Opetustyöstä tulee toipua, jotta jaksaa taas jatkaa

Posted on by 0 comment

”Yhtään ei huvittais. Minkäänlainen tukeminen ja tsemppaaminen.” Tähän lauseeseen tartuin kollegani tulostaessa opetusmateriaalia kopiohuoneessa. Samalla tartuin mieliaiheeseeni, ajatellen lukuvuoden ajankohtaa: täysi laidallinen opetusta takana, uskomaton määrä opiskelijoita kannustettuina, ohjattuina, kurssisuorituksia ja -arviointeja, suunnittelu- ja kehittämisrupeamia palan painikkeeksi. Enää ei jaksa. Miksi?

Opettajan työ on kohtalaisen, hyvin tai jopa erittäin paljon kuormittavaa. Ei riitä, että hallitset alasi substanssin, vaan sinun tulee osata opiskelijoiden motivointi, ohjaaminen, tuki ja kannustus, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen siirtäminen, palautteen antaminen ja arviointi. Kuka mitenkin näitä opetuksen toimia tahtoo sanoittaa ja mitä milloinkin opetukseensa sisällyttää. Suuri osa työstä on pedagogista viestintää ja vuorovaikutusta, jonka toivottuna lopputuloksena on oppimiseensa ja itsensä kehittämiseen sitoutunut, innokas, kriittisesti ajatteleva, vastavuoroinen ja yhteistyötaitoinen opiskelija. Mitä tämä on käytännössä?

Lahtisen (2008) mukaan jos listataan, niin opettajan odotetaan olevan koko ajan läsnä, välitön, helposti lähestyttävä, oma persoona pelissä, rakentamassa vuorovaikutussuhteita ja ilmapiiriä, reagoimassa opiskelijoiden käyttäytymiseen, käsittelemässä emotionaalisia reaktioita ja sen myötä syntyvää tunnekuormaa. Kuten tiedämme, opiskelijan tunnetila tarttuu herkästi sekä opettajaan että toisiin opiskelijoihin. Tilanteen ohjaamisen ja tunneilmaston rakentamisen vastuu ajautuu loppupeleissä väistämättä opettajan harteille. Pedagoginen vuorovaikutus on mitä suurimmassa määrin opettaja-opiskelijasuhteiden luomista, opiskelijoiden keskinäisten suhteiden vahvistamista, opetustilanteen johtamista, työtä, jonka päämääränä on oppimiselle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen – ihmissuhdetyötä, palveluammatti, työtä toisia varten.

Mitä enemmän on opiskelijoita, sitä enemmän on monisyisiä vuorovaikutussuhteita, erilaisia tarpeita ja odotuksia. Siinä missä opettaja näkee itsensä erilaisten vaihtoehtoisten ajattelu- ja toimintatapojen mahdollistajana, opiskelija voi odottaa opettajan olevan faktapankki ja oikeiden vastausten antaja. Eikä vierasta ole se, että ryhmässä on hyvin motivoituneita, vastaanottavaisia, toisiaan kannustavia ja osallistuvia opiskelijoita ja vastaavasti toisessa ääripäässä kyseenalaistavia, opettajaa ja koko ryhmää haastavia opiskelijoita. Oppimista kun tavoitellaan ja oppimistilanteita tulkitaan niin monin eri tavoin. Se, mikä on yhdelle suoritus ja muiden katseiden ja arvioinnin kohteena olemista, on toiselle mahdollisuus tarkkailla, oppia toisilta tai pohtia ja oivaltaa hiljaa mielessään. Opettaja ottaa vastaan nämä kaikki.

Opiskelijoiden erilaisten tarpeiden ja tunnetilojen tulkitseminen, ajatusten ja ymmärryksen havaitseminen rakentuu vähäisistä, jopa olemattomista vihjeistä. Opetuksellisia ratkaisuja tehdessään opettaja joutuu usein toimimaan riittämättömän tai vajaan tiedon varassa. Työmme on siten mitä suurimmassa määrin arvuuttelutyötä, joka perustuu jatkuvaan tarkkailuun, ja tekisi mieli jatkaa, tarkkailun kohteena olemiseen. Nimittäin, missä muussa työssä työntekijä saa niin paljon suoraa tai epäsuoraa palautetta kuin opetustyössä? Tämän vuoksi tekee mieli muistuttaa, satokausien taitekohdassa kun ollaan, muutamasta opetustyön kuormituksesta palautumisen ja jaksamisen asiasta.

Palautuminen on psykofysiologinen elpymisprosessi, joka tutkitusti käynnistyy opettajilla viiveellä. Sekä ruumiin että mielen tulisi saada palautua. Autonomisen hermoston virittämä elimistö tulisi saada kuormitusta edeltävälle tasolle, rauhoittumaan ja rentoutumaan, ettei fysiologinen kuormitustila jää päälle. Psykologinen palautuminen on puolestaan mielen palautumista, joka arvatenkin on meille jokaiselle hyvin yksilöllinen kokemus. Meitä kaikkia yhdistää kuitenkin se, että mieli on palautunut vasta silloin, kun yksilö itse kokee palautuneensa. Silloin jaksaa taas jatkaa työssä, tsempata, kannustaa, tukea ja ohjata, kohdata uusia haasteita, olla vuorovaikutuksessa ja aidosti läsnä. Kun on yksinkertaisesti riittävän levännyt olo.

Jälleen on koittamassa se aika vuodesta, jolloin on syytä täydentää omat voimavaransa. On se sitten vaikka vessankuurausta, leipomista, ulkohommia, enemmän aikaa perheelle, reissu tai vaikkapa riittävä lepo ja laadukas yöuni. Myönteistä olotilaa voi tavoitella tietoisesti, esimerkiksi rentoutusharjoitusten avulla. Myös luonto ja erilaiset kulttuurielämykset sekä liikunta auttavat alentamaan virittyneisyyttä ja irrottautumaan työasioista. Joskus työasioiden pohtiminen on välttämätöntä ja palkitsevaa, esimerkiksi jonkin ongelman ratkaisemisen pohdintaa. Huolien märehtiminen ja suorastaan niihin uppoutuminen sen sijaan estävät palautumisen. Tähän aikaan lukuvuodesta on aiheellista ja erittäin perusteltua kuunnella omaa palautumisen tarvetta ja ottaa se vakavasti. Että jaksaa taas jatkaa uusin voimin uuteen lukuvuoteen. Hyvin palautunut ihminen kokee enemmän työn imua ja oppii myös uutta. Hyvinvoivat ihmiset ovat kekseliäitä ja innostuneita. Varsin tähdellistä pääomaa opettajalle. Siksi palautumiseen kannattaa satsata.

Levollista ja akkuja lataavaa kesää kaikille!

Marja-Leena Hyvärinen

Yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus, Kuopion kampus

Category: Uncategorized

AUTOPILOTILLA

Posted on by 0 comment

Nollailin hiljattain katsomalla loistokasta Rick and Morty -animaatiosarjaa ja pyrkimyksistäni huolimatta eräs kohtaus aiheutti minussa prosessin, jonka tuotoksena muodostin joukon ajatuksia. Tuo kohtaus meni kaikesta ylimääräisestä riisuttuna seuraavasti: kaksi henkilöä keskusteli intensiivisesti kunnes kolmas henkilö saapui paikalle ja keskeytti aiemman keskustelun toteamalla ”ketä kiinnostaa mistä tahansa puhuttekaan” ja aloittamalla uuden keskustelun omista lähtökohdistaan. Kohtaus on tietysti hervottoman hauska, koska se on niin totta: kukapa ei todistaisi lähes päivittäin täysin vastaavanlaisia tilanteita. Toki on perin harvinaista sanoa ääneen tuo ”ketä kiinnostaa” -osuus. Muille näyttäytyvä käyttäytyminen on kuitenkin ko. lausahdusta lukuun ottamatta täysin samanlaista, riippumatta siitä saapuuko tilanteeseen ulkopuolelta vai onko jo ollut fyysisesti paikalla.

 

Ja sitten niitä ajatuksia. Edellä kuvattu kohtaus toi mieleeni Dean E. Hewesin (esim. 2009) pohdinnat vuorovaikutusprosessien merkityksestä suhteessa ryhmän tuotoksiin. Hewes on argumentoinut yksilöllisiin kognitiivisiin prosesseihin palautuvan sosio-egosentrisen mallinsa kautta, että tutkimus ei ole pystynyt osoittamaan ryhmän vuorovaikutuksella olevan yhteyttä esimerkiksi ryhmän tekemiin valintoihin. Malli perustuu ajatukseen, että jokainen ajaa omaa agendaansa ja että keskustelun näennäinen eteneminen perustuu ennemmin keskustelun etenemisen sääntöihin kuin varsinaiseen vuorovaikutukseen. (Jos nyt mietit, niin tällainen asia todella tuli mieleeni: tiedän sen olevan perverssiä ja samalla oirekuvaus siitä miksi kaipasin nollausta.) En avaa tässä Hewesiä sen enempää, mutta todettakoon, että hänen näkemyksensä ei jää metodologiseksi sivuhuomautukseksi, eikä sosio-egosentristä mallia ole toistaiseksi pystytty täysin argumentoimaan nurin (esim. Bonito & Meyers 2011).

 

Mielessäni samaan teemaan kytkeytyy myös niin kutsuttu hidden profile  -tutkimus, joka on osoittanut, että ryhmissä keskustellaan enemmän kaikkien yhteisestä tiedosta kuin kunkin jäsenen vain itsellään ”pitämästä” tiedosta. Toisin sanoen, ehkä hieman kärjistäen, ryhmissä tupataan pyrkimään olemaan yhtä mieltä (muistanet myös ryhmäajattelun), jotta kaikilla on kivaa. Samalla tämän hetken tietämyksen mukaan aivot pyrkivät automatisoimaan ja sulkemaan havainnoinnin ulkopuolelle kaiken mahdollisen säästääkseen energiaa. Eli suuren osan elämästämme toimimme jonkinlaisella autopilotilla.

 

Kaiken edellä esitellyn perusteella pohdin, onko olemassa kahdenlaista vuorovaikutusta: sellaista, joka ”vaan tapahtuu” ja sellaista, joka tietoisesti laitetaan tapahtumaan. Ja sitten tietysti on näiden erilaisten tapojen olla vuorovaikutuksessa monenmoisia sekoituksia. Pohjautuuko tieteenalamme käsitys vuorovaikutuksesta (vuorovaikutusosaamisesta, päätöksentekoprosesseista jne.) oikeastaan hyvin vahvasti rationaaliseen ihmiskuvaan? Ainakin monen ryhmäviestinnän teorian osalta näin voisi väittää, esimerkkinä mainittakoon funktionaalisen päätöksenteon teoria. Samoin voidaan todeta monien postpositivististen yksilökeskeisten interpersonaalisen viestinnän teorioiden osalta, kuten konstruktivismi ja tavoite-toiminta-suunnitelma -teoria (varsinkin, kun niihin sotketaan näennäispsykologista hömppää). Ehkä tällaiset asiat pyörivät mielessäni, koska olen viime aikoina kirjoittanut hieman oman tutkimustyöni tieteenfilosofiasta ja joutunut siten miettimään totuuden luonnetta ja ulottuvuuksia ja niiden saavutettavuutta. Käsitys ihmisestä jää turhan usein näiden pohdintojen ulkopuolelle.

 

Ryhmä- ja organisaatiotutkimuksen pohjalta tiedetään varsin hyvin, että päätöksenteko on vain harvoin rationaalista. Jokainen peiliin katsoessaan varmaan ymmärtää, ettei ole jatkuvasti rationaalinen. Meidän tutkijoiden on syytä huomioida, mikä on rationaalisuuden rooli niissä teoreettisissa näkökulmissa, joita sovellamme. Vuorovaikutukseen keskittyvien kouluttajien ja kehittäjien on myös pohdittava, kuinka paljon rationaalisuuden vaatimuksia vuorovaikutuskeskeisyys pitää sisällään. Missä määrin esimerkiksi muutos tehdään ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja missä määrin muutos aiheutuu muutoksista systeemissä ja lopulta ilmenee ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Toki tällöin muutos on pantu alulle vuorovaikutuksessa toisaalla, sillä rationaalisuutta tarvitaan kriittisyyteen, muutokseen ja kehittämiseen (tai toisaalta ylläpitämiseen). Ehkä automaattipilotissa on osaltaan selitys sille, että niin kutsutut rakenteet (tai ei-inhimilliset toimijuudet) ohjaavat ihmisten toimintaa voimakkaasti: oman toimijuuden toteuttaminen on usein epätaloudellista. Rakenteiden luominen vuorovaikutuksessa ja sen jälkeen niiden mukaan toimiminen on tehokasta ja tarkoituksenmukaista.

 

En tässä halua sanoa, ettei intentionaalisuudella ja tavoitteellisuudella olisi merkittävää roolia yhteisöjen, ryhmien ja suhteiden konstituoimisessa. Haluan vaan jakaa oman pohdintani siitä, kuka tai mikä sitä vuorovaikutusta, jota tarkastelemme tai kehitämme, lopulta ohjaa tai hallinnoi. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme, meillä on kuitenkin noin 60 % sama DNA-rakenne kuin banaaneilla. Tieteenalallamme menee nähdäkseni tällä hetkellä melkoisen hyvin. Juuri tällainen hetki on mielestäni otollinen tarkastella rationaalisesti ja kriittisesti kaikkein keskeisimpiä käsitteitämme.

 

Kaiken järjen mukaan palaisin tässä lopussa Rickiin ja Mortyyn. Multiversumi ei kuitenkaan toimi kaiken järjen mukaan.

 

 

Tomi Laapotti

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

 

Category: Uncategorized

AMERIKKALAINEN UNELMA(KO)? VUOROVAIKUTUSTA TUTKIMASSA ATLANTIN TOISELLA PUOLEN

Posted on by 0 comment

Kuluva kevät on ollut tavallisesta poikkeava. Tammikuussa vaihdoin tutun kotimaisen työ- ja tiedeyhteisön uuteen tuntemattomaan suunnatessani Yhdysvaltoihin kolmen kuukauden tutkijavierailulle. Vierailuni kohdistui Texasin osavaltion suurimpaan yliopistoon University of Texas at Austiniin, jossa viestinnän tutkimuksen keskuksena toimii Moody College of Communication.

Vaikka matkani päätarkoitus onkin kansainvälinen tutkimusyhteistyö, oli Helsinki-Vantaan lentokentällä istuessani mielessäni myös kaksi kysymystä, joihin kovasti halusin vastauksen: Millaista amerikkalainen vuorovaikutuskulttuuri oikein tosiasiassa on? Entä mitä tarkoittaa viestinnän alan väitöskirjatutkijan arki rapakon takana?

 

Kohtaamisia kaiken aikaa: matalan kynnyksen vuorovaikutuskulttuuri

Niin kutsuttua ”hiljaisen suomalaisen” myyttiä on yhä enenevissä määrin alettu kyseenalaistaa akateemisessa keskustelussa (esim. Maija Peltolan blogiteksti 5.12.2017), mutta tuo ajatusmalli tuntuu siitä huolimatta pysyvän melko lujasti kiinni yleisessä keskustelussa. Mielikuvissa (karkeasti yleistäen) Suomi näyttäytyy jurojen metsäläisten tyyssijana, jossa henkilökohtainen tila on tärkeää ja naapureiden ollessa hississä valitaan mieluummin portaat. Tähän itsereflektoituun stereotypiaan liittyen olen tehnyt kahdenlaisia kiinnostavia havaintoja täällä ollessani.

Ensinnäkin olen huomannut tuon ajatusmallin sijaitsevan lähinnä meidän suomalaisten omissa ajatuksissa. Ainakaan näin kauas tuo jurottaja-stereotypia ei ole laajalti levinnyt, vaan mielikuvat suomalaisista kiteytyvät yleisesti hyvään koulutusjärjestelmään, kylmään säähän ja pohjoismaiseen turvallisuuteen. Siispä kaikin puolin myönteinen kehys kulttuurienvälisen vuorovaikutustilanteen aloittamiseksi ja oman uniikin vuorovaikutustyylisi esiintuomiseksi. Poikkeuksena sääntöön olen kerran päätynyt keskustelemaan pitkän tovin proksemiikasta keskustelukumppanin oltua nähnyt netti-ilmiöksi levinnyt kuva kotimaiselta linja-autopysäkiltä, mutta eipä tässäkään tapauksessa tuo humoristisen eksoottinen suomalaiskuva millään tavoin nostanut kynnystä asian puheeksi ottamiseen ja keskustelun aloittamiseen minun kanssani.

Toiseksi keskeisimmät eroavaisuudet vuorovaikutuskulttuureissamme eivät tunnu löytyvän vuorovaikutuksen laadusta, vaan ennemmin spontaaneiden vuorovaikutustilanteiden määrästä ja keskustelun aloittamisen kynnyksen korkeudesta – tai pikemminkin sen mataluudesta. Ruokakaupan kassalla kysytään viikonlopun suunnitelmat, vessaan jonottaessa kehutaan vaatteita ja taksikuskin kanssa ei hiljaista hetkeä olekaan. Amerikkalainen small talk -kulttuuri tekee sosiaalisuudesta normin. Tai ainakin antaa vaikutelman keskustelun aloittamisen yleisestä hyväksyttävyydestä ja toivottavuudesta. Samaan aikaan nuo eroavaisuudet ovat kuitenkin pieniä verrattuna siihen tosiasiaan, että aivan yhtä lailla kuin pohjolassa, ja kenties vielä enemmän, ovat tämänkin maan asukkaat monipuolinen kokonaisuus erilaisia viestijöitä omine tapoineen, tottumuksineen ja tyyleineen.

 

Vuorovaikutus akateemisessa yhteisössä: identiteettiviidakko ja vertaissuhteet

Oppiaineet identiteetin määrittäjänä? Viestinnän alan oppiaineet ovat kokeneet Suomessa viime aikoina rakenteisiin ja nimityksiin liittyviä muutoksia. Moody College of Communicationin viestintätieteiden laitoksen sisällä oppiaineita on kolme: Rhetoric and Language, Interpersonal Communication ja Organizational Communication and Technology. Laadulliseen teknologiavälitteisen työyhteisövuorovaikutuksen tutkimukseen keskittyvänä puheviestijänä lukeudun näistä viimeisimmän oppiaineen henkilöstöön.

Vaikka kyseisen oppiaineen nimi aluksi mietitytti, on tähän ryhmään ollut pääasiassa helppo kuulua. Kollegani jakavat samanlaiset tutkimusintressit, käyttävät samanlaisia menetelmiä ja tieteellinen kieli on tuttua. Välillä kuitenkin huomaan tutkijaidentiteettini tasapainoilevan myös laitoksen toisen oppiaineen Interpersonal Commmunicationin puoleen, sillä jaan heidän kanssaan saman teoreettisen viitekehyksen ja ymmärryksen vuorovaikutuksen ilmiöistä myös organisaatiokehyksen ulkopuolella. Kenties onkin hyväksyttävä, että kompleksisen tieteenalamme nimitykset ja määritelmät eivät koskaan pysty luomaan yksiselitteisiä rajoja kuvaamaan tekemäämme tutkimusta ja kiinnostuksenkohteitamme täysin universaalisti. Heijastaahan jo tutkimamme ilmiön, ihmisten välisen vuorovaikutuksen monivivahteisuus, tiukkojen otsikkojen hankaluutta. Ehkä tutkijakin uskaltaisi määrittää identiteettiään yhä enemmän tutkimusaiheensa näkökulmasta ilman liiallista jähmettymistä yliopistomaailman rakenteissa näkyviin otsikoihin ja oppiainerajoihin.

Vertaisvuorovaikutuksen merkitys kilpailupaineiden ehkäisijänä – ja edesauttajana? Amerikkalaisen akatemian positiivisista puolista voisi kirjoittaa pitkän kirjan ja on sanomattakin selvää, että olen viihtynyt vierailullani kovin hyvin. Kiiltokuvan takapuolella on kuitenkin myös karumpi osa todellisuutta, jossa koulutus maksaa paljon ja paineet menestyä ovat kovat. Muun muassa suorituskykyä edistävät lääkkeet nostavat suosiotaan tutkinto-opiskelijoiden keskuudessa, kuten käy ilmi esimerkiksi parin vuoden takaisesta New York Timesin artikkelista.

Jatkotutkintoa tekevät kollegani täällä Texasissa ovat nuoria, mukavia ja omaavat hyvät viestintätaidot. Siis juuri sellaisia amerikkalaisen viestinnästä jatkotutkintoa tekevän malliopiskelijan arkkityyppejä. Iloisen hymyn ja tervehdyksen saa oli tilanne mikä vain. Kun keskustelua jatkaa pidemmälle, on seuraava aihe useimmiten kiire, kurssitehtävät, opetus tai tutkimushaasteet, jolloin iloisen hymyn takaa näkyy väsynyt rinnakkaistodellisuus. Suuren työtaakan ja menestyspaineiden aallonharjalla tasapainoilevien jatko-opiskelijoiden seuraaminen on herättänyt minut pohtimaan sitä, kuinka paljon kilpailu ja paineet akatemiassa, tai työelämässä yleensäkin, ovat rakenteiden ja realiteettien ansiota ja kuinka paljon niitä luodaan, uudistetaan ja jaetaan vuorovaikutuksessa vertaisten kanssa?

Joukossa, jossa kaikki ovat taitavia argumentoimaan ja pohtimaan monipuolisesti erilaisia kysymyksenasetteluita voi olla helppo tyytyä piilottamaan epävarmuuttaan sosiaalisen tuen hakemisen sijaan. Myös taloudelliset tosiasiat, kuten lukukausimaksut ja kilpailu rahoituksesta nousevat esiin keskusteluissa, mikä saa pohtimaan kahdesti ennen kuin keskeneräisen ajatuksen ilmaisee huoletta. Onkin hyvä muistaa, että aivan kaikkien yhteisön jäsenten vuorovaikutuksella on vaikutusta viestintäilmapiirin luomiseen. Kiireen ja paineiden vallatessa alaa vuorovaikutuksen sisällöissä, valtaavat ne alaa myös odotuksissa, käsityksissä ja kokemuksissa. Vertaissuhteet voivat olla sekä tärkeitä sosiaalisen tuen antamisen ja saamisen kanavia että kielteisten tuntemusten ja kilpailuretoriikan lähteitä. Onneksi tämän vaakakupin kallistumiseen voimme itse vaikuttaa.

 

Kaisa Laitinen

Vieraileva tutkija, University of Texas at Austin, Moody College of Communication
Väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto

 

Category: Uncategorized

KYSYMINEN JA VASTAAMINEN TERVEYDENHUOLLOSSA

Posted on by 0 comment

Tänä tautisena keväänä olen istunut useamman kerran kaksivuotiaan lapseni kanssa eri terveydenhuollon toimipisteissä, kuten terveyskeskuksessa, yksityisellä lääkäriasemalla sekä yliopistollisessa sairaalassa. Terveysviestinnän tutkijana en ole malttanut olla analysoimatta käyntikokemuksiamme eri hoitoyksiköissä, ja jatkankin tässä blogikirjoituksessa samasta teemasta, josta bloggasin jo vuonna 2016: hoitoon osallistumisesta ja siihen liittyvistä haasteista.

Viimeaikaisissa käynneissä minua on erityisesti puhutellut kysyminen ja vastaaminen osana hoitoon osallistumista. Olen esittänyt hoitojaksojen aikana lukuisia kysymyksiä hoidonantajille, ja vielä enemmän olen vastannut hoidonantajien esittämiin kysymyksiin lapseni terveydentilasta. Olen ollut hyvin yllättynyt siitä, kuinka vaikeaa hoidonantajien kysymyksiin vastaaminen on itselleni ollut. Keskeisimmät syyt tähän ovat varmasti olleet oma vaihteleva vireystilani sekä päällimmäisenä olleet huoliajatukset lapsen voinnista, jolloin oma keskittymiskykyni ei ole ollut terävin. Välillä kysymyksiin vastaamista on vaikeuttanut myös kysymysten epäselvyys tai se tapa jolla kysymys on esitetty ja tämä on saanut minut tekemään paljon metatyötä pohtiessani kysymyksiin vastaamista. Esitän tässä tekstissä muutamia mieleen jääneitä haastavia kysymyksiä ja niihin liittyneitä ajatusprosessejani. Olen jaotellut kysymykset alustavasti kolmeen genreen, jotka kuvailen seuraavaksi.

 

Toteavat kysymykset

Toteavat kysymykset ovat olleet oman kokemukseni mukaan melko yleisiä. Tällainen kysymys on esimerkiksi: ”Ja lapsi on voinut hyvin (?)”. Kyseessä on siis oikeastaan toteamus, mutta kysymyksen siitä tekee toteamuksen jälkeen minuun kohdistettu kysyvä katse sekä hoidonantajan vaikeneminen. Toteavat kysymykset ovat mielestäni toimineet hyvin silloin, kun minun on ollut mahdollista vastata kysymyksiin kyllä, ja olen voinut osoittaa yksimielisyyttä hoidonantajan kanssa. Haastavia tällaiset kysymykset ovat olleet silloin, kun olen joutunut vastaamaan kysymyksiin ei. Tällöin olen ikään kuin joutunut olemaan heti käynnin alkumetreillä hoidonantajan kanssa eri mieltä ja perustelemaan vastaukseni runsassanaisesti. Jos toteavaa kysymystä vertaa esimerkiksi kysymykseen: ”Miten lapsesi on voinut?”, lähtökohta vastaamiseen on melko erilainen, ajatellen erityisesti tasavertaisen ja avoimen hoitosuhteen rakentamisen näkökulmaa.

Toteaviin kysymyksiin liittyvät osaltaan myös tilanteet, joissa hoidonantaja on esittänyt toteamuksen ilman kysymystä, vaikka kysymys olisi mielestäni ollut tärkeää esittää. Tällaisia tilanteita ovat olleet esimerkiksi hetket, joissa on ilmoitettu lapselleni yllättäen järjestyneestä tutkimusajasta puolen vuorokauden varoitusajalla: ”Lapsenne on saanut peruutusajan tutkimukseen huomisaamuksi, joten tulkaa paikalle klo 8.” Ymmärrän hyvin sen, että erityisesti julkisella puolella tutkimusaikojen saannissa ei ole paljon valinnanvaraa, ja aika tulee käyttää silloin kun siihen on mahdollisuus. Tästä ymmärryksestä huolimatta itselläni on ollut tilanteissa lähinnä seuraavanlaisia ajatuksia: ”siis jo huomenna?”, ”juuri eilen sanottiin, että tutkimukseen on kahden kuukauden jono”, ”kumpi meistä vanhemmista pääsee mukaan?”, ”miten ihmeessä järjestämme työt ja kulkemiset?”. Iso kysymys on ollut myös: ”olenko minä jo huomenna valmis ottamaan vastaan tutkimuksen tarjoaman tiedon ja sen mahdolliset seuraukset?”. Hoitoon menemiseen ja tiedon saamiseen liittyvää ahdistusta tuskin lieventäisi minkäänlainen kysymyksenasettelu hoidonantajan taholta, mutta kysymys toteamuksen yhteydessä voisi parhaimmillaan osoittaa yhteistyöhalukkuutta sekä inhimillistä ymmärrystä perheen arkea kohtaan. Äkillistä tutkimusaikaa ilmoitettaessa näin vanhempana tuntuisi hyvältä, jos esimerkiksi kysyttäisiin: ”Lapsenne sai huomisaamuksi peruutusajan tutkimukseen, pääsettehän tulemaan? Olisi tärkeää, että tulisitte, sillä lapsenne tulee olla tutkimuksen aikana terve ja nyt hän tiettävästi sitä olisi?”. Tällainen muotoilu ja pyyntöä täydentävät perustelut saattaisivat auttaa jättämään huoliajatukset arjen sujuvuudesta vähemmälle ja keskittämään kaikki voimavarat hoitoon pääsemiseen.

 

Toistuvat kysymykset

Toistuvilla kysymyksillä tarkoitan sellaisia kysymyksiä, joita esitetään toistuvasti eri käyntikerroilla – mutta usein myös saman hoitoreissun aikana, kun hoitavat henkilöt sekä hoitava yksikkö vaihtuvat. Yksi toistuvimmista kysymyksistä on omalla kohdallani ollut: ”Millaisia oireita lapsellasi on?” Kysymyksessä itsessään ei ole mitään ongelmallista, mutta kun se esitetään useamman henkilön toimesta esimerkiksi saman vuorokauden aikana, kysymykseen vastaaminen alkaa lähinnä turhauttaa. Lisäksi kysymyksen toistuvuus on aiheuttanut itselleni huolen siitä, osaanko vastata kysymykseen yhdenmukaisesti kaikille kysyjille, ja ketkä heistä lopulta kirjaavat vastaukseni talteen – eli milloin minun tulisi olla erityisen huolellinen vastatessani. Ainakin Kanta.fi-palveluun tallennettujen potilaskertomusten ja niissä esiintyvien erilaisten oirekuvausten perusteella on pääteltävissä, että kaikki vastaukseni eivät ole tainneet olla kovin yhdenmukaisia. Ehkä osassa tapauksissa kyse on voinut olla myös siitä, että vuorovaikutuksessamme hoidonantajan kanssa on tapahtunut jokin inhimillinen väärinymmärrys – muun muassa siitä syystä, että terveydenhuollon ammattilaiset käyttävät erilaisia sanoja ja ilmauksia oireiden kuvaamisessa kuin mitä itse vanhempana käytän. Täten ajattelisinkin, että mitä yleisempää – ja oletettavasti myös tärkeämpää kysymystä esitetään, sitä olennaisempaa kysymiseen ja vastaamiseen on panostaa. Samoin kuin kysymis-vastaamisprosessia seuraavaan tarkentavaan keskusteluun.

 

Asiantuntijuuden rajapintoja rikkovat ja vastuuta tarjoavat kysymykset

Asiantuntijuutta ja vastuuta tarjoavat kysymykset ovat olleet sellaisia, joissa minulta on kysytty diagnosointiin, hoitopäätöksiin ja niiden ymmärtämiseen liittyviä kysymyksiä. Tähän genreen kuuluvat kysymykset olen kokenut kaikista haastavimmiksi, sillä näihin kysymyksiin en ole useinkaan osannut mielestäni vastata. Vastikään minulta kysyttiin esimerkiksi uuden hoidonantajan toimesta: ”Mistä sinä tiedät, että lapsellasi on tämä sairaus?” Ensimmäiset ajatukset itselläni olivat kysymyksen kuultuani, että ”Onko diagnoosi minun tietojeni varassa?”, ja ”Epäiletkö sinä, että olen itse keksinyt lapselleni sairauden?” Pienen tuumaustauon jälkeen käänsin kysymyksen mielessäni tuttuun muotoon: ”Millaisina oireina sairaus ilmenee”, ja tähän kysymykseen lähdin viimein vastaamaan. Näin jälkikäteen asiaa pohdittuani luulen, että hoidonantaja tuskin halusi kysymyksellään haastaa asiantuntemustani ja kyseenalaistaa tietämystäni lapseni diagnoosista, vaan päästä selvyyteen lapsen kokonaistilanteesta. Tästä huolimatta jäin pohtimaan, olisiko sujuvampaan keskusteluyhteyteen päästy helpommin erilaisella kysymyksenasettelulla.

Asiantuntijuutta ja vastuuta tarjoavat kysymykset ovat myös siinä mielessä haastavimpia, sillä tällaisia kysymyksiä on esitetty usein silloin kun olen ilmaissut olevani ahdistunut valitusta hoitolinjasta. Tällöin minulta on kysytty esimerkiksi, ”Mitä sinä vastaavassa tilanteessa tekisit?” Kysymys on sinänsä herättelevä, sillä minulla ei ole useinkaan ollut esittää mitään parempaa ratkaisua tilanteeseen. Toisaalta olen miettinyt, onko tällaista kysymystä tarkoituksenmukaista esittää vanhemmalle, jolla ei ole käytössään samankaltaista asiantuntijuutta eikä oikeutta tehdä hoitoresurssien käyttöön liittyviä päätöksiä. Enemmän tilanteessa ovat lohduttaneet perustelut hoitolinjan valinnalle ja ääneen toteaminen, että ”sinulla on varmasti huolta lapsestasi ja se ymmärrettävästi ahdistaa. ” Myös tällaista sosiaalista tukea on ollut käynneillä ilahduttavasti saatavilla.

 

Lopuksi: Mitä minä voisin itse tehdä?

Kun nyt arvioin kysymyksiin liittyneitä ajatusprosessejani, huomaan ajatusteni kääntyvän enemmän hoidonantajiin kohdistuviin odotuksiin. Tämä on sinällään hyvin tyypillistä, jos vertaan pohdintojani potilaiden hoitokokemuksista ja -odotuksista tehtyihin tutkimuksiin. Aiheellista olisi kuitenkin myös miettiä, mitä voisin itse tehdä tilanteissa, joissa hoidonantajan kysymyksenasettelu tuntuu hankalalta. Ehkä minun ei tulisi tehdä niin paljon metatyötä kysymysten tulkinnassa. Ehkä voisin heittää pallon helpommin takaisin hoidonantajalle ja kysyä, mitä kysymykselläsi tarkoitat, voisitko tarkentaa? Ehkä voisin myös helpommin myöntää oman asiantuntijuuteni rajat ja sanoa, että en tiedä kysymykseen vastausta. Lisäksi voisin yrittää hyväksyä oman rajallisen kognitiivisen kapasiteettini ja pyytää asialle sulatteluaikaa sekä selvittää mahdollisuudet keskustella asiasta vähän myöhemmin. Muun muassa näitä ajatuksia jään sulattelemaan seuraavaa hoitokäyntiä odotellessa.

 

Maija Peltola, FM

Puheviestinnän väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

Category: Uncategorized

ARJEN AUTOPILOTISTA AJATUSTEN OHJAKSIIN

Posted on by 3 comments

Tiedättehän te kaikki sellaisen elokuvagenren, jossa esitetään muutama toisistaan näennäisesti irrallinen tarina, jotka sitten viimeistään elokuvan loppukohtauksessa punotaan yhteen? Tarina haarautuu moneen suuntaan, mutta jokin yhteinen teema, ilmiö, käsite tai sattuma kietoo tarinapolut toisiinsa? (Tällaisia episodielokuvia ovat mm. Crash 2004, Disconnect 2012, Love Actually 2003; Magnolia 1999 ja Pulp Fiction 1994.)

No, tämä on sellainen blogikirjoitus. Seuraa kolme tarinaa työyhteisöjen vuorovaikutuksesta ja lopussa niitä yhdistävän punaisen langan punontaa.

Maijan tarina: Maija on yhdeksättä vuotta töissä keskisuuren kunnan ympäristöasiantuntijana. Vuorovaikutus läheisten kollegoiden kanssa on Maijalle mieleistä, mutta työhön kuuluvat esiintymistilanteet eivät ota sitten millään sujuakseen. ”Kun ei ole syntynyt esiintyjäksi, niin ei ole!” tuskailee Maija kollegoilleen. ”Ihan turha toivo siinä sitten on ryhtyä tällä karismalla porukkaa innostamaan.”

Janin tarina: Jani kulkee kotiin laahustaen. Hän on saanut taas töistä lähtiessään kuulla kollegaltaan, miten heidän yhteinen pomonsa on ylistänyt kollegan työsuorituksia asiakkaalle. ”Miksihän se niin sanoi?” huomaa Jani pohtivansa kollegansa käyttäytymistä. ”Tiesikö se, että minun kehityskeskusteluni ei mennyt yhtä mukavasti? Loukkasiko se minua tahtoen vai tahtomattaan?” ”Onko se ilkeä vai tyhmä”, jatkaa Jani mietintäänsä ja mutisee ojaan potkaisemalleen kivelle, ettei pidä kummastakaan vaihtoehdosta.

Erään tiimin tarina: Tarjouspyyntöjen jättöpäivästä on jo kaksi viikkoa. Vastausta ei vieläkään kuulu. Tiimi miettii kahvitauolla, miten tämä pitäisi tulkita. Onko tarjous tosiaan ollut niin kehno, ettei se päässyt jatkokierrokselle? Ehkä he olisivat voineet perustella ehdotustaan monisanaisemmin? Jos vaan olisi ollut enemmän aikaa… Onko tarjousta ollut taas arvioimassa joku tomppeli, joka ei tiedä aiheesta yhtään mitään? Kenties kilpailijat ovat saaneet tarjoukseensa valtion tukea? Tai jospa posti on hukannut vastauksen – ja kenties heidän tarjouksensakin?

 

Attribuutiot arjen jäsentäjinä

Meillä kaikilla on suosikkimme – olipa kyse sitten viikonpäivistä, jäätelömauista tai viestinnän teorioista. Minun suosikkejani ovat attribuutioteoriat (ks. esim. Heider 1958; McDermott 2009; Spitzberg & Manusov 2015). Huomaan toistuvasti palaavani niiden äärelle ja viehättyväni yhä uudelleen niiden konstailemattomasta kyvystä jäsentää arkiajatteluamme ja ajattelumme seurauksia.

Lyhykäisyydessään attribuutioteoriat ovat kiinnostuneita siitä, miten ihmiset selittävät arjessa tapahtumia ja niiden syitä sekä omaa ja muiden ihmisten toimintaa. Miksi jotain tapahtuu? Miksi se niin sanoi? Miksi joku viestii niin kuin viestii? Miksi epäonnistuin tässä vuorovaikutustilanteessa? Mistä jokin asia johtuu?

Bernard Weinerin (2014) mukaan näitä attribuutioita eli selityksiä arjen tapahtumille, onnistumisille ja epäonnistumisille voidaan jaotella seuraavin perustein:

  • Attribuutioiden sijainti: Selitetäänkö asioiden johtuvan ihmiseen itseensä liittyvistä sisäisistä tekijöistä, kuten viitseliäisyydestä tai viisaudesta, vai ulkoisista tekijöistä, kuten olosuhteista, muista ihmisistä tai vaikkapa sattumasta? Vai ajatellaanko asioiden johtuvan jostain vuorovaikutuksen suhdetasolla sijaitsevasta ja yhdessä rakennettavasta tekijästä (ks. esim. Laajalahti 2014, 241)?
  • Attribuutioiden pysyvyys: Nähdäänkö asioiden johtuvan pysyvistä vai ei-pysyvistä syistä eli esimerkiksi muuttumattomista persoonallisuuden piirteistä vai hetkellisestä väsymyksestä?
  • Attribuutioiden kontrolloitavuus: Nähdäänkö asioita aiheuttavien tekijöiden olevan kontrolloitavissa vai kontrolloimattomissa eli ajatellaanko asianosaisten itsensä tai kenenkään muunkaan voivan vaikuttaa asioille nähtyihin syihin?

 

Miksi-kysymys muuttaa maailmaamme

Attribuutiot ovat äärimmäisen voimakkaita. Ei ole mitään väliä, miten oikeaan ne osuvat. Se, mistä ajattelemme asioiden johtuvan, vaikuttaa joka tapauksessa ajatuksiimme, tunteisiimme, itsetuntoomme, motivaatioomme, oppimiseemme, osaamiseemme, käyttäytymiseemme ja vuorovaikutussuhteisiimme.

Maijan tarinassa on kyse siitä, mistä selitämme osaamisen tai sen puutteen johtuvan ja miten tämä vaikuttaa mahdollisuuksiimme ja motivaatioomme oppia. Mikäli hahmotamme esimerkiksi esiintymisosaamisen olevan synnynnäistä, pysyvää ja kontrolloimattomissa, oppimisemme mahdollisuudet kaventuvat. Attribuutio voi myös ruokkia itse itseään.

Janin tarinassa on kyse siitä, miten selitämme toisten ihmisten toimintaa ja miten tämä vaikuttaa tunteisiimme, reaktioihimme ja tätä kautta vuorovaikutussuhteisiimme. Avioerosta ja unettomuudesta toipuvalle sammakkosuulle voi olla helpompi antaa loukkaavat sanat anteeksi, joskaan mikään tekijä ei oikeuta toisten huonoa kohtelua.

Erään tiimin tarina kuvastaa arjen attribuutioiden kirjoa ja sitä, miten luomme asioille merkityksiä ja annamme selityksiä myös yhdessä muiden kanssa. Lisäksi tarina kuvastaa sitä, että attribuutioteorioiden mukaan meillä on usein tapana selittää omaa ja toisten toimintaa hieman eri tavalla (ks. attribuutiovirheistä esim. Heider 1958; McDermott 2009).

 

Attribuutioiden autopilotista manuaaliseen ohjaukseen

Arjen attribuutiot eli tapamme selittää maailmaa automatisoituvat helposti. Attribuutiotyylimme myös tarttuvat, ja vaarana on, että kokonaiset työyhteisöt oppivat hiljaisesti alistumaan esimerkiksi toimimattomiin johtamisjärjestelmiin, ”joille nyt vaan ei voi mitään”,tai hyväksymään huonosti käyttäytyvän, mutta ”voi niin kovin vaikeassa elämäntilanteessa olevan” kollegan kiukunpurkauksia.

Tämän vuoksi välillä kaivataankin itsestäänselvyyksien inventaariota ja attribuutiovarastojen kunnollista tuuletusta. Vanhat sanat osoittavat taas viisautensa: tarvitaan tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa asioita, joihin voi vaikuttaa, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Haastan jokaisen tarkastelemaan seuraavan viikon ajan, miten vastaat arjen ”miksi”-kysymyksiin. Kärsivätkö attribuutiosi ajatusten anemiasta vai analysoitko arkeasi aktiivisesti myös uusille näkökulmille avoimena? Löydätkö ajattelustasi osaamisellesi, oppimisellesi tai vuorovaikutussuhteillesi vahingollisia attribuutioita? Entä mistä kollegasi ja muut läheisesi mahtavat selittää sinun viestintäsi ja toimintasi johtuvan?

 

Anne Laajalahti

FT, tuoteryhmäpäällikkö (viestintäkoulutukset), Infor


Kirjallisuus

Heider, F. 1958. The psychology of interpersonal relations. New York: Wiley.

Laajalahti, A. 2014. Vuorovaikutusosaaminen ja sen kehittyminen tutkijoiden työssä. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä Studies in Humanities 225. Saatavilla verkossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-5618-9

McDermott, V. M. 2009. Attribution theory. Teoksessa S. W. Littlejohn & K. A. Foss (toim.) Encyclopedia of communication theory. Los Angeles: Sage, 60–63.

Spitzberg, B. & Manusov, V. 2015. Attribution theory: finding good cause in the search for theory. Teoksessa D. O. Braithwaite & P. Schrodt (toim.) Engaging theories in interpersonal communication: multiple perspectives. 2. painos. Thousand Oaks: Sage, 37–49.

Weiner, B. 2014. The attribution approach to emotion and motivation: history, hypotheses, home runs, headaches/heartaches. Emotion Review 6 (4), 353–361.

Category: Uncategorized

TWITTER ON PUHEVIESTINTÄÄ

Posted on by 4 comments

Olen viime aikoina useamman kerran vastannut toimittajan kysymykseen: ”Miksi puheviestinnän professori tutkii Twitteriä?” Kyseinen kysymys on esitetty, koska helmikuussa ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen tutkimukseen perustuva kirja Twitteristä, ja olen yksi tämän Twitter viestintänä kirjan toimittajista ja kirjoittajista. Kysymys sinänsä on ihan ymmärrettävä, sillä eihän Twitterissä juurikaan ole puhetta, johon edustamani tieteenalan nimi viittaa.

Me puheviestijät tiedämme hyvin, että puheviestintätieteen keskeisin käsite on vuorovaikutus. Puhe-sana tieteenalan nimessä on historian rasitetta. Kun vuorovaikutus otetaan lähtökohdaksi, niin pitäisi olla helppo ymmärtää, miksi sosiaalinen media on alamme nykyisen tutkimuksen keskiössä.

Pidän Twitteriä erittäin mielenkiintoisena mediana juuri sen vuorovaikutusmahdollisuuksien ansiosta. Toistaiseksi millään muulla alustalla vastaava julkinen keskustelu ei ole mahdollista. Twitterille leimallista on myös matala kynnys vuorovaikutukseen. Esimerkiksi itse en olisi ikinä lähettänyt sähköpostia tai yrittänyt soittaa ministerille tai kaupunginjohtajalle, mutta Twitterissä olen kysynyt heiltä poliittisia kysymyksiä tai kommentoinut heidän mediaesiintymisiään. Kaiken lisäksi olen saanut heiltä suoraan vastauksia kommentteihini Twitterissä.

Monet kritisoivat keskustelua Twitterissä. Mielestäni monen kriitikon arviointikriteerinä on kuitenkin jokin keskustelun ideaali, johon ei ole vielä koskaan missään ylletty. Esimerkiksi miksi edes odottaa, että keskustelu Twitterissä olisi jotenkin demokraattisempaa kuin jossain muualla?

Tutkimme esimerkiksi livetviittaamista television vaalikeskustelujen aikana. Yhden vaalikeskustelun aikana noin 3000 henkilöä tviittasi kyseisestä vaalikeskustelusta tietyllä hashtagilla. Tämä joukko on vain muutaman promillen äänestäjistä, eli vaalien kannalta pieni joukko. Mutta voidaan myös kysyä, missä muualla näin monta ihmistä olisi kommentoimassa samaan aikaan samoja poliittisia kysymyksiä. Vertailun vuoksi voi myös todeta, että Yhdysvalloissa yhden presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyn aikana lähetettiin yli 17 miljoonaa livetviittiä.

Sosiaalisen median yhteydessä puhutaan usein kuplista, joissa keskustelua käydään. En lainkaan kiistä tätä, mutta vielä enemmän päivittäiset kasvokkaiskeskustelumme tapahtuvat kuplissa. Twitterin keskustelu on kuitenkin julkisempaa kuin mikään muualla käytävä keskustelu tällä hetkellä. Tämä julkisuus saa monet myös arastelemaan viestintäänsä Twitterissä.

Monen mielestä Twitter-keskustelu on usein liian kärjekästä tai räksyttävää. Ja onhan se ärsyttävää, kun joku on eri mieltä ja sanoo sen vielä kiusaavan pisteliäästi! Juuri Twitter-keskustelun julkisuuden takia myös kaikki erimieliset ja muut suorasuut pääsevät kommentoimaan tviittejämme, ja osa heistä on raivostuttavan aktiivisia. Mielestäni ajatus siitä, että somessa keskusteltaisiin jotenkin selvästi tasokkaammin tai sivistyneemmin kuin muualla, on erikoinen odotus. Miten somessa osattaisiin keskustella laadukkaasti, jos sitä ei osata kasvokkain – ei edes esimerkiksi kotona perheen kesken?

On toki totta, että Twitterin teknologia asettaa rajoituksia keskustelulle. 280 merkkiin ei aina mahdu koko ajatus, varsinkaan jos ei osaa tiivistää näkemyksiään. Lisäksi viestien jyrkkyys helposti korostuu tiiviisti kirjoitetussa tviitissä. Nonverbaalisen viestinnän puuttuminen ei mahdollista viestien pehmentämistä ja sen takia myös väärinymmärryksiä syntyy entistä helpommin.

Väitän kuitenkin, että monen Twitterin vuorovaikutusta kritisoivan odotukset tästä keskustelusta ovat kohtuuttomat. Ainakaan itse en ole vielä koskaan päässyt keskustelemisen ihmemaahan kasvokkain tai minkään teknologin avulla, sillä kaikilla muodoilla on omat puutteensa. Twitter mahdollistaa kuitenkin myös sellaista vuorovaikutusta, mikä aikaisemmin on saattanut olla mahdotonta. Turha kuitenkaan odottaa Twitteriltä mitään dialogin onnelaa. Pahimmat kriitikot näyttävät olevan myös niitä, jotka eivät edes yritä osallistua aktiivisesti Twitterissä käytävään vuorovaikutukseen. On syytä muistaa, että yhdessä voimme vaikuttaa siihen, mihin suuntaan Twitterissä käytävä keskustelu kehittyy.

 

Pekka Isotalus

Puheenjohtaja, Prologos ry

Puheviestinnän professori, Tampereen yliopisto

 

Kirjallisuus

Isotalus, P., Jussila, J. & Matikainen J. (toim.) 2018. Twitter viestintänä. Ilmiöt ja verkostot. Tampere: Vastapaino.

Category: Uncategorized

EPÄONNISTUMINEN JA MUUT (SUOMALAISEN) TYÖELÄMÄN HARHAT

Posted on by 0 comment

Kaikki tärkeä elämässä kiteytyy vuorovaikutukseen. Siksi vuorovaikutustaidoilla on merkittävä osa myös työelämän onnistumisten rakentamisessa. Nostan esiin kolme näihin taitoihin kiinnittyvää harhaa, jotka tällä hetkellä jarruttavat työelämän kehittymistä.

 

Kukapa ei haluaisi kokea työssään onnistumisen iloa. Sitä kuplivaa tunnetta, kun tietää ja tuntee tehneensä jotain oikein. Onnistuminen maistuu parhaimmalta hyvässä seurassa nautittuna. Jopa 97 % suomalaisista uskoo, että yhdessä tekeminen ja toisten ihmisten auttaminen luovat uusia ideoita, ruokkivat työhyvinvointia ja vahvistavat motivaatiota työpaikoilla (ks. Made by Finland -tutkimusraportti 2017).

Suomi tavoittelee Euroopan parhaan työelämän titteliä vuoteen 2020 mennessä. Vuoden 2015 tulosten mukaan Suomi sijoittui sijalle kolme Norjan ja Tanskan jälkeen, mutta kirittävää on vielä. Kehittämiskohtia löytyy muun muassa innovoinnissa, henkilökunnan osallistamisessa, esimiesten ja työntekijöiden keskinäisessä luottamuksessa sekä kiusaamiseen puuttumisessa. (Ramstad & Mähönen 2017.)

Näitä tavoitteita ja kehittämiskohtia tarkastellessani tunnistin, että ne kaikki liittyvät vuorovaikutukseen. Hyvän yhteistyön tai innovoinnin liekki on mahdollista tukahduttaa harmillisen helposti. Kokosin tähän kolme ajankohtaista vuorovaikutusosaamiseen ja työyhteisön vuorovaikutukseen liittyvää harhaa, jotka jarruttavat nykytyöelämän myönteistä kehitystä.

 

Sosiaaliset taidot ja sosiaalisuuden harha

Yle uutisoi hiljattain tuoreen tutkimuksen (ks. Jokinen & Sieppi 2017), jonka mukaan sosiaalisesti taitavat työntekijät menestyvät työelämässä muita paremmin. He työllistyvät muita helpommin ja lihottavat palkkapussiaan nopeammin.

Tutkimuksen popularisoinnissa, kuten esimerkiksi edellisen juttulinkin otsikossa, sosiaalisesti taitava kääntyy nopeasti sosiaalisen synonyymiksi. Tästä päästään niihin lukuisiin työpaikkailmoituksiin, joissa haetaan sitä kuuluisaa hyvää ja sosiaalista tyyppiä. (Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että olen itsekin tuottanut niitä muutaman vuosien aikana.)

Siksi kertauksena: sosiaalisuus ei tarkoita, että henkilö olisi sosiaalisesti taitava. Sosiaalinen henkilö viihtyy muiden seurassa, kun taas sosiaalisesti taitava osaa toimia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa taitavasti. Sosiaalisuus ei kerro esimerkiksi henkilön substanssiosaamisesta, ongelmanratkaisukyvystä, johtamistaidoista tai vaikkapa motivaatiosta pyrkiä korjaamaan työyhteisössä havaitut epäkohdat.

Paras työelämä vaatii erilaisia osaajia, joilla on omanlaisensa vahvuudet. Sosiaalisuuden korostaminen rekrytointivaiheessa saattaa peittää alleen muut – ehkä vaikeammin havaittavat – persoonallisuuden piirteet tai taidot, jotka voisivat paremmin selittää henkilön potentiaalia ja sopivuutta työyhteisöön. Tai tuoda työyhteisöön sen kaivatun tyypin, joka osaa ja haluaa myös kyseenalaistaa rakentavasti.

 

Motivaatio ja oman navan tuijottamisen harha

Toinen havaitsemani työelämän harha liittyy motivaatioon. Siitä kertoo seuraava Pinkin (2009) teoksessa julkaistu esimerkki konkreettisesti. Jos tavoitteenasi olisi lisätä sairaalan henkilökunnan motivaatiota käsienpesemiseen ja vähentää siten tautien leviämistä, minkä seuraavista tekstikylteistä asettaisit käsienpesualtaan yläpuolelle: ”käsihygienia estää tautien tarttumisen sinuun”, ”käsihygienia estää tautien tarttumisen potilaisiin” vai ”geeliä kehiin, huuhdo puhtaaksi”?

Vain yksi näistä tekstikylteistä onnistui tehtävässään ja lisäsi käsisaippuan käyttöä 33 %. Se ei ollut raflaavan kuuloinen viimeinen vaihtoehto eikä omaan hyvinvointiin vetoava ensimmäinen. Potilaiden terveyttä korostava tekstikyltti toimi parhaiten, koska se muistutti henkilökuntaa työn tarkoituksesta eli potilaista.

Motivaatio on avainasemassa sekä työhyvinvoinnin että työssä menestymisen ja siinä kehittymisen kannalta. Perinteinen näkökulma onnistumisten ruokkimiseen on liittynyt porkkanaan ja keppiin. Useat tutkimukset kuitenkin osoittavat, että näistä on useimmin enemmän haittaa kuin hyötyä. Myös työelämässä motivaatiota tulisi ruokkia kepin ja porkkanan sijaan tarkoituksella – tarjoamalla meille mahdollisuus tuntea olevamme osa isompaa tarinaa.

 

Onnistuminen ja epäonnistumisen harha

Aiemmin mainitun Made by Finland -tutkimusraportin (2017) mukaan vain 42 % vastanneista koki, että Suomessa on kannustava työilmapiiri. Siis vaikka liki kaikki vastaajat näkivät yhdessä tekemisen, jakamisen ja auttamisen ideoinnin ja hyvinvoinnin lähtökohtana, ei tämä tahtotila vielä realisoidu arjessa.

Väitän, että kolmas ja ehkä keskeisin harha liittyy siihen, että me kiinnitämme liikaa huomiota epäonnistumisiin ja liian vähän huomiota onnistumisiin. Erään kansainvälisen kartoituksen mukaan 63 % johtajista ei tunnista alaistensa onnistumisia ja yli puolet heistä (52 %) ei ehdi tavata työntekijöitään (ks. Interact Report 2015). Nämä asiat eivät ainakaan helpota onnistumisen tunnistamista tai keskinäisen luottamuksen rakentamista. Kannustavan ja kehittävän palautteen antaminen samoin kuin läsnä oleminen ovat vuorovaikutustaitoja, joita voi tietoisesti oppia ja harjoittaa.

Onnistumisen tunnistaminen voi olla hankalaa myös onnistujalle itselleen. Mitä jos epäonnistumisesi ovatkin oikeasti olleet onnistumisia? Entinen Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck väittää, että epäonnistuminen on parhainta onnistumista, sillä se tarjoaa oppimisen ja kehittymisen mahdollisuuden.

 

Muutos vaatii toimintaa

Vaikka työ muuttuu, on eri lähteissä yksimielinen näkökulma siitä, että vuorovaikutustaitojen merkitys työssä tulee kasvamaan entisestään. Siksi olisi tärkeää, että työelämässä ymmärretään nämä taidot pelkkää sosiaalisuutta laajempana kokonaisuutena. Taitojen lisäksi tarvitaan oikein ruokittua innostusta ja motivaatiota. Nämä puolestaan edellyttävät onnistumisten tunnistamista ja tunnustamista. Ja ne taas puolestaan erilaisia vuorovaikutustaitoja kuten esimerkiksi kykyä olla läsnä, kuunnella, kiittää ja antaa kehittymistä tukevaa palautetta.

Onneksi vuorovaikutustaitoja voi harjoittaa ja totuttuja ajattelumalleja ravistella. Koska muutos vaatii toimintaa, haluan haastaa sinut mukaan. Tunnista kollegasi, alaisesi tai esimiehesi onnistuminen ja kerro hänelle, missä hän onnistui ja millaisia vaikutuksia sillä oli. Tai nosta kissa pöydälle ja ota (epä)onnistumiset esiin työyhteisössäsi. Mistä työelämän epäonnistumisestä sinä olet kaikkein ylpein? Mitä opit siitä?

Rakennetaan yhdessä Suomesta maailman parasta työelämää pienillä arjen teoilla. Ja moikataan, kun mokataan!

 

Vilja Laaksonen, FT, YTM

asiakkuusjohtaja, Aava & Bang Oy

partneri, RALLA Oy

 

Lue tai katso lisää:

Bruce Oreck Nebula ADVANTAGE17 -seminaarissa: https://www.youtube.com/watch?v=38LiqyRxIEI

Interact Report. 2015. The top complaints from employees about their leaders: http://interactauthentically.com/wp-content/uploads/2015/07/Interact-Report-V2.pdf

Jokinen, J. & Sieppi, A. 2017. Työelämässä tarvittavien taitojen kysynnän ja tarjonnan kehitys. Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulu: https://www.youtube.com/watch?v=y9S5-M_W0C4&feature=youtu.be (yhteenvetoa noin klo 16 minuutin kohdalla)

Made by Finland -tutkimusraportti. 2017. Suomalaisen työn liitto: https://suomalainentyo.fi/wp-content/uploads/2018/01/made-by-finland-tutkimusraportti-tiivistelma.pdf

Pink, D. 2009. Drive: The suprising thruth about what motivates us. USA: Riverhead Books.

Ramstad, E. & Mähönen, E. 2017. Suomen työelämä Euroopan 3. Parasta – Työelämä 2020-hankkeen välitilanteen tarkastelua. Työ- ja elinkeinoministeriö: http://tyoelama2020.fi/files/1951/Suomen_tyoelaman_tila_2017.pdf

Tolvanen, P. 2017. Nyt se on tutkittu: Työelämä suosii sosiaalisia ihmisiä – he sekä työllistyvät paremmin että ansaitsevat enemmän. YLE uutiset: https://yle.fi/uutiset/3-10084634

 

Category: Uncategorized

MITÄ OPETAMME, KUN OPETAMME VIESTINTÄÄ KIELIKESKUKSISSA?

Posted on by 0 comment

Korkeakoulukenttä on muutoksen pyörteissä. Esimerkiksi kieli-ja viestintäopinnoista on alettu yliopistojen tutkinnoista annetun valtioneuvoston asetuksen mukaisesti(A 1039/2013) käyttää systemaattisesti nimitystä viestintä- ja kieliopinnot (vieki-opinnot). Tämä vahvistaa viestinnän merkitystä kielikeskusopetuksessa. Siksi halusimmekin kartoittaa, mitä kielikeskuksissa opetetaan, kun opetetaan viestintää.

Asiaa selvittääksemme teimme viime keväänä sähköpostikyselyn suomalaisten korkeakoulujen kielikeskuksissa opettaville viestinnän ja kielen opettajille (vieki-opettajat). Saimme 84 vastausta 13 eri yliopistosta. Suurimmat vastaajaryhmät olivat englannin (25 vastaajaa), ruotsin (17) ja kirjallisen viestinnän opettajat (16). Puheviestinnän opettajia vastaajista oli 14.

Olimme kiinnostuneita mm. siitä, mihin opettajien näkemykset ja tiedot viestinnästä perustuvat. Eniten vastauksia saivat vaihtoehdot näkemyksen perustumisesta kielitieteeseen tai soveltavaan kielitieteeseen (72 kpl), kulttuurien väliseen viestintään (56) ja puheviestintätieteeseen (38). Lisäksi ääniä saivat retoriikka (33), psykologia (25), sosiaalipsykologia (23) ja filosofia (15). Vastaajat saivat valita useamman vaihtoehdon ja vielä täydentää vastaustaan. Noin 8 % vastaajista ei perustanut tietoaan viestinnästä mihinkään tieteenalaan tai traditioon.

Vaihtoehtoon ”Näkemykseni ja tietoni viestinnästä perustuvat johonkin muuhun” saimme seuraavanlaisia vastauksia: joukkoviestintään, mediatieteisiin, evoluutioteoriaan, pedagogiikkaan, kasvatustieteisiin, draamakasvatukseen, omiin kokemuksiin ja yleisesti omaan elämänkokemukseen, etnografiaan ja etnometodologiaan, itse pidettyihin kursseihin ja koulutuksiin, keittiöfilosofiaan, johtamiseen ja markkinointiin ja eri maiden liikekulttuurien tuntemukseen.  Vastausten perusteella viestintää opetetaan siis hyvin erilaisiin näkemyksiin pohjaten.

Halusimme selvittää myös, onko työyhteisöissä käyty käsitteellistä keskustelua viestinnästä ja koetaanko se tarpeelliseksi. Suuri osa vastaajista koki, että työyhteisössä ei ole käyty yhteistä käsitteellistä keskustelua viestinnästä tai ei ainakaan ollut varma oliko keskustelua käyty. Enemmistö vastaajista piti yhteistä keskustelua tarpeellisena.

Koska yhteinen keskustelu koettiin tarpeelliseksi, pidimme Kielikeskuspäivillä Kuopiossa työpajan otsikolla Mitä opetamme, kun opetamme viestintää kielikeskuksissa. Työpajassa pohdittiin ja keskusteltiin kielikeskusten ja yliopistojen toiminnasta ja kehitystyöstä liittyen viestinnän opetukseen kielikeskusopinnoissa. Työpajan osallistujat pohtivat, millaista keskustelua viestinnästä on käyty kielikeskuksissa ja kieliryhmissä sekä kahvipöytäkeskusteluissa. Työskentelyssä tarkasteltiin myös sitä, miten keskustelu ja yhteiset päätökset näkyvät opetuksessa sekä miten viestintäopetuksen pedagogista kehittämistä tuetaan eri tasoilla. Keskusteluista tehdyistä koonneista oli havaittavissa samanlaista hajontaa kuin kyselynkin vastauksissa.

Kaiken kaikkiaan sekä kysely että kielikeskuspäivillä pidetty työpaja osoittivat, että viestintä on käsite, jonka yhteiseen määrittelemiseen vieki-opettajien olisi hyvä käyttää aikaa. Kyse on kuitenkin toisesta vieki-opintojen peruskäsitteestä. Tällä hetkellä viestintä tuntuu jäävän suunnitelmissa abstraktiksi, ei-yhteisesti määritellyksi käsitteeksi. Tarvitsemme enemmän yhteistä keskustelua, jotta viestinnän opetuksesta tulee mahdollisimman linjakasta ja johdonmukaista.

Tätä kartoitusta tehdessämme olemme saaneet haasteen myös meille puheviestinnän ammattilaisille. Meitä on pyydetty miettimään, millainen meidän kielikäsityksemme on.

Puheviestinnän yliopisto-opettajat

Piia Jokiranta, Johanna Järvelin-Suomela ja Anna Kuitunen

Tampereen yliopiston kielikeskus

Riikka Järvelä

Helsingin yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized

POTILAAN MOTIVOINNILLA ON MERKITYSTÄ

Posted on by 0 comment

Lääkärin työssä menestyminen edellyttää sekä lääketieteellistä osaamista että vuorovaikutusosaamista, sillä vuorovaikutuksen onnistuminen on monin eri tavoin yhteydessä työn tuloksiin. Väittelin vuonna 2012 Tampereen yliopistosta ja käsittelin väitöskirjassani lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutusta. Väittelemisen jälkeen minua on säännöllisesti pyydetty puhumaan lääkäreille, hammaslääkäreille, terveydenhoitajille, sairaanhoitajille ja fysioterapeuteille vuorovaikutukseen liittyvistä teemoista. Suosittu luennon aihe on ollut motivoiva haastattelu, josta olen puhunut tupakasta vieroituksen, diabeteksen hoidon ja lasten painonhallinnan yhteydessä. Olenkin pohtinut, miksi juuri motivoiva haastattelu on herättänyt terveysalan ihmisten mielenkiinnon viime vuosina. Mikä siinä kiehtoo ja miksi siitä halutaan kuulla lisää?

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että motivoiva haastattelu koetaan selkeäksi terveydenhuollon ammattilaisen työkaluksi, jota voi konkreettisesti käyttää potilaan motivoimiseksi esimerkiksi elämäntapamuutosten tai tupakasta vieroittamisen yhteydessä. Erityisesti niin sanottujen elämäntapasairauksien lisääntyessä terveydenhuollon kentällä on huutava tarve motivoida potilaita muutokseen. Ongelma on, että osa potilaista kokee lääkäreiden ja terveydenhoitajien neuvonnan syyllistämiseksi (Seppälä, 2017), jolloin neuvonta ei todennäköisesti johda haluttuun muutokseen. Vuorovaikutuksessa syyllisyys voi tulla potilaan mieleen hyvinkin pienistä sanallisista tai sanattomista viesteistä. Esimerkiksi nämä lääkärin sanat ”Ottaisit nyt itseäsi niskasta kiinni ja alkaisit hoitamaan itseäsi” kuulostavat hyvinkin erilaisilta kuin ”Katsotaanko yhdessä hoitosuosituksia ja pohditaan yhdessä, miten voisit noudattaa niitä omassa arjessasi”.

Mitä motivoiva haastattelu tarkoittaa?

Motivoivassa haastattelussa ajatuksena on, että potilas laitetaan itse pohtimaan muutoksen mahdollisuutta syyllistämättä häntä. Motivoiva haastattelu tarkoittaa ohjaavaa, potilaskeskeistä neuvontatyyliä, jolla pyritään motivoimaan potilasta muutokseen tutkimalla ja ratkaisemalla ongelmakäyttäytymiseen liittyvä ristiriita ja epävarmuus (Miller & Rollnick, 1991). Lähestymistavan on luonut psykologian professori, psykiatri William Miller 1980-luvulla ja teorian ovat tuottaneet Miller ja Rollnick (1991). Suomessa motivoiva haastattelu on otettu käyttöön 1980-luvulla ja aiheesta löytyy myös suomenkielistä luettavaa (Koski-Jännes ym., 2008). Motivoivaa haastattelua on kuvattu filosofiaksi ja joukoksi vuorovaikutuksen työkaluja, joilla toteutetaan potilaskeskeisyyden periaatteita. Keskeistä on siten tasa-arvoisuus, luottamuksen rakentaminen, potilaan omien ajatusten ja mielipiteiden esiin houkuttelu, sosiaalisen tuen ja empatian osoittaminen sekä aktiivinen kuuntelu. Keskeisiin vuorovaikutustaitoihin on liitetty vuorovaikutussääntö ”VAHTI”, joka viittaa vahvistamiseen, avoimiin kysymyksiin, heijastavaan kuunteluun sekä tiivistämiseen ja muutospuheen esiinkutsumiseen.

Motivoivaan haastatteluun liittyy muutosvaihemalli ja terveydenhuollon ammattilaisten olisikin ensin tärkeää saada selville potilaan muutoshalukkuuden aste (Seppälä, 2017). Muutosvaihe vaikuttaa nimittäin keskustelun sisältöön: Mikäli potilas ei harkitse muutosta, on keskityttävä neutraaliin informaation kertomiseen; ei neuvomiseen, muutosohjeiden antamiseen tai provosoituneeseen argumentointiin. Mikäli taas potilas harkitsee muutosta, voidaan potilaan kanssa keskustella hyödyistä ja haitoista, joita hänen tottumukseensa liittyy.

Millaista tutkimusnäyttöä motivoivan haastattelun toimivuudesta on?

Motivoivan haastattelun toimivuudesta löytyy runsaasti tutkimusnäyttöä. Esimerkiksi systemaattiseen kirjallisuuskatsaukseen kootut 72 satunnaistettua ja kontrolloitua koetta osoittivat, että kolmessa neljästä tutkimuksesta motivoiva haastattelu johti tavoiteltuun muutokseen paremmin kuin perinteinen lääkärikeskeinen neuvonta (ks. Rubak. ym. 2005). Vahvinta näyttöä on saatu painonhallinnan tukemisessa, kolesterolipitoisuuden alenemisessa sekä alkoholin käytön vähenemisessä. Jo lyhyellä (n. 15 min) motivoivalla haastattelulla on havaittu myönteisiä vaikutuksia, mutta paras vaikuttavuus saatiin kun tapaamiskertoja oli useita.

On toki muistettava, että mikään yksittäinen menetelmä ei toimi aina ja kaikkien kanssa. Vuorovaikutuksen asiantuntijana suosittelen kuitenkin perehtymistä motivoivaan haastatteluun, sillä se on tämänhetkisen ymmärryksen mukaan hyvin toimiva ja käyttökelpoinen vuorovaikutusmenetelmä, jota voi hyödyntää useissa eri terveydenhuollon asiantuntijatehtävissä.

Jonna Koponen FT, yliopistonlehtori

Lähteet

Koski-Jännes, A., Riittinen, L. & Saarnio, P. (toim.). (2008). Kohti muutosta. Motivointimenetelmiä päihde- ja käyttäytymisongelmiin. Helsinki: Tammi.

Miller, W. R. & Rollnick, S. (1991). Motivational interviewing. Preparing people to change addictive behavior. New York: The Gullford Press.

Rubak, S., Sandbaek, A., Lauritzen, T. & Christensen, B. (2005). Motivational interviewing: A syste,atic review and meta-analysis. British Journal of General Practice 55, 305-312.

Seppälä, T. (2017). Elämänlaadun ja elämäntapojen huomioonottaminen perusterveydenhuollossa. Annales Universitatis Turkuensis C 436. Scripta Lingua Fennica Edita: Turku.

Category: Uncategorized

SUOMI 100 – VIESTINTÄ JA VUOROVAIKUTUSSUHTEET SUOMALAISISSA TOIVELAULUISSA

Posted on by 0 comment

Itsenäisyyspäivän lähestyessä mediassa ja muualla on herännyt kiinnostavaa keskustelua siitä, millaisia viestijöitä nykypäivän suomalaiset ovat ja millaisia myyttejä viestintäosaamiseemme liittyy. Esimerkiksi käsitykset suomalaisista viestintäarkoina ja heikkoina esiintyjinä ovat tutkimusten mukaan enemmän luutuneita näkemyksiä kuin todenperäisiä käsityksiä (Tarja Valkosen haastattelu). Myös hiljaisen suomalaisen myyttiä on alettu tutkimuksissa kyseenalaistaa (Olbertz-Siitonen & Siitonen 2015), samoin suomalaisten miesten puhumattomuutta tunteista (Virtanen 2015). Samanaikaisesti kun myyttejä on pyritty kumoamaan, myös perinteiset käsitykset suomalaisten viestintäkäyttäytymisestä ovat pitäneet pintansa erilaisilla foorumeilla. Kun pohdiskelin, mitä nämä foorumit ovat ja missä ylipäätään suomalaiset kokoontuvat yhteen ”tuottamaan” suomalaisuutta, yksi konteksti tuli tuoreeltaan mieleeni: yhteislauluja sisältävät tilaisuudet.

Toimin noin viikko sitten säestäjänä maakuntalaulujen yhteislaulutilaisuudessa. Huomattuani laulujen herkistävän vaikutuksen yleisössä ja itsessäni heräsin jälleen ajattelemaan, miten laulut ja niiden laulaminen ovat ihmisille tärkeä mahdollisuus kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta, palata muistoihin sekä käsitellä erilaisia tunteita (ks. Partanen 1996). Vaikka laulut ovat muun muassa melodian, rytmin, soinnin, harmonioiden, sanojen, historiallisen viitekehyksen ja esittämiskontekstien muodostamia kokonaisuuksia, itseä alkoi viestinnän tutkijana kiinnostaa, millaista kuvaa suomalaisten viestinnästä ja vuorovaikutussuhteista tuotamme tapaillessamme tuttujen suomalaislaulujen sanoituksia. Esitän tähän liittyen muutamia alustavia havaintojani, joita tein tutustuttuani Suomen toivelaulut -kirjan uudistettuun painokseen (toim. Kari & Leskelä 2017). Kyseiseen kirjaan on koottu valikoitu otos perinteisiä juhla- ja kansanlauluja, maakuntalauluja sekä kevyempää ohjelmistoa eri vuosikymmeniltä.

Suomalainen viestii osana luontoa, luonnon kanssa ja luonnon kautta

Monia toivelauluja näyttäisi yhdistävän kuvaus ihmisen ja luonnon välisestä kiinteästä suhteesta. Useissa lauluissa suomalainen katsoo ja kuuntelee, kuinka luonto puhuu. Esimerkiksi Suomen laulussa kehoitetaan kuulemaan, kuinka hongat huokailevat ja kosket pauhailevat. Joissakin lauluissa myös suomalainen jakaa tuntojaan luonnossa ja luonnolle, mikä tapahtuu etupäässä sanattomasti tai sävelin. Esimerkiksi Taivas on sininen ja valkoinen- laulussa kertoja toteaa: ”Enkä mä muille ilmoita mun sydänsurujani; synkkä metsä, kirkas taivas, netuntee mun huoliani”. Kappaleessa Vanhoja poikia viiksekkäitä Nestori Miikkulaisen kaihoisten sävelten ymmärtäjänä on puolestaan yksinäinen norppa. Joissakin lauluissa luonto on myös viestin välittäjän roolissa. Esimerkiksi tuoreemmassa Missä muruseni on -sanoituksessa tuuli vie ihmisen viestiä eteenpäin ikävästä ja kaipauksesta. Satumaa-tangossa kaipauksesta kertova laulu lentää linnun siivin. Näin ollen luonto näyttäytyy lauluissa toisaalta viestinnän paikkana, mutta toisaalta myös luotettavana viestintäkumppanina, jonka seurassa suomalainen uskaltaa olla emotionaalisesti läsnä (ks. Huhta 2008).

Suomalaisen ja luonnon kiinteä suhde näyttäytyy myös sanoituksissa, joissa suomalaisia kuvataan luontometaforin. Kyseisiä metaforia löytyy muun muassa maakuntalauluista, joissa suomalaisia kuvataan etupäässä jäykäksi, vakavamieliseksi, sivistyneeksi ja sitkeäksi kansaksi. Esimerkiksi Uusmaalaisten maakuntalaulussa kirjoitetaan: ”Jäykkänä ja pystypäin kuin luoto meressä, ajan aallokossa seisoo uusmaalainen kansa”. Jäykkyys tulee esille myös Hämäläisten laulussa: ”Ja kansaa kussa löytänen niin jäykkää kuin on Hämehen”. Vaasan marssissa suomalaiset kuvataan kuusina, joita sää eikä puute voi säikyttää ja kuihduttaa. Vaikka kansalaiskuvaukset eivät suoranaisesti viittaa suomalaisten tapaan viestiä, kuvauksissa on kuitenkin havaittavissa myös yhtäläisyyksiä verrattuna suomalaisen puhekulttuurin tunnetuimpiin piirteisiin. Tällaisia ovat muun muassa tarve yksityisyyden ja etäisyyden hallintaan – joita esimerkiksi jäykkyyden on katsottu osaltaan kuvastavan (ks. Roberts 1982, ref. Wilkins & Isotalus 2009, 4–5).

Suomalainen viestii kansakuntana ja läheisissä vuorovaikutussuhteissa

Anttilan (1993, 111) mukaan suomalaisille lauluille ja runoille on ollut tyypillistä, että kotiseudun ympäristöön tunnetaan enemmän kiintymystä kuin kotiseudun ihmisiin. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, sillä monissa tarkastelemissani toivelauluissa kiintymystä osoitetaan maahan, luontoon ja oman kotiseudun tunnuspiirteisiin, ei niinkään suoraan ihmisiin. Esimerkiksi Kymenlaakson maakuntalaulussa kotiseudusta kirjoitetaan: ”Olet meille sa onnemme ehto, ylin lahjoista kohtalon.” Toisaalta laulujen teksteistä on kuitenkin kahdella tapaa tulkittavissa, että myös toisilla ihmisillä on merkitystä kotiseutu- ja isänmaarakkauteen.  Ensinnäkin monissa lauluissa kiintymystä kotiseutuun osoitetaan isommalla joukolla työtä tehden, laulaen, taistellen tai riemuiten. Teksteistä muodostuu käsitys, että yhtenäinen kansakunta on ihanne, jonka avulla on mahdollista saada vaikuttavia asioita aikaan. Esimerkiksi Kansalaislaulussa lauletaan: ”Saisi kuulla maailma kummakseen, miten täälläkin taistellaan, pyhän kauniin oikean voitollen ilojuhlina riemuitaan. Kaikki, kaik ylös yhtenä miehenä nyt Suomen onnea valvomaan! Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa isänmaahan ja maailmaan.”

Toiseksi toivelauluissa näyttäytyy myös läheisten ihmissuhteiden merkitys. Perhe, parisuhde sekä sukupolvien ketju korostuvat lauluissa eniten. Esimerkiksi Kotimaani ompi Suomi -laulussa kerrotaan äidistä, ensirakkaudesta ja isovanhemmasta. Lisäksi laulussa todetaan, että kotimaassa ”on turva tuttavissa, riemu siellä rikkahin”. Näin ollen kotimaan merkityksellisyys ei näyttäisi rakentuvan lauluissa pelkästään luonnosta, työstä tai yhtenäisestä kansakunnasta, vaan ihmisen on katsottu kiinnittyvän kotimaahansa myös läheistensä kautta. Sama sanoma on löydettävissä myös Elämä juoksuhaudoissa -laulusta, jossa sotilaan ajatukset palaavat yöllä rakkaiden luokse: ”Minä sinua vain muistelen, näen poskillas viel kyyneleen. Jos taiston kentälle jäisin, sinun kuvasi on viimeinen.”

Läheisissä vuorovaikutussuhteissa tapahtuvaa viestintää kuvataan toivelauluissa pääsääntöisesti parisuhdekontekstissa, jossa viestintä näyttäisi olevan lähes aina nonverbaalista.

Kaikista kasvoista -laulussa katse lämmittää sydäntä, Syksyn sävelessä laitetaan käsi käteen ja ollaan hiljaa. Myrskyluodon Maijassa puhe kuvataan turhaksi ja lause tarpeettomaksi, sillä puolisot ovat oppineet luodolla yhteisen kielen, joka auttaa toisen mielenliikkeiden tulkitsemisessa ilman sanoja. Kaksi puuta -laulussa pariskunta puolestaan katsoo kevääseen ja seisoo erillään, mutta samanaikaisesti rakentaa yhteistä juuristoa maan alla näkymättömissä.

Samankaltaisia havaintoja parisuhdeviestinnästä on tehnyt Matti Huhta (2008), joka selvitti noin 4000 laulutekstin perusteella suomenkielisissä lauluissa yleisimmin toistuvia ilmauksia. Hänen mukaansa lauluissa tuntemus toisen ajatuksista ja tunteista ei synny parisuhteessa keskustelemalla vaan katsomalla silmiin. Lisäksi rakkautta ilmaistaan Huhdan (2008) mukaan vierelle pyytämisellä, syliin sulkemisella, toista vasten painautumisella sekä hiljaa olemisella. Jos rakkaudesta puolestaan puhutaan, siitä tulisi puhua hiljaa kuiskaten, tai vasta silloin kun sitä todella tarkoittaa. En osaa varmuudella tulkita, mistä sanattoman viestinnän korostuminen kertoo. Osittain se on varmasti taiteellinen ilmaisukysymys, mutta lisäksi se saattaa olla ainakin osittain yhteydessä suomalaisen puhekulttuurin tunnetuimpiin piirteisiin, kuten hiljaisuuden kunnioittamiseen ja tilan antamiseen toiselle (esim. Carbaugh 2009). Lisäksi kyse saattaa olla jossain määrin alussa mainitusta ihmisen ja luonnon välisestä kiinteästä suhteesta. Niin kuin luonto ymmärtää sanattomasti ihmistä ja ihminen luontoa, samalla tavalla ihmisellä lienee tarve ymmärtää syvällisesti toista ihmistä.

Yhdessä eteenpäin 

Kaiken kaikkiaan tarkastelemieni toivelaulujen kuvaukset suomalaisten viestinnästä ovat melko yhdenmukaisia ja stereotyyppisiä, joiden paikkansa pitävyydestä voi esittää monenlaisia näkemyksiä. Sen vuoksi ajattelisinkin, että olennaisempaa on kääntää katseet lauluista löytyviin viestinnässä toteutettaviin arvoihin, jotka ovat yhä ajankohtaisia ja puhuttelevia. Esimerkiksi emotionaalinen läsnäolo ja sen mahdollistaminen, läheisten ihmissuhteiden vaaliminen, yhteiseen hyvään pyrkiminen sekä sukupolvien välinen kunnioitus ovat mielestäni yhä ihmisen hyvinvoinnin ja kotimaahan kiinnittymisen kulmakiviä. Näitä arvoja voivat nähdäkseni toteuttaa kaikki Suomen kansalaiset – itselle ominaisesta viestintätyylistä riippumatta.

Paljon onnea 100-vuotias Suomi, ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

 

Maija Peltola

Väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n johtokunnan jäsen

 

Lähteet:

Anttila, J. 1993. Käsitykset suomalaisuudesta – traditionaalisuus ja modernisuus. Teoksessa S. Korhonen (toim.) Mitä on suomalaisuus. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura, 108–134.

Carbaugh, D. 2009. Coding personhood through cultural terms and practices: Silence and quietude as a Finnish natural way of being. Teoksessa R. J. Wilkins, & P. Isotalus (toim.) Speech Culture in Finland. Lanham: University Press of America, 43–61.

Huhta, M. 2008. Aamunkoista tähtivyöhön. Laululyriikan fraasikirja. Jyväskylä: Gummerus.

Kari, V. & Leskelä, A. 2017 (toim.) Suomen toivelaulut. Helsinki: Otava.

Olbertz-Siitonen, M. & Siitonen, M. 2015. The silence of the Finns. Exploring the anatomy of an academic myth. Sosiologia 52 (4), 318–333. Viitattu 4.12.2017. Saatavana www-muodossa: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/53141/artikkeliolbertzsiitonensiitonenfinal.pdf?sequence=1

Partanen, M. 1996. Yhteislaulu terapiavälineenä. Teoksessa Ahonen-Eerikäinen, H. (toim.) Taide psykososiaalisen työn välineenä. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun julkaisuja B:2. Joensuu: Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, 108–111.

Suomalainen vaikenee sujuvasti monella kielellä – Ei pidä paikkaansa, sanoo tutkija. Viitattu 4.12.2017. Saatavilla www-muodossa: https://yle.fi/uutiset/3-9949684

Virtanen, I. A. 2015. Supportive communication in Finnish men´s friendships. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1508. Viitattu 4.12.2017. Saatavilla www-muodossa: https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/96638/978-951-44-9702-5.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Wilkins, R. J., & Isotalus, P. 2009. Finnish speech culture. Teoksessa R.  J. Wilkins, & P. Isotalus (toim.) Speech Culture in Finland. Lanham: University Press of America, 1–16.

Category: Uncategorized
Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company