Monthly Archives: May 2018

VUOROVAIKUTUS JULKISESSA KULKUNEUVOSSA – MATKUSTAJIEN TARKASTELU JOUKKONA RYHMÄVIESTINNÄN NÄKÖKULMASTA

Posted on by 0 comment

Seuraavat kaksi blogikirjoitusta ovat Tampereen yliopiston ryhmäviestinnän kurssin opiskelijoiden kirjoittamia. 

 

Monet ihmiset viettävät julkisissa kulkuneuvoissa aikaa päivittäin. Suomessa niissä tapahtuva vuorovaikutus halutaan yleensä pitää mahdollisimman vähäisenä, mutta toisinaan myös busseissa, junissa ja raitiovaunuissa on mahdollista havaita erilaisia vuorovaikutuksen muotoja. Vaikka viestintä julkisissa liikennevälineissä on harvoin sanallista, ovat tapahtuvat viestintä- ja vuorovaikutusmuodot tästä huolimatta merkityksellisiä (Bissell 2009, 271). Vuorovaikutus julkisissa liikennevälineissä voidaan jakaa kolmeen osaan: vuorovaikutukseen kuljettajan kanssa, muiden matkustajien kanssa ja medioituun vuorovaikutukseen kulkuvälineen ulkopuolella olevan maailman kanssa. Yleisesti on ajateltavissa, että matkustaminen paikasta toiseen on aina jaettu kokemus (Bissell 2009, 285).

Bussimatka on yhteinen rutiini sovittuine normeineen

Kuljettajaa on tapana tervehtiä astuttaessa bussiin tai muuhun julkiseen kulkuvälineeseen. Mahdollinen lipun ostaminen, neuvojen kysyminen tai ongelmatilanteen ratkaiseminen voivat myös kuulua kuljettajan ja matkustajan väliseen kanssakäymiseen. Bussista poistuessa matkustaja saattaa esimerkiksi heilauttaa kättään tai huikata kiitoksen. Olemme myös havainneet eroja eri paikkakuntien välisissä bussivuorovaikutuksissa; Helsingissä juuri kukaan ei huuda kiitosta poistuessaan bussista, mutta Tampereella kiitoksia kuulee lähes jokaisella bussimatkalla. Vaikka ilmapiiri matkustaessa on yleensä passiivinen, tapahtuu kuitenkin tätä passiivisuutta rikkovaa viestintää aika ajoin.

Julkisissa kulkuneuvoissa vallitsee aina tilanteelle tietynlainen ilmapiiri ja tämä vaikuttaa oleellisesti matkustajiin myös yksilötasolla. Julkisessa kulkuvälineessä normeihin kuuluu se, että matkustajat ovat niin hiljaa kuin mahdollista. Turhan äänekästä keskustelua ja erityisesti puhelimeen puhumista tulee vältellä viimeiseen asti. Rainien ja Keeterin (2006) mukaan puhelinkeskustelun ulkopuoliset kuulijat voivat vaivautua kuullessaan muiden henkilökohtaisia asioita. Heidän mukaansa yli 82 prosenttia tutkimukseen vastanneista yhdysvaltalaisista ilmoitti olleensa ainakin joskus kiusaantuneita jouduttuaan kuuntelemaan henkilökohtaisia matkapuhelinkeskusteluja julkisilla paikoilla. Jos matkustaja kokee ilmapiirin jollakin tapaa kiusalliseksi tai epämukavaksi, saattaa tämä esimerkiksi puuskahdella tai huokailla osoittaakseen kokemuksensa (Bissell 2009, 281).

Viestinnän vähäeleisyys tekee matkustamisesta suomalaisille helpompaa

Paikallisliikenteessä sanattoman viestinnän merkitys korostuu. Hiljaisuuden ja vaikenemisen mielletään kuuluvan suomalaiseen kulttuuriin, ja tämä pakottaa ihmisiä lukemaan toistensa sanattomia viestejä erityisen tarkasti. Esimerkiksi bussissa ikkunan puolella istuva matkustaja saattaa pyrkiä viestimään käytäväpaikalla istuvalle aikeestaan jäädä pois vain tiukentamalla otetta kantamuksistaan ja nojautumalla käytävän puoleen. Nonverbaaliin viestintään turvautuvat matkustajat haluavat minimoida vuorovaikutuksen muiden matkustajien kanssa ja olla ehkä mahdollisimman vähän häiriöksi toisille.

Toisilleen tuntemattomien matkustajien välisessä vuorovaikutuksessa yleisimmin kuulee pyyntöjä väistymiseen, kun toinen on poistumassa kulkuvälineestä. Myös lyhyet lausahdukset kuten “sori” tai “anteeksi” ovat yleisiä, jos matkustaja esimerkiksi tönäisee toista. Yleisesti on ajateltavissa, että usein matkustajilla on huomattavasti “helpompi olla”, kun he suorittavat matkan ajan ikään kuin jotakin sijaistoimintoa. Kiusaantuneen ja epämiellyttävän tunnelman välttämiseksi matkustajat kuuntelevat usein musiikkia kuulokkeilla, lähettävät Whatsapp-viestejä tai lukevat uutisia matkan ajan. Tätä vallitsevaa tilaa voidaan kutsua läsnäolottomaksi läsnäoloksi (absent presence). Yksilö on tällöin esimerkiksi puhelimensa välityksellä suorassa viestintäsuhteessa keskustelukumppaninsa kanssa, vaikka hänen ympärillään onkin potentiaalisia viestintäkumppaneita, joiden kanssa hän ei ole läsnä (Gergen 2002).

Vallitseva puhekoodi tulee nähdyksi vasta sen rikkoutuessa

Gerry Philipsenin (1997) puhekooditeorian mukaan vallitsevan puhekoodin huomaa vasta, kun se rikkoutuu. Kun bussissa tapahtuu jotain poikkeavaa, esimerkiksi yksi matkustajista alkaa huutaa, kaikki tajuavat sen olevan puhekoodin vastaista. Puhekoodin rikkoutumisesta kertoo lehden yleisönosastolla julkaistu kirjoitus, jossa äänekäs nuorisojoukko oli puhunut kovaäänisesti bussissa, ja joka toinen sana oli ”vittu”. Kun iäkkäämpi nainen oli jäämässä bussista pois, hän katsoi muita matkustajia ovelta ja sanoi: ”Voi vittu, kun täytyy jäädä pois.” Bussi räjähti nauruun. Tässä tapauksessa bussin matkustajista muodostui myös eräänlainen ryhmä, jota yhdisti paitsi sama bussimatka, myös sama naurun aihe. Tällainen tavallisuudesta poikkeava tapahtuma keventää tunnelmaa, jolloin ihmiset saattavat ottaa kontaktia toisiinsa esimerkiksi keskustelemalla tai luomalla toisiinsa paljon puhuvia katseita.

Poikkeuksen bussissa tai junassa vallitsevaan hiljaisuuteen saattavat tehdä vaikkapa humalaiset matkustajat tai musiikkia kaiuttimista kuuntelevat henkilöt. Poikkeukselliseen käyttäytymiseen ja tilanteeseen on monenlaisia suhtautumistapoja, esimerkiksi tilanteen välttely tai yllättävään keskusteluun osallistuminen. Kynnys puuttua poikkeavaan käytökseen on usein korkea, mutta se madaltuu helpoimmin esimerkiksi tupakoinnin kohdalla: onhan tupakointi julkisissa kulkuneuvoissa vastoin lakia. Pienemmistä etikettivirheistä ei usein haluta huomauttaa muita, jos tälle ei ole kattavia perusteita. Usein yksilö pelkää muiden matkustajien ajatuksia ja kyseenalaistaa omaa reaktiotaan. Jos kukaan muukaan ei mainitse asiasta, saattaa yksilö pohtia ylireagoineensa tapahtuneeseen (Bissell 2009, 281).

 

Ruuhkabussissakin vaalitaan vaikenemisen kulttuuria

Viestintätapamme ovat sidonnaisia kulttuuriimme. On huomioitava, että matkustajan kokemukset vallitsevasta ilmapiiristä ovat aina yksilöllisiä (Bissel 2009, 278) ja yksilöt toimivat vuorovaikutustilanteissa eri tavoin. Usein sanotaan, että me suomalaiset tarvitsemme omaa tilaa, ja individualismilla on varmasti väitteessä oma roolinsa. Ruuhkabusseissa saatetaan kysyä, saako viereen istuutua, vaikka koko bussi olisi aivan täynnä. Toisen omaa tilaa ei haluta loukata. Kollektivistissa kulttuureissa bussi saattaa täyttyä järjestelmällisesti niin, että yksittäisiä tyhjiä paikkoja ei jätetä. Vanhemmat moittivat lapsiaan, jos he eivät anna istumapaikkaansa vanhukselle. Suomalaiset eivät välttämättä ole töykeitä, mutta kulttuurimme velvoittaa meitä hallitsemaan tilaamme. Tuo tila järkkyy, jos ventovieras halua istuutua viereemme. Järkytys on vielä suurempi, jos tuo viereen istuutunut aloittaa keskustelun.

Julkisissa liikennevälineissä tapahtuvan vuorovaikutuksen perusteella on mahdollista todeta, ettei vaikuttavan viestinnän tarvitse aina olla kovinkaan näkyvää. Toisinaan pienetkin eleet tai täysi vaikeneminen vaikuttavat ilmapiiriin olennaisesti. Bussissa matkustavat käyttäytyvät vahvasti rakentuneiden normien mukaan ja tämän myötä pienetkin viestinnälliset poikkeavuudet nousevat esiin. Näihin vuorovaikutuksellisiin poikkeuksiin lukeutuvat niin negatiiviset kuin positiiviset tapahtumat matkan aikana. Julkisissa kulkuvälineissä tapahtuvan viestinnän rikkaus on sen tietynlainen impulsiivisuus ja tunnereaktioihin pohjautuva vuorovaikutus. Tilanteet julkisissa kulkuneuvoissa ovat vauhdikkaita ja usein ohi hetkessä. Tapahtuvat vuorovaikutuskokemukset ovat jokaiselle yksilöllisiä, ja näin ollen jokainen matka on ainutlaatuinen.

 

Tampereen yliopiston ryhmäviestinnän opiskelijat:

Aliisa Varuhin, Julian Rauhaniemi, Nora Pirttijärvi, Tuulia Viljanen, Ville Jäppinen, Zaida Harikko

 

 

 

Lähteet:

Bissell, David (2009) Passenger mobilities: affective athmospheres and the sociality of public transport. Enviroment and Planning D: Society and Space 2010:28, 270–289.

Gergen, Kenneth J (2002) The challenge of absent presence. Teoksessa Katz, James E & Aakhus, Mark (ed.) Perpetual Contact : Mobile Communication, Private Talk, Public Performance. Cambridge: Cambridge University Press, 227–241.

Philipsen, Gerry (1997) A Theory of Speech Codes. Teoksessa Philipsen, Gerry & Albrecht, Terrance L (ed.) Developing Communication Theories. SUNY series in human communication processes. Albany: State University of New York Press, 119–156.

Rainie, L & Keeter, S. (2006) Per Internet Project Data Memo. Pew/Internet & American Life Project, Associated Press, and AOL

 

Category: Uncategorized

ROHKEAA JA AVOINTA AJATUSTENVAIHTOA – INTUITION HYÖDYNTÄMINEN RYHMÄVIESTINNÄSSÄ

Posted on by 0 comment

Kuvitellaan tilanne, jossa työryhmä on toiminut saman projektin parissa kuukausia. Projektiin on käytetty paljon aikaa, rahaa ja resursseja. Kun työ on vihdoin valmis, se ei vastaakaan työryhmän odotuksia. Kukaan ei kuitenkaan uskalla avata suutaan, ettei kuukausien työ valuisi hukkaan tai kyseinen henkilö leimautuisi hankalaksi. Tämä on piste, joissa työryhmän jäsenten tulisi luottaa intuitioonsa.

 

Intuitio on käsite, jonka määrittely on tieteelliselle yhteisölle hankalaa. Sanana se pohjautuu latinan kielen sanaan intuere: katsoa, nähdä. Intuitiota on tutkittu monien eri tieteenalojen parissa, mutta yksiselitteistä määritelmää on vaikea muodostaa. Voidaan kuitenkin sanoa, että sitä pidetään rationaalisen päättelyn vastakohtana – aavistamisen, oivalluksen ja kehollisten tuntemusten sekoituksena, joka auttaa meitä tietämään asioita, joiden päättely loogisesti ei jostain syystä onnistu. Intuitio ei kuitenkaan ole yhtä mielihalujen, pelkojen, luulojen ja projektioiden kanssa, vaan se on tietämistä, joskin tiedostamatonta sellaista (Dunderfelt 2001, 150).

 

Halusimme selvittää, millä tavoin luovuutta voi hyödyntää ryhmässä. Kiinnostuimme etenkin intuition ja luovuuden yhteydestä. Millaisissa tilanteissa intuition kuunteleminen on tarkoituksenmukaista?

Ryhmän ilmapiirillä on merkitystä

Intuitiotutkija Asta Raamin mukaan tärkeintä intuition hyödyntämisessä on sellaisen ilmapiirin luominen, jossa intuitiota on hyväksyttyä tuoda näkyväksi sen sijaan, että se olisi väheksytty ja marginalisoitu ajattelun alue. Turvallinen luottamuksen ilmapiiri ryhmässä on myös merkittävä tekijä intuition hyödyntämisen kannalta. Luovaa työtä tekevät ryhmät hyötyvät ilmapiiristä, jossa on hyväksyttyä haparoida ja käyttää aikaa asioiden pukemiseen sanoiksi. Erilaisten näkökulmien hyväksyminen ja toisten intuitiivisten signaalien havainnoiminen ovat seikkoja, joista ryhmä hyötyy tehdessään luovuutta vaativaa työtä.

 

Psykologia tarjoaa näkemyksen mielen kahdesta eri järjestelmästä. Daniel Kahnemanin mukaan (2012, 35) mieli koostuu nopeasta automaattisesta ajattelusta sekä monimutkaisemmasta, hitaasta järjestelmästä, jota käytetään vaikkapa vaikeiden laskutoimitusten tekemiseen. Intuitio asettuu ensimmäiseen järjestelmään. Se ruokkii hidasta järjestelmää ja tuottaa tietoa hitaan järjestelmän toiminnan tueksi (Kahneman 2012, 35). Onkin selvää, että tietyissä tilanteissa intuitio ei ole riittävä ajattelun menetelmä, vaan myös rationaalista päättelyä tarvitaan.

 

Intuitio osana asiantuntijuutta

Intuitiolla on kuitenkin myös yhteys asiantuntijuuteen. Raami määrittelee asiantuntijaintuition yhdeksi intuition muodoksi. Kahnemanin (2012, 276) mukaan asiantuntijaintuitioon voidaan luottaa, kun se perustuu taitoon. Tähän vaaditaan säännöllistä, ennustettavaa ympäristöä sekä pitkäkestoista harjoittelua. Mikäli asiantuntijaintuitio perustuu taidottomaan ennustamiseen, siihen ei kannata luottaa.

 

Erityisesti ryhmätyöskentelyssä hyödyllistä on ajatusten jakaminen. Raamin mukaan ratkaisu ongelmaan voi löytyä virheestä, sattumasta tai täysin poikkeuksellisesta tavasta toimia. Intuition kannalta oleellista on tiedon yhdisteleminen ja sen esille tuominen. Ryhmässä jäsenten intuitioita voidaan hyödyntää niin, että ne rakentavat yhteistä tavoitetta. (Raami 2016, 189)

 

Rauhoittuminen luovuuden edellytyksenä

On olemassa keinoja, joilla intuitiota voidaan maanitella esiin. Raami mainitsee intuitiota ruokkivaksi menetelmäksi esimerkiksi kävelykokoukset. Lisäksi hän korostaa kiitollisuuden merkitystä intuition herättelemisessä. Kiitollisuus ja oman kehon kuunteleminen asettavat ihmisen sellaiseen tilaan, jossa intuitiota on mahdollista hyödyntää.

 

Kiireinen ja aikataulutettu elämä vie ajatteluamme kovalla sykkeellä eteenpäin. Välillä on tärkeää rauhoittua miettimään ja kuuntelemaan. Oivalsimme, että intuition hyödyntäminen ryhmässä ei ole itsestään selvää, vaan sen eteen on toimittava. Avoin vuorovaikutus ja luottavainen sekä avoin ilmapiiri ryhmän jäsenten välillä ovat avainasemassa silloin, kun intuitiota halutaan hyödyntää. Tärkeää on myös uskaltaa sanoa omat ajatukset ääneen. Uskallus syntyy luottamuksesta niin itseensä, kuin ympärillä olevaan ryhmään.

 

Kun alun esimerkin työryhmässä uskalletaan luottaa intuitioon, joku ryhmän jäsenistä avaa suunsa ja kertoo, ettei lopputulos vastaa odotuksia. Parhaimmassa tapauksessa muutkin ryhmän jäsenet ovat miettineet samaa ja huojentuvat, kun joku vihdoin sanoo epäilyksensä ääneen. Ongelmaan lähdetään etsimään ratkaisua, jossa hyödynnetään kuukausien aikana tehtyä työtä, ja samalla kehitetään ja viedään sitä eteenpäin.

 

Tampereen yliopiston puheviestinnän opiskelijat

Katariina Halonen, Alli Mattila, Jenny Paloniitty, Ilona Reinikainen, Milka Santa

 

Kirjallisuus ja lähteet

Dunderfelt, Tony (2001) Intuitio ja tunneviestintä. Dialogia Oy: Juva.

Kahneman, Daniel (2012) Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Hakapaino: Helsinki.

Raami, Asta (2016) Älykäs intuitio. Otava: Keuruu.

Asta Raamin puhelinhaastattelu 6.4.2018.

 

Category: Uncategorized

OPETUSTYÖSTÄ TULEE TOIPUA, JOTTA JAKSAA TAAS JATKAA

Posted on by 0 comment

”Yhtään ei huvittais. Minkäänlainen tukeminen ja tsemppaaminen.” Tähän lauseeseen tartuin kollegani tulostaessa opetusmateriaalia kopiohuoneessa. Samalla tartuin mieliaiheeseeni, ajatellen lukuvuoden ajankohtaa: täysi laidallinen opetusta takana, uskomaton määrä opiskelijoita kannustettuina, ohjattuina, kurssisuorituksia ja -arviointeja, suunnittelu- ja kehittämisrupeamia palan painikkeeksi. Enää ei jaksa. Miksi?

Opettajan työ on kohtalaisen, hyvin tai jopa erittäin paljon kuormittavaa. Ei riitä, että hallitset alasi substanssin, vaan sinun tulee osata opiskelijoiden motivointi, ohjaaminen, tuki ja kannustus, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen siirtäminen, palautteen antaminen ja arviointi. Kuka mitenkin näitä opetuksen toimia tahtoo sanoittaa ja mitä milloinkin opetukseensa sisällyttää. Suuri osa työstä on pedagogista viestintää ja vuorovaikutusta, jonka toivottuna lopputuloksena on oppimiseensa ja itsensä kehittämiseen sitoutunut, innokas, kriittisesti ajatteleva, vastavuoroinen ja yhteistyötaitoinen opiskelija. Mitä tämä on käytännössä?

Lahtisen (2008) mukaan jos listataan, niin opettajan odotetaan olevan koko ajan läsnä, välitön, helposti lähestyttävä, oma persoona pelissä, rakentamassa vuorovaikutussuhteita ja ilmapiiriä, reagoimassa opiskelijoiden käyttäytymiseen, käsittelemässä emotionaalisia reaktioita ja sen myötä syntyvää tunnekuormaa. Kuten tiedämme, opiskelijan tunnetila tarttuu herkästi sekä opettajaan että toisiin opiskelijoihin. Tilanteen ohjaamisen ja tunneilmaston rakentamisen vastuu ajautuu loppupeleissä väistämättä opettajan harteille. Pedagoginen vuorovaikutus on mitä suurimmassa määrin opettaja-opiskelijasuhteiden luomista, opiskelijoiden keskinäisten suhteiden vahvistamista, opetustilanteen johtamista, työtä, jonka päämääränä on oppimiselle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen – ihmissuhdetyötä, palveluammatti, työtä toisia varten.

Mitä enemmän on opiskelijoita, sitä enemmän on monisyisiä vuorovaikutussuhteita, erilaisia tarpeita ja odotuksia. Siinä missä opettaja näkee itsensä erilaisten vaihtoehtoisten ajattelu- ja toimintatapojen mahdollistajana, opiskelija voi odottaa opettajan olevan faktapankki ja oikeiden vastausten antaja. Eikä vierasta ole se, että ryhmässä on hyvin motivoituneita, vastaanottavaisia, toisiaan kannustavia ja osallistuvia opiskelijoita ja vastaavasti toisessa ääripäässä kyseenalaistavia, opettajaa ja koko ryhmää haastavia opiskelijoita. Oppimista kun tavoitellaan ja oppimistilanteita tulkitaan niin monin eri tavoin. Se, mikä on yhdelle suoritus ja muiden katseiden ja arvioinnin kohteena olemista, on toiselle mahdollisuus tarkkailla, oppia toisilta tai pohtia ja oivaltaa hiljaa mielessään. Opettaja ottaa vastaan nämä kaikki.

Opiskelijoiden erilaisten tarpeiden ja tunnetilojen tulkitseminen, ajatusten ja ymmärryksen havaitseminen rakentuu vähäisistä, jopa olemattomista vihjeistä. Opetuksellisia ratkaisuja tehdessään opettaja joutuu usein toimimaan riittämättömän tai vajaan tiedon varassa. Työmme on siten mitä suurimmassa määrin arvuuttelutyötä, joka perustuu jatkuvaan tarkkailuun, ja tekisi mieli jatkaa, tarkkailun kohteena olemiseen. Nimittäin, missä muussa työssä työntekijä saa niin paljon suoraa tai epäsuoraa palautetta kuin opetustyössä? Tämän vuoksi tekee mieli muistuttaa, satokausien taitekohdassa kun ollaan, muutamasta opetustyön kuormituksesta palautumisen ja jaksamisen asiasta.

Palautuminen on psykofysiologinen elpymisprosessi, joka tutkitusti käynnistyy opettajilla viiveellä. Sekä ruumiin että mielen tulisi saada palautua. Autonomisen hermoston virittämä elimistö tulisi saada kuormitusta edeltävälle tasolle, rauhoittumaan ja rentoutumaan, ettei fysiologinen kuormitustila jää päälle. Psykologinen palautuminen on puolestaan mielen palautumista, joka arvatenkin on meille jokaiselle hyvin yksilöllinen kokemus. Meitä kaikkia yhdistää kuitenkin se, että mieli on palautunut vasta silloin, kun yksilö itse kokee palautuneensa. Silloin jaksaa taas jatkaa työssä, tsempata, kannustaa, tukea ja ohjata, kohdata uusia haasteita, olla vuorovaikutuksessa ja aidosti läsnä. Kun on yksinkertaisesti riittävän levännyt olo.

Jälleen on koittamassa se aika vuodesta, jolloin on syytä täydentää omat voimavaransa. On se sitten vaikka vessankuurausta, leipomista, ulkohommia, enemmän aikaa perheelle, reissu tai vaikkapa riittävä lepo ja laadukas yöuni. Myönteistä olotilaa voi tavoitella tietoisesti, esimerkiksi rentoutusharjoitusten avulla. Myös luonto ja erilaiset kulttuurielämykset sekä liikunta auttavat alentamaan virittyneisyyttä ja irrottautumaan työasioista. Joskus työasioiden pohtiminen on välttämätöntä ja palkitsevaa, esimerkiksi jonkin ongelman ratkaisemisen pohdintaa. Huolien märehtiminen ja suorastaan niihin uppoutuminen sen sijaan estävät palautumisen. Tähän aikaan lukuvuodesta on aiheellista ja erittäin perusteltua kuunnella omaa palautumisen tarvetta ja ottaa se vakavasti. Että jaksaa taas jatkaa uusin voimin uuteen lukuvuoteen. Hyvin palautunut ihminen kokee enemmän työn imua ja oppii myös uutta. Hyvinvoivat ihmiset ovat kekseliäitä ja innostuneita. Varsin tähdellistä pääomaa opettajalle. Siksi palautumiseen kannattaa satsata.

Levollista ja akkuja lataavaa kesää kaikille!

Marja-Leena Hyvärinen

Yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus, Kuopion kampus

Category: Uncategorized

AUTOPILOTILLA

Posted on by 0 comment

Nollailin hiljattain katsomalla loistokasta Rick and Morty -animaatiosarjaa ja pyrkimyksistäni huolimatta eräs kohtaus aiheutti minussa prosessin, jonka tuotoksena muodostin joukon ajatuksia. Tuo kohtaus meni kaikesta ylimääräisestä riisuttuna seuraavasti: kaksi henkilöä keskusteli intensiivisesti kunnes kolmas henkilö saapui paikalle ja keskeytti aiemman keskustelun toteamalla ”ketä kiinnostaa mistä tahansa puhuttekaan” ja aloittamalla uuden keskustelun omista lähtökohdistaan. Kohtaus on tietysti hervottoman hauska, koska se on niin totta: kukapa ei todistaisi lähes päivittäin täysin vastaavanlaisia tilanteita. Toki on perin harvinaista sanoa ääneen tuo ”ketä kiinnostaa” -osuus. Muille näyttäytyvä käyttäytyminen on kuitenkin ko. lausahdusta lukuun ottamatta täysin samanlaista, riippumatta siitä saapuuko tilanteeseen ulkopuolelta vai onko jo ollut fyysisesti paikalla.

 

Ja sitten niitä ajatuksia. Edellä kuvattu kohtaus toi mieleeni Dean E. Hewesin (esim. 2009) pohdinnat vuorovaikutusprosessien merkityksestä suhteessa ryhmän tuotoksiin. Hewes on argumentoinut yksilöllisiin kognitiivisiin prosesseihin palautuvan sosio-egosentrisen mallinsa kautta, että tutkimus ei ole pystynyt osoittamaan ryhmän vuorovaikutuksella olevan yhteyttä esimerkiksi ryhmän tekemiin valintoihin. Malli perustuu ajatukseen, että jokainen ajaa omaa agendaansa ja että keskustelun näennäinen eteneminen perustuu ennemmin keskustelun etenemisen sääntöihin kuin varsinaiseen vuorovaikutukseen. (Jos nyt mietit, niin tällainen asia todella tuli mieleeni: tiedän sen olevan perverssiä ja samalla oirekuvaus siitä miksi kaipasin nollausta.) En avaa tässä Hewesiä sen enempää, mutta todettakoon, että hänen näkemyksensä ei jää metodologiseksi sivuhuomautukseksi, eikä sosio-egosentristä mallia ole toistaiseksi pystytty täysin argumentoimaan nurin (esim. Bonito & Meyers 2011).

 

Mielessäni samaan teemaan kytkeytyy myös niin kutsuttu hidden profile  -tutkimus, joka on osoittanut, että ryhmissä keskustellaan enemmän kaikkien yhteisestä tiedosta kuin kunkin jäsenen vain itsellään ”pitämästä” tiedosta. Toisin sanoen, ehkä hieman kärjistäen, ryhmissä tupataan pyrkimään olemaan yhtä mieltä (muistanet myös ryhmäajattelun), jotta kaikilla on kivaa. Samalla tämän hetken tietämyksen mukaan aivot pyrkivät automatisoimaan ja sulkemaan havainnoinnin ulkopuolelle kaiken mahdollisen säästääkseen energiaa. Eli suuren osan elämästämme toimimme jonkinlaisella autopilotilla.

 

Kaiken edellä esitellyn perusteella pohdin, onko olemassa kahdenlaista vuorovaikutusta: sellaista, joka ”vaan tapahtuu” ja sellaista, joka tietoisesti laitetaan tapahtumaan. Ja sitten tietysti on näiden erilaisten tapojen olla vuorovaikutuksessa monenmoisia sekoituksia. Pohjautuuko tieteenalamme käsitys vuorovaikutuksesta (vuorovaikutusosaamisesta, päätöksentekoprosesseista jne.) oikeastaan hyvin vahvasti rationaaliseen ihmiskuvaan? Ainakin monen ryhmäviestinnän teorian osalta näin voisi väittää, esimerkkinä mainittakoon funktionaalisen päätöksenteon teoria. Samoin voidaan todeta monien postpositivististen yksilökeskeisten interpersonaalisen viestinnän teorioiden osalta, kuten konstruktivismi ja tavoite-toiminta-suunnitelma -teoria (varsinkin, kun niihin sotketaan näennäispsykologista hömppää). Ehkä tällaiset asiat pyörivät mielessäni, koska olen viime aikoina kirjoittanut hieman oman tutkimustyöni tieteenfilosofiasta ja joutunut siten miettimään totuuden luonnetta ja ulottuvuuksia ja niiden saavutettavuutta. Käsitys ihmisestä jää turhan usein näiden pohdintojen ulkopuolelle.

 

Ryhmä- ja organisaatiotutkimuksen pohjalta tiedetään varsin hyvin, että päätöksenteko on vain harvoin rationaalista. Jokainen peiliin katsoessaan varmaan ymmärtää, ettei ole jatkuvasti rationaalinen. Meidän tutkijoiden on syytä huomioida, mikä on rationaalisuuden rooli niissä teoreettisissa näkökulmissa, joita sovellamme. Vuorovaikutukseen keskittyvien kouluttajien ja kehittäjien on myös pohdittava, kuinka paljon rationaalisuuden vaatimuksia vuorovaikutuskeskeisyys pitää sisällään. Missä määrin esimerkiksi muutos tehdään ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja missä määrin muutos aiheutuu muutoksista systeemissä ja lopulta ilmenee ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Toki tällöin muutos on pantu alulle vuorovaikutuksessa toisaalla, sillä rationaalisuutta tarvitaan kriittisyyteen, muutokseen ja kehittämiseen (tai toisaalta ylläpitämiseen). Ehkä automaattipilotissa on osaltaan selitys sille, että niin kutsutut rakenteet (tai ei-inhimilliset toimijuudet) ohjaavat ihmisten toimintaa voimakkaasti: oman toimijuuden toteuttaminen on usein epätaloudellista. Rakenteiden luominen vuorovaikutuksessa ja sen jälkeen niiden mukaan toimiminen on tehokasta ja tarkoituksenmukaista.

 

En tässä halua sanoa, ettei intentionaalisuudella ja tavoitteellisuudella olisi merkittävää roolia yhteisöjen, ryhmien ja suhteiden konstituoimisessa. Haluan vaan jakaa oman pohdintani siitä, kuka tai mikä sitä vuorovaikutusta, jota tarkastelemme tai kehitämme, lopulta ohjaa tai hallinnoi. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme, meillä on kuitenkin noin 60 % sama DNA-rakenne kuin banaaneilla. Tieteenalallamme menee nähdäkseni tällä hetkellä melkoisen hyvin. Juuri tällainen hetki on mielestäni otollinen tarkastella rationaalisesti ja kriittisesti kaikkein keskeisimpiä käsitteitämme.

 

Kaiken järjen mukaan palaisin tässä lopussa Rickiin ja Mortyyn. Multiversumi ei kuitenkaan toimi kaiken järjen mukaan.

 

 

Tomi Laapotti

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

 

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company