Monthly Archives: May 2016

MIKÄ MEIDÄT SAA LIIKKEELLE?

Posted on by 0 comment

Ja nyt ei puhuta urheilusta vaan vuorovaikutuksesta ja käyttäytymisestä. Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa puhuttiin koulukiusaamisesta ja siitä, miten sitä voitaisiin ennaltaehkäistä ja kuinka siihen tulisi puuttua. Keskusteluissa ei puhuttu vain meidän koulusta tai meidän kunnasta tai kaupungista vaan kokonaisista maista, valtioista ja maanosista. Asiat alkoivat näyttää hyvin monimutkaisille, kun puhe kääntyi länsimaiden ulkopuolelle. Miten kiusaaminen ymmärretään eri puolilla maailmaa? Kuinka yleistä se on? Liittyykö ilmiöön ja sen tyypillisiin piirteisiin joitakin globaaleja trendejä?

Keskustelut saivat minut pohtimaan muutosta ja sitä, mikä saa meidät ihmiset liikkeelle, toimimaan toisin ja muuttamaan käyttäytymistämme silloin, kun se ei ole toimivaa, tehokasta, eettisesti kestävää tai tavoittelemisen arvoista. Kiusaaminen on hyvä esimerkki ilmiöstä, josta on jo varsin paljon tutkittua tietoa. Jo arkikokemuksen pohjalta tiedämme, että pitkäkestoinen ja vakava kiusaaminen voi vaikuttaa kiusatun oppilaan hyvinvointiin kouluvuosina ja paljon myöhemminkin. Tutkimustulokset osoittavat, että myös toisten kiusaaminen voi johtaa myöhemmin elämässä kielteisille poluille esimerkiksi ihmissuhteissa (ks. kiusaamisen kielteisistä vaikutuksista esim. Pörhölä).

Vaikka tutkimustulokset kiistatta osoittavat kiusaamisen olevan vakava kehityksellinen riski lapsen ja nuoren hyvinvoinnille, ei siihen puuttuminen tunnu enää olevan niin yksinkertaista. Monissa länsimaissa käydään parhaillaan keskustelua siitä, mitä kiusaamiselle tulisi tehdä. Verkossa tapahtuva kiusaaminen ja siihen liittyvä some -julkisuus nostavat nopeasti traagiset kiusaamistapaukset tapetille ja pian herää kysymys, kuka on vastuussa. Mikä on opettajan ja koulun vastuu? Entä vanhempien ja vertaisten? Tulisiko laissa säätää jotakin siitä, kenen tulisi puuttua ongelmaan? Miten? Missä? Milloin?

Suomessa kehitetty KiVa Koulu -toimenpideohjelma on yksi niistä harvoista kiusaamisen vastaisista toimenpideohjelmista, jonka on osoitettu vähentävän kiusaamista laajassa koe-kontrolliasetelmassa. Toista vastaavaa ei maailmalta tällä hetkellä löydy. KiVa on niin sanottu näyttöön perustuva toimenpideohjelma. Sen vaikuttavuutta on tutkittu ja sen tiedetään toimivan. Hämmentävää on se, että tutkimustieto osoittaa kiusaamisen olevan ongelma, johon tulisi puuttua ja itse asiassa siitäkin jo tiedetään jotakin, miten siihen kannattaisi puuttua. Ilmiön vakavuuden osoittaminen tutkimustietoon nojaten tai ennaltaehkäisevien toimien vaikuttavuuden osoittaminen ei kuitenkaan tunnu riittävän. Tarvitaan jotakin muutakin.

Keskustelut saattavat johtaa laajassa mittakaavassa siihen, mikä on ennaltaehkäisevien toimenpiteiden ns. hyöty-panossuhde (cost-benefit -analyysi). Miltä säästytään vaikkapa kansanterveydessä, kun resursseja kohdennetaan voimakkaasti kiusaamisen vastaiseen työhön? Kuinka monen lapsen tai nuoren elämä voidaan pelastaa? Toisaalta huomio kohdistuu myös siihen, kuinka jalkauttaa lakeja, strategioita, toimenpiteitä ja hankkeita käytännön tasolle. Strategiat ja toimenpiteet eivät auta mapissa vaan ne tulisi saada osaksi yhteisöjen arkisia käytänteitä ja olemista. Tässä tarvitaan hallinnollista osaamista ja keskeisten toimijoiden motivoitumista. Esimerkiksi koulutoimenjohtaja ja rehtori voivat käytännössä vaikuttaa siihen, millaista kiusaamisenvastaista työtä kouluissa tehdään. Kiusaamisen vastainen työ luonnollisesti vaatii myös resursseja, joista keskeisimpiä lienevät aika ja raha. Ja aikahan tunnetusti on rahaa. Koulun arjessa kiusaamisen vastaista työtä tekee opettaja. Oleellista on kysyä, kuinka saada yksittäinen opettaja vuodesta toiseen tekemään sitä verrattoman arvokasta työtä, jota kouluissa tehdään joka päivä. Kuinka tukea, motivoida ja innostaa opettajaa työssään silloinkin, kun se tuntuu raskaalle?

Kiusaaminen on vain yksi esimerkki ilmiöstä, jonka tiedetään uhkaavan hyvinvointiamme. Elämme yhteiskunnassa, jossa on runsaasti tietoa terveydestä ja hyvinvoinnista mutta aina tuo tieto ei yllä käytännön tasolle. Hyvinvoinnin edistäminen instituutioiden ja organisaatioiden sisällä tuntuu olevan kovin monesta asiasta kiinni. Isojen ideologioiden ja arvojen tuominen käytäntöön on monen tekijän summa. Kaikkien keskustelujen ja pohdintojen jälkeen, palaan aina pohtimaan uudelleen sitä, mikä meitä loppujen lopuksi liikuttaa, saa muuttamaa sosiaalista todellisuutta. Ja ei minulle oikein tule mieleen kuin yksi asia.

Tunne siitä, että jokin on tärkeää. Kaikki palautuu nähdäkseni siihen, mitä arvostamme. Tieto ei välttämättä yksin riitä. Tarvitaan tunne siitä, jokin asia on tavoittelemisen arvoinen. Niin kuin nyt esimerkiksi kasvavan ja kehittyvän pienen lapsen hyvinvointi.

Sanna Herkama, FT, Erikoistutkija, Turun yliopisto

 

 

Category: Uncategorized

JÄÄTÄVÄN TEHOKASTA

Posted on by 1 comment

Istun nuoria opiskelijoita täynnä olevassa salissa. Odotan vuoroani kertomaan heille siitä, mitä voi olla odotettavissa heidän lähtiessään maailmalle ja opiskelemaan ulkomaille vaihtoyliopistoon lukukaudeksi tai -vuodeksi. Huomaan isossa salissa lähestulkoon joka toisen opiskelijan selaavan kännykkäänsä tai tablettiaan samalla, kun vuorossa oleva alustaja kertoo opiskelijoille, miten heidän tulee toimia jos vaihtokausi keskeytyy yllättäen ja opiskelija joutuu palaamaan kotimaahansa suunniteltua aikaisemmin. Pahimmassa tapauksessa opiskelija voi joutua maksamaan jo maksetut tuet takaisin, mikäli ei osaa toimia oikein kyseisessä tilanteessa. Mietin siinä istuessani, että kuinkahan moni näistä paikalla olijoista sitten tietää, miten toimia kriisitilanteissa? Vai toivovatko he löytävänsä avun ja tiedon suoraan verkosta? Facebookista sitä tietoa voi olla hieman hankala löytää, mutta ehkä jollain kaverilla on kokemusta, tai ainakin tietoa, tai kuulopuheiden perusteella luotuja mielikuvia, vai mitä ne nyt oli?! Huolestumiseni ja aiheen pohdiskelun keskeyttää vieressäni olevan opiskelijan kännykkä, joka alkaa pauhata Youtubesta löytyneen videon ääniraitaa. Opiskelija ei edes näytä nolostuvan tilanteesta, vaan hiljentää vain ääntä vaivihkaa ja kaivaa kuulokkeet laukustaan.

Päädymme keskustelemaan aiheesta myöhemmin muiden kielikeskuksen opettajien kanssa ja eräs kollega tuskailee, että haluaisi kieltää kännykät omalla tunnillaan, muttei haluaisi itselleen hankalan ja nalkuttavan opettajan mainetta. Toinen kollega puolestaan korostaa sitä, että hän kannustaa opiskelijoita etsimään lisää tietoa luennolla esille tulleista ilmiöistä ja asioista simultaanisti jo luennon aikaan. Hän on jopa suunnitellut tehtäviä, joissa tietoa haetaan itsenäisesti tuntien aikana. Teknologia voi toimia loistavasti opetuksen ja oppimisen välineenä ja keskustelua siitä, miten se tehdään onnistuneesti todella oppimista tukevasti käydään varmasti monella areenalla. Puheviestinnässä teknologiavälitteistä vuorovaikutusta tutkitaan paljon ja tietoa aiheesta on helposti saatavilla. Tiedämme, että hyvin käytettynä teknologia helpottaa, edistää ja motivoi monessa kohdassa opiskelijoita erilaisten asioiden oppimisessa ja yhdessä tekemisessä. Tiedämme kuitenkin myös sen, että ihminen ei valitettavasti ole niin multitaskaaja,  kuin haluaisimme kuvitella. Pohdintaa edellyttävän teoreettisfilosofisen kysymyksen ja facen tai twitterin seuraaminen eivät valitettavasti onnistu hyvin yhtä aikaa. Rinnakkain ehkä, mutta yhtä aikaa emme pysty esimerkiksi kuutelemaan niin, että ymmärtäisimme kuuntelemamme kunnolla ja kirjoittaisimme samalla syvällistä ajattelua vaativaa tekstiä. Ja kuinka moni opiskelija lopulta ihan oikeasti kaivaa verkosta aiheeseen liittyvää relevanttia lisätietoa ja kuinka moni tekee jotain aivan muuta, kuten vastaa sähköposteihin, päivittää omia sosiaalisen median kanaviaan tai kuluttaa muuta sosiaalista mediaa siinä samalla, kun opettaja tai joku opiskelijatoveri tekee omaa ’suoritustaan’ luokassa? Millaisesta vuorovaikutuksesta voimme puhua tilanteessa, jossa opiskelija antaa vertaispalautetta tehdystä tehtävästä tai harjoituksesta opiskelijakollegalleen ja siinä samalla toinen selaa ja päivittää faceaan?

Vanha kortepohjalainen sääntö kuuluu, että jos olet todistettavasti nähnyt jonkun tekevän tietyn asian neljä kertaa, voi sen jälkeen asiaan viitata sanomalla, että aina. Mikäli Matin on nähty ajavan kerran ojaan, ei voida vielä sanoa, että ”toi Matti ajaa aina ojaan”. Mutta jos Matti on todistettavasti kurvannut ajokillaan ojan kautta neljä kertaa, voidaan yleisesti sanoa, että ”aina toi Matti ajelee ojissa”. Tämä periaate ei ehkä kestä akateemista tutkimusmetodista ja -eettistä tarkastelua, mutta silti voin nyt sanoa kokemukseni perusteella, että yliopiston luennoilla takarivin opiskelijoista AINA yli puolet tekee älylaitteillaan jotain aivan muuta, kuin hakee opiskelua tukevaa materiaalia. Mistä tiedän tämän? No siitä, että muutaman työpisteeni lähellä olevan luokkatilan takaseinä on lasia ja takarivin opiskelijoiden selät (ja siis läppäreiden ja kännyköiden näytöt) ovat suoraan käytävälle päin. Olen VÄHINTÄÄN neljä kertaa kävellessäni luokan ohi kiinnittänyt huomiotani siihen, että yli puolet takarivin opiskelijoista mesettää, facettaa, posottaa ja hösöttää jotain aivan muuta, kuin mitä opetuksen tulisi kaiken logiikan mukaan käsitellä. Niin perverssi sentään en ole, että olisin tarkemmin tarkastellut viestien tai tsättien sisältöjä, mutta erilaisten sosiaalisen median kanavien ja tuotteiden logot ovat kyllä aika selkeästi esillä ja näkyvillä.

Usein opiskelijat perustelevat monen asian tekemistä yhtäaikaisesti tehokkuudella ja sillä, että eivät voi jättää esimerkiksi työsähköpostejaan luennon ajaksi. Tai että he kyllä kuuntelevat muita, vaikka läppäri onkin auki pöydällä ja sinne kirjoitetaan jatkuvalla syötöllä tekstiä johonkin aivan muuhun aiheeseen liittyen. Tehokkaaksi opiskelijat ovat myös havainneet suoran lähestymisen opettajiin, usein juuri sähköpostin välityksellä, sen sijaan, että tietoa esimerkiksi luentojen ajankohdista tai paikoista etsittäisi ensin verkosta. Yllättävän moni opiskelija on myös ajatellut tehostaa opintojaan niin, ettei aikoisi suorittaa kursseja ollenkaan, vaan hoitaisi vaaditut opinnot puhumalla, tai korkeintaan jollain korvaavalla tehtävällä. Supertehokasta.

Kun keskustelemme opiskelijoiden kanssa esimerkiksi juuri kännyköiden selaamisesta toisten puhe-esitysten tai ryhmäkeskustelujen aikana, he pyörittelevät silmiään ja toteavat lähes yhteen ääneen, että ”ei kai me ny töis oikeesti siis tälleen tehä”. Niin no, tämä nyt vaan sattuu olemaan minun ja monen kollegani ’työ’. Keskusteltuamme aiheesta vielä lisää, opiskelijat kyllä ymmärtävät ’yskän’ ja usein kyseessä onkin pelkkä ajattelemattomuus. ”Kaikkihan näin tekee” muuttuu pian ”tosiaan, en mä tullut ajatelleeks”. Normi on jo muodostunut, ilman että kukaan kyseenalaistaisi sitä.

Nuorisossa on tulevaisuus. Tähän sloganiin haluaisin lopettaa, mutta täytyy kuitenkin lisätä, että nuorisossa on tulevaisuus, kunhan joku kertoo sille tehokkuuteen hurahtaneelle takarivin porukalle, että tarkoituksenmukaisuuttakin tarvitaan.

Ai niin, paitsi että sehän on minun ja meidän puheviestijöiden tehtävä. Puheviestinnän opintojaksoilla on enemmän kuin luontevaa keskustella siitä, miltä tuntuu, ja mitä tapahtuu, jos kuuntelijat ovat muissa maailmoissa ja tuijottavat silmät lasittuneita pöydällä lepäävää laitettaan juuri silloin, kun sinulla olisi jotain sanottavaa. Uusi idea tai ajatus, johon toivoisit kommentteja tai jatkokehittelyä. Tai edes sanatonta palautetta siitä, että selviät ihan hyvin ja jännityksesi ja painajaisesi siitä, että jäädyt totaalisesti tai ainakin pyörryt kesken alustuksen, olivat liioiteltuja pelkoja. Aiemmin lanseerattua kortepohjalaista mukaillen, AINA kannattaa puuttua, keskustella, herätellä ja kyseenalaistaa ja miettiä, mikä on missäkin kontekstissa, tilanteessa ja suhteessa tehokasta. Ja tarkoituksenmukaista.

Hyvää ja tarkoituksenmukaista kesää kaikille!

Lotta Kokkonen
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company