Monthly Archives: October 2017

MIKÄ ON TÄMÄN AJAN VUOROVAIKUTUSOSAAMISTA?

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutusosaamisen keskeisyyttä tämän päivän ja etenkin tulevaisuuden työelämässä korostetaan jatkuvasti. Esimerkiksi työpaikkailmoituksissa hakijoilta toivotaan jo varsin usein esimerkiksi viestintä- ja vuorovaikutustaitoja, sosiaalisia taitoja sekä esiintymisen tai neuvottelun osaamista. Todennäköisesti työnantajien käsitykset toivotusta osaamisesta vaihtelevat runsaasti. Siihen, mikä korostuu vuorovaikutusosaamisessa työssä vaikuttavat esimerkiksi yritysten viestintäkulttuurit, erilaiset asiakassuhteet sekä vuorovaikutuksen tavoitteet erilaisissa työtehtävissä ja -tilanteissa.

Käsitykset vuorovaikutusosaamisesta ovatkin pitkälti tilanteiden, suhteiden, kontekstin ja kulttuurin muokkaamia. Se, mitä milloinkin pidetään vuorovaikutusosaamisena, muuttuu ajassa. Ajan ja vuorovaikutusosaamisen yhteydet ovat viime aikoina (pun intended) kutkuttaneet minua. Ajalla voidaan vuorovaikutusosaamisen yhteydessä viitata esimerkiksi vuorovaikutuksen rytmiin, ajoittamiseen tai osaamisen kehitykseen. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti vuorovaikutusosaamisen ihanteita historiallisessa ja yhteiskunnallisessa konteksteissa. Vuorovaikutusosaamisen käsite on kietoutunut käsityksiimme hyvästä ja huonosta, ja siten moniin eettisiin ja ideologisiin kysymyksiin. Nämä käsitykset ovat jatkuvassa liikkeessä paitsi yksilön, myös vuorovaikutussuhteen ja esimerkiksi organisaatioiden ja yhteiskunnankin tasolla.

Ihanteet vuorovaikutuksesta ja viestijästä ovat muutoksessa

Määritelmälliset peruspilarit vuorovaikutusosaamiselle ovat toki olleet pystyssä jo pitkään. Tutkimuksessa ollaan melko yksimielisiä siitä, että vuorovaikutusosaaminen koostuu niistä tiedoista, taidoista ja asenteista jotka mahdollistavat tehokkaan ja tarkoituksenmukaisen vuorovaikutuksen. Näiden pilarien varassa oleva aines ei kuitenkaan ole irrallista aikakauteen liittyvistä seikoista kuten arvoista, ihanteista sekä poliittisesta tai taloudellisesta tilanteesta. Vuorovaikutuksen tutkimusta on kritisoitu jopa epähistoriallisesta tarkastelutavasta, jossa ei huomioida riittävästi niitä yhteiskunnallisia ja historiallisia voimia jotka vaikuttavat ajatteluumme, havaintoihimme ja arvioihimme (Lannamann 1991). Mitä tietoja, taitoja tai asenteita siis kulloinkin painotetaan ja arvostetaan? Mikä merkityksentyy tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi milloinkin (ja kenen näkökulmasta)?

Ihmiskuva ja käsitys ihanneviestijästä ovat vaihdelleet läpi historian. Esimerkiksi taitavan puhujan määrittelyssä arvostettiin aikanaan tarinankerrontaa, myöhemmin vaikuttamista ja sittemmin vaikutelmien hallintaa (Spitzberg 2000). Toisaalta yhteiskunnan muutokset voivat heijastua käsityksiin osaavasta vuorovaikutuksesta varsin nopeastikin. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa parisuhdeviestinnän tutkimuksessa on todettu, että 1960- ja 1970-luvun yhteiskunnalliset murrokset muuttivat parisuhdeviestinnän ihanteita. Vielä 1950-luvulla ideaaliparisuhde esitettiin konformistisena ja sopuisana yhteistyönä. Nämä käsitykset saivat seuraavilla vuosikymmenillä tehdä nopeasti tilaa avoimuuden, itsensä toteuttamisen ja luovuuden ihanteille parisuhteissa. (Duran & Prusank 1997).

On myös esitetty, että yhteiskunnallisella tasolla tapahtuvat arvovaihtelut heijastuvat siihen, missä määrin arvostamme viestinnässä esimerkiksi assertiivisuutta ja kustannustehokkuutta, tai vastaavasti esimerkiksi dialogisuutta ja osapuolten välistä empaattisuutta (Spitzberg 2000). Se, mikä on vuorovaikutusosaamista jossakin ajassa ja paikassa, ei siis välttämättä ole sitä toisaalla.

Mitkä ihanteet ja vaatimukset heijastuvat viestijään juuri tässä ajassa?

Väitän, että esimerkiksi työelämäkeskustelussa ajassamme korostuu jonkinlainen ihanne viestijästä assertiivisena, myyvänä ilmiöiden tarinallistajana ja erilaisten ”fiilisten” ja tunnetilojen hallitsijana. Työelämässä korostetaan yksilön kykyä verkostoitua, tuotteistaa omaa osaamistaan ja viestiä siitä. Lisäksi niin esiintymisessä, organisaatioviestinnässä kuin vaikkapa bloggaamisessakin korostetaan tarinallisuutta ja tunteiden herättämistä (tätä trendiä myös tutkitaan kriittisesti, esimerkiksi Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -tutkimushankkeessa).

Ajassamme esillä on myös ihanne viestijästä itsenäisenä vastuun ottajana ja jakajana, joka sopeutuu nopeasti muutoksiin. Esimerkiksi tuoreessa Helsingin sanomien artikkelissa käsiteltiin työpaikkojen vetovoimatekijöitä ja työkulttuurin muutosta. Jutussa todetaan itseorganisoituvuuden olevan (edelleen jatkuva) trendi, joka näkyy esimerkiksi hierarkioiden purkuna ja vastuun siirtämisenä työntekijöille ja tiimeille.

Tähän trendiin kytkeytyviä havaintoja olen tehnyt omassa väitöskirjassanikin. Sen yhdessä osatutkimuksista (Horila & Siitonen, julkaisematon käsikirjoitus) tarkastelimme työelämän virtuaalitiimien jäsenten käsityksiä johtamisvuorovaikutuksen muutoksesta ajan myötä. Tutkimamme henkilöt toivat esiin muutoksen autoritaarisen johtajan ihanteesta jaetun johtajuuden ihanteeseen. Tällainen muutos luo uusia osaamisvaatimuksia vuorovaikutuksen näkökulmasta. Jos tiimin jäsen on esimerkiksi kymmenen vuoden aikana harjaantunut osaavaksi alaiseksi hierarkkisesti johdetussa tiimissä, tulee hänen näitä hierarkioita purettaessa mukautua uudenlaiseen viestintäkäyttäytymiseen. Muutokseen voi liittyä kuitenkin niin sanottua historiallista painolastia – vuorovaikutuskäytänteet eivät muutu tai tule opituksi hetkessä, ja toisille ajan ihanteisiin vastaaminen voi olla haastavampaa kuin toisille.

Spitzberg (2000) on esittänyt, että vuorovaikutusosaamisen malli, joka jättää huomiotta aikakauden merkityksen, on heikko ja altis väärinkäytöksille. Ajan huomiointi ei kuitenkaan ole vain tutkijoiden tehtävä, vaan se koskettaa myös aiheita opettavia ja kouluttavia henkilöitä. Nähdäkseni kuka hyvänsä hyötyy sen pohtimisesta, mikä vuorovaikutukseen liittyvissä arvoissa ja ihanteissa muuttuu tai pysyy ja toisaalta millaista muutosta tai pysyvyyttä kannattaa pyrkiä edistämään. Entä onko sellaisia trendejä, joihin ei kannata tarttua? Tuleeko puheviestinnän asiantuntijan seurata aikaansa, pyrkiä olemaan sitä edellä vai tarkastella sitä kenties kriittisesti etäältä?

Tähän pohdintaan kutsun kaikkia tämän tekstin lukijoita, nyt ja tulevaisuudessa. Otan myös innolla vastaan eriäviä kommentteja aikamme ihanteista! :)

Tessa Horila

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Duran, R. L. & Prusank, D. T. 1997. Relational themes in men’s and women’s popular nonfiction magazine articles. Journal of Social and Personal Relationships 14 (2), 165–189.

Lannamann. J. W. 1991. Interpersonal communication research as ideological practice. Communication Theory, 7, 179–203

Spitzberg, B. H. 2000. What is good communication? Journal of the Association for Communication Administration 29, 103–119.

Category: Uncategorized

TIEDOSTA DIALOGIIN

Posted on by 0 comment

Polarisoitunut keskustelu on tämän ajan ongelma. Ihmiset leimataan kannattajiksi tai vastustajiksi. Kukkahattutädeiksi tai natseiksi. Digihörhöiksi tai jämähtäneiksi. Missä on hyvin perusteltu, toista osapuolta ja hänen näkökulmiaan kunnioittava, tai ainakin ymmärtämään pyrkivä dialogi?

Viestinnän opettajana ja tutkijana olen ehtinyt ahdistua monen julkisen keskustelun äärellä niin television keskusteluohjelmia katsoessani kuin sosiaalisen median räävitöntä kommentointia lukiessani. Ratkaisuna olen yrittänyt sulkea silmäni. Olen poistunut (hetkellisesti) esimerkiksi Facebookista ja jättänyt television keskusteluohjelmat katsomatta. Boikotoinut koko touhua. Kun palasin esimerkiksi Faceen, huomasin, ettei yhden naisen boikottini ole juurikaan tuottanut tulosta – tuskin sellainen koskaan lopulta johtaakaan mihinkään.

Olemme varmasti monet yhtä mieltä siitä, että vuorovaikutusosaamista tarvitaan monessa paikassa, eikä vähiten keskusteltaessa erilaisista arvoista, asenteista, näkemyksistä ja kokemuksista niin mediassa kuin kasvokkainkin. Monessa yhteydessä olen kuullut puheenvuoroja siitä, että näitä taitoja ja osaamista tulisi opettaa mahdollisimman monella kouluasteella, mahdollisimman monessa paikassa ja mielellään läpäisevällä periaatteella, eli liittyneenä kaikkeen tekemiseen. Valitettavasti tässä, kuten monessa muussakaan asiassa oppiminen pelkkien omien kokemusten pohjalta on mahdollista, mutta voi viedä paljon aikaa ja johtaa jopa ei toivottuihin oppimistuloksiin. Vuorovaikutusosaamista voi kyllä oppia kuka tahansa ja missä tahansa, mutta kuka voi, ja kenen kannattaa näitä asioita opettaa?! Tilannetta voisi verrata siihen, että voisin itse viestinnän opettajana haluta ottaa omaan opetukseen mukaan vähän kemiaa, koska onhan koko elämä yhtä kemiaa, sitä on kaikkialla ympärillämme ja kaikki ”koemme” sitä jatkuvasti. Otetaan siis jotain nesteitä ja aineita ja sekoitellaan niitä viestinnän tunnilla ja katsotaan sitten, mitä syntyy. Opitaanhan siinäkin jotain – onko se sitten tehokasta ja tarkoituksenmukaista on sitten toinen juttu.

Koen, että viestinnän asiantuntijoilla on käytössään hyviä keinoja vuorovaikutusosaamisen opettamiseen ja, jos nyt ei ihan polarisoituneen keskustelukulttuurin muuttamiseen, niin ainakin sen kyseenalaistamiseen. Mikäli vain tahtoa on. Onhan toki polarisoitunut keskustelu myös monen tahon etu ja ehkä poliittinenkin motiivi. Sitä suuremmalla syyllä, ilmiöön tulisi suhtautua kriittisesti ja aktiivisesti, ei passivoitumalla ja vetäytymällä.

Viestinnän asiantuntijoiden keinovalikoima keskustelukulttuurin muuttamiseen on laaja, mutta otan tässä nyt esimerkiksi vuorovaikutusosaamisen eettisten näkökulmien esiin nostamisen ja argumentoinnin opetuksen. Jos hieman kärjistän, niin perinteisesti väittely (ja joskus jopa argumentointi) nähdään kilpailuna siitä, kuka voittaa ja kenen näkemys, ehdotus tai asia saadaan näyttämään vahvemmalta ja vakuuttavammalta. Erilaiset väittelyklubit ovat suosittuja esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Oman kokemukseni perusteella opiskelijat hakeutuvat usein viestinnän kursseille oppiakseen väittelemään ja esiintymään vakuuttavasti – myymään itsensä ja asiansa tehokkaasti. Harvemmin kurssin alussa kukaan ilmoitta tavoitteekseen sen, että haluaisi oppia ymmärtämään toisten näkökulmia, haluaisi antautua dialogiin oppiakseen toisilta ja mahdollisesti pystyä muuttamaan omia näkökantojaan ja asenteitaan. Jos haluamme välttää polarisoituneen keskustelun, niin ehkä myös nämä voisivat olla hyviä tavoitteita oppimiselle? Suvi-Tuuli Murumäen ja Tarja Valkosen Prologoksen vuoden 2016 Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä esittelemä kutsuretoriikka on mielestäni hyvä esimerkki siitä, että viestinnän ja vuorovaikutuksen opetuksen ja tutkimuksen tehtävänä voi olla yhdistää sekä eettisyys että tehokkuus. Murumäki ja Valkonen kiteyttivät Tampereella lokakuussa 2016 pitämässään esityksessä kutsuretoriikan sanoman siihen, että ”Jommankumman tai kummankin vuorovaikutusosapuolen näkemykset saattavat muuttua yhteisen ymmärryksen lisääntyessä, mutta ko. muutos ei ole itseisarvo tai tavoite”. Eli back to basics – tehokkuus JA TARKOITUKSENMUKAISUUS. Suosittelen tutustumaan.

Viime aikoina on myös digitaalisista opetusmenetelmistä ja digitaalisaatiosta käyty polarisoitunutta keskustelua esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilla ja keskusteluissa (ks. https://www.hs.fi/aihe/digitalisaatio/). Kirjoittajat nimittävät ”vastapuolelaisia” esimerkiksi digiuskovaisiksi, markkinamiesten höynäyttämiksi tai vastarannankiiskiksi näkökulmasta riippuen. Asiallistakin keskustelua on, mutta se tuntuu usein hautautuvan puolesta – vastaan –ajattelun jalkoihin. Viestinnän tutkimuksessa ja opetuksessakin on ’vanhoina hyvinä aikoina’ vertailtu kasvokkaisviestinnän ja digitaalisesti väitetyn vuorovaikutuksen eroista, haitoista ja mahdollisuuksista. Onneksi tässä asiassa on viestintätieteiden kentällä menty pitkälle eteenpäin. Tästä keskusteltiin vilkkaasi Helsingissä Tieteiden talolla järjestetyssä Prologoksen Puheviestinnän teemapäivässä 13.10 2017, jonka teemana oli nimenomaan kasvokkais- ja verkkoviestinnän limittyminen, sen tutkimus ja käytännöt.

Mikäli tämä teemapäivä meni nyt ohi, on edelleen mahdollisuus päästä kuuntelemaan alan asiantuntijoita ja keskustelemaan viestinnän näkökulmista, tutkimuksesta, kokemuksista ja näkemyksistä lokakuun loppupuolella järjestettävässä medioitua viestintää ryhmissä, verkostoissa ja organisaatioissa käsittelevässä kongressissa, (Mediated) Social Interaction in Groups, Networks and Organizations. ECREA:n (European Communication Research and Education Association)järjestämä kongressi järjestetään Helsingissä 23.–25.10.2017.

Osallistutaan, osallistetaan ja otetaan kantaa. Ei käännetä katsetta pois, vaan ollaan mukana keskusteluissa, opitaan ja opetetaan eettisyyttä, toista arvostavaa argumentointia, palautteen antamista ja vastaanottamista, neuvottelutaitoja, kuuntelemista ja niin edelleen. Ja luotetaan asiantuntijoiden ammattitaitoon, tässäkin asiassa.

Lotta Kokkonen Yliopistonopettaja Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company