Monthly Archives: November 2018

POTILAAN KOHTAAMINEN – PELKKÄÄ LÄÄKETIEDETTÄ?

Posted on by 0 comment

Lääkäriopiskelijoiden tulkintoja potilastapauksesta lääkärikoulutuksen eri vaiheissa käsittelevän tutkimusartikkelin tulosten yhteenveto päättyy näin: ”Voidaan sanoa, että potilaan elämäntilanteen pohdinta ja ”tunteilu” vähenevät koulutuksen edetessä. Mikäli tulos kuvastaa lääkärikoulutuksen tavoitteiden toteutumista, kysymys on ammatillisen varmuuden lisääntymisestä.”

Hetkinen. Mitä tämä tarkoittaa? Tarkoittaako sitä, että potilasta tarkastellaan lääketieteellisen tiedon näkökulmasta, suhde jää taka-alalle, ihmistä ei kohdata kokonaisuutena, otetaan tarkasteluun vain se, mihin lääkäri on koulutettu? Niin. Mihin lääkäri on koulutettu? Tutkimaan, kuulemaan, näkemään, havaitsemaan vain sen, mikä on lääketieteen tiedon nojalla tutkittavissa, kuultavissa, nähtävissä, havaittavissa – mutta ei ihmistä kokonaisuutena?

Piipahdetaan hetkeksi lääkärin vastaanotolle

Vastaanotolle tulee iäkäs vanhus saattajansa kanssa. Oma poikahan se siinä on, kun isä ei oikein tahdo osata enää pitää puoliaan eikä kertoa tilanteestaan. Sitä paitsi reippaasti yli kasikymppinen, yli neljännesvuosisata sitten halvaantunut potilas on suorastaan innoissaan edessä olevasta lonkkaleikkauksesta. En ikinä olisi uskonut, että noin iäkkäitä ruvetaan vielä repimään palasiksi. Niin kuihtunut mies, ettei kukaan edes oikein ymmärrä, miten hän voi olla elossa. Sähköpyörätuoli vie miestä, jonka mieli halajaa paluuta entiseen. Toiveikkaana, että pääsisi vielä kävelemään. Ilman jalkatukea, ilman rollaattoria, tukevasti kahdella jalalla. Lääkärikin sanoi, että vuoteen oma on mies, jos ei leikata. Niinpä sitten leikataan.

Omainen kysyy huolestuneena leikkaavalta lääkäriltä, miten isästä pidetään huoli leikkauksen jälkeen. Miten varmistetaan, että isä pärjää, kun eihän hän pysty leikkauksen jälkeen huolehtimaan itsestään? Miten isä pääsee ylös sängystä, miten saa ruuan laitettua, käytyä kaupassa, pesulla, tarpeillaan…? Niin rappeutunut, laiha, hauras ja voimaton. Olisiko tämä sitä potilaan elämäntilannetta, todellisuutta, johon hän sijoittuu operaation jälkeen. Ei lääkärin tätä tarvitse tutkia, kuulla, nähdä, havaita. Ei, vaikka omainen, potilaan elämäntilanteeseen kuuluva läheinen tätä toimittaa. Kokonaisuus kun ei kuulunut lääkärikoulutukseen. Eikä elämäntilanne tähän korjaussarjaan. Tai vaikka kuuluisi, sitä ei lääkärin enää tarvitse muistaa, ei ainakaan noudattaa. Siltä se ainakin kuulosti ja ihan oikeasti kuulemma tuntui, kun lääkäri totesi potilaan omaiselle: ”Mieshän pistetään kävelemään!” Tämä tarkoitti sitä, että mitä sinä houkka tyhmiä kyselet. Tässähän on tarkoitus tehdä parantava toimi ja toimittaa mies takaisin omaan todellisuuteensa. Sellaisena, kun lääketiede sen vain osaa. Ja sehän osaa tehdä lonkkaleikkauksen. Siihenhän yhteiskunta on osaajansa kovalla hinnalla kouluttanut.

Lääkäri kyynistyy jo opintojensa aikana

Palatkaamme artikkeliin. On havaittu, että jo lääkärikoulutuksen edetessä opiskelijan suhde potilaaseen muuttuu etäisemmäksi. Opiskelija kyynistyy ja tunteilu jää vähemmälle. Sekä potilaaseen että omaiseen suhtautuminen muuttuu: empatia vähenee ja saattajana olevaan omaiseen suhtautuminen muuttuu luonteeltaan epäileväisemmäksi. Totta. Ainakin tässä läheisen ihmisen kokemusmaailmassa. Saattajana ollut omainen kertoi saaneensa kovin ala-arvoista kohtelua. Kokeneensa, että hän on tollo, joka ei ymmärrä, että lääkärit ovat huippuasiantuntijoita, jotka leikkaavat ihmisiltä pois haurauden, horjumisen, kaatumiset, istumaan nousun ja kävelemisen vaikeudet. Kaiken sen, mikä vuosikymmenten myötä on ihmiseen kutoutunut, siinä pysynyt, ja joka on saattajan mielestä osa sitä arkea, johon hän ja muut läheiset kuuluvat. Miten me hoidamme tämän leikkauksen jälkeisen elämän? Potilaalla on oma elämäntilanne. Ei! Se ei tähän korjaussarjaan kuulu. ”Minä teen vain leikkauksia!”

Miksi sitten lääketieteen viestinnän ”korjausoppaissa” jauhetaan aina samat asiat: ”Jokainen vastaanotolle tuleva potilas on ainutlaatuinen. Kohtaaminen on epäsymmetrinen: lääkäri on lääketieteen asiantuntija, mutta potilas oman sairautensa ja elämäntilanteensa paras asiantuntija. Empatia on yksi lääkärin tärkeimmistä työvälineistä. Paternalismista on siirrytty potilaskeskeiseen vuorovaikutukseen, jonka tavoitteena on saada potilas tekemään yhteistyöstä. Lääkärin tärkeä tehtävä on kohdata potilas biopsykofysiologisena kokonaisuutena. Onnistuminen vuorovaikutuksessa tarkoittaa onnistunutta työtulosta vastaanotolla. Hyvällä vuorovaikutuksella on välittömiä myönteisiä hoitotuloksia. Potilaat noudattavat paremmin hoito-ohjeita, kun lääkäri osaa viestiä ja olla vuorovaikutuksessa potilaansa kanssa.”

Jos mietit omia tai läheistesi kokemuksia SOTE-vastaanotoilta, mitäpä niille kuuluu? Toivottavasti on onnistuneita kohtaamisia vino pino, mutta arvelen, että aika moni meistä törmää keskusteluihin, joissa vuorovaikutus ei vaan ota sujuakseen. Siitä kertovat myös uusimmat selvitykset: kolmanneksi yleisin terveydenhuollon potilasvalituksen aihe koskee huonosti sujunutta vuorovaikutusta.

Lääketieteen kakkosvuoden opiskelijoilla on lähestulkoon malttamaton into päästä klinikkavaiheeseen: tekemään töitä oikeiden potilaiden kanssa, tutkimaan, kuuntelemaan, keskustelemaan. Kohtaamaan potilaat arvostaen, hienovaraisesti, empaattisesti. Ratkaisemaan ongelmaa potilaan omasta elämäntilanteestaan käsin. He puhuvat ihmisestä kokonaisuutena. Ja siitä, että lääkärin ammatissa viestintä on tärkeä työväline ja että työn tulokset tehdään – jos ei aivan kokonaan, niin ainakin osittain – vuorovaikutuksessa potilaan kanssa.

Mihin tämä sitten matkan varrella unohtuu?

Onneksi tammikuussa alkaa vitosvuosikurssilaisten johdatus yleislääketieteeseen -opintojakso. Kokonaan uutta opetusta tuleville lääkäreille. Yhteistyössä lääkäriopettajien kanssa. Simulaatiovastaanotolle tulee keski-ikäinen mies määräaikaistarkastukseen, nuorehko nainen diagnoosia kuulemaan. Ihmisiä, jotka on tarkoitus tutkia, kuulla, nähdä ja havaita, elämäntilannetta myöten. Taidan puhua heille vielä muutaman sanan kyynistymisestä. Sitä olisi aiheellista oppia varomaan. Eikä tunteilua tarvitse pelätä tai vältellä. Tunteet, niiden havaitseminen, ilmaiseminen, niihin reagoiminen ja niistä puhuminen ovat tärkeä osa ihmisyyttä, potilaan kohtaamista kokonaisuutena.

 

Marja-Leena Hyvärinen
Yliopistonlehtori
Itä-Suomen yliopisto, kielikeskus

Category: Uncategorized

VIESTINTÄTIETEILIJÄ KENTÄN LAIDALLA

Posted on by 0 comment

Viimeaikaisissa ProBlogin kirjoituksissa on ansiokkaasti nostettu esiin työyhteisöjen ja työelämän vuorovaikutusilmiöitä. Vilja Laaksonen esimerkiksi kirjoittaa, että ” Luottamuksen varaan rakentuva yrityskulttuuri vaatii toimivia vuorovaikutussuhteita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokaisella meillä on tarve kokea olevansa arvokas ja osa yhteisöä.” Tässä blogikirjoituksessa tarkastelen, miten nämä ilmiöt näyttäytyvät lasten ja nuorten urheiluharrastuksissa, joissa erilaiset joukkueet ja ryhmät toimivat kasvualustana tulevaisuuden työntekijöille.

Näkökulmia aiheeseen olisi useita, mutta pohdin nyt valmentajan ja pelaajien välistä vuorovaikutusta joukkueurheilussa. Suomessa nuoret ja lapset ovat entistä enemmän siirtyneet pihapeleistä ja omaehtoisesta harrastamisesta ohjattuun toimintaa, seuroihin ja järjestöihin. Urheilussa ja erityisesti kilpatasolla lasten ja nuorten harjoitusmäärät voivat hipoa 30 tuntia viikossa, lajista riippuen. Millaiseksi se psykologisaffektiivinen ympäristö, jossa lapset ja nuoret viettävät runsaasti aikaansa muotoutuu, riippuu paljolti ryhmän tai joukkueen valmentajasta.

Suomessa junioriurheilun valmennustoiminta perustuu pääasiassa vapaaehtoisuuteen. Todettakoon tässä, että arvostan todella paljon kaikkia vapaaehtoisia lasten ja nuorten valmentajia, jotka ilta toisensa jälkeen saapuvat paikalle, hoitavat joukkueiden harjoittelun suunnittelun ja toteutuksen usein oman päivätyönsä tai esimerkiksi opintojensa ohella.

Valmentajan vuorovaikutus

Useat tutkimukset osoittavat, kuinka merkityksellinen valmentajan rooli on joukkuehengen ja ilmapiirin luojana. Ilmapiirillä ja valmentajan viestintätyylillä puolestaan on osoitettu olevan vaikutusta esimerkiksi urheilijan motivaatioon, suoriutumiseen ja hänen kokemaansa stressiin ja väsymykseen (ks. koontia aiheesta esim. Davis ym. 2018). Kuinka paljon valmennustyylillä ja valmentajan viestinnällä on yhteyksiä toisiinsa, riippuu näkökulmasta. Joskus ajatellaan jopa, että kaikki valmennus on tavalla tai toisella viestintää ja vuorovaikutusta.

Kirjallisuudesta piirtyy aika laaja skaala huippuvalmentajista ja heidän valmennus- ja viestintätyyleistään. Tyylit voivat vaihdella hyvin autoritaarisesta ja käskyttävästä tyylistä henkilökohtaiseen tyyliin. Henkilökohtaiselle tyylille näyttäisi olevan ominaista vuorovaikutussuhteiden merkityksen korostuminen ja vuorovaikutuksen vastavuoroisuus. Kaikkiaan näyttäisi siltä, että viestinnällisesti niin kutsuttu henkilökohtainen tyyli näyttäisi olevan tehokkaampi. Joukkueurheilussa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valmentaja on tietoinen ja kiinnostunut myös urheilijan harjoittelun ulkopuolisesta elämästä. Hyvä valmentaja osaa kuitenkin soveltaa erilaisia tyylejä tilanteen ja vuorovaikutuskumppanin mukaisesti.

Vuorovaikutuksen seurauksia

Yhtenä keskeisenä vuorovaikutuksellisena ilmiönä joukkueurheilussa on nähty juuri valmentajan kyky luoda yksilöitä tukeva yhteisöllinen ilmapiiri, jossa lapsi tai nuori kokee kuuluvuutta ja hyväksyntää. Valmentajilla on varmasti paljon kokemuksellista tietoa siitä, miten hyvä ilmapiiri ja yhteisöllisyys syntyvät joukkueeseen ja usein hyvä fiilis ja yhteenkuuluvuus välittyvät myös kentän laidalle. Mutta miten rakentaa kuulumisen tunnetta, jos sattuu olemaan se lapsi tai nuori, joka keikkuu esimerkiksi kahden eritasoisen joukkueen välissä? Toisinaan saadaan kutsu paremman joukkueen harjoituksiin ja jopa peleihin, mutta muuten annetaan ymmärtää, että oikeastaan kuuluisit siihen heikompaan joukkueeseen tai ryhmään. Tällaisessa tilanteessa valmentajan vuorovaikutus noussee ensiarvoisen tärkeäksi, sillä harvoin nuoret tai lapset itse pystyvät tarjoamaan sosiaalista tukea ja hyväksyntää kaverille, josta ei olla ihan varmoja, mihin porukkaan hän nyt ’oikeasti’ kuuluu. Rajojen vetäminen meidän ja muiden välillä tapahtuu nimenomaan vuorovaikutuksessa ja valmentaja on tässä esimerkillisessä asemassa luotsaamassaan joukkueessa.

Urheilu ja valmentajat eivät ole immuuneja ilmiölle, jota on tutkittu runsaasti esimerkiksi opettajien vuorovaikutuksessa. Itseään toteuttava ennustus (eng. self-fulfilling prophesy) on tutkimusten lisäksi tuttu ilmiö useastakin keskustelusta, jossa vanhemmat vertailevat lastensa joukkeurheilukokemuksia. Käytännössä ilmiö tarkoittaa sitä, että kun meillä on joku ennakko-oletus esimerkiksi henkilön kyvyistä tai taidoista, kohtelemme häntä sen mukaisesti ja lopulta henkilö alkaa toteuttaa tuota ennakko-oletusta. Urheilussa ja koulumaailmassa puhutaan usein esimerkiksi yli- tai alisuoriutumisesta.

Valmentajalla on omat ihanteensa ja näkemyksensä siitä, mitä kussakin lajissa vaaditaan ja edellytetään huipulle pääsyyn. Toisaalta tiedämme, että varhainen erikoistuminen alkaa olla menneen talven lumia useimmissa joukkuelajeissa(kin). Kuka oikeasti pystyy sanomaan, kenestä tulee huippu, kun lapset kehittyvät eritahtisesti, nopeita kasvupyrähdyksiä ja motivaatiopiikkejä sisältävässä elämänvaiheessaan. Toisaalta jotkin fyysiset ominaisuudet ovat faktoja, joita ei voida kiistää. Miten ja millaisissa kehitysvaiheissa lapselle ja nuorelle olisi sitten hyvä ja turvallista puhua esimerkiksi hänen fyysisitä tai psyykkisistä ominaisuuksistaan tavalla, joka tukee lapsen kokonaisvaltaista kehitystä? Tässä kohdassa kehityspsykologinen tieto tulisi yhdistää pedagogiseen ajatteluun ja taitavaan vuorovaikutukseen. Useat valmentaja osaavat näin tehdäkin, enkä osaa muuta kuin ihailla sitä tapaa, jolla lapsi tai nuori hahmottaa omat rajansa, motivoituu kehittämään itseään ja innostuu tekemisestä niin, että kasvu ja kiinnittyminen ovat mahdollisia. Aina tilanne ei kuitenkaan ole näin ruusuinen. Ikävimmät kommentit olen kuullut erään nuoren kertomana tilanteesta, jossa valmentaja oli kommentoinut kokonaista ikäkautta toteamalla, että ”kyllä on paska vuosikerta”. Miten voimmekaan olettaa, että hänen valmennuksessaan nuoret itse uskovat itseensä ja tahtovat kehittyä entistä paremmiksi?!

Valmentajien vuorovaikutukseen tulisi kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tätä tekstiä kirjoittaessani tiedän kyllä, että meidän viestintätieteilijä-äitien tulisi myös tajuta, että jos aiomme huipulle lajissa kuin lajissa, on kilpailu kovaa ja siihen on totuttava. Tähän liittyy myös rankan palautteen saaminen ja esimerkiksi kahden eri tasoisen joukkueen välissä seilaaminen. Vuorovaikutukseen voidaan kiinnittää huomiota niin, että se tukee lapsen ja nuoren itsetuntoa, motivaatiota ja oppimista. Valmentajan viestintätyylillä ja vuorovaikutusosaamisella on merkitystä. Tiedämme, että mikäli koemme kuulumisen tunteita tiettyyn joukkueeseen ja yhteisöön, teemme kovemmin töitä yhteisön eteen, opimme yhdessä tehokkaammin ja saamme ja vastaanotamme sosiaalista tukea, joka on ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta ehdottoman tärkeä elementti.

 

Yliopistonopettaja Lotta Kokkonen, FT

Jyväskylän yliopiston kielikeskus

 

Aiheeseen liittyviä tuoreita tutkimuksia ja kirjallisuutta

Erickson, K. & Côté, J. (2016) A season-long examination of the intervention tone of coacheathlete interactions and athlete development in youth sport Psychology of Sport and Exercise 22 (2016).

Davis, L., Appleby, R., Davis, P., Wetherell, M. & Gustafsson, H. (2018) The role of coach-athlete relationship quality in team sport athletes’ psychophysiological exhaustion: implications for physical and cognitive performance. Journal of Sports Sciences, 36(17), 1985–1992.

Kinnerk, P., Harvey, S., MacDonncha, C. & Lyons, M. (2018) A review of the game-based approaches to coaching literature in competitive team sport settings. Quest, DOI: 10.1080/00336297.2018.1439390

Smith, M. J., Figgins, S. G. & Sellars, C. N. (2016) Antecedents and impacts of effective and inspirational coach communication. Teoksessa R. Thelwell, C. Harwood & I. Greenlees (toim.), The psychology of sports coaching: Research and Practice. London: Routledge, 218-234.

Category: Uncategorized
Floating Social Media Icons Powered by Acurax Blog Designing Company