Blog Archives

PALAUTE TERVEYDENHUOLLON KONTEKSTISSA

Posted on by 0 comment
Maija Peltola

Istuin pari viikkoa sitten hammasklinikan aulassa odottamassa pääsyä hammastarkastukseen. Luin aikani kuluksi ProBlogissa julkaistuja tekstejä saadakseni niistä innoitusta tulevaan blogikirjoitukseeni. Kun luin kollegani Marja Eklundin kirjoitusta palautteesta, hammaslääkärin huoneesta käveli ulos mies yhtä hammasta köyhempänä ja poski kauttaaltaan puutuneena. Vaikka puhuminen oli hänelle selkeästi hankalaa, hän halusi vastaanottotiskillä asioidessaan todeta henkilökunnalle: ”Kiitos, oli todella hyvä hammaslääkäri”. Vastaanotossa työskennelleet kiittivät palautteesta hymyillen ja kertoivat olevansa erittäin ilahtuneita kuulemastaan. Tätä lyhyttä palautekeskustelua havainnoidessani päätin, että haluan kirjoittaa omalla vuorollani muutaman ajatuksen palautteen antamisesta terveydenhuollon kontekstissa.

Hammasklinikalla käytyä palautekeskustelua kuunnellessani terveysviestinnän tutkijan rinnassani läikähti ilo monesta syystä. Ensinnäkin oli ilahduttavaa, että asiakas kohdisti palautteensa suoraan häntä hoitaneelle taholle. Näin palaute tavoitti nimenomaan sen hoitoyksikön, jolle palaute kuului. Toisekseen asiakas rohkaistui antamaan palautetta oma-aloitteisesti ilman erillistä palautepyyntöä, eikä hän tehnyt palautteenannosta mitään monimutkaista ja työlästä prosessia. Se oli nopea ja tavanomainen asiointitilanne tiskillä, mutta sisällöltään ja tyyliltään merkityksellinen. Kolmanneksi tilanteessa ilahdutti, että asiakas kertoi palautteensa sen verran kuuluvalla äänellä, että sen kuuli koko odotusaulan väki. Ainakin omalla kohdallani kuultu palaute lievensi jännitystä uutta hammaslääkäriä kohtaan sekä loi myönteistä mielikuvaa koko hammasklinikasta ja terveydenhuollon ammattilaisten ammattitaidosta. Lisäksi olin ilahtunut siitä, että me paikalla olleet asiakkaat saimme mainion esimerkin myönteisestä palautekeskustelusta, jota toivottavasti osaamme tulevissa vuorovaikutustilanteissa hyödyntää. Terveydenhuollon asiakkaiden kokemusten tutkijana minua jäi tietysti kiinnostamaan, miksi asiakas koki hammaslääkärin todella hyväksi. Tässä tilanteessa en kuitenkaan katsonut aiheelliseksi lähteä pyytämään lisäselvityksiä :).

Kun kaikki ei mene niin kuin Strömsössä…

Kun mietiskelin odotusaulassa myönteisen palautteen merkityksellisyyttä, tulin ajatelleeksi palautteen antamista myös sellaisissa hoitotilanteissa, joissa asiointi ei ole sujunut toivotulla tavalla. Olen ollut itsekin tällaisissa tilanteissa asiakkaan roolissa, ja olen todennut olevani kyseisissä hetkissä yllättävän neuvoton. Palautteen antamista on ensisijaisesti vaikeuttanut se, että vuorovaikutus ei ole toiminut hoitotilanteissa toivotulla tavalla. Jos en ole tullut ammattilaisen taholta kuulluksi ja ymmärretyksi, tai minulle muodostunut sellainen vaikutelma, että ammattilainen kiirehtii lopettamaan tapaamisemme, palautekeskustelun käynnistäminen on tuntunut turhalta. Välillä palautteen antamista on vaikeuttanut puolestaan omien voimavarojen puute. Olen saattanut joutua keskittymään hoitotilanteissa niin tiukasti asian omaksumiseen, tai kantamaan niin suurta huolta omasta tai toisen terveydestä, että palautteen antaminen on tuntunut toissijaiselta tehtävältä.

Joskus palautteen antaminen on mennyt epätarkoituksenmukaisille urille oman viestintäkäyttäytymiseni takia. Muistan viime keväältä tilanteen, kun suorastaan raivostuin erikoistuvalle lääkärille lastani koskevasta hoitopäätöksestä. Tuijotin häntä herkeämättä viirumaisin silmin ja kyseenalaistin tiukalla äänensävyllä hänen jokaisen lauseensa antamatta hänen jatkaa niitä loppuun. Kun näin, miten lääkäri vetäytyi taaksepäin ja vaikutti järkyttyneeltä, ymmärsin menneeni tietyn rajan yli ammattilainen-asiakassuhteessamme. Samalla tunsin suunnatonta hämmennystä ja häpeää siitä, miten olin voinut viestinnän ammattilaisena antaa palautetta hoidosta näin epätarkoituksenmukaisella tavalla. Onneksi minulta löytyi jo sen verran vuorovaikutusosaamista, että kykenin havahtumaan jo itse tilanteessa oman käyttäytymiseni puutteisiin. Pyysin lääkäriltä anteeksi epäasiallista käyttäytymistäni, ja selitin parhaani mukaan, millaisen huolen seurauksena tällainen ylilyönti tapahtui. Vaikka keskustelun lopputuloksena ollut hoitoratkaisu ei ollut itselleni kaikista mieluisin, tilanne toimi hyvänä muistutuksena siitä, kuinka terveydenhuollon ammattilainenkin on vuorovaikutustilanteessa pohjimmiltaan ihan tavallinen kanssaihminen – asiantuntijan asemasta huolimatta.

Jos palautekeskustelun käyminen itse hoitotilanteessa tuntuu vaikealta, palautteen antaminen on toki mahdollista myös jälkikäteen erilaisilla palautelomakkeilla ja -kyselyillä. Itse olen pääsääntöisesti täytellyt kyseisiä lomakkeita hoitokäyntien jälkeen, sillä käsitykseni mukaan terveydenhuolto arvostaa palautetta, ja palautteella on mahdollista vaikuttaa. Kun olen kiinnostuneena kysellyt eri terveydenhuollon yksiköiden palautekäytännöistä, olen saanut sellaisen vaikutelman, että kaikki asiakaspalautteet käsitellään ja niitä myös hyödynnetään hoidon kehittämisessä. Lisäksi minua motivoi palautteen antamiseen ajatus siitä, että asiakkaana olen omalta osaltani vastuussa hoidon kehittämisestä. Jos en koskaan anna kehitysehdotuksia, en voi myöskään olettaa, että hoito kehittyisi toivomaani suuntaan. Myönteisellä palautteella voin puolestaan vahvistaa toivottuja toimintatapoja ja -malleja. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin myös niitä ihmisiä, joille kirjallisen palautteen antaminen kielteisen kokemuksen jälkeen tuntuu liian raskaalta, työläältä sekä vanhoja haavoja auki repivältä prosessilta.

Kriittinen palaute johtaa huonoon hoitoon?

Palautelomakkeet ovat saattaneet jäädä myös minulta täyttämättä, jos olen tiennyt tulevani pian samaan hoitoyksikköön uudestaan ja minulla olisi paljon kehitysehdotuksia annettavana. Olen ollut huolissani siitä, miten antamani palaute kenties vaikuttaa jatkossa hoitooni ja vuorovaikutussuhteisiin ammattilaisten kanssa. Perehtyessäni asiakkaiden vuorovaikutuskokemuksiin terveydenhuollon ammattilaisten kanssa toimimisesta olen huomannut, että en ole huoleni kanssa yksin. Samankaltaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi omaan tekeillä olevaan väitöstutkimukseeni osallistuneet. Yksi haastatelluista kuvasi asiaa seuraavasti: ”Onhan siä laatikko, mihin saa laittaa palautetta, mut en mää sit laittanu mitään.. Mää aattelin, et mää oon niin uus siellä, et mä en heti hauku koko paikkaa (naurahtaa). Onhan se kiva, et siellä on se terveyskeskus. …Et on ees jotakin. Et, ei ihan välejä poikki.”

Olen pohtinut paljon sitä, mistä tällainen huolenaihe – tai voisiko sanoa jopa epäluottamus – terveydenhuollon ammattilaisia kohtaan kumpuaa. Monet terveydenhuollon ammattilaiset osaavat käsitysteni mukaan suhtautua varsin rakentavasti kriittiseen palautteeseen eivätkä he anna sen vaikuttaa kielteisesti asiakkaan hoitoon. Toisaalta olen kuullut asiakkailta myös päinvastaisia kokemuksia ammattilaisten suhtautumisesta erimielisyyden ilmauksiin ja kriittisempään palautteeseen. Tällaisista kielteisistä kokemuksista olen saanut lukea myös tutkimuksista sekä enenevässä määrin eri medioista. Kun asiakkaat haluavat tuoda kielteiset kokemuksensa hoitavan tahon sijasta/lisäksi julkisuuteen kylväen samalla mahdollista epäluottamuksen siementä tuleville asiakkaille, itselle tulee mieleen, onko kyseessä jonkinlainen hätähuuto. Ehkä asiakkaat ovat kokeneet, että he eivät ole tulleet terveydenhuollossa palautteensa kanssa kuulluiksi, jolloin he ovat katsoneet parhaaksi viedä palautteensa eetteriin saadakseen asioihin joukkovoimalla muutosta. Tähän huutoon terveydenhuollon kannattaa mielestäni nopeasti reagoida kehittämällä palautekäytäntöjä ja palautevuorovaikutusta niin, että asiakkaat voisivat kokea tulleensa palautteidensa kanssa huomatuiksi ja huomioiduiksi.

Toisaalta olen alkanut miettiä, kertooko huoli kriittisemmän palautteen vaikutuksista hoitoon myös asiakkaiden epäluottamuksesta omaa itseä kohtaan. Voisiko olla, että asiakkaat eivät luota riittävästi omiin taitoihinsa antaa palautetta siten, että se ei vaikuttaisi ammattilaisen ammattitaidon ja koko terveydenhuollon järjestelmän tyrmäämiseltä, vaan palaute suuntautuisi enemmän ammattilaisen ja asiakkaan välisen yhteistyön sekä tiedonkulun ja hoitoprosessien kehittämiseen? Jos peilaan tätä ajatusta esimerkiksi mediassa esitettyihin asiakaspalautteisiin, joskus hätkähdän niiden tunnepitoista ja kärkästä sävyä. Välillä toivoisinkin niitä lukiessani myös asiakkailta reflektoivampaa, eteenpäin suuntaavampaa sekä myös terveydenhuollon ammattilaisten näkökulman huomioon ottavaa otetta palautteen esittämiseen.

Jotta terveydenhuollon käytännöt voisivat kehittyä asiakkaiden toivomaan suuntaan, se edellyttää myös asiakkailta vuorovaikutusosaamista – muun muassa sen suhteen, miten palautetta olisi mielekästä antaa, jotta se tulisi ymmärretyksi ja sitä olisi helppo hyödyntää terveydenhuollon käytäntöjä kehitettäessä. Tästä syystä näkisinkin, että niin tärkeää kuin on suunnata viestintäkoulutusta terveydenhuollon ammattilaisille esimerkiksi palautevuorovaikutuksen suhteen, yhtä tärkeää se on myös terveydenhuollon asiakkaille – eli meille kaikille.

Jotta tekstini ei olisi ihan irrallaan viime aikaisista menestyksekkäistä urheilullisista tapahtumista, lopetan pohdintani Jukka Jalosen ajatukseen: ”Meidän pitäisi ihan kaikkien sisäistää se, että yhdessä tekemällä saadaan enemmän aikaan. Se kaikki mitä annat muille, tulee sulle jossakin kohtaa takaisin.”

Maija Peltola

 

 

 

 

 

 

 

 

Maija Peltola

Väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n sihteeri

JOHTAMINEN – VUOROVAIKUTUSTA JA VUOROVAIKUTUKSEN JOHTAMISTA

Posted on by 0 comment
Ulla-Kristiina Tuomi

Kuulluksi tulemisen kokemus on yksi hyvinvointimme rakennusaineita. Toimiessani työyhteisösovittelijana olen havainnut, että sovitteluprosessin alkuvaiheessa tapahtuva kunkin osapuolen henkilökohtainen kuuleminen, että saa kertoa asiat omasta näkökulmastaan ajan kanssa, keskeytyksettä ja kiinnostuneelle kuulijalle, on jo sinällään palkitsevaa. Tämän niin inhimillisen – ja yksinkertaisen – asian oivaltaminen ja toteuttaminen on palanen johtajan vuorovaikutusosaamisessa.

Mikä rooli vuorovaikutuksella sitten ylipäätään on johtamistyössä? Asiaa voisi lähestyä miettimällä johtamistyön tarkoitusta. Jos ajatellaan, että johtamista tarvitaan työyhteisön toimivuuden tukemiseksi, että yksilöt ja sitä myötä yhteisö kykenevät tekemään työtään tavoitteellisesti, tuloksekkaasti ja organisaation perustehtävän mukaisesti, on johtamisen yksi tarkoitus tämän työn mahdollisten esteiden poistaminen tai ainakin madaltaminen. Vuorovaikutuksella on tässä keskeinen asema.

Vuorovaikutus on oikeastaan osa laajempaa kokonaisuutta, jota kutsun toimintakulttuuriksi. Toimintakulttuuri on tässä katsannossa yhteisön omaksumiin arvoihin ja asenteisiin perustuva tapa toimia yhdessä. Johtaminen on osa tätä toimintakulttuuria. Samoin on myös vuorovaikutus niin arvona kuin arjen tekoina.

Johtaminenkin on tekoja ja toimintakulttuurin kehittämistä voi johtaa. Pitkän johtamisurani aikana olen yhä enemmän pohtinut arvoja ja johtamisen etiikkaa, jossa johtajan oma ihmiskäsitys myös tulee keskeiseksi. Minusta näyttää, että johtamistehtävässä olevan tärkeä taito on kyky itsereflektioon: millaisiin arvoihin ja millaiseen ihmiskuvaan toimintani perustuu? Perustuuko se luottamukseen, että ihmiset lähtökohtaisesti pyrkivät tekemään parhaansa, vai epäluottamukseen, että kaikkia ja kaikkea on perusteltua kontrolloida? Millaisia arvoja pidän tärkeinä? Miten ne näkyvät työssäni ja tavassani olla? Asiantuntijayhteisössä näitä kysymyksiä on hyvä pohtia ihan kaikkien, ei pelkästään johtajan, ja niistä on tärkeää puhua myös yhdessä. Se, mikä kunkin vastaus näihin kysymyksiin on, näkyy nimittäin kunkin toiminnassa ja tavassa olla vuorovaikutuksessa ja näin myös koko yhteisön toimintakulttuurissa. Johtajan oma esimerkki on tietysti hyvinkin merkityksellinen. On aika onttoa korostaa sanoissaan arvostavaa ja kunnioittavaa kohtaamista, jos oma käytös ei niitä arjen tilanteissa ilmennä.

Ristiriitojen ja muiden työn esteiden puheeksi ottaminen ja käsittely ovat samalla vuorovaikutuksen johtamista. Riittävän vuorovaikutuksen varmistamista on myös erilaisten yhteistyön ja keskustelun foorumeiden luominen ja ylläpito niin yhteisön sisällä kuin yhteisön ja sen toimintakumppaneiden kanssa.

Kun puhutaan johtamisesta ja vuorovaikutuksesta, tulee ensisijaisesti mieleen johtajan oma vuorovaikutus työyhteisön jäsenten kanssa. Tällä näkökulmalla aloitin itsekin tämän kirjoituksen. Vähintään yhtä tärkeä johtamisen kohde on riittävän vuorovaikutuksen varmistaminen niin yhteisön sisällä kuin yhteisön ja sen ympäristön välillä. Eikä pelkästään määrällisesti riittävän vaan myös laadullisesti. Ristiriitojen ja muiden työn esteiden puheeksi ottaminen ja käsittely ovat samalla vuorovaikutuksen johtamista. Riittävän vuorovaikutuksen varmistamista on myös erilaisten yhteistyön ja keskustelun foorumeiden luominen ja ylläpito niin yhteisön sisällä kuin yhteisön ja sen toimintakumppaneiden kanssa. Tällaisia rakenteita joskus aliarvostetaan, jopa torjutaan, mutta parhaimmillaan ne auttavat ja suojelevat organisaation toiminta- ja yhteistyökykyä ja tarjoavat mahdollisuuden niin tavoitteelliseen kuin epämuodolliseenkin kohtaamiseen. Tärkeää tietysti on, että rakenteet ovat eläviä ja toimivia, eivät muodon vuoksi yllä pidettäviä muinaismuistoja.

Asiantuntijayhteisöt ovat hyvin tietoisia erityislaadustaan ja niiden sallivuus erilaisuuteen on usein suuri. Näiltäkin työyhteisöiltä voi kuitenkin edellyttää inhimillisen vuorovaikutuksen perusasioita kuten tervehtimistä ja yleistä hyvää käytöstä. Johtaminen ulottuu myös näistä asioista muistuttamiseen ja tarvittaessa keskustelun käynnistämiseen.

Johtamispuhe on myös teko: puheellaan johtajalla on mahdollisuus muokata tulkintaa yhteisestä todellisuudesta ja sanoittaa yhteisön itseymmärrystä, sen tarinaa. Tässä mielessä kyky tavoittaa sekä kuulijoiden rationaalinen taso, että tunteet on varsin merkityksellinen.

Kuuntelemisesta aloitin ja siihen kannattaa myös lopettaa, sillä se on johtamistyössä minusta useimmiten tärkeämpää kuin puhuminen. Kuunteleminen on samalla pysähtymistä ja arvostusta osoittavaa läsnäoloa. Vuorovaikutus on nimensä mukaisesti molemminpuolista vaikuttamista. Johtajan osaaminen punnitaankin rohkeudessa aitoon dialogiin, taitoon asettua toisen asemaan ja kykyyn luoda luottamusta ja avointa, kunnioittavaa ilmapiiriä. Ja näistä kaikistahan vuorovaikutuksessa on kyse.

Ulla-Kristiina Tuomi

 

 

 

 

 

 

 

 

Ulla-Kristiina Tuomi

johtaja

Helsingin yliopiston Kielikeskus

KOHDENTAMINEN ON YMMÄRTÄMISEN JA YMMÄRRETYKSI TULEMISEN YDIN

Posted on by 0 comment
Sanna Karvinen Esteri Savolainen

Me kaikki haluamme ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Se kumpuaa kuulluksi tulemisen tarpeesta, joka on yksi viestinnällisistä perustarpeistamme. Vuorovaikutusopettajan arjessa, yliopisto-opiskelijoiden ja opettajakollegoiden keskellä, viestintä on tärkein työvälineemme. Asiantuntijuudessa korostuu viestintä, olipa se sitten tutkimista, opettamista, kouluttamista tai tiedottamista. Vuorovaikutuksessa tavoittelemme kokemuksia ymmärtämisestä ja ymmärretyksi tulemisesta.

Vuorovaikutusopettajan arki on opettaja-opiskelija-suhteissa elämistä. Suhteita on paljon. Ne alkavat, jatkuvat hetken ja päättyvät kurssien loppuessa. Pitää sietää epävarmuutta ja rakentaa luottamusta. Pitää kohdentaa opetus ryhmään ja tilanteeseen sopivaksi. Tehdä yhden päivän aikana kaikki tämä monta kertaa.

Opetustyö on opetussisältöjen ja -menetelmien suunnittelua ja opetustilanteiden ja opetusviestinnän ennakointia. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Toinen puoli tehdään opetustilanteessa, jossa viestintä kohdennetaan kyseiseen hetkeen sopivaksi. Kun opetamme opiskelijalle sitä, miten asiantuntija puhuu, opetamme jotain kohdentamisesta: miten kasvatustieteen asiantuntija valmistautuu kasvatuskeskusteluun ja johtaa keskustelua. Entäpä miten metsätieteilijä valmistautuu asiakkaan kohtaamiseen ja ehdottaa metsänhoitosopimusta. Tällaisella kohdennetulla opetuksella on vaikutus tulevaan.

Kun havaitsemme, että opiskelijaryhmän tai yksittäisen opiskelijan tarttumapinta opetussisältöön heikkenee, joudumme kohdentamaan viestintämme uudelleen. Asia, jota opetamme, voi olla sisällöltään tai muodoltaan liian suuri tai vaikea vastaanotettavaksi. Siten kohdentaminen on asioiden pilkkomista, pienemmäksi tekemistä. Harvoin on kyse välinpitämättömyydestä, kun opiskelijoiden ote herpaantuu, vaan ymmärtämisen puutteesta.

Epävarmuus ymmärtämisestä ja ymmärretyksi tulemisesta aiheuttaa paineita opiskelijoissa: ymmärränkö opettajaa ja kanssaopiskelijoita, pääsenkö keskusteluyhteyteen heidän kanssaan ja pystynkö viestimään selkeästi. Opiskelijaryhmässä tietämättömyyden osoittaminen voi tuntua epämiellyttävältä, koska pelottaa, mitä omista tiedoista ja taidoista ajatellaan.

Kuitenkin meillä on oikeus epävarmuuteen, keskeneräisyyteen ja ihmettelyyn. Ja ne kuuluvat myös tieteen tekemiseen.

Kuitenkin meillä on oikeus epävarmuuteen, keskeneräisyyteen ja ihmettelyyn. Ja ne kuuluvat myös tieteen tekemiseen. Meidän pitää ensin kohdentaa asia itsellemme ja sitten tiedeyhteisöllemme. On tärkeää havaita, että ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen vievät aikaa ja voimia. Kysyminen ja kyseenalaistaminen eivät saa jäädä jalkoihin, sillä juuri siitä on kyse.

Asiantuntijat työskentelevät erilaisissa organisaatiossa ja viestintä voi kohdentua yksilölle, tiimille, työyhteisölle tai koko organisaatiolle. Organisaatiot ovat merkitysviidakoita ja mitä laajemmalle joukolle viestitään, sitä enemmän yksiköiden, tiimien ja yksilöiden täytyy tehdä työtä ymmärtääkseen asian merkitys ja vaikutukset itselleen. Kun kohdentamisesta tullaan tietoiseksi ja kohdentamiseen tarjotaan riittävästi osaamis- ja aikaresursseja, pystytään organisaatioiden viestintään reagoiman paremmin ja toimimaan arjessa opiskelijoina, opettajina ja asiantuntijoina sujuvammin.

Sanna Karvinen Esteri Savolainen

 

 

 

 

 

 

 

 

Esteri Savolainen, puheviestinnän yliopisto-opettaja, Itä-Suomen yliopiston kielikeskus

Sanna Karvinen, puheviestinnän yliopisto-opettaja, Itä-Suomen yliopiston kielikeskus

ASIAT RIITELEVÄT, EIVÄT IHMISET – AAARRGGHHH!

Posted on by 0 comment
Emma Kostiainen

Provosoidun harvoin, mutta joka kerta kun kuulen tai luen jostain lauseenparren ”asiat riitelevät, eivät ihmiset” (käytän sanonnasta jatkossa lyhennettä AREI). Erilaisissa ”hyvän riitelyn oppaissa” AREI on suorastaan pääsääntö numero yksi. En tarttuisi kynään aiheesta, ellei se saisi aikaan näppyjä, sympaattisen hermoston vireytymistä ylimääräisiin kierroksiin ja varsinkaan, ellei sanontaa käytettäisi ihan vakavasti otettavana argumenttina työelämän vuorovaikutussuhteissa, yleensäkin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tai politiikassa – viimeksi vaikkapa eräässä vuoden 2019 eduskunta- ja eurovaalien vaalioppaassa.

Sanonnan mielettömyyteen ovat toki toisetkin tarttuneet ja pienen googlettelun jälkeen huomaan, että moni ajaa AREI-vastaista sanomaa. Hyvä niin. Olen kuitenkin ottanut hyvin pienimuotoiseksi elämäntehtäväkseni, aina tilaisuuden tullen, olla AREI-sanonnan myytinmurtaja.

Prologos30 some

Kun vuorovaikutusosaamista opiskellaan ja kun erilaisista vuorovaikutuksen ongelmista ja mahdollisesti eteen tulevista kahakoista keskustellaan, usein kimurantilta tuntuvien tilanteiden ratkaisuksi tarjotaan viime kädessä (ja ihan tosissaan!) sitä, että jokainen muistuttaisi rauhallisesti itselleen – hei, AREI! Tämä tuntuu rauhoittavan monia, sillä kätevä ratkaisu ikäviin vuorovaikutussuhteiden konflikteihin on sittenkin ulottuvillamme. Vai onko? Eipä ole. Niinpä esimerkiksi tulevia opettajia kouluttaessani olen joitakin kertoja muutamien kollegojeni (kiitos Johanna Kainulainen ja Matti Rautiainen) kanssa kärjistäen havainnollistanut opiskelijoille, kuinka AREI on aivan absurdi. Olemme dramatisoineet seuraavan kuvitteellisen AREI-tilanteen, jossa toinen on opettaja ja toinen on rehtori:

Opettaja (O) koputtaa rehtorin (R) kanslian ovella ja tulee ystävällisesti ja nöyrästi sisälle.

O: Hei, oliskos sulla aikaa, olis pari asiaa, mistä pitäis riidellä.

R: Juu, aina on aikaa ihmiselle ja asialle, annahan tulla.

O: Kiitos, tämä asia onkin nyppinyt mua viimeset kaks kuukautta, eka asia onkin, että oot kyllä ihan törttö rehtori, ikinä en oo törtömpää tavannu [alkaa hiiltyä].

R: [Ivallisesti] No, johan onkin asia, kerrotko, sinä älyn jättiläinen, tästä vähän tarkemmin, niin pääsen asiasta jyvälle.

O: Että sulla on otsaa päättää MINUN puolestani asiasta, kysymättä minulta yhtään mitään!

R: Mitäköhän asiaa nyt tarkoitat?

O: Oot laittanu minut tähän kouluyhteisön pedagogiikan kehittämisryhmään vastuuhenkilöksi ja asia ei kiinnosta pätkääkään, ei millinvertaa!

R: [huutaa] On se nyt helvetti, että teikäläistä ei tämmönen asia kiinnosta, olis parempi alkaa kiinnostamaan vähitellen tai ei tartte tulla vinkumaan yhtään mistään muustakaan asiasta tälle ovelle!

O: Just tätä tarkotan, että minkälainen idiootti pitää olla, että ei kysy asiasta ensin ja tee päätöstä sitten!

R: Parempi sekin, kun että ei kysy saati päätä yhtään mitään mistään asiasta tässä koulussa!

O: Kyllä osaat veemäisesti sanoo tuonkin asian!

R: Sanoit, että “oli pari asiaa” [matkii lässyttävällä äänellä] – mikäköhän se toinen asia on?

O: Kasi-ceen luokanvalvojaksi, ei käy. Piste. Asiasta en edes keskustele.

R: Se asia muuten katottiin jo Timpan kanssa – se rupee. Asiallinen mies.

O: Okei, tässäpä nämä mun asiat sitten olikin [rauhoittuu] – katos kellohan on jo varttia yli kaks.

R: [ystävällisesti] No, mukava, kun piipahdit, kerrohan Reiskalle terveisiä. Nähtiin sählyssä viime viikolla. Joko pohjevamma on helpottanut?

O: Joo, kerron terveiset, sanoi myös nähneensä sua. Ja pohje alkaa olla kunnossa. Tosi kauan vei, mutta nyt on tosiaan jo voiton puolella.

R: Eikun mukavat viikonloput ja ensi viikkoon!

O: Moi, hyvät viikonloput vaan sullekin – kiitti vielä!

R: [iloisesti] Eipä kestä!

Näin. Tämä AREI-provokaatio on tepsinyt melko usein ja dramatisoinnin jälkeen keskustelussa on ollut otollista siirtyä vuorovaikutussuhteiden rakentumisen ja ylläpitämisen analyyttiseen ja teoreettiseen tarkasteluun, kuten vuorovaikutuksen relationaalisiin jännitteisiin tai dialogifilosofian jäsentämään kuvaan vuorovaikutussuhteista. AREI:n nimeen vannovatkin ovat alkaneet nähdä ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa niitä näkymättömiä hienosyisiä lankoja, jotka punoutuvat merkitysten verkoiksi ja rakentavat käsitystämme itsestä ja toisista – ihmisinä, kumppaneina, työkavereina, opettajina, vanhempina.

Jotta en leimaudu täysin yksikantaiseksi AREI:n vastustajaksi, yleensä pyydän kanssaihmisiä ideoimaan, millaisissa tilanteissa AREI voisi olla tosi. Hyviä esimerkkejä usein löytyy (miksi en nyt muista niistä yhtään!), joten AREI saa jäädä ilmiönä elämään, mutta sen tarkastelu on kuitenkin saanut kriittiset linssit. AREI:tä ei enää purematta niellä. Ainakin se alkaa särähtää korvaan. Ihminen on vain harvoin ”irti” sanoistaan, teoistaan ja merkityksenannoistaan vuorovaikutussuhteissaan. ”Vaikka asiat täällä riitelevät, tulee ihmistä kunnioittaa”, sanoi presidentti Niinistökin valtiopäivien avajaispuheessaan huhtikuussa.

Nyt helpottaa – olen saanut sanottua sanottavani. Parasympaattinen hermosto aktivoituu ja rauhoitun. Tosin vuorovaikutussuhteisiin liittyviä myyttejä riittää murrettavaksi. Mikä on sinun lempparisi?

 

 

 

 

 

 

 

 

Emma Kostiainen, FT lehtori, opettajankoulutuslaitos, Jyväskylän yliopisto

Prologos ry:n sihteeri 2000-2004, puheenjohtaja 2005-2007

Prologi-vuosikirjan toimitussihteeri 2005-2006, toimituskunnan jäsen 2017-2018, päätoimittaja 2019-2020

ROHKEA JA KUNNIANHIMOINEN PROLOGOS RY JO 30 VUOTTA SITTEN

Posted on by 2 comments
Välikoski

Yhdistyksen tehtävässä ja toiminnassa yhdistyivät alusta saakka kansallinen ja kansainvälinen vuorovaikutus, tutkimus ja opetus sekä tiedottaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Johtokunta hoiti yhdistyksen edustajana mainittuja tehtäviä, mutta myös omassa tehtävässäni korostuivat kansainvälisyys ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen; olin Prologos ry:n ensimmäinen rahastonhoitaja. Rahastonhoitajaksi pääsin taustani perusteella, koska olin puheviestintää opiskellut hallintotieteen maisteri ja valmistunut Taloudellis-hallinnollisesta tiedekunnasta Tampereen yliopistosta. Olin muuta kuin humanisti ja tiedekuntani nimessä oli sana talous. Näin ollen minun sieltä valmistuneena oli tiedettävä jotain numeroista = rahasta (tässä). Rahastonhoitajuus ei kuulosta kovin kansainväliseltä eikä yhteiskunnallisesti vaikuttavalta, mutta se oli näköalapaikka myös näihin uudessa yhdistyksessä. Kansainvälisyys yhdistystoiminnassa konkretisoitui jäsentensä henkilökohtaisina yhteyksinä, mutta myös kansainvälisten yhdistysten jäsenyyksinä eli käytännössä jäsenmaksuina. Oli todella kiehtovaa pohtia pankin kanssa tuohon aikaan, miten hoidetaan jäsenmaksut dollareissa! Olimme alusta lähtien NCA:n ja ICA:n jäseniä. Jäsenyyksien kautta saatiin kansainvälisiä tieteellisiä journaaleja Suomeen asti, tai ainakin Jyväskylän ja Tampereen yliopistoon sekä Suomen Puheopistoon.

 

Prologos ry, kanssatoimija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja

Kansainvälisyys näkyi Prologos ry:n toiminnassa myös siten, että se on ollut aktiivinen kanssatoimija eri tapahtumissa, joita yhdistyksen kotiyliopistoissa tai esimerkiksi Suomen Puheopistossa on järjestetty. Jo 1-vuotiaana yhdistys oli mukana Tampereen yliopiston PUHE90 –tapahtumassa (kevät ja syksy), jossa pääpuhujana oli professori Prologos30 someBrenda Dervin Yhdysvalloista. Kyseinen tapahtuma kuvastaa myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta, koska päivien teemat olivat yhteiskuntaan liittyviä ja yhtenä puhujana oli valtakunnansovittelija Matti Pekkanen. Medianäkyvyyttä tuli runsaasti! Rahastonhoitajaa tarvittiin tässäkin, kun pohdittiin tapahtumien budjettia.

Prologos ry vaikutti yhteiskunnallisesti myös ihan konkreettisesti: selvitettiin mm. puheviestinnän osuutta opettajankoulutuksessa ja otettiin kantaa esimerkiksi Oulun yliopiston puheviestinnän opetuksen tilaan. Yksi merkittävä yhteiskunnallinen kontribuutio, joka oli kirjattu Prologos ry:n jo vuoden 1992 toimintasuunnitelmaan, toteutui vuonna 2000. Tuolloin järjestettiin ensimmäinen valtakunnallinen lukion puheviestintätaitojen päättökoe. Prologoksen jäsenet professorit Maarit Valo, Maili Pörhölä ja lehtori Tarja Valkonen olivat olleet vuosia hanketta järjestelemässä ns. Puhvi –työryhmässä.

Kovantason kansainvälinen konferenssi, jossa Prologos ry oli jo 2-vuotiaana kanssajärjestäjänä, oli Jyväskylän yliopistossa kesällä 1991 järjestetty WCA:n konferenssi. WCA on yksi NCA:n alajärjestöistä ja konferenssi toi mukanaan alan huippunimiä Suomeen. Omistan vieläkin Judith S. Trentin, poliittisen viestinnän professorin ja NCA:n vuoden 1997 presidentin antaman käyntikortin. Olin haljeta ylpeydestä, kun tapasin hänet vuonna 1998 New Yorkissa NCA:n konferenssissa ja hän väitti muistavansa minut kesältä 1991 Jyväskylässä!

Prologos ry ”jälkenä” myös ECREA:n alkumetreissä

Myös eurooppalaisia viestintäalan yhdistyksiä alettiin 1990 –luvulla perustaa ja Prologos seurasi tätä(kin) kansainvälistymistä tarkkaan. Jälleen tarvittiin rahastonhoitajaa, kun selvitettiin, oliko yhdistyksellä varaa tukea junalipun verran johtokunnan jäsentä, jos hän oman konferenssimatkansa lopuksi poikkeaisi Prologoksen edustajana yhden viestintäalan yhdistyksen perustamiskokouksessa. Onneksi oli, ja Prologoksesta jäi jälki nykyisen ECREA:n perustamisasiakirjoihin. ECREA tosin vahvistui vasta 2000 –luvun puolella.

Mennyttä tarkastelleena huomaan, että Prologos ry on aina ollut kanssajärjestäjänä useissa kansainvälisissä tapahtumissa. Näin myös vuonna 2004, jolloin Tampereen yliopistossa juhlittiin Puheopin laitoksen 30-vuotisjuhlaa mm. yhdysvaltalaisten professorien Laura Janusikin ja Randy Hirokawan (Randy suoraan nettiyhteyden päässä Hawajilla) johdolla. Tai vuonna 2009, jolloin Tampereen yliopistossa järjestettiin professori Pekka Isotaluksen johdolla ensimmäinen ICSI:n, yhden ECREAN alajaoston, kansainvälinen konferenssi. Pääpuhujina olivat professorit Brant Burleson Yhdysvalloista ja Owen Hargie Pohjois-Irlannista. ICSI oli Suomessa myös toisen kerran vuonna 2017, jolloin kokoustettiin Helsingissä professori Anu Sivusen johdolla.

Näiden kansainvälisten tapahtumien yhteyteen liitettiin usein myös Puheviestinnän päiviä, joita muuten järjestettiin vuosittain. Päivien tavoitteena on ollut paitsi kuulla, mitä jäsenistö yhdistykseltään toivoo, myös esitellä viimeisiä tutkimustrendejä ja –tietoa sekä tarjota keskinäistä verkostoitumista. Puheviestinnän päivillä yhdistys on myös saanut medianäkyvyyttä ja sitä kautta yhteiskunnallista prestiisiä.

Mennyt taustoittaa nykyistä ja tulevaa Prologos ry:tä

Tänä päivänä olemme yhdistyksenä uskottava tieteellinen toimija muiden tieteenalojen joukossa. Nykyinen yhdistyksen ja sen jäsenten aktiivinen sometoiminta sekä open acces tieteellinen journaalimme Prologi kasvattavat tätä toimijuutta ja yhteiskunnallista näkyvyyttä lisää.

Kansainvälisyys ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen eivät ole olleet yhdistyksen toiminnassa itseisarvoja. Yhdistys on tietoisesti, alusta lähtien, pienuudestaan huolimatta, halunnut olla näissä oikeasti mukana. Se on uskonut itseensä ja huipputuotteeseensa vuorovaikutuksen tutkimukseen erilaisissa konteksteissa ja ympäristöissä ja hyvä niin: jokainen meistä, joka on osallistunut esimerkiksi alan kansainvälisiin konferensseihin, on voinut todeta, että saatamme olla maantieteellisesti sivussa, mutta tieteenalan ja oppiaineen keskiössä. Omat tutkimuksemme kestävät hyvin kansainvälisen arvioinnin ja esittelyn ja joissakin ilmiöissä ja teemoissa saatamme olla olleet jopa edelläkävijöitä.

NCA = National Communication Association

ICA = International Communication Association

WCA = World Communication Association

ECREA = European Communication Research and Education Association

ICSI = Interpersonal Communication and Social Interaction

Lisää yhdistyksen historiasta:

Prologi, Puheviestinnän vuosikirja Aino Sallinen

Prologi, Puheviestinnän vuosikirja Maarit Valo

Välikoski

 

 

 

 

 

 

 

Tuula-Riitta Välikoski,

FT, HM, yliopistonlehtori, dosentti (oikeussaliviestintä)

Tampereen yliopisto, Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta,

Viestintätieteiden yksikkö

 

Prologos ry:n perustajäsen

Prologos ry:n rahastonhoitaja 1989-1994

Varapuheenjohtaja 3 kertaa (pj:t Maili Pörhölä, Leena Mikkola ja Marko Siitonen)

Prologi, Puheviestinnän vuosikirjan päätoimittaja 2005-2007.

Category: 2019, Prologos30

PROLOGOS RY: TIETEENALAN VAKIINNUTTAMISESTA YHTEISKUNNALLISEEN VAIKUTTAMISEEN

Posted on by 1 comment
Tiedekahvit

Mikä on tieteellisen yhdistyksen merkitys? Mitä pitäisi tutkia ja opettaa vuorovaikutuksesta? Entä mistä vuorovaikutuksen stereotypioista olisi aika luopua ja mitä me kaikki voisimme oivaltaa vuorovaikutusosaamisesta?

Prologos ry täytti 8.4.2019 30 vuotta. Tätä juhlistettiin kyseisenä päivänä Tampereella yhdistyksen tiedekahveilla. Tiedekahvien paneelikeskustelussa pureuduttiin yhdistyksen historian eri vaiheisiin, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä Prologos ry:n merkitykseen tieteenalan kehittymisessä. Keskustelussa päästiin myös vuorovaikutuksen ajankohtaisiin ilmiöihin sekä pohdittiin vuorovaikutukseen liittyviä olettamuksia.

Panelisteina olivat filosofian tohtorit ja yhdistyksen toimintaan eri aikoina ja eri tavoin osallistuneet Tuula-Riitta Välikoski, Merja Almonkari, Ira Virtanen ja Marko Siitonen. Keskustelua johti Prologos ry:n puheenjohtaja Anne Laajalahti. Kiitos asiantunteville panelisteille ja yhdistyksen puheenjohtajalle mainiosta keskustelusta, jota oli mielenkiintoista lähteä kokoamaan blogikirjoitukseksi.

Prologos ry – Mistä on tultu ja mihin?

Tiedekahvien keskustelusta kävi ilmi, miten merkittävä osa Prologos ry ja yhdistyksen toiminta ovat olleet koko puheviestintä tieteenalan kehittymisen kannalta Suomessa. Panelisteista kaksi, Tuula-Riitta Välikoski ja Merja Almonkari olivat olleet paikalla 8.4.1989 yhdistyksen perustamiskokouksessa. Välikoski muisteli, miten jo pienenä ja vasta perustettuna yhdistyksenä oli into osallistua tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kun Almonkari kertoi puheviestinnän tutkimus- ja opetusperinteen lähtökohdista, klassisesta retoriikasta, puhetaidosta, lausunnasta ja näyttämöpuheesta, huomasi näin nuorempi vuorovaikutuksen tutkija todella, miten pitkä matka 30 vuodessa on tultu. Tieteenala on kehittynyt valtavasti. Yksittäisten oppiaineiden, opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden lisäksi on myös Prologos ry:llä ollut paikkansa tässä kehityksessä.

Panelistit Ira Virtanen ja Marko Siitonen kuvasivat osuvasti yhdistyksen tämän hetkisiä vaiheita ja tulevaisuuden haasteita. Virtanen toi esiin sen sitoutumisen ja kunnianhimon, millä omaa tieteellistä yhdistystä on lähdetty aikoinaan rakentamaan. Se on luonut yhteisöllisyyttä puheviestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoiden välille. Virtanen korosti myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta, sillä yhdistyksen toiminnan kanavat ovat laajentuneet vuosien myötä. Tänä päivänä yhdistyksen sosiaalinen media, Facebook ja Twitter, sekä vuosikirja Prologi ja ProBlogi ovat paikkoja, joissa vaikutetaan ja tuodaan tieteenalaa näkyväksi. Siitonen tunnisti myös useita tulevaisuuden haasteita, joita tieteenala saattaa kohdata. Esimerkiksi viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimuksen lokeroituminen voi olla haitallista, jos se aiheuttaa eriytymistä tieteenalan tutkijoiden välille. Tällöin tieteellinen yhdistys voisi olla vuoropuhelun mahdollistaja.

Vuorovaikutuksen tulevaisuuden suuntia: Eettisyys, teknologiavälitteisyys ja hyvinvointi

Anne Laajalahti antoi panelisteille tehtäväksi yhdessä pohtia kolmen minuutin aikana, mitä heidän mielestään vuorovaikutuksesta pitäisi tutkia ja opettaa tai mihin meidän olisi hyvä suunnata huomiomme tulevaisuudessa. Ensimmäiseksi tutkimuksen ja opetuksen kohteeksi panelistit nostivat vuorovaikutukseen liittyvät eettiset kysymykset ja niiden tunnistaminen kontekstista riippumatta. Toiseksi aiheeksi esitettiin teknologiavälitteisyyden ja tekoälyn tarkastelua: kenellä on ääni ja kenellä saa olla ääni? Kuka on vuorovaikutuskumppani, mitä on olla ihminen? Kolmantena suuntana tutkimukselle ja opetukselle oli vuorovaikutuksen merkitys hyvinvoinnille ja terveydelle eri konteksteissa.

Yleisössä pohdittiin, millaisia haasteita tieteen popularisoinnissa on. Miten tiedettä voisi tuoda esille, helposti ymmärrettävästi ja yleistajuisesti? Tämän ajateltiin olevan tutkijoiden yhteiskunnallinen tehtävä ja myös tieteellisten yhdistysten yksi tavoite. Yleisön keskustelussa oltiin ajankohtaisissa pohdinnoissa, sillä seuraavana päivänä Helsingin sanomat julkaisi Kari Enqvistin kolumnin, jossa juuri kehotettiin tutkijoita opettamaan kansalaisia ajattelemaan ja olemaan kriittisiä. Tässä keskustelussa tieteelliset yhdistykset voisivatkin olla tärkeitä toimijoita tutkijoiden rinnalla.

Yhteisesti tiedekahveilla pohdittiin sitä, ettei tieteellinen yhdistys voi olla pelkästään sen jäseniä varten, vaan sen täytyisi tavoittaa myös niin sanotun oman kuplan ulkopuolella olevat. Esimerkiksi nostettiin se, miten pelkkä Twitter ei riitä tieteen popularisoinnissa, koska siellä ei useinkaan tavoita oman kuplan ulkopuolisia ihmisiä. Omassa kuplassa voi olla leppoisaa kellua, mutta siitä huolimatta on pystyttävä tarkastelemaan ja ymmärtämään myös muita aivan erimuotoisia kuplia. Ehkä juuri järjestäytyneet tieteelliset yhdistykset voisivat tulevaisuudessa olla tutkijoiden apuna vastaamassa tähän haasteeseen, jotta kriittisen ajattelun taidot ja tieteellinen tieto vakiinnuttaisi paikkansa mielipiteisiin pohjautuvan tiedon sijaan.

Vuorovaikutuksella voidaan muuttaa maailmaa – mutta miten?

Keskustelun lopuksi panelistit saivat yhdistyksen puheenjohtajalta haasteen pohtia, mitä viestintään ja vuorovaikutukseen liittyviä stereotypioita tai myyttejä he haluaisivat poistaa? Näistä vuorovaikutukseen liittyvistä olettamuksista voisimme kaikki luopua:

”Kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus on automaattisesti vahvempaa ja parempaa kuin teknologiavälitteinen vuorovaikutus” – Marko

”Naiset ja miehet viestivät eri tavalla läheisissä vuorovaikutussuhteissa” – Ira

”Viesti EI mene perille. Jos todella onnistumme, viesti saadaan korkeintaan välitettyä.” – Tuula-Riitta

”Kun asia on kerran perusteellisesti esitetty, se on myös ymmärretty” -Merja

Monet vuorovaikutuksen asiantuntijat voivat varmaan samaistua näihin. Puhuttaessa kasvokkaisesta ja teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta, usein olisi arvokkaampaa pysähtyä pohtimaan itse vuorovaikutusta pelkän kontekstin sijaan: mitä siellä vuorovaikutuksessa tapahtuu ja mitkä ne ongelmat tai haasteet siinä ovat? Voisimme myös luopua olettamuksista, että sukupuoli määrittäisi sitä, mitä me vuorovaikutussuhteissa jaamme ja kuinka me itseämme ilmaisemme. Viestin perille menoa ei voida nähdä mekaanisena tapahtumana, vaan viestit tulkitaan.

Myyttien lisäksi saimme panelisteilta kiteytyksiä siitä, minkä vuorovaikutukseen liittyvän taidon he haluaisivat, että kaikki maailman ihmiset voisivat saada itselleen. Jokainen meistä voi kehittyä viestijänä kiinnittämällä lempeästi huomiota seuraaviin asioihin itsessään ja oman elämänsä vuorovaikutustilanteissa:

  • ymmärrykseen kuuntelemisen merkityksestä ja tärkeydestä vuorovaikutuksessa
  • kohtuulliseen viestintävarmuuteen ja luottamukseen siitä, että omat ajatukset ja niiden ääneen sanominen on arvokasta, jolloin uskaltaa myös jakaa keskeneräisiä ajatuksia toisille
  • tunnustusten antamiseen toisille, nostaen esille toisten hyviä puolia, osaamista ja kiittämään hyvin tehdystä työstä
  • olemaan vähän enemmän empaattisempi.

 

Sari Rajamäki

Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto

Johtokunnan jäsen, Prologos ry

Tiedekahvit

 
 
 
 
 
 
Tiedekahvien keskustelun panelistit:
Merja Almonkari, FT, jäi eläkkeelle puheviestinnän lehtoraatista vuonna 2018, Jyväskylän yliopiston kielikeskus
Marko Siitonen, FT, apulaisprofessori, Jyväskylän yliopisto
Ira Virtanen, FT, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto, vieraileva tutkija, Väestöliitto
Tuula-Riitta Välikoski, FT, HM, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto, oikeussaliviestinnän dosentti
Keskustelua johti Anne Laajalahti, Prologos ry:n puheenjohtaja, FT, koulutus- ja kehittämisjohtaja, Infor

MITEN SUKLAAMUNKKI LIITTYY PUHEVIESTINTÄÄN? HYVINKIN LIKEISESTI. SEN VOIMALLA ON RAKENNETTU ENSIMMÄISET TUTKINTOVAATIMUKSET, KOULUTUSOHJELMAT JA TUTKIMUSHANKKEET.

Posted on by 0 comment
Sallinen Aino

Prologos30 someProfessori Maarit Valo muistelee juhlakirjassani Laatua ja liikettä vuodelta 2012 oppiaineen alkuaikoja ja kertoo minun nimenneen itseni suunnittelija Suklaamunkiksi, “koska työ vaati usein munkkikahvit kampuksen kahvioissa”. Ilmeisesti kyse oli merkittävästä ilmiöstä, koska ollessani Asla Fulbright -stipendiaattina Florida State Universityssä 1982-1983 sain sijaisenani toimineelta lehtori Virpi Kaartiselta seikkaperäisiä selostuksia Jyväskylän yliopiston päärakennuksen kahvion suklaamunkkitarjonnasta. “Minun piti siirtyä tavallisista munkkipossuista suklaamunkkeihin, konsas niitä niin ylistit. Mahtavatko ne olla pyöreitä eli soikeita – siis sellaisia hot dogin näköisiä? Tänään ei ollut kahviossa pyöreitä, vain pitkulaisia. Söin yhden sellaisen. Aion huomenna yrittää saada pyöreän.” (17.3.1983.) Hyvä on. Toimittakoon suklaamunkki siis tieteenalan alkutaipaleen maskotin virkaa.

Minulla on aivan erityinen ilo liittyä Prologoksen 30-vuotista historiaa juhlivien sankkaan joukkoon. Olen elänyt alalla kaikki kuviteltavissa olevat vaiheet: tuntiopettaja, assistentti, koulutusohjelman suunnittelija, lehtori, ensimmäinen laudaturin suorittaja, alan ensimmäinen Yhdysvalloissa jatkokoulutuksen saanut, ensimmäinen väittelijä ja dosentti, ensimmäinen professori ja tieteenalayhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Olen ollut siis sekä koekaniini että vaikuttaja. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, miten ala on muutamassa vuosikymmenessä kehittynyt ja kuinka upean jälkikasvun se on tuottanut.

Prologoksen synty ajoittuu hyvin luonnolliseen vaiheeseen puheviestintätieteen kehitystä. Monien ehtojen tulee täyttyä, ennen kuin jostakin ilmiöstä kertynyt tietämys saa niin koherentin ja omaleimaisen muodon, että on oikeutettua alkaa puhua omasta tieteenalasta.

Yhdistyksen tarpeesta keskusteltiin jo 1970-luvulla. Silloin alan opetus oli vielä läheisesti kytköksissä opettajankoulutukseen ja sisälsi ennen kaikkea puhetekniikkaa, äänenkäyttöä ja esiintymistaitoa.

1980-luvulla alkoi alan eriytyminen omaksi tieteenalakseen. Se merkitsi modernisointia ja tieteellistämistä. Vuosikymmen oli kiihkeää identiteetin ja infrastruktuurin rakentamista. Aika oli kypsä manifestoida alaa myös tieteellisen yhdistyksen avulla. Yhdistys perustettiin Tampereen yliopiston puheopin ja Jyväskylän yliopiston puheviestinnän voimin. Tavoitteeksi asetettiin “vaalia ja kehittää suomalaista puhekulttuuria sekä edistää puhumisen tutkimusta ja opetusta”. Nykyisestä suunnittelukielestä tutut verbit kehittää ja edistää olivat jo tuolloin käytössä. Mutta olihan siellä myös vaaliminen. 1990-luvulla elimme jo vakiinnuttamisen aikaa. Uuden vuosituhannen puolella on käyty tärkeitä epistemologisia pohdintoja, jotka ovat johtaneet tieteenalan nykyiseen positioon.

Sain yhdistyksen aloittamisen aikoihin nimityksen ensimmäiseen puheviestinnän professuuriin, jonka perustaminen oli alan legitimiteetin kannalta täysin välttämätön edellytys. Uutta tieteenalaa vakiinnutettaessa käynnistetään yleensä alan akateeminen opetus, perustetaan oppituolin lisäksi tieteellisiä seuroja ja aloitetaan merkittävä julkaisutoiminta. Osana tieteellisten prosessien kehittymistä tarvitaan myös julkista keskustelua ja elinvoimainen tieteellinen yhteisö, joka järjestää alan aktiviteetteja ja huolehtii viestinnästä. Näin luodaan myös teoreettista ja metodologista yhdenmukaisuutta.

Oman tieteellisen identiteettini kannalta aivan ratkaisevia ovat olleet opiskelu-, vierailu- ja kongressimatkat Yhdysvaltoihin. Toin sieltä Jyväskylään tuliaisiksi laaja-alaista vuorovaikutuksen ymmärrystä, uudenlaisia teorioita, innovatiivisia tutkimusmenetelmiä ja kansainvälisiä kontakteja huippututkijoihin. Vaikutukset lipuivat suoraan opetukseeni ja tutkimukseeni.

Florida State Universityssä minulle olivat nelisenkymmentä vuotta sitten aivan uusia viestintätutkimuksessa käytettävät kvantitatiiviset menetelmät, tietokoneiden käyttö, tv-vaaliväittelyiden analysointi, puhekäyttäytymisen systemaattinen observointi, puhujien vireystilan mittaaminen ja yleisöreaktioiden rekisteröinti. Mitatessani puhujien sykettä olin välillä kauhuissani ja harkitsin ambulanssin tilaamista, kun muutamien olympialaisiin valmentautuvien opiskelijoiden syke viisti 200:aa yleisön edessä. Legendaarinen professorini Theodore Clevenger korosti yleisöreaktioiden tutkimisessa tiukkaa tieteellisyyttä ja kehitti sen mukaisesti välillä hieman utopistisiltakin tuntuvia tutkimusmenetelmiä. Hän olisi halunnut luoda isoista nukeista koostuvan yleisön, joka olisi reagoinut puhujan toimintaan, mutta en lämmennyt ajatukselle yhteisissä projekteissamme.

Prologos, Prologi, ProBlogi. On luotu hyvä alusta kommunikoida. Toivotan rakkaalle tieteelliselle yhdistykselle ja yhteisölle sykähdyttävää juhlavuotta ja palavaa intoa epistemologisiin keskusteluihin.

Sallinen Aino

Aino Sallinen

Prologos ry:n puheenjohtaja 1989-1993

Puheviestinnän professori

Jyväskylän yliopiston rehtori 1992-2012

MUUTOS ON MAHDOLLISUUS – VAI MITEN SE NYT MENI?

Posted on by 0 comment
Minttu Vilander

Muutto ärsyttää, vaikka kantaisi tavaransa unelmiensa neliöihin.

Remontti stressaa, vaikka tietää sen tuottavan täydellisen lopputuloksen.

Metro on nopea, mutta bussi meni kotioven edestä.

Intraprojekti ahdistaa, vaikka lopputuloksena on intranet, johon tieto ei koskaan katoa.

Tämä uusi järjestelmä on kätevä, mutta olin jo tottunut tekemään tämän Excelissä.

Ihanan freesi tämä yritysilme, voinko silti käyttää vanhaa Powerpointtia, kun en tykkää oranssista?

Muutos ei ole ihmisen, eikä organisaation, parasta aikaa. Ken muuta väittää, höpisee omiaan. Muutos nostaa verenpainetta, aiheuttaa hetkellistä sekasortoa, vaihtelevan kokoista arkista epätoivoa ja erinäisiä tunnekuohuja, vaikka muutos olisi toivottu tai lopputulos hartaasti odotettu.

Ja kuitenkin muutos on niin keskeinen osa maailmaa, että kun yhdestä mankelista pääsee ulos, täytyy työntää päänsä seuraavaan.

Olen viime kuukausina sattuneesta syystä googletellut vinkkilistoja siitä, miten muutosta organisaatiossa hallitaan ja miten siitä viestitään. Mitä ihmiset kaipaavat, kun muutos tuntuu pistävän kaiken sekaisin? Vinkkilistoja lukemalla olen moneen kertaan oppinut, että muutoksessa tulee olla läsnä, avoin, rehellinen, konkreettinen ja muistaa toistella sanomisiaan riittämiin.

Nämä samat ohjeet olen lukenut myös lastenkasvatusoppaista. Ja parisuhdepalstoilta. Ihan kivaa perusvuorovaikutusasiaa siis. Siksipä ajattelin, että kokoan tähän täysin epätieteellisen, mutta arkisessa työelämässä toimivaksi todetun, muutosviestijän muistilistan (jonka en edes yritä väittää olevan kattava).

 

1. Muista oma etu

Varsinaissuomalaisella miehelläni on tapana sanoa, että turkulaisen poliitikon tärkeysjärjestys menee näin: oma etu, kaverin etu, palloseuran etu, kaupungin etu ja puolueen etu.

Vitsin takana on vinha pointti, sillä on totta, että meille ihmisille on luontaista pohtia ensimmäisenä, miten muutos vaikuttaa minuun, onko tästä minulle haittaa vai hyötyä? Me tahdomme vaikuttaa itseämme ja läheisiämme koskeviin asioihin. Ja se on ihan ok.

Siksipä muutostilanteessa ihmisillä täytyy olla jatkuvasti mahdollisuuksia antaa palautetta, keskustella ja tuoda näkemyksiään esiin julkisesti ja nimettömästi. Kaikkia toiveita ei voi toteuttaa ja anonymiteetti provosoi joskus vauva.fi-tason kommentteihin, mutta on paljon parempi tietää, millaisia toiveita organisaatiossa on kuin marssia silmät kiinni eteenpäin uskoen, että hyvä tästä tulee.

 

2. Älä anna ihmisten heittäytyä kohteiksi

Suurissa muutoksissa on helppo heittäytyä passiiviseksi. Käy helposti niin, että aiemmin aktiivisesti asioihin vaikuttaneet ihmiset heittäytyvät lastuksi laineille. He tuovat näkemyksiään esiin, mutta kokevat, että niiden onnistumisesta on vastuussa se kuuluisa joku muu.

”Minä en tiedä lainkaan mitä tapahtuu.”

”Mistään ei saa mitään tietoa.”

”Tuntuu, ettei tämä ole kenenkään hallinnassa.”

Jotta näin ei käy, pitää ihmiset ottaa mukaan. Mukaan ottaminen tekee asioista hankalammin hallittavia, mutta lopputuloksesta parempia. Oli muutos mikä hyvänsä, mieti heti alkuun, miten ihmiset, ensimmäisenä esimiehet, saadaan siihen aktivoitumaan siinä. Vältyt monelta harmilta.

 

3. Nosta normaalia – älä väitä, että mikään ei muutu

Opin tämän itse kantapään kautta: älä koskaan sano muutostilanteessa, että mikään ei muutu. Se. Ei. Auta. Se vain ärsyttää.

Ajatus on kaunis: tämä muutos on sellainen, että se ei vaikuta työntekoomme eikä sekoita arkeamme. Mutta eihän se pidä paikkansa – vaikka muutos ei suoranaisesti muuttaisi vaikkapa yrityksen päivittäistä liiketoimintaa tai henkilön työtehtäviä, se kuitenkin on läsnä. Jos ei muuten niin käytäväpuheina ja -huolina.

Muutoksen kieltämisen sijaan pitää muistaa normaali. Eli se yrityksen keskeinen tekeminen, joka jää muutoksen jalkoihin. Muutosviestin rinnalle pitää nostaa mahdollisimman pian sitä organisaation keskeiseen osaamiseen liittyvää tarinaa, joka kertoo, että ”me edelleen osataan tämä homma”, vaikka muutos on läsnä.

 

4. Hae sopiva tasapaino

Aina on pieni vaara tehdä liikaa. Jos liikaa ilakoi muutoksen tuomalla ruusuisella tulevaisuudella, nousevat organisaatiossa karvat pystyyn. Jos liikaa nostaa myrskypilviä, aiheuttaa itse ukkosen. Pitää siis mennä posin kautta, mutta myös myöntää, kun joku on pielessä.

Tasapainoilla saa myös siinä, ketä kuuntelee. Organisaatio on vähän kuin Twitter. Äänekkäät tuovat näkemyksensä esille molemmissa ääripäissä, kun suuri joukko pysyy järkevästi poissa koko kanavasta. Ääripäitä pitää kuunnella, sillä heiltä oppi paljon ja he usein sanovat ääneen sen, mitä moni muukin ajattelee.

Mutta ihan oman mielenterveyden vuoksi on syytä myös muistaa se hiljainen enemmistö. Ne tyypit, joiden mielestä homma on ok ja elämä jatkuu. Heidät on syytä pitää tyytyväisinä.

 

5. Don’t shoot the messenger, they said. It’s not her fault, they said

Hyväksy, että viestintuoja aina joskus ammutaan. Muutos kaipaa kasvot ja halusipa sitä tai ei, viestintä on usein yhdet niistä kasvoista. Viestijän tehtävä on ottaa vastaan kriittiset kommentit, huomata ikävänkin argumentoinnin mahdollisuudet ja toisaalta seuloa näkemykset, jotka voi jättää omaan arvoonsa.

Tietenkään muutoksen kasvoja ei voi ulkoistaa viestinnälle. Mutta koska viestintä tekee asiat näkyviksi, pitää olla valmis myös ottaa vähän osumaa.

 

6. Tuo turvaa toistolla

Kun tehdään isoa muutosprojektia, jonka pituus on vaikkapa vuosi, tulee väistämättä eteen kysymys siitä, mitä kerrotaan ja kuinka usein. Olisipa tähän joku kaava, jonka toteuttamalla viestintää on juuri sopivan vähän sille, joka sen suuresta määrästä ahdistuu kuin sille, joka ei tunnu saavan tiedosta tarpeekseen.

Tärkeää on, että ihmiset osaavat odottaa viestiä ja tietävät, mistä sen löytää. Siksi muutosviestinnälle kannattaa luoda tarpeeksi usein toistettu rutiini sekä yksi paikka, josta kaikki tieto kootusti löytyy. Näin muutokseen tulee toistuva rytmi, joka lohduttaa (niin viestijää kuin viestin vastaanottajaa), kun aivot jumittuvat informaatiotulvasta.

 

7. Anna armoa

Kun organisaatio on suuren muutoksen äärellä, saa pienet jutut ison merkityksen. Koska koko isoa kuvaa on vaikea nähdä ja muutos kestää kauan, on pieniin asioihin helppo tarttua. Ja jos se asia on virhe, se alkaa helposti paisua. Muutosta vetävien näkökulmasta pikkuruinen infovirhe voi olla vastaanottajista valtavan suuri – ja jos pieniä virheitä tulee usein, alkaa vastaanottajista tuntua siltä, että muutoksen tekijöillä leviää pakka. Ja varsin helppoa asia on nähdä näin silloin, jos ihmiset kokevat olevansa prosessissa pelkkä kohde, joka seuraa vierestä muiden tekemistä.

Pitää antaa armoa itselleen ja muille – kun tehdään paljon asioita, tulee myös virheitä. Pitää olla tarkka, mutta aina ei vain pysty. Ja sen kanssa on elettävä.

 

8. Älä unohda kakkua

Me suomalaiset olemme suorittajia. Kun homma on tehty, yliviivataan to do -lista eikä sen kummemmin ilakoida. Ei tehdä tästä nyt numeroo, on tässä edelleen tekemistä.

Alkuvuodesta, kun olimme suunnitelleet pitkään isompaa kokonaisuutta ja se alkoi valmistua, ruotsalainen kollegamme kysyi Skype-palaverin lopuksi ”ettehän ole unohtaneet kakkua?” Me suomalaiset pyörittelimme silmiämme, mutta kollega painotti, että aina pitää muistaa syödä kakkua, kun siihen on mahdollisuus.

Ja se on totta. Muutoksessa pitää muistaa juhlia niitä pieniäkin voittoja.

Koskaan ei saa olla niin kiire, ettei olisi aikaa kakulle.

Minttu Vilander

Kameleontti muuttuuKirjoittaja on tammikuussa 2019 VR Trackin ostaneen NRC Groupin viestintä- ja brändijohtaja. Hän luovii parhaillaan niin syvällä muutosaallokossa, että välillä täytyy vain luottaa siihen, että hengissä pysyy sukeltaessakin.

 

 

MUUTAMA VINKKI – OHJEITA PAREMPAAN ELOON

Posted on by 0 comment
Kuva blogiin Tomi

Viime aikoina (epämääräisen aikamääreen kuluessa) ProBlogissa on useaan otteeseen (useammin kuin kerran) todettu, ettei kikkakolmosia tai viiden kohdan vinkkejä ole oikeastaan tarkoituksenmukaista jäsentää silloin, kun on kyse ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Sellainen saattaa turhauttaa lukijaa, joka etsii tästä blogista vinkkejä työhönsä vuorovaikutuksen asiantuntijana, tai missä tehtävissä te arvon lukijat nyt satuttekaan työskentelemään. Ajattelin tehdä kaikille palveluksen ja etsiä ohjeet, vinkit, ehdotukset ja jopa kehotukset, joita viimeisen kolmen vuoden aikana on tässä blogissa tarjoiltu. Oma vinkkini on, että luet alla olevat vinkit ja sovellat niitä jokapäiväisessä elämässäsi parhaaksi kokemallasi tavalla. Vinkit saattavat olla hieman alkuperäisestä asiayhteydestä irrallaan ja niitä on kielellisesti editoitu. En anna kunniaa erikseen kenellekään, vaan totean laiskasti, että kiitos kaikille ProBlogin kirjoittajille!

Perusasiat haltuun

Ensimmäiseksi muutama ohjeistus liittyen aivan perusasioihin. On kuitenkin todettava, että mikään yksittäinen menetelmä ei toimi aina ja kaikkien kanssa. Kaikkein tärkein ohje on, että meidän täytyy puhua entistäkin enemmän vuorovaikutuksesta ja tehdä sitä näkyväksi. Meidän pitäisi olla keskusteluissa mukana, mutta keskustelulla täytyisi olla jokin tarkoitus. AINA kannattaa puuttua, keskustella, herätellä ja kyseenalaistaa ja miettiä, mikä on missäkin kontekstissa, tilanteessa ja suhteessa tehokasta. Ja tarkoituksenmukaista. Tarvitaan tunne siitä, jokin asia on tavoittelemisen arvoinen. Mitä yleisempää – ja oletettavasti myös tärkeämpää kysymystä esitetään, sitä olennaisempaa kysymiseen ja vastaamiseen on panostaa. Päätetään seuraavan kerran keskustellessamme, että kuuntelemme toisiamme kunnolla.

Kehitetään omaa vuorovaikutusosaamistamme, jotta kaikki voisivat kokea olevansa samanveroisia keskustelijoita: vuorovaikutusosaamiseen tulisi suhtautua kriittisesti ja aktiivisesti, ei passivoitumalla ja vetäytymällä. Ei käännetä katsetta pois, vaan ollaan mukana keskusteluissa, opitaan ja opetetaan eettisyyttä, toista arvostavaa argumentointia, palautteen antamista ja vastaanottamista, neuvottelutaitoja, kuuntelemista ja niin edelleen. Näkymättömyyden sijaan meidän olisi oltava lempeästi ja kuunnellen, mutta jämäkästi läsnä.

On hyväksyttävä, että kompleksisen tieteenalamme määritelmät eivät koskaan pysty luomaan yksiselitteisiä rajoja kuvaamaan tekemäämme tutkimusta täysin universaalisti. Tutkijoiden on syytä huomioida, mikä on rationaalisuuden rooli niissä teoreettisissa näkökulmissa, joita sovellamme. On muistettava, että yhdessä voimme vaikuttaa siihen, mihin suuntaan Twitterissä käytävä keskustelu kehittyy: haastamme siis teidät kaikki mukaan. Muistakaahan myös, että ei sitä virtuaalisuutta etuliitteenä enää niin kovasti kannata tiimeissä korostaa, vaikkakin tämän asian kanssa on hyvä olla armollisia itsellemme ja toisillemme.

Ihmiset on saatava toimimaan tehokkaasti yhdessä ja valmentajien vuorovaikutukseen tulisi kiinnittää huomiota entistä enemmän! Tähän puheviestinnän opit ovat oivallinen ase ja siksi ne pitää saada ketterästi käyttöön.

Vinkkejä työyhteisöön

Ehkäpä kaikista eniten ProBlogissa on käsitelty työelämää ja työyhteisöjä. Seuraavaksi esittelen muutaman toimivan idean käytännön kehittämistyöhön ja elämään organisaatioissa. Varmista ensin, että luottamuksen peruspilarit ovat kunnossa, sillä työelämässä motivaatiota tulisi ruokkia kepin ja porkkanan sijaan tarkoituksella. Johto on tässäkin avainroolissa: johtajalla on velvollisuus antaa kaikille johdettaville mahdollisuus luoda kumppanuutta hänen kanssaan (järjestöjohtajankin kannattaa aika ajoin katsoa peiliin ja tehdä rehellistä arviointia). On organisaation johdon tehtävä rakentaa ja johtaa työkulttuuria, jossa tunteet ovat mahdollisia, mutta työelämätaidoista ja niiden kehittämisestä täytyy keskustella myös työyhteisöjen tasolla.

Työelämässä tarvitaan muutoksen diskurssi, vaikka käytännössä muutos olisikin pientä ja hidasta. Panostamista palveluviestintään kannattaa siis jatkaa, vaikka samalla omassa yhteisössä vallitsevia fantasioita on hyvä tarkastella myös kriittisesti. Yllättävänä ratkaisuna nosta kissa pöydälle ja ota (epä)onnistumiset esiin työyhteisössäsi. Selviät tilanteesta, kunhan muistat, että sovittelevat menetelmät ovat oivallinen työkalu tarttua työyhteisön konflikteihin. Pohdi ratkaisuja siihen, miten asiakkaalle tarjotaan mahdollisuus keskittyä käsiteltävien asioiden sisäistämiseen.

Tunnetaidot ja omasta itsestä huolehtiminen ovat oleellisia asioita. Ei riitä, että palauttelet itseäsi iltaisin ja viikonloppuisin, myös työpäivän aikana on syytä hellittää – edes hetkeksi: Ensimmäinen asia on harjoitella omien tunteiden tunnistamista ja pohtia, kuinka hyödyntää niitä oikein voimavarana. Toiseksi pyri ymmärtämään myös toisen tunnetiloja ja kolmanneksi johda organisaation tunneilmastoa. Näin palaudut.

10 konkreettista askelta menestykseen

Seuraavien konkreettisten harjoitusten ja ohjeiden avulla saavutat mestarillisen tason oikeastaan missä tahansa asiassa. Toteuta järjestyksessä.

1)      Pohdi hetki omaa työtäsi.Kuva blogiin Tomi

2)      Pyri seuraamaan aktiivisesti alan kollegoita.

3)      Ota yhteyttä yhdistyksen viestintävastaavaan (ent. tiedottaja).

4)      Ole korvat höröllä.

5)      Kommentoi ja kehittele asiaa.

6)      Tule mukaan, kohtaa ja ennen kaikkea nauti.

7)      Tarkastele seuraavan viikon ajan, miten vastaat arjen ”miksi”-kysymyksiin.

8)      Ehdota Prologos ry:lle omaa havaintoasi.

9)      Perehdy motivoivaan haastatteluun

10)  Anna robottien tehdä sellaiset työt, jotka ovat sinulle liian haastavia, joista robotit suoriutuvat sinua luotettavammin tai joita et yksinkertaisesti jaksa tai halua tehdä.

Opetus haltuun

Tarvitsemme enemmän yhteistä keskustelua, jotta viestinnän opetuksesta tulee mahdollisimman linjakasta ja johdonmukaista. Esimerkiksi viestintä on käsite, jonka yhteiseen määrittelemiseen on hyvä käyttää aikaa. Ajan huomiointi koskettaa myös aiheita opettavia ja kouluttavia henkilöitä.

Työelämätaitojen opettamisessa ja tarkastelussa tulisi yksilötason lisäksi huomioida työyhteisöjen ja organisaatioiden tasot. (Tässä kohdassa kehityspsykologinen tieto tulisi yhdistää pedagogiseen ajatteluun ja taitavaan vuorovaikutukseen.) Oleellista on kysyä, kuinka saada yksittäinen opettaja vuodesta toiseen tekemään sitä verrattoman arvokasta työtä, jota kouluissa tehdään joka päivä. Kuinka tukea, motivoida ja innostaa opettajaa työssään silloinkin, kun se tuntuu raskaalle? Ehkäpä tätäkin kysymystä voisi lähestyä Richard P. Feynmanin sanoin: ”I would rather have questions that can’t be answered than answers that can’t be questioned.” Tähän aikaan lukuvuodesta onkin aiheellista ja erittäin perusteltua kuunnella omaa palautumisen tarvetta ja ottaa se vakavasti.

Esitän seuraavat kolme toivomusta koko yhteisömme puolesta:

Kolme toivomusta

1)      Toivon kokemusten, ideoiden, ajatusten ja näkemysten vaihtoa vuorovaikutusosaamisen arviointiin liittyen mahdollisimman laajasti.

2)      Toivon, että te viestinnän alan asiantuntijat tarjoatte auliisti apuanne oman organisaationne kansainvälistymiskysymyksiä käsiteltäessä.

3)      Toivon, että kaveritaitojen harjoittelemiseen ja koko ryhmän yhteisöllisyyden vahvistamiseen tullaan jatkossa kiinnittämään entistä enemmän huomiota niin pienten kuin isompienkin lasten parissa.

Bottom line: oma lehmä ojassa

Luota asiantuntijoiden ammattitaitoon, tässäkin asiassa: there’s no business like vuorovaikutus-business! Vuorovaikutuskoulutus kaikille asiakkaille ja heidän lähiomaisilleen on palvelu, jota tulisi tarjota enenevässä määrin – erityisesti vuorovaikutuksen ammattilaisten taholta. Esimerkiksi kouluttajaksi ja kehitysprojektien vetäjäksi kannattaa valita vuorovaikutuksen ammattilainen. Ennen kaikkea vuorovaikutuksen arvostuksen ja merkityksen ymmärtämisen voisi muuttaa euroiksi ja tehdä lahjoituksen (puhe)viestintä-oppiaineille.

Yhteistyöterveisin

Tomi Laapotti

FT, yliopistonlehtori

Tampereen yliopisto

Prologos ry:n johtokunnan jäsen

IHAN HYVÄ PALAUTE

Posted on by 0 comment
Omakuva

Muuttuva palautekulttuuri

ProBlogissa on käsitelty vuorovaikutuksen monimutkaisuutta ja erilaisten vinkkien antamista vuorovaikutustilanteisiin. Jatkan samasta aiheesta keskittyen erääseen ”lempisaarnoistani” eli palautteeseen. Halu saada palautetta nousee työelämätutkimuksissa toistuvasti esiin. Esimerkiksi S-ryhmän (Työterveyslaitos 2018) toteuttamassa tutkimuksessa alle 25-vuotiaat kaupan-, matkailu- ja ravitsemusalan työntekijät kertoivat työelämää koskevista odotuksistaan. Tutkimusryhmässä mukana olleet työterveyslaitoksen tutkijat Auli Airila ja Mikko Nykänen korostivat esimiehen keskeistä roolia palautteen antajana. S-ryhmän henkilöstöjohtaja Susa Nikula puolestaan toteaa, että “nuoret osaavat antaa palautetta ja odottavat sitä”. Nikulan mukaan nuoret eivät istu vanhaan “kehityskeskustelu kaksi kertaa vuodessa” –maailmaan. Tämä asettaa esimiehet muutostilanteeseen, johon tarvitaan valmennusta. 

Omat havaintoni opettajana ja työskennellessäni asiantuntijana ovat samansuuntaiset. Palautetta toivotaan enemmän ja useammin kuin sitä on tarjolla. Palautetta ei ainoastaan toivota, vaan sitä suorastaan vaaditaan. Palautteenantokulttuurimme on muutoksessa ja työelämän on vastattava muutokseen.

Ruusut, risut ja hampurilaiset

Palaute kuuluu kaikille ja kaikkialle. Kehittyäkseen on tiedettävä miten suorituksissa tällä hetkellä onnistutaan. Ruusuja ja risuja keräävät niin yksilöt kuin ryhmätkin renkaanvaihtopisteistä virastoihin. Palaute ei jää vain ruusuihin ja risuihin, vaan hampurilaisia jaetaan muuallakin kuin pikaruokaloissa. Palautteenannon tueksi koulutuksissa tarjotaan usein hampurilaismallia, jossa sämpylät kuvaavat palautteen positiivista osaa. Sämpylät puolestaan ympäröivät kehityskohdetta eli pihviä. Kehitettävä asia ikään kuin kääritään nättiin pakettiin ja voidaan aloittaa ja päättää tilanne positiivisessa hengessä. Mainituissa malleissa huomioitua kannustavuutta unohtamatta, ihmiset haluavat usein aidosti kuulla palautteen suorituksestaan. Ruusut, risut sekä hampurilaiset voivat etäännyttää itse palautteen ytimestä. On tärkeää muistaa miksi palautetta annetaan ja mitä se oikeastaan on. 

Lähtökohtaisesti haluamme onnistua mahdollisimman hyvin ja oppia, olimme sitten työntekijän tai opiskelijan roolissa. Onnistumisen kannalta on olennaista ilmaista tavoiteltava tila mahdollisimman selkeästi, jotta sitä kohti on mahdollista pyrkiä konkreettisin keinoin. Palautteen on tarkoitus kaventaa kuilua tämän hetkisten taitojen tai ymmärryksen ja tavoiteltavan tilan välillä (Sadler 1989). Usein emme itse ole tietoisia asioista, jotka palautteessa tuodaan esille. Näin voi olla myös niiden asioiden kohdalla, joissa olemme suorituksessamme onnistuneet. Hattien ja Timperleyn (2007) mukaan palaute on tietoa, jota saadaan koskien suoritusta tai ymmärrystä. Palaute on seurausta suorituksesta ja toimii parhaimmillaan välineenä, jonka avulla palautteen saajaa voidaan kannustaa sitoutumiseen ja syvälliseen oppimiseen. Kuulostaa hyvältä, mutta miksi palautetta annetaan, saadaan ja hyödynnetään niin vähän?

Moitteesta mykkyyteen

1940-luvulla työelämässä palautteen sijaan annettiin moite. Oikean moitteen tuli täyttää sekä sisällöltään että esittämistavaltaan tietyt vaatimukset. Moitteessa tuli kertoa missä vika oli, sen tuli sisältää neuvonta ja esimiestä opastettiin esittämään asia tyynesti ja hillitysti ilman kirkumista (Kupias, Peltola & Saloranta 2011, 33). 

Moitteen sijaan monessa yhteisössä vallitsee mykkyys. Usein se, että palautetta ei tule, tarkoittaa kelpoa suoritusta. Arvio onnistumisesta täytyy jollain tavalla itse muodostaa. Vaikka moite-sanalle ei ole enää sijaa, tuottaa hampurilaisen pihvi edelleen vaikeuksia. Se on palautetta, jota kaikki sanovat haluavansa, mutta sitä on vaikea kuunnella. Konfliktin välttelyn nimissä sitä on myös vaikea antaa. Kikkakolmosten ihanneaikana lääkkeeksi tarjotaan vaihtelevaa määrää erilaisia askelia, jotka ottamalla jokaisesta kuoriutuu palautteenannon jediritari. Tärkeää on löytää joku, jota voidaan osoittaa sormella, kun homma ei toimi. Syyllinen löytyy yleensä palautteenantajasta.

Palautteenantaja törmää ongelmiin, kun palautteen vastaanottaja odottaa toisen täyttävän kaikki ne ongelmakohdat, jotka hän itse on tunnistanut. Odotamme muilta sellaista, jonka vain itse voimme toteuttaa. Pettymys palautteenantotaitoihin on sidoksissa odotuksiin, joita palautteelle asetetaan. Palautteen vastaanottaja voi määritellä palautteenantajalle niin kapeat raamit, että avoin palautteenanto vaikeutuu tai estyy kokonaan. Jopa positiivinen, vahvuuksia korostava palaute voi olla vaikea vastaanottaa. 

Jos palaute nähdään tietona suorituksesta, palautteenantajan on hyvä keskittyä palautteessaan havainnointeihin juuri suorituksesta eikä ihmiseen itseensä. Palautteen vastaanottajakin saattaa helposti unohtaa, että palaute keskittyy suoritukseen, eikä kerro sinänsä mitään hänestä itsestään tai arvota häntä ihmisenä. Vastaanottajalta unohtuu usein myös se, että yhden palautteenantajan havainnot eivät ole ainoa totuus. 

Arvion siitä, onko palaute lopulta ollut hyvää vai huonoa, tekee palautteen vastaanottaja itse. On kyse siitä, miten palaute koetaan. Toinen tapa arvioida palautteen hyvyyttä on katsoa miten hyvin se on onnistunut parantamaan suoritusta. Joskus palautetta ei koeta hyväksi, mutta sillä on kuitenkin positiivisia vaikutuksia itse suoritukseen. 

Palaute yhteisenä vuorovaikutusprosessina

Vuorovaikutuksen asiantuntijat tietävät, että palautteen antamisella yksinään ei ole riittävästi voimaa muuttaa kenenkään toimintaa tai ymmärrystä. Se, miten yksilöt kokevat ja vastaavat palautteeseen riippuu henkilökohtaisista ja tilannekohtaisista muuttujista (Karoly 2015). Palaute voidaan hyväksyä, sitä voidaan muokata tai se voidaan hylätä (Kulhavy 1977). Muutosta tapahtuu vasta, kun palautteen vastaanottaja on valmis vastaanottamaan palautetta ja tilanne on otollinen avoimelle vastaanottamiselle. Jos kikkakolmoset ja vastuu palautteen onnistumisesta kohdistuvat ainoastaan palautteen antajaan ja palautetilanne supistetaan tiedon siirtämiseksi vastaanottajalle, on selvää, että palaute ei aina tuota toivottuja tuloksia.  

Vasta kun palaute rakennetaan vuorovaikutteiseksi prosessiksi ja prosessi valjastetaan tavoitteiden saavuttamisen työkaluksi, olemme lähempänä sellaista työelämän vuorovaikutusta, jota ihmiset tarvitsevat jaksaakseen, löytääkseen merkitystä työssään ja motivoituakseen.  

Vaikka palautteenannon aakkoset, kikkakolmoset tai askelmerkit eivät tulleet tiivistetyksi muutamalla pääpointilla, rohkaisen yrityksiä ja julkishallinnon organisaatioita lisäämään tietoaan ja ymmärrystään palautteenannosta ja kehittämään palautekultuuriaan vuorovaikutteisempaan suuntaan. Kouluttajaksi ja kehitysprojektien vetäjäksi kannattaa valita vuorovaikutuksen ammattilainen, jotta kehitys alkaa viimeisimmästä tutkimustiedosta ja kokemusta palautteenannosta löytyy myös käytännössä. Tietoa ja taitoa löytyy vuorovaikutuksen asiantuntijoilta, joiden opintoihin sisältyvät molemmat ulottuvuudet. Palaute on tehokas työkalu silloin, kun tavoiteltava tila on selkeä. Vaikka meistä ei tulisi jediritareita, on mahdollista parantaa palautteenantokulttuuria, niin antajan kuin saajankin näkökulma huomioon ottaen.

 

Marja Eklund

Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n viestintävastaava

KIRJALLISUUS

Hattie, J. & Timperley, H. (2007). The power of feedback. Review of Educational Research, 77, 81-112. 

Kulhavy, R.W. (1977). Feedback in written instruction: The place of response certitude. EducationalPsychologyReview, 4, 211-232. 

Kupias, Peltola & Saloranta (2011). Onnistu palautteessa. WSOYpro: Helsinki. 

Sadler, R. (1989). Formative assessment and the design of instructional systems. Instructional Science, 18, 119-144. 

Työterveyslaitos (2018). Nuorten työelämäodotukset. 

Social Media Integration Powered by Acurax Wordpress Theme Designers