AUTOPILOTILLA

Posted on by 0 comment

Nollailin hiljattain katsomalla loistokasta Rick and Morty -animaatiosarjaa ja pyrkimyksistäni huolimatta eräs kohtaus aiheutti minussa prosessin, jonka tuotoksena muodostin joukon ajatuksia. Tuo kohtaus meni kaikesta ylimääräisestä riisuttuna seuraavasti: kaksi henkilöä keskusteli intensiivisesti kunnes kolmas henkilö saapui paikalle ja keskeytti aiemman keskustelun toteamalla ”ketä kiinnostaa mistä tahansa puhuttekaan” ja aloittamalla uuden keskustelun omista lähtökohdistaan. Kohtaus on tietysti hervottoman hauska, koska se on niin totta: kukapa ei todistaisi lähes päivittäin täysin vastaavanlaisia tilanteita. Toki on perin harvinaista sanoa ääneen tuo ”ketä kiinnostaa” -osuus. Muille näyttäytyvä käyttäytyminen on kuitenkin ko. lausahdusta lukuun ottamatta täysin samanlaista, riippumatta siitä saapuuko tilanteeseen ulkopuolelta vai onko jo ollut fyysisesti paikalla.

 

Ja sitten niitä ajatuksia. Edellä kuvattu kohtaus toi mieleeni Dean E. Hewesin (esim. 2009) pohdinnat vuorovaikutusprosessien merkityksestä suhteessa ryhmän tuotoksiin. Hewes on argumentoinut yksilöllisiin kognitiivisiin prosesseihin palautuvan sosio-egosentrisen mallinsa kautta, että tutkimus ei ole pystynyt osoittamaan ryhmän vuorovaikutuksella olevan yhteyttä esimerkiksi ryhmän tekemiin valintoihin. Malli perustuu ajatukseen, että jokainen ajaa omaa agendaansa ja että keskustelun näennäinen eteneminen perustuu ennemmin keskustelun etenemisen sääntöihin kuin varsinaiseen vuorovaikutukseen. (Jos nyt mietit, niin tällainen asia todella tuli mieleeni: tiedän sen olevan perverssiä ja samalla oirekuvaus siitä miksi kaipasin nollausta.) En avaa tässä Hewesiä sen enempää, mutta todettakoon, että hänen näkemyksensä ei jää metodologiseksi sivuhuomautukseksi, eikä sosio-egosentristä mallia ole toistaiseksi pystytty täysin argumentoimaan nurin (esim. Bonito & Meyers 2011).

 

Mielessäni samaan teemaan kytkeytyy myös niin kutsuttu hidden profile  -tutkimus, joka on osoittanut, että ryhmissä keskustellaan enemmän kaikkien yhteisestä tiedosta kuin kunkin jäsenen vain itsellään ”pitämästä” tiedosta. Toisin sanoen, ehkä hieman kärjistäen, ryhmissä tupataan pyrkimään olemaan yhtä mieltä (muistanet myös ryhmäajattelun), jotta kaikilla on kivaa. Samalla tämän hetken tietämyksen mukaan aivot pyrkivät automatisoimaan ja sulkemaan havainnoinnin ulkopuolelle kaiken mahdollisen säästääkseen energiaa. Eli suuren osan elämästämme toimimme jonkinlaisella autopilotilla.

 

Kaiken edellä esitellyn perusteella pohdin, onko olemassa kahdenlaista vuorovaikutusta: sellaista, joka ”vaan tapahtuu” ja sellaista, joka tietoisesti laitetaan tapahtumaan. Ja sitten tietysti on näiden erilaisten tapojen olla vuorovaikutuksessa monenmoisia sekoituksia. Pohjautuuko tieteenalamme käsitys vuorovaikutuksesta (vuorovaikutusosaamisesta, päätöksentekoprosesseista jne.) oikeastaan hyvin vahvasti rationaaliseen ihmiskuvaan? Ainakin monen ryhmäviestinnän teorian osalta näin voisi väittää, esimerkkinä mainittakoon funktionaalisen päätöksenteon teoria. Samoin voidaan todeta monien postpositivististen yksilökeskeisten interpersonaalisen viestinnän teorioiden osalta, kuten konstruktivismi ja tavoite-toiminta-suunnitelma -teoria (varsinkin, kun niihin sotketaan näennäispsykologista hömppää). Ehkä tällaiset asiat pyörivät mielessäni, koska olen viime aikoina kirjoittanut hieman oman tutkimustyöni tieteenfilosofiasta ja joutunut siten miettimään totuuden luonnetta ja ulottuvuuksia ja niiden saavutettavuutta. Käsitys ihmisestä jää turhan usein näiden pohdintojen ulkopuolelle.

 

Ryhmä- ja organisaatiotutkimuksen pohjalta tiedetään varsin hyvin, että päätöksenteko on vain harvoin rationaalista. Jokainen peiliin katsoessaan varmaan ymmärtää, ettei ole jatkuvasti rationaalinen. Meidän tutkijoiden on syytä huomioida, mikä on rationaalisuuden rooli niissä teoreettisissa näkökulmissa, joita sovellamme. Vuorovaikutukseen keskittyvien kouluttajien ja kehittäjien on myös pohdittava, kuinka paljon rationaalisuuden vaatimuksia vuorovaikutuskeskeisyys pitää sisällään. Missä määrin esimerkiksi muutos tehdään ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja missä määrin muutos aiheutuu muutoksista systeemissä ja lopulta ilmenee ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa? Toki tällöin muutos on pantu alulle vuorovaikutuksessa toisaalla, sillä rationaalisuutta tarvitaan kriittisyyteen, muutokseen ja kehittämiseen (tai toisaalta ylläpitämiseen). Ehkä automaattipilotissa on osaltaan selitys sille, että niin kutsutut rakenteet (tai ei-inhimilliset toimijuudet) ohjaavat ihmisten toimintaa voimakkaasti: oman toimijuuden toteuttaminen on usein epätaloudellista. Rakenteiden luominen vuorovaikutuksessa ja sen jälkeen niiden mukaan toimiminen on tehokasta ja tarkoituksenmukaista.

 

En tässä halua sanoa, ettei intentionaalisuudella ja tavoitteellisuudella olisi merkittävää roolia yhteisöjen, ryhmien ja suhteiden konstituoimisessa. Haluan vaan jakaa oman pohdintani siitä, kuka tai mikä sitä vuorovaikutusta, jota tarkastelemme tai kehitämme, lopulta ohjaa tai hallinnoi. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme, meillä on kuitenkin noin 60 % sama DNA-rakenne kuin banaaneilla. Tieteenalallamme menee nähdäkseni tällä hetkellä melkoisen hyvin. Juuri tällainen hetki on mielestäni otollinen tarkastella rationaalisesti ja kriittisesti kaikkein keskeisimpiä käsitteitämme.

 

Kaiken järjen mukaan palaisin tässä lopussa Rickiin ja Mortyyn. Multiversumi ei kuitenkaan toimi kaiken järjen mukaan.

 

 

Tomi Laapotti

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

 

Category: Uncategorized

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company