Monthly Archives: February 2017

“MINÄ JUON NYT KAHVIA” KOSKA PUHEVIESTINNÄN OPETTAJA ON VAPAALLA?

Posted on by 1 comment

Mitä eroa on esimerkiksi matemaattisen ongelman ja kuunteluosaamisen opettamistapahtumalla korkeakoulussa? Molemmat opettajat ovat alansa ammattilaisia, heillä on ehkä jonkin verran pedagogista koulutusta ja ehkäpä kokemuksen tuomaa ammattitaitoa. Onko kuitenkin niin, että puheviestinnän opettaja opettaa substanssinsa lisäksi omalla olemuksellaan ja esimerkillään? Tässäkin tilanteessa puheviestinnän opettaja toimisi esimerkkinä kuuntelevasta ihmisestä vuorovaikutustilanteessa. Riittääkö tämäkään? Pitääkö puheviestijän olla samalla esimerkillinen viestijä? Pitääkö oma asiantuntemus ja pätevyys tuoda esiin myös selkeästi jäsenneltynä vuorovaikutteisena opetuksena? Kuinka paljon pitää huolehtia omasta nonverbaalisesta viestinnästään? Entä, miten otetaan erilaiset normit huomioon viestinnässä?

Entä kun opetustilanne on loppu ja edellä mainitut opettajat päätyvät kahvihuoneeseen. Onko nyt aika vaihtaa vapaalle, vai onko puheviestijä työyhteisössäänkin asiantuntijuusalansa vanki. Onko hänen tehtävänsä toimia konfliktinratkaisijana, vuorovaikutuksen mahdollistajana? Missä vaiheessa puheviestinnän opettaja saa vain juoda kahvia?

Näitä aiheita pohdimme tammikuisessa Laapu (Laatua puheviestinnän opetukseen) -verkoston symposiumissa pitämässämme työpajassa Turussa. Laapun toiminnassa merkittäviä teemoja ovat ”verkostoituminen, kollegiaalisuus, tiedon ja hyvien käytänteiden jakaminen, tutkimusperustainen opetus ja työelämälähtöisyys.”

Halusimme työpajassa tuoda esille sitä, kuinka me puheviestinnän opettajat opetamme aihetta, jota havainnollistamme taidoillamme, tiedoillamme ja kehollamme. Olemme usein työ- ja muissakin yhteisöissämme niitä, joiden odotetaan toimivan tietyllä tapaa ja ohjeistavan muitakin rakentavaan vuorovaikutukseen. Millaisia vaikutuksia tällä on esimerkiksi työntekoon ja jaksamiseen? Edellisessä ProBlogissa esitettiin mm. seuraavat kysymykset ”Mitä työ vaatii? Millaista osaamista työmme edellyttää? Riittääkö, että olemme puheviestintätieteen asiantuntijoita?” ja pohdittiin myös työnohjauksen saatavuutta. Me laajennamme nämä kysymykset kattamaan myös luokkahuoneen ulkopuoliset tilanteet.

Työpajan keskusteluissa kävi ilmi, että puheviestijät kokivat olevansa hyvin tietoisia viestinnästään ja ottivat paljon vastuuta viestinnän onnistumisesta. Osassa tilanteista tämä koettiin raskaaksi. Työpajassa myös dramatisoitiin tilanteita, joissa puheviestijät kokevat toimivansa omien normaalien viestintätapojensa ja -osaamisensa vastaisesti. Mieleen jäävä oli esimerkiksi kohtaus, jossa puheviestijä teki töitä tietokoneella ja työkaveri avautui hänelle asioista. Kesken avautumisen puheviestijä katsoi monta kertaa kiireeseen vedottuaan työkaveria silmiin ja sanoi: ”Turpa kiinni Sinikka!”.

Tässä kevään kynnyksellä haluammekin herättää ajatuksia siitä, missä menevät vuorovaikutustyöläisen jaksamisen rajat. Jotenkin hersyvä oli myös dramatisoinneissa esitetty tilanne, jossa hautajaisissa pappi pyysi surevaa omaista pitämään muistopuheen, koska omainen ”oli puheviestinnän ammattilainen”. Ehkei meille käy aivan näin, mutta miten rajataan ne ajat, jolloin ei tarvitse osata? Joiltakin osin samaa varmasti miettivät myös puheviestintätieteen tutkijat ja muissa vuorovaikutusammateissa toimivat asiantuntijat.

Toisaalta puheviestijällä on myös usein halua ja taitoa vuorovaikutuksen tiedostamiseen ja tehostamiseen. Monelle meistä puheviestijyyden suola on kyky havainnoida omaa toimintaa ja ajatuksiakin. Ehkä tähän liittyy osalla tarve olla esillä ja vielä useammalla taito toimia niin, että opiskelijat lähtevät mukaan vuorovaikutukseen. Puheviestijät saavatkin usein hyvää palautetta asiakastyytyväisyystyyppisissä palautteenannoissa. Voidaan kuitenkin pohtia, onko show aina tarpeen oppimisen kannalta? Mitä opiskelijat todella oppivat? Muistavatko he vain viihdyttävän ja valovoimaisen viestinnänopen? Onko viestinnän osaamisella ja siihen paneutumisella jokin raja, jossa se alkaa olla valheellista?

Asiaa pohtiessamme huomaamme, että tekstimme täyttyy kysymysmerkeistä. Vastaukset ovat varmasti hyvinkin henkilökohtaisia ja vaihtelevat urakaaren aikana.

Palataan lopuksi otsikkoomme: koska voi sanoa, että nyt juon kahvia?

 

Johanna Järvelin-Suomela

puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus

 

Riikka Järvelä

puheviestinnän opettaja, Helsingin yliopisto

Category: Uncategorized

HELPPOA DIIPPADAAPPAA KOKO HOMMA

Posted on by 0 comment

Olen jakanut opiskelijat harjoitteluryhmiin. Tarkoitus on käynnistää asiakasneuvonnan harjoittelu rennossa ja kannustavassa ilmapiirissä. Kurssilla on käsitelty jokaisen ryhmäläisen osallistumisen vaikutusta muiden oppimiseen ja yhteisistä työskentelytavoista on sovittu. Harjoittelu alkaa. Yhtäkkiä yhdestä ryhmästä opiskelija syöksyy hysteerisesti itkien ulos luokasta.

Vuorovaikutusharjoitukset ja ylipäätään puheviestinnän opetustilanteet herättävät voimakkaita muistoja ja tunnereaktioita. Esimerkiksi nuoruuden ja kouluaikojen monenkirjaviin vuorovaikutustilanteisiin voi liittyä rankkoja tunnemuistoja, kuten joutumista kielteisen huomion kohteeksi tai suoranaisia nöyryytyskokemuksia. Ihminen muistaa traumaattiset kokemukset vielä vanhanakin. Tunnistatko sinä omasta elämästäsi tilanteita, joissa olet ollut kielteiseksi kokemasi huomion keskipisteenä? Millainen tilanne oli? Keitä tilanteessa oli läsnä? Mitä teit? Mitä muut tekivät? Mitä vuorovaikutuksessa ihmisten kesken tapahtui? Millaisia kielteisiä vuorovaikutuskokemuksia mieleesi palautuu? Aina emme ole välttämättä edes tietoisia kaikista niistä kokemuksista, jotka vaikuttavat vuorovaikutustilanteessa.

Annan opiskelijoille tehtäväksi mielestäni helpon, monissa ryhmissä onnistuneeksi ja ilmapiiriä lämmittäväksi koetun improharjoituksen. Ryhmissä on iloinen ja jopa hulvaton meininki. Opiskelijat näyttävät silminnähden nauttivan harjoituksista, joissa he saavat päästää luovuutensa valloilleen. Tulee keski-ikäisen naisopiskelijan vuoro harjoitella. Noustuaan seisomaan pienryhmänsä eteen, hän yllättäen alkaa täristä ja purskahtaa itkuun.

Tiedämmekö, miksi näin kävi? Mistä itku kumpusi? Mitä opiskelijoiden kesken tapahtui? Vaikuttiko ryhmä naisopiskelijan reaktioon vai johtuiko voimakas tunnepurkaus opiskelijan menneisyydestä? Opiskelija kertoi seuraavissa harjoituksissa koko ryhmälle olleensa nuoruudessaan vuosikausia rankan koulukiusaamisen kohteena. Tämän lisäksi hänellä oli kuormittava elämäntilanne pienten lasten äitinä, opiskelun, parisuhdehaasteiden ja työn yhteensovittamisessa. Opiskelijan mukaan pienryhmän eteen astuminen oli nostanut vanhat tunteet kouluajoilta pintaan.

Olen päivän opetustilanteeseen tullessani iloinen ja hyvällä tuulella. Viikonloppu oli rentouttava ja minua suorastaan hykerryttää edessäpäin koittava talviloma perheen kanssa. Tulen näihin harjoituksiin hyvillä mielin, harjoitukset on hyvin suunniteltu ja opetuskonsepti useilla ryhmillä testattu – homma toimii. Opiskelija purskahtaa yhtäkkiä itkuun. Säikähdän: mitä tapahtui? mitä minä tein? mitä opiskelijat tekivät keskenään? mistä moinen reaktio? Tunnen voimattomuutta, epävarmuutta, olen hämmentynyt, tilanne ahdistaa minua. Mitä teen?

Opetustyössä oleellista on oppia erottamaan oma alkuperäinen tunnetila ja opiskelijan esimerkiksi voimakkaan tunnereaktion aiheuttama muutos omassa tunnetilassa tyyliin huomaan, että minua ahdistaa opiskelijan reagointi voimakkaalla itkulla. Opiskelijan tunnetila tarttuu herkästi opettajaan. Opiskelijan tunteet tulevat suorastaan ihon läpi. Mitä työ vaatii? Millaista osaamista työmme edellyttää? Riittääkö, että olemme puheviestintätieteen asiantuntijoita? Mistä ammentaa osaaminen ja voima täysin yllättävien, puun takaa tulevien tilanteiden käsittelyyn? Mistä saada työnohjauksellista tukea?

Yliopisto-opetukseen tähtäävässä koulutuksessa tunneosaamisesta ei välttämättä puhuta. Vaikka kyse on ihmissuhdetyöstä, ihmisen kohtaamisen taitoja ei juurikaan opeteta. Myös aihetta käsittelevää tutkimustietoa vaikuttaa olevan varsin vähän saatavilla. Opettajien puheviestintähuolia käsittelevässä tutkimuksessa on keskitytty lähinnä opetusmenetelmien, oppisisältöjen tai asiantuntijana suoriutumisen tarkasteluun. Joitakin tutkimuksia löytyy opetustyön tunnekuormasta, mutta ne eivät anna konkreettisia ratkaisukeinoja käytännön ongelmatilanteisiin. Aihe on opetustyöhön kiinteästi liittyvä ja oleellisen tärkeä. Olisiko tämä helppoa diippadaappaa koko homma siis jopa tutkimisen väärti?

 

Sanna Niskanen, yliopisto-opettaja

Marja-Leena Hyvärinen, yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus, Kuopion kampus

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company