Category Archives: asiantuntemus

ASIANTUNTIJUUDEN ÄÄRELLÄ — KESKUSTELUJA VUOROVAIKUTUKSEN TEEMAPÄIVILLÄ 2019

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutusta vai puheviestintää? Mikä on teknologian merkitys ja paikka vuorovaikutuksen opettamisessa nyt ja tulevaisuudessa? Mitä eettisyys on vuorovaikutustekoina? Synnyttääkö vuorovaikutus työpahoinvointia?

Prologos ry:n järjestämä Vuorovaikutuksen teemapäivä avattiin lokakuussa keynote -esitelmän sijaan keskusteluilla, joissa osallistujat pääsivät pohtimaan edellä mainittuja kysymyksiä. Tieteellisissä yhdistyksissä on usein totuttu hurmioitumaan yksilöesityksistä, joissa päästään yhden mielenkiintoisen tutkimuksen ja sen tulosten äärelle. Nyt tarkoituksena oli tarjota mahdollisuus keskustelulle, kuuntelemiselle ja ahaa-oivalluksille oman tietoaineksen ja toisten tiedon ja kokemuksen välillä.

Osa käsitellyistä aiheista on alamme kestosuosikkeja: esimerkiksi tieteenalamme nimeä on pohdittu pitkään ja laajasti. Osa olikin sitä mieltä, että olisi hyvä jo siirtyä eteenpäin. Toisaalta esitettiin mielipiteitä sekä viestintä että puheviestintä -nimen puolesta. Pohdintaa syntyi myös puheviestijän identiteetistä, josta Pekka Isotalus aiemmin kirjoittikin ProBlogissa. Avoimeksi jäi edelleen se, miten tieteenalaamme kuuluisi kutsua ja miten se vaikuttaisi puheviestijäidentiteettiimme.

Teknologian merkitystä vuorovaikutuksen opettamisessa pohdittiin provosoivan kysymyksen muodossa: “Opettaja vai robotti opetuksessa?” Keskustelua syntyi kasvokkaisen vuorovaikutuksen arvosta suhteessa teknologiavälitteisiin vaihtoehtoihin. Toisaalta puhuttiin myös teknologian vuorovaikutusta täydentävästä aspektista. Tulevaisuudessa joudummekin pohtimaan suhdettamme teknologiaan: kenen ehdoilla ja mistä näkökulmasta tulevaisuutta rakennetaan? Tätä asiaa on pohtinut ProBlogissa aiemmin Marko Siitonen, yksi teemapäivän puhujista.

Osallistujat pääsivät pohtimaan myös eettisyyttä vuorovaikutustekoina. Mitä eettisyys on konkreettisena toimintana? Keskusteluissa keskityttiin paljolti yleisiin määritelmiin “eettisyys on pyrkimystä yhteiseen hyvään”, “eettisyyttä on myös huolehtiminen siitä, miten keskustelemme toisillemme”, “eettisyys on kokonaisvaltaista, aina läsnä”.  Eettisyyden pilkkominen varsinaisiin tekoihin osoittautui hankalaksi. Monet ryhmistä antoivat neuvoja eettiseen pohdintaan. Mielenkiintoista ja tarpeellista olisi pohtia, miten eettisyyttä ja siihen liittyvää vuorovaikutusosaamista ja –tekoja voidaan tehdä näkyväksi ja opettaa?

Vuorovaikutus synnyttää työpahoinvointia?

Työhyvinvointi on noussut viime vuosina organisaatioissa tärkeäksi kehitysalueeksi. Osallistujat pääsivätkin keskustelemaan työhyvinvoinnin kääntöpuolesta työpahoinvoinnista ja sen suhteesta vuorovaikutukseen.

“Työkulttuurin pitää tukea yksilöitä toimimaan vuorovaikutuksessa.”

Viestinnän asiantuntijoille tuntui olevan selvää se, mikä merkitys yksilöiden vuorovaikutusosaamisella, vuorovaikutussuhteiden laadulla, tiimityöllä, organisaatioviestinnällä ja johtamisella on työyhteisön hyvin- tai pahoinvointiin. Osaammeko kuitenkaan tuoda riittävästi julki vuorovaikutusta ja sen laatua työhyvinvoinnin tekijänä?

“Miten organisaatiossa puututaan työhyvinvointiin tai pahoinvointiin?”

Keskusteluissa työpahoinvoinnin lähteiksi nähtiin kiusaaminen, huonosti hoidetut ristiriitatilanteet, toimimattomat vuorovaikutussuhteet, huono johtaminen ja tiedon kulku, kiire sekä jatkuva saatavilla oleminen. Mihin organisaatioiden sitten kannattaa panostaa halutessaan kehittää vuorovaikutusta koko organisaatiossa?

“Erilaiset odotukset työyhteisön vuorovaikutuksesta voisi puhua auki.”

Työyhteisön vuorovaikutuksen metakeskustelulle nähtiin tarve pienryhmien keskusteluissa. Metataidot ovat olennainen osa vuorovaikutusosaamista. Organisaatioihin tarvitaan lisää keskustelusta siitä, miten, mistä, milloin ja ketkä keskustelevat. Yhteisten merkitysten luominen edellyttää keskustelua siitä, miten keskustellaan. Tätä keskustelua tulisi käydä kaikkialla organisaatiossa, koska “työyhteisön kaikki jäsenet rakentavat hyvinvoivaa työyhteisöä”.

Mitä opimme teemapäivän keskusteluista?

Keskusteluja seuratessamme ja vastauksia jälkeenpäin selatessamme käsitimme muutaman asian:

  1. Keskustelu puheviestinnän/viestinnän alan suurista kysymyksistä synnyttää näkemyksiä, mielipiteitä ja tunteita, myös meissä asiantuntijoissa. Maailma ei ole valmis.
  2. Keskustelut samankin alan asiantuntijoiden kanssa lähtevät usein liikkeelle hyvin erilaisista näkökulmista. Saatamme olettaa, että muut kokevat ja tietävät asiat samalla tavalla kuin me itse.
  3. Tarvitaan keskustelua, jossa syntyy synergiaa: yhteinen tietomme voi olla enemmän kuin osiensa summa. Asiantuntijoiden pitäisi aidosti kuunnella toisiaan ja löytää yhteyksiä ja ymmärrystä, myös eri alojen asiantuntijoiden kanssa.
  4. Kollegiaalisen keskustelun jatkuessa tarvitaan tutkimusta käsitellyistä aiheista ja niiden nostamista muuhunkin kuin puheviestijöiden kahvipöytäkeskusteluun.
  5. Tarvitaan yhteisiä ja perusteltuja näkemyksiä siitä, miten tuotettua tietoa opetetaan esimerkiksi korkeakouluissa.

 

Eeva Kaarne

Eeva Kaarne

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Tampereen yliopisto

 

Riikka Järvelä

Riikka Järvelä

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Helsingin yliopisto

KOKEMUSASIANTUNTIJA TARVITSEE VIESTINTÄ- JA VUOROVAIKUTUSOSAAMISTA

Posted on by 0 comment

Kokemusasiantuntijuudelle on tänä päivänä kysyntää. Kokemusasiantuntijoita hyödynnetään vapaaehtoisina tai palkallisina työntekijöinä lähes kaikissa elämään kuuluvissa haasteissa – oli kyseessä mielenterveyden häiriöt kuten masennus tai anoreksia, päihde- tai peliriippuvuus, elimelliset sairaudet, haasteelliset elämäntilanteet kuten avioero, maahanmuutto, parisuhdeväkivalta tai vankilasta paluu. Kokemusasiantuntijoita käyttävät esimerkiksi monet kuntien ja kaupunkien sosiaali- ja terveystoimen yksiköt, oppilaitokset, potilasjärjestöt ja media. Kokemusasiantuntijoiden tarkoituksenmukaiseen hyödyntämiseen liittyy kuitenkin monia kysymyksiä, joista keskeisimpiä lienevät: kuka oikeastaan on kokemusasiantuntija ja millaista osaamista häneltä edellytetään?

Kuka oikeastaan on kokemusasiantuntija ja millaista osaamista häneltä edellytetään?

Kokemusasiantuntijuus on viestinnällisesti vaativa tehtävä

Kokemusasiantuntijalla tarkoitetaan yleisimmin henkilöä, jolla on oman tai läheisen kokemuksen kautta karttunutta tietoa sairaudesta tai haastavasta elämäntilanteesta (esim. Jones, 2018). Kuka tahansa sairauden tai haastavan elämäntilanteen kokenut henkilö ei kuitenkaan ole kokemusasiantuntija, vaan asiantuntijalta edellytetään tehtävään suunnattua koulutusta, jossa hän muodostaa reflektion kautta omasta kokemuksestaan kerrottavan tarinan sekä valmistautuu kokemusasiantuntijan työhön liittyviin tehtäviin (esim. Hietala & Rissanen, 2015). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tuoreen Kokemusasiantuntijuus Suomessa -selvityksen (2019, 27) mukaan kokemusasiantuntijan tehtäviä olivat muun muassa

    • omasta kokemuksesta kertominen erilaisissa viestintätilanteissa (seminaareissa, koulutustilaisuuksissa kokemuksen kannalta relevanteille ammattilaisille ja ammattiin opiskeleville, kuten sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille)
    • palvelujen yhteiskehittäminen erilaisissa ryhmissä sekä kehittämishankkeisiin ja työryhmiin osallistuminen
    • vertaistukityö ja vertaisryhmien ohjaaminen
    • ammattilaisten rinnalla työparina toimiminen
    • palveluiden arviointitehtävät, vertaisarviointi
    • luottamustehtävät erilaisissa johto-, ohjaus- ja työryhmissä
    • viestintä- ja edustustehtävät (lehtiartikkelit, kannanotot, koulutusvideot, osallistuminen tapahtumiin)
    • aineiston kerääminen (esim. fokusryhmähaastattelujen toteuttaminen) tutkimusten tekemistä varten

 

Viestinnän alan asiantuntijoiden silmin arvioituna yllä kuvatut tehtävät edellyttävät laajaa viestintä- ja vuorovaikutusosaamista. Tämä todetaan myös THL:n selvityksessä (2019, 42), jossa kokemusasiantuntijoilta kuvataan vaadittavan hyvää kirjoitustaitoa, viestintätaitoja, luennointiosaamista, vertaistoimintaa ja ryhmätyönosaamista, työparitaitoja sekä hyviä vuorovaikutustaitoja vaikka vaatimukset toki vaihtelevat tehtävän mukaan. Jos tarvittavaa viestintä- ja vuorovaikutusosaamista jäsennetään yksityiskohtaisemmin, siitä on tunnistettavissa muun muassa kyky ohjata vuorovaikutusta, taito antaa, tulkita ja hyödyntää palautetta, kyky ottaa puheeksi hankaliakin aiheita, taito esiintyä erilaisissa konteksteissa sekä taito toimia jäsenenä monialaisissa yhteistyötiimeissä.Lisäksi viestintäkoulutus on tärkeää myös oman ja vertaisten kokemustiedon jäsentämisessä. THL:n selvityksessäkin (2019, 11) todetaan, että kokemusasiantuntijuuteen kuuluu oman kokemuksen valjastaminen voimavaraksi muiden opastamiseksi, kouluttamiseksi ja tukemiseksi. Jotta näin tapahtuisi, tarvitaan ymmärrystä siitä, miten kokemukset eivät ole vain ihmisten omien kognitiivisten prosessien tuotoksia, vaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rakentuvia merkityksiä ja tulkintoja. Täten kokemuksista on tärkeää tarkastella myös sitä, millä tavalla lähipiiri, toiset vertaiset ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat olleet mukana niiden muodostumisessa. Ja miten erilainen tulkinta kuvatuista tapahtumista voi syntyä, jos tarinan kertoisi kokemusasiantuntijan sijaan esimerkiksi lähiomainen.

 

Viestintäkoulutuksen nykytila ja tulevaisuus

Tarvittava viestintä- ja vuorovaikutusosaaminen on laaja-alaista, mutta sen kehittämiseen käytettävä aika on ollut koulutuksissa toistaiseksi varsin vaihtelevaa ja yleisesti niukkaa. THL:n selvityksen (2019) mukaan kokemusasiantuntijakoulutusten kesto kokonaisuudessaan on vaihdellut neljän tunnin seminaarista aina 180 tuntiin. Osa koulutuksista on ollut kestoltaan yli kahdeksan kuukautta, mutta lyhyimmillään koulutus on voinut olla yhden päivän pituinen. Yleisimmät sisältöteemat ovat olleet oman tarinan työstäminen, vuorovaikutuskoulutus ja esiintymis- ja kokemusasiantuntijana olemisen harjoittelu. Viestintäkoulutukseen on koulutuksissa käytetty useimmiten 1–3 tuntia ja esiintymisen harjoitteluun hieman enemmän, keskimäärin 6 tuntia. Joihinkin koulutuksiin on saattanut kuulua myös ryhmätoimintaan liittyvää sisältöä. Koska on ilmeistä, että kokemusasiantuntijuuden koulutukselle ei vielä ole kansallisesti harmonisoituja koulutusstandardeja, tämä ymmärrettävästi herättää myös kysymyksen siitä, mitä oikeastaan on kokemusosaamisessa tarvittava ja arvostettava asiantuntijuus – tai vähintäänkin vaadittava asiantuntijuus? Ja kuka sen määrittelee?

Kokemusasiantuntijana toimivat ovat itse toivoneet selkeää koulutusta, joka erottaa heidät muista samankaltaisten kokemusten läpikäyneistä ja antaa hyvät valmiudet tehtävässä toimimiseen (esim. Jones, 2018). Tätä on peräänkuulutettu myös kokemusasiantuntijuudesta käytävässä yleisessä keskustelussa. Tulevaisuudessa koulutusta tullaan todennäköisesti yhtenäistämään sekä laajuuden että sisältöjen suhteen. Vuoden 2019 alusta kokemusasiantuntijana ja vertaisena toimiminen on jo hyväksytty Kasvatus- ja ohjausalan ammattitutkinnon valinnaiseksi osaksi. Kokemusasiantuntijuuskoulutusta yhtenäistettäessä on viimeistään nyt herättävä siihen, että koulutuksessa tulisi olla merkittävä rooli myös viestinnän asiantuntijoilla. Kokemustieto on arvokasta, ja sen tarkoituksenmukainen hyödyntäminen edellyttää hyvää viestintäosaamista, jota voidaan edistää tutkittuun tietoon perustuvalla laadukkaalla viestintäkoulutuksella. Parhaimmillaan viestintäkoulutus antaa asiantuntijoille hyvät edellytykset toimia tehtävässään palveluiden kehittäjinä, ihmisten ymmärryksen lisääjinä sekä toivon antajina muille saman kokeneille. Viestintäkoulutuksen tarjoaminen on myös kokemusasiantuntijakoulutusta järjestäville tahoille erinomainen mahdollisuus osoittaa kokemukseen perustuvan asiantuntijuuden arvostusta sekä edistää sen monipuolista hyödyntämistä terveydenhuollon palvelujen kehittämisessä.

Maija Gerlander

Maija Gerlander, FT

Yliopistonopettaja

Jyväskylän yliopisto

Maija Peltola

Maija Peltola, FM

Väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

Kirjallisuus

Alkoholisti, maahanmuuttaja, raiskattu ja perheeseensä väsynyt – kokemusasiantuntija maksaa osaamisestaan kovan hinnan. Yle. Julkaistu 25.9.2018. Viitattu 3.11.2019. https://yle.fi/uutiset/3-10403431

Hietala, O. & Rissanen, P. 2015. Opas kokemusasiantuntijatoiminnasta. Kuntoutussäätiö ja Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki: Unigrafia. https://kuntoutussaatio.fi/files/1944/kokemusasiantuntija-opas.pdf

Hirschovits-Gerz, T., Sihvo, S., Karjalainen, J. & Nurmela, A. 2019. Kokemusasiantuntijuus Suomessa: Selvitys kokemusasiantuntijakoulutuksen ja -toiminnan käytännöistä. THL:n Työpaperi nro 17. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-354-0

Jones, M. 2018. Kokemustiedon määritykset ja käyttö julkisen terveydenhuollon kontekstissa. Teoksessa J. Toikkanen & I. A. Virtanen (toim.), Kokemuksen tutkimus VI. Kokemuksen käsite ja käyttö. Rovaniemi: Lapland University Press, 169–190.

PUHEVIESTINNÄN HISTORIASTA KOHTI ALAN TULEVAISUUTTA

Posted on by 0 comment
Pekka Isotalus

Nyt, kun puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos täyttää kolmekymmentä vuotta, on tieteenalamme jonkinasteisessa identiteettikriisissä – halusimme sitä tai emme. Kolmenkympin kriisi tosin voi olla myös normaali kehitysvaihe.

Identiteettikriisi kumpuaa kysymyksestä, millaisia viestijöitä olemme, kun emme ole enää puheviestijöitä. Ensi kesän jälkeen suomalaisissa yliopistoissa ei enää opiskella puheviestintää pääaineena, vaan oppiaineen nimi on viestintä.

Identiteettikriisi voi olla hyvinkin myönteinen asia. Se on hetki, jolloin on pakko pysähtyä miettimään perusasioita – mikä on tieteenalamme ydintä? Kriisi voi olla myös kehittymisen paikka. Se on ajankohta, jolloin on syytä suunnata katse tulevaan.

Tällaisessa tilanteessa sekä Prologos että alan opetus ja tutkimus joutuvat sanoittamaan uudestaan sitä, mitä alallamme tarkastellaan ja mihin se fokusoituu. Joudumme etsimään uusia ilmaisuja sille, mikä sitoo meitä yhteen ja samalla erottaa meidät muista viestintätieteistä.

On siis hyvä hetki pohtia, mikä on alallamme teoreettinen perusta, jolle tulevaisuuden voi rakentaa. Lienee selvää, että tieteenalamme keskittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen viestintätieteellisestä näkökulmasta. Mutta miten muuten sitä voisi rajata?

Aino Sallinen, alamme ensimmäinen tohtori ja professori Suomessa, piti juhlapuheen Prologoksen 30-vuotisjuhlan illallisella. Puheessaan hän muistutti alamme perinteistä. Myös omasta mielestäni on hyvä katsoa historiaan, kun suuntaamme katseen tulevaan.

Retoriikasta vuorovaikutukseen

Tieteenalamme juuret ovat retoriikassa. Retoriikan traditio näkyy monella tavalla alamme opetuksessa ja etenkin tutkimuksessa. Mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että alamme asiantuntijat myös tulevaisuudessa hallitsevan retoriikan perusteet. Onkin ollut huvittavaa välillä havaita, kuinka esimerkiksi someviestinnän luotettavuudesta tai kiinnostavuudesta tehdään havaintoja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kaikille retoriikan alkeet hallitseville.

Onkin ollut huvittavaa välillä havaita, kuinka esimerkiksi someviestinnän luotettavuudesta tai kiinnostavuudesta tehdään havaintoja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kaikille retoriikan alkeet hallitseville.

Nykyinen puheviestinnän opetus Suomessa on jatkumoa 1800-luvun lopulla alkaneelle lausunnan, äänenkäytön ja puhetaidon opetukselle. Lausunnan ja äänenkäytön opetus on karsiutunut vuosien varrella lähes kokonaan tieteenalaltamme, mutta aina voi kysyä onko tämä pelkästään hyvä asia. Jos olemme ihmisten vuorovaikutuksen asiantuntijoita, niin meillä pitäisi varmaan olla ymmärrystä myös ihmisäänen vaikutuksista.

Puhetaidon perinne sen sijaan näkyy edelleen, ja puhetaidon opetuksesta alamme alkoi kehittyä myös Yhdysvalloissa. Puhetaito-termi on opetuksesta lähes kadonnut ja nykyisin puhutaan esiintymisestä. Esiintyminen on aina ollut alallamme keskeinen taito-opetuksen alue, mutta tutkimuksessa se on jäänyt varsin vähälle huomiolle. On kuitenkin ollut selviö, että alamme asiantuntijat hallitsevat esiintymisen teoreettisen perusteet. Jatkossakaan mikään muu tieteenala ei tarkastele esiintymistä yhtä monipuolisesti. Esiintymisen teoria on keskeistä myös esimerkiksi vaikutelmien hallinnassa tai brändin rakentamisessa.

Prologos30 some

Vuorovaikutuksen näkökulman vahvistuminen tieteenalalla alkoi 1960-luvulla. Tämä tarkoitti nimenomaan interpersoonalisen viestinnän ja ryhmäviestinnän tutkimuksen kehittymistä. Oman näkemykseni mukaan Suomessa vuorovaikutuksen näkökulma jyräsi esiintymisen valta-aseman alallamme 1990-luvulla.

Kansainvälisessä tutkimuksessa ryhmäviestintä on ollut jo pitkään poissa muodissa, mutta Suomessa aihealue on nykyisin yllättävän suosittu tutkimuskohde, mikä on erinomaista. Keskeisin teoreettinen perusta puheviestinnällä on ollut – ja on mielestäni edelleen – interpersonaalisessa viestinnässä. Interpersonaalisen viestinnän osalta tutkimuksemme liittyy hyvin alan ajankohtaiseen, kansainväliseen teoreettiseen keskusteluun, vaikka varsin kapeasti.

Pirstaleisuus uhkana

Kansainvälisesti on jo 1980-luvulta keskusteltu alamme pirstaleisuudesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että viestinnän tutkimus ja opetus jakaantuu yhä pienempiin osa-alueisiin kuten terveysviestintä, perheviestinä, poliittinen viestintä, johtamisviestintä ja teknologiavälitteinen viestintä. Näistä osa-alueista on tullut yhä itsenäisempiä kuppikuntia, jotka tuntevat huonosti toistensa tutkimuksia, teorioita tai julkaisuja.

Vaarana tällaisessa kehityksessä on, että ei nähdä metsää puilta eli sitä, mikä on yhteistä ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Tällaisesta kapeasta osa-alueesta tulee helposti myös keskeinen identiteetti, joka korvaa laajemman tieteenalapohjaisen identiteetin, jos se ei ole selkeä. Yhteisen kivijalan miettiminen ei siis ole turhaa.

Mielestäni tässä tilanteessa onkin syytä suunnata katse taakse päin, jotta näkisi paremmin eteen päin. Tällöin ei ole myöskään vain uusimpien trendien vietävissä. Näkisin siis historiaan katsoessani, että alamme keskiössä vastaisuudessakin ovat esiintyminen (ml. retoriikka), ryhmäviestintä ja interpersonaalinen viestintä. Näitä viestinnän tasoja on syytä tarkastella kaikissa nykyisissä konteksteissa ja tutkia, miten ne liittyvät yhteiskunnassa pinnalla oleviin ilmiöihin kuten vaikkapa hyvinvointiin, yksinäisyyteen, työelämän muutokseen, yhteiskunnalliseen vastakkainasetteluun, teknologiseen kehitykseen, tekoälyyn, pakolaisuuteen tai ilmastonmuutokseen.

Pekka Isotalus

Pekka Isotalus
Puheviestinnän professori
Tampereen yliopisto

TIEDON RAKENTUMISESTA

Posted on by 0 comment
Leena Mikkola (Kuva: Pertti Snellman)

Kun toimin Prologoksen puheenjohtajana 2001-2004, valmistelimme julkaisutoiminnan käynnistämistä Prologissa. Tuolloin koimme tärkeäksi, että tieteellisellä yhdistyksellä on tieteellistä julkaisutoimintaa. Se johti Prologoksen myös Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan jäsenyyteen. Viidessätoista vuodessa maailma on muuttunut paljon. Prologoksen ja Prologin rooli (puhe)viestinnän tutkijayhteisössä on kuitenkin tärkeä.

Prologos30 some

Miten tieteellinen tieto syntyy?

Meneillään oleva vuoden aikana olen toimittanut ja kirjoittanut työyhteisön viestintää tarkastelevaa teosta yhdessä professori Maarit Valon kanssa. Projekti on ollut äärettömän antoisa. Sen edetessä olen useaan kertaan huomannut pohtivani, kuinka monimuotoista osaamista tieteellisen tiedon tuottaminen ja sen esittäminen erilaisille yleisöille vaatii. Olen myös monesti havahtunut ajatukseen siitä, kuinka tieteellinen tieto syntyy moninaisessa vuorovaikutuksessa.

Koska olen kirjaa tehdessämme paitsi toimittanut myös kirjoittanut, olen lukenut lyhyessä ajassa useita referee-arvioita teksteistäni. Kuinkahan moni tutkija ajattelee saamiaan referee-lausuntoja ilona ja etuoikeutena keskustella ajatuksistaan? Toki minullekin on vuosien varrella osunut joitain nälväisyjä ja huteja. Yhdessä lausunnossa kritisoitiin kongressipaperiani turhan pienestä Irlannin koululaitoksesta kerätystä aineistosta. Lausunto oli hämmentävä ennen muuta siksi, ettei ehdottamani paperi ollut empiirinen saati irlantilainen.

Useimmiten saamani lausunnot ovat olleet erinomaisia. Tämä ei tarkoita sitä, että käsikirjoitukset olisivat erinomaisia olleet. Sen sijaan, lausunnot ovat olleet asian ytimeen osuvia, oivaltavia, rakentavia ja rohkaisevia. Hyvin kirjoitettua ja argumentoitua lausuntoa on ilo lukea silloinkin, kun siinä esitetään tiukkaa kritiikkiä ja todetaan puutteita. Ne auttavat ajattelemaan ja kirjoittamaan selkeämmin ja perustellummin: Tuota Irlanti-lausuntoa lukuun ottamatta jokainen saamani lausunto on nostanut tuottamani tiedon laatua.

Minunko tuottamani tieto?

Meneillään olevassa kirjaprojektissa ja yhteiskirjoittamieni artikkeleiden myötä olen nähnyt jälleen konkreettisesti sen, kuinka artikkeli syntyy tieteellisessä keskustelussa – kirjoittajien, toimittajien, toimituskuntien ja arvioijien yhteistyössä. Idea voi olla minun, mutta ilman ympäröivää yhteisöä tietoa – siis ymmärtämistä – ei rakennu. Kaikki käynnistyy jo olemassa olevista teksteistä, jotka perustuvat aiempaan tutkimukseen ja teoreettisiin oletuksiin. Aiempi tutkimus herättää innostusta ja vastalauseita, tarpeen ajatella ja halun osallistua keskusteluun. Tutkimus- ja kirjoitusprosessiin osallistuvat monet kollegat, jotka tukevat ja haastavat ajattelua ja joiden kanssa pysähtyy niin väittelemään kuin hehkuttamaankin.

Aiempi tutkimus herättää innostusta ja vastalauseita, tarpeen ajatella ja halun osallistua keskusteluun.

Tutkimustiedon rakentamisessa on keskeistä, että tutkijat ovat valmiita antamaan asiantuntijuutensa toisten tutkijoiden käyttöön. On sykähdyttävää, kuinka monet asiantuntijat ovat halukkaita antamaan panoksensa tiedon rakentamiseen. Tänä vuonna toimittajan roolissa olen ihastellut monia näkemyksellisiä lausuntoja. Olen myös ajautunut pohtimaan, kuinka referee-lausuntoja pitäisi oikeastaan lukea: on eri asia ajatella niitä arvioivana puheenvuoroina keskustelussa kuin palautteena omasta suorituksestaan.

Jotkut artikkelit käyvät läpi pitkänkin kirjoitusprosessin ja siten vuoropuhelun toimittajien ja arvioijien kanssa. Joskus alkuperäinen ajatus tuntuu muuttuvan matkalla. Artikkeliin tulee lisänneeksi tämän ja poistaneeksi tuon, ja tutkijana voi tulla pohtineeksi sitäkin, onko julkaistu artikkeli lopulta parempi kuin alkuperäinen. Ainakin se on paljon punnitumpi, läpiajateltu ja toki erilainen, mutta sanoisin kyllä, että se on myös parempi. Tieteellisen tiedon rakentuminen on yhteisön työtä. Viestinnän tutkijoina ja osaajina meidän – jos kenen – pitäisi tämä tunnistaa ja muistaa.

Tiedon yleisöt

Tiedeyhteisössä rakentuvalla tieteellisellä tiedolla on itseisarvo, ja sen ensisijainen yleisö on tiedeyhteisö. Kun tieteellinen artikkeli julkaistaan, alkaa tiedeyhteisössä varsinainen keskustelu tutkitun tiedon painoarvon punnitsemiseksi. Kun Prologin toiminta käynnistettiin vuonna 2005, haluttiin luoda julkaisukanava kotimaiselle puheviestinnän tutkimukselle. Tämä tehtävä Prologilla on edelleen. Olemme osa kansainvälistä tutkijayhteisöä, jonka rinnalla Prologi toimii kotimaisen keskustelun paikkana.

Tieteellistä tietoa tarvitsevat myös tiedon soveltajat eli viestinnän ammattilaiset kuten asiantuntijat, opettajat ja kehittäjät sekä suuri yleisö. Prologi täyttääkin täydennyskoulutustehtävää puheviestinnän ja viestinnän maistereiden joukossa ja sivistystehtävää tuottamalla tieteellistä tietoa suomalaisista aineistoista suomalaiseen yhteiskuntaan.

***
Toimittajan työ on tarkoittanut teoksen juonen rakentamista. Se on ollut useita kommenttikierroksia ja keskustelua kirjoittajien kanssa, se on ollut huomion kiinnittämistä isoihin linjoihin ja yksityiskohtien hiomista. Näin siksi, että tutkimustiedon käyttäjät saisivat juuri sen tiedon, jota he tarvitsevat. Tieteellinen tieto rakennetaan vuorovaikutuksessa. Kun lukija astuu mukaan, on hänellä oikeus lukea, mitä tiedetään, mutta myös kuulla, mikä on tutkijan näkemys asiasta.

Leena Mikkola (Kuva: Pertti Snellman)

Leena Mikkola (©Pertti Snellman)

Leena Mikkola on viestinnän yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistosta. Hänen Maarit Valon kanssa toimittamansa teos Workplace Communication ilmestyy joulukuussa (kustantajana tiedekustantaja Routledge). Mikkola on toiminut Prologoksen puheenjohtajana vuosina 2001-2004, sekä varapuheenjohtajana ja tiedottajana. Hän on ollut Prologin toimituskunnassa useaan otteeseen, päätoimittajana hän toimi 2013-2014.

VIESTINNÄN OPISKELIJAN TIE KOHTI AMMATILLISTA IDENTITEETTIÄ

Posted on by 0 comment
Ilona Reinikainen

Luin kesällä Helsingin Sanomista Viesti ry:n toiminnanjohtaja Siina Revon mielipidetekstin ”Ihmiset tahtoonsa taivutteleva manipuloija voi käyttää viestinnän keinoja, mutta viestinnän ammattilainen hän ei ole” (Helsingin Sanomat 4.8.2019). Tekstissään Repo ottaa kantaa siihen, kuinka viestinnän ammattilainen ei ole vain taitava puhuja tai sosiaalisen median käyttäjä, eikä varsinkaan manipulaation tai propagandan hyödyntäjä. Sen sijaan Repo korostaa, että vaikka joku voi hyödyntää viestinnän ja vaikuttamisen keinoja, se ei tee hänestä viestinnän ammattilaista.

Puheviestinnän opiskelijana kiinnitin tietenkin huomioni Revon kirjoitukseen. Opiskelijana kuulen silloin tällöin puhuttavan siitä, kuinka viestinnän ammattilaisten tulee vaalia asemaansa asiantuntijana. Kuten Viesti ry:n slogan kuuluu: ”Kaikki viestivät, harva on ammattilainen.” Viestintä ja vuorovaikutus ovat osa kaikkien elämää. Viestiä voi myös teknologiavälitteisesti ja jatkuvasti esimerkiksi WhatsAppin kautta. Lisäksi maailmassa, jossa lähes kuka tahansa voi twiitata, perustaa blogin tai videoblogin ja lisäksi tienata näillä tavoilla, myös näkemys viestinnän ammattimaisuudesta on hämärtynyt. Vaikka viestinnän alalla voi työskennellä jos jonkin näköisissä tehtävissä, viestinnän asiantuntijuus ja ammattilaisuus vaativat korkeakoulutusta ja ammattitaitoa.

Viestinnän asiantuntija ei ole suojattu ammattinimike, kuten lääkäri tai lähihoitaja. Siitä syystä on erityisen tärkeää, että alan ammattilaiset kantavat vastuun asiantuntijuutensa ja ammattitaitonsa korostamisesta ja vaalivat sitä sekä työelämässään että arjessaan.

 

Mitä sitten on ammatillinen identiteetti?

Taustatutkimusta tehdessäni törmäsin toistuvasti Kansanvalistusseuran ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseuran julkaisuun ”Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu” (Eteläpelto & Onnismaa (toim.), 2006). Teoksessa Eteläpelto ja Vähäsantanen määrittelevät ammatillisen identiteetin elämänhistoriaan perustuvana käsityksenä itsestä ammatillisena toimijana (2006, 26). Viestinnän näkökulmasta kirjoittajien seuraava huomio on erityisen kiinnostava:

”Työelämän käytännöt kuitenkin osoittavat, että työntekijän käsitykset itsestä suhteessa työhön ja ammattiin ovat entistä tärkeämpiä. Palkkatyö on yhä yrittäjämäisempää, mikä edellyttää yksilöllisesti rakentuvaa ammatillista identiteettiä ja aktiivista toimijuutta. Oman osaamisen esittämistä ja arvioimista koskevia käytäntöjä on lisäksi otettu laajasti käyttöön, joten työntekijältä vaaditaan oman osaamisen tunnistamista, näkyväksi tekemistä ja markkinointia.” (Mts., 27.)

Niinhän se on: ei riitä, että osaat jotain, vaan sinun tulee myös todistaa se. Ensin osaaminen tulee tunnistaa, sitten tehdä se näkyväksi myös muille ja lopulta markkinoida omaa osaamista mahdollisimman hyödyllisillä tavoilla. Tästä voi päätellä, ettei prosessi ole mahdollinen, jos läheistä suhdetta omaan ammatti-identiteettiin ei ole. Itse voisin tiivistää ammatti-identiteetin käsitteen omien tietojen ja taitojen aktiiviseen tiedostamiseen, sekä tavoitteeseen kehittää niitä osa-alueita, jotka vielä kaipaavat kehitystä. Tätä voi harjoitella jo opiskelujen aikana.

Ammatillinen identiteetti rakentuu jo opiskeluaikana

Opiskelijana saattaa välillä vaikuttaa siltä, että oppiminen on hidasta. Lukuvuoden lopuksi voi tuntua, ettei vuoden aikana ole tullut tehtyä muuta kuin tentittyä pari kirjaa, kirjoitettua pari esseetä ja istuttua luennoilla. Kun asiaa katsoo hieman laajemmin, voi nähdä, kuinka suuri haalitun tiedon määrä vuoden lopuksi onkaan. Aluksi monimutkaisilta tuntuneet käsitteet ja ilmiöt ovat nyt selkeämpinä pään sisällä ja ne muodostavat yhtenäisen teorioiden kokonaisuuden. Television vaalipaneelia seuratessa voi havaita itsestään uudenlaisen puolen, joka ei ainoastaan havainnoi keskustelijoiden argumentteja ja nonverbaalista viestintää entistä tarkemmin, vaan pystyy myös nimeämään tekijöitä, jotka tekevät yhdestä keskustelijasta vaikuttavamman kuin toisesta.

Palataan hieman Eteläpellon ja Vähäsantasen määritelmään ammatillisesta identiteetistä, jonka mukaan käsitys itsestä ammatillisena toimijana liittyy elämänhistoriaan. Elämänhistorialla kirjoittajat viittaavat siihen, kuinka myös menneillä tapahtumilla ja kokemuksilla on merkitystä ammatti-identiteetin rakentumiseen. Tästä voi päätellä, että se rakentuu jo opiskeluaikana. Se onkin luonnollista, sillä samalla kun opiskelijan tietämys alasta kasvaa opintojen aikana, myös käsitys itsestä suhteessa opittuihin asioihin kehittyy.

Miten opiskelija voi kehittää ammatti-identiteettiään?

On tietysti tärkeää tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa asioissa, joita työelämässä oletettavasti tulee tarvitsemaan. Jo se, että tunnistaa itsessään nämä eri puolet, kehittää itsetuntemusta ja ammatilliseen minään tutustumista. Sellaisia osa-alueita, joissa kokee jo olevansa hyvä, on mahdollista edistää entisestään.

Vahvuuksista voi pitkällä aikavälillä syntyä yksilöllisiä voimavaroja, jotka puolestaan auttavat ammatillisen identiteetin muodostumisessa ja ylläpitämisessä: missä juuri minä olen erityisen hyvä?  Heikkouksia puolestaan kannattaa tietenkin pyrkiä kehittämään. On helppoa ajatella, että heikkous kannattaisi hyväksyä asiana, jota ei vain osaa. Jos kyseisen kehityksen kohteen kuitenkin hyväksyy ja siinä koittaa tulla paremmaksi, voi aiemmasta heikkoudesta jonain päivänä tulla uusi vahvuus.

Monia viestinnän ammattilaisen mahdollisia työtehtäviä voi harjoitella jo opiskeluaikana. Yliopistossa vapaaehtois-, harrastus- ja järjestötoimintaarjoavat mahdollisuuden tutustua työyhteisön kaltaiseen ympäristöön, jolloin voi oppia uutta myös omasta käyttäytymisestä uudenlaisissa tehtävissä. Visuaalista silmää voi kehittää suunnittelemalla omasta Instagram-tilistä visuaalisesti miellyttävän tai ihan vain harjoittelemalla erilaisten kuvien tai videoiden tekoa, esimerkiksi mainosflaijereiden suunnittelulla tai koostevideoiden editoinnilla. Kirjoitustaitoa voi luonnollisesti harjoitella kirjoittamalla, mihin esimerkiksi yliopiston alla toimivat blogit ja muut julkaisut ovat hyvä alusta. Viestinnän opiskelijalle myös esiintymistilanteiden harjoittelu ja niihin totuttelu ovat valttia, jolloin erilaisiin esitelmä-, juonto- tai puhetilaisuuksiin kannattaa tarttua rohkeasti.

Lisäksi on selvää, että on myös hyödyllistä seurata oman alan ajankohtaisia aiheita. Tämä toteutuukin usein kuin itsestään, kun kiinnostusta ja motivaatiota alaa kohtaan löytyy. Viestintä on oiva esimerkki alasta, jossa kenellä tahansa on mahdollisuus tutustua ammattilaisten keskuudessa myllertäviin aiheisiin.  Viestinnän ammattilaisia tuntuu yhdistävän halukkuus nostaa tärkeitä aiheita julkisuuteen. Tämä näkyy alan blogeina, podcasteina ja konferensseina.

Ammatillinen identiteetti kehittyy jatkuvasti

Sekä opiskelijoiden että jo työelämään astuneiden on hyvä muistaa, että ammatti-identiteetti kehittyy jatkuvasti. Se kasvaa, muodostuu uudelleen ja rakentaa uusia ulottuvuuksia suhteessa uusiin tilanteisiin ja kokemuksiin, kuten uuteen työtehtävään tai työpaikkaan. Samalla ammatillinen identiteetti on myös jatkuvassa vuorovaikutuksessa yksilön muun minäkäsityksen kanssa, sillä sehän on vain osa ihmisen kokonaisvaltaista identiteettiä. (Eteläpelto & Onnismaa 2006, 26.) Valmista tulee tuskin koskaan, mutta eteenpäin voi aina mennä.

Viestinnän ammattilainen kykenee tarkastelemaan vuorovaikutustilanteita asiantuntevasta näkökulmasta, hänellä on myös työkaluja tarjota näkemyksiään toisille. Sen lisäksi että viestinnän asiantuntija voi työskennellä konsulttina tai opettajana, myös muissa tehtävissä pääsääntöisesti työskentelevä voi saada mahdollisuuden ohjata koulutuksia esimerkiksi oman työpaikan sisällä, tai tietylle ammattiryhmälle. Kouluttamisen lisäksi viestinnän ammattilainen voi työskennellä esimerkiksi markkinoinnin, sosiaalisen median, organisaatioviestinnän ja monien muiden osa-alueiden tehtävissä, jotka vaativat viestinnän asiantuntemusta.

Viestinnän ammattilainen kykenee tarkastelemaan vuorovaikutustilanteita asiantuntevasta näkökulmasta, hänellä on myös työkaluja tarjota näkemyksiään toisille.

Kuten aluksi totesin, viestinnän asiantuntijoilla on myös vastuu oman asiantuntijuutensa tuomisesta ilmi. Jos teräviä twiittejä viljeleviä tai vaikuttavia YouTube-videoita julkaisevaa henkilöä voidaan nimittää viestinnän asiantuntijaksi, todellisen alan ammattilaisen tulee nostaa esille omaa pätevyyttään kahta kovemmin. Viestinnän ammattilaisella on tarjottavanaan koulutusta, työkokemusta, tietoa teorioista, ilmiöistä ja tutkimuksista, sekä taitoa näiden yhdistymisestä omaan vuorovaikutusosaamiseen. Lähtökohdat yhteiskunnallisten aiheiden tarkastelulle ovat siis täysin erilaiset kuin muiden alojen edustajilla, sillä ne perustuvat nimenomaan viestinnän ammattitaitoon.

Opiskeluaika kannattaa käyttää hyödyksi. Uuden oppiminen vaatii usein myös mukavuusalueelta poistumista ja omien, usein vain pään sisällä piirrettyjen, rajojen rikkomista. Ideoimalla ja uskaltamalla kokeilla uusia juttuja voi löytää sellaisia puolia itsestään, joita ei aiemmin olisi uskonut olevan olemassakaan. Toisaalta opintojen aikana on ihanaa vain tankata mahdollisimman paljon tietoa itseensä ja nauttia matkasta kohti ammatillista minuutta.

Ilona Reinikainen

Ilona Reinikainen

Puheviestinnän kandidaattivaiheen opiskelija

Tampereen yliopisto

 

 

 

 

 

KIRJALLISUUS

Eteläpelto, A., Onnismaa, J. (toim.) (2006) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. Aikuiskasvatuksen vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura & Aikuiskasvatuksen tutkimusseura.

Eteläpelto, A. & Vähäsantanen, K. (2006) Ammatillinen identiteetti persoonallisena ja sosiaalisena konstruktiona. Teoksessa A. Eteläpelto & J. Onnismaa (toim.) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. Aikuiskasvatuksen vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura & Aikuiskasvatuksen tutkimusseura.

Repo, S. (2019) Ihmiset tahtoonsa taivutteleva manipuloija voi käyttää viestinnän keinoja, mutta viestinnän ammattilainen hän ei ole. Helsingin Sanomat. Julkaistu 4.8.2019. Noudettu 27.9.2019 [nettijulkaisu]. Saatavissa: https://www.hs.fi/paivanlehti/04082019/art-2000006193655.html

 

 

 

Social Media Icons Powered by Acurax Website Designing Company