Monthly Archives: March 2016

VUODEN VUOROVAIKUTUSTEKOA PAIKANTAMASSA

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutuksen käsite on vuonna 2016 vahvasti esillä Prologos ry:n toiminnassa. Lokakuussa järjestämme Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät. Aiemmin tapahtuma tunnettiin nimellä Puheviestinnän päivät. Lisäksi jaamme ensimmäistä kertaa Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan. Se julkistetaan Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä.

Tieto Vuoden vuorovaikutusteosta on jo lähtenyt upeasti leviämään verkostoissamme ja sosiaalisessa mediassa. Lämmin kiitos kaikille ehdotuksia jo jättäneille sekä asiaa eteenpäin jakaneille! Toivottavasti saamme ehdotuksia vielä runsaasti lisää ja monista eri näkökulmista.

Asetimme Vuoden vuorovaikutusteolle yhden keskeisen kriteerin: sen on tullut edistää ihmisten välistä vuorovaikutusta jollakin myönteisellä tavalla. Kriteeri on tarkoituksella väljä ja avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan. Tässä blogitekstissä pohdiskelen puheviestinnällistä näkökulmaa vuorovaikutustekoihin ja niiden seurauksiin. Mistä Vuoden vuorovaikutusteon voi löytää? Entä mitä sen myönteiset seuraukset voivat oikeastaan olla?

Vuorovaikutustekoja itsessään löytää kaikkialta sieltä, missä ihmiset elävät yhdessä. Vuorovaikutus on perustavanlaatuinen inhimillinen ilmiö, joka ei varsinaisesti ”mene pois muodista” (tai sen paremmin tule muotiin). Sen sijaan vuorovaikutuksen muodot ja ne ihmiselämän alueet, joilla sen merkitys korostuu, voivat vaihdella. Viime aikoina esimerkiksi kulttuurienvälinen vuorovaikutus ja sen monet merkitykset ovat ymmärrettävästi olleet esillä. Samanaikaisesti esimerkiksi johtamisen vuorovaikutteisuus on herättänyt vilkasta keskustelua.

Vuorovaikutustekoja voidaan havaita vuorovaikutuksen eri tasoilla. Kukapa ei tekisi päätöksiä, antaisi palautetta, selvittelisi konflikteja tai antaisi tukea päivittäin esimerkiksi kotona, töissä tai harrastuksissa? Nämä ovat vuorovaikutustekoja, joita tehdään niin pienissä ryhmissä kuin laajemmissakin yhteisöissä. Myös jo mainittu johtaminen, ohjaaminen ja verkostojen luominen rakentuvat vuorovaikutusteoissa. Aihetta voidaan katsoa vieläkin etäämmältä. Yhteiskunnan tasolla erilaisilla teoilla voidaan edistää vuorovaikutusta laajojen ryhmien kesken ja raja-aitojen yli.

Vuorovaikutusteolla voidaan siis saavuttaa myönteisiä vaikutuksia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, -suhteissa ja -konteksteissa. Kaikilla tasoilla toistuvat tietyt perusasiat: ollessamme vuorovaikutuksessa pyrimme luomaan merkityksiä, ymmärtämään toisiamme, kuuntelemaan ja tulemaan kuulluiksi.

Vuorovaikutukseen liittyy mielenkiintoinen paradoksi. Se saatetaan helposti sivuuttaa päivittäisenä itsestäänselvyytenä, asiana jota jokainen luontaisesti osaa ja joka totta kai ”sujuu”. Samalla tunnistamme, että monet ihmiselämän ja yhdessä toimimisen kompastuskivet liittyvät vuorovaikutukseen ja sen haasteisiin. Puheviestinnän alalla hyväksytäänkin laajasti ajatus siitä, että vuorovaikutusta voidaan kehittää. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi yksilöiden tai yhteisöjen vuorovaikutuskäytänteiden, välineiden tai osaamisen kehittämistä. Toisaalta tietoisuuden lisääminen vuorovaikutukseen liittyvistä eettisistä seikoista voi olla teko jolla saadaan aikaan myönteisiä vaikutuksia.

Nyt siis kysymmekin Sinulta, missä olet huomannut teon, joka on edistänyt ihmisten välistä vuorovaikutusta myönteisellä tavalla? Kuka tai mikä taho on tuon teon takana? Mihin ja millä tavoin se on vaikuttanut myönteisesti? Jokainen meistä voi havaita näitä tekoja ympärillään. Ehdota rohkeasti Prologos ry:lle omaa havaintoasi! Ehdotuksia voi jättää verkkosivuillamme 16.5. asti.

Tessa Horila
Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto
Prologos ry:n tiedottaja

Category: Uncategorized

KUN VÄITTELIN 20 VUOTTA SITTEN

Posted on by 2 comments

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten astuin Jyväskylän yliopiston vanhaan juhlasaliin väittelemään, sillä väitöstilaisuuteni oli 9.3.1996. Vastaväittäjänä oli teeveestäkin tuttu dosentti Veijo Hietala ja kustoksena professori, silloin jo rehtorina toiminut, Aino Sallinen. Puheviestinnän alan väitöskirjani otsikko oli Toimittaja televisiossa. Televisioesiintyminen vuorovaikutuksen näkökulmasta. Se oli puheviestinnän alan neljäs väitöskirja Suomessa.

Itse väitöspäivä oli jännittävä, kuten varmaan kaikille. Väitöstilaisuudesta en muista paljoakaan, korkeintaan yhden kysymyksistä. Vastaväittäjä tosin osasi sopivasti viihdyttää yleisöä. Lisäksi muistan tunteen, joka valtasi tilaisuuden aikana, että kyllä minä tämän tutkimusalueen hallitsen. Vähän ennen tilaisuuden loppua muistan myös katsoneeni kelloa mielessäni kysymys, että eikö tämä koskaan lopu; alun vireystilan laskettua alkoi siis väsymys ottaa voiton.

Kun muistelen oman väitöskirjani tekemistä, niin voin todeta monen asian muuttuneen tohtorikoulutuksessa, vaikka väitöskirjan kirjoittaminen on edelleen varsin samanlainen prosessi. Jälkikäteen myös huomaa, että omat kokemukseni väitöskirjan tekemisestä ovat vaikuttaneet toimintaani väitöskirjojen ohjaajana.

 

Väitöskirjaa apurahalla

Tein väitöskirjan apurahojen turvin. Olin onnekas, sillä sain apurahan heti ensimmäisellä hakukerralla. Tuolloin apurahojen hakijoita oli kuitenkin jaettavan rahan määrään suhteutettuna nykyistä vähemmän. Tein väitöskirjaa apurahalla kolme ja puoli vuotta yliopiston ja kahden eri säätiön rahoituksella enkä osannut edes haaveilla jostakin eläkemaksuista tai muista etuuksista. Työhuoneen toki sain yliopistolta. Apurahatutkijan leipä oli kapea mutta elo huoletonta. 1990-luvun lama koetteli tuolloin pahiten yliopistoja. Olin apurahatutkijana ainoana töissä päivinä, joina muu henkilökunta oli pakkolomalla.

Olin ensimmäisiä humanisteja, joiden voi sanoa olleen tohtoriputkessa. Aloin siis tehdä väitöskirjaa hyvin pian valmistumiseni jälkeen ja tein sitä täysipäiväisesti muutaman vuoden apurahalla, minkä seurauksena väittelin kohtuullisen nuorena. Muistan tuolloin myös kuulleeni päivittelyä, että nykyään väitellään liian nuorina, jolloin väitöskirjaan ei tule elämänkokemuksen tuomaa syvyyttä. Noihin aikoihin saattoi vielä käydä niin, että väitöskirja jäi tutkijan tärkeimmäksi tutkimukseksi. Itse kuitenkin jo tuolloin ajattelin, että väitöskirja on kuin ajokortti, jonka jälkeen on lupa tehdä oikeasti tutkimusta. Siitä se ura vasta alkaa – eikä suinkaan pääty.

Väitöskirjaa tehdessäni koin tutkimisen intohimoa. Koskaan sen jälkeen en enää ole ollut yhtä innostunut tutkimuksesta. Työ ei ollut helppoa, mutta tuntui silti sujuvan leikiten. Halusin lukea tutkimastani aiheesta kaiken, ymmärtää asiat perusteellisesti, keksiä jotain uutta ja löytää jotakin oleellista. Näin jälkikäteen arvioituna väitöskirjani oli ihan hyvä, mutta ei mikään tieteellinen timantti. Monen asian tekisin nyt toisin.

 

Ohjaaminen on muuttunut

Tuolloin ainakaan humanistisissa tieteissä ei vielä paljon puhuttu väitöskirjan ohjaamisen tärkeydestä. Minä ja kollegani teimme väitöskirjamme yksin. En edes odottanut ohjaajien puuttuvan tekemisiini, sillä he ohjasivat sen verran kuin silloin katsottiin sopivaksi: tutkimussuunnitelma tarkistettiin seminaarissa, lisensiaatin työstä sai palautteen ja väitöskirjan käsikirjoitus luettiin. En kaivannut enempää ohjausta enkä olisi ehkä ollut sitä valmis ottamaan vastaankaan. Vasta, kun itsekin olin väitöskirjan ohjaajana 2000-luvulla, ohjaukseen alettiin valtakunnallisesti kiinnittää huomiota. Jälkikäteen toki ymmärrän, että työstä olisi tullut parempi, jos joku ulkopuolinen olisi useammin kiinnittänyt huomiota sen kulkuun.

Tuolloin ei myöskään ollut juurikaan mitään erillisiä kursseja tohtoriopiskelijoille. Pakollisia jatko-opintoja oli paljon, mutta niitä tehtiin esimerkiksi esseinä tai suorittamalla lisää muiden aineiden opintoja. Itselleni on jäänyt mieleen erityisen myönteisenä kokemuksena, ainakin sosiaalisessa mielessä, mahdollisuus päästä viikoksi televisiotuotantoa käsittelevälle tohtoriopiskelijoiden kurssille Tanskaan. Siellä rakentui ensimmäinen oman tohtoriseminaarin ulkopuolinen verkosto kotimaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin.

 

Väitöskirja ja sen seuraukset

Väitöskirjani on suomenkielinen monografia, kuten silloin useimmat humanistisissa tieteissä olivat, vaikka jo silloin peloteltiin, että tällaiset väitöskirjat jäävät hyllyyn pölyttymään. Joku uhkarohkea oli jo tehnyt artikkeliväitöskirjan, mutta sitä pidettiin humanisteille vähän sopimattomana muotona. Ne, jotka tähtäsivät akateemiselle uralle, kirjoittivat työnsä englanniksi. Itse en erityisesti tähdännyt minnekään vaan tein vain sitä, mikä oli kivaa, ilman suuria suunnitelmia. Viimeisen vuoden ajan väitöskirjan teossa minua motivoi eniten se, että pääsisin järjestämään karonkan. Muistan, kun olin pari vuotta aikaisemmin ensimmäisessä karonkassa ja siellä oli niin kivaa, että halusin päästä järjestämään omat juhlani mahdollisimman pian.

Kirjoitin väitöskirjani pohjalta kaksi artikkelia kansainvälisiin lehtiin. Toinen on edelleen ehkä viitatuin artikkelini. Toisesta en tiedä, onko sitä kukaan koskaan lukenut, vaikka se julkaistiin niin sanotusti paremmassa lehdessä. Nämä julkaisut ovat kuitenkin olleet erinomainen alku omalle kansainväliselle julkaisemiselleni ja vaikuttaneet uralla etenemiseen.

Väitöskirjani sai aikanaan paljon mediahuomiota, sillä toimittajia kiinnostaa toimittajista tehdyt tutkimukset. Lehtijuttuja oli useita, ja minua haastateltiin jopa televisioon. Kaksi kirja-arvosteluakin väitöskirjasta tehtiin. Toinen arvostelu oli hyvä ja asiallinen. Toisesta olen edelleen hieman katkera, sillä arvioija ei ymmärtänyt mitään tutkimuksesta ja kritisoi sitä täysin epäoleellisista asioista. Varsin hyvin siis näyttää jäävän mieleen kritiikki, joka ei tunnu oikeaan osuneelta.

Väitöksen jälkeen koin myös väitösmasennusta, mikä lienee aika tyypillistä. Monen vuoden työ tuli valmiiksi, joten alitajunnassaan jotenkin odotti, että tavoitteen saavuttaminen muuttaisi elämää dramaattisesti. Mutta mikään ei juurikaan muuttunut, ainakaan myönteiseen suuntaan. Jouduin vapaasta apurahatutkijan työstä epäkiitolliseen assistentin tehtävään ja tuntui, ettei yhtään uutta ovea auennut välittömästi.

 

Jälkikäteen katsottuna

Vaikka muistikuvani väittelemisestä eivät ole pelkästään ruusuisia, niin kaiken kaikkiaan loppusaldo on ilman muuta myönteinen. Tohtorin tutkinto on ollut edellytys niihin tehtäviin, joita olen väittelemisen jälkeen tehnyt. Olen hankkinut väitöskirjallani asiantuntemuksen, jota olen voinut myöhemmin hyödyntää. Opin myös itsestäni sen, että väitöskirjan kirjoittamisen kaltainen työ on sitä, mistä kaikkein eniten nautin. Näkisin, että yleisesti tohtoriopiskelijoiden tilanne on kehittynyt parempaan suuntaan: apurahankin aikana eläke karttuu, ohjaukseen panostetaan ja erilaisia kursseja väitöskirjatutkijoille on paljon.

Kun muistelen väitösprosessiani, ymmärrän myös, että omat kokemukseni väitöskirjan tekemisestä ohjaavat käsityksiäni siitä, miten väitöskirja kannattaisi tehdä. Esimerkiksi mielestäni paras tapa tehdä väitöskirjaa on tehdä kuten itse tein, eli pyrin keskittymään pelkästään siihen ja tein sitä kuin mitä tahansa muuta työtä. Lisäksi kantapään kautta oppineena uskon, että mitä useampi silmä tarkastelee väitöskirjaa sen eri vaiheissa, sitä parempi on lopputulos. Tämän takia myös artikkeliväitöskirja on usein monografiaa laadukkaampi, koska sen osat ovat hioutuneet usean arvioijan ansiosta.

Pidän itselleni tärkeänä, ettei ohjattavalleni jää tunnetta, että on tekemässä väitöskirjaa aivan yksin. Pyrin olemaan tarvittaessa saatavilla. Lisäksi kaikki kansainvälinen toiminta, julkaiseminen, konferenssit ja tohtorikurssit ovat tohtoriopiskelijalle kannattava sijoitus tutkijanuran kannalta.

Itsestäni tuntuu, ettei väitöstyöstäni niin kauhean kauan ole aikaa. Herääminen tosin tapahtui, kun nykyiset opiskelijani kysyivät täysin vakavissaan, että voiko vielä viitata teoksiin, jotka on julkaistu 1990-luvulla. Olin aluksi kysymyksestä järkyttynyt, mutta sitten tajusin, että väitöskirjanihan on julkaistu ennen kuin osa heistä on edes syntynyt. Kaksikymmentä vuotta on kieltämättä pitkä aika, mutta edelleen väitöskirjaani saa viitata.

Pekka Isotalus
Puheviestinnän professori
Prologoksen puheenjohtaja

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company