Monthly Archives: May 2017

TYÖELÄMÄ TEKNOLOGISOITUU – MITÄ TAPAHTUU VUOROVAIKUTUKSELLE?

Posted on by 2 comments

Yleisessä työelämäkeskustelussa viitataan usein erilaisiin muutoksiin, jotka tuntuvat luonnehtivan työelämää – hyvässä ja pahassa. Myös täällä ProBlogissa on kirjoitettu työelämän liikehdinnöistä ja erilaisten muutosten yhteyksistä vuorovaikutukseen (esim. terveysteknologiasta, johtamisen suunnista ja muutoksesta ylipäätään). Olkoonkin, että yleinen keskustelu on kirjavaa ja paikoin kärjistävää, eivätkä työelämän muutokset tilastollisesti ja kokemuksellisesti välttämättä ole aina yhteneviä (kts. esim. Lehto & Sutela, 2008; Raappana & Valo, 2014). Voidaan silti todeta, että työelämä on jatkuvassa muutoksessa. Ja niin kuulunee ollakin. Ainakin, kun muutos mielletään ennen kaikkea kehittymiseksi.

Vuorovaikutuksen ammattilaisten ja tutkijoiden kannalta kiinnostavaa on kysyä, miten aikojen ja (työ)tapojen erilaiset kehitystrendit ovat yhteydessä vuorovaikutuksen ilmiöihin. Tässä blogitekstissä tarkastelen yhtä kehityssuuntaa – teknologisoitumista – suhteessa yhteen vuorovaikutuksen ilmiöön – ryhmäviestintään työelämässä.

Tiimeistä virtuaalisia

Vielä hetki sitten oli vallan perusteltua kysyä, eroaako teknologiavälitteinen vuorovaikutus kasvokkain käydystä tai muuttaako teknologia vuorovaikutusta. Luultavasti työelämässä moni ajattelee yhä, että esimerkiksi virtuaalitiimit ovat perusteltuja lähinnä silloin, kun on maantieteellisesti, ajallisesti ja taloudellisesti järkevää olla kuljettamatta ihmisiä ympäri Suomen tai maailman yhteen. Vaikka vuorovaikutusta teknologiavälitteisesti muutoin pidettäisiinkin haastavana. Toisaalta esimerkiksi johdon näkökulmasta virtuaalitiimeihin saattaa liittyä sellaisia tuloksellisuus- ja tehokkuusodotuksia, joita tuntuu kohdistuvan tiimityöskentelyyn ylipäätään. Silloin päällimmäinen toive tai kysymys voikin olla, miten virtuaalitiimeistä saataisiin kaikki mahdollinen säästö ja hyöty; millaiset teknologiat toimivat parhaiten, ja millaisia tehtäviä virtuaalitiimeille voi asettaa.

Teknologiavälitteisen ryhmäviestinnän tutkimus on tarkastellut niin ikään näitä samoja kysymyksiä. Viime aikoina on kuitenkin havahduttu ajatukseen siitä, että työelämän tiimit ovat lähes kaikki ainakin jossain määrin virtuaalisia (ks. esim. Berry, 2011 ). Se onkin varmaan totta: eipä tule äkkiseltään omastakaan työyhteisöstä mieleen yhtään sellaista tiimiä, jonka kanssa emme olisi ainakin jossain määrin vuorovaikutuksessa myös teknologiavälitteisesti. Tutkimusta virtuaalitiimeistä on jo melkoisesti, mutta ymmärrys on tutkijoidenkin kesken hajonnutta. On monia tekijöitä, jotka tekevät tutkimustulosten yleistettävyydestä haasteellista. Virtuaalisuus itsessään on kompleksinen käsite, eikä siitä tai sen mittaamisen tavoista olla yhtä mieltä. (Ebrahim, Shamsuddin & Taha, 2009.)

Virtuaalitiimit monimuotoisia

Virtuaalitiimit eivät ole tämän kirjoituksen aihe sattumalta. Viimeistelen paraikaa väitöskirjaa, jossa työelämän virtuaalitiimien vuorovaikutus on keskiössä. Artikkelimuotoinen väitöskirjani on kokonaisuus, jota läpileikkaa laadullinen tutkimusote, työelämän aineisto ja melko vahvasti aineistolähtöinen analyysi. Jokaisen osatutkimukseni taustalla on poltellut kysymys siitä, mitä ryhmän vuorovaikutuksessa todella tapahtuu. Minua on kiinnostanut juurikin se, ovatko työelämän muutokset – kuten teknologistuminen – sellaisia, että ne muuttaisivat vuorovaikutuksen perusluonnetta.

Tiivistän seuraavaksi muutamia tuloksia väitöskirjani osatutkimuksista: Haastatteluaineistoon perustuvassa tutkimuksessa tiimityön ei koettu merkittävästi muuttuneen, joskin sellaisiakin käsityksiä oli. Tärkeä tulos oli se, miten haastateltavien käsitysten mukaan tiimit ovat kyllä merkittävä osa muuttuvaakin työelämää, mutta ne käsitetään monin eri tavoin, eikä niiden tarkoitusta juurikaan kyseenalaisteta, arvioida tai perustella. Teknologiaan suhtautuminen oli kirjavaa: toisaalta teknologian koettiin mahdollistavan, toisaalta haastavan vuorovaikutusta. (Raappana & Valo, 2014). Työelämän virtuaalitiimejä havainnoivissa tutkimuksissani olen havainnut teknologiasta, että se ei itsessään tunnu määrittävän tiimejä tai tiimin vuorovaikutustehtäviä (Raappana & Valo, 2015). Tällä hetkellä työstän osatutkimusta, jonka yhtenä tuloksena näyttää olevan, että teknologian käyttötavat voivat yhtä lailla joko mahdollistaa, tukea tai estää virtuaalitapaamisissa käytävää spontaania vuorovaikutuksen arviointipuhetta. Virtuaalitiimit ovat siis monimuotoisia.

Tutkimusta tarvitaan – ja uudenlaista ymmärrystä

Myönnän, että aloittaessani väitöskirjatutkimusta ajattelin, että työelämän muutokset olisivat jotenkin näkyvästi muuttaneet myös ryhmien perusolemusta. Esimerkiksi juuri teknologiavälitteisyyden olisi voinut olettaa vaikuttavan vaikkapa ryhmätyöskentelylle asetettuihin tulosodotuksiin (ks. esim. Raappana & Valo, 2014). Ja juu, työelämän tiimit toimivat yhä enenevässä määrin teknologiavälitteisessä ympäristössä. Sitä, mitä teknologiavälitteisyys kulloinkin on, missä määrin se koskettaa kutakin tiimiä, millainen tiimin muu toimintaympäristö ja -rakenteet ovat, ja moni muu muuttuja ovat kuitenkin haastavia tiivistää yhteen. Ehkei sellaiseen ole tarvekaan. Teknologian yhteydet tiimin vuorovaikutukseen ovat komplekseja ja ne voidaan kokea monin tavoin.

Teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen kompleksinen, ubiikki ja kaikenläpäisevä luonne näkyy siis sekä yleisessä työelämädiskurssissa että ryhmäviestinnän tutkimuksessa. Aihe puhuttelee, mutta sitä ei voida puristaa kovinkaan yksiselitteiseen malliin, jota voitaisiin kaikenkattavasti kerralla tarkastella ja arvioida. Jos vanhastaan ryhmäviestinnän tutkimuksessa on pyritty löytämään tyyppejä ja hakemaan ennustettavuutta (esimerkiksi juuri pyrkimyksenä tehokkaat tiimit), olisi jatkossa kiinnostavaa pyrkiä selvittämään juurikin sitä, mitä tiimien monimuotoisuus tarkoittaa ryhmäviestinnän perusilmiöiden kannalta. Työelämän kehittymisen myötä ryhmäviestinnän perustutkimusta siis edelleen tarvitaan. Vielä on varhaista sanoa, ovatko esimerkiksi ryhmäviestinnän perusilmiöt muuttuneet – vai pitäisikö muutoksen tapahtua ilmiöiden ymmärryksen tasossa.

 

Mitra Raappana

Tohtorikoulutettava

Jyväskylän yliopisto, kieli- ja viestintätieteiden laitos

Prologos ry:n johtokunnan jäsen

 

Kirjallisuus

Berry, G. R. (2011). Enhancing effectiveness on virtual teams: Understanding why traditional team skills are insufficient. International Journal of Business Communication, 48(2), 186–206.

Ebrahim, N. A., Shamsuddin, A., & Taha, Z. (2009). Virtual teams: A literature review. Australian Journal of Basic and Applied Sciences, 3(3), 2653–2669.

 

Kiinnostavatko teknologisoitumisen teemat?

Keskustelu aiheesta jatkuu syksyllä Prologoksen järjestämässä puheviestinnän teemapäivässä Tieteiden talolla pe 13.10.2017. Tilaisuuden teemana on Kasvokkais- ja verkkoviestinnän limittyminen – tutkimusta ja käytäntöä. Tapahtumasta tiedotetaan lähiaikoina lisää (Prologoksen verkkosivuilla ja muiden sähköisten kanavien avulla).

Lisäksi Ecrean ICSI-jaoston konferenssin aiheena Helsingissä 23.–25.10.2017 on (Mediated) Social Interaction in Groups, Networks and Organizations (kts. tarkemmin täältä).

Category: Uncategorized

TERVEYSTEKNOLOGIAN TARKOITUKSENMUKAINEN HYÖDYNTÄMINEN EDELLYTTÄÄ ONNISTUNUTTA VIESTINTÄÄ

Posted on by 0 comment

Sain alkukeväästä syntymäpäivälahjaksi elämäni ensimmäisen aktiivisuusrannekkeen. Niin ilahtunut kuin lahjasta olinkin, ranneke on jäänyt odottamaan aktivointia yöpöydän laatikkoon. Syitä siihen on varmasti lukuisia. Ensinnäkin tiedostan kärsiväni kognitiivisesta dissonanssista, jota hoidan valikoivan alttiuden menetelmällä. Kun siis pidän rannekkeen pois näkyvistä, pidän yllä illuusiota siitä, että liikun päivän aikana tarpeeksi. Vaikka samanaikaisesti ymmärrän, että päiväsuositukset liikunnan osalta eivät omalla kohdallani täyty. Lisäksi tiedostan suhtautuvani terveysteknologiaan hyvin ristiriitaisin ajatuksin, mikä hankaloittaa uusien laitteiden ja palvelujen käyttöönottoa. Itse kun lukeudun niihin ihmisiin, jotka asioivat mieluiten tiskillä kuin soittavat tai lähettävät sähköpostia, ja jotka mieluummin käyvät säännöllisesti terveystarkastuksessa kuin asettavat itsensä alttiiksi päivittäiselle seurannalle. Ehkäpä olen pelännyt aktiivisuusrannekkeen käyttöönoton suhteen sitä, että jos annan terveysteknologialle ”pikkusormen”, annan hyväksyntäni jollekin uudelle tiedonkeruu- ja hoitotavalle, jonka käyttötarkoituksia ja periaatteita en täysin tunne.

Keitä terveysteknologia koskettaa?

Pöytälaatikossa odottava aktiivisuusranneke ja siihen liittyvät ajatusprosessit muistuivat jälleen mieleen, kun osallistuin Health@Tampere3-seminaariin torstaina 30.3.2017. Seminaari oli järjestyksessään toinen iltapäiväseminaarien sarjassa, jonka tavoitteena on tarjota mahdollisuus verkostoitumiseen terveysalan asiantuntijoille ja tutkijoille. Tämänkertaisen seminaarin aiheena oli terveydentilan seuranta ja personoitu hoito. Kolme tuntia kestäneessä seminaarissa kuultiin kiinnostavia puheenvuoroja muun muassa lapsuusiän astman fysiologisesta mittausmenetelmästä, fyysisen aktiviteetin ympärivuorokautisesta valvonnasta, terveys- ja hyvinvointivalmennuksesta sekä hoivaroboteista. Vaikka käsittelen itse omassa väitöskirjatutkimuksessani pääsääntöisesti kasvokkaisviestinnän tilanteita tyypin 2 diabeteksen hoidon kontekstissa, koin seminaariin osallistumisen varsin tärkeäksi.  Terveysteknologia on nimittäin aihealue, joka koskettaa enenevässä määrin kaikkia terveyspalvelujen kanssa tekemisissä olevia ihmisiä – asioivat he hoitohenkilökunnan kanssa sitten etänä tai saman katon alla.

Seminaarissa kuultuja esityksiä yhdisti mielestäni ajatus siitä, että teknologia on kansanterveyden kohentamisen mahdollistaja. Terveysteknologiaa voi hyödyntää esitysten perusteella monin tavoin personoitujen terveys- ja hyvinvointipalveluiden kehittämisessä, joiden avulla ihmiset voivat seurata paremmin myös arjessa omaa terveydentilaan vaikuttavia tekijöitä ja sen seurauksena motivoitua muuttamaan käyttäytymistään terveyttä edistävämpään suuntaan. Lisäksi teknologia saattaa edistää hoitohenkilökunnan nopeampaa ja vaivattomampaa saavutettavuutta sekä mahdollisesti myös jatkuvien hoitosuhteiden ylläpitämistä, sillä hoidonantajaan voi saada yhteyden kätevästi kotoa käsin esimerkiksi chat-palvelun tai skype-yhteyden kautta.

Seminaarissa nousi esiin myös aiheellinen huoli siitä, miten eri-ikäiset ihmiset saadaan innostumaan teknologiapalvelujen kokeilemisesta sekä miten kyseisten palvelujen piiriin saadaan erityisesti sellaiset ihmiset, jotka niitä eniten tarvitsisivat. Yleensä kun palveluihin hakeutuvat sellaiset ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi kiinnostuneita teknologiasta sekä terveytensä edistämisestä. Markkinointiin liittyvien ongelmatekijöiden lisäksi seminaarissa tuotiin esille myös teknologian käyttöön liittyviä riskitekijöitä. Esimerkiksi Lina van Aerschot toi hoivarobotteja koskevassa esityksessään kiinnostavasti esille, että iäkkäissä käyttäjissä oli herännyt huoli muun muassa yksityisyyden suojasta (l. kuka saa haltuunsa potilaasta kerätyt tiedot, vakoileeko robotti) sekä siitä voiko tekniikan toimivuuteen ja helppokäyttöisyyteen luottaa. Ongelmia oli ilmennyt ainakin verkkoyhteyden toimivuudessa sekä kosketusnäytön käytettävyydessä, jos henkilöllä oli kuivat kädet.

Syrjäyttääkö teknologia perinteiset hoitopalvelut?

Yksi huoli, joka seminaarissa ei noussut juuri esille, mutta jonka tiedostan olevan ainakin omassa ajatusmaailmassani läsnä, on pelko fyysisesti samassa tilassa tapahtuvien hoitopalvelujen vähentymisestä kustannustehokkaiden teknologiaratkaisujen lisääntyessä. Vaikka tiedostan, että teknologiset ratkaisut eivät tule koskaan syrjäyttämään tällaisten terveyspalvelujen tarvetta – ja tämä on varmasti myös palveluntuottajien käsitys asiasta – huoleni ei ole vähentynyt.

Keskeinen syy tähän saattaa olla se, että julkisen keskustelun perusteella teknologiaratkaisujen kehittämistyö näyttäytyy itselleni kasvokkaisviestinnän tilanteista erillisenä prosessina. Vähemmän olen törmännyt nimittäin keskusteluun siitä, miten kasvokkaisviestinnän ulottuvuuksiin liittyvät tarpeet ja ilmiöt huomioidaan osana teknologiaratkaisujen markkinointi- ja kehittämistyötä. Mielenkiintoista olisi esimerkiksi keskustella siitä, millaisia viestintäprosesseja teknologioiden kehittämistyöhön potentiaalisten käyttäjien kanssa liittyy sekä millaisia viestintäkeinoja teknologiaratkaisujen markkinoinnissa hyödynnetään.

Erityisen tärkeä kysymys on mielestäni myös se, miten fysiologisia mittaustuloksia käyttäjien kanssa arvioidaan ja millainen viestintäsuhde siinä tilanteessa osapuolten välille pyritään rakentamaan. Lisäksi olisi kiinnostavaa kuulla näkemyksiä siitä, miten fyysiseen koskettamiseen liittyvät tekijät ja ihmisten tarve kertoa asiat kokonaisvaltaisesti (l. verbaalista ja nonverbaalista viestintää käyttämällä) ja rauhallisesti ajan kanssa otetaan teknologiaratkaisuissa huomioon – ilman huolta siitä, että toinen osapuoli katoaa liian nopeasti tilanteesta teknologian ulottumattomiin. Esimerkiksi yksi oman tutkimukseni haastateltavista kuvaili jo puhelimessa puhumista hoidonantajan kanssa ”nurkan takaa huuteluksi”, kun taas kasvokkaisviestinnän hän näki ”rehtinä keskusteluna”. Ehkäpä joku muukin tunnistaa itsensä vastaavasta ajattelutavasta.

Minna Ruckenstein on kirjoittanut osuvasti Tiedetoimittajain liiton blogissa terveysteknologiaan liittyen, että Digitalisaation mullistavuus piilee tavassa, jolla se muuttaa tiedonkulun rakenteita ja sitä kautta arkisia käytäntöjä. Tietoa voidaan yhdistää ja siitä voidaan keskustella uudella tavalla. Säästöt syntyvät aiempaa tehokkaammasta viestinnästä. En voisi olla tästä enempää samaa mieltä. Siitä, mitä tämä voisi konkreettisesti tarkoittaa, on mielestäni moniammatillisen keskustelun paikka, jossa myös viestinnän asiantuntijoilla on keskeinen rooli. Mitä aiempaa tehokkaampi viestintä sinun mielestäsi voisi tässä kontekstissa konkreettisesti tarkoittaa?

 

Maija Peltola, FM

Puheviestinnän tohtoriopiskelija

Prologoksen johtokunnan jäsen

Category: Uncategorized

INSPIRAATIOTA KUUNTELEMISEN KEHITTÄMISEEN

Posted on by 0 comment

Joskus inspiraation voi saada mitä kummemmista jutuista. Riitta ideoi pari kuukautta sitten opetusnäytteen aihetta siltä pohjalta, että kollegat, jotka tuntevat puheviestintää vain etäisesti, saisivat uuden kulman oppiaineeseen. Kuunteleminen vaikutti tällaiselta vähemmän tunnetulta teemalta.

Ja kun yksi asia johtaa toiseen, Kaisa kehitti aiheesta monipuolisen ja silmiä avaavan opetustuokion, joka inspiroi meidät miettimään, mitä kuuntelemisesta oikein työelämässä pitäisi osata, sellaisena jokamiestaitona esimerkiksi palavereissa.

Kun kukaan ei oikein ole edes huolissaan kuuntelutaidoistaan

Ihmiset ovat usein huolissaan puhetaidoistaan, mutta harva ainakaan ääneen harmittelee olevansa ”niin huono kuuntelija”. Owen Hargien (2011) mukaan ensimmäinen taitojen oppimisen vaihe on omien taitojen, tietojen ja asenteiden puutteiden tunnistaminen. Huono kuunteleminen näyttäytyy monin tavoin, väärinymmärryksinä, yhteisen keskustelun tuloksettomuutena, jopa työhyvinvoinnin heikentymisenä. Toimimaton kuunteleminen nimetään harvoin juurisyyksi, vielä harvemmin sitä aletaan korjata.

… eikä tiedä mitä kuuntelutaito on.

Minkälaisia asioita ihmisen pitäisi tiedostaa kuuntelemisesta, jotta ymmärtäisi kuuntelun merkityksen ja osaisi tietoisesti kuunnella hyvin?

Viestintäoppaissa luetellaan hyvän kuuntelun piirteitä ja tyylejä, kuten aktiivisuutta, kriittisyyttä ja päällepuhumisen välttämistä. Johtamisoppaissa korostuu arvostava ja tavoitteellinen kuunteleminen. Mielestämme ihminen tarvitsee kuuntelijana kehittyäkseen henkilökohtaisten vahvuuksien ja heikkouksien täsmällisempää tiedostamista.

Esimerkiksi tällä hetkellä terveyspalvelualalla yleisissä fuusioissa liiketalouden osaajista muodostuvat johtoryhmät tekevät kalliita virheitä unohtaessaan kuunnella varsinaisia palveluntuottajia. Kyse lienee sekä kiireestä, ylimitoitetusta luotosta omaan tietoon että puhtaasta osaamattomuudesta ja kuuntelun merkityksen vähättelystä. Kuuntelemiseen liittyy paljon asennetason osaamista: mihin ja miksi tarvitsen kuuntelemista.

3 vaihetta: havainto, merkityksellistäminen ja reagointi

Mitä tietoja tarvitaan kuuntelutaidoissa kehittymiseen? Kuuntelemisen vaiheiden erottaminen sekä niistä kuhunkin liittyvän taitavuuden tunnistaminen vaikuttaa oleelliselta tiedolta, pohtimallamme jokamiestasollakin.  Olemme kokeilleet tehtäviä, joissa oppija joutuu erottamaan havainnon syntymisen, merkityksen antamisen ja oman reaktion muodostumisen. Olemme yhdistäneet vaiheisiin myös häiriöiden ja oman toiminnan vaihtoehtojen pohdintaa.

Vaiheista ja vaihtoehdoista sopii esimerkiksi kaikille tuttu palaveritilanne, seuraavan kokousajan sopiminen: Kun yksi osallistujista sanoo, ettei ehdotettu seuraava kokousaika sovi hänelle, sisältää se verbaalisia ja nonverbaalisia viestejä havainnoitavaksi. Saattaa käydä niin, että joku osallistujista ei omia kalenteripulmiaan pohtiessaan edes havaitse informaatiota. Hän saattoi kuulla puheen, mutta ei kuunnellut sitä.

Merkityksen antaminen havainnolle, merkityksellistäminen eli “tulkinta” syntyy lukuisten tiedostamattomien ja tiedostettavissa olevien kokemusten ja tietojen varassa. Joku saattaa pitää esteestä ilmoittamista neutraalina, toinen epäillä puhujan aikovan (taas) liueta raportointivastuusta ja kolmas heti asiakeskeisesti pohtia, ettei tämän henkilön läsnäolo ole erityisen välttämätön vaan kokous voidaan pitää ehdotettuna aikana.

Merkityksellistämistä seuraava reaktio paljastaa, onko viesti havaittu ja minkälaisen merkityksen se on saanut. Työelämässä on käyttöä tietoiselle ja viivästetylle reagoinnille. Jos kokouksen osallistuja sanoo “merkityksellisellä” äänellä, että se “varmaan sopii sulle hyvin, ettei sovi”, on todennäköisesti menty haitallisesti vaikuttavan vihjailevan viestinnän puolelle.

“Kuuntelitko sä yhtään mitä mä sanoin?”

Tavoitteellisessa vuorovaikutustilanteessa otetaan huomioon toisen osapuolen odotukset reagoinnin suhteen. Toivotun ja toteutuneen reaktion ero voi vaikuttaa työyhteisön motivaatioon ja ilmapiiriin kielteisesti. Työntekijä on esimerkiksi saattanut pitkän harkinnan jälkeen kertoa kehittämisideansa, mutta jäädessään ilman toivomaansa kannustusta passivoitua, tai kollega on saattanut toivoa myötätuntoa, mutta saadessaan vastaukseksi viileän ratkaisukeskeinen ehdotuksen tuntea pettymystä. Kuuntelijalla on vastuu reagoinnistaan.

Inspiroiduitko?

Jos innostuit ja mietit vaikka oman työpaikkasi vuorovaikutuksen kehittämistä, niin kommentoi ja kehittele asiaa. Meidän mielestämme olisi huippua kuulla yhteisöjen ja palaverien kollegiaalisistakuuntelemisen kehittämisprojekteista tai harjoittelupäiväkirjoista.

 

Riitta Koskimies ja Kaisa Louramo

Turun yliopisto

Kieli- ja viestintäopintojen keskuksen puheviestinnän opettajat

 

Kirjallisuus

Hargie, O. 2011. Skilled interpersonal communication. 5. painos. Lontoo: Routledge.

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company