Monthly Archives: August 2018

RYHMÄHARRASTUKSET: YKSIN SUORITTAMISEN PAIKKOJA VAI MAHDOLLISUUKSIA KIINNITTYÄ OSAKSI YHTEISÖÄ?

Posted on by 0 comment

Kesälomakauden päätyttyä postilaatikkooni on tasaiseen tahtiin tipahdellut erilaisia harrastus- ja koulutusesitteitä. Vaikka oma harrastuskiintiöni on tällä hetkellä täysi, esitteitä on ollut varsin kiinnostavaa selata, sillä mahdollisuus johonkin uuteen on aina yhtä kutkuttava. Ehkä uuden harrastuksen myötä voisin löytää itsestäni uusia puolia, oppia hyödyllisiä taitoja sekä tutustua erilaisiin ihmisiin, joiden kanssa jakaa palanen arkea.

Harrastuksen aloittaminen ei ole kuitenkaan ollut minulle aina mutkatonta. Ensinnäkin se on vaatinut aikataulujen uudelleen sovittamista, mutta samalla se on edellyttänyt asettumista alttiiksi muutokselle. Erityisesti ryhmäharrastuksen aloittaminen on saanut minut mietteliääksi, sillä tällöin minun on täytynyt tarkasti punnita, kuinka hyvin pystyisin sitoutumaan uuden ryhmän aikatauluihin ja tavoitteisiin. Lisäksi minua on mietityttänyt, tulisinko kiinnittymään uuden harrastusryhmän jäseneksi, ja mitä kaikkea se minulta sekä muilta ryhmän jäseniltä edellyttäisi.

Yhteisöön kiinnittymistä määriteltäessä puheviestinnän tutkimuksissa viitataan usein Pörhölän (2009a) vertaisyhteisöön kiinnittymisen teoriaan. Kyseisessä teoriassa yksilön ymmärretään kiinnittyvän yhteisöönsä vuorovaikutussuhteidensa kautta. Kiinnittyminen ymmärretään vuorovaikutuksellisena tilanteena, jossa yksilö tuntee olevansa hyväksytty, pidetty ja arvostettu vertaistensa keskuudessa ja osoittaa itse hyväksyntää, välittämistä ja arvostusta vertaisiaan kohtaan. Tämän vastavuoroisen vuorovaikutusprosessin seurauksena hän tuntee itsensä vertaisyhteisönsä tasavertaiseksi jäseneksi. (Pörhölä 2009b, 87.) Teorian lähtökohtana ovat olleet lapsuus- ja nuoruusajan vertaissuhteet, mutta kiinnittymisen määritelmää on käytetty tarkoituksenmukaisesti myös tutkittaessa esimerkiksi työyhteisön (Liikanen & Sirviö 2015) sekä pakolaisten vuorovaikutussuhteita (Kokkonen 2010). Harrastusryhmät eivät ehkä ole kaikista ideaalein konteksti kiinnittymisen tarkasteluun, sillä harrastusryhmät voivat olla keskenään hyvin eri tyyppisiä, henkilövaihtuvuus voi olla suurta, ja niiden kesto voi vaihdella lyhytkestoisesta pitkäkestoiseen. Ne eivät siis välttämättä ole yhteisöjä, joille tyypillinen ominaisuus on pysyvyys. Toisaalta kiinnittymisestä on alettu puhua enenevässä määrin harrastuksiin kytkeytyvien toimintamallien yhteydessä (ks. esim. Känkänen 2018). Lisäksi myös harrastusryhmään kiinnittymisellä tai sen epäonnistumisella voi nähdäkseni olla keskeinen merkitys yksilölle – esimerkiksi itsetunnon tai vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta (ks. esim. Pörhölä 2009b). Tästä syystä on mielestäni oleellista pohtia, miten erilaisissa harrastusryhmissä panostetaan kiinnittymisen mahdollistaviin vuorovaikutussuhteisiin.

Monenlaisiin ryhmäharrastuksiin osallistuessani olen havainnut, että ryhmään kiinnittymisen tärkeyttä painotetaan harrastuksissa eri tavoin alusta lähtien. Kuorolaulun, joukkueurheilun ja näyttelemisen kaltaisissa harrastuksissa kiinnittyminen on oman kokemukseni mukaan nähty hyvinkin olennaiseksi asiaksi, sillä jokaisen ryhmän jäsenen panos on ollut keskeinen yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Näissä harrastuksissa kiinnittymistä on tuettu esimerkiksi ohjaajien ja ryhmäläisten esittäytymisenä, vierekkäin istumisella, jutustelutaukojen ja illanviettojen pitämisenä sekä yhteisten pidempijänteisten tavoitteiden määrittelemisenä. Lisäksi kyseisissä harrastuksissa on selväsanaisesti korostettu, että jokaisen kiinnittymisellä on merkitystä toisten onnistumiseen ja motivaatioon. Esimerkiksi jos tarpeeksi laulajia ei saavu paikalle kuoroharjoituksiin ja esiintymisiin, yhteistä toimintaa ei ole kovin mielekästä jatkaa. Myös jokaisen viestintäkäyttäytymisellä on ollut tämäntyyppisissä harrastuksissa iso merkitys. Ystävällisellä, viestintähalukkaalla ja supportiivisella viestinnällä on saatu usein onnistuneita ja pitkäkestoisia projekteja aikaan. Tällöin ihmiset ovat uskaltaneet rohkeammin tuoda esille omia vahvuuksiaan ja kehityskohteitaan sekä mukauttaa niitä suhteessa toisiinsa. Sen sijaan toisten mielipiteiden väheksyminen, vastuiden epätasainen jakautuminen sekä ilmoittamatta jääneet toistuvat poissaolot ovat alkaneet usein kylvää epävarmuutta ryhmään ja heikentää useamman ryhmäläisen harrastusmotivaatiota.

Ryhmäharrastuksissa, joissa toiminnan keskiössä on oma suoriutuminen, ei ryhmäläisten välisillä vuorovaikutussuhteilla ole ollut niin isoa merkitystä. Tällaisia harrastuksia ovat olleet oman kokemukseni mukaan ryhmäliikuntatunnit, erityisesti jumpat. Näihin tilanteisiin harrastajat ovat osallistuneet epäsäännöllisen säännöllisesti, paikalla on ollut aina eri kokoonpano, eikä yhteisiä pitkäkestoisia tavoitteita ole määritelty. Toisten henkilökohtaista tilaa on arvostettu sekä fyysisen välimatkan antamisella mutta myös sillä, että itselle vieraita ihmisiä ei ole edes juuri tervehditty. Joillekin tämänkaltainen harrastaminen ja siihen kytkeytyvä viestintäkulttuuri ovat sopineet varmasti hyvin – ehkä erityisesti sellaisille, jotka ovat arvostaneet omaa tilaa raskaan päivän jälkeen, mutta jotka ovat kaivanneet ohjattua liikuntaa. Tai sellaisille, jotka ovat tulleet ystävien kanssa jumppaan, ja joille isompaan ryhmään kiinnittyminen ei ole ollut merkityksellinen asia. Joskus olen kuitenkin miettinyt, onko salissa mahtanut olla yksin tulleita ihmisiä, jotka olisivat toivoneet saavansa jumpasta edes hetkeksi juttuseuraa. Ja miten valtaosa liikkujista suhtautuisi jatkossa siihen, jos ohjaaja pyrkisi madaltamaan kynnystä tutustumiseen esimerkiksi teettämällä alkulämmittelyn pienryhmissä.

Harrastusryhmään kiinnittymistä on tullut pohdittua uudella tavalla myös lapsen harrastamisen näkökulmasta. Erityisesti minua on mietityttänyt, kenen tai keiden kiinnittyminen on lapsen harrastuksissa tärkeää. Oma lapseni on vielä sen verran pieni, että yhteiset harrastuskokemukset ovat rajoittuneet kahteen erilaiseen muskariin. Vaikka itse musiikkitoiminta oli molemmilla kerroilla todella laadukasta ja kehittävää, itseäni jäi vaivaamaan, että kokoontumiskerroilla ohjattiin osallistumaan vain lapsen nimeä käyttäen. Toisessa muskarissa vanhempien esittäytyminen jopa kiellettiin ajan puutteen vuoksi. Toisaalta vanhemmatkaan eivät vaikuttaneet järin innokkailta ottamaan kontaktia toisiinsa. Vanhempien keskittyminen oli pääasiassa oman lapsen seuraamisessa sekä käytännön rutiinien hoitamisessa, kuten pukemisessa ja riisumisessa. Vaikka lähtökohtaisesti ajattelin muskarin olevan lastani varten ja lapseni harrastus, heräsin huomaamaan, kuinka tärkeä kiinnittymisen kokemus ryhmään olisi ollut minulle vanhempana. Minultakin odotettiin ryhmässä aika paljon osallistumista, mm. laulamista, lapsen puolesta puhumista sekä erilaisten jumppaliikkeiden keksimistä yhteisessä piirissä. Osallistuminen olisi voinut tuntua mutkattomammalta – ja ollut osaltamme yhtä lukukautta pitkäkestoisempaa – jos olisin saanut mahdollisuuden osallistua omalla nimelläni. Ja jos olisin itsekin uskaltanut avoimemmin haastaa ryhmän normeja ja ottaa kontaktia toisiin vanhempiin.

Omien harrastuskokemusten perusteella voisin sanoa, että vaikka kiinnittymättömyys ryhmään ei aina estä harrastamista, mahdollisuus kiinnittymiseen voisi merkittävästi helpottaa harrastamista sekä yksilö- että ryhmätasolla. Lisäksi se voisi parhaimmillaan tukea pitkäkestoista sitoutumista harrastukseen. Kiinnittymisen mahdollistaminen edellyttää vuorovaikutusosaamista ennen kaikkea harrastuksen ohjaajalta. Tämän lisäksi se mielestäni edellyttää kaikilta ryhmään kuuluvilta tietoisuutta siitä, että kiinnittyminen ei ole yksisuuntainen prosessi. Kuten Pörhölän (2009b, 86–87) määritelmässäkin tuodaan esiin, kiinnittynyt henkilö osoittaa itse hyväksyntää, välittämistä ja arvostusta vertaisiaan kohtaan. Lisäksi määritelmässä todetaan, että jokaisella vertaissuhteella on merkitystä sille, miten hyvin yksilö onnistuu kiinnittymään vertaisyhteisöönsä.Käytännössä kiinnittymisen mahdollistamisen voisi tiivistää ryhmäharrastuskontekstissa lausumaan: vaikka aloittaisit ryhmäharrastuksen ennen kaikkea itseäsi varten, harrastat yhdessä toisten kanssa. Täten jo pienikin hymy suupielissä tai ohimenevä tervehdys voi ilahduttaa kanssaharrastajan päivää merkittävällä tavalla, ja olla alkusysäys kiinnittymiselle – sekä hänelle että sinulle.

Maija Peltola, FM

Puheviestinnän väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

 

Kirjallisuus

Kokkonen, L. 2010. Keski-Suomeen muuttaneiden pakolaisten kokemuksia vuorovaikutussuhteistaan ja kiinnittymisestään uuteen sosiaaliseen ympäristöön. Jyväskylä studies in humanities 143. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Viitattu 26.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/25577/9789513940683.pdf?sequenc

Känkänen, L. 2018. Icehearts myönteisen kiinnittymisen mahdollistajana. Hyvän kasvun puolesta – seminaari. Heureka 16.2.2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 26.8.2018. https://www.icehearts.fi/wp-content/uploads/2018/02/K%C3%A4nk%C3%A4nen-16.2.2018.pdf

Liikanen, R. & Sirviö, S. 2015. Työpaikkakiusaamista kokeneiden kiinnittyminen uuteen työyhteisöön vuorovaikutussuhteiden kautta. Puheviestinnän pro gradu -tutkielma. Viitattu 27.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/48117/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201512154037.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pörhölä, M. 2009a. Psychosocial well-being of victimized students. Teoksessa T. A. Kinney & M. Pörhölä (toim.) Anti and pro-social communication: Theories, methods, and applications. Language as Social Action vol. 6, New York: Peter Lang, 83−93.

Pörhölä, M. 2009b. Kiusaamiskokemukset yhteisöön kiinnittymisen esteenä. Prologi: Puheviestinnän vuosikirja 2009, 84–89. Viitattu 26.8.2018. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/22853/Prologi2009_84-89_esitelma_Porhola.pdf?sequence=1

 

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company