Monthly Archives: May 2018

Opetustyöstä tulee toipua, jotta jaksaa taas jatkaa

Posted on by 0 comment

”Yhtään ei huvittais. Minkäänlainen tukeminen ja tsemppaaminen.” Tähän lauseeseen tartuin kollegani tulostaessa opetusmateriaalia kopiohuoneessa. Samalla tartuin mieliaiheeseeni, ajatellen lukuvuoden ajankohtaa: täysi laidallinen opetusta takana, uskomaton määrä opiskelijoita kannustettuina, ohjattuina, kurssisuorituksia ja -arviointeja, suunnittelu- ja kehittämisrupeamia palan painikkeeksi. Enää ei jaksa. Miksi?

Opettajan työ on kohtalaisen, hyvin tai jopa erittäin paljon kuormittavaa. Ei riitä, että hallitset alasi substanssin, vaan sinun tulee osata opiskelijoiden motivointi, ohjaaminen, tuki ja kannustus, tilanteesta ja tunnelmasta toiseen siirtäminen, palautteen antaminen ja arviointi. Kuka mitenkin näitä opetuksen toimia tahtoo sanoittaa ja mitä milloinkin opetukseensa sisällyttää. Suuri osa työstä on pedagogista viestintää ja vuorovaikutusta, jonka toivottuna lopputuloksena on oppimiseensa ja itsensä kehittämiseen sitoutunut, innokas, kriittisesti ajatteleva, vastavuoroinen ja yhteistyötaitoinen opiskelija. Mitä tämä on käytännössä?

Lahtisen (2008) mukaan jos listataan, niin opettajan odotetaan olevan koko ajan läsnä, välitön, helposti lähestyttävä, oma persoona pelissä, rakentamassa vuorovaikutussuhteita ja ilmapiiriä, reagoimassa opiskelijoiden käyttäytymiseen, käsittelemässä emotionaalisia reaktioita ja sen myötä syntyvää tunnekuormaa. Kuten tiedämme, opiskelijan tunnetila tarttuu herkästi sekä opettajaan että toisiin opiskelijoihin. Tilanteen ohjaamisen ja tunneilmaston rakentamisen vastuu ajautuu loppupeleissä väistämättä opettajan harteille. Pedagoginen vuorovaikutus on mitä suurimmassa määrin opettaja-opiskelijasuhteiden luomista, opiskelijoiden keskinäisten suhteiden vahvistamista, opetustilanteen johtamista, työtä, jonka päämääränä on oppimiselle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen – ihmissuhdetyötä, palveluammatti, työtä toisia varten.

Mitä enemmän on opiskelijoita, sitä enemmän on monisyisiä vuorovaikutussuhteita, erilaisia tarpeita ja odotuksia. Siinä missä opettaja näkee itsensä erilaisten vaihtoehtoisten ajattelu- ja toimintatapojen mahdollistajana, opiskelija voi odottaa opettajan olevan faktapankki ja oikeiden vastausten antaja. Eikä vierasta ole se, että ryhmässä on hyvin motivoituneita, vastaanottavaisia, toisiaan kannustavia ja osallistuvia opiskelijoita ja vastaavasti toisessa ääripäässä kyseenalaistavia, opettajaa ja koko ryhmää haastavia opiskelijoita. Oppimista kun tavoitellaan ja oppimistilanteita tulkitaan niin monin eri tavoin. Se, mikä on yhdelle suoritus ja muiden katseiden ja arvioinnin kohteena olemista, on toiselle mahdollisuus tarkkailla, oppia toisilta tai pohtia ja oivaltaa hiljaa mielessään. Opettaja ottaa vastaan nämä kaikki.

Opiskelijoiden erilaisten tarpeiden ja tunnetilojen tulkitseminen, ajatusten ja ymmärryksen havaitseminen rakentuu vähäisistä, jopa olemattomista vihjeistä. Opetuksellisia ratkaisuja tehdessään opettaja joutuu usein toimimaan riittämättömän tai vajaan tiedon varassa. Työmme on siten mitä suurimmassa määrin arvuuttelutyötä, joka perustuu jatkuvaan tarkkailuun, ja tekisi mieli jatkaa, tarkkailun kohteena olemiseen. Nimittäin, missä muussa työssä työntekijä saa niin paljon suoraa tai epäsuoraa palautetta kuin opetustyössä? Tämän vuoksi tekee mieli muistuttaa, satokausien taitekohdassa kun ollaan, muutamasta opetustyön kuormituksesta palautumisen ja jaksamisen asiasta.

Palautuminen on psykofysiologinen elpymisprosessi, joka tutkitusti käynnistyy opettajilla viiveellä. Sekä ruumiin että mielen tulisi saada palautua. Autonomisen hermoston virittämä elimistö tulisi saada kuormitusta edeltävälle tasolle, rauhoittumaan ja rentoutumaan, ettei fysiologinen kuormitustila jää päälle. Psykologinen palautuminen on puolestaan mielen palautumista, joka arvatenkin on meille jokaiselle hyvin yksilöllinen kokemus. Meitä kaikkia yhdistää kuitenkin se, että mieli on palautunut vasta silloin, kun yksilö itse kokee palautuneensa. Silloin jaksaa taas jatkaa työssä, tsempata, kannustaa, tukea ja ohjata, kohdata uusia haasteita, olla vuorovaikutuksessa ja aidosti läsnä. Kun on yksinkertaisesti riittävän levännyt olo.

Jälleen on koittamassa se aika vuodesta, jolloin on syytä täydentää omat voimavaransa. On se sitten vaikka vessankuurausta, leipomista, ulkohommia, enemmän aikaa perheelle, reissu tai vaikkapa riittävä lepo ja laadukas yöuni. Myönteistä olotilaa voi tavoitella tietoisesti, esimerkiksi rentoutusharjoitusten avulla. Myös luonto ja erilaiset kulttuurielämykset sekä liikunta auttavat alentamaan virittyneisyyttä ja irrottautumaan työasioista. Joskus työasioiden pohtiminen on välttämätöntä ja palkitsevaa, esimerkiksi jonkin ongelman ratkaisemisen pohdintaa. Huolien märehtiminen ja suorastaan niihin uppoutuminen sen sijaan estävät palautumisen. Tähän aikaan lukuvuodesta on aiheellista ja erittäin perusteltua kuunnella omaa palautumisen tarvetta ja ottaa se vakavasti. Että jaksaa taas jatkaa uusin voimin uuteen lukuvuoteen. Hyvin palautunut ihminen kokee enemmän työn imua ja oppii myös uutta. Hyvinvoivat ihmiset ovat kekseliäitä ja innostuneita. Varsin tähdellistä pääomaa opettajalle. Siksi palautumiseen kannattaa satsata.

Levollista ja akkuja lataavaa kesää kaikille!

Marja-Leena Hyvärinen

Yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus, Kuopion kampus

Category: Uncategorized

AUTOPILOTILLA

Posted on by 0 comment

Nollailin hiljattain katsomalla loistokasta Rick and Morty -animaatiosarjaa ja pyrkimyksistäni huolimatta eräs kohtaus aiheutti minussa prosessin, jonka tuotoksena muodostin joukon ajatuksia. Tuo kohtaus meni kaikesta ylimääräisestä riisuttuna seuraavasti: kaksi henkilöä keskusteli intensiivisesti kunnes kolmas henkilö saapui paikalle ja keskeytti aiemman keskustelun toteamalla ”ketä kiinnostaa mistä tahansa puhuttekaan” ja aloittamalla uuden keskustelun omista lähtökohdistaan. Kohtaus on tietysti hervottoman hauska, koska se on niin totta: kukapa ei todistaisi lähes päivittäin täysin vastaavanlaisia tilanteita. Toki on perin harvinaista sanoa ääneen tuo ”ketä kiinnostaa” -osuus. Muille näyttäytyvä käyttäytyminen on kuitenkin ko. lausahdusta lukuun ottamatta täysin samanlaista, riippumatta siitä saapuuko tilanteeseen ulkopuolelta vai onko jo ollut fyysisesti paikalla.

 

Ja sitten niitä ajatuksia. Edellä kuvattu kohtaus toi mieleeni Dean E. Hewesin (esim. 2009) pohdinnat vuorovaikutusprosessien merkityksestä suhteessa ryhmän tuotoksiin. Hewes on argumentoinut yksilöllisiin kognitiivisiin prosesseihin palautuvan sosio-egosentrisen mallinsa kautta, että tutkimus ei ole pystynyt osoittamaan ryhmän vuorovaikutuksella olevan yhteyttä esimerkiksi ryhmän tekemiin valintoihin. Malli perustuu ajatukseen, että jokainen ajaa omaa agendaansa ja että keskustelun näennäinen eteneminen perustuu ennemmin keskustelun etenemisen sääntöihin kuin varsinaiseen vuorovaikutukseen. (Jos nyt mietit, niin tällainen asia todella tuli mieleeni: tiedän sen olevan perverssiä ja samalla oirekuvaus siitä miksi kaipasin nollausta.) En avaa tässä Hewesiä sen enempää, mutta todettakoon, että hänen näkemyksensä ei jää metodologiseksi sivuhuomautukseksi, eikä sosio-egosentristä mallia ole toistaiseksi pystytty täysin argumentoimaan nurin (esim. Bonito & Meyers 2011).

 

Mielessäni samaan teemaan kytkeytyy myös niin kutsuttu hidden profile  -tutkimus, joka on osoittanut, että ryhmissä keskustellaan enemmän kaikkien yhteisestä tiedosta kuin kunkin jäsenen vain itsellään ”pitämästä” tiedosta. Toisin sanoen, ehkä hieman kärjistäen, ryhmissä tupataan pyrkimään olemaan yhtä mieltä (muistanet myös ryhmäajattelun), jotta kaikilla on kivaa. Samalla tämän hetken tietämyksen mukaan aivot pyrkivät automatisoimaan ja sulkemaan havainnoinnin ulkopuolelle kaiken mahdollisen säästääkseen energiaa. Eli suuren osan elämästämme toimimme jonkinlaisella autopilotilla.

 

Kaiken edellä esitellyn perusteella pohdin, onko olemassa kahdenlaista vuorovaikutusta: sellaista, joka ”vaan tapahtuu” ja sellaista, joka tietoisesti laitetaan tapahtumaan. Ja sitten tietysti on näiden erilaisten tapojen olla vuorovaikutuksessa monenmoisia sekoituksia. Pohjautuuko tieteenalamme käsitys vuorovaikutuksesta (vuorovaikutusosaamisesta, päätöksentekoprosesseista jne.) oikeastaan hyvin vahvasti rationaaliseen ihmiskuvaan? Ainakin monen ryhmäviestinnän teorian osalta näin voisi väittää, esimerkkinä mainittakoon funktionaalisen päätöksenteon teoria. Samoin voidaan todeta monien postpositivististen yksilökeskeisten interpersonaalisen viestinnän teorioiden osalta, kuten konstruktivismi ja tavoite-toiminta-suunnitelma -teoria (varsinkin, kun niihin sotketaan näennäispsykologista hömppää). Ehkä tällaiset asiat pyörivät mielessäni, koska olen viime aikoina kirjoittanut hieman oman tutkimustyöni tieteenfilosofiasta ja joutunut siten miettimään totuuden luonnetta ja ulottuvuuksia ja niiden saavutettavuutta. Käsitys ihmisestä jää turhan usein näiden pohdintojen ulkopuolelle.

 

Ryhmä- ja organisaatiotutkimuksen pohjalta tiedetään varsin hyvin, että päätöksenteko on vain harvoin rationaalista. Jokainen peiliin katsoessaan varmaan ymmärtää, ettei ole jatkuvasti rationaalinen. Meidän tutkijoiden on syytä huomioida, mikä on rationaalisuuden rooli niissä teoreettisissa näkökulmissa, joita sovellamme. Vuorovaikutukseen keskittyvien kouluttajien ja kehittäjien on myös pohdittava, kuinka paljon rationaalisuuden vaatimuksia vuorovaikutuskeskeisyys pitää sisällään. Missä määrin esimerkiksi muutos tehdään ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja missä määrin muutos aiheutuu muutoksista systeemissä ja lopulta ilmenee ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Toki tällöin muutos on pantu alulle vuorovaikutuksessa toisaalla, sillä rationaalisuutta tarvitaan kriittisyyteen, muutokseen ja kehittämiseen (tai toisaalta ylläpitämiseen). Ehkä automaattipilotissa on osaltaan selitys sille, että niin kutsutut rakenteet (tai ei-inhimilliset toimijuudet) ohjaavat ihmisten toimintaa voimakkaasti: oman toimijuuden toteuttaminen on usein epätaloudellista. Rakenteiden luominen vuorovaikutuksessa ja sen jälkeen niiden mukaan toimiminen on tehokasta ja tarkoituksenmukaista.

 

En tässä halua sanoa, ettei intentionaalisuudella ja tavoitteellisuudella olisi merkittävää roolia yhteisöjen, ryhmien ja suhteiden konstituoimisessa. Haluan vaan jakaa oman pohdintani siitä, kuka tai mikä sitä vuorovaikutusta, jota tarkastelemme tai kehitämme, lopulta ohjaa tai hallinnoi. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme, meillä on kuitenkin noin 60 % sama DNA-rakenne kuin banaaneilla. Tieteenalallamme menee nähdäkseni tällä hetkellä melkoisen hyvin. Juuri tällainen hetki on mielestäni otollinen tarkastella rationaalisesti ja kriittisesti kaikkein keskeisimpiä käsitteitämme.

 

Kaiken järjen mukaan palaisin tässä lopussa Rickiin ja Mortyyn. Multiversumi ei kuitenkaan toimi kaiken järjen mukaan.

 

 

Tomi Laapotti

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

 

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company