PERUSKYSYMYSTEN ÄÄRELLÄ

Posted on by 0 comment

Teen töitä monitieteisessä tutkimusryhmässä. Istun tuon tuostakin jossakin tapaamisessa, jossa esittelen, kuka olen ja mitä teen. Vakiintunut vastaukseni tuntuu olevan, että olen erikoistutkija ja taustaltani viestintätieteilijä. Olen pikku hiljaa myös oppinut huomaamaan, mitä se sitten käytännössä minulle tarkoittaa. Se viestintätieteilijyys.

Viestintätieteilijyyteni kulmakiviä on kaksi. Niiden ymmärtämiseen minulta meni vuosia mutta nykyisin ne muodostavat perustan sille, miten katselen monia asioita tutkijana, opettajana, kouluttajana, konsulttina. Eikä sillä oikeastaan tunnu olevan niin suurta merkitystä, millä kentällä liikun. Olenko täydennyskouluttamassa opettajia, opettamassa yliopistossa, puhumassa erilaisten sidosryhmän edustajien tai päättäjien kanssa vai onko kyseessä ihan puhtaasti tieteentekeminen ja siihen liittyvät kysymykset? Nämä minun suosikit tuntuvat toimivan omalla tavallaan joka areenalla. Ehkä ne sitten ovat jotakin sellaisia oman asiantuntijuuden ydinasioita, tapoja lähestyä asioita.

Ensimmäinen näistä on vuorovaikutus. Tapaan aina sanoa perustutkinto-opiskelijoille, että minulta meni ainakin maisterintutkinnon verran aikaa ymmärtää SYVÄLLISESTI, mitä vuorovaikutus tarkoittaa. Ensimmäisenä opiskeluvuotena luentomuistiinpanoihin piirretystä Shannonin ja Weaverin mallista oli aika pitkä matka siihen, että ymmärsin, mitä tuo sana todella tarkoittaa vaikkapa eri teorioiden valossa ja tieteenfilosofisista lähtökohdista tarkasteltuna. Ja pitihän sitä sitten ihan käytännössäkin olla vuorovaikutuksessa kotona, töissä ja muissa maissa, että tuo kaikki tieto kiinnittyi jollakin merkityksellä tavalla omaan kokemusmaailmaan.

Se toinen kulmakivi on sitten merkitys. Ja ehkä merkitykseen liitän ajatuksissani myös tulkinnan. Monet toisten ihmisten kanssa toimimiseen liittyvät asiat saattavat palautua kysymykseen, miten ymmärrämme tapahtumia, millaisia tulkintoja ja merkityksiä niihin liittyy. Arkikielessä puhuisimme varmaan siitä, mitä jokin asia meille tarkoittaa. Konflikti? Parisuhde? Yhteisöt? Toimiva vuorovaikutus? Vuorovaikutusosaaminen? Lista lienee loputon. Merkitysten syntyminen, yhteinen ymmärrys tai millä sanalla nyt sitten haluammekaan arkikielessä puhua tästä toisten kanssa toiminnan mahdollistavasta perustavaa laatua olevasta vuorovaikutuksen kulmakivestä, on fundamentaalia. Ilman sitä olisi aika vähän.

Olisi harhaista ajatella, että se, miltä nämä minun kulmakiveni nyt näyttävät, olisi jotenkin pysyvää, kivenhakattua. On lohdullistakin ajatella, että kumuloituva tieto ja elämä ylipäätään tarjoaa lisää kulmakiviä tai joskus myös nakertaa tai ravistelee entisiä. Toivon, että joskus 10 vuoden päästä löydän tämä kirjoituksen uudelleen ja pohdin, ovatko kulmakivet muuttuneet. Miten ymmärrän ja lähestyn ihmisiä, vuorovaikutusta heidän välillään? Mitä ne minulle tarkoittavat?

Ja sitten seuraakin se päivän polttava kysymys. Mitä se viestintätieteilijyys sinulle tarkoittaa? Mitkä tiedolliset tai kokemukselliset kulmakivet kannattelevat sinun arkista työtäsi?

Sanna Herkama
Erikoistutkija
Turun yliopisto

PS. Terveisiä vielä kaikille jatko-opiskelukavereille! En ole myöskään unohtanut käsityksiä ja kokemuksia. Ne eivät nyt mahtuneet tähän listaan mutta niistä voidaan aina keskustella lisää :)

Category: Uncategorized

VIESTINTÄVINKKI: VUOROVAIKUTUS ON MONIMUTKAINEN PROSESSI

Posted on by 0 comment

Syksyn ja arjen alettua lehdet vilisivät monenlaisia vinkkejä sujuvaan työpaikalle palaamiseen lomien jälkeen. Monet organisaatioiden ja työyhteisöjen toiminnan kannalta keskeiset viestinnälliset prosessit yksinkertaistuvat niissä usein melkoisesti; tiedottaa täytyy avoimesti ja runsaasti, palaverissa kaikkien on osallistuttava, kahvihuoneessa täytyy puhua muusta kuin työstä, sähköpostia ei saa lähettää liikaa ja palautetta on jaettava jatkuvasti.

Vinkit ovat hyviä, jos ne saavat meidät katsomaan omaa ja oman työyhteisömme toimintaa ja vuorovaikutuskäytänteitä kriittisesti. Väkisin viestintäkäyttäytymisen päälle pakotettuina muistisääntöinä ja jokaiseen työyhteisöön ja työtilanteeseen sopivina ”nyt ryhdytään olemaan tuotteliaita ja voimaan hyvin” -ohjenuorina niistä ei kuitenkaan ole apua, ainakaan kovin kestävästi. Työelämässä olisikin tärkeää muistaa, että vuorovaikutus on monimutkainen, monitulkintainen ja jatkuvasti muuttuva prosessi, jonka ennustaminen on usein aika haastavaa.

Tässä blogitekstissä kuvaan pienen siivun vuorovaikutuksen moniulotteisuudesta työelämässä: kirjoitan tekeillä olevasta puheviestinnän väitöskirjatutkimuksestani, jossa tarkastelen hallinnollisten työryhmien – kuten erilaisten työyhteisökokousten tai johtoryhmien – sisäistä vuorovaikutusta. Tuoreimmassa väitöskirjani osatutkimuksessa 1
tutkimuskohteena oli työnkoordinointi työyhteisöpalavereissa  (ks. Pennanen & Mikkola 2016). Työnkoordinoinnilla tarkoitan vuorovaikutuksessa tapahtuvaa työn suunnittelua ja organisointia ja työhön liittyvistä aiheista neuvottelua. Halusin selvittää, mitä tuossa pikaisesti makusteltuna yksinkertaisen kuuloisessa prosessissa vuorovaikutuksen näkökulmasta tapahtuu. Ymmärrystä lisäämällä koordinointia on mahdollista kehittää, jolloin voidaan tukea niin työn suorittamista kuin työhyvinvoinnin rakentumista ja ylläpitämistä. Tutkimuksessa havainnoin ja analysoin viikoittaisia työyhteisöpalavereja suomalaisessa sairaalaorganisaatiossa.

Tutkimus osoitti, että työhön liittyvien käytännön tehtävien ja vastuiden koordinoimisen – siis vaikkapa työvuorojärjestelyistä neuvottelemisen – lisäksi koordinoimisprosesseissa tapahtuu paljon kaikkea muutakin. Koordinoitaessa työtä määritellään esimerkiksi hyväksyttyjä työyhteisön jäsenyyden muotoja tai hyväksyttyjä tapoja tuntea ja ymmärtää tai osoittaa tunteita ja ymmärrystä työssä. Tulosten mukaan työnkoordinointi koostuu työhön liittyvän tiedon merkityksentämisestä, toiminnan merkityksentämisestä, tunteiden hallitsemisesta ja positioiden hallitsemisesta.

Palavereiden vuorovaikutuksessa tiedon ja mielipiteiden pyytämisen ja jakamisen lisäksi tiedolle ja sen merkityksille haettiin vahvistusta ja niitä vahvistettiin ja torjuttiin. Nämä tiedon merkityksentämisen prosessit kytkeytyvät työyhteisön suhdetasoon, kun esiin nousevat kysymykset siitä, kenen tieto on merkityksellistä tai kenellä on oikeus vahvistaa tai torjua tieto tai sen oleellisuus. Toimintaa merkityksennettäessä kiinnostavina prosesseina ilmenivät kollektiivinen muistelu organisaation tai työyhteisön menneisyydestä sekä tulevaisuuden toiminnasta neuvotteleminen. Työnkoordinoinnissa rakennettiin näin työyhteisön yhteistä ymmärrystä historiasta ja visiota tulevasta. Kiinnostava prosessi oli myös omalle toiminnalle oikeutuksen hakeminen ja toiminnan oikeuttaminen tai torjuminen, jolloin usein siirrettiin tai otettiin vastuuta. Vastuun siirtämistä tehtiin palavereissa esimerkiksi selittämällä syitä omaan toimintaan; työtilanteessa oli toimittu virheellisesti, koska joku korkeammassa asemassa oleva oli antanut luvan tai koska työn luonne – esimerkiksi hoitotyön hektisyys – oli niin vaatinut. Tunteiden hallinnan prosesseissa muodostettiin yhteistä ymmärrystä työhön kuuluvien tunteiden sopivuudesta ilmaisemalla ja oikeuttamalla tunteita. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa työntekijän kuvaus työtilanteessa koetusta epävarmuudesta, jonka toinen palaverin osallistuja oikeuttaa osoittamalla tukea: ”tuo on ihan luonnollista, meistä kaikista tuntuu joskus samalta”. Työtä koordinoitaessa hallittiin myös työyhteisön jäsenten positioita hakemalla oikeutusta ja oikeuttamalla tai torjumalla osallistumista kokouksen vuorovaikutuksessa – siis määrittelemällä esimerkiksi kenen puheenvuoro on merkityksellinen. Positioita hallittiin myös kuvaamalla erilaisiin ryhmiin kuulumista tai kuulumattomuutta työyhteisössä.

Tutkimus osoitti, että työnkoordinointi ei ole ainoastaan käytännön työtehtävien suunnittelua ja työnjaon organisointia, vaan prosesseissa myös merkityksennetään ja hallitaan työyhteisöä suhdetasolla. Työtä koordinoitaessa rakennetaan työyhteisön sosiaalista todellisuutta. Ymmärrystä ilmiön moniulotteisuudesta voidaan hyödyntää koordinoinnin käytänteitä työyhteisöissä arvioitaessa ja kehitettäessä tai koulutettaessa esimerkiksi johtajia, jotka usein ovat vetovastuussa koordinoinnista työyhteisökokouksissa. Työhyvinvoinnin kannalta kiinnostavia kysymyksiä ovat esimerkiksi palavereissa osallistumisen mahdollistamisen ja estämisen teemat sekä työhön liittyvien tunteiden, tiedon ja toiminnan hyväksytyksi tai oikeaksi rakentumisen ulottuvuudet erilaisissa työyhteisön ryhmätilanteissa.

Työpaikkojen huoneentauluihin haluaisin kirjoittaa yksinkertaistavien viestintävinkkien sijaan muutaman lauseen, joita voisi pureskella niin työnteon kuin taukojen lomassa: Työelämän arkisissa tilanteissa tapahtuu vuorovaikutuksen näkökulmasta usein paljon enemmän kuin pikainen vilkaisu antaa ymmärtää. Vuorovaikutus ei ole pelkkää tiedottamista tai tiedonhallintaa, päätöksentekoa, konfliktien ratkaisua, ilmapiirin ylläpitämistä, johtamista tai palautteen antamista, vaan työyhteisöt, ryhmät, tiimit ja vuorovaikutussuhteet rakentuvat, säilyvät ja muuttuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutus on työelämän ydin ja lähtökohta – ei lista irrallisia toimintoja tai tapoja, jotka käyttöönottamalla muututaan automaattisesti vuoden työntekijöiksi, johtajiksi ja työyhteisöiksi. Vuorovaikutuksen dynaamista luonnetta ymmärtämällä on helpompi ryhtyä rakentamaan myös konkreettisia ja kestäviä kehittämisen keinoja työelämässä.

Eveliina Pennanen
Puheviestinnän tohtoriopiskelija, FM
Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos
Prologos ry:n johtokunnan jäsen

————–

1Tutkimuksesta on julkaistu artikkeli: Pennanen, E. & Mikkola, L. 2016. Work coordination as a social interaction process in nursing staff meetings. Nordic Journal of Working Life Studies 6 (2), 23–41. 

 

Category: Uncategorized

“KESKUSTELEN, SIIS AJATTELEN”

Posted on by 0 comment

Olen elämäni aikana osallistunut moneen seminaariin, konferenssiin, työpajaan, teemaryhmään ja miksi niitä kaikkia onkaan kutsuttu, joista suurin osa on ollut akateemisia tai akateemisuuteen liittyviä. Miltei kaikkia on yhdistänyt sama piirre: tilaisuuden puhuja tai puhujat ovat saaneet ylittää heille annetun aikarajan, eikä kunnolliselle keskustelulle ole jäänyt riittävästi tai ollenkaan aikaa. Kuulijana olen ollut usein ihmeissäni, koska en ole ollut varma, ymmärsinkö oikein tai ollenkaan puhujaa. Joskus olen saanut kysyttyä asiasta, mutta liian usein tilaisuus on alkanut sanoilla: ”Keskustellaan sitten lopuksi, jos jää aikaa.” ja päättynyt sanoihin: ”No, nyt tässä menikin aika jo yli…”

Väitän kuitenkin, että oppimista sekä tieteen ja tutkimuksen kehittämistä ja kehittymistä tapahtuu kyseenalaistamalla sekä omia ajatuksia testaamalla muiden kanssa keskustellen. Vuosien ajalta on mieleeni jäänyt, kuinka yksi opiskelija huokasi patistukseeni ajattelemisesta sen olevan ”niin vaikeata”. Niinhän se on ja siksi sitäkin pitäisi harjoitella, ei pelkästään yksin, vaan yhdessä, keskustelemalla. Miksi sitten annamme puhe-esitysten venyä yhteisen ihmettelyn ja ajatustenvaihdon kustannuksella?

Lapseni ovat käyneet koulua Suomen lisäksi Isossa-Britanniassa. Täällä kotimaassa saimme moitteita siitä, kuinka lapsi kyseli, koska ”Kyllä huomaa, että hänelle on aina vastattu”. Englannissa tämän lapsen aktiivisuutta kiitettiin. Toisen lapsen ensimmäisessä todistusvihossa luki, että matematiikka sujuu, mutta ”ei keskustele riittävästi matematiikan tunneilla”. Tämä luonnollisesti hämmensi, sillä: mistä ja miksi matematiikan tunneilla pitäisi jutella.

Reilun kahden vuoden aikana selvisi, mistä kaikesta oppitunneilla voidaankaan keskustella. Kaikkien piti olla valmiita esittämään ja perustelemaan omat ajatuksensa ja lapset oppivatkin yhdistämään ajattelun kehittymisen ja oppimisen keskustelemiseen. Oppilaiden piti olla valmiita keskustelemaan oppitunnin aiheesta. Aina se ei ollut helppoa, eikä mukavaa, mutta sen odottaminen tai jopa vaatiminen oli perusteltua.

Omassa työssäni puheviestinnän opettajana yliopistossa olen painottanut keskustelemisen merkitystä akateemisessa yhteisössä. Pyrin haastamaan opiskelijoita ajattelemaan ja keskustelemaan. En voi sanoa aina tässä onnistuneeni. Olen kuitenkin koittanut rehellisesti reflektoida omia reaktioitani opiskelijoiden kysymyksiin. Olenko oikeasti avoin ja vastaanottavainen, vai rypistänkö ehkä huomaamattani kulmiani tai huokaisenko hiljaa kuin sanoen: ”Pitääkö tuostakin nyt vielä keskustella”?

Iloitsen suuresti uudesta opetussuunnitelmasta, jossa tuodaan uudella tavalla esille vuorovaikutus ja sen oppiminen jo peruskoulussa. Tarvitsemme muutoksen diskurssiin, vaikka käytännössä muutos olisikin pientä ja hidasta. Odotan tulevaisuudelta enemmän tilanteita, joissa kysyminen on sallittua, jopa suotavaa. Tilanteita, joissa kysyjää ei pidetä rasittavana keskeyttäjänä, vaan kaikkien yhteisen oppimisen, ymmärtämisen ja tietovarannon kasvattajana, keskustelun herättäjänä.

Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri

Category: Uncategorized

PUHEVIESTINNÄN YLIOPISTO-OPETUS MUUTOSTEN TUULISSA

Posted on by 0 comment

Yliopistoissa puhaltaa tällä hetkellä monenlaisia muutoksen tuulia. Vuonna 2010 voimaan tullut yliopistolain uudistus muutti monia asioita. Samassa yhteydessä moni yliopisto muutti myös rakenteitaan. Tämä jälkeen muutokset ovat olleet jatkuvia, eikä ainakaan julkisen keskustelun perusteella jatkuville rakenteellisille muutoksille ole näkyvissä loppua. Myös taloudelliset leikkaukset koskevat kaikki yliopistoja ja tieteenaloja. Varsinkin humanistiset tieteet ovat olleet vaaravyöhykkeellä, mutta eivät onneksi viestintätieteet.

Puheviestintää voi tällä hetkellä opiskella täysimääräisesti kahdessa yliopistossa – Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa. Helsingin yliopistoon ei enää muutamaan vuoteen ole otettu uusia pääaineopiskelijoita, mutta aikanaan sisäänotetut opiskelijat toki koulutetaan siellä maistereiksi. Menneen talven aikana sekä Jyväskylässä että Tampereella on päätetty tehdä isoja rakenteellisia muutoksia.

Jyväskylän puheviestintä viestintätieteiden laitoksella on saanut olla pitkään samassa toimintaympäristössä. Nyt yliopiston hallitus on päättänyt muuttaa tiedekunta- ja laitosrakenteita 1.1.2017 alkaen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että humanistinen tiedekunta ja osa yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta yhdistyvät ja uuden tiedekunnan nimeksi tulee humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Myös viestintätieteiden ja kielten laitos yhdistyvät, ja uudesta laitoksesta tulee kieli- ja viestintätieteiden laitos. Samalla yhteisöviestinnän oppiaine siirtyy humanistisesta tiedekunnasta Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakouluun ja se saa uudeksi nimekseen viestinnän johtaminen.

Puheviestinnässä on myös pitkään käyty keskustelua, pitäisikö tieteenalamme nimeä muuttaa. Tätä keskustelua on käyty menneenä talvena esimerkiksi Prologoksen Facebook-sivulla ja täällä blogissa. Olemme käyneet asiasta keskustelua myös Jyväskylän ja Tampereen puheviestintä-oppiaineiden välillä. Jyväskylä on ottamassa asiassa ensimmäisen askeleen, ja puheviestinnän tilalle on tulossa hakukohteena viestinnän kandidaatti- ja maisteriohjelma. Tätä kirjoittaessani asia on tosin vielä rehtorin päätöstä vaille. Puheviestinnän professori Maarit Valo Jyväskylästä kuitenkin toteaa muutoksesta, että varmaan edelleen puhutaan entiseen tapaan puheviestinnästä aika monessa yhteydessä, esimerkiksi kurssien nimissä se tulee säilymään. Hänen mukaansa ei siis voi sanoa, että puheviestintä-oppiaineen nimi olisi muuttumassa viestintä-oppiaineeksi. Myös sisällöissä keskitytään vuorovaikutukseen entiseen tapaan.

Tampereen yliopistossa tehtiin edellinen suuri rakenteellinen muutos vuonna 2011. Tuolloin poistuivat tiedekunnat ja laitokset ja tilalle tuli tieteenalayksiköt. Silloin myös puheopin laitos hajosi kolmeen osaan, ja puheviestintä siirtyi viestinnän, median ja teatterin yksikköön. Samalla kandidaattikoulutus muuttui laaja-alaiseksi, joten puheviestintää opiskellaan journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelmassa. Puheviestinnällä on kuitenkin oma sisäänotto ja maisteriohjelma. Nyt kun asiat on saatu vähitellen rullaamaan viiden vuoden aikana, niin tulossa on uusia suuria muutoksia.

Vuoden 2017 alusta Tampereen yliopistoon tulevat jälleen takaisin tiedekunnat – ei kuitenkaan laitoksia. Lisäksi tiedekunnan johtajasta tulee jälleen dekaani. Muutos liittyy Tampere3 hankkeeseen, jossa Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun on tarkoitus muodostaa uusi korkeakoulu, joka aloittaa 1.1.2018. Puheviestintä siirtyy uuteen Viestintätieteiden tiedekuntaan, johon yhdistyvät nykyinen viestinnän, median ja teatterin yksikkö, kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö ja osa informaatiotieteiden yksikköä. Koulutusrakenteeseen ei ole tällä hetkellä tulossa muutosta, vaan nykyiset tutkinto-ohjelmat jatkavat. Tampereellakin kuitenkin keskustellaan aktiivisesti puheviestinnän nimestä, mutta mitään päätöksiä ei vielä ole. Sen sijaan jo perinteinen tiedotusoppi on virallisesti kadonnut kokonaan oppiaineiden joukosta, sillä se on muuttunut kahdeksi oppiaineeksi: journalistiikaksi ja mediatutkimukseksi.

Yliopistojen leikkaukset eivät ole suoraan kohdistuneet kumpaankaan puheviestinnän oppiaineeseen. Sekä Jyväskylän että Tampereen yliopistoissa on noudatettu hyvää henkilöstöpolitiikkaa ja päätetty, että säästöjä etsitään muuten kuin työntekijöitä irtisanomalla. Oppiaineet ovat edelleen myös uusien hakijoiden suosiossa. Tänä kesänä uusia kandidaattitason aloituspaikkoja puheviestinnässä oli Jyväskylään 15 ja Tampereelle 20. Hakijoita Jyväskylään oli 164 ja Tampereelle 187. Hakijoiden määrät ovat yleisesti vähentyneet viime vuosina viestintäaloilla hakujärjestelmän uudistusten takia.

Säästöjen takia yliopistoissa kuitenkin toimitaan nykyään pienenevillä resursseilla, minkä takia on syytä muistuttaa, että yliopistot keräävät lahjoituksia ensi kesään saakka. Pieniä summia voi lahjoittaa yliopistoille kuka tahansa, mutta 10 000 euron lahjoituksen voi jo suunnata haluamalleen alalle. Me humanistit saamme kuitenkin lähinnä seurata vierestä, kun muut tieteenalat keräävät lahjoituksia nimiinsä. Puheviestinnän ja vuorovaikutuksen tärkeyttä korostetaan kaikkialla yhteiskunnassa – myös yrityksissä ja muissa organisaatioissa. Vuorovaikutuksen arvostuksen ja merkityksen ymmärtämisen voisi kuitenkin muuttaa myös euroiksi ja tehdä lahjoituksen puheviestintä-oppiaineille. Molemmissa yliopistoissa lahjoitukset olisivat erittäin tervetulleita, jotta näiden isojen muutosten keskellä voidaan turvata puheviestinnän laadukas opetus ja tutkimus.

Pekka Isotalus
Tampereen yliopiston puheviestinnän professori
Prologos ry:n puheenjohtaja

Category: Uncategorized

MIKÄ MEIDÄT SAA LIIKKEELLE?

Posted on by 0 comment

Ja nyt ei puhuta urheilusta vaan vuorovaikutuksesta ja käyttäytymisestä. Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa puhuttiin koulukiusaamisesta ja siitä, miten sitä voitaisiin ennaltaehkäistä ja kuinka siihen tulisi puuttua. Keskusteluissa ei puhuttu vain meidän koulusta tai meidän kunnasta tai kaupungista vaan kokonaisista maista, valtioista ja maanosista. Asiat alkoivat näyttää hyvin monimutkaisille, kun puhe kääntyi länsimaiden ulkopuolelle. Miten kiusaaminen ymmärretään eri puolilla maailmaa? Kuinka yleistä se on? Liittyykö ilmiöön ja sen tyypillisiin piirteisiin joitakin globaaleja trendejä?

Keskustelut saivat minut pohtimaan muutosta ja sitä, mikä saa meidät ihmiset liikkeelle, toimimaan toisin ja muuttamaan käyttäytymistämme silloin, kun se ei ole toimivaa, tehokasta, eettisesti kestävää tai tavoittelemisen arvoista. Kiusaaminen on hyvä esimerkki ilmiöstä, josta on jo varsin paljon tutkittua tietoa. Jo arkikokemuksen pohjalta tiedämme, että pitkäkestoinen ja vakava kiusaaminen voi vaikuttaa kiusatun oppilaan hyvinvointiin kouluvuosina ja paljon myöhemminkin. Tutkimustulokset osoittavat, että myös toisten kiusaaminen voi johtaa myöhemmin elämässä kielteisille poluille esimerkiksi ihmissuhteissa (ks. kiusaamisen kielteisistä vaikutuksista esim. Pörhölä).

Vaikka tutkimustulokset kiistatta osoittavat kiusaamisen olevan vakava kehityksellinen riski lapsen ja nuoren hyvinvoinnille, ei siihen puuttuminen tunnu enää olevan niin yksinkertaista. Monissa länsimaissa käydään parhaillaan keskustelua siitä, mitä kiusaamiselle tulisi tehdä. Verkossa tapahtuva kiusaaminen ja siihen liittyvä some -julkisuus nostavat nopeasti traagiset kiusaamistapaukset tapetille ja pian herää kysymys, kuka on vastuussa. Mikä on opettajan ja koulun vastuu? Entä vanhempien ja vertaisten? Tulisiko laissa säätää jotakin siitä, kenen tulisi puuttua ongelmaan? Miten? Missä? Milloin?

Suomessa kehitetty KiVa Koulu -toimenpideohjelma on yksi niistä harvoista kiusaamisen vastaisista toimenpideohjelmista, jonka on osoitettu vähentävän kiusaamista laajassa koe-kontrolliasetelmassa. Toista vastaavaa ei maailmalta tällä hetkellä löydy. KiVa on niin sanottu näyttöön perustuva toimenpideohjelma. Sen vaikuttavuutta on tutkittu ja sen tiedetään toimivan. Hämmentävää on se, että tutkimustieto osoittaa kiusaamisen olevan ongelma, johon tulisi puuttua ja itse asiassa siitäkin jo tiedetään jotakin, miten siihen kannattaisi puuttua. Ilmiön vakavuuden osoittaminen tutkimustietoon nojaten tai ennaltaehkäisevien toimien vaikuttavuuden osoittaminen ei kuitenkaan tunnu riittävän. Tarvitaan jotakin muutakin.

Keskustelut saattavat johtaa laajassa mittakaavassa siihen, mikä on ennaltaehkäisevien toimenpiteiden ns. hyöty-panossuhde (cost-benefit -analyysi). Miltä säästytään vaikkapa kansanterveydessä, kun resursseja kohdennetaan voimakkaasti kiusaamisen vastaiseen työhön? Kuinka monen lapsen tai nuoren elämä voidaan pelastaa? Toisaalta huomio kohdistuu myös siihen, kuinka jalkauttaa lakeja, strategioita, toimenpiteitä ja hankkeita käytännön tasolle. Strategiat ja toimenpiteet eivät auta mapissa vaan ne tulisi saada osaksi yhteisöjen arkisia käytänteitä ja olemista. Tässä tarvitaan hallinnollista osaamista ja keskeisten toimijoiden motivoitumista. Esimerkiksi koulutoimenjohtaja ja rehtori voivat käytännössä vaikuttaa siihen, millaista kiusaamisenvastaista työtä kouluissa tehdään. Kiusaamisen vastainen työ luonnollisesti vaatii myös resursseja, joista keskeisimpiä lienevät aika ja raha. Ja aikahan tunnetusti on rahaa. Koulun arjessa kiusaamisen vastaista työtä tekee opettaja. Oleellista on kysyä, kuinka saada yksittäinen opettaja vuodesta toiseen tekemään sitä verrattoman arvokasta työtä, jota kouluissa tehdään joka päivä. Kuinka tukea, motivoida ja innostaa opettajaa työssään silloinkin, kun se tuntuu raskaalle?

Kiusaaminen on vain yksi esimerkki ilmiöstä, jonka tiedetään uhkaavan hyvinvointiamme. Elämme yhteiskunnassa, jossa on runsaasti tietoa terveydestä ja hyvinvoinnista mutta aina tuo tieto ei yllä käytännön tasolle. Hyvinvoinnin edistäminen instituutioiden ja organisaatioiden sisällä tuntuu olevan kovin monesta asiasta kiinni. Isojen ideologioiden ja arvojen tuominen käytäntöön on monen tekijän summa. Kaikkien keskustelujen ja pohdintojen jälkeen, palaan aina pohtimaan uudelleen sitä, mikä meitä loppujen lopuksi liikuttaa, saa muuttamaa sosiaalista todellisuutta. Ja ei minulle oikein tule mieleen kuin yksi asia.

Tunne siitä, että jokin on tärkeää. Kaikki palautuu nähdäkseni siihen, mitä arvostamme. Tieto ei välttämättä yksin riitä. Tarvitaan tunne siitä, jokin asia on tavoittelemisen arvoinen. Niin kuin nyt esimerkiksi kasvavan ja kehittyvän pienen lapsen hyvinvointi.

Sanna Herkama, FT, Erikoistutkija, Turun yliopisto

 

 

Category: Uncategorized

JÄÄTÄVÄN TEHOKASTA

Posted on by 1 comment

Istun nuoria opiskelijoita täynnä olevassa salissa. Odotan vuoroani kertomaan heille siitä, mitä voi olla odotettavissa heidän lähtiessään maailmalle ja opiskelemaan ulkomaille vaihtoyliopistoon lukukaudeksi tai -vuodeksi. Huomaan isossa salissa lähestulkoon joka toisen opiskelijan selaavan kännykkäänsä tai tablettiaan samalla, kun vuorossa oleva alustaja kertoo opiskelijoille, miten heidän tulee toimia jos vaihtokausi keskeytyy yllättäen ja opiskelija joutuu palaamaan kotimaahansa suunniteltua aikaisemmin. Pahimmassa tapauksessa opiskelija voi joutua maksamaan jo maksetut tuet takaisin, mikäli ei osaa toimia oikein kyseisessä tilanteessa. Mietin siinä istuessani, että kuinkahan moni näistä paikalla olijoista sitten tietää, miten toimia kriisitilanteissa? Vai toivovatko he löytävänsä avun ja tiedon suoraan verkosta? Facebookista sitä tietoa voi olla hieman hankala löytää, mutta ehkä jollain kaverilla on kokemusta, tai ainakin tietoa, tai kuulopuheiden perusteella luotuja mielikuvia, vai mitä ne nyt oli?! Huolestumiseni ja aiheen pohdiskelun keskeyttää vieressäni olevan opiskelijan kännykkä, joka alkaa pauhata Youtubesta löytyneen videon ääniraitaa. Opiskelija ei edes näytä nolostuvan tilanteesta, vaan hiljentää vain ääntä vaivihkaa ja kaivaa kuulokkeet laukustaan.

Päädymme keskustelemaan aiheesta myöhemmin muiden kielikeskuksen opettajien kanssa ja eräs kollega tuskailee, että haluaisi kieltää kännykät omalla tunnillaan, muttei haluaisi itselleen hankalan ja nalkuttavan opettajan mainetta. Toinen kollega puolestaan korostaa sitä, että hän kannustaa opiskelijoita etsimään lisää tietoa luennolla esille tulleista ilmiöistä ja asioista simultaanisti jo luennon aikaan. Hän on jopa suunnitellut tehtäviä, joissa tietoa haetaan itsenäisesti tuntien aikana. Teknologia voi toimia loistavasti opetuksen ja oppimisen välineenä ja keskustelua siitä, miten se tehdään onnistuneesti todella oppimista tukevasti käydään varmasti monella areenalla. Puheviestinnässä teknologiavälitteistä vuorovaikutusta tutkitaan paljon ja tietoa aiheesta on helposti saatavilla. Tiedämme, että hyvin käytettynä teknologia helpottaa, edistää ja motivoi monessa kohdassa opiskelijoita erilaisten asioiden oppimisessa ja yhdessä tekemisessä. Tiedämme kuitenkin myös sen, että ihminen ei valitettavasti ole niin multitaskaaja,  kuin haluaisimme kuvitella. Pohdintaa edellyttävän teoreettisfilosofisen kysymyksen ja facen tai twitterin seuraaminen eivät valitettavasti onnistu hyvin yhtä aikaa. Rinnakkain ehkä, mutta yhtä aikaa emme pysty esimerkiksi kuutelemaan niin, että ymmärtäisimme kuuntelemamme kunnolla ja kirjoittaisimme samalla syvällistä ajattelua vaativaa tekstiä. Ja kuinka moni opiskelija lopulta ihan oikeasti kaivaa verkosta aiheeseen liittyvää relevanttia lisätietoa ja kuinka moni tekee jotain aivan muuta, kuten vastaa sähköposteihin, päivittää omia sosiaalisen median kanaviaan tai kuluttaa muuta sosiaalista mediaa siinä samalla, kun opettaja tai joku opiskelijatoveri tekee omaa ’suoritustaan’ luokassa? Millaisesta vuorovaikutuksesta voimme puhua tilanteessa, jossa opiskelija antaa vertaispalautetta tehdystä tehtävästä tai harjoituksesta opiskelijakollegalleen ja siinä samalla toinen selaa ja päivittää faceaan?

Vanha kortepohjalainen sääntö kuuluu, että jos olet todistettavasti nähnyt jonkun tekevän tietyn asian neljä kertaa, voi sen jälkeen asiaan viitata sanomalla, että aina. Mikäli Matin on nähty ajavan kerran ojaan, ei voida vielä sanoa, että ”toi Matti ajaa aina ojaan”. Mutta jos Matti on todistettavasti kurvannut ajokillaan ojan kautta neljä kertaa, voidaan yleisesti sanoa, että ”aina toi Matti ajelee ojissa”. Tämä periaate ei ehkä kestä akateemista tutkimusmetodista ja -eettistä tarkastelua, mutta silti voin nyt sanoa kokemukseni perusteella, että yliopiston luennoilla takarivin opiskelijoista AINA yli puolet tekee älylaitteillaan jotain aivan muuta, kuin hakee opiskelua tukevaa materiaalia. Mistä tiedän tämän? No siitä, että muutaman työpisteeni lähellä olevan luokkatilan takaseinä on lasia ja takarivin opiskelijoiden selät (ja siis läppäreiden ja kännyköiden näytöt) ovat suoraan käytävälle päin. Olen VÄHINTÄÄN neljä kertaa kävellessäni luokan ohi kiinnittänyt huomiotani siihen, että yli puolet takarivin opiskelijoista mesettää, facettaa, posottaa ja hösöttää jotain aivan muuta, kuin mitä opetuksen tulisi kaiken logiikan mukaan käsitellä. Niin perverssi sentään en ole, että olisin tarkemmin tarkastellut viestien tai tsättien sisältöjä, mutta erilaisten sosiaalisen median kanavien ja tuotteiden logot ovat kyllä aika selkeästi esillä ja näkyvillä.

Usein opiskelijat perustelevat monen asian tekemistä yhtäaikaisesti tehokkuudella ja sillä, että eivät voi jättää esimerkiksi työsähköpostejaan luennon ajaksi. Tai että he kyllä kuuntelevat muita, vaikka läppäri onkin auki pöydällä ja sinne kirjoitetaan jatkuvalla syötöllä tekstiä johonkin aivan muuhun aiheeseen liittyen. Tehokkaaksi opiskelijat ovat myös havainneet suoran lähestymisen opettajiin, usein juuri sähköpostin välityksellä, sen sijaan, että tietoa esimerkiksi luentojen ajankohdista tai paikoista etsittäisi ensin verkosta. Yllättävän moni opiskelija on myös ajatellut tehostaa opintojaan niin, ettei aikoisi suorittaa kursseja ollenkaan, vaan hoitaisi vaaditut opinnot puhumalla, tai korkeintaan jollain korvaavalla tehtävällä. Supertehokasta.

Kun keskustelemme opiskelijoiden kanssa esimerkiksi juuri kännyköiden selaamisesta toisten puhe-esitysten tai ryhmäkeskustelujen aikana, he pyörittelevät silmiään ja toteavat lähes yhteen ääneen, että ”ei kai me ny töis oikeesti siis tälleen tehä”. Niin no, tämä nyt vaan sattuu olemaan minun ja monen kollegani ’työ’. Keskusteltuamme aiheesta vielä lisää, opiskelijat kyllä ymmärtävät ’yskän’ ja usein kyseessä onkin pelkkä ajattelemattomuus. ”Kaikkihan näin tekee” muuttuu pian ”tosiaan, en mä tullut ajatelleeks”. Normi on jo muodostunut, ilman että kukaan kyseenalaistaisi sitä.

Nuorisossa on tulevaisuus. Tähän sloganiin haluaisin lopettaa, mutta täytyy kuitenkin lisätä, että nuorisossa on tulevaisuus, kunhan joku kertoo sille tehokkuuteen hurahtaneelle takarivin porukalle, että tarkoituksenmukaisuuttakin tarvitaan.

Ai niin, paitsi että sehän on minun ja meidän puheviestijöiden tehtävä. Puheviestinnän opintojaksoilla on enemmän kuin luontevaa keskustella siitä, miltä tuntuu, ja mitä tapahtuu, jos kuuntelijat ovat muissa maailmoissa ja tuijottavat silmät lasittuneita pöydällä lepäävää laitettaan juuri silloin, kun sinulla olisi jotain sanottavaa. Uusi idea tai ajatus, johon toivoisit kommentteja tai jatkokehittelyä. Tai edes sanatonta palautetta siitä, että selviät ihan hyvin ja jännityksesi ja painajaisesi siitä, että jäädyt totaalisesti tai ainakin pyörryt kesken alustuksen, olivat liioiteltuja pelkoja. Aiemmin lanseerattua kortepohjalaista mukaillen, AINA kannattaa puuttua, keskustella, herätellä ja kyseenalaistaa ja miettiä, mikä on missäkin kontekstissa, tilanteessa ja suhteessa tehokasta. Ja tarkoituksenmukaista.

Hyvää ja tarkoituksenmukaista kesää kaikille!

Lotta Kokkonen
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized

YHDEN PUHEVIESTIJÄN KOKEMUS TERVEYDENHUOLLON ASIAKKAANA OLEMISESTA

Posted on by 2 comments

Sain elämääni uuden ja mieluisan roolin viime vuoden joulukuussa, jolloin minusta tuli pienen tytön äiti. Olin jo etukäteen osannut varautua siihen, että vanhemmuus tuo mukanaan monia läheisiin vuorovaikutussuhteisiin liittyviä mullistuksia. Huonommin olin sen sijaan osannut varautua siihen, kuinka paljon uusia ja vaativia viestintäsuhteita lapsi toi mukanaan jo ensimmäisen elinkuukautensa aikana. Erityisesti viittaan tässä terveydenhuollon ammattilaisiin, sillä joulu-ja tammikuu sisälsivät paljon tutkimuskäyntejä yliopistollisessa sairaalassa. Vaikka lapsemme saama lääketieteellinen hoito oli aivan ensiluokkaista, ja hänen terveydentilansa todettiin hyväksi, sain omakohtaisen muistutuksen monissa terveysviestinnällisissä tutkimuksissakin esiin tulleesta huomiosta, että vuorovaikutuskokemukset terveydenhuollon ammattilaisten kanssa ovat keskeisesti yhteydessä arvioihin hoidon laadusta – niin myönteisessä kuin kielteisessä mielessä.

Näin jälkikäteen ajateltuna itseäni puhuttivat tutkimuskäynneissä erityisesti asiakkaan osallistumiseen liittyvät tekijät. Sinällään tämä ei ole yllätys, sillä hoitokeskusteluun osallistumisen on havaittu monissa terveysviestinnällisissä tutkimuksissa olevan tekijä, johon asiakkaat ovat olleet eri tavoin joko tyytyväisiä tai tyytymättömiä. Alkuvuoden aikana olen kuitenkin oppinut entistä paremmin ymmärtämään, että asiakkaan osallistuminen hoitokeskusteluun ei ole mitenkään yksinkertaista omasta aktiivisuudesta ja positiivisesta asenteesta huolimatta. Kyse on ennen kaikkea vuorovaikutuksen onnistumisesta ja myös sitä pohjustavasta tiedon välityksestä.

Haastavaa osallistumisestamme lapsemme hoitoa koskeviin keskusteluihin teki erityisesti ison sairaalaorganisaation tiedonvälitys. Tieto tuntui liikkuvan hyvin saman osaston hoitohenkilökunnan ja eri osastojen välillä, mutta asiakkaan näkökulmasta tiedonvälitys oli usein joko liian hidasta tai nopeaa. Esimerkiksi yhden tutkimuskäynnin päätteeksi hoitaja mainitsi tietokoneella istuessaan, että ”teillä onkin sitten loppukuusta tulossa tutkimuskäynti toisella osastolla.” Hoitajan tarkoitus oli varmastikin ystävällisesti muistuttaa hoidon jatkuvuudesta, mutta valitettavasti meillä vanhemmilla ei ollut tulevasta käynnistä mitään tietoa. Tunnepurkauksen seurauksena kävelimme hoitajan neuvomina toiselle osastolle selvittämään, miksi tällainen käynti on luvassa. Lopulta kävi ilmi, että hoitava lääkäri oli tietämättämme vaihtunut sairauslomien vuoksi, ja hän oli päättänyt varmuuden vuoksi aikaistaa tutkimuksen ajankohtaa. Lisäksi selvisi, että kyseessä on rutiinitutkimus, ja meillä ei ole aihetta huoleen. Onneksi meidät ohjattiin tuolloin toiselle osastolle ja sekä hoitaja että lääkäri käyttivät ystävällisesti aikaansa asian selvittelyyn. Jos olisimme saaneet tiedon tutkimuksesta vasta kirjeitse, lisäselvittelyiltä ei olisi silloinkaan säästytty. Ensin postissa tuli nimittäin kutsukirje, ja vasta seuraavana päivänä hoitosuunnitelma, jossa perusteltiin tutkimuskäynnin tarpeellisuus. Tämä asia on varmastikin hoitohenkilökunnasta riippumaton ja ennemminkin postitusjärjestelmään liittyvä tekijä. Tästä huolimatta kirjeiden saapumisjärjestys saattaa olla sairaalan tiedonannon varassa toimivalle asiakkaalle varsin merkityksellinen asia.

Sairaalaorganisaation viestinnällisiin haasteisiin sisältyy myös se, miten kirjallinen viestintä on potilaalle muotoiltu. Koska sairaalan asiakaskunta on laaja, asiakkaalle lähetettäviä kutsukirjeitä on ymmärrettävästi vaikea yksilöllistää ja aktiivisesti päivittää. Toisaalta puutteellinen tiedonanto saattaa merkittävästi hankaloittaa asiakkaan valmistautumista tulevaan käyntiin ja aiheuttaa ylimääräisiä puhelinsoittoja osastolle. Esimerkiksi yhteen lapseni saamaan kutsukirjeeseen oli merkitty vanhentunut puhelinaika, väärä näytteenottoaika, puutteelliset näytteenotto-ohjeet sekä isommalle lapselle tarkoitetut tutkimukseen valmistautumisohjeet. Näitä asioita selvitellessäni laskin kuluttaneeni aikaa noin neljä tuntia sekä vieneeni noin seitsemän eri ihmisen työaikaa, kun en heti osannut kysyä oikeita asioita oikeilta ihmisiltä. Tämä oli varmasti puolin ja toisin turhauttavaa.

Osallistumisen haastavuuteen asiakkaan näkökulmasta liittyivät keskeisesti myös relationaaliset kysymykset. Osallistumista tuli mietittyä suhteessa itseen, lapseen ja hoitavaan tahoon. Tuoreena vanhempana oli vaikea arvioida, millaista osallistumista minulta toivottiin sekä millaista osallistumista odotin itseltäni äitinä ja toisaalta vuorovaikutuksen ammattilaisena. En voinut välttyä ajattelemasta, että “minunhan tämä kai pitäisi tietää, miten keskusteluun tarkoituksenmukaisesti osallistutaan”. Välillä koin olevani lapsen äitinä vastuullisen asiantuntijan asemassa, jonka odotettiin antavan ajantasaista tietoa lapsen kasvusta ja käyttäytymisestä. Tästä roolista koin selviytyväni melko hyvin ja otin sen vastaan mielelläni – vaikka välillä oli myös hetkiä jolloin olisin halunnut keskustella emotionaalisella tasolla ennen kaikkea siitä, miltä sairaalakäynnit minusta vanhempana tuntuvat. Onneksi henkilökunnan osalta tällainenkin keskustelu välillä mahdollistettiin sanomalla: ”nämä käynnit eivät varmastikaan ole teille vanhemmille helppoja”. Tällöin oli helppo kertoa lyhyesti omista tuntemuksista ja jatkaa sen jälkeen keskittymistä lapsen asioihin. Ilman tällaisia sosiaalisen tuen hetkiä käynneistä olisi saattanut jäädä varsin sumuinen käsitys, sillä ajatukseni olisivat todennäköisesti olleet enemmän omien tunteitteni hallinnassa kuin hoitohenkilökunnan kuuntelemisessa. Lisäksi on vielä korostettava, että oli erittäin tärkeää, että tuki sanoitettiin ja se esitettiin myötätuntoisella äänensävyllä; vaikka hoitajat ja lääkärit olisivat osoittaneet minulle tukeaan myös ystävällisesti hymyillen, se saattoi jäädä itseltäni niissä olosuhteissa täysin huomioimatta.

Vaikeaa tutkimuskäynneillä oli ottaa vastaan ajoittain tarjottu ns. “hoitoavustajan” rooli, jonka odotettiin osaavan yhtä aikaa lohduttaa vastasyntynyttä esikoislasta, vastaanottaa lääketieteellisiä termejä sisältävää tietoa sekä sisäistää, miten ja keiden henkilöiden kanssa jatkamme tästä eteenpäin. Tällöin tuntui siltä, että vanhemman ääni jäi taka-alalle, kun yritin kaikin voimin pysyä tilanteen tasalla. Käyntikokemusten myötä opin paikoitellen haastamaan tätä roolia esittämällä tarkentavia kysymyksiä, huolenaiheita sekä eriäviä mielipiteitä. Tässä itseäni auttoivat hoitokokemusten viestinnällinen analysointi, hoitokertomusten mapittaminen ja mukana kuljettaminen sekä lääketieteellisten termien opettelu. Myös puolison mukana oleminen tutkimuskäynneillä sekä perheeseen kuuluvien sairaanhoitajien kanssa keskusteleminen olivat tekijöitä, jotka antoivat merkittävästi voimavaroja ja rohkeutta oman äänen esille tuomiseen. Useimmiten hoitohenkilökunnan reaktio puheenvuoroihini oli myönteinen ja kiinnostunut. Välillä kannanottoni johtivat hoitosuunnitelman tarkentamiseen, välillä eivät. Kuitenkin joka kerta, kun olin osallistunut keskustellen hoitosuunnitelman tekemiseen, koin merkittävästi voimaantuneeni äitinä. Voimaantumisen kokemus muodostui ennen kaikkea kuulluksi tulemisesta sekä siitä, että sain keskustelun kautta itsekin varmistaa lapseni saavan parasta mahdollista hoitoa.

Omien kokemusteni myötä voin yhtyä aikaisempiin tutkimustuloksiin ja todeta, että asiakkaan osallistuminen hoitokeskusteluun on tärkeä onnistuneeseen hoitokokemukseen yhteydessä oleva tekijä, mutta hankala toteuttaa käytännön vuorovaikutustilanteissa. Vaikka asiakkaan osallistumista painotetaan terveydenhoidon strategisissa linjauksissa, konkreettiset ratkaisut ovat esillä vähemmässä määrin. Itse tulen todennäköisesti pohtimaan tätä teemaa jatkossa omassa, tyypin 2 diabeetikoiden vuorovaikutuskokemuksia käsittelevässä väitöskirjatutkimuksessani. Omien kokemusteni perusteella voin kuitenkin jo nyt sanoa, että panostamista sairaalan palveluviestintään – niin henkilökuntakoulutusten kuin myös potilaan vuorovaikutuskokemusten tutkimisen avulla – kannattaa jatkaa. Olisi tärkeää pohtia ratkaisuja muun muassa siihen, miten asiakkaalle tarjotaan mahdollisuus keskittyä käsiteltävien asioiden sisäistämiseen. Omalla kohdallani keskittymistäni olisi esimerkiksi saattanut auttaa se, että hoitaja olisi tarjonnut mahdollisuutta antaa lapsi hänelle siksi ajaksi hoitoon, kun oli tilaisuus keskustella hoitavan lääkärin kanssa. Samoin tärkeää mielestäni olisi, että hoitohenkilökunta etsisi keinoja selvittää asiakkaan kanssa, millainen hoitoverkosto asiakkaalla on ja tietääkö asiakas, kehen yhteyshenkilöön hän voi ottaa tarvittaessa yhteyttä. Myös vuorovaikutuskoulutus asiakkaille ja heidän lähiomaisilleen on mielestäni palvelu, jota tulisi tarjota enenevässä määrin terveyspalveluihin integroituna asiakkaiden osallistumisen ja hyvien hoitokokemusten tukemiseksi – erityisesti vuorovaikutuksen ammattilaisten taholta.

Maija Peltola
Tohtorikoulutettava, Tampereen yliopisto
Prologoksen johtokunnan jäsen

Category: Uncategorized

IN PRAISE OF UNPREDICTABILITY: ON SEEING INTERPERSONAL COMMUNICATION AS EMERGENT

Posted on by 0 comment

Interpersonal communication is emergent. This is a motto that I find myself repeating time and again in my activities as a communication researcher and teacher. But what does seeing interpersonal communication as emergent mean? How does this assumption guide my work? My research interests have focused on the much debated area of intercultural communication that, on interpersonal level, is basically concerned with the relevance of people’s cultural identities (mostly national, ethnic, and linguistic) in interaction. How I deal with this problem illustrates my understanding of the principle of emergence.

Let’s start by unveiling the clout of mystery. Emergence may sound somewhat esoteric but treating interpersonal communication as emergent basically means acknowledging that we can’t say for sure how any instance of human interaction will unfold since it is bound to the specific circumstances in which it occurs (Denzin, 1971, p. 171). This is in strike contrast to methodological objectivism, the cornerstone assumption of post-positivism, that conceives of interpersonal communication as predictable: objectively describable and reducable to universal law-like explanations.

Methodological objectivism forms the basis of much of the traditional intercultural communication literature. According to this scholarship, the way people communicate is shaped by their national, ethnic and linguistic identities. By means of their membership in specific national, ethnic or linguistic groups, people are seen as endowed with specific values and communication traits that they share with other members of the group, and that are mutually exclusive with the values and communication characteristics of other groups. It is also assumed that cultural identities will shape communication in mostly unrecognised ways. Interactions between persons who come from different countries, identify with different ethnic groups or speak different first languages are, therefore, considered to be different from “normal” interpersonal encounters, doomed to misunderstandings, stereotyping, prejudice and conflict, but also carrying the promise of learning and synergy.

Examining the issue from the vantage point of emergence, I feel sceptical about the claims described above. I argue that cultural identities can’t be systematically described. They may emerge as relevant in different ways, and may mean different things to different people in different situations. By way of illustration, in my study into how highly-skilled female Russian immigrants in Finland perceived Russianness in their everyday workplace interactions, I found that this identity mattered in unique ways to each and every respondent. While someone might consider it important to bring cherished dishes from their childhood for their colleagues to try, someone else may feel upset when strangers notice their foreign-looking name and fire a series of probing questions about their background and how they ended up in Finland. Cultural identities are crafted and negotiated between and among people in specific relationships and communication situations.  In this sense, the principle of emergence takes seriously the idea that cultural identities are constructed (and not simply revealed) in communication.
Seeing interaction as unpredictable does not equal with seeing it as free-floating and open to endless possibilities. We can’t claim any identity we please for ourselves if the people we’re interacting with won’t let us. Similarly, we can’t ignore the existence of material and discursive constraints related to cultural identities, such as passports and visas or negative images of some cultural groups maintained in the society and media. These may enter interaction and have very real implications for people’s lives.

By the same token, emergent isn’t synonymous with directionless or chaotic. As people engage in interaction, local order will emerge: recurrent themes in meaning-making, interactional patterns and sequences. In another study of mine, I looked into how members of an internationally-dispersed team shared cultural knowledge in their chat conversations. I noticed that such knowledge was shared in remarkably systematic, recurrent and down-to-earth ways to consult the other, criticise a proposed course of action, clear out unfamiliar concepts and share interpretations of events. No misunderstandings, no synergy.

Such regularities are unique as they’re crafted and negotiated by specific interactants in specific circumstances. At the same time, I’m not excluding the possibility that similar patterns may be observed in other communication settings and situations. The thing is that I don’t approach different situations with the expectation of the pattern being there as this would make me find what I’ve set out to find in the first place, diverting my focus from anything novel and surprising. This issue is related to how I work with theory. Though you may have guessed by now that I work with qualitative research designs, a qualitative approach doesn’t automatically connote emergence. A qualitative deductive (theory-driven) approach certainly doesn’t, and I will associate emergence with abductive (theory-guided), and inductive (data-driven) approaches.

My message is that we can’t say for sure if and how cultural identities will become evident in interaction; intercultural interaction is primarily interaction. This isn’t a very appealing message and it can’t compete with popular romanticised stories about intercultural encounters. Then again, I don’t see that my job as a communication teacher and researcher is about issuing easy and entertaining answers to complicated problems. My job is to encourage people to become critical of taken-for-granted a priori explanations of interpersonal communication, and to appreciate the complex and multivocal character of the social world.

I would like to thank Dr Margarethe Olbertz-Siitonen for her comments on the earlier, much messier draft of this post.

Malgorzata Lahti, PhD
University teacher
University of Jyväskylä

Category: Uncategorized

SOVITTELU TUKEE IHMISTEN KYKYÄ SELVITTÄÄ KESKINÄISIÄ RISTIRIITOJAAN

Posted on by 3 comments

Suuret liikahdukset ihmisten välillä eivät aina vaadi järeitä puitteita ja menetelmiä. Tarvitaan yhteinen aika, paikka tai areena, sopivasti tahtoa ja sopivaa tukea. Parhaimmillaan voi käydä niin, että ihmiset, jotka eivät ole puoleen vuoteen puhuneet toisilleen kasvotusten, alkavat puhua, tai että suhdetta kauan piinannut väärinteko sanoitetaan, siitä otetaan vastuu ja pahamieli tulee hyvitetyksi. Näin olen nähnyt tapahtuvan – sovittelussa.

Inhimillisen toiminnan eri alueilla kysytään samaa: miten hallita tai ratkaista konflikti- tai ristiriitatilanteita rakentavasti. Yhä useammin vastausta kysymykseen on haettu sovittelusta. Jotakin tästä kertoo sovittelun eri muotojen yleistyminen myös meillä Suomessa. Tutumpien rikos- ja riita-asioiden sovittelun, tänä vuonna 15 vuotta täyttävän koulujen vertaissovittelun (VERSO) ja rauhansovittelun lisäksi on mm. ympäristösovittelu, lähisuhdeväkivaltasovittelu, työyhteisösovittelu, kaupallinen sovittelu, monikulttuurinen sovittelu, perheasiansovittelu ja naapuruussovittelu. Sovittelun sovellettavuutta mietitään myös esimerkiksi mediassa. Kaivataan keinoja liennyttää ja luoda rakentavuutta aggressiiviseksi ja kärjistyneeksi koettuun julkiseen keskustelukulttuuriin. Miten siihen sopisi sovitteleva ote, on yksi Tampereen yliopiston sovittelujournalismi -toimintatutkimuksen kysymyksistä.

Sovittelua kuvataan usein konfliktinhallintamenetelmäksi, jossa puolueeton ulkopuolinen henkilö, sovittelija, auttaa riidan osapuolia erityisen sovittelumenettelyn avulla etsimään yhteistä ymmärrystä ja mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja. Sovittelua ei ole ilman vuorovaikutusta: se on läpeensä vuorovaikutuksellista toimintaa, jonka ytimenä on dialogisuus, toisen ihmisen näkökulman ymmärtäminen ja huomion kiinnittäminen tulevaisuuteen. Sovittelun filosofiaan kuuluu myös neutraalius: sovittelija ei ole kenenkään puolella eikä hän tee päätöksiä. Työnjako on näin ollen selvä: asian omistavat ristiriidan osapuolet, mutta prosessista pitää huolta sovittelija tukemalla osapuolten yhteistä ymmärtämistä. Joskus sovitteluun liitetään erheellisesti ratkaisun härkäpäinen tavoitteleminen. Sovittelun itseisarvona ei kuitenkaan ole kompromissi, sovinto tai sopimus. Olennaista on osapuolten keskinäinen vuorovaikutusprosessi, ajatusten ja tunteiden esilletuominen ja niiden pohjalta eteneminen.

Vuorovaikutuksen kouluttajana ja tutkijana sekä vapaaehtoissovittelijana mietin, mikä sovittelussa minua puhuttelee juuri nyt. Kokosin hieman yleistäen seuraavaa:

  • Sovittelussa kaikkien osallistuminen on lähtökohta: siinä ei voi olla äänettömiä yhtiömiehiä tai -naisia. Osallistujilla on jopa velvollisuus tuoda esille oma näkemyksensä, kokemuksensa ja tunteensa. Tilanteisesta tasavertaisuudesta pidetään kiinni. Ulkopuolisen maailman hierarkiat eivät oikeuta – tai eivät ainakaan saisi – enemmän puheaikaa tai etuoikeutettuja puheenvuoroja.

 

  • Sovittelussa keskitytään suhteisiin. Keskiössä on se, mitä osapuolet tekevät toisilleen, miten asennoituvat toisiinsa ja kohtelevat toisiaan ja samalla myös itseään. Sovittelun ydin ei ole vain konfliktin tai ristiriidan ratkaisemisessa, vaan yhtä olennaista on ajatus sosiaalisten suhteiden korjaamisesta ja tukemisesta. Usein sovittelussa pääasia onkin se, että ihmiset hakevat hyvitystä huonolle kohtelulle, sivuuttamiselle, loukkauksille ja mitätöinnille. Hieno ajatus mielestäni on se, että sovitteluvuorovaikutuksessa osapuolilla on tilaisuus rakentaa suhteensa uudella tavalla ja myöntää itselleen ja toiselle aikaisemmasta, konfliktin tuottaneesta suhteesta poikkeavat (ja sitä hyvittävät/korjaavat) roolit.

 

  •  Sovittelu tunnustaa sekä erilaisuuden että yhteyden. Erilaisuus on pikemminkin lähtökohta, jonka pohjalle yhteys syntyy eikä toisin päin. Dialogi ja ymmärtäminen tarkoittavat sovittelevassa vuorovaikutuksessa nimenomaan erilaisuuden arvostamista. Tavoitteena ei ole yhdenmukaiset näkemykset tai erojen piilottaminen vaan päinvastoin kutsua osapuolia ilmaisemaan rehellisesti näkemyksensä ja tulkintansa – vastavuoroisuuteen sitoutuen. Kuuntelemisen ja yhteisen ymmärtämisen eteen tehdään töitä.

 

  • Sovittelussa tuetaan ihmisten omaa halua ja kykyä ratkoa keskinäisiä hiertymiään. Lähtökohtana on vapaaehtoisuus ja ajatus, että osapuolet ovat keskinäisen riitansa parhaita määrittäjiä ja myös ratkaisijoita. Luottamus ihmisten kykyyn selvittää keskinäisiä asioitaan on kannattavaa: yhdessä synnytetty lopputulos lisää myös ratkaisuun sitoutumista ja siten muutosta. Sovitteluun pätee hyvin viisaus: kannettu vesi ei kaivossa pysy.

 

  • Sovitteluun on sisäänrakennettu oppimisen ja inhimillisen kasvu tavoite. Sovitteleva vuorovaikutus tukee yksilön, lähipiirin ja myös laajemman yhteisön selviytymistä kärjistyneissä tilanteissa. Se voimaannuttaa ja luo tulevaisuuden uskoa. Parhaimmillaan yksilön ja myös yhteisön vuorovaikutusosaaminen kehittyy, latautuneita ristiriitatilanteita osataan hallita paremmin. Osapuolet luovat itse askelmerkit parempaan vuorovaikutukseen.

 

Sovittelevan vuorovaikutuksen periaatteita voi soveltaa kaikissa vuorovaikutussuhteissa, myös silloin kun itse on vaikkapa asemansa puolesta jollain lailla osallinen. Esimerkiksi esimiehille sovittelevat menetelmät ovat oivallinen työkalu tarttua työyhteisön konflikteihin; varsinkin kun tiedetään, että riittävän varhainen puuttuminen on työhyvinvoinnin kannalta keskeistä. Sama varhainen tarttuminen koskee mielestäni myös perhe- ja ystävyyssuhteita. Omien ajatusten ja kokemusten rehellistä kertomista, kuuntelemiseen keskittymistä, yhdessä ymmärtämistä ja ongelmaratkaisua voidaan soveltaa siellä missä suhteissa hiertää.

 

Maija Gerlander
Yliopistonlehtori, FT
Tampereen yliopisto

 

 

Category: 2016, Uncategorized

VUODEN VUOROVAIKUTUSTEKOA PAIKANTAMASSA

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutuksen käsite on vuonna 2016 vahvasti esillä Prologos ry:n toiminnassa. Lokakuussa järjestämme Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät. Aiemmin tapahtuma tunnettiin nimellä Puheviestinnän päivät. Lisäksi jaamme ensimmäistä kertaa Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan. Se julkistetaan Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä.

Tieto Vuoden vuorovaikutusteosta on jo lähtenyt upeasti leviämään verkostoissamme ja sosiaalisessa mediassa. Lämmin kiitos kaikille ehdotuksia jo jättäneille sekä asiaa eteenpäin jakaneille! Toivottavasti saamme ehdotuksia vielä runsaasti lisää ja monista eri näkökulmista.

Asetimme Vuoden vuorovaikutusteolle yhden keskeisen kriteerin: sen on tullut edistää ihmisten välistä vuorovaikutusta jollakin myönteisellä tavalla. Kriteeri on tarkoituksella väljä ja avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan. Tässä blogitekstissä pohdiskelen puheviestinnällistä näkökulmaa vuorovaikutustekoihin ja niiden seurauksiin. Mistä Vuoden vuorovaikutusteon voi löytää? Entä mitä sen myönteiset seuraukset voivat oikeastaan olla?

Vuorovaikutustekoja itsessään löytää kaikkialta sieltä, missä ihmiset elävät yhdessä. Vuorovaikutus on perustavanlaatuinen inhimillinen ilmiö, joka ei varsinaisesti ”mene pois muodista” (tai sen paremmin tule muotiin). Sen sijaan vuorovaikutuksen muodot ja ne ihmiselämän alueet, joilla sen merkitys korostuu, voivat vaihdella. Viime aikoina esimerkiksi kulttuurienvälinen vuorovaikutus ja sen monet merkitykset ovat ymmärrettävästi olleet esillä. Samanaikaisesti esimerkiksi johtamisen vuorovaikutteisuus on herättänyt vilkasta keskustelua.

Vuorovaikutustekoja voidaan havaita vuorovaikutuksen eri tasoilla. Kukapa ei tekisi päätöksiä, antaisi palautetta, selvittelisi konflikteja tai antaisi tukea päivittäin esimerkiksi kotona, töissä tai harrastuksissa? Nämä ovat vuorovaikutustekoja, joita tehdään niin pienissä ryhmissä kuin laajemmissakin yhteisöissä. Myös jo mainittu johtaminen, ohjaaminen ja verkostojen luominen rakentuvat vuorovaikutusteoissa. Aihetta voidaan katsoa vieläkin etäämmältä. Yhteiskunnan tasolla erilaisilla teoilla voidaan edistää vuorovaikutusta laajojen ryhmien kesken ja raja-aitojen yli.

Vuorovaikutusteolla voidaan siis saavuttaa myönteisiä vaikutuksia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, -suhteissa ja -konteksteissa. Kaikilla tasoilla toistuvat tietyt perusasiat: ollessamme vuorovaikutuksessa pyrimme luomaan merkityksiä, ymmärtämään toisiamme, kuuntelemaan ja tulemaan kuulluiksi.

Vuorovaikutukseen liittyy mielenkiintoinen paradoksi. Se saatetaan helposti sivuuttaa päivittäisenä itsestäänselvyytenä, asiana jota jokainen luontaisesti osaa ja joka totta kai ”sujuu”. Samalla tunnistamme, että monet ihmiselämän ja yhdessä toimimisen kompastuskivet liittyvät vuorovaikutukseen ja sen haasteisiin. Puheviestinnän alalla hyväksytäänkin laajasti ajatus siitä, että vuorovaikutusta voidaan kehittää. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi yksilöiden tai yhteisöjen vuorovaikutuskäytänteiden, välineiden tai osaamisen kehittämistä. Toisaalta tietoisuuden lisääminen vuorovaikutukseen liittyvistä eettisistä seikoista voi olla teko jolla saadaan aikaan myönteisiä vaikutuksia.

Nyt siis kysymmekin Sinulta, missä olet huomannut teon, joka on edistänyt ihmisten välistä vuorovaikutusta myönteisellä tavalla? Kuka tai mikä taho on tuon teon takana? Mihin ja millä tavoin se on vaikuttanut myönteisesti? Jokainen meistä voi havaita näitä tekoja ympärillään. Ehdota rohkeasti Prologos ry:lle omaa havaintoasi! Ehdotuksia voi jättää verkkosivuillamme 16.5. asti.

Tessa Horila
Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto
Prologos ry:n tiedottaja

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company