Tiedättehän te kaikki sellaisen elokuvagenren, jossa esitetään muutama toisistaan näennäisesti irrallinen tarina, jotka sitten viimeistään elokuvan loppukohtauksessa punotaan yhteen? Tarina haarautuu moneen suuntaan, mutta jokin yhteinen teema, ilmiö, käsite tai sattuma kietoo tarinapolut toisiinsa? (Tällaisia episodielokuvia ovat mm. Crash 2004, Disconnect 2012, Love Actually 2003, Magnolia 1999 ja Pulp Fiction 1994.)
No, tämä on sellainen blogikirjoitus. Seuraa kolme tarinaa työyhteisöjen vuorovaikutuksesta ja lopussa niitä yhdistävän punaisen langan punontaa.
Maijan tarina: Maija on yhdeksättä vuotta töissä keskisuuren kunnan ympäristöasiantuntijana. Vuorovaikutus läheisten kollegoiden kanssa on Maijalle mieleistä, mutta työhön kuuluvat esiintymistilanteet eivät ota sitten millään sujuakseen. ”Kun ei ole syntynyt esiintyjäksi, niin ei ole!” tuskailee Maija kollegoilleen. ”Ihan turha toivo siinä sitten on ryhtyä tällä karismalla porukkaa innostamaan.”
Janin tarina: Jani kulkee kotiin laahustaen. Hän on saanut taas töistä lähtiessään kuulla kollegaltaan, miten heidän yhteinen pomonsa on ylistänyt kollegan työsuorituksia asiakkaalle. ”Miksihän se niin sanoi?” huomaa Jani pohtivansa kollegansa käyttäytymistä. ”Tiesikö se, että minun kehityskeskusteluni ei mennyt yhtä mukavasti? Loukkasiko se minua tahtoen vai tahtomattaan?” ”Onko se ilkeä vai tyhmä”, jatkaa Jani mietintäänsä ja mutisee ojaan potkaisemalleen kivelle, ettei pidä kummastakaan vaihtoehdosta.
Erään tiimin tarina: Tarjouspyyntöjen jättöpäivästä on jo kaksi viikkoa. Vastausta ei vieläkään kuulu. Tiimi miettii kahvitauolla, miten tämä pitäisi tulkita. Onko tarjous tosiaan ollut niin kehno, ettei se päässyt jatkokierrokselle? Ehkä he olisivat voineet perustella ehdotustaan monisanaisemmin? Jos vaan olisi ollut enemmän aikaa… Onko tarjousta ollut taas arvioimassa joku tomppeli, joka ei tiedä aiheesta yhtään mitään? Kenties kilpailijat ovat saaneet tarjoukseensa valtion tukea? Tai jospa posti on hukannut vastauksen – ja kenties heidän tarjouksensakin?
Attribuutiot arjen jäsentäjinä
Meillä kaikilla on suosikkimme – olipa kyse sitten viikonpäivistä, jäätelömauista tai viestinnän teorioista. Minun suosikkejani ovat attribuutioteoriat (ks. esim. Heider 1958; McDermott 2009; Spitzberg & Manusov 2015). Huomaan toistuvasti palaavani niiden äärelle ja viehättyväni yhä uudelleen niiden konstailemattomasta kyvystä jäsentää arkiajatteluamme ja ajattelumme seurauksia.
Lyhykäisyydessään attribuutioteoriat ovat kiinnostuneita siitä, miten ihmiset selittävät arjessa tapahtumia ja niiden syitä sekä omaa ja muiden ihmisten toimintaa. Miksi jotain tapahtuu? Miksi se niin sanoi? Miksi joku viestii niin kuin viestii? Miksi epäonnistuin tässä vuorovaikutustilanteessa? Mistä jokin asia johtuu?
Bernard Weinerin (2014) mukaan näitä attribuutioita eli selityksiä arjen tapahtumille, onnistumisille ja epäonnistumisille voidaan jaotella seuraavin perustein:
- Attribuutioiden sijainti: Selitetäänkö asioiden johtuvan ihmiseen itseensä liittyvistä sisäisistä tekijöistä, kuten viitseliäisyydestä tai viisaudesta, vai ulkoisista tekijöistä, kuten olosuhteista, muista ihmisistä tai vaikkapa sattumasta? Vai ajatellaanko asioiden johtuvan jostain vuorovaikutuksen suhdetasolla sijaitsevasta ja yhdessä rakennettavasta tekijästä (ks. esim. Laajalahti 2014, 241)?
- Attribuutioiden pysyvyys: Nähdäänkö asioiden johtuvan pysyvistä vai ei-pysyvistä syistä eli esimerkiksi muuttumattomista persoonallisuuden piirteistä vai hetkellisestä väsymyksestä?
- Attribuutioiden kontrolloitavuus: Nähdäänkö asioita aiheuttavien tekijöiden olevan kontrolloitavissa vai kontrolloimattomissa eli ajatellaanko asianosaisten itsensä tai kenenkään muunkaan voivan vaikuttaa asioille nähtyihin syihin?
Miksi-kysymys muuttaa maailmaamme
Attribuutiot ovat äärimmäisen voimakkaita. Ei ole mitään väliä, miten oikeaan ne osuvat. Se, mistä ajattelemme asioiden johtuvan, vaikuttaa joka tapauksessa ajatuksiimme, tunteisiimme, itsetuntoomme, motivaatioomme, oppimiseemme, osaamiseemme, käyttäytymiseemme ja vuorovaikutussuhteisiimme.
Maijan tarinassa on kyse siitä, mistä selitämme osaamisen tai sen puutteen johtuvan ja miten tämä vaikuttaa mahdollisuuksiimme ja motivaatioomme oppia. Mikäli hahmotamme esimerkiksi esiintymisosaamisen olevan synnynnäistä, pysyvää ja kontrolloimattomissa, oppimisemme mahdollisuudet kaventuvat. Attribuutio voi myös ruokkia itse itseään.
Janin tarinassa on kyse siitä, miten selitämme toisten ihmisten toimintaa ja miten tämä vaikuttaa tunteisiimme, reaktioihimme ja tätä kautta vuorovaikutussuhteisiimme. Avioerosta ja unettomuudesta toipuvalle sammakkosuulle voi olla helpompi antaa loukkaavat sanat anteeksi, joskaan mikään tekijä ei oikeuta toisten huonoa kohtelua.
Erään tiimin tarina kuvastaa arjen attribuutioiden kirjoa ja sitä, miten luomme asioille merkityksiä ja annamme selityksiä myös yhdessä muiden kanssa. Lisäksi tarina kuvastaa sitä, että attribuutioteorioiden mukaan meillä on usein tapana selittää omaa ja toisten toimintaa hieman eri tavalla (ks. attribuutiovirheistä esim. Heider 1958; McDermott 2009).
Attribuutioiden autopilotista manuaaliseen ohjaukseen
Arjen attribuutiot eli tapamme selittää maailmaa automatisoituvat helposti. Attribuutiotyylimme myös tarttuvat, ja vaarana on, että kokonaiset työyhteisöt oppivat hiljaisesti alistumaan esimerkiksi toimimattomiin johtamisjärjestelmiin, ”joille nyt vaan ei voi mitään”, tai hyväksymään huonosti käyttäytyvän, mutta ”voi niin kovin vaikeassa elämäntilanteessa olevan” kollegan kiukunpurkauksia.
Tämän vuoksi välillä kaivataankin itsestäänselvyyksien inventaariota ja attribuutiovarastojen kunnollista tuuletusta. Vanhat sanat osoittavat taas viisautensa: tarvitaan tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa asioita, joihin voi vaikuttaa, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Haastan jokaisen tarkastelemaan seuraavan viikon ajan, miten vastaat arjen ”miksi”-kysymyksiin. Kärsivätkö attribuutiosi ajatusten anemiasta vai analysoitko arkeasi aktiivisesti myös uusille näkökulmille avoimena? Löydätkö ajattelustasi osaamisellesi, oppimisellesi tai vuorovaikutussuhteillesi vahingollisia attribuutioita? Entä mistä kollegasi ja muut läheisesi mahtavat selittää sinun viestintäsi ja toimintasi johtuvan?
Anne Laajalahti
FT, tuoteryhmäpäällikkö (viestintäkoulutukset), Infor
KIRJALLISUUS
Heider, F. 1958. The psychology of interpersonal relations. New York: Wiley.
Laajalahti, A. 2014. Vuorovaikutusosaaminen ja sen kehittyminen tutkijoiden työssä. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä Studies in Humanities 225. Saatavilla verkossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-5618-9
McDermott, V. M. 2009. Attribution theory. Teoksessa S. W. Littlejohn & K. A. Foss (toim.) Encyclopedia of communication theory. Los Angeles: Sage, 60–63.
Spitzberg, B. & Manusov, V. 2015. Attribution theory: finding good cause in the search for theory. Teoksessa D. O. Braithwaite & P. Schrodt (toim.) Engaging theories in interpersonal communication: multiple perspectives. 2. painos. Thousand Oaks: Sage, 37–49.
Weiner, B. 2014. The attribution approach to emotion and motivation: history, hypotheses, home runs, headaches/heartaches. Emotion Review 6 (4), 353–361.