Monthly Archives: October 2016

EI OLE TYHMIÄ KYSYMYKSIÄ – PAITSI TIETEESSÄ?

Posted on by 0 comment

Kaiken sävyiset punaiset ja keltaiset lehdet kietovat kampuksen heleään värivaippaansa. Syysvaatteiden etsinnän ohella monen puheviestijän ajatukset täyttää kiehtova mutta vaativa tehtävä: oman tutkimusaiheen löytäminen. Uudet graduntekijät pohtivat tutkielmiensa rajausta ja varttuneemmat tutkijat painiskelevat rahoitushakemusten kanssa, mutta kysymys on sama: Mikä olisi hyvä aihe? Mitä tutkia?

Opetuksen ja koulutuksen parissa rohkaistaan yleisöä usein osallistumaan keskusteluun painottamalla, ettei ole tyhmiä kysymyksiä. Sopiiko periaate myös tutkimuksen tekemiseen? Onko tieteessä mahdollista esittää tyhmiä kysymyksiä?

Tutkimuskysymysten ”hyvyyttä” ja ”tyhmyyttä” arvioidaan monella tavalla ja taholla. Osa arviointikriteereistä on yleisiä, osa nimenomaan puheviestinnän alaa koskevia. Keskustelussa toistuvat muun muassa seuraavat näkökulmat:

  • Hyvän tutkimuskysymyksen edellytetään olevan tieteellisesti, yhteiskunnallisesti ja/tai käytännöllisesti relevantti. Aina ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, kenelle annetaan valta päättää, mikä sitten lopulta on relevanttia.
  • Tutkimuskysymyksen ansiona pidetään kiinnostavuutta. Vastaavasti myös se on kuitenkin toisinaan hieman epäselvää, ketä aiheen sitten lopulta pitäisi kiinnostaa. Tutkijaa itseään? Tutkimuksen ohjaajaa tai rahoittajaa? Laajemminkin tiedeyhteisöä, alan käytännön toimijoita tai yhteiskuntaa?
  • Tutkimuskysymyksiä perustellaan usein sillä, ettei jotain asiaa ole vielä tutkittu. Vaikka tutkimusaukkojen täyttäminen on monesti mielekäs argumentti, joskus voi olla paikallaan pysähtyä pohtimaan, mahtaisikohan sille löytyä jokin hyvä syy, ettei kukaan muu ole vielä kokenut asiakseen syventyä aiheeseen. Voikin olla ihan yhtä hyvä perustelu aiheenvalinnalle, että jotain on jo tutkittu. Tärkeämpää on, että tutkimuskysymykset on perusteltu pätevästi ja kytketty asiantuntevasti aiempiin tutkimuksiin. Jonkinasteinen uutuus, luovuus ja innovatiivisuus näyttäisi kuitenkin usein olevan hyvän tutkimuskysymyksen arviointikriteeri.
  • Hyvä tutkimuskysymys ohjaa toteutettavissa olevan tutkimuksen äärelle. Hyvä kysymys on selkeästi sanoitettu ja riittävän napakasti rajattu. Koska maailma on lähtökohtaisesti kiinnostava, rajatessa jää aina jotain kiinnostavaa tutkimuksen ulkopuolelle. Tärkeintä on kuitenkin, että myös rajauksen sisäpuolelle jää tutkimuksen mahdollistamissa määrin jotain mielenkiintoista.
  • Tutkimuskysymyksen hyvyyttä voidaan arvioida myös sen eettisyyden perusteella, jolloin päästään tarkastelemaan esimerkiksi tutkimuksen tarkoitusperiä ja tiedon intressejä eli sitä, miksi kysymys kysytään ja mitä sen tuottamalla tiedolla tavoitellaan. Onko tavoitteena maailman parantaminen vai sen tuhoaminen?

 

Johtamisoppaissa korostetaan, että johtajat ovat myös arvojohtajia ja että he johtavat alaisiaan arvojen avulla – tai niin kuin J. Sakari Hankamäki blogissaan osuvasti täsmentää, ei objektiivisten arvojen kuten hyvyyden (etiikka), totuuden (tiede) tai kauneuden (estetiikka) vaan subjektiivisten arvostusten avulla. Myös erilaisten tutkielmien ohjaajien, tieteellisten artikkeleiden ja rahoitushakemusten arvioijien sekä tutkimuksen strategisista pääpainopisteistä päättävien henkilöiden työ on jatkuvia arvovalintoja. Kun määritämme, mikä puheviestinnässä on tutkimisen arvoista, tärkeää ja tavoiteltavaa, määritämme samalla myös alan ydintä ja rajoja.

Jos määrittelemme ”tyhmät kysymykset” esimerkiksi hölmösti muotoilluiksi, typerästi rajatuiksi tai eettisesti harkitsemattomiksi tutkimuskysymyksiksi, tieteessä on mahdollista esittää hyvinkin tyhmiä kysymyksiä. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa suurempi ongelma on kuitenkin, mikäli tieteessä ei enää ole tilaa pysähtyä hämmästelemään elämän ja ihmisten välisen kanssakäymisen yksinkertaisia peruskysymyksiä tai mahdollisuutta kysyä myös niitä ”tyhmiä kysymyksiä”, joiden äärellä monet innovaatiot ja oudotkin asioiden väliset yhteydet ovat löytyneet.

”Hmm… Onpas outoa. Mitä jos laitankin tämän tuonne? Vaan mikäs tuo on? Entä jos…?” Käsitteellä serendipisyys viitataan tieteessä sattumalta tehtyihin oivalluksiin, keksintöihin ja löydöksiin. Kysymys ei kuitenkaan ole vain hyvästä tuurista tai onnekkaista yhteensattumista, ”happenstancesta” (happen + circumstance). Serendipisyys edellyttää tutkijalta myös aihealueen laajaa ymmärrystä sekä intuitiota: kykyä tunnistaa yllättävän löydöksen tai asiayhteyden merkitys tilanteessa, jossa alun perin tavoiteltiin jotain muuta. Sattuma suosii siis vain asiaan perehtynyttä mieltä, kuten Louis Pasteur on asian ilmaissut. Yhtä kaikki: ilman sattumia ja tyhmien kysymysten oikeita osumia moni tärkeä havainto ja keksintö olisi voinut jäädä kokonaan tekemättä.

Palaten otsikon kysymykseen: onko tieteessä sitten tyhmiä kysymyksiä? Ehkäpä tätäkin kysymystä voisi lähestyä Richard P. Feynmanin sanoin: ”I would rather have questions that can’t be answered than answers that can’t be questioned.” Jos päätämme jo etukäteen liian ahdasmielisesti sen, mitkä kysymykset ovat puheviestinnässä ”tyhmiä”, tai jos joku muu taho tekee tuon päätöksen puolestamme, voi meiltä jäädä löytämättä paljon kaunista ja kiinnostavaa, mitä emme osanneet koskaan edes toivoa kohtaavamme. Niin kauan kuin kaikki on epäselvää, kaikki on mahdollista ja myös ”tyhmä kysymys” voi olla se kaikkein viisain.

Anne Laajalahti, tutkijatohtori, FT

Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos

Category: Uncategorized

AIHEEN VIERESSÄ, ASIAN ÄÄRELLÄ

Posted on by 0 comment

Jokainen meistä lienee osallistunut elämässään niin kutsuttuun sisäpiirivitsailuun. Joskus pelkkä sana tietyllä äänenpainolla kerrottuna riittää: kaverin kanssa, työporukassa tai vaikka perheen kesken kaikki tietävät mistä on kyse ja makeat naurut on taattu. Samalla vitsin merkitys saattaa jäädä täysin aukeamatta jollekin ulkopuoliselle.

Käännetäänpä tuttu tilanne toisin päin. Kuvittele, että sinun täytyisi selittää joku tällainen sisäpiirivitsi tälle ’ulkopuoliselle’. Mistä aloittaisit? Miksi juuri tämä sana tai nimi on hauska tai merkityksellinen? Millainen tapahtuma tai tapahtumia siihen liittyy? Miksi se huvittaa juuri teitä? Mitä muita vitsejä, tarinoita tai sanaleikkejä oikeastaan täytyisi kertoa, että juuri tämä vitsi avautuisi?

Me ihmiset jaamme arjessa valtavasti tarinoita, sanaleikkejä tai esimerkiksi sisäpiirivitsejä. Usein ne saattavat näyttäytyä harmittomana jutusteluna ja ajanvietteenä. Joskus ne voivat jopa ottaa päähän – taas kesken tärkeän palaverin harhauduttiin juttelemaan aiheen vierestä. Yhteisellä tarinoinnilla, vitsailulla – eli fantasioinnilla – voidaan kuitenkin tehdä monia asioita ryhmissä ja yhteisöissä. Avaan tässä blogitekstissä hieman tekemääni tapaustutkimusta, jossa tarkastelin fantasioinnin sisältöjä ja funktioita tiimin päätöksenteossa.
Jaettujen fantasioiden maailmaa tarkastelee yksi ryhmäviestinnän klassikkoteorioista: symbolisen konvergenssin teoria (symbolic convergence theory, esim. Bormann 1972; Bormann, Cragan & Shields 2001). Teorian peruslähtökohdat voi tiivistää seuraaviin väitteisiin:

  • Ihmisillä on luontainen tarve tulkita ja antaa symbolisia merkityksiä muun muassa ihmisille, tapahtumille ja esineille ympärillämme.
  • Näitä symbolisia tulkintoja jaetaan vuorovaikutuksessa dramatisoimalla (eli jo mainituilla sanaleikeillä, tarinoilla ynnä muilla). Dramatisointi voi olla monenmuotoista aina lennokkaan fiktiivisistä tarinoista tulevaisuuden pohdiskeluun – olennaista on, että se sijoittuu välittömän nykyhetken ulkopuolelle. Esimerkiksi toistuvasti kerrottu tarina viimevuotisten pikkujoulujen huippuhetkistä voi olla dramatisointia. Samaten projektin huippumenestyksekkäästä lopputuloksesta haaveilu tai vaikka hankalasta asiakastapaamisesta valittaminen voivat olla dramatisointia.
  • Ajoittain dramatisoinnit ketjuuntuvat: esimerkiksi toisen aloittama tarina innostaa ryhmän muita jäseniä jatkamaan samasta aiheesta, lisäämään siihen vivahteita ja yksityiskohtia tai kuljettamaan juonta eteenpäin. Tyypillisesti tällaisessa tilanteessa keskustelun tahti kiihtyy, nauru tai muut tunneilmaisut lisääntyvät, ja syntyy niin kutsuttu fantasiaketju. Tämän ketjun sisältö muodostaa fantasiateeman, jolla voi olla esimerkiksi juoni, päähenkilöitä, ja/tai tapahtumapaikka.

 

Jotkut fantasiateemat päätyvät toistumaan ja vakiintumaan vuorovaikutuksessa. Niistä alkaa muodostua niin kutsuttu jaettu symbolinen todellisuus, jonka puitteissa rakennetaan merkityksiä esimerkiksi yhteisistä arvoista, vihollisista, liittolaisista sekä jaetuista onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksista. Toisin sanoen rakennetaan yhteistä identiteettiä.

Osana tiimien vuorovaikutusosaamista käsittelevää väitöskirjatutkimustani olen tutkinut tätä ilmiötä tiimin päätöksentekovuorovaikutuksessa. Minua kiinnostavat sekä päätöksenteossa esiintyvien fantasioiden sisällöt että se, mihin niitä käytetään. Laadullisessa tapaustutkimuksessa analysoin dramatisointia erään kulttuurialalla toimivan itsenäisen tiimin kokouksissa.

Vielä julkaisemattoman tutkimukseni tulokset osoittavat muun muassa, että tutkimani tiimi käyttää fantasioita monipuolisesti ja luovasti päätöksenteossaan. He esimerkiksi muistuttavat toisiaan tiimin menneistä päätöksistä, vahvistavat tuoreita päätöksiä sekä argumentoivat ja suostuttelevat dramatisoimalla. Olikin erittäin kiinnostavaa havaita, että kyseinen pitkään toiminut tiimi rakensi ja lujitti fantasioimalla yhteistä ymmärrystään esimerkiksi tavoitteistaan ja keskinäisistä suhteistaan. Vuorovaikutuksessa mm. vitsailtiin toisten luonteenpiirteistä ja dramatisoitiin tiimin ulkopuolisista uhkista, kuten taloudellisista paineista. Lisäksi fantasiointi vaikutti konkreettisesti siihen, miten ja millaisia päätöksiä tehtiin.  Esimerkiksi kiistatilanteessa joku jäsenistä saattoi suostutella muut osallistumaan omaa näkökulmaansa tukevaan fantasiaketjuun.

Symbolisen konvergenssin teorian kehittäjä Ernest Bormann on huomauttanut, että on todennäköistä, että miltei mikä ryhmä hyvänsä päätyy tavalla tai toisella dramatisoimaan päätöksenteko- tai ongelmanratkaisukeskustelussa. Näin voi tapahtua, vaikka pyrkimys olisi pelkästään rationaaliseen, tehokkaaseen keskusteluun. Sen lisäksi, että ilmiö on tavallinen, se voikin olla jopa hyödyllinen. Dramatisoimalla rakennetaan paitsi yhteisymmärrystä, myös yhteistä identiteettiä. Lisäksi kinkkisessä tilanteessa ajautuminen ’aiheen viereen’ voi toimia luovuuden lähteenä. Irrottautuminen ratkaisupaineesta voi synnyttää uudenlaisia ideoita, jopa yhteisen ahaa-elämyksen.

Ryhmien päätöksenteon tutkimus on monin osin painottunut rationaalisuuden ja tehokkuuden tarkasteluun. Ymmärrettävästi työelämässäkin kaivataan usein vinkkejä siihen, miten voisimme toimia ripeämmin ja tehokkaammin. Väitän kuitenkin, että kiireen, tehostamisen ja asiakeskeisyyden rinnalla joskus voikin olla juuri paikallaan eksyä aiheen ja aikataulun viereen. Päätöksenteko työelämän tiimeissä ei yleensä ole suoraviivainen, hetkessä tapahtuva halki-poikki-pinoon -juttu, vaan yhteistä merkityksentämistä, keskustelua ja ymmärrystä vaativa pitkäkestoinen prosessi. Dramatisoinnin avulla voidaan esimerkiksi pyrkiä niin sanotusti samalle aaltopituudelle tai kehittää erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Toisaalta omassa yhteisössä vallitsevia fantasioita voi olla hyvä tarkastella paikoin myös kriittisesti. On mahdollista, että ne esimerkiksi vaivihkaa luovat epätasa-arvoa tai perustuvat paikkaansa pitämättömille oletuksille. Niistäkin kannattaa siis paikoin ottaa etäisyyttä tai kysäistä suurennuslasin kanssa: millaisista palasista meidän yhteiset fantasiamme muodostuvat?

Seuraavan kerran kun palaverissa, lounaspöydässä tai työpaikan käytävällä ajaudutaan aiheen viereen fantasioimaan nykyhetken ulkopuolelle, suosittelen olemaan korvat höröllä. Saatat oppia yllättävän paljon oman tiimisi, työyhteisösi tai organisaatiosi identiteetistä, arvoista tai jopa siitä, miten teette päätöksiä.

Tessa Horila
Puheviestinnän väitöskirjatutkija, FM
Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos
Prologos ry:n tiedottaja

 

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company