Blog Archives

IHAN HYVÄ PALAUTE

Posted on by 0 comment
Omakuva

Muuttuva palautekulttuuri

ProBlogissa on käsitelty vuorovaikutuksen monimutkaisuutta ja erilaisten vinkkien antamista vuorovaikutustilanteisiin. Jatkan samasta aiheesta keskittyen erääseen ”lempisaarnoistani” eli palautteeseen. Halu saada palautetta nousee työelämätutkimuksissa toistuvasti esiin. Esimerkiksi S-ryhmän (Työterveyslaitos 2018) toteuttamassa tutkimuksessa alle 25-vuotiaat kaupan-, matkailu- ja ravitsemusalan työntekijät kertoivat työelämää koskevista odotuksistaan. Tutkimusryhmässä mukana olleet työterveyslaitoksen tutkijat Auli Airila ja Mikko Nykänen korostivat esimiehen keskeistä roolia palautteen antajana. S-ryhmän henkilöstöjohtaja Susa Nikula puolestaan toteaa, että “nuoret osaavat antaa palautetta ja odottavat sitä”. Nikulan mukaan nuoret eivät istu vanhaan “kehityskeskustelu kaksi kertaa vuodessa” –maailmaan. Tämä asettaa esimiehet muutostilanteeseen, johon tarvitaan valmennusta. 

Omat havaintoni opettajana ja työskennellessäni asiantuntijana ovat samansuuntaiset. Palautetta toivotaan enemmän ja useammin kuin sitä on tarjolla. Palautetta ei ainoastaan toivota, vaan sitä suorastaan vaaditaan. Palautteenantokulttuurimme on muutoksessa ja työelämän on vastattava muutokseen.

Ruusut, risut ja hampurilaiset

Palaute kuuluu kaikille ja kaikkialle. Kehittyäkseen on tiedettävä miten suorituksissa tällä hetkellä onnistutaan. Ruusuja ja risuja keräävät niin yksilöt kuin ryhmätkin renkaanvaihtopisteistä virastoihin. Palaute ei jää vain ruusuihin ja risuihin, vaan hampurilaisia jaetaan muuallakin kuin pikaruokaloissa. Palautteenannon tueksi koulutuksissa tarjotaan usein hampurilaismallia, jossa sämpylät kuvaavat palautteen positiivista osaa. Sämpylät puolestaan ympäröivät kehityskohdetta eli pihviä. Kehitettävä asia ikään kuin kääritään nättiin pakettiin ja voidaan aloittaa ja päättää tilanne positiivisessa hengessä. Mainituissa malleissa huomioitua kannustavuutta unohtamatta, ihmiset haluavat usein aidosti kuulla palautteen suorituksestaan. Ruusut, risut sekä hampurilaiset voivat etäännyttää itse palautteen ytimestä. On tärkeää muistaa miksi palautetta annetaan ja mitä se oikeastaan on. 

Lähtökohtaisesti haluamme onnistua mahdollisimman hyvin ja oppia, olimme sitten työntekijän tai opiskelijan roolissa. Onnistumisen kannalta on olennaista ilmaista tavoiteltava tila mahdollisimman selkeästi, jotta sitä kohti on mahdollista pyrkiä konkreettisin keinoin. Palautteen on tarkoitus kaventaa kuilua tämän hetkisten taitojen tai ymmärryksen ja tavoiteltavan tilan välillä (Sadler 1989). Usein emme itse ole tietoisia asioista, jotka palautteessa tuodaan esille. Näin voi olla myös niiden asioiden kohdalla, joissa olemme suorituksessamme onnistuneet. Hattien ja Timperleyn (2007) mukaan palaute on tietoa, jota saadaan koskien suoritusta tai ymmärrystä. Palaute on seurausta suorituksesta ja toimii parhaimmillaan välineenä, jonka avulla palautteen saajaa voidaan kannustaa sitoutumiseen ja syvälliseen oppimiseen. Kuulostaa hyvältä, mutta miksi palautetta annetaan, saadaan ja hyödynnetään niin vähän?

Moitteesta mykkyyteen

1940-luvulla työelämässä palautteen sijaan annettiin moite. Oikean moitteen tuli täyttää sekä sisällöltään että esittämistavaltaan tietyt vaatimukset. Moitteessa tuli kertoa missä vika oli, sen tuli sisältää neuvonta ja esimiestä opastettiin esittämään asia tyynesti ja hillitysti ilman kirkumista (Kupias, Peltola & Saloranta 2011, 33). 

Moitteen sijaan monessa yhteisössä vallitsee mykkyys. Usein se, että palautetta ei tule, tarkoittaa kelpoa suoritusta. Arvio onnistumisesta täytyy jollain tavalla itse muodostaa. Vaikka moite-sanalle ei ole enää sijaa, tuottaa hampurilaisen pihvi edelleen vaikeuksia. Se on palautetta, jota kaikki sanovat haluavansa, mutta sitä on vaikea kuunnella. Konfliktin välttelyn nimissä sitä on myös vaikea antaa. Kikkakolmosten ihanneaikana lääkkeeksi tarjotaan vaihtelevaa määrää erilaisia askelia, jotka ottamalla jokaisesta kuoriutuu palautteenannon jediritari. Tärkeää on löytää joku, jota voidaan osoittaa sormella, kun homma ei toimi. Syyllinen löytyy yleensä palautteenantajasta.

Palautteenantaja törmää ongelmiin, kun palautteen vastaanottaja odottaa toisen täyttävän kaikki ne ongelmakohdat, jotka hän itse on tunnistanut. Odotamme muilta sellaista, jonka vain itse voimme toteuttaa. Pettymys palautteenantotaitoihin on sidoksissa odotuksiin, joita palautteelle asetetaan. Palautteen vastaanottaja voi määritellä palautteenantajalle niin kapeat raamit, että avoin palautteenanto vaikeutuu tai estyy kokonaan. Jopa positiivinen, vahvuuksia korostava palaute voi olla vaikea vastaanottaa. 

Jos palaute nähdään tietona suorituksesta, palautteenantajan on hyvä keskittyä palautteessaan havainnointeihin juuri suorituksesta eikä ihmiseen itseensä. Palautteen vastaanottajakin saattaa helposti unohtaa, että palaute keskittyy suoritukseen, eikä kerro sinänsä mitään hänestä itsestään tai arvota häntä ihmisenä. Vastaanottajalta unohtuu usein myös se, että yhden palautteenantajan havainnot eivät ole ainoa totuus. 

Arvion siitä, onko palaute lopulta ollut hyvää vai huonoa, tekee palautteen vastaanottaja itse. On kyse siitä, miten palaute koetaan. Toinen tapa arvioida palautteen hyvyyttä on katsoa miten hyvin se on onnistunut parantamaan suoritusta. Joskus palautetta ei koeta hyväksi, mutta sillä on kuitenkin positiivisia vaikutuksia itse suoritukseen. 

Palaute yhteisenä vuorovaikutusprosessina

Vuorovaikutuksen asiantuntijat tietävät, että palautteen antamisella yksinään ei ole riittävästi voimaa muuttaa kenenkään toimintaa tai ymmärrystä. Se, miten yksilöt kokevat ja vastaavat palautteeseen riippuu henkilökohtaisista ja tilannekohtaisista muuttujista (Karoly 2015). Palaute voidaan hyväksyä, sitä voidaan muokata tai se voidaan hylätä (Kulhavy 1977). Muutosta tapahtuu vasta, kun palautteen vastaanottaja on valmis vastaanottamaan palautetta ja tilanne on otollinen avoimelle vastaanottamiselle. Jos kikkakolmoset ja vastuu palautteen onnistumisesta kohdistuvat ainoastaan palautteen antajaan ja palautetilanne supistetaan tiedon siirtämiseksi vastaanottajalle, on selvää, että palaute ei aina tuota toivottuja tuloksia.  

Vasta kun palaute rakennetaan vuorovaikutteiseksi prosessiksi ja prosessi valjastetaan tavoitteiden saavuttamisen työkaluksi, olemme lähempänä sellaista työelämän vuorovaikutusta, jota ihmiset tarvitsevat jaksaakseen, löytääkseen merkitystä työssään ja motivoituakseen.  

Vaikka palautteenannon aakkoset, kikkakolmoset tai askelmerkit eivät tulleet tiivistetyksi muutamalla pääpointilla, rohkaisen yrityksiä ja julkishallinnon organisaatioita lisäämään tietoaan ja ymmärrystään palautteenannosta ja kehittämään palautekultuuriaan vuorovaikutteisempaan suuntaan. Kouluttajaksi ja kehitysprojektien vetäjäksi kannattaa valita vuorovaikutuksen ammattilainen, jotta kehitys alkaa viimeisimmästä tutkimustiedosta ja kokemusta palautteenannosta löytyy myös käytännössä. Tietoa ja taitoa löytyy vuorovaikutuksen asiantuntijoilta, joiden opintoihin sisältyvät molemmat ulottuvuudet. Palaute on tehokas työkalu silloin, kun tavoiteltava tila on selkeä. Vaikka meistä ei tulisi jediritareita, on mahdollista parantaa palautteenantokulttuuria, niin antajan kuin saajankin näkökulma huomioon ottaen.

 

Marja Eklund

Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n viestintävastaava

KIRJALLISUUS

Hattie, J. & Timperley, H. (2007). The power of feedback. Review of Educational Research, 77, 81-112. 

Kulhavy, R.W. (1977). Feedback in written instruction: The place of response certitude. EducationalPsychologyReview, 4, 211-232. 

Kupias, Peltola & Saloranta (2011). Onnistu palautteessa. WSOYpro: Helsinki. 

Sadler, R. (1989). Formative assessment and the design of instructional systems. Instructional Science, 18, 119-144. 

Työterveyslaitos (2018). Nuorten työelämäodotukset. 

HALLITSE TAI HAJOAT? MUUTAMIA AJATUKSIA VUOROVAIKUTUKSEN KOMPLEKSISUUDESTA

Posted on by 0 comment
legokuva_rick-mason-532835-unsplash

Elämä on

Olen viime aikoina miettinyt maailman kaoottisuutta, hallinnan tarvetta ja näiden asioiden välisen ristiriidan mielettömyyttä. Esimerkiksi pikkulapsiperheen arjesta löytyisi äkkiä liuta esimerkkejä, joissa epätoivoisesti yritän pitää kiinni hallinnan tunteesta, vaikka moni asia sujuisi helpommin, kun vain osaisi olla joustava ja nopeasti muuttuvien tilanteiden ja tarpeiden vietävänä. Tämä ei kuitenkaan ole avautumisblogi, vaan puheviestinnän tieteellisen yhdistyksen blogi. Ja kas, eipä vuorovaikutuksen tutkimuksessa, ammattilaisuudessa ja sen ymmärtämisessä ollakaan kaukana samoista teemoista. Miten ihmisten välistä vuorovaikutusta voi hallita ja miksi pitäisi?

Osalla ihmisistä on tarve yrittää hallita monimutkaiselta tuntuvaa elämää erilaisten jäsentelyiden ja säännönmukaisuuksien avulla. Erilaiset tyypittelyt, kategorisoinnit ja syy-seuraussuhteiden näkeminen (tai kuvitteleminen) helpottavat ehkä kaoottiseltakin tuntuvaa eloa. Halutaan ennakoida ja ennustaa. Halutaan jäsentää maailma pysyviin lokeroihin. Halutaan rakentaa muureja sellaisten asioiden kieltämiseksi tai etäännyttämiseksi, joita pelätään tai joita ei muutoin osata kohdata.

Toisaalta ihmisten tuntuu olevan helpompi syyttää esimerkiksi erilaisia rakenteita tai muita toimijuuksia – etenkin asioiden toimimattomuudesta – kuin ottaa itse aktiivista toimijan roolia. Esimerkiksi teknologiaa on helppo syyttää toimimattomasta vuorovaikutuksesta, samoin organisaation byrokratiaa huonosta ilmapiiristä. Joskus tuntuu olevan helpompaa pitää kiinni omista luokitteluistaan ja käsityksistään niin horjumattomasti, ettei edes yritä ymmärtää toisia ja toisten näkökulmia.

Nothing is as practical as a good theory

Vuorovaikutuksen hallitsemista pohdiskeltaessa on selvitettävä muutamia perustavanlaatuisia kysymyksiä. Mitä vuorovaikutus on, millaisia lainalaisuuksia ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyy ja mitä siitä voidaan tietää? Useat elämän osa-alueet tulevat näkyväksi, todentuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Maailmaa koetaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ei vain suorien aistihavaintojen kautta (sosiaalisesta konstruktionismista esim. Denzin & Lincoln 2005; Foster & Bochner 2008). Toki teoriat selittävät vuorovaikutusta erilaisista ontologisista ja epistemologisista lähtökohdista, ja vuorovaikutuksen tarkastelun kohteet ovat moninaiset. Osa vuorovaikutuksen teorioista esittelee vuorovaikutuksen ideaalitilanteina, joihin tulisi pyrkiä (esimerkiksi ryhmäviestinnän tutkimustraditiossa). Ideaaleihin kuuluu myös olettamuksia siitä, että ihmisillä olisi tarve ja kyky pyrkiä noihin ihanteellisesti sujuviin vuorovaikutustilanteisiin (esimerkiksi funktionaalinen näkökulma ryhmän päätöksentekoon Gouran & Hirokawa 1996). Ihminen nähdään usein rationaalisena olentona.

Vuorovaikutuksen ilmiöille on tyypillistä ja jopa ominaista se, että niiden erilaiset osa-alueet ja tekijät eivät itsessään vaikuta vuorovaikutukseen kielteisesti tai myönteisesti. Sen sijaan nuo vaikutukset tai yhteydet ovat dynaamisia, relationaalisia ja kontekstuaalisia, eli saavat erilaisia merkityksiä ja painoarvoja eri tilanteissa. Joskus nuo merkitykset muuttuvat, kun uudet tilanteet, kokemukset, tiedot ja kohtaamiset kumuloivat tai täsmentävät alkuperäistä tilannetta – tai jopa korvaavat sen. Vaikka vuorovaikutukseen voi kehittyä kaavoja ja rutiineja, se ei missään tapauksessa ole staattista tai samanlaisena toistuvaa. Vuorovaikutukseen vaikuttaa lukematon joukko erilaisia muuttujia ja tekijöitä, jotka ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa. Tietenkin, koska ihmiset eivät ole staattisia. Eivätkä ihmiset (aina) ole rationaalisia, johdonmukaisia, tai toimi ihanteiden mukaan. Kaiken toimintamme ei myöskään tarvitse olla hallittua, tehokasta tai näennäisesti järkevää.

Voiko kompleksisuutta hallita?

Joskus tämä kaikki monimutkaisuus tuntuu vähän liiankin, no, monimutkaiselta! Huomaankin ajattelullisen ansan. Miten mielekästä on tutkia vuorovaikutusta, kun se tuntuu olevan niin monen tekijän ja tilanteen hallitsematon yhtälö? Miten tutkimustietoa voi soveltaa käytäntöön? Miten esimerkiksi työyhteisössä tulisi suhtautua teknologian käyttöön, kun tutkimustulokset teknologian käytöstä osoittavat, että se voi vaikuttaa työskentelyyn myönteisesti, kielteisesti, epäsuorasti ja suorasti – tai ei vaikuta mitenkään (esim. Raappana 2018; Gibbs ym. 2017)? Olisi helppoa kohauttaa olkapäitään ja todeta, että eipä sitä pieni ihminen voikaan työyhteisönsä vuorovaikutusta hallita tai ennakoida. Vaikka vielä mukavampaa olisi osata antaa joku vinkki, joku oikea vastaus siihen, miten toisten ihmisten kanssa tulisi olla vuorovaikutuksessa.

Mutta eikös se vuorovaikutuksen asiantuntijan osaaminen olekin juuri sen ymmärrys, että mitään kikkakolmosia ei ole? Vuorovaikutus ja sen merkitys luodaan yhdessä ja niin vuorovaikutuksesta kuin sen merkityksistäkin voidaan yhdessä keskustella, rakentaa sitä haluttuun suuntaan ja jälleen tarkistaa kurssia, jos ja kun se tuntuu aiheelliselta. Teknologiaesimerkkiä jatkaakseni: teknologia ei ohjaa vuorovaikutusta, vaan me ihmiset. Voimme yhdessä, vuorovaikutuksessa, sopia sen käyttötavoista, mahdollisuuksista ja muokata sen käyttöä tarpeisiimme sopivaksi.

Tiede, järjestelmällisesti tutkittu tieto ja teoretisointi ovat tärkeitä juuri käytännön kannalta. Ja sen hallinnan kannalta. Tutkimustulokset voivat olla hajautuneita, eikä niiden ymmärtäminen ole aina yksinkertaista. Mutta ei kuulu ollakaan. Vuorovaikutus on kompleksista, eikä sitä kuulu yksinkertaistaa. Erilaiset näkökulmat, teoriat ja tutkimustulokset osoittavat, että lähestymistapoja on useita. Tulkintoja on useita. Vuorovaikutuksen syvällinen ymmärtäminen edellyttää sen luonteen kokonaisvaltaista tuntemista, niidenkin asioiden välillä, jotka toistuvat ja joita voi pyrkiä hallitsemaan ja ennakoimaan (niitäkin tietysti on!). Hallitseminen tarkoittaakin ehkä tietoa siitä, mitkä ovat niitä vuorovaikutuksessa tapahtuvia ilmiöitä ja niiden reunoja, ilmiöiden variaatioita ja vaihtoehtoja, erilaisia versioita ja toteutumia, erilaisia tarinoita ja kokemuksia. Ja sitä, että varautuu joustamaan ennakkoon ajattelemastaan. Ehkäpä kaikkea vuorovaikutusta ei ole tarkoituksenmukaista pyrkiä hallitsemaan, mutta sen ymmärtämisessä tutkimus auttaa. Ja vuorovaikutuksen ammattilainen, heh.

Mitra Raappana

FT, yliopistonopettaja

Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitos

Kirjallisuus

Denzin, N. K. & Lincoln, Y. S. 2005. The discipline and practice of qualitative research. Teoksessa N. K. Denzin & Y. S. Lincoln (toim.) The Sage handbook of qualitative research. 2. painos. Thousand Oaks: Sage, 1–28.

Foster, E. & Bochner, A. P. 2008. Social constructionist perspectives in communication research. Teoksessa J. A. Holstein & J. F. Gubrium (toim.) 79 Handbook of constructionist research. New York: The Guilford Press, 85– 106.

Gibbs, J., Sivunen, A. & Boyraz, M. 2017. Investigating the impacts of team type and design on virtual team processes. Human Resource Management Review.

Gouran, D. S. & Hirokawa, R. Y. 1996. Functional theory and communication in decision-making and problem-solving groups. Teoksessa R. Y. Hirokawa & M. S. Poole (toim.) Communication and group decision making. Thousand Oaks: Sage, 55–80.

PROLOGOS RY – 30 VUOTTA HYVÄÄ SEURAA

Posted on by 1 comment
Anne Laajalahti

Tieteellisten seurain valtuuskuntaan (TSV) kuuluu 278 tieteellistä seuraa, joissa on yhteensä noin 250 000 henkilöjäsentä. Mihin tieteellisiä yhdistyksiä oikein tarvitaan?

Aloitetaan käsitteen määrittelyllä: mitä tieteellisellä yhdistyksellä tarkoitetaan? TSV:n verkkosivuilla kerrotaan, että sen jäseneksi, eli tieteelliseksi yhdistykseksi, ”voidaan hyväksyä seura, joka on rekisteröity yhdistys tai muu yhteisö, joka on osoittanut edistävänsä tieteellistä tutkimusta”. Jäsenhakemusten arviointikriteereissä korostetaan tieteellistä toimintaa: ”Seuran toiminta perustuu ajankohtaiseen ja relevanttiin tutkimustietoon, sen jakamiseen ja kehittämiseen. Hakijaseuralta edellytetään ensisijaisesti säännöllistä, pitkäjänteistä ja monipuolista tieteellistä toimintaa. Seura ja sen toiminta tunnetaan tieteenalan tutkijoiden ja muiden toimijoiden keskuudessa.”

Tieteelliset seurat ovat riippumattomia. Ne eivät edusta yksittäisiä yliopistoja, oppiaineita tai tieteentekijöitä. Tieteellisten yhdistysten tarkoituksena on edustaa ja edistää kokonaista tieteenalaa: jonkin ilmiön tai aiheen tieteellistä tutkimusta sekä tutkimukseen pohjautuvaa koulutus- ja kehittämistoimintaa. TSV:n jäsenseuran Puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos ry:n kohdalla tämä tarkoittaa nimenomaan vuorovaikutuksen tieteellistä tutkimusta, koulutusta ja kehittämistä.

Mihin vuorovaikutuksen tieteellistä tarkastelua tarvitaan?

Ihmisten välinen vuorovaikutus on erityislaatuinen ilmiö. Vuorovaikutusta on kaikkialla! Toisin kuin vaikkapa fysikaalisesta farmasiasta, geodesiasta tai fotogrammetriasta, meistä kaikilla on omakohtaista kokemusta vuorovaikutuksesta. Meillä on myös erilaisia kokemuksiimme perustuvia mielipiteitä, subjektiivisia mieltymyksiä sekä esimerkiksi kasvatuksen ja median synnyttämiä käsityksiä hyvästä ja toimivasta vuorovaikutuksesta. Vaikka nämä näkemykset saattavat tuntua arjessa hyvinkin järkeenkäyviltä ja käyttökelpoisilta, kaikki vuorovaikutuksesta kuultu ja luultu ei saa tukea tieteellisestä tutkimuksesta.

Luottamus kokemusasiantuntijuuteen on ajassamme kova. Esimerkiksi vuorovaikutuskoulutuksen kentällä työskentelee monenlaisia itseoppineita toimijoita. Tuoreen tutkimuksen mukaan erilaisten vuorovaikutuksen ja vuorovaikutusosaamisen kehittämiseen keskittyneiden yritysten tuote- ja palvelukuvauksista löytyykin hyvin kirjavaa sisältöä, kuten lootuskukkia ja joogakiviä (Tapio, Alapuranen, Rauhansalo & Siromaa 2018).

Väheksymättä minkään yksittäisen vuorovaikutuksen edistämistavan merkitystä on painotettava, että kokemus ei aina yksinään riitä tai välttämättä takaa osaamista ja asiantuntijuutta. Alalla kuin alalla tarvitaan nimenomaan luotettavaa tutkittua tietoa – näin myös vuorovaikutuksen kohdalla.

Työelämän ja yhteiskunnan muutokset korostavat vuorovaikutuksen merkitystä, puhuttiinpa sitten tekoälystä, globaaleista kriiseistä, kilpailukyvyn ja työelämän kehittämisestä tai yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnista. Turhan usein eri yhteyksissä keksitään ”dialogia” ja ”sosiaalisia taitoja” uudelleen. Kiinnostus vuorovaikutusta kohtaan on loistava asia! Tieteelliseen vuorovaikutustutkimukseen pohjautuvaa osaamista ja osallistumista tarvitaan kuitenkin näissä keskusteluissa. Tieteellisen tutkimustiedon erottamisen ja esilletuomisen tärkeyttä korostaa, että elämme ajassa, jossa tarvitaan entistä vahvempaa mediakriittisyyttä ja -osaamista. Mikä tahansa voi olla totta – mutta kaikki ei kuitenkaan ole.

Mihin tieteellisiä yhdistyksiä tarvitaan?

Tieteellisten yhdistysten ansiot ovat moninaiset. Niiden tehtäviä ovat muun muassa seuraavat:

Ihmisten ja ajatusten yhdistäminen. Tieteellisten yhdistysten tavoitteena on lisätä vuorovaikutusta eri yliopistojen välillä sekä yliopistojen ja muiden alan toimijoiden kesken. Tähän tavoitteeseen ne pyrkivät muun muassa järjestämällä erilaisia tieteellisiä konferensseja, seminaareja ja keskustelutilaisuuksia. Prologos ry:n toiminnassa tämä tarkoittaa joka toinen vuosi järjestettäviä Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviä, välivuosina pidettävää teemapäivää sekä yhdistyksen kevät- ja syyskokouksen yhteydessä alan ystäviä yhteen kokoavia tiedekahveja ja tiedeglögejä.

Kasvokkaistapaamisten ohella Prologos ry edistää alan kehittymistä mahdollistamalla tiedon jakamisen ja vuorovaikutuksen sosiaalisen median kanavissaan. Lisäksi se pitää yhteyttä kansainvälisiin tieteellisiin yhdistyksiin ja osallistuu kansainvälisten konferenssien järjestämiseen.

Julkaisutoiminnan edistäminen. Tieteelliset yhdistykset ovat merkittävässä roolissa suomalaisen tiedejulkaisemisen saralla. Prologos ry julkaisee Puheviestinnän vuosikirja Prologia. Sillä on jo vakiintunut asema suomalaisella vuorovaikutuksen tutkimuksen kentällä: vuonna 2019 on valmisteilla 15. vuosikirja. Vuosikirja on alusta lähtien palvellut kaikkia vuorovaikutuksen tutkimuksesta kiinnostuneita ja ollut vapaasti verkossa saatavilla. Avoimuus on yhdistykselle ja vuosikirjalle tärkeää. Tänä vuonna Prologi siirtyy journal.fi-portaaliin, mikä lisää entisestään vuosikirjan löydettävyyttä ja siten sen vaikuttavuutta.

Tieteenalan näkyvyyden ja arvostuksen lisääminen. Tieteellisten yhdistysten tavoitteena on edistää, jakaa ja kehittää alansa tieteellistä tutkimusta sekä lisätä koko tieteenalan näkyvyyttä ja arvostusta. Prologos ry edistää tätä tarkoitusta tiedottamalla alan tutkimus- ja julkaisutoiminnasta sekä kansallisista ja kansainvälisistä tapahtumista. Yhdistys on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, myöntää vuosittain Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan ja julkaisee vuorovaikutukseen liittyviä ajankohtaisia kirjoituksia blogissaan ProBlogissa. Näin se pyrkii nostamaan vuorovaikutukseen liittyviä asioita julkiseen keskusteluun, osallistumaan ja ottamaan kantaa, tekemään tutkimustietoa tunnetuksi ja lisäämään sen käyttöä yhteiskunnassa.

Tieteellinen yhdistys elää ihmisistä ja ihmisille

Tieteellinen yhdistys ei ole vain jotain, jota tarvitaan. Se on myös jotain, joka tarvitsee. TSV:n jäsenseurojen arviointikriteereissä nähdään tärkeäksi, että ”toimintaan osallistuu aktiivisesti seuran jäsenistöä, ei vain johtoelimiin valittuja henkilöitä”.

Tieteellinen yhdistys tarvitseekin jäseniä – eli ihmisiä. Aktiivisinkaan ja uutterinkaan johtokunta tai toimituskunta ei riitä, jos yhdistyksen toiminnassa ei ole mukana alasta kiinnostuneita, yhdistyksen päämääriin sitoutuneita ja toimintaan osallistuvia ihmisiä.

Prologos ry:n tavoitteena on olla avoin kokoontumispaikka ja luoda foorumeita, joissa kaikki vuorovaikutuksen tieteellisestä tutkimuksesta, koulutuksesta ja kehittämisestä kiinnostuneet voisivat kohdata ja tuntea olonsa tervetulleiksi. Yhdistys on ja haluaa jatkossakin olla nimenomaan tieteellinen yhdistys. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yhdistys olisi vain tutkijoiden tai opettajien seura – mukaan tarvitaan ja toivotetaan lämmöllä tervetulleeksi kaikki vuorovaikutuksen ilmiöstä viehättyneet. Tieteellisyyttä ei tulisikaan nähdä rasitteena vaan aikamme ehdottomana voimavarana.

Organisaatiot, myös tieteelliset yhdistykset, luodaan vuorovaikutuksessa: niitä rakennetaan ja uudelleenrakennetaan, ylläpidetään, säilytetään ja muutetaan vuorovaikutuksessa (Sias 2014). Ilman ihmisiä tieteellistä yhdistystä ei ole olemassa.

Kiitos siis kaikille Prologos ry:n jäsenille hyvästä seurasta!

 

Anne Laajalahti

Prologos ry:n puheenjohtaja

FT, koulutus- ja kehittämisjohtaja, Infor

 

P.S. Prologos ry perustettiin la 8.4.1989, joten vuonna 2019 juhlitaan yhdistyksen 30-vuotissyntymäpäiviä: ma 8.4.2019 Tampereella, pe 4.10.2019 Helsingissä ja loppuvuodesta 2019 Jyväskylässä. Yhteisiä tapahtumia ja tapaamisia odotellessa voi virittäytyä juhlatunnelmaan esimerkiksi näiden mainioiden julkaisujen parissa:

Sallinen, A. (2005). Puheenvuoro: Prologos vai pro logos? Teoksessa T.-R. Välikoski, E. Kostiainen, E. Kyllönen & L. Mikkola (toim.) Puheviestinnän vuosikirja Prologi 2005. Jyväskylä: Prologos ry, 7–11. http://prologos.fi/prologi/index.php?page=vuosikirjat&year=2005

Valo, M. (2014). Prologos 25 vuotta – toiminta yhdistyksen alkuvuosina. Teoksessa L. Mikkola, S. Korkala, S. Herkama & J. Koponen (toim.) Puheviestinnän vuosikirja Prologi 2014. Jyväskylä: Prologos ry, 49–58. http://prologos.fi/prologi/index.php?page=vuosikirjat&year=2014

Kirjallisuus

Sias, P. M. (2014). Workplace relationships. Teoksessa L. L. Putnam & D. K. Mumby (toim.) The SAGE handbook of organizational communication: advances in theory, research and methods. 3. painos. Thousand Oaks: Sage, 375–400.

Tapio, E., Alapuranen, M.-L., Rauhansalo, M. & Siromaa, M. (2018). ”Taidokas vuorovaikuttaja treenaa osaamistaan” – vuorovaikutusosaamisen kehittämisen diskurssit koulutuspalvelujen kuvauksissa. Teoksessa L. Kääntä, M. Enell-Nilsson & N. Keng (toim.) Työelämän viestintä, Arbetslivskommunikation, Workplace Communication, Kommunikation im Berufsleben. VAKKI-symposium XXXVIII 8. – 9.2.2018. VAKKI Publications 9. Vaasa, 147–160.

KOLME VUOTTA PUHEENJOHTAJANA – MITÄ SAIMMEKAAN AIKAAN?

Posted on by 0 comment

Tänä vuonna Prologos täyttää 30 vuotta. Minulla oli mahdollisuus olla tämän yhdistyksen puheenjohtaja kolme vuotta 2016-2018 eli kymmenesosa yhdistyksen historiasta. Tänä aikana olemme yhdistyksen johtokunnassa jatkaneet monia yhdistyksen perinteisiä toimintamuotoja, mutta tuoneet toimintaan myös uusia piirteitä.

Ensimmäinen iso uudistus puheenjohtajakaudellani oli, että muutimme Puheviestinnän päivien nimen Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviksi. Nimellä halusimme siirtyä oppiainekeskeisestä nimestä ilmiölähtöiseen nimeen, painottaa päivien tutkimuksellisuutta sekä houkuttaa myös laajemmin vuorovaikutuksen tutkijoita eri tieteenaloilta mukaan päiville. Tuntuu, että kaikki ovat olleet tyytyväisiä tähän muutokseen ja että olemme edenneet kohti tavoitteitamme.

Ensimmäisillä Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä jaettiin myös ensimmäinen Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininta. Vuorovaikutusteon tavoitteena on antaa tunnustusta niille, jotka ovat toimineet ansiokkaasti vuorovaikutuksen edistämiseksi. Samalla halusimme nostaa vuorovaikutukseen liittyviä asioita julkisuuteen ja hankkia siinä sivussa myös yhdistyksellemme myönteistä mainetta. Kunniamaininta on jaettu kolme kertaa ja tuntuu, että se on hyvin löytänyt paikkansa erilaisten palkintojen joukossa. Viime kerralla palkitsimme nuoren Samu Kempin, joka on perustanut Instagram Directiin nuorilta nuorille toimivan vertaistuki-palvelun. Tunnustuksemme toimi loistavasti, sillä kunnianmaininnasta seuranneen julkisuuden myötä tämä Apua nuorille -toiminta sai uusia sponsoreita.

Johtokunnassa olemme halunneet tuoda yhdistyksen toimintaa myös useammin näkyväksi jäsenten arjessa. Ensinnäkin tämä näkyy siinä, että olemme alkaneet järjestää tiedekahveja kahdesti vuodessa, joissa jäsenemme ovat voineet tavata kollegoitaan ja vaihtaa ajatuksiaan vaihtuvista ajankohtaisista aiheista. Erilaisten tapahtumien sisältöjä olemme myös miettineet usein siitä näkökulmasta, että muutkin puheviestijät kuin vain tutkijat ja opettajat tuntisivat yhdistyksen omakseen. Teemoina ovat olleet esimerkiksi häirintä vuorovaikutuksena, kasvokkais- ja verkkoviestinnän limittyminen sekä naiset politiikassa.

Lisäksi yhdistyksen oma blogi ProBlogi käynnistyi. Ensisijaisesti sen sisällöistä on ollut johtokunta vastuussa, mutta kasvavassa määrin myös jäsenet ovat havainneet sen hyväksi paikaksi kertoa vuorovaikutukseen liittyvistä näkemyksistään laajemmalle yleisölle. Osa kirjoituksista on upeasti levinnyt myös yhdistyksen ulkopuolisten luettaviksi. Arkipäivän näkyvyyden takia perustimme myös yhdistykselle oman Twitter-tilin.

Viimeisimmät uudistukset koskevat Puheviestinnän vuosikirjaa Prologia. Niitä olemme hioneet yhdessä vuosikirjan toimituskunnan kautta. Ensinnäkin nyt on mahdollista julkaista Prologissa myös ruotsin- ja englanninkielisiä artikkeleita, mikä mahdollistaa Prologin kirjoittaja- ja lukijakunnan laajenemisen. Tuorein uudistus näkyy jo tänä vuonna, kun Prologi julkaistaan ensimmäisen kerran sähköisesti Journal.fi -palvelussa, jossa jo useimmat suomalaiset tieteelliset lehdet julkaistaan. Se varmasti antaa lisää näkyvyyttä vuorikirjamme artikkeleille.

Maailma ei tule valmiiksi kolmessa vuodessa, eikä yhdistyksen toiminnan kehittäminen pääty. Omat ideani on käytetty loppuun, joten on erinomaista, että yhdistystä aletaan johtaa uusin voimin. Omalta osaltani haluan kiittää kaikkia, jotka ovat osallistuneet tavalla tai toisella Prologoksen toimintaan viimeisen kolmen vuoden aikana. Erityisen haluan kiittää kaikkia niitä henkilöitä, jotka ovat olleet mukana johtokunnassa kehittämässä yhdistyksemme toimintaa, sillä ilman teidän ideoita ja panostusta näitä uudistuksia ei olisi tapahtunut. Teidän kanssa on ollut innostavaa toimia puheviestinnän hyväksi.

 

Pekka Isotalus

Prologos ry:n entinen puheenjohtaja

Puheviestinnän professori

Tampereen yliopisto

 

 

 

Category: 2019, Puheenjohtaja

NAISET POLITIIKASSA – yhteenveto Prologos ry:n tieteellisten jouluglögien keskustelusta

Posted on by 0 comment

Prologos ry:n tieteellisille jouluglögeille osallistuneet pääsivät seuraamaan asiantuntevaa sekä miellyttävän vuorovaikutuksellista paneelikeskustelua aiheesta ”Naiset politiikassa” tiistaina 11.12.2018 Tampereella. Panelisteina toimivat Kokoomuksen entinen kansanedustaja ja ministeri Anneli Taina, Vasemmistoliiton entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko Marjatta Stenius-Kaukonen sekä Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela. Tilaisuuden alustajana ja paneelikeskustelun kommentoijana toimi Johanna Mäkelä, joka väitteli joulukuun alussa naisten poliittisesta johtajuudesta. Mäkelä haastatteli puheviestinnän alan väitöskirjatutkimustaan varten 18: aa naista, jotka olivat toimineet ministerinä tai puolueen puheenjohtajina. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaisia henkilökohtaisia kokemuksia naisilla on poliittisesta johtajuudesta.

Keskustelua johti Prologos ry:n väistyvä puheenjohtaja ja poliittista viestintää paljon tutkinut professori Pekka Isotalus. Keskustelun teemoina olivat muun muassa sukupuolen merkitys poliittisena johtajana toimimisessa, poliittinen työtehtävä vuorovaikutusammattina sekä naisten asema tulevaisuuden politiikassa.

Poliittinen johtajuus on sukupuolittunutta

Mäkelän tutkimuksen perusteella poliittinen johtajuus on jatkuva näytön paikka sukupuolesta riippumatta, mutta käsitykset poliittisesta johtajuudesta kytkeytyvät yhä sitkeästi miehisinä pidettyihin ominaisuksiin. Tämä näyttäisi asettavan politiikassa toimiville naisille erityisiä haasteita ja ristiriitaisia odotuksia, varsinkin asiantuntija-aseman rakentamisen suhteen. Kyseinen tutkimustulos ei ollut vieras ajatus myöskään panelisteille. Sukupuolen katsottiin vaikeuttaneen esimerkiksi asiakeskustelun käymistä mediassa ja sosiaalisessa mediassa sekä pääsyä miehisinä pidetyille poliittisille aloille. Sukupuolen katsottiin vaikuttaneen myös siihen, millaisista asioista panelistit ovat saaneet palautetta poliitikon työssään. Esimerkiksi ulkonäkö on ollut yksi suosittu palautteen kohde, sukkien väristä lähtien.  Naisten ikää on panelistien mukaan kommentoitu helpommin kuin miespoliitikkojen. Naisten kohdalla on saatettu usein keskustella, kuka on liian nuori, sopivan nuori tai liian vanha poliittiseen johtotehtävään. Tällaista ikään ja sukupuoleen liittyvää kytkeymää tehdään panelistien kokemuksen mukaan harvemmin miesten kohdalla.

Yleisökysymyksen seurauksena panelistit pääsivät myös pohtimaan, miksi erityisesti naiset ovat tulleet valituiksi johtoasemaan, kun puolueet ovat halunneet korostaa uudistumistaan. Keskustelijoiden mukaan naisten valintaan ovat voineet osaltaan vaikuttaa tasa-arvovaatimukset, mutta myös se, että puolueiden niin sanotussa ”reservissä” on tarjolla enemmän julkisuudessa tahriintumattomia päteviä naisia. Lisäksi naiset ehkä tarttuvat herkemmin tilaisuuteen nousta johtotehtävään vaikeassa paikassa, koska saattavat ajatella, ettei muita mahdollisuuksia välttämättä uralla enää tule.

Kysyttäessä naiseuden tuomista hyödyistä politiikassa panelistit eivät nähneet siitä olleen mitään erityistä etua. Osa mainitsi, että naisia kohtaan käyttäydytään ehkä vähän kohteliaammin, ja naisena on helpompi erottautua miesvaltaisesta joukosta. Lisäksi naistenlehtiin pääsyn todettiin olevan helpompaa, mutta sen tuoma julkisuus ei välttämättä tue poliittisen asiantuntijakuvan rakentumista. Keskustelussa summattiinkin, että yleensä kaikilla eduksi katsottavilla asioilla on aina myös kääntöpuolensa.

Poliittinen tehtävä on vuorovaikutusammatti

Sekä Mäkelän tutkimuksessa että paneelikeskustelussa tuli esille myös poliittisen työn vuorovaikutuksellinen luonne. Poliittista tehtävänkuvaa kuvailtiin jatkuvaksi neuvottelemiseksi, keskustellen tapahtuvaksi vaikuttamiseksi sekä vuorovaikutuksessa tapahtuvaksi yhteistyöksi erilaisissa toimintaympäristöissä ja verkostoissa. Keskustelijoiden mukaan poliitikko tai poliittinen johtaja tarvitsee monipuolisia vuorovaikutustaitoja esimerkiksi toimiessaan valiokunnissa, lautakunnissa ja omassa puolueessa sekä keskustellessaan kansalaisten ja median kanssa. Lisäksi vuorovaikutustaitojen nähtiin olevan olennaisessa asemassa myös oman osaamisen esille tuomisessa sekä yhteistyökumppaneiden saamisessa eri puolueista. Panelistit korostivat, että kukaan ei voi hallita yksin kaikkia asioita eikä kukaan päätä asioista yksin. Tästä syystä olisi tärkeää, että kaikilla poliitikoilla olisi mahdollisimman hyvät vuorovaikutustaidot, joita he aktiivisesti viestintäkoulutuksen avulla kehittäisivät. Tietoisuus viestintäkoulutuksen merkityksestä on poliitikkojen keskuudessa nykypäivänä lisääntynyt, ja koulutuksia on alettu hyödyntää enemmän. Työsarkaa tällä kentällä kuitenkin vielä riittää, muun muassa sosiaalisessa mediassa tarvittavan vuorovaikutusosaamisen kehittämiseksi.

Naisten aseman parantaminen politiikassa on yhteinen asia

Kysyttäessä naisten asemasta tulevaisuuden politiikassa sekä Mäkelä että panelistit totesivat olevan vielä pitkä matka siihen, että poliittisessa keskustelussa puhuttaisiin vain poliitikoista ilman sukupuolisidoksista etuliitettä. Kaikki keskustelijat kokivat kuitenkin, että tasa-arvo ja sukupuoli tulevat olemaan tärkeitä teemoja tulevaisuuden politiikassa, todennäköisesti jo ensi kevään eduskuntavaaleissa.

Naisten aseman parantaminen nähtiin keskustelussa kaikkien yhteiseksi asiaksi. Sekä Mäkelän haastateltujen että panelistien mukaan on tärkeää, että naiset uskaltavat yhä asettua ehdolle ja heitä myös siihen kannustetaan. Keskustelussa tuli esille, että naiset vaativat usein itseltään aika paljon, ja he saattavat tarvita miehiä enemmän kannustusta ehdolle hakeutumiseen. Sosiaalista tukea tarvitaan omalta lähipiiriltä, puolueväeltä, politiikassa toimivilta naisilta ja kansalaisilta.

Naisten aseman parantaminen kytkeytyy panelistien mukaan myös politiikan käytäntöihin, esimerkiksi miesvaltaisten alojen (tulopoliittiset neuvottelut) tasa-arvoistumiseen. Myös työajat nousivat keskustelussa esille keskeisenä kehityskohteena. Yöistuntojen lopettaminen on ollut jo iso edistysaskel, mutta esimerkiksi kaupunginvaltuuston kokouksissa äänestäminen tapahtuu yhä pääsääntöisesti ilta-aikaan. Tämän katsottiin aiheuttavan erityisesti perheellisille naisille haasteita. Kaikki panelistit toivat esille, että puolueissa sukupuolten välistä tasa-arvoa on pidetty ja pidetään yhä ilahduttavalla tavalla tärkeänä asiana. Tästä huolimatta puolueissa saattaa olla käytäntöjä, jotka eivät aina tue parhaalla mahdollisella tavalla erilaisissa elämäntilanteissa elävien naisten asemaa. Esimerkiksi yhteiset illanvietot ja saunaillat ovat usein tärkeitä verkostoitumistilaisuuksia, joihin kaikkien perheellisten naisten ei ole mahdollisuus osallistua. Tällaiset käytännöt voivatkin tahattomasti aiheuttaa ongelmallisia sukupuolittuneita asetelmia.

Keskustelijat toivat esille myös julkisen keskustelun merkityksen naisten aseman parantamisessa politiikassa. Kaikki panelistit näkivät erityisesti medialla olevan ison rooli sen suhteen, miten he tuovat naisia esiin ja millaisia sanavalintoja he käyttävät kuvatessaan esimerkiksi naisten viestintää politiikassa (vrt. asioista riitely/kissatappelu). Panelistit näkivät myös omat viestinnälliset valintansa merkityksellisiksi; esimerkiksi sillä, miten itsestä ja toisista poliitikoista kirjoittaa julkisesti, voi näyttää suuntaa sekä muille poliittisille toimijoille että kansalaisille. Kaiken kaikkiaan keskustelijat toivoivat, että ymmärrys poliittisen tehtävän vastuullisuudesta, vaativuudesta ja monipuolisuudesta laajentuisi. Tämä voisi parhaimmillaan johtaa kyseisen tehtävän ja sen hoitajan arvostuksen lisääntymiseen yhteiskunnassa– sukupuolesta riippumatta.

 

Maija Peltola

Väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

Category: Uncategorized

NELJÄT HÄÄT, YHDET HAUTAJAISET JA LOPPURATKAISU

Posted on by 1 comment

Tiedättehän elokuvan Neljät häät ja yhdet hautajaiset? Siinä Hugh Grantin roolihahmo Charles kiertää ystävineen häistä toiseen etsien normien mukaista parisuhdetta ja samalla oudoksuen häiden sentimentaalisuutta. Monien juonenkäänteiden kautta Charles päätyy lopulta ratkaisuun, ettei koskaan mene naimisiin. Tuo ei ole minua varten. Olen moneen otteeseen tänä syksynä tuntenut samaa vierautta kuin Charles pohtiessani, miksi puhe tunteista tuntuu viehättävältä mutta samalla myös vieraalta. Tunteeni ovat liikkuneet ilahtumisesta lämpimän ironiseen hyväksyntään ja edelleen jonkinmoiseen kiukkuraivoon ”tunteet edellä” -keskustelujen äärellä. Mikä on minun osani tässä keskustelussa?

Tunteissa ollaan ihmisyyden äärellä – klisee ja samalla totta. Tunnetaitoja tarvitaan ja tunteet ovat aina läsnä vuorovaikutuksessa, eihän kognitiota ja emootioita voi toisistaan irrottaa. Siksi tunteet tuottavat myös informaatiota. Kun pää räjähtää tai mikään ei tunnu miltään, voi katseen kääntää paitsi limbiseen järjestelmään myös merkityksenantoon. Miksi sitten kuitenkin mediassa käytävä tunnekeskustelu tuntuu aika ajoin vieraalta viestinnän tutkijalle? Vaiko vain minulle? Kun asia on hyvä, mikä siinä sitten epäilyttää? Röyhelöt ja puhvihihat?

Musta tuntuu

Tunteista puhuva on hyvän puolella. Tunnepuhe kertoo siitä, että hyvinvointi on meille tärkeää. Toisaalta näissä häissä on muitakin vieraita. Ilmassa on positiivisen psykologian trendi, mindfulness ja itseohjautuvuuden löytäminen ratkaisuksi huonoon johtamiseen, kun edelliset johtamistrendit eivät asiaa ratkaisseet ja niin edelleen. Onko tämän tunnepuheen taustalla oikeastaan yhteiskunnallisessa keskustelussa vallalla oleva yksilökeskeisyys? Charles minussa vaivaantuu, mutta ei tohdi kysyä, kuorrutetaanko tunnepuheella yksilön omaa projektia. Kuinka minä voisin paremmin? Näistä häistä lähdetään kotiin yksin.

Viestintäenkeli uupuu

Tänä syksynä supportiivisen viestinnän kurssilla syntyi uusi ikoninen satuhahmo, viestintäenkeli: Viestintäenkeli on tietoinen ja taitava vuorovaikutusosaaja, joka toimii kaikissa tilanteissa eettisesti. Hän väsymättä jakaa ympärilleen pelkkää hyvää, eikä jätä ketään huomiotta. Hän on aina valmis osoittamaan tukea ja kuuntelemaan empaattisesti. ”Pitääkö meidän aina olla viestintäenkeleitä”, kysyi Emma.

Niinpä. Odotamme toisiltamme aika paljon, ja vaatimus tunteella kohtaamisesta – erityisesti työelämässä –tuntuu tämän kaiken tunteista puhumisen keskellä kohtuuttomalta. Tunteettomuus on melkoinen leima lääkärille, joka päivästä toiseen kertoo potilaalle leukemiadiagnooseista tai opettajalle, joka tekee lukuvuoden kolmatta lastensuojeluilmoitusta tunnistaessaan oppilaassaan pahoinpitelyn merkkejä. Ja johtajallekin, joka päivästä toiseen kuuntelee natinaa siitä, miten palautetta ei saa ja tieto ei kulje.

Hautajaiset, joihin Charles joutuu, ovat Garethin. Viimeisenä tekonaan Gareth kannustaa ystäviään etsimään kumppanin, ja sitten hänen oma sydämensä uupuu kesken. Viestintäenkelikin uupuu. Entäpäs jos onkin ammattitaitoa olla menemättä tunne edellä ja hallita viestintästrategioita, joilla väistää asiakkaan ja serkun kummin kaiman avautumiset. Oi voi, nyt täytyy mennä.

Suurista tunteista viestinnän teoriaan

Charles jättää Henriettan alttarille. Minulle tarpeen karata tuottaa sanonta siitä, että toinen pitää kohdata aidosti. Osin on kyse siitä, ettei juurikaan kerrota, miten se tehdään. Ja onhan pakko myöntää, että olen myös kateellinen: miksi tunteet saavat kaiken senkin huomion, joka oikeastaan vuorovaikutukselle kuuluisi? Maailmaa selitetään edelleen ja ehkä tässä ajassa jälleen enemmän yksilön kuin vuorovaikutuksen kautta. Intrapersonaalinen, tunnetaidot, on helpompi nähdä kuin joissain ”tässä välillä” sijaitseva interpersonaalinen. Jos minulle tulee paha mieli siitä, mitä minulle sanoit, on helpompi tunnistaa paha mieli kuin analysoida merkkien ja merkityksenantojen suhdetta vuorovaikutustilanteessa. Siksi oi siksi, meidän täytyy puhua entistäkin enemmän vuorovaikutuksesta ja tehdä sitä näkyväksi. Esimerkiksi relationaalisen viestinnän käsite odottaa omaa nousukauttaan. Sitähän se kohtaaminenkin on. Maistelkaapa hetki, mihin ajatus menee, jos puhuu suhdeviestinnästä tunneviestinnän sijaan. Viestinnän teoria odottaa ovellamme niin kuin Carrie Charlesia vesisateessa. Ei aitoa vaan ihan tavallista kumppanuutta.

Leena Mikkola

Yliopistonlehtori

Jyväskylän yliopisto

Category: Uncategorized

POTILAAN KOHTAAMINEN – PELKKÄÄ LÄÄKETIEDETTÄ?

Posted on by 0 comment

Lääkäriopiskelijoiden tulkintoja potilastapauksesta lääkärikoulutuksen eri vaiheissa käsittelevän tutkimusartikkelin tulosten yhteenveto päättyy näin: ”Voidaan sanoa, että potilaan elämäntilanteen pohdinta ja ”tunteilu” vähenevät koulutuksen edetessä. Mikäli tulos kuvastaa lääkärikoulutuksen tavoitteiden toteutumista, kysymys on ammatillisen varmuuden lisääntymisestä.”

Hetkinen. Mitä tämä tarkoittaa? Tarkoittaako sitä, että potilasta tarkastellaan lääketieteellisen tiedon näkökulmasta, suhde jää taka-alalle, ihmistä ei kohdata kokonaisuutena, otetaan tarkasteluun vain se, mihin lääkäri on koulutettu? Niin. Mihin lääkäri on koulutettu? Tutkimaan, kuulemaan, näkemään, havaitsemaan vain sen, mikä on lääketieteen tiedon nojalla tutkittavissa, kuultavissa, nähtävissä, havaittavissa – mutta ei ihmistä kokonaisuutena?

Piipahdetaan hetkeksi lääkärin vastaanotolle

Vastaanotolle tulee iäkäs vanhus saattajansa kanssa. Oma poikahan se siinä on, kun isä ei oikein tahdo osata enää pitää puoliaan eikä kertoa tilanteestaan. Sitä paitsi reippaasti yli kasikymppinen, yli neljännesvuosisata sitten halvaantunut potilas on suorastaan innoissaan edessä olevasta lonkkaleikkauksesta. En ikinä olisi uskonut, että noin iäkkäitä ruvetaan vielä repimään palasiksi. Niin kuihtunut mies, ettei kukaan edes oikein ymmärrä, miten hän voi olla elossa. Sähköpyörätuoli vie miestä, jonka mieli halajaa paluuta entiseen. Toiveikkaana, että pääsisi vielä kävelemään. Ilman jalkatukea, ilman rollaattoria, tukevasti kahdella jalalla. Lääkärikin sanoi, että vuoteen oma on mies, jos ei leikata. Niinpä sitten leikataan.

Omainen kysyy huolestuneena leikkaavalta lääkäriltä, miten isästä pidetään huoli leikkauksen jälkeen. Miten varmistetaan, että isä pärjää, kun eihän hän pysty leikkauksen jälkeen huolehtimaan itsestään? Miten isä pääsee ylös sängystä, miten saa ruuan laitettua, käytyä kaupassa, pesulla, tarpeillaan…? Niin rappeutunut, laiha, hauras ja voimaton. Olisiko tämä sitä potilaan elämäntilannetta, todellisuutta, johon hän sijoittuu operaation jälkeen. Ei lääkärin tätä tarvitse tutkia, kuulla, nähdä, havaita. Ei, vaikka omainen, potilaan elämäntilanteeseen kuuluva läheinen tätä toimittaa. Kokonaisuus kun ei kuulunut lääkärikoulutukseen. Eikä elämäntilanne tähän korjaussarjaan. Tai vaikka kuuluisi, sitä ei lääkärin enää tarvitse muistaa, ei ainakaan noudattaa. Siltä se ainakin kuulosti ja ihan oikeasti kuulemma tuntui, kun lääkäri totesi potilaan omaiselle: ”Mieshän pistetään kävelemään!” Tämä tarkoitti sitä, että mitä sinä houkka tyhmiä kyselet. Tässähän on tarkoitus tehdä parantava toimi ja toimittaa mies takaisin omaan todellisuuteensa. Sellaisena, kun lääketiede sen vain osaa. Ja sehän osaa tehdä lonkkaleikkauksen. Siihenhän yhteiskunta on osaajansa kovalla hinnalla kouluttanut.

Lääkäri kyynistyy jo opintojensa aikana

Palatkaamme artikkeliin. On havaittu, että jo lääkärikoulutuksen edetessä opiskelijan suhde potilaaseen muuttuu etäisemmäksi. Opiskelija kyynistyy ja tunteilu jää vähemmälle. Sekä potilaaseen että omaiseen suhtautuminen muuttuu: empatia vähenee ja saattajana olevaan omaiseen suhtautuminen muuttuu luonteeltaan epäileväisemmäksi. Totta. Ainakin tässä läheisen ihmisen kokemusmaailmassa. Saattajana ollut omainen kertoi saaneensa kovin ala-arvoista kohtelua. Kokeneensa, että hän on tollo, joka ei ymmärrä, että lääkärit ovat huippuasiantuntijoita, jotka leikkaavat ihmisiltä pois haurauden, horjumisen, kaatumiset, istumaan nousun ja kävelemisen vaikeudet. Kaiken sen, mikä vuosikymmenten myötä on ihmiseen kutoutunut, siinä pysynyt, ja joka on saattajan mielestä osa sitä arkea, johon hän ja muut läheiset kuuluvat. Miten me hoidamme tämän leikkauksen jälkeisen elämän? Potilaalla on oma elämäntilanne. Ei! Se ei tähän korjaussarjaan kuulu. ”Minä teen vain leikkauksia!”

Miksi sitten lääketieteen viestinnän ”korjausoppaissa” jauhetaan aina samat asiat: ”Jokainen vastaanotolle tuleva potilas on ainutlaatuinen. Kohtaaminen on epäsymmetrinen: lääkäri on lääketieteen asiantuntija, mutta potilas oman sairautensa ja elämäntilanteensa paras asiantuntija. Empatia on yksi lääkärin tärkeimmistä työvälineistä. Paternalismista on siirrytty potilaskeskeiseen vuorovaikutukseen, jonka tavoitteena on saada potilas tekemään yhteistyöstä. Lääkärin tärkeä tehtävä on kohdata potilas biopsykofysiologisena kokonaisuutena. Onnistuminen vuorovaikutuksessa tarkoittaa onnistunutta työtulosta vastaanotolla. Hyvällä vuorovaikutuksella on välittömiä myönteisiä hoitotuloksia. Potilaat noudattavat paremmin hoito-ohjeita, kun lääkäri osaa viestiä ja olla vuorovaikutuksessa potilaansa kanssa.”

Jos mietit omia tai läheistesi kokemuksia SOTE-vastaanotoilta, mitäpä niille kuuluu? Toivottavasti on onnistuneita kohtaamisia vino pino, mutta arvelen, että aika moni meistä törmää keskusteluihin, joissa vuorovaikutus ei vaan ota sujuakseen. Siitä kertovat myös uusimmat selvitykset: kolmanneksi yleisin terveydenhuollon potilasvalituksen aihe koskee huonosti sujunutta vuorovaikutusta.

Lääketieteen kakkosvuoden opiskelijoilla on lähestulkoon malttamaton into päästä klinikkavaiheeseen: tekemään töitä oikeiden potilaiden kanssa, tutkimaan, kuuntelemaan, keskustelemaan. Kohtaamaan potilaat arvostaen, hienovaraisesti, empaattisesti. Ratkaisemaan ongelmaa potilaan omasta elämäntilanteestaan käsin. He puhuvat ihmisestä kokonaisuutena. Ja siitä, että lääkärin ammatissa viestintä on tärkeä työväline ja että työn tulokset tehdään – jos ei aivan kokonaan, niin ainakin osittain – vuorovaikutuksessa potilaan kanssa.

Mihin tämä sitten matkan varrella unohtuu?

Onneksi tammikuussa alkaa vitosvuosikurssilaisten johdatus yleislääketieteeseen -opintojakso. Kokonaan uutta opetusta tuleville lääkäreille. Yhteistyössä lääkäriopettajien kanssa. Simulaatiovastaanotolle tulee keski-ikäinen mies määräaikaistarkastukseen, nuorehko nainen diagnoosia kuulemaan. Ihmisiä, jotka on tarkoitus tutkia, kuulla, nähdä ja havaita, elämäntilannetta myöten. Taidan puhua heille vielä muutaman sanan kyynistymisestä. Sitä olisi aiheellista oppia varomaan. Eikä tunteilua tarvitse pelätä tai vältellä. Tunteet, niiden havaitseminen, ilmaiseminen, niihin reagoiminen ja niistä puhuminen ovat tärkeä osa ihmisyyttä, potilaan kohtaamista kokonaisuutena.

 

Marja-Leena Hyvärinen
Yliopistonlehtori
Itä-Suomen yliopisto, kielikeskus

Category: Uncategorized

VIESTINTÄTIETEILIJÄ KENTÄN LAIDALLA

Posted on by 0 comment

Viimeaikaisissa ProBlogin kirjoituksissa on ansiokkaasti nostettu esiin työyhteisöjen ja työelämän vuorovaikutusilmiöitä. Vilja Laaksonen esimerkiksi kirjoittaa, että ” Luottamuksen varaan rakentuva yrityskulttuuri vaatii toimivia vuorovaikutussuhteita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokaisella meillä on tarve kokea olevansa arvokas ja osa yhteisöä.” Tässä blogikirjoituksessa tarkastelen, miten nämä ilmiöt näyttäytyvät lasten ja nuorten urheiluharrastuksissa, joissa erilaiset joukkueet ja ryhmät toimivat kasvualustana tulevaisuuden työntekijöille.

Näkökulmia aiheeseen olisi useita, mutta pohdin nyt valmentajan ja pelaajien välistä vuorovaikutusta joukkueurheilussa. Suomessa nuoret ja lapset ovat entistä enemmän siirtyneet pihapeleistä ja omaehtoisesta harrastamisesta ohjattuun toimintaa, seuroihin ja järjestöihin. Urheilussa ja erityisesti kilpatasolla lasten ja nuorten harjoitusmäärät voivat hipoa 30 tuntia viikossa, lajista riippuen. Millaiseksi se psykologisaffektiivinen ympäristö, jossa lapset ja nuoret viettävät runsaasti aikaansa muotoutuu, riippuu paljolti ryhmän tai joukkueen valmentajasta.

Suomessa junioriurheilun valmennustoiminta perustuu pääasiassa vapaaehtoisuuteen. Todettakoon tässä, että arvostan todella paljon kaikkia vapaaehtoisia lasten ja nuorten valmentajia, jotka ilta toisensa jälkeen saapuvat paikalle, hoitavat joukkueiden harjoittelun suunnittelun ja toteutuksen usein oman päivätyönsä tai esimerkiksi opintojensa ohella.

Valmentajan vuorovaikutus

Useat tutkimukset osoittavat, kuinka merkityksellinen valmentajan rooli on joukkuehengen ja ilmapiirin luojana. Ilmapiirillä ja valmentajan viestintätyylillä puolestaan on osoitettu olevan vaikutusta esimerkiksi urheilijan motivaatioon, suoriutumiseen ja hänen kokemaansa stressiin ja väsymykseen (ks. koontia aiheesta esim. Davis ym. 2018). Kuinka paljon valmennustyylillä ja valmentajan viestinnällä on yhteyksiä toisiinsa, riippuu näkökulmasta. Joskus ajatellaan jopa, että kaikki valmennus on tavalla tai toisella viestintää ja vuorovaikutusta.

Kirjallisuudesta piirtyy aika laaja skaala huippuvalmentajista ja heidän valmennus- ja viestintätyyleistään. Tyylit voivat vaihdella hyvin autoritaarisesta ja käskyttävästä tyylistä henkilökohtaiseen tyyliin. Henkilökohtaiselle tyylille näyttäisi olevan ominaista vuorovaikutussuhteiden merkityksen korostuminen ja vuorovaikutuksen vastavuoroisuus. Kaikkiaan näyttäisi siltä, että viestinnällisesti niin kutsuttu henkilökohtainen tyyli näyttäisi olevan tehokkaampi. Joukkueurheilussa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valmentaja on tietoinen ja kiinnostunut myös urheilijan harjoittelun ulkopuolisesta elämästä. Hyvä valmentaja osaa kuitenkin soveltaa erilaisia tyylejä tilanteen ja vuorovaikutuskumppanin mukaisesti.

Vuorovaikutuksen seurauksia

Yhtenä keskeisenä vuorovaikutuksellisena ilmiönä joukkueurheilussa on nähty juuri valmentajan kyky luoda yksilöitä tukeva yhteisöllinen ilmapiiri, jossa lapsi tai nuori kokee kuuluvuutta ja hyväksyntää. Valmentajilla on varmasti paljon kokemuksellista tietoa siitä, miten hyvä ilmapiiri ja yhteisöllisyys syntyvät joukkueeseen ja usein hyvä fiilis ja yhteenkuuluvuus välittyvät myös kentän laidalle. Mutta miten rakentaa kuulumisen tunnetta, jos sattuu olemaan se lapsi tai nuori, joka keikkuu esimerkiksi kahden eritasoisen joukkueen välissä? Toisinaan saadaan kutsu paremman joukkueen harjoituksiin ja jopa peleihin, mutta muuten annetaan ymmärtää, että oikeastaan kuuluisit siihen heikompaan joukkueeseen tai ryhmään. Tällaisessa tilanteessa valmentajan vuorovaikutus noussee ensiarvoisen tärkeäksi, sillä harvoin nuoret tai lapset itse pystyvät tarjoamaan sosiaalista tukea ja hyväksyntää kaverille, josta ei olla ihan varmoja, mihin porukkaan hän nyt ’oikeasti’ kuuluu. Rajojen vetäminen meidän ja muiden välillä tapahtuu nimenomaan vuorovaikutuksessa ja valmentaja on tässä esimerkillisessä asemassa luotsaamassaan joukkueessa.

Urheilu ja valmentajat eivät ole immuuneja ilmiölle, jota on tutkittu runsaasti esimerkiksi opettajien vuorovaikutuksessa. Itseään toteuttava ennustus (eng. self-fulfilling prophesy) on tutkimusten lisäksi tuttu ilmiö useastakin keskustelusta, jossa vanhemmat vertailevat lastensa joukkeurheilukokemuksia. Käytännössä ilmiö tarkoittaa sitä, että kun meillä on joku ennakko-oletus esimerkiksi henkilön kyvyistä tai taidoista, kohtelemme häntä sen mukaisesti ja lopulta henkilö alkaa toteuttaa tuota ennakko-oletusta. Urheilussa ja koulumaailmassa puhutaan usein esimerkiksi yli- tai alisuoriutumisesta.

Valmentajalla on omat ihanteensa ja näkemyksensä siitä, mitä kussakin lajissa vaaditaan ja edellytetään huipulle pääsyyn. Toisaalta tiedämme, että varhainen erikoistuminen alkaa olla menneen talven lumia useimmissa joukkuelajeissa(kin). Kuka oikeasti pystyy sanomaan, kenestä tulee huippu, kun lapset kehittyvät eritahtisesti, nopeita kasvupyrähdyksiä ja motivaatiopiikkejä sisältävässä elämänvaiheessaan. Toisaalta jotkin fyysiset ominaisuudet ovat faktoja, joita ei voida kiistää. Miten ja millaisissa kehitysvaiheissa lapselle ja nuorelle olisi sitten hyvä ja turvallista puhua esimerkiksi hänen fyysisitä tai psyykkisistä ominaisuuksistaan tavalla, joka tukee lapsen kokonaisvaltaista kehitystä? Tässä kohdassa kehityspsykologinen tieto tulisi yhdistää pedagogiseen ajatteluun ja taitavaan vuorovaikutukseen. Useat valmentaja osaavat näin tehdäkin, enkä osaa muuta kuin ihailla sitä tapaa, jolla lapsi tai nuori hahmottaa omat rajansa, motivoituu kehittämään itseään ja innostuu tekemisestä niin, että kasvu ja kiinnittyminen ovat mahdollisia. Aina tilanne ei kuitenkaan ole näin ruusuinen. Ikävimmät kommentit olen kuullut erään nuoren kertomana tilanteesta, jossa valmentaja oli kommentoinut kokonaista ikäkautta toteamalla, että ”kyllä on paska vuosikerta”. Miten voimmekaan olettaa, että hänen valmennuksessaan nuoret itse uskovat itseensä ja tahtovat kehittyä entistä paremmiksi?!

Valmentajien vuorovaikutukseen tulisi kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tätä tekstiä kirjoittaessani tiedän kyllä, että meidän viestintätieteilijä-äitien tulisi myös tajuta, että jos aiomme huipulle lajissa kuin lajissa, on kilpailu kovaa ja siihen on totuttava. Tähän liittyy myös rankan palautteen saaminen ja esimerkiksi kahden eri tasoisen joukkueen välissä seilaaminen. Vuorovaikutukseen voidaan kiinnittää huomiota niin, että se tukee lapsen ja nuoren itsetuntoa, motivaatiota ja oppimista. Valmentajan viestintätyylillä ja vuorovaikutusosaamisella on merkitystä. Tiedämme, että mikäli koemme kuulumisen tunteita tiettyyn joukkueeseen ja yhteisöön, teemme kovemmin töitä yhteisön eteen, opimme yhdessä tehokkaammin ja saamme ja vastaanotamme sosiaalista tukea, joka on ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta ehdottoman tärkeä elementti.

 

Yliopistonopettaja Lotta Kokkonen, FT

Jyväskylän yliopiston kielikeskus

 

Aiheeseen liittyviä tuoreita tutkimuksia ja kirjallisuutta

Erickson, K. & Côté, J. (2016) A season-long examination of the intervention tone of coacheathlete interactions and athlete development in youth sport Psychology of Sport and Exercise 22 (2016).

Davis, L., Appleby, R., Davis, P., Wetherell, M. & Gustafsson, H. (2018) The role of coach-athlete relationship quality in team sport athletes’ psychophysiological exhaustion: implications for physical and cognitive performance. Journal of Sports Sciences, 36(17), 1985–1992.

Kinnerk, P., Harvey, S., MacDonncha, C. & Lyons, M. (2018) A review of the game-based approaches to coaching literature in competitive team sport settings. Quest, DOI: 10.1080/00336297.2018.1439390

Smith, M. J., Figgins, S. G. & Sellars, C. N. (2016) Antecedents and impacts of effective and inspirational coach communication. Teoksessa R. Thelwell, C. Harwood & I. Greenlees (toim.), The psychology of sports coaching: Research and Practice. London: Routledge, 218-234.

Category: Uncategorized

TYÖYHTEISÖ VOI EDESAUTTAA OPISKELIJAN TYÖELÄMÄÄN SIIRTYMISTÄ

Posted on by 0 comment

Lähes jokaisella meistä on kokemusta siitä, miltä tuntuu mennä uuteen työyhteisöön. Yksilölliset odotukset voivat olla hyvin erilaisia riippuen taustoista ja elämäntilanteesta. Ihmisen luontainen tarve kuulua johonkin yhteisöön, ainakin jollain tasolla, näkyy myös työelämän yhteisöissä. Monesti yksilön kuulumisen kokemuksen muodostumisesta vastuuta siirretään erityisesti johdolle ja hyvin suunnitellulle perehdytykselle, mitkä ovat tärkeitä työsuhteen alkuvaiheessa. Kuitenkin yksilön kokemus kuulumisesta yhteisöön rakentuu kaikkien työyhteisön jäsenten vuorovaikutuksessa.

Tänä syksynä mediassa on noussut paljon esille nuorten työntekijöiden kokemukset ja odotukset työelämässä. Hälyttävän moni korkeakoulutettu samaistuu ainakin osaan niistä kokemuksista, mistä Yle uutisoi elokuussa korkeakoulutettujen naisten varhaiseen työuupumukseen liittyen. Voi olla, että moni asiantuntijatehtäviin valmistuva nuori aikuinen kokeekin jäävänsä yksin liian suuren vastuun kanssa. Tällöin herää kysymys, miten huomioida oma jaksaminen sekä täyttää työelämässä koetut odotukset? Muutama viikko sitten ProBlogissa julkaistiin kirjoitus (Vilja Laaksosen 5.10.2018) siitä, kuinka tunteiden tunnistaminen ja arvostuksen osoittaminen työyhteisössä edesauttaa luottamuksen rakentumista. Koko yhteisöllä on siis valtava merkitys esimerkiksi yksilön työssä jaksamisen näkökulmasta.

Huomio yksilöstä yhteisöön

Talouselämän kolumnissa vastuusta yksilön työssä jaksamisesta siirretään yksittäisen työntekijän ja perus- sekä korkeakoulutuksen vastuulle. Yksilön odotukset kuvataan epärealistisiksi, minkä vuoksi yksilön ammatillisen osaamisen kehittämisen tärkeyttä korostetaan. Toisaalta, eikö juuri työyhteisön vuorovaikutuksessa voida purkaa haastavia työtilanteita ja keskustella työssä jaksamisesta? Ehkä kyse ei olekaan siitä, ettei ”ei niin hauskoja” –asioita tai kritiikkiä ymmärrettäisi osaksi työtä, vaan siitä, miten asiat esitetään. Työelämätaitojen kehittämiseen liittyen on paljon pohdittu myös sitä, onko nuorilla työntekijöillä epärealistisia odotuksia työelämältä. Tässä on varmasti osa totuutta, mutta tätä pohtiessa on syytä miettiä myös sitä, että eikö uusi sukupolvi aina muuta työelämää ja osaltaan jäsennä sitä uudelleen? Voisiko olla aika merkityksentää työelämää uudelleen tässä ajassa, ja rakentaa eri sukupolvien yhteistä ymmärrystä työelämästä ja sen yhteisöistä?

Työelämätaitojen opettamisessa ja tarkastelussa tulisi yksilötason lisäksi huomioida työyhteisöjen ja organisaatioiden tasot. Keskittyminen nuorten ja opiskelijoiden työelämä- ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen ei mielestäni riitä, jos ongelma onkin työyhteisössä tai organisaatiossa, joihin nämä vasta valmistuneet nuoret työntekijät menevät.

Miten yksittäinen osaava nuori työntekijä voisi saada aikaan muutoksen parempaan koko yhteisössä, jos työyhteisössä jo olevat jäsenet eivät ole valmiita kehittämään itseään? Yhtä lailla työelämätaitojen kehittämiseen tulisi panostaa jo työelämässä olevien kohdalla, kuin kaikilla eri koulutusasteillakin. Siihen vaaditaan keskustelua ja neuvottelua kaikkien osapuolten kesken ja tähän voidaan päästä vuorovaikutuksen keinoin. Paljon voi jättää yksilön vastuulle, mutta yksilöt ovat aina osa yhteisöä, mikä taas osaltaan voi määrittää työstä muodostuvia käsityksiä ja odotuksia.

Sen vuoksi työelämätaidoista ja niiden kehittämisestä täytyisi keskustella myös työyhteisöjen tasolla.Viime vuosina työyhteisöissä vuorovaikutuksen merkityksen tunnistaminen on kasvanut, mutta huolestuttavaa jossain määrin on se, että vuorovaikutusta itsessään pidetään esimerkiksi työhyvinvointia tai tuloksellisuutta tuottavana tekijänä. Vuorovaikutuksen määrän lisääminen yksistään ei voi olla lähtökohtana työyhteisöjen vuorovaikutuksen kehittämisessä, vaan työyhteisöissä tarvitaan sekä vuorovaikutuskoulutusta että yhteistä keskustelua, jotta voidaan tiedostaa sekä tunnistaa olemassa olevat haasteet ja mahdollisuudet yhteisen ymmärryksen luomiseksi.

Jokainen on osa työyhteisöä

Omassa väitöskirjassani tarkastelen työyhteisöön kuulumisen rakentumista työyhteisön vuorovaikutussuhteissa ja vuorovaikutuksessa. Tutkin nuorten asiantuntijoiden kokemuksia ensimmäisessä työyhteisössään korkeakoulusta valmistumisen jälkeen. Pohtiessaan työyhteisöön kuulumista, nuoret asiantuntijat kuvaavat suhteitaan työkavereihin enemmän kuin johtoon. Siksi on tärkeää tiedostaa koko työyhteisön merkitys vasta valmistuneen, mutta myös missä vaiheessa uraa tahansa olevan, uuden työntekijän työyhteisöön sopeutumisessa. Tämä ei ole yksin johdon tehtävä, vaan jokaisen työyhteisön jäsenen vastuulla on se, millaista vuorovaikutuskulttuuria työpaikoilla rakennetaan päivittäin. Kuitenkin jokaiselle meistä ihmisenä, uran vaiheesta riippumatta, on tärkeää tulla huomatuksi ja hyväksytyksi niissä yhteisöissä, joihin liitymme tai kuulumme. Tiedostamalla oman vuorovaikutusosaamisen ja -käyttäytymisemme merkityksen, voimme rakentaa arvostavaa ja huomioivaa työelämää niin nykyisille kuin tulevillekin sukupolville.

 

Sari Rajamäki

Tohtorikoulutettava

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Jyväskylän yliopisto

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUKSEN TUTKIMUKSEN PÄIVÄT: KESKUSTELUJA, KUUNTELEMISTA JA UUDEN OIVALTAMISTA

Posted on by 0 comment

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna 28. – 29.9.2018 joukko eri alojen asiantuntijoita kokoontui Jyväskylään keskustelemaan, kuuntelemaan ja oppimaan vuorovaikutuksesta. Toisen kerran Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivien nimellä järjestetty tapahtuma keräsi osallistujia niin eri tieteenaloilta kuin työelämästäkin. Päivien aikana pääsimme kuulemaan mielenkiintoisia keynote-puheenvuoroja, osallistumaan erilaisiin työryhmiin ja verkostoitumaan sekä vanhojen ystävien että uusien tuttavien kanssa.

Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä pääroolissa ja kaikkea yhdistävänä tekijänä on vuorovaikutus. Konferenssi tarjoaa kuitenkin hyvin erilaisia esityksiä ja puheenvuoroja, joissa vuorovaikutusta tarkastellaan monipuolisesti eri teemojen ja näkökulmien kautta. Päivien ensimmäinen keynote-puheenvuoro kuultiin perjantaina emerita professori Linda L. Putnamilta, kun hän saapui puhumaan jännitteistä, vastakkainasetteluista ja paradokseista organisaation viestinnässä. Lauantain keynote-puheenvuoron aiheena taas oli tekoäly. Puheenvuorossaan Antti Merilehto keskittyi tekoälyyn ja sen merkitykseen työelämässä nyt ja tulevaisuudessa.

Kuten keynote-puheenvuorot, myös päivien työryhmät käsittelivät vuorovaikutusta hyvin erilaisista näkökulmista ja työryhmien teemat vaihtelivat runsaasti. Päivien aikana kuulimme esityksiä niin työelämän vuorovaikutuksesta, vuorovaikutuksesta opettamisesta kuin haitallisesta vuorovaikutuksesta. Keskustelimme tiimeistä ja viestintäteknologiasta, toimijuudesta ja osallisuudesta. Opimme sosiaalisesta mediasta ja vuorovaikutuksen merkityksestä yksilön hyvinvointiin. Jäimme pohtimaan, millainen vuorovaikutuskumppani tekoäly on?

Vuoden 2018 Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät huipentuivat lauantaina Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan jakamiseen. Tämän vuoden kunniamaininnan sai Samu Kemppi, 16-vuotias nuori, joka on perustanut Apua nuorille -palvelun. Palvelu toimii Instagramissa ja YouTubessa, ja tarjoaa vertaistukea nuorille heitä askarruttavissa asioissa. Erityisen tästä palvelusta tekeekin juuri se, että nuoret itse auttavat toinen toisiaan. Sillä kukapa olisi parempi ymmärtämään nuoren kokemuksia ja ajatuksia kuin toinen nuori?

Tänä vuonna myös meitä opiskelijoita saapui Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiville runsaasti. Tällaiset alaa ja siihen liittyvää tutkimusta monipuolisesti esittelevät tapahtumat ovat meille opiskelijoille hyvin antoisia, sillä niissä pääsemme syventämään yliopiston kursseilla opittua ja tutustumaan tuoreisiin alan tutkimusaiheisiin. Päivien aikana olikin mahdollista löytää uusia mielenkiinnonkohteita ja pohtia omaa suuntautumista viestinnän alalla.

Toimin päivillä konferenssisihteerinä, mikä oli minulle aivan uusi työkokemus. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun osallistuin tieteelliseen konferenssiin. Päivät tarkoittivat minulle siis oman osaamiseni kehittämistä ja työelämätaitojen kartuttamista. Pääsin tekemään monenlaisia asioita jo ennen varsinaisia tutkimuspäiviä, kuten suunnittelemaan konferenssi-illallisen, taittamaan konferenssivihkon ja tiedottamaan päivistä. Itse tutkimuspäivät toivat mukanaan erilaisia tehtäviä. Päivät sisälsivät paljon käytännön järjestelyjä ja organisointia, kuten ilmoittautumispisteen valmistelua ja konferenssiavustajien ohjeistamista. Konferenssiavustajat olivatkin erittäin tärkeä apu päivien järjestelyssä ja yllättävien tilanteiden ratkomisessa, ilman heitä olisi työni ollut paljon vaikeampaa.

Loppujen lopuksi konferenssin aikana tuntui, että suurin työ oli jo tehty ennen tapahtumaa ja päivien aikana kerkesin myös keskittyä itse konferenssin antiin: esityksiin ja puheenvuoroihin sekä niistä syntyneisiin keskusteluihin. Oli ilo kuulla osallistujilta positiivista palautetta päivistä jo konferenssin aikana sekä keskustella muiden viestijöiden kanssa ja saada rohkaisua siihen, että oma paikka viestinnän alalta kyllä löytyy.

Hienointa Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivissä oli mielestäni se, että ne tarjosivat jokaiselle osallistujalle mahdollisuuden keskusteluun, kysymiseen ja oivaltamiseen. Eivätkä päivät olleet vain tuoreita tutkimuksia ja tuloksia, vaan myös uusia ihmisiä ja uusia ideoita.

 

Viivi Kaartinen

Konferenssisihteeri, Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät 2018

Viestinnän opiskelija, Jyväskylän yliopisto

Category: Uncategorized
Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company