NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ NÄKYVÄKSI

Posted on by 0 comment

Terveissii Turust! Pedaforum-päivät järjestettiin siellä tänä vuonna elokuun puolivälissä, ja myös me lähdimme sinne innostumaan ja innostamaan. Aikamoinen kuhina kävikin kun noin 600 korkeakoulupedagogiikasta kiinnostunutta kokoontui pariksi päiväksi samaan paikkaan. Kuuntelimme mielenkiintoisia keynote-puheenvuoroja, osallistuimme työpajoihin ja pidimmepä yhden itsekin.

Puheviestijän näkökulmasta Pedaforum-päivät ovat aina mielenkiintoiset, koska vuorovaikutusta käsitellään siellä erilaisista lähtökohdista. Tänä vuonna meitä kiinnosti erityisesti alateemana ollut työelämäyhteistyö, jota käsittelevissä esityksissä ja keskusteluissa esiin nousivat toistuvasti ns. pehmeät ja geneeriset taidot (esim. ryhmätyötaidot, esiintyminen ja yleisesti ottaen vuorovaikutusosaaminen). Mainittiin myös, että näiden taitojen osaaminen tulee tulevaisuudessa korostumaan entisestään. Kuulimme myös monesti, kuinka näitä opitaan substanssiopintojen sivussa: ryhmätyötaitoja ryhmätöissä ja esiintymistä millä vaan kurssilla, millä esiinnytään.

Ympärillämme tuntui toistuvan sama kaava: esitellään mielenkiintoinen tutkimus, kerrotaan innostuneesti kokeilun tuloksista tai uudesta opetustyylistä ja reunahuomautuksena tai loppupohdinnassa huokaistaan, kuinka viestintätaidot tässäkin nousevat keskiöön.  Olimme tietysti iloisia näistä hetkistä: viestintäosaaminen, vuorovaikutustaidot ja ryhmäosaaminen nousivat puheeseen kerta toisensa jälkeen. Meidän puheviestijöiden kiinnostuksenkohteet olivat tärkeitä muillekin, vaikka käytetyt käsitteet olivatkin erilaisia.

Päivien aikana tajusimme kuitenkin olevamme jollakin tavalla näkymättömiä, koska puhe vuorovaikutuksesta ja sen tärkeydestä oli monissa tilanteissa ikään kuin loppupiste. Joskus konkreettinen piste esitelmän viimeisenä diana, joskus huokaus tutkimustulosten esittelyssä. Puheviestijöinä huomasimme haluavamme poistaa tämän pisteen. Meitä mietitytti, miksi vuorovaikutukseen liittyviä sisältöjä ei oltu pohdittu jo ennen lopputulemaa. Erityisesti jäimme pohtimaan, miksi piste-tilanteen jälkeen ei oltu otettu tai oltu ottamassa seuraavaa askelta. Tuntuikin, että monilla ei ollut aavistustakaan korkeakoulujen syövereissä olevasta asiantuntijaryhmästä, jonka erityisosaamista on nimenomaan viestintä- ja vuorovaikutusosaaminen, ja sen opettaminen.

Tajusimme, että tässä onkin jälleen yksi paikka, jossa meidän pitäisi olla keskusteluissa mukana.  Näkymättömyyden sijaan meidän olisi oltava lempeästi ja kuunnellen, mutta jämäkästi läsnä. Tällä hetkellä rakennetaan tulevaisuuden koulutusympäristöjä ja -sisältöjä sekä luodaan pohjaa tulevaisuuden työelämälle ja korkeakoulutukselle. Miten me puheviestijöinä asemoimme itsemme näissä keskusteluissa?

Me ja muut tämän vuoden Pedaforumiin kokoontuneet puheviestijät aloimme jo suunnitella omaa verkostotapaamista ja työryhmää seuraaville Pedaforumpäiville. Näin saisimme nostettua puheviestinnän asiantuntemusta näkyvämmäksi sekä toivottavasti luotua uusia yhteistyökuvioita.  Pedaforum järjestetään Helsingissä seuraavana keväänä, ja tapahtuman sivuilla sanotaan mm: ”Päivät tarjoavat sekä tieteenalakohtaisia että tieteiden välisiä kohtaamisia ja edistävät osallistujien verkostoitumista.”.  (https://www.helsinki.fi/fi/konferenssit/pedaforum-2019)

Haastamme siis teidät kaikki mukaan (kiinnostuneet voivat olla meihin yhteydessä). Tavoitteenamme on olla mukana isolla joukolla, pitää verkostotapaaminen ja innostaa sekä innostua.

Johanna Järvelin-Suomela, puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus

Riikka Järvelä, puheviestinnän yliopisto-opettaja, Helsingin yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUS ON IHMISTEN VÄLILLÄ TODELLISTA, VIRTUAALISESTIKIN

Posted on by 0 comment

Robotit vievät ihmisten työt. Kognitiivinen kyvykkyys surkastuu tekoälylaitteiden käytön seurauksena. Tietokonepelien pelaaminen tekee väkivaltaiseksi. Televisio tuhoaa lapset. Runsas lukeminen ja kirjojen tuijottelu ei voi olla hyväksi.

Nämä väittämät ovat kiinnostavia ja osa ajankohtaisia jo sinänsä, mutta olen tarkkaillut teknologian käytöstä ja digitalisoitumisesta käytävää keskustelua myös oman väitöskirjatutkimukseni tekemisen ajan. Olen tutkinut tiimejä muuttuvan työelämän kontekstissa. Yksi vahva työelämän muutoksen linja on juuri teknologian käytön yleistyminen, digitalisaatio, virtuaalisuus. Työn kontekstista ja alan kirjallisuudesta minulle valikoitui käyttööni myös virtuaalitiimin käsite. Siihen tuntuu liittyvän monenlaisia konnotaatioita ja merkityksiä. Etenkin etuliitteeseen ”virtuaalinen”.

Uusi teknologia tuntuu aika usein olevan ainakin aluksi pelottavaa. Sitten hetken päästä pelot tuntuvat enimmäkseen aiheettomilta, joskus jopa vähän huvittavilta. Etenkin yleisessä keskustelussa viimeisimpänä juuri robotiikkaan ja tekoälyyn – tai siis niiden jonkinlaiseen vallankaappaukseen – liittyy voimakkaita tunteita ja vastarintaa. Harvoin muistetaan, että ihmiset suunnittelevat, ohjelmoivat ja voivat muokata käyttämäänsä teknologiaa. Siis haluamallaan tavalla. Tai että ihmiset ovat pelänneet jo pari vuosisataa robottien vievän työmme (ks. esim. Räisänen/HS, 1.9.2018).

Problematisoidaanpa virtuaalisuuden käsitettä hiukan lisää. Minulle virtuaalisuus siis tarkoittaa viestintäteknologian käyttöä vuorovaikutuksessa. Niin sitä käytetään myös laajasti työelämässä sekä englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa. Siis silloin, kun tarkastellaan virtuaalitiimejä. Aina silloin tällöin olen kuitenkin esimerkiksi konferenssipuheenvuoroista saamissani kommenteissa törmännyt siihen, että tiimien virtuaalisuus on rinnastunut virtuaalitodellisuuden käsitteeseen. Virtuaalitodellisuus puolestaan johdattaa ajatukset johonkin keinotekoiseen verkkomaailmaan, jossa todellisuus on jotain aivan muuta, kuin arjessa kokemamme, esimerkiksi mahdollisuus fantasiatodellisuuksille. Tai silloinkin, kun todellisuutta pyritään simuloimaan, se on vain melkein kuin todellista (ks. esim. Fornäs 1999). Virtuaalinen todellisuus myös koetaan teknologiavälitteisesti.

Tämä on pieni, semanttiseltakin tuntuva yksityiskohta, joka toisille kuittaantuu sillä, että ”no, mulle siitä vaan tulee heti mieleen..” Joku toinen saattaa ottaa asiakseen laventaa käsitteen merkitystä, kun kuulee sitä käytettävän myös toisin. Teknologiaan liittyvänä keinotodellisuuskonnotaatiot voivat kuitenkin olla osa isompaa suhtautumis- ja jopa asennoitumishaastetta.

Jos nimittäin virtuaalisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen keinotodellisuus tai teknologian käytöstä sen välineellisyys, voi ajatusjatkumon seuraava vaihe ohjata ajattelemaan, että virtuaalisuus on myös jotain ei-todellista (Fornäs 1999). Ei-luonnollinen, ei-todellinen, välineellinen. Eivät mitenkään myönteisiä mielikuvia. Ei ihme, jos tuollaisten mielikuvien seurauksena vuorovaikutukseen teknologiavälitteisesti tai virtuaalisesti ei suhtauduta avoimesti, luottavaisesti tai se vertautuu helposti todellisena ja aitona [sic] koettuun kasvokkaisviestintään. Tällainen ajattelunkulku on omiaan vahvistamaan virtuaalisuuden ja teknologian käytön mieltämistä myös epäaitoina, ja siten edelleen ylläpitämään kasvokkaisen vuorovaikutuksen ”aitoa” ja ”todellista” ylivertaisuutta.

Eikö ihmisten välinen vuorovaikutus ole kuitenkin aina todellista? Tai en oikein keksi, mitä edes voisi olla epätodellinen, ihmisten välillä käytävä vuorovaikutus. Ja mitä niihin ihmisiltä anastettuihin työpaikkoihin tulee: eiköhän vaan anneta niiden robottien tehdä vaikkapa sellaiset työt, jotka ovat meille liian haastavia, joista robotit suoriutuvat meitä luotettavammin tai joita emme yksinkertaisesti jaksa tai halua tehdä. Robotiikan ja teknologian hyödyntäminen antaa meille esimerkiksi lisää vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia. Vaikkapa lukea (e-) kirjaa, paeta todellisuutta.

 

Mitra Raappana

Yliopistonopettaja

Jyväskylän yliopisto

 

P.S. Niistä virtuaalitiimeistä: ei sitä virtuaalisuutta etuliitteenä enää niin kovasti kannata tiimeissä korostaa, yhtäläiset mahdollisuudet viestintäteknologiaa käyttävillä tiimeilläkin on onnistua ja epäonnistua. Mutta siitä lisää väitöskirjassani, joka on juuri lähdössä painoon.

 

Lähteet

Fornäs, J. 1999. Digitaaliset rajaseudut. Identiteetti ja vuorovaikutteisuus kulttuurissa, mediassa ja viestinnässä. A. Järvinen (suom.). Teoksessa A. Järvinen & I. Mäyrä (toim.) Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Tampere: Vastapaino, 29–50.

Räisänen, K. 1.9.2018. ”Työvoimapulaa ei ratkaista tekoälyllä”. Helsingin Sanomat.

 

FM Mitra Raappanan viestinnän väitöskirja “Onnistuminen työelämän tiimeissä” tarkastetaan lauantaina 13. lokakuuta 2018 Jyväskylän yliopistolla. Vastaväittäjänä on dosentti Janne Matikainen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena Maarit Valo.

Category: Uncategorized

RYHMÄHARRASTUKSET: YKSIN SUORITTAMISEN PAIKKOJA VAI MAHDOLLISUUKSIA KIINNITTYÄ OSAKSI YHTEISÖÄ?

Posted on by 0 comment

Kesälomakauden päätyttyä postilaatikkooni on tasaiseen tahtiin tipahdellut erilaisia harrastus- ja koulutusesitteitä. Vaikka oma harrastuskiintiöni on tällä hetkellä täysi, esitteitä on ollut varsin kiinnostavaa selata, sillä mahdollisuus johonkin uuteen on aina yhtä kutkuttava. Ehkä uuden harrastuksen myötä voisin löytää itsestäni uusia puolia, oppia hyödyllisiä taitoja sekä tutustua erilaisiin ihmisiin, joiden kanssa jakaa palanen arkea.

Harrastuksen aloittaminen ei ole kuitenkaan ollut minulle aina mutkatonta. Ensinnäkin se on vaatinut aikataulujen uudelleen sovittamista, mutta samalla se on edellyttänyt asettumista alttiiksi muutokselle. Erityisesti ryhmäharrastuksen aloittaminen on saanut minut mietteliääksi, sillä tällöin minun on täytynyt tarkasti punnita, kuinka hyvin pystyisin sitoutumaan uuden ryhmän aikatauluihin ja tavoitteisiin. Lisäksi minua on mietityttänyt, tulisinko kiinnittymään uuden harrastusryhmän jäseneksi, ja mitä kaikkea se minulta sekä muilta ryhmän jäseniltä edellyttäisi.

Yhteisöön kiinnittymistä määriteltäessä puheviestinnän tutkimuksissa viitataan usein Pörhölän (2009a) vertaisyhteisöön kiinnittymisen teoriaan. Kyseisessä teoriassa yksilön ymmärretään kiinnittyvän yhteisöönsä vuorovaikutussuhteidensa kautta. Kiinnittyminen ymmärretään vuorovaikutuksellisena tilanteena, jossa yksilö tuntee olevansa hyväksytty, pidetty ja arvostettu vertaistensa keskuudessa ja osoittaa itse hyväksyntää, välittämistä ja arvostusta vertaisiaan kohtaan. Tämän vastavuoroisen vuorovaikutusprosessin seurauksena hän tuntee itsensä vertaisyhteisönsä tasavertaiseksi jäseneksi. (Pörhölä 2009b, 87.) Teorian lähtökohtana ovat olleet lapsuus- ja nuoruusajan vertaissuhteet, mutta kiinnittymisen määritelmää on käytetty tarkoituksenmukaisesti myös tutkittaessa esimerkiksi työyhteisön (Liikanen & Sirviö 2015) sekä pakolaisten vuorovaikutussuhteita (Kokkonen 2010). Harrastusryhmät eivät ehkä ole kaikista ideaalein konteksti kiinnittymisen tarkasteluun, sillä harrastusryhmät voivat olla keskenään hyvin eri tyyppisiä, henkilövaihtuvuus voi olla suurta, ja niiden kesto voi vaihdella lyhytkestoisesta pitkäkestoiseen. Ne eivät siis välttämättä ole yhteisöjä, joille tyypillinen ominaisuus on pysyvyys. Toisaalta kiinnittymisestä on alettu puhua enenevässä määrin harrastuksiin kytkeytyvien toimintamallien yhteydessä (ks. esim. Känkänen 2018). Lisäksi myös harrastusryhmään kiinnittymisellä tai sen epäonnistumisella voi nähdäkseni olla keskeinen merkitys yksilölle – esimerkiksi itsetunnon tai vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta (ks. esim. Pörhölä 2009b). Tästä syystä on mielestäni oleellista pohtia, miten erilaisissa harrastusryhmissä panostetaan kiinnittymisen mahdollistaviin vuorovaikutussuhteisiin.

Monenlaisiin ryhmäharrastuksiin osallistuessani olen havainnut, että ryhmään kiinnittymisen tärkeyttä painotetaan harrastuksissa eri tavoin alusta lähtien. Kuorolaulun, joukkueurheilun ja näyttelemisen kaltaisissa harrastuksissa kiinnittyminen on oman kokemukseni mukaan nähty hyvinkin olennaiseksi asiaksi, sillä jokaisen ryhmän jäsenen panos on ollut keskeinen yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Näissä harrastuksissa kiinnittymistä on tuettu esimerkiksi ohjaajien ja ryhmäläisten esittäytymisenä, vierekkäin istumisella, jutustelutaukojen ja illanviettojen pitämisenä sekä yhteisten pidempijänteisten tavoitteiden määrittelemisenä. Lisäksi kyseisissä harrastuksissa on selväsanaisesti korostettu, että jokaisen kiinnittymisellä on merkitystä toisten onnistumiseen ja motivaatioon. Esimerkiksi jos tarpeeksi laulajia ei saavu paikalle kuoroharjoituksiin ja esiintymisiin, yhteistä toimintaa ei ole kovin mielekästä jatkaa. Myös jokaisen viestintäkäyttäytymisellä on ollut tämäntyyppisissä harrastuksissa iso merkitys. Ystävällisellä, viestintähalukkaalla ja supportiivisella viestinnällä on saatu usein onnistuneita ja pitkäkestoisia projekteja aikaan. Tällöin ihmiset ovat uskaltaneet rohkeammin tuoda esille omia vahvuuksiaan ja kehityskohteitaan sekä mukauttaa niitä suhteessa toisiinsa. Sen sijaan toisten mielipiteiden väheksyminen, vastuiden epätasainen jakautuminen sekä ilmoittamatta jääneet toistuvat poissaolot ovat alkaneet usein kylvää epävarmuutta ryhmään ja heikentää useamman ryhmäläisen harrastusmotivaatiota.

Ryhmäharrastuksissa, joissa toiminnan keskiössä on oma suoriutuminen, ei ryhmäläisten välisillä vuorovaikutussuhteilla ole ollut niin isoa merkitystä. Tällaisia harrastuksia ovat olleet oman kokemukseni mukaan ryhmäliikuntatunnit, erityisesti jumpat. Näihin tilanteisiin harrastajat ovat osallistuneet epäsäännöllisen säännöllisesti, paikalla on ollut aina eri kokoonpano, eikä yhteisiä pitkäkestoisia tavoitteita ole määritelty. Toisten henkilökohtaista tilaa on arvostettu sekä fyysisen välimatkan antamisella mutta myös sillä, että itselle vieraita ihmisiä ei ole edes juuri tervehditty. Joillekin tämänkaltainen harrastaminen ja siihen kytkeytyvä viestintäkulttuuri ovat sopineet varmasti hyvin – ehkä erityisesti sellaisille, jotka ovat arvostaneet omaa tilaa raskaan päivän jälkeen, mutta jotka ovat kaivanneet ohjattua liikuntaa. Tai sellaisille, jotka ovat tulleet ystävien kanssa jumppaan, ja joille isompaan ryhmään kiinnittyminen ei ole ollut merkityksellinen asia. Joskus olen kuitenkin miettinyt, onko salissa mahtanut olla yksin tulleita ihmisiä, jotka olisivat toivoneet saavansa jumpasta edes hetkeksi juttuseuraa. Ja miten valtaosa liikkujista suhtautuisi jatkossa siihen, jos ohjaaja pyrkisi madaltamaan kynnystä tutustumiseen esimerkiksi teettämällä alkulämmittelyn pienryhmissä.

Harrastusryhmään kiinnittymistä on tullut pohdittua uudella tavalla myös lapsen harrastamisen näkökulmasta. Erityisesti minua on mietityttänyt, kenen tai keiden kiinnittyminen on lapsen harrastuksissa tärkeää. Oma lapseni on vielä sen verran pieni, että yhteiset harrastuskokemukset ovat rajoittuneet kahteen erilaiseen muskariin. Vaikka itse musiikkitoiminta oli molemmilla kerroilla todella laadukasta ja kehittävää, itseäni jäi vaivaamaan, että kokoontumiskerroilla ohjattiin osallistumaan vain lapsen nimeä käyttäen. Toisessa muskarissa vanhempien esittäytyminen jopa kiellettiin ajan puutteen vuoksi. Toisaalta vanhemmatkaan eivät vaikuttaneet järin innokkailta ottamaan kontaktia toisiinsa. Vanhempien keskittyminen oli pääasiassa oman lapsen seuraamisessa sekä käytännön rutiinien hoitamisessa, kuten pukemisessa ja riisumisessa. Vaikka lähtökohtaisesti ajattelin muskarin olevan lastani varten ja lapseni harrastus, heräsin huomaamaan, kuinka tärkeä kiinnittymisen kokemus ryhmään olisi ollut minulle vanhempana. Minultakin odotettiin ryhmässä aika paljon osallistumista, mm. laulamista, lapsen puolesta puhumista sekä erilaisten jumppaliikkeiden keksimistä yhteisessä piirissä. Osallistuminen olisi voinut tuntua mutkattomammalta – ja ollut osaltamme yhtä lukukautta pitkäkestoisempaa – jos olisin saanut mahdollisuuden osallistua omalla nimelläni. Ja jos olisin itsekin uskaltanut avoimemmin haastaa ryhmän normeja ja ottaa kontaktia toisiin vanhempiin.

Omien harrastuskokemusten perusteella voisin sanoa, että vaikka kiinnittymättömyys ryhmään ei aina estä harrastamista, mahdollisuus kiinnittymiseen voisi merkittävästi helpottaa harrastamista sekä yksilö- että ryhmätasolla. Lisäksi se voisi parhaimmillaan tukea pitkäkestoista sitoutumista harrastukseen. Kiinnittymisen mahdollistaminen edellyttää vuorovaikutusosaamista ennen kaikkea harrastuksen ohjaajalta. Tämän lisäksi se mielestäni edellyttää kaikilta ryhmään kuuluvilta tietoisuutta siitä, että kiinnittyminen ei ole yksisuuntainen prosessi. Kuten Pörhölän (2009b, 86–87) määritelmässäkin tuodaan esiin, kiinnittynyt henkilö osoittaa itse hyväksyntää, välittämistä ja arvostusta vertaisiaan kohtaan. Lisäksi määritelmässä todetaan, että jokaisella vertaissuhteella on merkitystä sille, miten hyvin yksilö onnistuu kiinnittymään vertaisyhteisöönsä.Käytännössä kiinnittymisen mahdollistamisen voisi tiivistää ryhmäharrastuskontekstissa lausumaan: vaikka aloittaisit ryhmäharrastuksen ennen kaikkea itseäsi varten, harrastat yhdessä toisten kanssa. Täten jo pienikin hymy suupielissä tai ohimenevä tervehdys voi ilahduttaa kanssaharrastajan päivää merkittävällä tavalla, ja olla alkusysäys kiinnittymiselle – sekä hänelle että sinulle.

Maija Peltola, FM

Puheviestinnän väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

 

Kirjallisuus

Kokkonen, L. 2010. Keski-Suomeen muuttaneiden pakolaisten kokemuksia vuorovaikutussuhteistaan ja kiinnittymisestään uuteen sosiaaliseen ympäristöön. Jyväskylä studies in humanities 143. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Viitattu 26.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/25577/9789513940683.pdf?sequenc

Känkänen, L. 2018. Icehearts myönteisen kiinnittymisen mahdollistajana. Hyvän kasvun puolesta – seminaari. Heureka 16.2.2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 26.8.2018. https://www.icehearts.fi/wp-content/uploads/2018/02/K%C3%A4nk%C3%A4nen-16.2.2018.pdf

Liikanen, R. & Sirviö, S. 2015. Työpaikkakiusaamista kokeneiden kiinnittyminen uuteen työyhteisöön vuorovaikutussuhteiden kautta. Puheviestinnän pro gradu -tutkielma. Viitattu 27.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/48117/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201512154037.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pörhölä, M. 2009a. Psychosocial well-being of victimized students. Teoksessa T. A. Kinney & M. Pörhölä (toim.) Anti and pro-social communication: Theories, methods, and applications. Language as Social Action vol. 6, New York: Peter Lang, 83−93.

Pörhölä, M. 2009b. Kiusaamiskokemukset yhteisöön kiinnittymisen esteenä. Prologi: Puheviestinnän vuosikirja 2009, 84–89. Viitattu 26.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/22853/Prologi2009_84-89_esitelma_Porhola.pdf?sequence=1

 

Category: Uncategorized

KANSAINVÄLISTYMISESTÄ KORKEAKOULUISSA: VUOROVAIKUTUSSUHTEIDEN NÄKÖKULMA

Posted on by 0 comment

Korkeakoulut, yritykset ja ylipäänsä erilaiset nykyaikaiset organisaatiot kertovat mielellään olevansa kansainvälisiä. Tarkastelen tässä kirjoituksessa kansainvälistymistä korkeakoulukontekstissa, yksilön ja opetuksen näkökulmista.

Kansainvälisyys on tätä päivää ja sikäli kun se ymmärretään opiskelijoiden ja henkilökunnan liikkumisena maasta toiseen, se tuskin on ohimenevä ilmiö. Jo nyt maailmanlaajuisesti lähes viisi miljoonaa (4,6 miljoonaa) henkilöä opiskelee korkeakouluasteella oman kotimaansa ulkopuolella (OECD 2017). Vuoteen 2025 mennessä ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän on ennustettu kasvavan kahdeksaan miljoonaan (Altbach & Basset 2004). Myös Suomessa ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä on kasvanut viime vuosina. (Cimo 2018).

Yliopistojen kansainvälistymisellä ja ulkomaalaisten opiskelijoiden rekrytoinnilla on todettu olevan useita hyötyjä niin lyhyellä kuin pidemmälläkin aikavälillä. Sen lisäksi, että ulkomaalaiset opiskelijat tuovat kulttuurista diversiteettiä kampuksille, erityisesti tilanteessa, jossa ulkomaalaiset opiskelijat maksavat opinnoistaan, kansainvälistymisen ja ulkomaisten opiskelijoiden on todettu pitkällä aikavälillä edesauttavan yliopistojen taloudellista kasvua, mutta myös lisäävän uusien innovaatioiden määrää (esim. Adnett 2010; Wildavsky 2010). Toki kansainvälistymisestä koituu myös kuluja ja esimerkiksi erilaisten opetuskulttuurien yhteensovittaminen voi joskus olla haasteellista (ks. lisää esim. Ballatore 2015; Wihlborg & Robson 2016).

Mitä on kansainvälisyys – se onkin tuhannen taalan kysymys, enkä tässä kirjoituksessa aio todellakaan ’tyhjentää pankkia’. Lyhyesti, kansallisella ja institutionaalisella tasolla kansainvälistyminen (eng. internationalization) voidaan määritellä prosessina, jossa kansainväliset, kulttuurienväliset tai globaalit dimensiot integroidaan korkeakoulujen opetuksen tavoitteisiin ja toimintaan (Knight 2008). Se on siis muutakin, kuin numeroita vaihtotilastoissa (ks. myös Dervin 2015). Yksilön näkökulmasta kansainvälistyminen voi olla yksinkertaisimmillaan oleskelua ulkomailla. Tai sitten se voi olla jotain, mitä henkilö oppii ollessaan kansainvälisessä ja monikulttuurisessa ympäristössä – siis toimiessaan erilaisten ihmisen kanssa. Tätä aihetta on tarkasteltu usein esimerkiksi kulttuurienvälisen osaamisen tai kompetenssin näkökulmista.

Hyvin useissa määritelmissä, tutkimuksissa ja kulttuurienvälistä osaamista tai kansainvälistymistä käsittelevissä teoreettisissa malleissa osaamisen osa-alueiksi nostetaan viestinnästäkin tutut tieto, taito ja motivaatio sekä viestinnän eettiset periaatteet (ks. esim. Spitzberg). Empaattisuus, sopeutumiskyky, epävarmuuden sietäminen, avoimuus ja kielitaito ovat esimerkkejä asioista, jotka usein nousevat esiin kulttuurivälistä osaamista tai kansainvälistymistä käsittelevissä lähteissä.

Kansainvälisyyden käsitteen yhteydessä paljon keskustelua herättää edelleen kysymys siitä, kuinka paljon erilaisten kansallisten ’kulttuurien’ tuntemus voidaan nähdä osana kansainvälistä osaamista. Erityisesti niin kutsuttua kansallisten kulttuurien stereotyyppistä kuvausta ja ’ymmärtämistä’ on kritisoitu (ks. esim. Holliday 2011; Piller 2011).

Kansallisten piirteiden ’osaamisen’ myötä kuvitellun epävarmuuden hallinnan sijaan olisikin tärkeämpää ymmärtää sitä epävarmuutta, mikä syntyy, kun emme ymmärräkään toista henkilöä, vaikka luulimme pystyvämme ennakoimaan, miten hänen kanssaan tulisi viestiä. Vaan miten sitten oppia tätä kaikkea ja olla tai tulla ’kansainväliseksi’?

Kansainvälisyys ei tapahdu itsestään, vaan sen tukemiseen tarvitaan erilaisia toimia ja resursseja. Eräs erittäin toimiva keino on ulkomaalaisten opiskelijoiden osallistaminen. Myös ulkomaalaisten opiskelijoiden hyvinvoinnin näkökulmasta osallisuus ja kuuluminen nähdään erittäin tärkeänä (esim. McLachlan & Justice 2009), mutta valitettavan usein se on unohdettu tekijä yliopistomaailmassa. Päinvastoin, tutkimus osoittaa, että monet ulkomaalaiset opiskelijat jäävät usein ulkopuolisiksi opiskeluyhteisöistään ja sen vuoksi kokevat toiseutta ja yksinäisyyttä (esim. Sawir ym. 2008).

Usein ulkomaalaisten opiskelijoiden tukeminen ja osallistaminen nähdäänkin lähinnä ulkomaalaisia opiskelijoita ohjaavien henkilöiden (eng. international student advisors) tehtävänä (Mamiseishvili 2012). Vastuuta ei jaeta sen laajemmin, vaikka esimerkiksi kansainvälistymisen tukeminen saatetaan nimetä yhdeksi koko instituution keskeiseksi arvoksi ja tavoitteeksi.

Käytännössä kansainvälistymisen tukeminen aloitetaan usein siitä, että kaikki opiskelijat saavat osallistua samoille kursseille. Parhaimmillaan opiskelijoista jopa muodostetaan monikulttuurisia ryhmiä. Tiedämme kuitenkin, että tämä ei vielä yksin riitä. Jo kuuluista kontaktihypoteesin kehittäjä Gordon Willart Allport (1954) kirjasi teoriaansa 4 ehtoa, joiden täyttyessä erilaisten ihmisten kohtaaminen ja yhdessä toimiminen edistävät erilaisuuden ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta. Ryhmän tasa-arvoisuus, yhteiset tavoitteet, sisäinen yhteistyö ja auktoriteetin tuki unohtuvat usein. Oletus on, että kunhan vaan erilaiset ihmiset saatetaan yhteen, se automaattisesti edistää kulttuurienvälistä osaamista ja kansainvälistymistä. Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, mikäli yhdessä olemiseen ja erilaisen kohtaamiseen ei ole tarvittavia työkaluja, saattavat kohtaamiset jopa kasvattaa ennakkoluuloista suhtautumista ’toiseen’ (esim. Vande Berg 2007; Vande Berg & Paige 2009.)

Viestinnän teoriat antavat loistavia työkaluja vuorovaikutussuhteiden syntymisen ja ylläpitämisen ymmärtämiseen ja käytäntöihin. Olen kokenut, että opiskelijoille tarjoiltu ymmärrys vuorovaikutussuhteiden syntymisestä ja kehittymisestä yhdessä kulttuurienvälisen viestinnän sisältöjen kanssa, on auttanut heitä ylittämään rajoja meidän ja muiden välillä paremmin kuin se, että pyytäisin heitä ’vain’ työskentelemään yhdessä. Viestinnän teoriat ja tutkimukset antavat vastauksia kysymyksiin siitä, miksi haluamme tutustua juuri niihin henkilöihin, keihin haluamme (esim. samankaltaisuus ja sen viehättävyys), miksi tietyt vuorovaikutussuhteet kehittyvät tuttavuuksia pidemmälle ja miksi toiset loppuvat, ennen kuin oikein kunnolla edes alkoivatkaan (esim. sosiaalisen vaihdannan näkökulmat). Omien vuorovaikutussuhteiden ja niiden kehittymiseen liittyvien seikkojen reflektointi ja analysointi ennen kaikkea käytännön syntyvissä ja olemassa olevissa vuorovaikutussuhteissa on opetusmetodi, josta opiskelijat antavat parhaat palautteet vuosi toisensa perään. ”Ensin meitä vähän ahdisti, kun pakotit meidät tutustumaan toisiimme ihan oikeasti, mutta tämä on kyllä ollut kurssin paras juttu!” totesi eräs ryhmätyötään huhtikuussa esittelevä ryhmä. Samaisella kurssilla ollut toinen ryhmä tunnusti, etteivät he olisi koskaan ajatelleet tutustuvansa toisiinsa. ”I would have never started to talk to some of these people, if it wasn’t for the group work”, eräs opiskelija totesi palautekeskustelussa. Ryhmätyön keskeinen teema on keskittyä löytämään samankaltaisuuksia toisista, ei erojen ja erilaisuuden alleviivaaminen.

Keväällä Jyväskylän yliopistossa (kielikeskus) 2018 käynnistetyssä ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden hyvinvointia tarkastelevassa tutkimusprojektissa pyritään selvittämään muun muassa opiskelijoiden kuulumisen kokemusten rakentumisia ja toivon, että tutkimuksen myötä meillä olisi enemmän mahdollisuuksia tukea sekä ulkomaalaisten opiskelijoiden hyvinvointia, mutta myös tarjota työkaluja koko yliopiston kansainvälistymisen tukemiseen. Interpersonaaliset vuorovaikutussuhteet ja niiden ymmärtäminen lienee tämän prosessin keskiössä ja toivon tämän kirjoituksen myötä muistuttavani kaikkia siitä, että viestijöillä on tässä aikamoinen ässä hihassaan.

Toivon, että te viestinnän alan asiantuntijat tarjoatte auliisti apuanne esimerkiksi oman organisaationne kansainvälistymiskysymyksiä käsiteltäessä. Kansainvälistyminen tulisi olla muutakin, kuin hieno sana organisaation tai instituution strategiassa ja visiossa. Se voi olla esimerkiksi aktiivista ja tietoista erilaisten vuorovaikutussuhteiden tarkastelua analyyttisesti ja reflektoiden. Ja ennen kaikkea se on erilaisten vuorovaikutussuhteiden mahdollistamista ja tukemista.

 

Yliopistonopettaja Lotta Kokkonen, FT

Jyväskylän yliopiston kielikeskus

 

Lähteet

Adnett, N. 2010. The growth of international students and economic development: Friends or foes? Journal of Education Policy 25, 625–637.

Allport, G. W. 1954. The nature of prejudice. Reading, MA: Addison-Wesley.

Altbach, P.G. & Basset, R.M. 2004. The brain trade. Foreign Policy 144, 30-32.

Ballatore, M. 2015. The Erasmus programme: Achievements, Inequalities and Prospects – An overall approach. Teoksessa F. Dervin & R. Machart (toim.), Further Perspectives on Academic Migration and Mobility, The Erasmus programme: Achievements, Inequalities and Prospects – An overall approach. New York: Peter Lang.

Cimo 2018. http://www.cimo.fi/palvelut/tilastoja_kansainvalistymisesta/korkeakoulut/ulkomaalaiset_tutkinto-opiskelijat

Dervin, F. 2015. Country ‘Hyper-branding’ and the Internationalization of Higher Education in Finland: Is the (R)evolution of Interculturality Coming? Educational Practice and Theory 37. 25-49. 10.7459/ept/37.2.03.

Holliday, A. 2011. Intercultural communication and ideology. Los Angeles: Sage.

Knight, J. 2008. Higher Education in Turmoil. The Changing World of Internationalization. Rotterdam and Taipei: Sense.

Mamiseishvili, K. 2012. International student persistence in U.S. postsecondary institutions. Higher Education 64 (1), 1-17.

McLachlan, D. A. & Justice, J. 2009. A Grounded Theory of International Student Well-being.Journal of Theory Construction & Testing13 (1), 27-32.

OECD (Organization of Economic Cooperation and Development) 2017. Education at a Glance 2017. Paris: OECD. Viitattu 20.4.2018 http://dx.doi.org/10.1787/19991487

Piller, I. 2011. Intercultural communication: A critical introduction. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Sawir, E., Marginson, S., Deumert, A., Nyland, C., & Ramia, G. 2008. Loneliness and international students: An Australia Study. Journal of Studies in International Education 12(2), 148-180.

Vande Berg, M. 2007. Intervening in the learning of U.S. students abroad. Journal of Studies in International Education 11(3-4), 392-399.

Vande Berg, M. & Paige, R. M. 2009. Applying theory and research: The evolution of intercultural competence in U.S study abroad. Teoksessa K. Deardorff (toim.), The SAGE handbook of intercultural competence. Thousand Oaks: Sage, 419-437.

Wihlborg, M. & Robson, S. 2018. Internationalisation of higher education: drivers, rationales, priorities, values and impacts. European Journal of Higher Education 8(1), 8-18.

Wildavsky, B. 2010. University globalization is here to stay. Chronicle of Higher Education. http://chronicle.com/article/ University-Globalization-Is/124148/. Viitattu 24.5.2018.

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUS JULKISESSA KULKUNEUVOSSA – MATKUSTAJIEN TARKASTELU JOUKKONA RYHMÄVIESTINNÄN NÄKÖKULMASTA

Posted on by 0 comment

Seuraavat kaksi blogikirjoitusta ovat Tampereen yliopiston ryhmäviestinnän kurssin opiskelijoiden kirjoittamia. 

 

Monet ihmiset viettävät julkisissa kulkuneuvoissa aikaa päivittäin. Suomessa niissä tapahtuva vuorovaikutus halutaan yleensä pitää mahdollisimman vähäisenä, mutta toisinaan myös busseissa, junissa ja raitiovaunuissa on mahdollista havaita erilaisia vuorovaikutuksen muotoja. Vaikka viestintä julkisissa liikennevälineissä on harvoin sanallista, ovat tapahtuvat viestintä- ja vuorovaikutusmuodot tästä huolimatta merkityksellisiä (Bissell 2009, 271). Vuorovaikutus julkisissa liikennevälineissä voidaan jakaa kolmeen osaan: vuorovaikutukseen kuljettajan kanssa, muiden matkustajien kanssa ja medioituun vuorovaikutukseen kulkuvälineen ulkopuolella olevan maailman kanssa. Yleisesti on ajateltavissa, että matkustaminen paikasta toiseen on aina jaettu kokemus (Bissell 2009, 285).

Bussimatka on yhteinen rutiini sovittuine normeineen

Kuljettajaa on tapana tervehtiä astuttaessa bussiin tai muuhun julkiseen kulkuvälineeseen. Mahdollinen lipun ostaminen, neuvojen kysyminen tai ongelmatilanteen ratkaiseminen voivat myös kuulua kuljettajan ja matkustajan väliseen kanssakäymiseen. Bussista poistuessa matkustaja saattaa esimerkiksi heilauttaa kättään tai huikata kiitoksen. Olemme myös havainneet eroja eri paikkakuntien välisissä bussivuorovaikutuksissa; Helsingissä juuri kukaan ei huuda kiitosta poistuessaan bussista, mutta Tampereella kiitoksia kuulee lähes jokaisella bussimatkalla. Vaikka ilmapiiri matkustaessa on yleensä passiivinen, tapahtuu kuitenkin tätä passiivisuutta rikkovaa viestintää aika ajoin.

Julkisissa kulkuneuvoissa vallitsee aina tilanteelle tietynlainen ilmapiiri ja tämä vaikuttaa oleellisesti matkustajiin myös yksilötasolla. Julkisessa kulkuvälineessä normeihin kuuluu se, että matkustajat ovat niin hiljaa kuin mahdollista. Turhan äänekästä keskustelua ja erityisesti puhelimeen puhumista tulee vältellä viimeiseen asti. Rainien ja Keeterin (2006) mukaan puhelinkeskustelun ulkopuoliset kuulijat voivat vaivautua kuullessaan muiden henkilökohtaisia asioita. Heidän mukaansa yli 82 prosenttia tutkimukseen vastanneista yhdysvaltalaisista ilmoitti olleensa ainakin joskus kiusaantuneita jouduttuaan kuuntelemaan henkilökohtaisia matkapuhelinkeskusteluja julkisilla paikoilla. Jos matkustaja kokee ilmapiirin jollakin tapaa kiusalliseksi tai epämukavaksi, saattaa tämä esimerkiksi puuskahdella tai huokailla osoittaakseen kokemuksensa (Bissell 2009, 281).

Viestinnän vähäeleisyys tekee matkustamisesta suomalaisille helpompaa

Paikallisliikenteessä sanattoman viestinnän merkitys korostuu. Hiljaisuuden ja vaikenemisen mielletään kuuluvan suomalaiseen kulttuuriin, ja tämä pakottaa ihmisiä lukemaan toistensa sanattomia viestejä erityisen tarkasti. Esimerkiksi bussissa ikkunan puolella istuva matkustaja saattaa pyrkiä viestimään käytäväpaikalla istuvalle aikeestaan jäädä pois vain tiukentamalla otetta kantamuksistaan ja nojautumalla käytävän puoleen. Nonverbaaliin viestintään turvautuvat matkustajat haluavat minimoida vuorovaikutuksen muiden matkustajien kanssa ja olla ehkä mahdollisimman vähän häiriöksi toisille.

Toisilleen tuntemattomien matkustajien välisessä vuorovaikutuksessa yleisimmin kuulee pyyntöjä väistymiseen, kun toinen on poistumassa kulkuvälineestä. Myös lyhyet lausahdukset kuten “sori” tai “anteeksi” ovat yleisiä, jos matkustaja esimerkiksi tönäisee toista. Yleisesti on ajateltavissa, että usein matkustajilla on huomattavasti “helpompi olla”, kun he suorittavat matkan ajan ikään kuin jotakin sijaistoimintoa. Kiusaantuneen ja epämiellyttävän tunnelman välttämiseksi matkustajat kuuntelevat usein musiikkia kuulokkeilla, lähettävät Whatsapp-viestejä tai lukevat uutisia matkan ajan. Tätä vallitsevaa tilaa voidaan kutsua läsnäolottomaksi läsnäoloksi (absent presence). Yksilö on tällöin esimerkiksi puhelimensa välityksellä suorassa viestintäsuhteessa keskustelukumppaninsa kanssa, vaikka hänen ympärillään onkin potentiaalisia viestintäkumppaneita, joiden kanssa hän ei ole läsnä (Gergen 2002).

Vallitseva puhekoodi tulee nähdyksi vasta sen rikkoutuessa

Gerry Philipsenin (1997) puhekooditeorian mukaan vallitsevan puhekoodin huomaa vasta, kun se rikkoutuu. Kun bussissa tapahtuu jotain poikkeavaa, esimerkiksi yksi matkustajista alkaa huutaa, kaikki tajuavat sen olevan puhekoodin vastaista. Puhekoodin rikkoutumisesta kertoo lehden yleisönosastolla julkaistu kirjoitus, jossa äänekäs nuorisojoukko oli puhunut kovaäänisesti bussissa, ja joka toinen sana oli ”vittu”. Kun iäkkäämpi nainen oli jäämässä bussista pois, hän katsoi muita matkustajia ovelta ja sanoi: ”Voi vittu, kun täytyy jäädä pois.” Bussi räjähti nauruun. Tässä tapauksessa bussin matkustajista muodostui myös eräänlainen ryhmä, jota yhdisti paitsi sama bussimatka, myös sama naurun aihe. Tällainen tavallisuudesta poikkeava tapahtuma keventää tunnelmaa, jolloin ihmiset saattavat ottaa kontaktia toisiinsa esimerkiksi keskustelemalla tai luomalla toisiinsa paljon puhuvia katseita.

Poikkeuksen bussissa tai junassa vallitsevaan hiljaisuuteen saattavat tehdä vaikkapa humalaiset matkustajat tai musiikkia kaiuttimista kuuntelevat henkilöt. Poikkeukselliseen käyttäytymiseen ja tilanteeseen on monenlaisia suhtautumistapoja, esimerkiksi tilanteen välttely tai yllättävään keskusteluun osallistuminen. Kynnys puuttua poikkeavaan käytökseen on usein korkea, mutta se madaltuu helpoimmin esimerkiksi tupakoinnin kohdalla: onhan tupakointi julkisissa kulkuneuvoissa vastoin lakia. Pienemmistä etikettivirheistä ei usein haluta huomauttaa muita, jos tälle ei ole kattavia perusteita. Usein yksilö pelkää muiden matkustajien ajatuksia ja kyseenalaistaa omaa reaktiotaan. Jos kukaan muukaan ei mainitse asiasta, saattaa yksilö pohtia ylireagoineensa tapahtuneeseen (Bissell 2009, 281).

 

Ruuhkabussissakin vaalitaan vaikenemisen kulttuuria

Viestintätapamme ovat sidonnaisia kulttuuriimme. On huomioitava, että matkustajan kokemukset vallitsevasta ilmapiiristä ovat aina yksilöllisiä (Bissel 2009, 278) ja yksilöt toimivat vuorovaikutustilanteissa eri tavoin. Usein sanotaan, että me suomalaiset tarvitsemme omaa tilaa, ja individualismilla on varmasti väitteessä oma roolinsa. Ruuhkabusseissa saatetaan kysyä, saako viereen istuutua, vaikka koko bussi olisi aivan täynnä. Toisen omaa tilaa ei haluta loukata. Kollektivistissa kulttuureissa bussi saattaa täyttyä järjestelmällisesti niin, että yksittäisiä tyhjiä paikkoja ei jätetä. Vanhemmat moittivat lapsiaan, jos he eivät anna istumapaikkaansa vanhukselle. Suomalaiset eivät välttämättä ole töykeitä, mutta kulttuurimme velvoittaa meitä hallitsemaan tilaamme. Tuo tila järkkyy, jos ventovieras halua istuutua viereemme. Järkytys on vielä suurempi, jos tuo viereen istuutunut aloittaa keskustelun.

Julkisissa liikennevälineissä tapahtuvan vuorovaikutuksen perusteella on mahdollista todeta, ettei vaikuttavan viestinnän tarvitse aina olla kovinkaan näkyvää. Toisinaan pienetkin eleet tai täysi vaikeneminen vaikuttavat ilmapiiriin olennaisesti. Bussissa matkustavat käyttäytyvät vahvasti rakentuneiden normien mukaan ja tämän myötä pienetkin viestinnälliset poikkeavuudet nousevat esiin. Näihin vuorovaikutuksellisiin poikkeuksiin lukeutuvat niin negatiiviset kuin positiiviset tapahtumat matkan aikana. Julkisissa kulkuvälineissä tapahtuvan viestinnän rikkaus on sen tietynlainen impulsiivisuus ja tunnereaktioihin pohjautuva vuorovaikutus. Tilanteet julkisissa kulkuneuvoissa ovat vauhdikkaita ja usein ohi hetkessä. Tapahtuvat vuorovaikutuskokemukset ovat jokaiselle yksilöllisiä, ja näin ollen jokainen matka on ainutlaatuinen.

 

Tampereen yliopiston ryhmäviestinnän opiskelijat:

Aliisa Varuhin, Julian Rauhaniemi, Nora Pirttijärvi, Tuulia Viljanen, Ville Jäppinen, Zaida Harikko

 

 

 

Lähteet:

Bissell, David (2009) Passenger mobilities: affective athmospheres and the sociality of public transport. Enviroment and Planning D: Society and Space 2010:28, 270–289.

Gergen, Kenneth J (2002) The challenge of absent presence. Teoksessa Katz, James E & Aakhus, Mark (ed.) Perpetual Contact : Mobile Communication, Private Talk, Public Performance. Cambridge: Cambridge University Press, 227–241.

Philipsen, Gerry (1997) A Theory of Speech Codes. Teoksessa Philipsen, Gerry & Albrecht, Terrance L (ed.) Developing Communication Theories. SUNY series in human communication processes. Albany: State University of New York Press, 119–156.

Rainie, L & Keeter, S. (2006) Per Internet Project Data Memo. Pew/Internet & American Life Project, Associated Press, and AOL

 

Category: Uncategorized

ROHKEAA JA AVOINTA AJATUSTENVAIHTOA – INTUITION HYÖDYNTÄMINEN RYHMÄVIESTINNÄSSÄ

Posted on by 0 comment

Kuvitellaan tilanne, jossa työryhmä on toiminut saman projektin parissa kuukausia. Projektiin on käytetty paljon aikaa, rahaa ja resursseja. Kun työ on vihdoin valmis, se ei vastaakaan työryhmän odotuksia. Kukaan ei kuitenkaan uskalla avata suutaan, ettei kuukausien työ valuisi hukkaan tai kyseinen henkilö leimautuisi hankalaksi. Tämä on piste, joissa työryhmän jäsenten tulisi luottaa intuitioonsa.

 

Intuitio on käsite, jonka määrittely on tieteelliselle yhteisölle hankalaa. Sanana se pohjautuu latinan kielen sanaan intuere: katsoa, nähdä. Intuitiota on tutkittu monien eri tieteenalojen parissa, mutta yksiselitteistä määritelmää on vaikea muodostaa. Voidaan kuitenkin sanoa, että sitä pidetään rationaalisen päättelyn vastakohtana – aavistamisen, oivalluksen ja kehollisten tuntemusten sekoituksena, joka auttaa meitä tietämään asioita, joiden päättely loogisesti ei jostain syystä onnistu. Intuitio ei kuitenkaan ole yhtä mielihalujen, pelkojen, luulojen ja projektioiden kanssa, vaan se on tietämistä, joskin tiedostamatonta sellaista (Dunderfelt 2001, 150).

 

Halusimme selvittää, millä tavoin luovuutta voi hyödyntää ryhmässä. Kiinnostuimme etenkin intuition ja luovuuden yhteydestä. Millaisissa tilanteissa intuition kuunteleminen on tarkoituksenmukaista?

Ryhmän ilmapiirillä on merkitystä

Intuitiotutkija Asta Raamin mukaan tärkeintä intuition hyödyntämisessä on sellaisen ilmapiirin luominen, jossa intuitiota on hyväksyttyä tuoda näkyväksi sen sijaan, että se olisi väheksytty ja marginalisoitu ajattelun alue. Turvallinen luottamuksen ilmapiiri ryhmässä on myös merkittävä tekijä intuition hyödyntämisen kannalta. Luovaa työtä tekevät ryhmät hyötyvät ilmapiiristä, jossa on hyväksyttyä haparoida ja käyttää aikaa asioiden pukemiseen sanoiksi. Erilaisten näkökulmien hyväksyminen ja toisten intuitiivisten signaalien havainnoiminen ovat seikkoja, joista ryhmä hyötyy tehdessään luovuutta vaativaa työtä.

 

Psykologia tarjoaa näkemyksen mielen kahdesta eri järjestelmästä. Daniel Kahnemanin mukaan (2012, 35) mieli koostuu nopeasta automaattisesta ajattelusta sekä monimutkaisemmasta, hitaasta järjestelmästä, jota käytetään vaikkapa vaikeiden laskutoimitusten tekemiseen. Intuitio asettuu ensimmäiseen järjestelmään. Se ruokkii hidasta järjestelmää ja tuottaa tietoa hitaan järjestelmän toiminnan tueksi (Kahneman 2012, 35). Onkin selvää, että tietyissä tilanteissa intuitio ei ole riittävä ajattelun menetelmä, vaan myös rationaalista päättelyä tarvitaan.

 

Intuitio osana asiantuntijuutta

Intuitiolla on kuitenkin myös yhteys asiantuntijuuteen. Raami määrittelee asiantuntijaintuition yhdeksi intuition muodoksi. Kahnemanin (2012, 276) mukaan asiantuntijaintuitioon voidaan luottaa, kun se perustuu taitoon. Tähän vaaditaan säännöllistä, ennustettavaa ympäristöä sekä pitkäkestoista harjoittelua. Mikäli asiantuntijaintuitio perustuu taidottomaan ennustamiseen, siihen ei kannata luottaa.

 

Erityisesti ryhmätyöskentelyssä hyödyllistä on ajatusten jakaminen. Raamin mukaan ratkaisu ongelmaan voi löytyä virheestä, sattumasta tai täysin poikkeuksellisesta tavasta toimia. Intuition kannalta oleellista on tiedon yhdisteleminen ja sen esille tuominen. Ryhmässä jäsenten intuitioita voidaan hyödyntää niin, että ne rakentavat yhteistä tavoitetta. (Raami 2016, 189)

 

Rauhoittuminen luovuuden edellytyksenä

On olemassa keinoja, joilla intuitiota voidaan maanitella esiin. Raami mainitsee intuitiota ruokkivaksi menetelmäksi esimerkiksi kävelykokoukset. Lisäksi hän korostaa kiitollisuuden merkitystä intuition herättelemisessä. Kiitollisuus ja oman kehon kuunteleminen asettavat ihmisen sellaiseen tilaan, jossa intuitiota on mahdollista hyödyntää.

 

Kiireinen ja aikataulutettu elämä vie ajatteluamme kovalla sykkeellä eteenpäin. Välillä on tärkeää rauhoittua miettimään ja kuuntelemaan. Oivalsimme, että intuition hyödyntäminen ryhmässä ei ole itsestään selvää, vaan sen eteen on toimittava. Avoin vuorovaikutus ja luottavainen sekä avoin ilmapiiri ryhmän jäsenten välillä ovat avainasemassa silloin, kun intuitiota halutaan hyödyntää. Tärkeää on myös uskaltaa sanoa omat ajatukset ääneen. Uskallus syntyy luottamuksesta niin itseensä, kuin ympärillä olevaan ryhmään.

 

Kun alun esimerkin työryhmässä uskalletaan luottaa intuitioon, joku ryhmän jäsenistä avaa suunsa ja kertoo, ettei lopputulos vastaa odotuksia. Parhaimmassa tapauksessa muutkin ryhmän jäsenet ovat miettineet samaa ja huojentuvat, kun joku vihdoin sanoo epäilyksensä ääneen. Ongelmaan lähdetään etsimään ratkaisua, jossa hyödynnetään kuukausien aikana tehtyä työtä, ja samalla kehitetään ja viedään sitä eteenpäin.

 

Tampereen yliopiston puheviestinnän opiskelijat

Katariina Halonen, Alli Mattila, Jenny Paloniitty, Ilona Reinikainen, Milka Santa

 

Kirjallisuus ja lähteet

Dunderfelt, Tony (2001) Intuitio ja tunneviestintä. Dialogia Oy: Juva.

Kahneman, Daniel (2012) Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Hakapaino: Helsinki.

Raami, Asta (2016) Älykäs intuitio. Otava: Keuruu.

Asta Raamin puhelinhaastattelu 6.4.2018.

 

Category: Uncategorized

OPETUSTYÖSTÄ TULEE TOIPUA, JOTTA JAKSAA TAAS JATKAA

Posted on by 0 comment

”Yhtään ei huvittais. Minkäänlainen tukeminen ja tsemppaaminen.” Tähän lauseeseen tartuin kollegani tulostaessa opetusmateriaalia kopiohuoneessa. Samalla tartuin mieliaiheeseeni, ajatellen lukuvuoden ajankohtaa: täysi laidallinen opetusta takana, uskomaton määrä opiskelijoita kannustettuina, ohjattuina, kurssisuorituksia ja -arviointeja, suunnittelu- ja kehittämisrupeamia palan painikkeeksi. Enää ei jaksa. Miksi?

Opettajan työ on kohtalaisen, hyvin tai jopa erittäin paljon kuormittavaa. Ei riitä, että hallitset alasi substanssin, vaan sinun tulee osata opiskelijoiden motivointi, ohjaaminen, tuki ja kannustus, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen siirtäminen, palautteen antaminen ja arviointi. Kuka mitenkin näitä opetuksen toimia tahtoo sanoittaa ja mitä milloinkin opetukseensa sisällyttää. Suuri osa työstä on pedagogista viestintää ja vuorovaikutusta, jonka toivottuna lopputuloksena on oppimiseensa ja itsensä kehittämiseen sitoutunut, innokas, kriittisesti ajatteleva, vastavuoroinen ja yhteistyötaitoinen opiskelija. Mitä tämä on käytännössä?

Lahtisen (2008) mukaan jos listataan, niin opettajan odotetaan olevan koko ajan läsnä, välitön, helposti lähestyttävä, oma persoona pelissä, rakentamassa vuorovaikutussuhteita ja ilmapiiriä, reagoimassa opiskelijoiden käyttäytymiseen, käsittelemässä emotionaalisia reaktioita ja sen myötä syntyvää tunnekuormaa. Kuten tiedämme, opiskelijan tunnetila tarttuu herkästi sekä opettajaan että toisiin opiskelijoihin. Tilanteen ohjaamisen ja tunneilmaston rakentamisen vastuu ajautuu loppupeleissä väistämättä opettajan harteille. Pedagoginen vuorovaikutus on mitä suurimmassa määrin opettaja-opiskelijasuhteiden luomista, opiskelijoiden keskinäisten suhteiden vahvistamista, opetustilanteen johtamista, työtä, jonka päämääränä on oppimiselle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen – ihmissuhdetyötä, palveluammatti, työtä toisia varten.

Mitä enemmän on opiskelijoita, sitä enemmän on monisyisiä vuorovaikutussuhteita, erilaisia tarpeita ja odotuksia. Siinä missä opettaja näkee itsensä erilaisten vaihtoehtoisten ajattelu- ja toimintatapojen mahdollistajana, opiskelija voi odottaa opettajan olevan faktapankki ja oikeiden vastausten antaja. Eikä vierasta ole se, että ryhmässä on hyvin motivoituneita, vastaanottavaisia, toisiaan kannustavia ja osallistuvia opiskelijoita ja vastaavasti toisessa ääripäässä kyseenalaistavia, opettajaa ja koko ryhmää haastavia opiskelijoita. Oppimista kun tavoitellaan ja oppimistilanteita tulkitaan niin monin eri tavoin. Se, mikä on yhdelle suoritus ja muiden katseiden ja arvioinnin kohteena olemista, on toiselle mahdollisuus tarkkailla, oppia toisilta tai pohtia ja oivaltaa hiljaa mielessään. Opettaja ottaa vastaan nämä kaikki.

Opiskelijoiden erilaisten tarpeiden ja tunnetilojen tulkitseminen, ajatusten ja ymmärryksen havaitseminen rakentuu vähäisistä, jopa olemattomista vihjeistä. Opetuksellisia ratkaisuja tehdessään opettaja joutuu usein toimimaan riittämättömän tai vajaan tiedon varassa. Työmme on siten mitä suurimmassa määrin arvuuttelutyötä, joka perustuu jatkuvaan tarkkailuun, ja tekisi mieli jatkaa, tarkkailun kohteena olemiseen. Nimittäin, missä muussa työssä työntekijä saa niin paljon suoraa tai epäsuoraa palautetta kuin opetustyössä? Tämän vuoksi tekee mieli muistuttaa, satokausien taitekohdassa kun ollaan, muutamasta opetustyön kuormituksesta palautumisen ja jaksamisen asiasta.

Palautuminen on psykofysiologinen elpymisprosessi, joka tutkitusti käynnistyy opettajilla viiveellä. Sekä ruumiin että mielen tulisi saada palautua. Autonomisen hermoston virittämä elimistö tulisi saada kuormitusta edeltävälle tasolle, rauhoittumaan ja rentoutumaan, ettei fysiologinen kuormitustila jää päälle. Psykologinen palautuminen on puolestaan mielen palautumista, joka arvatenkin on meille jokaiselle hyvin yksilöllinen kokemus. Meitä kaikkia yhdistää kuitenkin se, että mieli on palautunut vasta silloin, kun yksilö itse kokee palautuneensa. Silloin jaksaa taas jatkaa työssä, tsempata, kannustaa, tukea ja ohjata, kohdata uusia haasteita, olla vuorovaikutuksessa ja aidosti läsnä. Kun on yksinkertaisesti riittävän levännyt olo.

Jälleen on koittamassa se aika vuodesta, jolloin on syytä täydentää omat voimavaransa. On se sitten vaikka vessankuurausta, leipomista, ulkohommia, enemmän aikaa perheelle, reissu tai vaikkapa riittävä lepo ja laadukas yöuni. Myönteistä olotilaa voi tavoitella tietoisesti, esimerkiksi rentoutusharjoitusten avulla. Myös luonto ja erilaiset kulttuurielämykset sekä liikunta auttavat alentamaan virittyneisyyttä ja irrottautumaan työasioista. Joskus työasioiden pohtiminen on välttämätöntä ja palkitsevaa, esimerkiksi jonkin ongelman ratkaisemisen pohdintaa. Huolien märehtiminen ja suorastaan niihin uppoutuminen sen sijaan estävät palautumisen. Tähän aikaan lukuvuodesta on aiheellista ja erittäin perusteltua kuunnella omaa palautumisen tarvetta ja ottaa se vakavasti. Että jaksaa taas jatkaa uusin voimin uuteen lukuvuoteen. Hyvin palautunut ihminen kokee enemmän työn imua ja oppii myös uutta. Hyvinvoivat ihmiset ovat kekseliäitä ja innostuneita. Varsin tähdellistä pääomaa opettajalle. Siksi palautumiseen kannattaa satsata.

Levollista ja akkuja lataavaa kesää kaikille!

Marja-Leena Hyvärinen

Yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus, Kuopion kampus

Category: Uncategorized

AUTOPILOTILLA

Posted on by 0 comment

Nollailin hiljattain katsomalla loistokasta Rick and Morty -animaatiosarjaa ja pyrkimyksistäni huolimatta eräs kohtaus aiheutti minussa prosessin, jonka tuotoksena muodostin joukon ajatuksia. Tuo kohtaus meni kaikesta ylimääräisestä riisuttuna seuraavasti: kaksi henkilöä keskusteli intensiivisesti kunnes kolmas henkilö saapui paikalle ja keskeytti aiemman keskustelun toteamalla ”ketä kiinnostaa mistä tahansa puhuttekaan” ja aloittamalla uuden keskustelun omista lähtökohdistaan. Kohtaus on tietysti hervottoman hauska, koska se on niin totta: kukapa ei todistaisi lähes päivittäin täysin vastaavanlaisia tilanteita. Toki on perin harvinaista sanoa ääneen tuo ”ketä kiinnostaa” -osuus. Muille näyttäytyvä käyttäytyminen on kuitenkin ko. lausahdusta lukuun ottamatta täysin samanlaista, riippumatta siitä saapuuko tilanteeseen ulkopuolelta vai onko jo ollut fyysisesti paikalla.

 

Ja sitten niitä ajatuksia. Edellä kuvattu kohtaus toi mieleeni Dean E. Hewesin (esim. 2009) pohdinnat vuorovaikutusprosessien merkityksestä suhteessa ryhmän tuotoksiin. Hewes on argumentoinut yksilöllisiin kognitiivisiin prosesseihin palautuvan sosio-egosentrisen mallinsa kautta, että tutkimus ei ole pystynyt osoittamaan ryhmän vuorovaikutuksella olevan yhteyttä esimerkiksi ryhmän tekemiin valintoihin. Malli perustuu ajatukseen, että jokainen ajaa omaa agendaansa ja että keskustelun näennäinen eteneminen perustuu ennemmin keskustelun etenemisen sääntöihin kuin varsinaiseen vuorovaikutukseen. (Jos nyt mietit, niin tällainen asia todella tuli mieleeni: tiedän sen olevan perverssiä ja samalla oirekuvaus siitä miksi kaipasin nollausta.) En avaa tässä Hewesiä sen enempää, mutta todettakoon, että hänen näkemyksensä ei jää metodologiseksi sivuhuomautukseksi, eikä sosio-egosentristä mallia ole toistaiseksi pystytty täysin argumentoimaan nurin (esim. Bonito & Meyers 2011).

 

Mielessäni samaan teemaan kytkeytyy myös niin kutsuttu hidden profile  -tutkimus, joka on osoittanut, että ryhmissä keskustellaan enemmän kaikkien yhteisestä tiedosta kuin kunkin jäsenen vain itsellään ”pitämästä” tiedosta. Toisin sanoen, ehkä hieman kärjistäen, ryhmissä tupataan pyrkimään olemaan yhtä mieltä (muistanet myös ryhmäajattelun), jotta kaikilla on kivaa. Samalla tämän hetken tietämyksen mukaan aivot pyrkivät automatisoimaan ja sulkemaan havainnoinnin ulkopuolelle kaiken mahdollisen säästääkseen energiaa. Eli suuren osan elämästämme toimimme jonkinlaisella autopilotilla.

 

Kaiken edellä esitellyn perusteella pohdin, onko olemassa kahdenlaista vuorovaikutusta: sellaista, joka ”vaan tapahtuu” ja sellaista, joka tietoisesti laitetaan tapahtumaan. Ja sitten tietysti on näiden erilaisten tapojen olla vuorovaikutuksessa monenmoisia sekoituksia. Pohjautuuko tieteenalamme käsitys vuorovaikutuksesta (vuorovaikutusosaamisesta, päätöksentekoprosesseista jne.) oikeastaan hyvin vahvasti rationaaliseen ihmiskuvaan? Ainakin monen ryhmäviestinnän teorian osalta näin voisi väittää, esimerkkinä mainittakoon funktionaalisen päätöksenteon teoria. Samoin voidaan todeta monien postpositivististen yksilökeskeisten interpersonaalisen viestinnän teorioiden osalta, kuten konstruktivismi ja tavoite-toiminta-suunnitelma -teoria (varsinkin, kun niihin sotketaan näennäispsykologista hömppää). Ehkä tällaiset asiat pyörivät mielessäni, koska olen viime aikoina kirjoittanut hieman oman tutkimustyöni tieteenfilosofiasta ja joutunut siten miettimään totuuden luonnetta ja ulottuvuuksia ja niiden saavutettavuutta. Käsitys ihmisestä jää turhan usein näiden pohdintojen ulkopuolelle.

 

Ryhmä- ja organisaatiotutkimuksen pohjalta tiedetään varsin hyvin, että päätöksenteko on vain harvoin rationaalista. Jokainen peiliin katsoessaan varmaan ymmärtää, ettei ole jatkuvasti rationaalinen. Meidän tutkijoiden on syytä huomioida, mikä on rationaalisuuden rooli niissä teoreettisissa näkökulmissa, joita sovellamme. Vuorovaikutukseen keskittyvien kouluttajien ja kehittäjien on myös pohdittava, kuinka paljon rationaalisuuden vaatimuksia vuorovaikutuskeskeisyys pitää sisällään. Missä määrin esimerkiksi muutos tehdään ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja missä määrin muutos aiheutuu muutoksista systeemissä ja lopulta ilmenee ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Toki tällöin muutos on pantu alulle vuorovaikutuksessa toisaalla, sillä rationaalisuutta tarvitaan kriittisyyteen, muutokseen ja kehittämiseen (tai toisaalta ylläpitämiseen). Ehkä automaattipilotissa on osaltaan selitys sille, että niin kutsutut rakenteet (tai ei-inhimilliset toimijuudet) ohjaavat ihmisten toimintaa voimakkaasti: oman toimijuuden toteuttaminen on usein epätaloudellista. Rakenteiden luominen vuorovaikutuksessa ja sen jälkeen niiden mukaan toimiminen on tehokasta ja tarkoituksenmukaista.

 

En tässä halua sanoa, ettei intentionaalisuudella ja tavoitteellisuudella olisi merkittävää roolia yhteisöjen, ryhmien ja suhteiden konstituoimisessa. Haluan vaan jakaa oman pohdintani siitä, kuka tai mikä sitä vuorovaikutusta, jota tarkastelemme tai kehitämme, lopulta ohjaa tai hallinnoi. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme, meillä on kuitenkin noin 60 % sama DNA-rakenne kuin banaaneilla. Tieteenalallamme menee nähdäkseni tällä hetkellä melkoisen hyvin. Juuri tällainen hetki on mielestäni otollinen tarkastella rationaalisesti ja kriittisesti kaikkein keskeisimpiä käsitteitämme.

 

Kaiken järjen mukaan palaisin tässä lopussa Rickiin ja Mortyyn. Multiversumi ei kuitenkaan toimi kaiken järjen mukaan.

 

 

Tomi Laapotti

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

 

Category: Uncategorized

AMERIKKALAINEN UNELMA(KO)? VUOROVAIKUTUSTA TUTKIMASSA ATLANTIN TOISELLA PUOLEN

Posted on by 0 comment

Kuluva kevät on ollut tavallisesta poikkeava. Tammikuussa vaihdoin tutun kotimaisen työ- ja tiedeyhteisön uuteen tuntemattomaan suunnatessani Yhdysvaltoihin kolmen kuukauden tutkijavierailulle. Vierailuni kohdistui Texasin osavaltion suurimpaan yliopistoon University of Texas at Austiniin, jossa viestinnän tutkimuksen keskuksena toimii Moody College of Communication.

Vaikka matkani päätarkoitus onkin kansainvälinen tutkimusyhteistyö, oli Helsinki-Vantaan lentokentällä istuessani mielessäni myös kaksi kysymystä, joihin kovasti halusin vastauksen: Millaista amerikkalainen vuorovaikutuskulttuuri oikein tosiasiassa on? Entä mitä tarkoittaa viestinnän alan väitöskirjatutkijan arki rapakon takana?

 

Kohtaamisia kaiken aikaa: matalan kynnyksen vuorovaikutuskulttuuri

Niin kutsuttua ”hiljaisen suomalaisen” myyttiä on yhä enenevissä määrin alettu kyseenalaistaa akateemisessa keskustelussa (esim. Maija Peltolan blogiteksti 5.12.2017), mutta tuo ajatusmalli tuntuu siitä huolimatta pysyvän melko lujasti kiinni yleisessä keskustelussa. Mielikuvissa (karkeasti yleistäen) Suomi näyttäytyy jurojen metsäläisten tyyssijana, jossa henkilökohtainen tila on tärkeää ja naapureiden ollessa hississä valitaan mieluummin portaat. Tähän itsereflektoituun stereotypiaan liittyen olen tehnyt kahdenlaisia kiinnostavia havaintoja täällä ollessani.

Ensinnäkin olen huomannut tuon ajatusmallin sijaitsevan lähinnä meidän suomalaisten omissa ajatuksissa. Ainakaan näin kauas tuo jurottaja-stereotypia ei ole laajalti levinnyt, vaan mielikuvat suomalaisista kiteytyvät yleisesti hyvään koulutusjärjestelmään, kylmään säähän ja pohjoismaiseen turvallisuuteen. Siispä kaikin puolin myönteinen kehys kulttuurienvälisen vuorovaikutustilanteen aloittamiseksi ja oman uniikin vuorovaikutustyylisi esiintuomiseksi. Poikkeuksena sääntöön olen kerran päätynyt keskustelemaan pitkän tovin proksemiikasta keskustelukumppanin oltua nähnyt netti-ilmiöksi levinnyt kuva kotimaiselta linja-autopysäkiltä, mutta eipä tässäkään tapauksessa tuo humoristisen eksoottinen suomalaiskuva millään tavoin nostanut kynnystä asian puheeksi ottamiseen ja keskustelun aloittamiseen minun kanssani.

Toiseksi keskeisimmät eroavaisuudet vuorovaikutuskulttuureissamme eivät tunnu löytyvän vuorovaikutuksen laadusta, vaan ennemmin spontaaneiden vuorovaikutustilanteiden määrästä ja keskustelun aloittamisen kynnyksen korkeudesta – tai pikemminkin sen mataluudesta. Ruokakaupan kassalla kysytään viikonlopun suunnitelmat, vessaan jonottaessa kehutaan vaatteita ja taksikuskin kanssa ei hiljaista hetkeä olekaan. Amerikkalainen small talk -kulttuuri tekee sosiaalisuudesta normin. Tai ainakin antaa vaikutelman keskustelun aloittamisen yleisestä hyväksyttävyydestä ja toivottavuudesta. Samaan aikaan nuo eroavaisuudet ovat kuitenkin pieniä verrattuna siihen tosiasiaan, että aivan yhtä lailla kuin pohjolassa, ja kenties vielä enemmän, ovat tämänkin maan asukkaat monipuolinen kokonaisuus erilaisia viestijöitä omine tapoineen, tottumuksineen ja tyyleineen.

 

Vuorovaikutus akateemisessa yhteisössä: identiteettiviidakko ja vertaissuhteet

Oppiaineet identiteetin määrittäjänä? Viestinnän alan oppiaineet ovat kokeneet Suomessa viime aikoina rakenteisiin ja nimityksiin liittyviä muutoksia. Moody College of Communicationin viestintätieteiden laitoksen sisällä oppiaineita on kolme: Rhetoric and Language, Interpersonal Communication ja Organizational Communication and Technology. Laadulliseen teknologiavälitteisen työyhteisövuorovaikutuksen tutkimukseen keskittyvänä puheviestijänä lukeudun näistä viimeisimmän oppiaineen henkilöstöön.

Vaikka kyseisen oppiaineen nimi aluksi mietitytti, on tähän ryhmään ollut pääasiassa helppo kuulua. Kollegani jakavat samanlaiset tutkimusintressit, käyttävät samanlaisia menetelmiä ja tieteellinen kieli on tuttua. Välillä kuitenkin huomaan tutkijaidentiteettini tasapainoilevan myös laitoksen toisen oppiaineen Interpersonal Commmunicationin puoleen, sillä jaan heidän kanssaan saman teoreettisen viitekehyksen ja ymmärryksen vuorovaikutuksen ilmiöistä myös organisaatiokehyksen ulkopuolella. Kenties onkin hyväksyttävä, että kompleksisen tieteenalamme nimitykset ja määritelmät eivät koskaan pysty luomaan yksiselitteisiä rajoja kuvaamaan tekemäämme tutkimusta ja kiinnostuksenkohteitamme täysin universaalisti. Heijastaahan jo tutkimamme ilmiön, ihmisten välisen vuorovaikutuksen monivivahteisuus, tiukkojen otsikkojen hankaluutta. Ehkä tutkijakin uskaltaisi määrittää identiteettiään yhä enemmän tutkimusaiheensa näkökulmasta ilman liiallista jähmettymistä yliopistomaailman rakenteissa näkyviin otsikoihin ja oppiainerajoihin.

Vertaisvuorovaikutuksen merkitys kilpailupaineiden ehkäisijänä – ja edesauttajana? Amerikkalaisen akatemian positiivisista puolista voisi kirjoittaa pitkän kirjan ja on sanomattakin selvää, että olen viihtynyt vierailullani kovin hyvin. Kiiltokuvan takapuolella on kuitenkin myös karumpi osa todellisuutta, jossa koulutus maksaa paljon ja paineet menestyä ovat kovat. Muun muassa suorituskykyä edistävät lääkkeet nostavat suosiotaan tutkinto-opiskelijoiden keskuudessa, kuten käy ilmi esimerkiksi parin vuoden takaisesta New York Timesin artikkelista.

Jatkotutkintoa tekevät kollegani täällä Texasissa ovat nuoria, mukavia ja omaavat hyvät viestintätaidot. Siis juuri sellaisia amerikkalaisen viestinnästä jatkotutkintoa tekevän malliopiskelijan arkkityyppejä. Iloisen hymyn ja tervehdyksen saa oli tilanne mikä vain. Kun keskustelua jatkaa pidemmälle, on seuraava aihe useimmiten kiire, kurssitehtävät, opetus tai tutkimushaasteet, jolloin iloisen hymyn takaa näkyy väsynyt rinnakkaistodellisuus. Suuren työtaakan ja menestyspaineiden aallonharjalla tasapainoilevien jatko-opiskelijoiden seuraaminen on herättänyt minut pohtimaan sitä, kuinka paljon kilpailu ja paineet akatemiassa, tai työelämässä yleensäkin, ovat rakenteiden ja realiteettien ansiota ja kuinka paljon niitä luodaan, uudistetaan ja jaetaan vuorovaikutuksessa vertaisten kanssa?

Joukossa, jossa kaikki ovat taitavia argumentoimaan ja pohtimaan monipuolisesti erilaisia kysymyksenasetteluita voi olla helppo tyytyä piilottamaan epävarmuuttaan sosiaalisen tuen hakemisen sijaan. Myös taloudelliset tosiasiat, kuten lukukausimaksut ja kilpailu rahoituksesta nousevat esiin keskusteluissa, mikä saa pohtimaan kahdesti ennen kuin keskeneräisen ajatuksen ilmaisee huoletta. Onkin hyvä muistaa, että aivan kaikkien yhteisön jäsenten vuorovaikutuksella on vaikutusta viestintäilmapiirin luomiseen. Kiireen ja paineiden vallatessa alaa vuorovaikutuksen sisällöissä, valtaavat ne alaa myös odotuksissa, käsityksissä ja kokemuksissa. Vertaissuhteet voivat olla sekä tärkeitä sosiaalisen tuen antamisen ja saamisen kanavia että kielteisten tuntemusten ja kilpailuretoriikan lähteitä. Onneksi tämän vaakakupin kallistumiseen voimme itse vaikuttaa.

 

Kaisa Laitinen

Vieraileva tutkija, University of Texas at Austin, Moody College of Communication
Väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto

 

Category: Uncategorized

KYSYMINEN JA VASTAAMINEN TERVEYDENHUOLLOSSA

Posted on by 0 comment

Tänä tautisena keväänä olen istunut useamman kerran kaksivuotiaan lapseni kanssa eri terveydenhuollon toimipisteissä, kuten terveyskeskuksessa, yksityisellä lääkäriasemalla sekä yliopistollisessa sairaalassa. Terveysviestinnän tutkijana en ole malttanut olla analysoimatta käyntikokemuksiamme eri hoitoyksiköissä, ja jatkankin tässä blogikirjoituksessa samasta teemasta, josta bloggasin jo vuonna 2016: hoitoon osallistumisesta ja siihen liittyvistä haasteista.

Viimeaikaisissa käynneissä minua on erityisesti puhutellut kysyminen ja vastaaminen osana hoitoon osallistumista. Olen esittänyt hoitojaksojen aikana lukuisia kysymyksiä hoidonantajille, ja vielä enemmän olen vastannut hoidonantajien esittämiin kysymyksiin lapseni terveydentilasta. Olen ollut hyvin yllättynyt siitä, kuinka vaikeaa hoidonantajien kysymyksiin vastaaminen on itselleni ollut. Keskeisimmät syyt tähän ovat varmasti olleet oma vaihteleva vireystilani sekä päällimmäisenä olleet huoliajatukset lapsen voinnista, jolloin oma keskittymiskykyni ei ole ollut terävin. Välillä kysymyksiin vastaamista on vaikeuttanut myös kysymysten epäselvyys tai se tapa jolla kysymys on esitetty ja tämä on saanut minut tekemään paljon metatyötä pohtiessani kysymyksiin vastaamista. Esitän tässä tekstissä muutamia mieleen jääneitä haastavia kysymyksiä ja niihin liittyneitä ajatusprosessejani. Olen jaotellut kysymykset alustavasti kolmeen genreen, jotka kuvailen seuraavaksi.

 

Toteavat kysymykset

Toteavat kysymykset ovat olleet oman kokemukseni mukaan melko yleisiä. Tällainen kysymys on esimerkiksi: ”Ja lapsi on voinut hyvin (?)”. Kyseessä on siis oikeastaan toteamus, mutta kysymyksen siitä tekee toteamuksen jälkeen minuun kohdistettu kysyvä katse sekä hoidonantajan vaikeneminen. Toteavat kysymykset ovat mielestäni toimineet hyvin silloin, kun minun on ollut mahdollista vastata kysymyksiin kyllä, ja olen voinut osoittaa yksimielisyyttä hoidonantajan kanssa. Haastavia tällaiset kysymykset ovat olleet silloin, kun olen joutunut vastaamaan kysymyksiin ei. Tällöin olen ikään kuin joutunut olemaan heti käynnin alkumetreillä hoidonantajan kanssa eri mieltä ja perustelemaan vastaukseni runsassanaisesti. Jos toteavaa kysymystä vertaa esimerkiksi kysymykseen: ”Miten lapsesi on voinut?”, lähtökohta vastaamiseen on melko erilainen, ajatellen erityisesti tasavertaisen ja avoimen hoitosuhteen rakentamisen näkökulmaa.

Toteaviin kysymyksiin liittyvät osaltaan myös tilanteet, joissa hoidonantaja on esittänyt toteamuksen ilman kysymystä, vaikka kysymys olisi mielestäni ollut tärkeää esittää. Tällaisia tilanteita ovat olleet esimerkiksi hetket, joissa on ilmoitettu lapselleni yllättäen järjestyneestä tutkimusajasta puolen vuorokauden varoitusajalla: ”Lapsenne on saanut peruutusajan tutkimukseen huomisaamuksi, joten tulkaa paikalle klo 8.” Ymmärrän hyvin sen, että erityisesti julkisella puolella tutkimusaikojen saannissa ei ole paljon valinnanvaraa, ja aika tulee käyttää silloin kun siihen on mahdollisuus. Tästä ymmärryksestä huolimatta itselläni on ollut tilanteissa lähinnä seuraavanlaisia ajatuksia: ”siis jo huomenna?”, ”juuri eilen sanottiin, että tutkimukseen on kahden kuukauden jono”, ”kumpi meistä vanhemmista pääsee mukaan?”, ”miten ihmeessä järjestämme työt ja kulkemiset?”. Iso kysymys on ollut myös: ”olenko minä jo huomenna valmis ottamaan vastaan tutkimuksen tarjoaman tiedon ja sen mahdolliset seuraukset?”. Hoitoon menemiseen ja tiedon saamiseen liittyvää ahdistusta tuskin lieventäisi minkäänlainen kysymyksenasettelu hoidonantajan taholta, mutta kysymys toteamuksen yhteydessä voisi parhaimmillaan osoittaa yhteistyöhalukkuutta sekä inhimillistä ymmärrystä perheen arkea kohtaan. Äkillistä tutkimusaikaa ilmoitettaessa näin vanhempana tuntuisi hyvältä, jos esimerkiksi kysyttäisiin: ”Lapsenne sai huomisaamuksi peruutusajan tutkimukseen, pääsettehän tulemaan? Olisi tärkeää, että tulisitte, sillä lapsenne tulee olla tutkimuksen aikana terve ja nyt hän tiettävästi sitä olisi?”. Tällainen muotoilu ja pyyntöä täydentävät perustelut saattaisivat auttaa jättämään huoliajatukset arjen sujuvuudesta vähemmälle ja keskittämään kaikki voimavarat hoitoon pääsemiseen.

 

Toistuvat kysymykset

Toistuvilla kysymyksillä tarkoitan sellaisia kysymyksiä, joita esitetään toistuvasti eri käyntikerroilla – mutta usein myös saman hoitoreissun aikana, kun hoitavat henkilöt sekä hoitava yksikkö vaihtuvat. Yksi toistuvimmista kysymyksistä on omalla kohdallani ollut: ”Millaisia oireita lapsellasi on?” Kysymyksessä itsessään ei ole mitään ongelmallista, mutta kun se esitetään useamman henkilön toimesta esimerkiksi saman vuorokauden aikana, kysymykseen vastaaminen alkaa lähinnä turhauttaa. Lisäksi kysymyksen toistuvuus on aiheuttanut itselleni huolen siitä, osaanko vastata kysymykseen yhdenmukaisesti kaikille kysyjille, ja ketkä heistä lopulta kirjaavat vastaukseni talteen – eli milloin minun tulisi olla erityisen huolellinen vastatessani. Ainakin Kanta.fi-palveluun tallennettujen potilaskertomusten ja niissä esiintyvien erilaisten oirekuvausten perusteella on pääteltävissä, että kaikki vastaukseni eivät ole tainneet olla kovin yhdenmukaisia. Ehkä osassa tapauksissa kyse on voinut olla myös siitä, että vuorovaikutuksessamme hoidonantajan kanssa on tapahtunut jokin inhimillinen väärinymmärrys – muun muassa siitä syystä, että terveydenhuollon ammattilaiset käyttävät erilaisia sanoja ja ilmauksia oireiden kuvaamisessa kuin mitä itse vanhempana käytän. Täten ajattelisinkin, että mitä yleisempää – ja oletettavasti myös tärkeämpää kysymystä esitetään, sitä olennaisempaa kysymiseen ja vastaamiseen on panostaa. Samoin kuin kysymis-vastaamisprosessia seuraavaan tarkentavaan keskusteluun.

 

Asiantuntijuuden rajapintoja rikkovat ja vastuuta tarjoavat kysymykset

Asiantuntijuutta ja vastuuta tarjoavat kysymykset ovat olleet sellaisia, joissa minulta on kysytty diagnosointiin, hoitopäätöksiin ja niiden ymmärtämiseen liittyviä kysymyksiä. Tähän genreen kuuluvat kysymykset olen kokenut kaikista haastavimmiksi, sillä näihin kysymyksiin en ole useinkaan osannut mielestäni vastata. Vastikään minulta kysyttiin esimerkiksi uuden hoidonantajan toimesta: ”Mistä sinä tiedät, että lapsellasi on tämä sairaus?” Ensimmäiset ajatukset itselläni olivat kysymyksen kuultuani, että ”Onko diagnoosi minun tietojeni varassa?”, ja ”Epäiletkö sinä, että olen itse keksinyt lapselleni sairauden?” Pienen tuumaustauon jälkeen käänsin kysymyksen mielessäni tuttuun muotoon: ”Millaisina oireina sairaus ilmenee”, ja tähän kysymykseen lähdin viimein vastaamaan. Näin jälkikäteen asiaa pohdittuani luulen, että hoidonantaja tuskin halusi kysymyksellään haastaa asiantuntemustani ja kyseenalaistaa tietämystäni lapseni diagnoosista, vaan päästä selvyyteen lapsen kokonaistilanteesta. Tästä huolimatta jäin pohtimaan, olisiko sujuvampaan keskusteluyhteyteen päästy helpommin erilaisella kysymyksenasettelulla.

Asiantuntijuutta ja vastuuta tarjoavat kysymykset ovat myös siinä mielessä haastavimpia, sillä tällaisia kysymyksiä on esitetty usein silloin kun olen ilmaissut olevani ahdistunut valitusta hoitolinjasta. Tällöin minulta on kysytty esimerkiksi, ”Mitä sinä vastaavassa tilanteessa tekisit?” Kysymys on sinänsä herättelevä, sillä minulla ei ole useinkaan ollut esittää mitään parempaa ratkaisua tilanteeseen. Toisaalta olen miettinyt, onko tällaista kysymystä tarkoituksenmukaista esittää vanhemmalle, jolla ei ole käytössään samankaltaista asiantuntijuutta eikä oikeutta tehdä hoitoresurssien käyttöön liittyviä päätöksiä. Enemmän tilanteessa ovat lohduttaneet perustelut hoitolinjan valinnalle ja ääneen toteaminen, että ”sinulla on varmasti huolta lapsestasi ja se ymmärrettävästi ahdistaa. ” Myös tällaista sosiaalista tukea on ollut käynneillä ilahduttavasti saatavilla.

 

Lopuksi: Mitä minä voisin itse tehdä?

Kun nyt arvioin kysymyksiin liittyneitä ajatusprosessejani, huomaan ajatusteni kääntyvän enemmän hoidonantajiin kohdistuviin odotuksiin. Tämä on sinällään hyvin tyypillistä, jos vertaan pohdintojani potilaiden hoitokokemuksista ja -odotuksista tehtyihin tutkimuksiin. Aiheellista olisi kuitenkin myös miettiä, mitä voisin itse tehdä tilanteissa, joissa hoidonantajan kysymyksenasettelu tuntuu hankalalta. Ehkä minun ei tulisi tehdä niin paljon metatyötä kysymysten tulkinnassa. Ehkä voisin heittää pallon helpommin takaisin hoidonantajalle ja kysyä, mitä kysymykselläsi tarkoitat, voisitko tarkentaa? Ehkä voisin myös helpommin myöntää oman asiantuntijuuteni rajat ja sanoa, että en tiedä kysymykseen vastausta. Lisäksi voisin yrittää hyväksyä oman rajallisen kognitiivisen kapasiteettini ja pyytää asialle sulatteluaikaa sekä selvittää mahdollisuudet keskustella asiasta vähän myöhemmin. Muun muassa näitä ajatuksia jään sulattelemaan seuraavaa hoitokäyntiä odotellessa.

 

Maija Peltola, FM

Puheviestinnän väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company