussuhteissa on opetusmetodi, josta opiskelijat antavat parhaat palautteet vuosi toisensa perään. ”Ensin meitä vähän ahdisti, kun pakotit meidät tutustumaan toisiimme ihan oikeasti, mutta tämä on kyllä ollut kurssin paras juttu!” totesi eräs ryhmätyötään huhtikuussa esittelevä ryhmä. Samaisella kurssilla ollut toinen ryhmä tunnusti, etteivät he olisi koskaan ajatelleet tutustuvansa toisiinsa. ”I would have never started to talk to some of these people, if it wasn’t for the group work”, eräs opiskelija totesi palautekeskustelussa. Ryhmätyön keskeinen teema on keskittyä löytämään samankaltaisuuksia toisista, ei erojen ja erilaisuuden alleviivaaminen.

Keväällä Jyväskylän yliopistossa (kielikeskus) 2018 käynnistetyssä ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden hyvinvointia tarkastelevassa tutkimusprojektissa pyritään selvittämään muun muassa opiskelijoiden kuulumisen kokemusten rakentumisia ja toivon, että tutkimuksen myötä meillä olisi enemmän mahdollisuuksia tukea sekä ulkomaalaisten opiskelijoiden hyvinvointia, mutta myös tarjota työkaluja koko yliopiston kansainvälistymisen tukemiseen. Interpersonaaliset vuorovaikutussuhteet ja niiden ymmärtäminen lienee tämän prosessin keskiössä ja toivon tämän kirjoituksen myötä muistuttavani kaikkia siitä, että viestijöillä on tässä aikamoinen ässä hihassaan.

Toivon, että te viestinnän alan asiantuntijat tarjoatte auliisti apuanne esimerkiksi oman organisaationne kansainvälistymiskysymyksiä käsiteltäessä. Kansainvälistyminen tulisi olla muutakin, kuin hieno sana organisaation tai instituution strategiassa ja visiossa. Se voi olla esimerkiksi aktiivista ja tietoista erilaisten vuorovaikutussuhteiden tarkastelua analyyttisesti ja reflektoiden. Ja ennen kaikkea se on erilaisten vuorovaikutussuhteiden mahdollistamista ja tukemista.

 

Yliopistonopettaja Lotta Kokkonen, FT

Jyväskylän yliopiston kielikeskus

 

Lähteet

Adnett, N. 2010. The growth of international students and economic development: Friends or foes? Journal of Education Policy 25, 625–637.

Allport, G. W. 1954. The nature of prejudice. Reading, MA: Addison-Wesley.

Altbach, P.G. & Basset, R.M. 2004. The brain trade. Foreign Policy 144, 30-32.

Ballatore, M. 2015. The Erasmus programme: Achievements, Inequalities and Prospects – An overall approach. Teoksessa F. Dervin & R. Machart (toim.), Further Perspectives on Academic Migration and Mobility, The Erasmus programme: Achievements, Inequalities and Prospects – An overall approach. New York: Peter Lang.

Cimo 2018. http://www.cimo.fi/palvelut/tilastoja_kansainvalistymisesta/korkeakoulut/ulkomaalaiset_tutkinto-opiskelijat

Dervin, F. 2015. Country ‘Hyper-branding’ and the Internationalization of Higher Education in Finland: Is the (R)evolution of Interculturality Coming? Educational Practice and Theory 37. 25-49. 10.7459/ept/37.2.03.

Holliday, A. 2011. Intercultural communication and ideology. Los Angeles: Sage.

Knight, J. 2008. Higher Education in Turmoil. The Changing World of Internationalization. Rotterdam and Taipei: Sense.

Mamiseishvili, K. 2012. International student persistence in U.S. postsecondary institutions. Higher Education 64 (1), 1-17.

McLachlan, D. A. & Justice, J. 2009. A Grounded Theory of International Student Well-being.Journal of Theory Construction & Testing13 (1), 27-32.

OECD (Organization of Economic Cooperation and Development) 2017. Education at a Glance 2017. Paris: OECD. Viitattu 20.4.2018 http://dx.doi.org/10.1787/19991487

Piller, I. 2011. Intercultural communication: A critical introduction. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Sawir, E., Marginson, S., Deumert, A., Nyland, C., & Ramia, G. 2008. Loneliness and international students: An Australia Study. Journal of Studies in International Education 12(2), 148-180.

Vande Berg, M. 2007. Intervening in the learning of U.S. students abroad. Journal of Studies in International Education 11(3-4), 392-399.

Vande Berg, M. & Paige, R. M. 2009. Applying theory and research: The evolution of intercultural competence in U.S study abroad. Teoksessa K. Deardorff (toim.), The SAGE handbook of intercultural competence. Thousand Oaks: Sage, 419-437.

Wihlborg, M. & Robson, S. 2018. Internationalisation of higher education: drivers, rationales, priorities, values and impacts. European Journal of Higher Education 8(1), 8-18.

Wildavsky, B. 2010. University globalization is here to stay. Chronicle of Higher Education. http://chronicle.com/article/ University-Globalization-Is/124148/. Viitattu 24.5.2018.

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUS JULKISESSA KULKUNEUVOSSA – MATKUSTAJIEN TARKASTELU JOUKKONA RYHMÄVIESTINNÄN NÄKÖKULMASTA

Posted on by 0 comment

Seuraavat kaksi blogikirjoitusta ovat Tampereen yliopiston ryhmäviestinnän kurssin opiskelijoiden kirjoittamia. 

 

Monet ihmiset viettävät julkisissa kulkuneuvoissa aikaa päivittäin. Suomessa niissä tapahtuva vuorovaikutus halutaan yleensä pitää mahdollisimman vähäisenä, mutta toisinaan myös busseissa, junissa ja raitiovaunuissa on mahdollista havaita erilaisia vuorovaikutuksen muotoja. Vaikka viestintä julkisissa liikennevälineissä on harvoin sanallista, ovat tapahtuvat viestintä- ja vuorovaikutusmuodot tästä huolimatta merkityksellisiä (Bissell 2009, 271). Vuorovaikutus julkisissa liikennevälineissä voidaan jakaa kolmeen osaan: vuorovaikutukseen kuljettajan kanssa, muiden matkustajien kanssa ja medioituun vuorovaikutukseen kulkuvälineen ulkopuolella olevan maailman kanssa. Yleisesti on ajateltavissa, että matkustaminen paikasta toiseen on aina jaettu kokemus (Bissell 2009, 285).

Bussimatka on yhteinen rutiini sovittuine normeineen

Kuljettajaa on tapana tervehtiä astuttaessa bussiin tai muuhun julkiseen kulkuvälineeseen. Mahdollinen lipun ostaminen, neuvojen kysyminen tai ongelmatilanteen ratkaiseminen voivat myös kuulua kuljettajan ja matkustajan väliseen kanssakäymiseen. Bussista poistuessa matkustaja saattaa esimerkiksi heilauttaa kättään tai huikata kiitoksen. Olemme myös havainneet eroja eri paikkakuntien välisissä bussivuorovaikutuksissa; Helsingissä juuri kukaan ei huuda kiitosta poistuessaan bussista, mutta Tampereella kiitoksia kuulee lähes jokaisella bussimatkalla. Vaikka ilmapiiri matkustaessa on yleensä passiivinen, tapahtuu kuitenkin tätä passiivisuutta rikkovaa viestintää aika ajoin.

Julkisissa kulkuneuvoissa vallitsee aina tilanteelle tietynlainen ilmapiiri ja tämä vaikuttaa oleellisesti matkustajiin myös yksilötasolla. Julkisessa kulkuvälineessä normeihin kuuluu se, että matkustajat ovat niin hiljaa kuin mahdollista. Turhan äänekästä keskustelua ja erityisesti puhelimeen puhumista tulee vältellä viimeiseen asti. Rainien ja Keeterin (2006) mukaan puhelinkeskustelun ulkopuoliset kuulijat voivat vaivautua kuullessaan muiden henkilökohtaisia asioita. Heidän mukaansa yli 82 prosenttia tutkimukseen vastanneista yhdysvaltalaisista ilmoitti olleensa ainakin joskus kiusaantuneita jouduttuaan kuuntelemaan henkilökohtaisia matkapuhelinkeskusteluja julkisilla paikoilla. Jos matkustaja kokee ilmapiirin jollakin tapaa kiusalliseksi tai epämukavaksi, saattaa tämä esimerkiksi puuskahdella tai huokailla osoittaakseen kokemuksensa (Bissell 2009, 281).

Viestinnän vähäeleisyys tekee matkustamisesta suomalaisille helpompaa

Paikallisliikenteessä sanattoman viestinnän merkitys korostuu. Hiljaisuuden ja vaikenemisen mielletään kuuluvan suomalaiseen kulttuuriin, ja tämä pakottaa ihmisiä lukemaan toistensa sanattomia viestejä erityisen tarkasti. Esimerkiksi bussissa ikkunan puolella istuva matkustaja saattaa pyrkiä viestimään käytäväpaikalla istuvalle aikeestaan jäädä pois vain tiukentamalla otetta kantamuksistaan ja nojautumalla käytävän puoleen. Nonverbaaliin viestintään turvautuvat matkustajat haluavat minimoida vuorovaikutuksen muiden matkustajien kanssa ja olla ehkä mahdollisimman vähän häiriöksi toisille.

Toisilleen tuntemattomien matkustajien välisessä vuorovaikutuksessa yleisimmin kuulee pyyntöjä väistymiseen, kun toinen on poistumassa kulkuvälineestä. Myös lyhyet lausahdukset kuten “sori” tai “anteeksi” ovat yleisiä, jos matkustaja esimerkiksi tönäisee toista. Yleisesti on ajateltavissa, että usein matkustajilla on huomattavasti “helpompi olla”, kun he suorittavat matkan ajan ikään kuin jotakin sijaistoimintoa. Kiusaantuneen ja epämiellyttävän tunnelman välttämiseksi matkustajat kuuntelevat usein musiikkia kuulokkeilla, lähettävät Whatsapp-viestejä tai lukevat uutisia matkan ajan. Tätä vallitsevaa tilaa voidaan kutsua läsnäolottomaksi läsnäoloksi (absent presence). Yksilö on tällöin esimerkiksi puhelimensa välityksellä suorassa viestintäsuhteessa keskustelukumppaninsa kanssa, vaikka hänen ympärillään onkin potentiaalisia viestintäkumppaneita, joiden kanssa hän ei ole läsnä (Gergen 2002).

Vallitseva puhekoodi tulee nähdyksi vasta sen rikkoutuessa

Gerry Philipsenin (1997) puhekooditeorian mukaan vallitsevan puhekoodin huomaa vasta, kun se rikkoutuu. Kun bussissa tapahtuu jotain poikkeavaa, esimerkiksi yksi matkustajista alkaa huutaa, kaikki tajuavat sen olevan puhekoodin vastaista. Puhekoodin rikkoutumisesta kertoo lehden yleisönosastolla julkaistu kirjoitus, jossa äänekäs nuorisojoukko oli puhunut kovaäänisesti bussissa, ja joka toinen sana oli ”vittu”. Kun iäkkäämpi nainen oli jäämässä bussista pois, hän katsoi muita matkustajia ovelta ja sanoi: ”Voi vittu, kun täytyy jäädä pois.” Bussi räjähti nauruun. Tässä tapauksessa bussin matkustajista muodostui myös eräänlainen ryhmä, jota yhdisti paitsi sama bussimatka, myös sama naurun aihe. Tällainen tavallisuudesta poikkeava tapahtuma keventää tunnelmaa, jolloin ihmiset saattavat ottaa kontaktia toisiinsa esimerkiksi keskustelemalla tai luomalla toisiinsa paljon puhuvia katseita.

Poikkeuksen bussissa tai junassa vallitsevaan hiljaisuuteen saattavat tehdä vaikkapa humalaiset matkustajat tai musiikkia kaiuttimista kuuntelevat henkilöt. Poikkeukselliseen käyttäytymiseen ja tilanteeseen on monenlaisia suhtautumistapoja, esimerkiksi tilanteen välttely tai yllättävään keskusteluun osallistuminen. Kynnys puuttua poikkeavaan käytökseen on usein korkea, mutta se madaltuu helpoimmin esimerkiksi tupakoinnin kohdalla: onhan tupakointi julkisissa kulkuneuvoissa vastoin lakia. Pienemmistä etikettivirheistä ei usein haluta huomauttaa muita, jos tälle ei ole kattavia perusteita. Usein yksilö pelkää muiden matkustajien ajatuksia ja kyseenalaistaa omaa reaktiotaan. Jos kukaan muukaan ei mainitse asiasta, saattaa yksilö pohtia ylireagoineensa tapahtuneeseen (Bissell 2009, 281).

 

Ruuhkabussissakin vaalitaan vaikenemisen kulttuuria

Viestintätapamme ovat sidonnaisia kulttuuriimme. On huomioitava, että matkustajan kokemukset vallitsevasta ilmapiiristä ovat aina yksilöllisiä (Bissel 2009, 278) ja yksilöt toimivat vuorovaikutustilanteissa eri tavoin. Usein sanotaan, että me suomalaiset tarvitsemme omaa tilaa, ja individualismilla on varmasti väitteessä oma roolinsa. Ruuhkabusseissa saatetaan kysyä, saako viereen istuutua, vaikka koko bussi olisi aivan täynnä. Toisen omaa tilaa ei haluta loukata. Kollektivistissa kulttuureissa bussi saattaa täyttyä järjestelmällisesti niin, että yksittäisiä tyhjiä paikkoja ei jätetä. Vanhemmat moittivat lapsiaan, jos he eivät anna istumapaikkaansa vanhukselle. Suomalaiset eivät välttämättä ole töykeitä, mutta kulttuurimme velvoittaa meitä hallitsemaan tilaamme. Tuo tila järkkyy, jos ventovieras halua istuutua viereemme. Järkytys on vielä suurempi, jos tuo viereen istuutunut aloittaa keskustelun.

Julkisissa liikennevälineissä tapahtuvan vuorovaikutuksen perusteella on mahdollista todeta, ettei vaikuttavan viestinnän tarvitse aina olla kovinkaan näkyvää. Toisinaan pienetkin eleet tai täysi vaikeneminen vaikuttavat ilmapiiriin olennaisesti. Bussissa matkustavat käyttäytyvät vahvasti rakentuneiden normien mukaan ja tämän myötä pienetkin viestinnälliset poikkeavuudet nousevat esiin. Näihin vuorovaikutuksellisiin poikkeuksiin lukeutuvat niin negatiiviset kuin positiiviset tapahtumat matkan aikana. Julkisissa kulkuvälineissä tapahtuvan viestinnän rikkaus on sen tietynlainen impulsiivisuus ja tunnereaktioihin pohjautuva vuorovaikutus. Tilanteet julkisissa kulkuneuvoissa ovat vauhdikkaita ja usein ohi hetkessä. Tapahtuvat vuorovaikutuskokemukset ovat jokaiselle yksilöllisiä, ja näin ollen jokainen matka on ainutlaatuinen.

 

Tampereen yliopiston ryhmäviestinnän opiskelijat:

Aliisa Varuhin, Julian Rauhaniemi, Nora Pirttijärvi, Tuulia Viljanen, Ville Jäppinen, Zaida Harikko

 

 

 

Lähteet:

Bissell, David (2009) Passenger mobilities: affective athmospheres and the sociality of public transport. Enviroment and Planning D: Society and Space 2010:28, 270–289.

Gergen, Kenneth J (2002) The challenge of absent presence. Teoksessa Katz, James E & Aakhus, Mark (ed.) Perpetual Contact : Mobile Communication, Private Talk, Public Performance. Cambridge: Cambridge University Press, 227–241.

Philipsen, Gerry (1997) A Theory of Speech Codes. Teoksessa Philipsen, Gerry & Albrecht, Terrance L (ed.) Developing Communication Theories. SUNY series in human communication processes. Albany: State University of New York Press, 119–156.

Rainie, L & Keeter, S. (2006) Per Internet Project Data Memo. Pew/Internet & American Life Project, Associated Press, and AOL

 

Category: Uncategorized

ROHKEAA JA AVOINTA AJATUSTENVAIHTOA – INTUITION HYÖDYNTÄMINEN RYHMÄVIESTINNÄSSÄ

Posted on by 0 comment

Kuvitellaan tilanne, jossa työryhmä on toiminut saman projektin parissa kuukausia. Projektiin on käytetty paljon aikaa, rahaa ja resursseja. Kun työ on vihdoin valmis, se ei vastaakaan työryhmän odotuksia. Kukaan ei kuitenkaan uskalla avata suutaan, ettei kuukausien työ valuisi hukkaan tai kyseinen henkilö leimautuisi hankalaksi. Tämä on piste, joissa työryhmän jäsenten tulisi luottaa intuitioonsa.

 

Intuitio on käsite, jonka määrittely on tieteelliselle yhteisölle hankalaa. Sanana se pohjautuu latinan kielen sanaan intuere: katsoa, nähdä. Intuitiota on tutkittu monien eri tieteenalojen parissa, mutta yksiselitteistä määritelmää on vaikea muodostaa. Voidaan kuitenkin sanoa, että sitä pidetään rationaalisen päättelyn vastakohtana – aavistamisen, oivalluksen ja kehollisten tuntemusten sekoituksena, joka auttaa meitä tietämään asioita, joiden päättely loogisesti ei jostain syystä onnistu. Intuitio ei kuitenkaan ole yhtä mielihalujen, pelkojen, luulojen ja projektioiden kanssa, vaan se on tietämistä, joskin tiedostamatonta sellaista (Dunderfelt 2001, 150).

 

Halusimme selvittää, millä tavoin luovuutta voi hyödyntää ryhmässä. Kiinnostuimme etenkin intuition ja luovuuden yhteydestä. Millaisissa tilanteissa intuition kuunteleminen on tarkoituksenmukaista?

Ryhmän ilmapiirillä on merkitystä

Intuitiotutkija Asta Raamin mukaan tärkeintä intuition hyödyntämisessä on sellaisen ilmapiirin luominen, jossa intuitiota on hyväksyttyä tuoda näkyväksi sen sijaan, että se olisi väheksytty ja marginalisoitu ajattelun alue. Turvallinen luottamuksen ilmapiiri ryhmässä on myös merkittävä tekijä intuition hyödyntämisen kannalta. Luovaa työtä tekevät ryhmät hyötyvät ilmapiiristä, jossa on hyväksyttyä haparoida ja käyttää aikaa asioiden pukemiseen sanoiksi. Erilaisten näkökulmien hyväksyminen ja toisten intuitiivisten signaalien havainnoiminen ovat seikkoja, joista ryhmä hyötyy tehdessään luovuutta vaativaa työtä.

 

Psykologia tarjoaa näkemyksen mielen kahdesta eri järjestelmästä. Daniel Kahnemanin mukaan (2012, 35) mieli koostuu nopeasta automaattisesta ajattelusta sekä monimutkaisemmasta, hitaasta järjestelmästä, jota käytetään vaikkapa vaikeiden laskutoimitusten tekemiseen. Intuitio asettuu ensimmäiseen järjestelmään. Se ruokkii hidasta järjestelmää ja tuottaa tietoa hitaan järjestelmän toiminnan tueksi (Kahneman 2012, 35). Onkin selvää, että tietyissä tilanteissa intuitio ei ole riittävä ajattelun menetelmä, vaan myös rationaalista päättelyä tarvitaan.

 

Intuitio osana asiantuntijuutta

Intuitiolla on kuitenkin myös yhteys asiantuntijuuteen. Raami määrittelee asiantuntijaintuition yhdeksi intuition muodoksi. Kahnemanin (2012, 276) mukaan asiantuntijaintuitioon voidaan luottaa, kun se perustuu taitoon. Tähän vaaditaan säännöllistä, ennustettavaa ympäristöä sekä pitkäkestoista harjoittelua. Mikäli asiantuntijaintuitio perustuu taidottomaan ennustamiseen, siihen ei kannata luottaa.

 

Erityisesti ryhmätyöskentelyssä hyödyllistä on ajatusten jakaminen. Raamin mukaan ratkaisu ongelmaan voi löytyä virheestä, sattumasta tai täysin poikkeuksellisesta tavasta toimia. Intuition kannalta oleellista on tiedon yhdisteleminen ja sen esille tuominen. Ryhmässä jäsenten intuitioita voidaan hyödyntää niin, että ne rakentavat yhteistä tavoitetta. (Raami 2016, 189)

 

Rauhoittuminen luovuuden edellytyksenä

On olemassa keinoja, joilla intuitiota voidaan maanitella esiin. Raami mainitsee intuitiota ruokkivaksi menetelmäksi esimerkiksi kävelykokoukset. Lisäksi hän korostaa kiitollisuuden merkitystä intuition herättelemisessä. Kiitollisuus ja oman kehon kuunteleminen asettavat ihmisen sellaiseen tilaan, jossa intuitiota on mahdollista hyödyntää.

 

Kiireinen ja aikataulutettu elämä vie ajatteluamme kovalla sykkeellä eteenpäin. Välillä on tärkeää rauhoittua miettimään ja kuuntelemaan. Oivalsimme, että intuition hyödyntäminen ryhmässä ei ole itsestään selvää, vaan sen eteen on toimittava. Avoin vuorovaikutus ja luottavainen sekä avoin ilmapiiri ryhmän jäsenten välillä ovat avainasemassa silloin, kun intuitiota halutaan hyödyntää. Tärkeää on myös uskaltaa sanoa omat ajatukset ääneen. Uskallus syntyy luottamuksesta niin itseensä, kuin ympärillä olevaan ryhmään.

 

Kun alun esimerkin työryhmässä uskalletaan luottaa intuitioon, joku ryhmän jäsenistä avaa suunsa ja kertoo, ettei lopputulos vastaa odotuksia. Parhaimmassa tapauksessa muutkin ryhmän jäsenet ovat miettineet samaa ja huojentuvat, kun joku vihdoin sanoo epäilyksensä ääneen. Ongelmaan lähdetään etsimään ratkaisua, jossa hyödynnetään kuukausien aikana tehtyä työtä, ja samalla kehitetään ja viedään sitä eteenpäin.

 

Tampereen yliopiston puheviestinnän opiskelijat

Katariina Halonen, Alli Mattila, Jenny Paloniitty, Ilona Reinikainen, Milka Santa

 

Kirjallisuus ja lähteet

Dunderfelt, Tony (2001) Intuitio ja tunneviestintä. Dialogia Oy: Juva.

Kahneman, Daniel (2012) Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Hakapaino: Helsinki.

Raami, Asta (2016) Älykäs intuitio. Otava: Keuruu.

Asta Raamin puhelinhaastattelu 6.4.2018.

 

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company