Monthly Archives: February 2016

PUHEVIESTINTÄÄ VAI VIESTINTÄÄ? AMERIKKALAINEN NÄKÖKULMA AKATEEMISEEN OPPIAINEESEEMME

Posted on by 1 comment

Olen parhaillani tutkijavierailulla University of California Santa Barbaran viestinnän laitoksella, ja olen jälleen kerran täällä Yhdysvalloissa törmännyt ikuisuuskysymykseen siitä, miten puheviestintä tulisi akateemisena oppiaineena määritellä. Huomaan usein keskusteluissa paikallisten kanssa korostavani taustaani viestintätieteiden laitokselta valmistuneena, ja esitteleväni nykyiset tutkimusaiheeni ja kiinnostukseni teknologiavälitteisen viestinnän ja organisaatioviestinnän alaan liittyvinä. Koska suomalaisen puheviestinnän juuret ovat vahvasti Yhdysvalloissa, koen että “puhe”-etuliitettä ei täällä tarvita kuvaamaan puheviestintään sisältyvää tutkimusta, vaan se ennemminkin kaventaa näkemystä siitä, mitä alallamme tutkitaan ja opetetaan amerikkalaisesta näkökulmasta. Vaikka ‘communication studies’ tai ‘communication’ käsitteitä käytetään yleisesti oppiaineen kuvaamiseen Yhdysvalloissa, ovat viestinnän laitokset silti yhtä moninaisia kuin Suomessakin ja laitosten tutkimuspainotukset ja erikoistumismahdollisuudet vaihtelevat laajasti.

Vuonna 2012 Electronic Journal of Communicationissa ilmestyneessä artikkelissa listattiin menestyneimpiä amerikkalaisia viestinnän laitoksia. Kun tarkastelee näiden laitosten nettisivuja, voi huomata, että laitosten nimet viittaavat yleensä joko laajasti viestintätieteisiin tai esimerkiksi viestintään, mediaan ja informaatiotieteisiin. Kärkipäähän kuuluvien laitosten suuntautumisvaihtoehdot painottuvat mm. digitaaliseen viestintään ja sosiaalisiin verkostoihin, globaaliin ja kulttuurienväliseen viestintään, terveysviestintään, mediaan ja poliittiseen viestintään (University of Pennsylvania Annenberg School), interpersonaaliseen ja ryhmien väliseen viestintään, mediatutkimukseen, teknologiavälitteiseen viestintään sekä organisaatioviestintään (University of California Santa Barbara), viestintään ja kultuuriin, terveysviestintään, organisaatioviestintään, interpersonaaliseen viestintään, teknologiavälitteiseen viestintään ja retoriikkaan (Michigan State University), ja viestintäteknologiaan, terveysviestintään, joukkoviestintään ja poliittiseen viestintään (Ohio State University). Suurimmissa yksiköissä, kuten Austinissa, Teksasin yliopistossa ‘College of Communicationin’ alle kuuluu viisi erillistä laitosta, joiden nimet ovat mainosala ja PR, viestintätieteet ja viestintähäiriöt (communication sciences and disorders), viestintäala (communication studies), journalismi, sekä radio-, tv- ja elokuva-ala.   Communication studies -laitoksen suuntautumisvaihtoehdot puolestaan jakautuvat interpersonaaliseen viestintään, organisaatioviestintään ja teknologiaan, sekä retoriikan ja kielen tutkimukseen.

Myös viestinnän alan kansainvälisissä konferensseissa (jotka ovat usein amerikkalaiseen tutkimukseen painottuneita) puheviestintää ei yleensä eroteta omaksi aihealueekseen, vaan suomalaisen puheviestinnän tutkimusta on viime vuosina esitelty esimerkiksi International Communication Associationin konferensseissa mm. viestinnän ja teknologian, interpersonaalisen viestinnän, kielen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen, kulttuurienvälisen viestinnän, terveysviestinnän ja organisaatioviestinnän divisioonissa. Kansainvälisistä konferensseista puheviestinnällä on selkeimmin oma divisioonansa eurooppalaisessa viestinnän tutkimuksen konferenssissa ECREAssa, jonka interpersonaalisen viestinnän ja sosiaalisen vuorovaikutuksen -divisioonassa tarkastellaan ihmisten välistä vuorovaikutusta hyvin erilaisissa konteksteissa. Kiinnostavasti myös eurooppalaiseen organisaatiotutkimuksen konferenssiin EGOSiin on viime vuosina syntynyt oma vahva (puhe)viestinnän teorioita ja näkökulmaa korostava ryhmä, jonka teemat liittyvät siihen, miten organisaatiot muodostuvat vuorovaikutuksessa ja miten organisaatioista rakennetaan mielikuvia vuorovaikutuksessa ihmisten ja muun mailman kesken. Lisäksi tänä vuonna Helsingissä järjestettävä ryhmien tutkimukseen keskittynyt kansainvälinen konferenssi INGroup on jo useana vuonna koonnut paikalle suomalaisia puheviestinnän tutkijoita.

Termien määrittelyä tärkeämpää onkin loppujen lopuksi se, että suomalainen viestinnän alan tutkimus on edustettuna kansainvälisesti näillä erilaisilla foorumeilla, ja että puheviestinnän tutkijat ja opettajat jatkavat alamme monipuolista kehittämistä ja tutkimista näissä kaikissa eri yhteyksissä, joissa ihmisten välisen vuorovaikutuksen tutkimista tarvitaan. Amerikkalaisesta näkökulmasta suomalaisen puheviestinnän tutkimuksen voi kuitenkin sanoa olevan sitä ydintä, jota täkäläisillä viestinnän laitoksilla opetetaan ja tutkitaan, ja sisältävän runsaasti erilaisia erikoistumisvaihtoehtoja tutkimuksen kontekstista riippuen.

Anu Sivunen
FT, tutkimuspäällikkö ja post-doc -tutkija
Aalto-yliopisto

Category: Uncategorized

YMMÄRTÄMISEN ANATOMIA

Posted on by 0 comment

Otsikko on mukaelma Nykysuomen seuran viime syksynä järjestämän juhlaseminaarin nimestä ”Ymmärtämisen ja väärinymmärtämisen anatomiaa”. Osallistuin seminaariin juuri otsikon houkuttelemana mieli uteliaana siitä, miten kielitieteilijät puhuvat ymmärtämisestä ja tietysti väärinymmärtämisestä.

Nykysuomen seuran seminaarissa ymmärtämistä ja väärinymmärtämistä pohdittiin useasta eri näkökulmasta, monesti luonnollisesti kielen ja puheen tasolla. Yhdeksi tärkeimmistä pohdinnan kohteista minulle oli kysymys siitä, mikä on tietämisen ja ymmärtämisen ero. Ymmärtääksemme meidän tarvitsee tietää, mutta tietääksemme meidän ei tarvitse välttämättä ymmärtää. Vuorovaikutuksen näkökulmasta tämä on äärimmäisen mielenkiintoista, sillä monesti alamme ymmärtää puhujaa jo ennen kuin hän on saanut lauseensa loppuun, koska mehän tiedämme jo, mitä toinen on sanomassa. Ja tämä, jos joku, aiheuttaa paljon väärinymmärryksiä, mielipahaa ja jopa konflikteja.

Tässä seminaarissa jäi mielestäni kuitenkin näkökulma kuuntelijan osuudesta ohueksi. Olinkin iloinen, kun saatoin myöhemmin vinkata tilaisuudessa esiintyneelle kielitieteilijälle samassa kuussa Tampereella väitelleen Sanna Ala-Kortesmaan kuuntelemista koskevasta väitöskirjasta. Näin toteutin käytännössä Lotta Kokkosen blogissaan käsittelemää tieteiden rajat ylittävää tiedonvaihtoa yhteisistä kiinnostuksenkohteista ja innostumisen aiheista. Sillä, eihän väärinymmärtämisestä, ymmärtämättömyydestä ja ennen kaikkea ymmärtämisestä voi olla innostumatta!

Tätä Nykysuomen seuran seminaaria edeltävänä päivänä olin osallistunut puheviestinnän teemapäivään Puheviestintätiedettä käytännössä. Tässä tilaisuudessa jäin erityisesti pohtimaan Suvi-Tuuli Murumäen ja Tarja Valkosen esitystä kutsuretoriikasta. Esityksessään he mm. vertailivat kutsuretoriikan ja perinteisen retoriikan eroja. Perinteisessä retoriikassa tavoitteena voidaan ajatella olevan toisen näkemyksien muuttaminen ja viestintää voidaan pitää välineenä tavoitteiden saavuttamiseksi. Mikäli ymmärsin oikein, niin kutsuretoriikassa viestintä nähdään itsessään tavoitteena, ja sen avulla pyritään ymmärtämään toisen osapuolen näkemyksiä. Perinteisessä retoriikassa voittona voidaan pitää oman kannan voittamista, kun taas kutsuretoriikassa voittona nähdään se, että osapuolille syntyy uusia ajatuksia ja uutta ymmärrystä.

Peräkkäisinä päivinä kuulemani, toisistaan poikkeavat esitykset saivat minut kuitenkin miettimään, mitä me ymmärrämme puheviestinnässä ymmärtämisellä ja miten me määrittelemme ymmärtämisen. Onko ymmärtäminen prosessin lopputulos, vai osa prosessia? Onko se sittenkin ehkä koko prosessi? Entä pitääkö ymmärtämisen olla yhteistä?

Näinä aikoina joudumme toisissaan pohtimaan, kuinka tulemme ymmärretyksi niin kuin haluamme tulla ymmärretyksi ja kuinka voimme parhaiten mahdollistaa tämän muille. Näistä syistä on mielestäni paikallaan pohtia, mitä tarkoitamme ymmärtämisellä sekä mistä tunnistamme ymmärtäneemme ja tulleemme ymmärretyiksi. Lotta Kokkonen käsittelee mielestäni hienosti tätäkin asiaa jo aiemmin mainitsemassani blogikirjoituksessaan, tosin erilaisesta näkökulmasta: yrityksestä ymmärtää erilaisia lähestymistapoja yhteisiä käsitteitä määritellessä. Tunkin heittäminen hiekkalaatikolle ei vie asioita eteenpäin, eikä lisää ymmärrystä. Ymmärtäminen vaatii motivaatiota, mutta yksinään se ei riitä.

Puheviestinnän ilmiöitä tutkittaessa ja tarkasteltaessa ymmärtäminen on aina läsnä, eniten ehkä kuunteluosaamista ja ryhmäviestintää käsiteltäessä. Suhtaudummeko ymmärtämiseen kuitenkin liian itsestään selvänä käsitteenä? Olemmeko liikaa kiinni ajatuksessa, että onnistunut vuorovaikutus on kiinni yhteisen ymmärryksen saavuttamisesta? Voisiko yhteisymmärrykseksi riittää yhteinen ymmärrys siitä, etten minä ymmärrä sinua, etkä sinä minua?

Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company