Monthly Archives: April 2017

JOHTAMINEN ON VUOROVAIKUTUSTA – KÄYTÄNNÖN JA TEORIAN KOHTAAMINEN

Posted on by 0 comment

“Yrityksemme koko toiminta lähtee kulttuurista, jossa painotetaan jatkuvan vuorovaikutuksen merkitystä. Yrityksessämme sisäinen keskustelu on jatkuvaa ja läpinäkyvää. ”

Näin kuvasi Goforen toimitusjohtaja Timur Kärki yrityksensä sisäistä viestintää puhuessaan Prologoksen tiedekahveilla, joiden teemana oli johtajan vuorovaikutus.

Gorofe on digitaalisia palveluja tuottava teknologiayritys, joka valittiin tänä vuonna Suomen parhaaksi työpaikaksi. Se pyrkii monen muun nykyisen yrityksen tapaan olemaan matalan hierarkian organisaatio, jossa johtajan vuorovaikutusta kuvaa välittömyys.

Sisäinen sosiaalinen media on Kärjen mukaan Goforelle erityisen tärkeä juttu. Siellä käydäänkin jatkuvasti keskustelua eri teemoista. Myös yrityksen johto on sitoutunut viestimään, vastaamaan ja kommentoimaan yrityksen sisäisellä keskustelufoorumilla. Yrityksen kulttuuriin kuuluu keskustelu ja avoin viestintä. Ahkeran keskustelun ohessa asiat kehittyvät.

Samassa tilaisuudessa kerroin maaliskuussa julkaistusta kirjastamme Vuorovaikutus johtajan työssä. Erityisesti puheenvuorojen jälkeisessä keskustelussa käytännön ja tutkimuksen näkökulmat hyvästä johtamisviestinnästä täydensivät hyvin toisiaan.

Keskusteleva organisaatio

Timur Kärjen kuvaus Goforen sisäisestä keskustelufoorumista ja sen tavoitteista vastasi lähes täysin kirjassamme esiteltyä näkökulmaa hyvästä johtamisviestinnästä. Professori Boris Groysberg ja konsultti Michael Slind  pitävät hyvän johtamisviestinnän edellytyksenä sitä, että johtaja hyödyntää kasvokkaisviestinnän periaatteita uudenlaisessa keskustelevassa organisaatiossa. Suuressa määrin keskustelu tapahtuu tänä päivänä teknologian välityksellä.

Groysberg ja Slind ovat tiivistäneet näkemyksensä neljään pääkohtaan: läheisyys, vuorovaikutteisuus, mukaan ottaminen ja intentionaalisuus. Ensin johtajan pitäisi pyrkiä alaistensa kanssa keskustelemalla läheisyyteen ja vuorovaikutukseen henkilökohtaisella tasolla. Tämä oli selvästi myös Goforen toimitusjohtajan tavoite.

Teknologia vuorovaikutuksen apuna

Toinen pääkohta, vuorovaikutteisuus, käy myös yksiin Goforen tavoitteiden kanssa. Vuorovaikutteisuus tarkoittaa viestintäteknologian hyödyntämistä vuorovaikutuksessa. Johtaja voi käyttää teknologian suomaa vuorovaikutteisuutta myös läheisyyden rakentamiseen olemalla läsnä teknologian tarjoamissa välineissä. Johtaja voi myös omalla osallistumisellaan rakentaa vuorovaikutteista kulttuuria organisaatioon.

Johtamisviestintä on mukaan ottamista

Mukaan ottaminen tarkoittaa Groysbergin ja Slindin mukaan sitä, että työntekijöistä tulee viestinnän vastaanottajien sijaan viestinnän tekijöitä. Tavoitteena on siis, että organisaation viestintäosaston lisäksi kaikki työntekijät loisivat sisältöjä yhteiseen keskusteluun. Goforessa tämä näyttää toteutuvan: työntekijät osallistuvat Kärjen mukaan aktiivisesti keskusteluihin ja myös aloittavat niitä.

Keskustelu on tavoitteellista

Viimeinen periaate Groysbergillä ja Slindillä on intentionaalisuus, eli keskustelulla täytyisi olla jokin tarkoitus. Keskusteleva organisaatio ei ole itsetarkoitus, vaan sen pitäisi parantaa organisaation toimintaa sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Johtajilta tämä edellyttää sitä, että he antavat suuntaa työntekijöiden viestinnälle ja keskustelulle. Vuorovaikutuksen tavoite on, että strategia ymmärretään ja sitä tuetaan ja että keskustelusta tulee strategiaa eteenpäin ajava voima. Juuri näin tässä palkitussakin työpaikassa näytti tapahtuvan.

Johtaminen on kumppanuutta

Toinen esimerkki käytännön ja teorian yhtenevyydestä ilmeni, kun Timur Kärki kertoi yrityksen nopeasta kasvusta ja vinhasta rekrytointivauhdista. Nopeasti kasvavassa yrityksessä toimitusjohtajalla on vaikeuksia muistaa kaikkien työntekijöiden nimet ja tutustua niin hyvin, että tietäisi henkilöistä muutakin kuin vain työasioita.

Vuorovaikutuksen tutkimuksen näkökulmasta kyse on siitä, että kun yritys kasvaa, johtajan vuorovaikutussuhteet alaistensa kanssa muuttuvat. Vaikeuksista huolimatta Kärki selvästi pyrkii työntekijöidensä kanssa kumppanuuteen, jota tunnettu LMX-teoria (Leader-Member Exchange theory) pitää tavoiteltavana vuorovaikutussuhteen asteena johtajan ja johdettavan välillä.

Kumppanuudessa johtajalla ja johdettavalla on LMX-teorian mukaan mahdollisuus vaikuttaa toinen toisiinsa, ja he jakavat paljon työtehtäviin ja muihin asioihin liittyvää tietoa keskenään. Suhteessa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus, luottamus ja sitoutuneisuus. Johtaja ja johdettava voivat sekä kritisoida että tukea toisiaan, mikä vahvistaa heitä ja heidän työsuhdettaan. Kahdesta toisilleen vieraasta henkilöstä on tullut tuttavuuden kautta kumppaneita, mikä on molemmille eduksi. Goforessa tällaiset vuorovaikutussuhteet tuntuivat olevan arkipäivää.

Timur Kärki oli selvästi ymmärtänyt tällaisten vuorovaikutussuhteiden merkityksen ja sen, miksi niihin kannattaisi pyrkiä myös yrityksen kasvaessa. Teorian näkemys yrityksen muuttuvasta tilanteesta on, että vaikka kumppanuus ei olisi kaikkien kanssa mahdollista, johtajalla on velvollisuus antaa kaikille johdettaville mahdollisuus luoda kumppanuutta hänen kanssaan. Näin johtaja lisää korkealaatuisia suhteita organisaatiossa, mikä vuorostaan parantaa organisaation tulosta.

Prologos tarjosi tiedekahveilla erinomaisen areenan käytännön ja tutkimuksen näkemysten kohtaamiselle johtajien vuorovaikutuksesta. Vaikutti siltä, että eri puolilla kahvipöytää tapahtui uudenlaisia oivalluksia. Ainakin itse ymmärsin entistä konkreettisemmin, kuinka tuntemani teoriat tulevat näkyviksi yrityksissä ja kuinka toimiva vuorovaikutus parantaa koko organisaation toimintaa ja tulosta.

 

Pekka Isotalus

Puheviestinnän professori

Tampereen yliopisto

Prologos ry:n puheenjohtaja

 

Kirjallisuus

Groysberg, B. & Slind, M. 2012. Talk, Inc. Boston: Harvard Business Review Press.

Isotalus, P. & Rajalahti, H. 2017. Vuorovaikutus johtajan työssä. Helsinki: Alma Talent.

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUSOSAAMINEN KUULUU KAIKILLE

Posted on by 0 comment

Puheviestintää tutkivan iloksi vuorovaikutusosaaminen ja sen lähikäsitteet tarttuvat silmään mediasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta tiuhaan. Tässä blogitekstissä käsittelen vuorovaikutusosaamisen kehittämisen merkitystä koulussa. Aloitan parilla ajankohtaisella poiminnalla.

Puheviestinnästä väitellyt FT Vilja Laaksonen ja kasvatustieteen tohtori Laura Repo muistuttavat Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan, ettei kiusaamisen kitkemiseen ole olemassa oikotietä. Pikaratkaisujen ja -rangaistusten sijaan pitkäjänteisellä vuorovaikutustaitojen vahvistamisella voidaan kehittää mm.  lasten kykyä solmia vertaissuhteita ja liittyä ryhmään. Siis ennaltaehkäistä kiusaamisen vuorovaikutusprosesseja.

Tuoreessa Ylen artikkelissa puolestaan käsitellään vuorovaikutustaitojen, keskustelun ja dialogin korostunutta merkitystä uudessa peruskoulun opetussuunnitelmassa.  Artikkelissa opetusneuvos Minna Harmanen Opetushallituksesta korostaa, että kilpailukyvyn ja tehokkuuden sijaan etusijalla vuorovaikutustaitojen painotuksessa on esimerkiksi moninaisuuden ymmärtäminen ja ylipäätään hyvän elämän eväiden tarjoaminen.

Nämä ovat erittäin tärkeitä huomioita. Tutkin itse tekeillä olevassa väitöskirjassani vuorovaikutusosaamista tiimeissä (ks. esim. Horila & Valo 2016). Työelämään liittyvän osaamisen ohella olen onnekseni saanut syventyä vuorovaikutusosaamiseen myös toisessa kontekstissa: suomalaisessa koulumaailmassa.

Opetuksen rooli?

Olen opettanut yhdessä osaavien kollegoiden kanssa viestintäosaamisen kurssia suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoille kahtena vuotena. Valtaosasta näistä opiskelijoista tulee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia yläkouluun tai lukioon. Kurssilla perehdytään mm. siihen, mistä vuorovaikutusosaamisessa on kyse ja miten sitä kehitetään, opetetaan ja arvioidaan. Koulussa tämä aihe on monelta osin sisällytetty äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen alle.

Opetustyöni on herättänyt minussa pohdintoja siitä, mikä valtava merkitys sillä on, että koulu tarjoaa jokaiselle lapselle ja nuorelle eväitä vuorovaikutusosaamisen kehittämiseen. Tietysti osaamistaan voi kehittää aikuisenakin. Kuitenkin yleissivistävää pohjaa vuorovaikutusosaamiselle valetaan ja täytyykin valaa lasten, nuorten ja nuorten aikuisten opetuksessa. Näin varmistetaan jokaisen mahdollisuuksia esimerkiksi liittyä erilaisiin ryhmiin, solmia vuorovaikutussuhteita, ilmaista itseään ja arvostaa itseään viestijänä.

Kuka voi oppia?

Jokaisella meistä on erilaisia piirretyyppisiä ominaisuuksia ja valmiuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten olemme vuorovaikutuksessa ja kuinka helppo meidän on oppia vuorovaikutusosaamiseen liittyviä tietoja, taitoja ja asenteita. Emme siis synny vuorovaikutusosaamisen(kaan) näkökulmasta tyhjinä tauluina, eikä paraskaan opettaja, varhaiskasvattaja tai opetussuunnitelma voi antaa kaikille oppilaille samanlaisia valmiuksia esimerkiksi vuorovaikutussuhteiden solmimiseen. Kuitenkin tiedetään, että vuorovaikutusosaamista on mahdollista oppia ja kehittää (ks. esim. Tarja Valkosen, Maijastiina Rouhiainen-Neunhäusererin ja Anne Laajalahden väitöskirjat). Jos näin ei olisi, aihettahan olisi aivan turha opettaa. Voitaisiin vain tyytyä siihen, että toiset nyt osaavat, toiset eivät.

On hienoa, että opetussuunnitelmatkin huomioivat vuorovaikutusosaamisen entistä paremmin. Tämä näkyy jo sanatasolla: sekä peruskoulun (2014) että lukion (2015) opetussuunnitelmien perusteissa käytetään vuorovaikutusosaamisen käsitettä. Molemmissa nimetään monipuolisia tavoitteita ja sisältöjä sille, millaista osaamista koulussa olisi tarkoitus oppia ja opettaa. Esimerkiksi lukion osalta mainitaan tavoitteeksi mm. että opiskelija ”monipuolistaa vuorovaikutusosaamistaan siten, että osaa eritellä ja arvioida erilaisia vuorovaikutustilanteita ja -suhteita tietoisena niiden konteksteista, niihin liittyvistä vuorovaikutusilmiöistä ja -taidoista sekä vuorovaikutusetiikasta.” Toisaalta on syytä huomauttaa, että yleissivistävän koulutuksen opetussuunnitelmiin on aina sisältynyt myös vuorovaikutusosaamiseen liittyviä tavoitteita, vaikka nimikkeet ja sisällöt ovat ajan myötä vaihdelleetkin. Perusopetuksessa ja lukiossa monet opettajat ovat siis jo pitkään tukeneet ja tukevat edelleen lasten ja nuorten vuorovaikutusosaamista.

Vuorovaikutusosaaminen kehittyy monin tavoin ilman järjestettyä opetustakin. Harjaannumme, saamme ja annamme palautetta, opimme toimimaan enemmän tai vähemmän tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti aina hiekkalaatikolta työelämän kokoushuoneisiin. Opetuksella on kuitenkin merkittävä yleissivistävä ja tasa-arvoa edistävä rooli. Sillä taataan kullekin oppilaalle mahdollisuus paitsi harjoitella erilaisia vuorovaikutustaitoja, myös saada niistä palautetta, joka tukee osaamisen kehittymistä. Opetuksen avulla tarjotaan myös valmiuksia itsereflektioon, oman viestijäkuvan hahmottamiseen ja kehittämiseen sekä oman ja toisten osaamisen arvostamiseen.

Tekemällä oppii?

Vuorovaikutusosaamista runsaasti tutkinut Brian Spitzberg (2013) kutsuu osaamisparadoksiksi sitä, että koska me ihmiset olemme jatkuvasti vuorovaikutuksessa, oletamme myös osaavamme. Samanaikaisesti tiedostamme monesti, että lukuisat elämän haasteet ovat riippuvaisia tai aiheutuvat vuorovaikutuksesta.  Haastavaa on hahmottaa sitä, mitä voisi tehdä toisin, miten kehittyä. Yhdistän tämän paradoksin lausahdukseen ”tekemällä oppii” – siis ajatukseen siitä, että kokeilemalla ja tekemällä kyllä tapahtuu oppimista. Kokemus (tekeminen) ei kuitenkaan aina kehitä vuorovaikutusosaamista.  Voimme myös oppia toimimaan vuorovaikutuksessa itselle ja toisille vahingollisilla tavoilla ja pahimmillaan toistamaan näitä tapoja läpi elämän. Voi myös olla, että emme alkuaankaan ole riittävän rohkeita ”tekemään”, vaan tarvitsemme siihen tukea ja ohjausta. Koulussa vuorovaikutusosaamista voidaan jäsentää harjoiteltaviksi ja reflektoitaviksi osa-alueiksi ja näin tuoda oppilaille tasa-arvoisia mahdollisuuksia osaamisen kehittämiseen.

Tutkimuksessa yksi kiinnostavimmista ja samalla haastavimmista kysymyksistä koskee vuorovaikutusosaamisen sijaintia (ks. esim. Jablin & Sias 2001; Spitzberg & Chagnon 2009). Yleisesti ajatellaan, ettei vuorovaikutusosaaminen voi olla täysin yksilössä sijaitsevaa. Ensinnäkään vuorovaikutuksessa ei voi olla osaava tai ei-osaava ilman toisia osapuolia. Osaamisessahan on kyse siitä, että vuorovaikutuksen osapuolet yhdessä pyrkivät saavuttamaan tavoitteita tarkoituksenmukaisella tavalla, vuorovaikutuksen eettisyyden huomioiden. Toisaalta siihen, mikä määritetään vuorovaikutuksessa osaamiseksi vaikuttavat vuorovaikutustilanteen ja -suhteen ohella myös laajemmat yhteisöt, kulttuuriset arvostukset ja normit tai jopa aikakausi.

Tutkimukselle tämä luo mielenkiintoisia haasteita, kun tulee määritellä, missä ja miten osaaminen ja sen vaatimukset muodostuvat ja kehittyvät ja miten tätä kehitystä voidaan tutkia. Opetuksen näkökulmasta kiinnostava haaste on se, että vaikka käytännössä yksilöt kehittävät tietojaan, taitojaan ja asenteitaan, kuuluu vastuu vuorovaikutuksen prosesseista ja tuloksista kaikille osapuolille.

Kaikille samat mahdollisuudet

Koen olevani onnekas, kun olen saanut opettaa ja oppia yhdessä lähes sadan tulevan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan kanssa. Tulevat opettajat vaikuttavat motivoituneilta soveltamaan oppimaansa opetukseen ja vahvistamaan nuorten (ja tulevien aikuisten) vuorovaikutusosaamista monipuolisin ja kannustavin tavoin. Tämä onkin tärkeää, sillä esimerkiksi lukiossa jokaiseen äidinkielen kurssiin sisältyy vuorovaikutusosaamisen kehittämiseen tähtääviä sisältöjä.

Vuorovaikutusosaaminen siis kuuluu kaikille ja kaikkeen vuorovaikutukseen. Ei pelkästään heille, joille se lähtökohtaisesti on ”helpompaa”, tai esimerkiksi tuloksen tekemiseen työelämässä. Samalla vastuu lasten ja nuorten vuorovaikutusosaamisen kehittämisestä kuuluu kaikille kasvatustehtävissä toimiville aikuisille.

 

Tessa Horila

Väitöskirjatutkija, tuntiopettaja

Jyväskylän yliopisto

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

 

Suuret kiitokset FT, puheviestinnän lehtori Tarja Valkoselle (Kieli- ja viestintätieteiden laitos, JYU) arvokkaista ja tarkoista kommenteista tätä tekstiä hioessani.

 

Lähteet

Jablin, F. M. & Sias, P. 2001. Communication competence. Teoksessa F. Jablin & L. Putnam (toim.) The new handbook of organizational communication: Advances in theory, research and methods. Thousand Oaks: Sage, 819–864.

Spitzberg, B. H. 2013. (Re)Introducing communication competence to the health professions. Journal of Public Health Research 2 (23), 126–135.

Spitzberg, B. H., & Changnon, G. 2009. Conceptualizing intercultural competence. Teoksessa D. K. Deardorff (toim.) The Sage handbook of intercultural competence. Thousand Oaks: Sage, 2–52.

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company