Category Archives: teknologia

Blogitrilogian kolmas osa etäopetuksesta – aivomyrskystä uuteen normaaliin

Posted on by 2 comments

Kahdessa edellisessä ProBlogissa on käsitelty puheviestinnän verkko- ja etäopetusta. Lotta Kokkonen ja Jonna Koponen toivoivatkin edellisessä blogissa omakohtaisten kokemusten jakamista ja tähän toiveeseen tartuin. Kirjoitan Tampereen yliopiston Kielikeskuksen puheviestinnän opettajana kokemuksista ja havainnoista, joita olen etäopetuksesta viimeisten viikkojen aikana tehnyt.

Puheviestinnän opetus siirtyi etäopetettavaksi nopealla sykkeellä koronatilanteesta johtuen myös meillä Tampereen yliopistossa. Opettajalle, jonka opetus pohjautuu dialogisuuteen ja kasvokkain kohtaamiseen, ajatus etäopetuksesta aiheutti aluksi rajun aivomyrskyn, epätoivon ja ahdistuksen. Eniten riepoiteltavaksi joutui oma asenteeni puheviestinnän opettamisesta teknologiavälitteisesti.

Janne Niinivaara kirjoitti ProBlogissa opettajien oppimis- ja vuorovaikutuskäsityksistä verkko-opetuksessa. On helppo tunnistaa tekstiä lukiessa omia käsityksiään. Niinivaara kirjoitti, ettei etäopetus ole luokkahuoneopetuksen tuomista verkkoon. Sitä se ei todellakaan ole. Nimenomaan verkkopedagogiikan ymmärtäminen ja opetuksen suunnitteleminen on ollut itselle suurin oppimisen kohde. Asiasta on tehty tutkimusta, kirjoitettu oppaita ja vinkkilistoja, mutta omalle kohdalle, kuten varmasti monelle muullekin opettajalle, etäopetukseen siirtyminen tuli eteen niin nopeasti, ettei asiaa ehtinyt kunnolla opiskella. Oli kokeiltava onnistumisen ja erehtymisen kautta. Onneksi kaikkia kokeiluja ei tarvinnut itse tehdä. Apuna olivat ihanat kollegat, joiden kanssa harjoittelimme tekniikkaa ja jaoimme hyviä ja huonoja kokemuksia.

Etäopetusta suunnitellessani pohdin jatkuvasti, miten käyttää yhteinen aika mahdollisimman tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti? Kun oppimistavoite on selkeä, miten sinne verkko-opetuksessa kannattaa edetä? Mitä menetelmiä ja sovelluksia kannattaa milloinkin käyttää? Näiden pohdintojeni kanssa tuskin olen yksin, vaan moni meistä, jotka opettivat ensimmäistä kertaa etänä, miettivät samoja asioita.

Kokoan tähän seuraavaksi muutaman huomion, jonka tein etäopetuksen aikana.

1. Kasvokkain ehtii samassa ajassa enemmän kuin etänä

Ensimmäisen etäopetustapaamisen jälkeen huomasin, että kaikkeen menee enemmän aikaan teknologiavälitteisesti kuin kasvokkain. Keskustelut vievät enemmän aikaa, tekniikan kanssa on paikoitellen haasteita ja kaikenlaista säätämistä on paljon.

Etäopetukseen tuntuu pätevän periaate “vähemmän on enemmän”. Yhtä opetuskertaa ei kannata pumpata täyteen asioita. Mietin tarkkaan, mitä opiskelija opiskelee etukäteen itsenäisesti ja mihin panostamme yhteisissä tapaamisissa. Itsenäisesti opiskeltujen asioiden soveltaminen, harjoitteleminen ja syventäminen kannattaa tehdä etäopetustapaamisissa. Käänteinen oppiminen (flipped learning) sopii erinomaisesti etäopetukseen. (ks. Koponen 2019)

Hyvä suunnittelu ja sopiva määrä taukoja tekee etäopetussessioista toimivia. Taukojen ei tarvitse olla kovin pitkiä, mutta niitä on hyvä olla riittävästi. Ohjeistin opiskelijoita, että jokainen poistuu näytön äärestä tauon ajaksi, liikkuu ja tekee jotain muuta kuin tuijottaa ruutua. Teknologiavälitteisesti kuunteleminen vaatii erityistä keskittymistä ja sitä auttaa se, että antaa aivojen välillä levätä jossain muualla kuin ruudun ääressä.

2. Yhteinen työskentelytila verkossa

Muutaman opetuskerran jälkeen huomasin kaipaavani alustaa, johon voisin rakentaa näkyville koko opetuskerran ja josta löytyisi kaikki etäopetuksessa tarvitsemani yhteistyötä edistävät ja mahdollistavat sovellukset (kyselyt, äänestykset, tehtävänannot, kysymykset ja vastaukset, videot ja esitysmateriaali). Zoom on hyvä vuorovaikutuskanava etäopetukseen, mutta varsinainen yhteistyöalusta ei se (tai Teams) ole. Jos haluaa näyttää havaintomateriaaliksi rakennettua esitystä, täytyy jakaa oma näyttö. Chatin kautta opiskelijoille voi jakaa linkit eri yhteistyösovelluksiin kuten Padletiin, Mentimeteriin tai Flingaan sekä tehtävänannot Zoomin breakout roomsien pienryhmäkeskusteluihin. Tämä kaikki on kuitenkin kökköä ja aikaa vievää säätämistä. Välillä koin olevani kuin lennonjohtaja, joka yrittää pitää kaikki koneet ilmassa. On hirvittävä määrä asioista muistettavana ja hallittavana.

Kokeilin markkinointitarkoitukseen järjestetyssä etäfasilitointikoulutuksessa erään kaupallisen toimijan kehittämään yhteistyöalustaa, joka on suunniteltu suurtenkin ryhmien fasilitointiin ja koulutukseen. Tällöin opettajalta/kouluttajalta/fasilitoijalta ei vaadita kaikkien eri härpäkkeiden hallintaa, näytön ja linkkien jakamista ja eri nettisivuilta ja sovelluksista toiseen hyppimistä, vaan koko opetuskerran (ja miksei koko kurssinkin) saa suunniteltua yhteen paikkaan. Yhden osallistujille jaettavan linkin takaa löytyy verkkosivu, josta jokainen näkee päivän kulun, toiset osallistujat, tehtävät, kyselyt, videot, esitykset yms. Ja mikä parasta, kaikki keskustelut, ideat ja oivallukset, joita osallistujat sinne kirjoittavat jäävät sivustolle talteen. Näin niihin voi palata myöhemminkin.

Toivon, että saamme myös yliopistolle tällaisen alustan käyttöön. Moni yksittäinen, hyvä yhteistyösovellus on ilmainen tiettyyn pisteeseen asti. Tuskin yksikään opettaja on valmis maksamaan omasta pussistaan näiden sovellusten laajamittaisesta käytöstä.  Jos etäopetukseen halutaan panostaa, tarkoittaa se kunnon opetustilaa myös verkossa. Moodle ei tähän riitä.

3. Toimintatavoista sopiminen

Etuna omassa etäopetuksessani oli se, että olimme tavanneet opiskelijoiden kanssa kasvokkain ja he olivat jo jonkin verran tutustuneet toisiinsa. Vaikka toimintatavoista oli kurssilla jo sovittu, sovimme lisäksi teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen toimintatavat. Näin kaikille olisi selvää, miten etäopetustapaamisessa otetaan puheenvuoro, kuunnellaan, käytetään chatia tai toimitaan teknisissä ongelmatilanteissa. Päätimme, että pidämme lähtökohtaisesti videokuvan päällä. Läsnäolon tunteen, kuuntelemisen ja keskustelun seuraamisen ja siihen osallistumisen näkökulmista ratkaisu oli hyvä.

4. Hiljaisuuden sietäminen

Epävarmuutta aiheutti itselleni hiljaisuus ja nonverbaalisen palautteen vähäisyys, joita oli pakko opetella sietämään. Puheenvuoron ottaminen teknologiavälitteisesti on erilaista kuin kasvokkain ja hiljaisia hetkiä syntyy. Monella opiskelijalla voi olla kynnys osallistua koko ryhmän keskusteluun ja näytön taakse on helppo piiloutua.

Kasvokkaisopetuksessa opiskelijoiden aktivoiminen tuntuu helpommalta kuin etänä. Jos jokin kysymys ei saa ketään kommentoimaan, on helppo jakaa ryhmä keskustelua varten pareiksi tai pienryhmiksi ja koota lopuksi ajatukset. Teknologiavälitteisesti tämä vie enemmän aikaa ja on spontaanisti tehtynä kömpelömpää. Hyvä etukäteissuunnittelu auttaa usein taklaamaan tämänkin haasteen: mietin valmiiksi, mitkä keskustelut käydään pienryhmissä ja miten vastaukset lopuksi kootaan.

5. Opetuksen seuraamisen tekeminen helpoksi ja kiinnostavaksi

Kun opiskelijoiden huomio on pääosin näytössä, halusin panostaa kauniisiin ja kiinnostaviin dioihin. Powerpointin vääntäminen kyllästytti. Siispä kokeilin Canvaa. Sillä saa suhteellisen pienellä opettelulla kaunista jälkeä aikaiseksi. Canvailuni lähti välillä lapasesta ja huomasin toimivani oman elämäni graafikkona. Muutin mm. tehtävänantoja vanhoista mustavalkoisista Word-tiedostoista värikkäiksi, helppolukuisiksi ja visuaalisesti kiinnostaviksi.

Sain opiskelijoilta palautetta, että esimerkiksi Zoomin pienryhmissä on helpompi keskustella, kun keskustelua ohjaavat valmiit kysymykset tai runko. Vaikka opettajan saa paikalle kutsumalla, on silti sujuvampaa, että asiat on kirjoitettu kaikille näkyville esimerkiksi chatiin ja päästään kiinni nopeasti itse tehtävään.

Etänä väärinkäsityksiä on hankalampaa selvitellä kuin kasvokkain. Siksi yksinkertaiset ohjeet sanottuna ja kirjoitettuna, ohjeiden toisto sekä ymmärryksen varmistaminen kysymällä toimivat. Panostin yksinkertaisuuteen ja selkeyteen ohjeistuksissani, jotta opiskelijoiden on helppo keskittyä tehtävään.

6. Huomio relationaaliseen viestintään

Tein tietoisen valinnan, että jokaisen kurssitapaamisen alun käytän kuulumisten kysymiseen ja rentoon jutusteluun. Alun keskustelukierroksella tarkistin myös tekniikan toimivuuden mikkien ja kameroiden osalta ja kuulumiskierros viritti yhteisen tekemisen äärelle.

Alkukierros toimi kuin salaa myös supportiivisena tuokiona. Moni pystyi  samaistumaan toisten tunnelmiin, epävarmuuteen ja huoleen. Ja toisaalta pääsimme iloitsemaan hyvistäkin uutisista. Väitän näiden keskustelujen myös lohduttaneen, kannustaneen ja vahvistaneen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kysyin viimeisellä kerralla opiskelijoilta, mikä jäi kurssista päällimmäisenä mieleen? Padlettiin tuli monta vastausta, jossa nostettiin juuri tämä alkukierros esille. “Aloitukset parhaita, antoi läsnöolon tunteen.” “Videotapaamisten alussa käydyt fiiliskeskustelut.”

Kasvokkaisessa opetuksessa opiskelijoiden keskinäinen relationaalinen vuorovaikutus on helpompaa ja spontaanimpaa kuin teknologian välityksellä. Luentotauoilla on mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin kahvikuppi kädessä. Etänä spontaania jutustelua ei juuri opiskelijoiden välillä synny, ainakaan ryhmissä, joissa opiskelijat eivät tunne toisiaan kovin hyvin.

Pohdin, miten kevennän etäsessioita ja tuon mukaan suhdetason viestintää alkukierroksen lisäksi? Kasvokkaisissa opetustilanteissa esimerkiksi huumori syntyy usein jaetuissa hetkissä tilannesidonnaisesti. Näin etänä päädyin kertomaan omakohtaisia tarinoita humoristiseen sävyyn ja huolehdin siitä, että itse rakennan positiivista ilmapiiriä ryhmään.  Pyrin inhimilliseen ja sallivaan tunnelmaan, jotta kynnys osallistua keskusteluihin, tehtäviin ja harjoituksiin muodostuisi opiskelijoille mahdollisimman matalaksi.

Lopuksi

Vaikka olen huomannut innostuvani etäopetuksen kehittämisestä ja se alkaa tuntua uudelta normaalilta, tunnustan silti kaipaavani kasvokkaista kohtaamista opiskelijoiden kanssa. Sitä odottavaa tunnelmaa ennen opetuksen alkua, opiskelijoiden iloa ja puheensorinaa sekä tussitaulua, johon saan vanhalla kaunokirjoituksellani raapustettua tehtävänannot, ideat ja keskustelujen yhteenvedot näkyville.

Eeva Kaarne
Puheviestinnän yliopisto-opettaja
Tampereen yliopisto

opinsauna

Kirjoittajan perhe- ja etätyöelämän yhteensovittaminen etäkoululaisten kanssa eskaloitui siihen, että hän rakensi etätyötilat saunaan. Opinsaunasta käsin on löylytetty kolme Asiantuntijan puheviestintä ja vuorovaikutus -kurssillista opiskelijoita Zoomin välityksellä neljän viikon ajan. 

 

 

Lähteet

Kokkonen, L. & Koponen, J. 2020. Vuorovaikutusosaamisen etäopetus – kokemuksia kentältä. ProBlogi-kirjoitus: http://prologos.fi/vuorovaikutusosaamisen-etaopetus-kokemuksia-kentalta/

Koponen, J. (2019). The flipped classroom approach for teaching cross-cultural communication to millenials. Journal of Teaching in International Business, 30(2), 102-124.

Niinivaara, J. (2020). Verkko-opetus haastaa näkökulmien tuuletukseen. ProBlogi-kirjoitus:  http://prologos.fi/verkko-opetus-haastaa-nakokulmien-tuulettamiseen/

Verkko-opetus haastaa näkökulmien tuulettamiseen

Posted on by 0 comment

Kuukauden sisällä Suomi on muiden maiden mukana siirtynyt digitaaliseen maailmaan, ainakin tietotyön ja opetuksen osalta. Media, niin perinteinen kuin sosiaalinenkin, pursuaa vinkkejä ja näkökulmia – jopa avunhuutoja – siitä, miten etäopetus ja -työ kannattaa järjestää, ja miten siihen tulee suhtautua. Tässä blogikirjoituksessa keskityn pohtimaan aikuisten opettamista uudessa tilanteessa, erityisesti yliopistokontekstissa.

Itseäni kuluneet viikot ovat työllistäneet runsaasti osittain siksi, että osaltani vastaan kielikeskusopetuksen oppimisympäristöjen kehittämisestä sekä opettajien digitaalisen osaamisen tuesta ja kehittämisestä. Jotta lähtökohtani olisi täysin kirkas, korostan, ettei tuota työtä tee kukaan yksin, vaan sitä tehdään sekä  yhteisöllisesti että jokaisen yksittäisen autonomisen opettajan ammattitaitoon nojaten.

Vaikka opetuksen monimuotoistuminen ja digiloikka eivät ole uusia asioita, vavahdutti tämä pakon alla tehty äkkisiirtyminen koko opetuskenttää. Huomionarvoista on, että toiset opettajat vaikuttavat jatkavan nikottelematta opetuksensa suunnittelua ja toteutusta verkkoympäristöissä, kun toiset ovat isojen kulttuurimuutosten edessä. En väheksy teknisen osaamisen enkä kotoa löydettävien laitteiden tärkeyttä, mutta en nyt keskity niihin. Sen sijaan tämä kehittynyt tilanne on saanut minut pohtimaan, millä tavalla suhtautuvalla opettajalla on parhaat mahdollisuudet suoriutua linjakkaasti tästä pakkoloikasta.

Millaiset käsitykset oppimisesta ja vuorovaikutuksesta vaikuttavat ajatteluni pohjalla?

Digitaalisuus sekä verkko- ja etäopetus herättävät voimakkaita asenteita ja tunteita ammattipedagogeissa. Itsekin olen tarkastellut opettajien kokemuksia digitaalisesta (viestintä- ja kielten)opetuksesta ja havainnut, että opettajien keskuudessa vallitsee hyvin eriäviä käsityksiä verkkovälitteisen oppimisen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksista ja luonteesta (kts. Niinivaara & Vaattovaara, 2018; Niinivaara, 2018). Ei ole tavaton näkemys, etteivät esimerkiksi suullinen viestintä tai vuorovaikutus sinänsä sovellu verkkoympäristöihin. Syksyllä 2016 jäin erään seminaarin kahvitauolla hiljaa mietteisiini, kun puheviestinnän opettajaporukalla hieman naureskellen todettiin että ”no esiintymistä ei voi verkkokurssilla opettaa, se on vissi”.

Tilanne lienee nyt maassamme se, ettei täältä kevään jälkeen löydy montakaan opettajaa, jolla ei olisi etäopetuskokemusta. Kun emme enää valitse menetelmää mieltymyksen tai pedagogisen paradigman valossa, vaan pakosta, onkin entistä tärkeämpää kysyä, mitä verkkovuorovaikutus ja -oppiminen oikeastaan ovatkaan. Miksi ne ovat toisille haasteita, tai jopa lähtökohtaisesi mahdottomia asioita, ja toisille itsestään selviä ja suotavia?

Verkko-opetukseen siirtyminen on pakottanut monet pedagogit kysymään itseltään ja toisiltaan: miten opetukseni taipuu etäopetukseksi? Reitti oikeaan vastaukseen löytyy nähdäkseni kahden muun kysymyksen kautta. Ensimmäinen kuuluu: onko verkko-opetuksen oltava lähiopetukseni verkkoversio? Ja toinen kysymys kuuluu, miten oikeasti ymmärrän oppimisen ja vuorovaikutuksen?

Aloitan ensimmäisestä kysymyksestä. Etäopetusloikan keskellä on hyvä ymmärtää, ettei lähiopetuksen muuttaminen etäopetukseksi tarkoita sitä, että oppitunnit tapahtuisivat videoneuvotteluissa tunti tunnilta, luokkahuonetilannetta simuloiden. Tämä näkökulma on noussut jo paljon esille. Muun muassa Janne Matikainen korosti hiljattain käytännönläheisesti, ettei etäopetus ole lähiopetusta etänä, vaan verkkokurssi tulee rakentaa toisenlaisista pedagogisen suunnittelun lähtökohdista, esimerkiksi ajan ja rytmityksen suhteen (Matikainen, 2020). Tämä on näkökulma, joka joko on helppo ymmärtää tai ei. Jos näkökulma on vieras, siirrytäänkin toiseen kysymykseen.

Pedagogisessa, tai yleisesti ihmissuhdetyössä, toimintaamme vaikuttavat monet käsitykset, kuten vuorovaikutus-, oppimis- ja pohjimmiltaan ihmiskäsitys. Nämä käsitykset voivat olla piiloisia tai tiedostettuja, mutta yhtä lailla ne ovat olennaisia. Kun vuorovaikutuksen ja opetuksen muodot kokevat nyt radikaalejakin muutoksia, on hedelmällistä tarkastella omia käsityksiään.

Me olemme monissa asioissa käsitystemme ja kokemustemme summia. Käsitykset muuttuvat normeiksi ja toiminnaksi, ja siksi niistä on joskus vaikea luopua tai nähdä arvoa toisenlaisessa. Opettajien opetuskäsityksiä on tarkastelu muun muassa jakamalle ne sisältölähtöisiin ja oppimislähtöisiin (Postareff, Lindblom-Ylänne & Nevgi, 2009, 46). Ensiksi mainitulle lähestymistavalle on tyypillistä sisältöjen korostuminen, opettajan auktoriteetti, oppiaineen ja tieteenalalle tyypilliset opetustraditiot sekä muistamista korostava oppimiskäsitys. Jälkimmäiselle, eri oppimislähtöiselle lähestymistavalle, keskeisiä ovat puolestaan opiskelijoiden aktiivisen oppimisen korostaminen, oppimisen mahdollistaminen, opiskelijan oivallus, kontekstisidonnaiset opetusmenetelmät sekä ymmärrystä korostava oppimiskäsitys. (Mts. 46-49.) Kielikeskuskontekstissa Vaattovaara (2016) selvitti kieltenopettajien kielikäsityksiä (monologinen ja dialoginen) ja niiden yhteyttä oppimiskäsitykseen ja havaitsi, että rakennejärjestelmää ja kielioppia korostavilla opettajilla on taipumusta opettajajohtoisuuteen ja sisältöpainotteisuuteen. Opiskelijoiden omien tavoitteiden asettaminen etusijalle näyttäisi olevan puolestaan yhteydessä dialogiseen kielikäsitykseen, ja jopa mahdollisesti edellyttävän sitä. (Vaattovaara, 2016.)

Asenteita ja käsityksiä meillä on myös teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta. Jo kotimainenkin viestintätieteellinen tutkimus tarjoaa laajasti näkemyksiä siitä, miten digitaalisissa ympäristöissä viestintä on joskus erilaista, mutta myös tehokasta, arvokasta ja ihmissuhteita ylläpitävää (kts. esim. Sivunen, 2007; Siitonen, 2007; Raappana, 2018).

Lopulta kysymykset siitä, miksi me toimimme niin kuin toimimme, voidaan palauttaa filosofisena kysymyksenä käsitykseen ihmisyydestä. Perttulan (2012) mukaan tietoisesti tai tiedostamatta muodostamamme ihmiskäsitys motivoi toimintaamme ja arvojamme. Toimimme itse myös mallina itsellemme muista ihmisistä ja sen perusteella arvioimme ja kehitämme toimintaamme.

Ajattele kuin opiskelija

Uskallan esittää, että osa ongelmaa digi- ja etäopetukseen siirtymisessä saattavat olla juurtuneet, mutta myös piiloiset käsitykset siitä, millaista opetuksen tulisi olla ja millaista on arvokas vuorovaikutus. Esteiden ja haasteiden takana vaikuttanevat käsitykset itsestämme ja muista toimijoina, ja käsitykset eivät murru, jos niitä ei kohtaa.

Esitänkin, että parhaiten tilanteen hoitaa opettaja, joka ei keskity simuloimaan omaa toimintaansa luokkahuoneessa verkossa, vaan rakentaa verkon välityksellä tapahtuvan opetuksen opiskelijan tekemiseen vahvasti samaistuen. Fokus siirtyy opettajan toiminnasta opiskelijan toimintaan (ks. Biggs & Tang, 2011).  Toisin sanoen opetuksen ja vuorovaikutuksen lähtökohdaksi suunnittelussa ei voi ottaa sitä, mitä opettaja sanoo tai tekee missäkin vaiheessa, vaan polku on rakennettava opiskelijan lähtökohdista. Luokkahuoneeseen suunnitellut aikataulut ja opiskelijaryhmien koot eivät aina toimi samalla logiikalla verkossa, aika harvoin itse asiassa. Onkin syytä kysyä, miten käytettävissä oleva aika tulee hyödyntää. Millaista tietoa tarvitaan missäkin kohtaa? Miten videoyhteydellä käydyt, sinällään sangen kuormittavat, kohtaamisen hetket hyödynnetään mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti? Minkä kokoisille ryhmille, ja kuinka usein, opettaja on kasvokkain läsnä? Miten muuten opettaja voi olla läsnä ja olemassa opiskelijoille? Miten opiskelijat voivat tukea toisiaan? Ja ennen kaikkea: miten oppiminen etenee opiskelijan näkökulmasta, millaista ymmärrystä missäkin kohtaa halutaan kehittyvän?

Lopuksi haluan muistuttaa, että vaihtoehtoja on useita. Samaan maaliin pääsee eri vauhdilla ja eri tekniikoilla. Verkossakin saa erehtyä ja epäonnistua ja nauraa. Mutta kun näkökulman muistaa pitää yksilön oppimisessa, ja viestiä tavoitteista ja sen perustella tehdyistä valinnoista ponnekkaasti, ollaan jo melkein perillä.

Janne NiinivaaraJanne Niinivaara blogiin
Oppimisympäristö- ja viestintäasiantuntija
Puheviestinnän opettaja
Helsingin yliopiston kielikeskus
Väitöskirjatutkija, Lapin yliopisto
Prologos ry:n sihteeri

 

 

 

Kirjallisuus

Biggs, J. & Tang. K. 2011. Teaching for quality learning – What the student does. Maidenhead: McGraw-Hill Education.

Matikainen, J. (2020). Etäopetus ei ole lähiopetusta etänä. Haettu 9.4.2020 https://jannematikainen.wordpress.com/2020/03/23/etaopetus-ei-ole-lahiopetusta-etana/

Niinivaara, J. (2018). Oppimisympäristöt opettajien ja opiskelijoiden silmin. Developing Feedback and Assessment Practices in Language Teaching.(Language Centre Publications 7). Helsinki: The University of Helsinki Language Centre.

Niinivaara, j & Vaattovaara, J. (2018) Learners’ and teachers’ voices in developing digital language learning environments: insights from a survey. Language Learning in Higher Education. 8, 1, p. 133-156

Perttula, J. (2012). Itsensä johtaminen. Teoksessa J. Perttula & A. Syväjärvi (toim.), Johtamisen psykologia. Ihmisten johtaminen muuttuvassa työelämässä (s. 123–156). Jyväskylä: PS-kustannus.

Postareff, L., Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi: A. (2009) Yliopisto-opettajien opetukselliset lähestymistavat ja yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuus. Teoksessa S. Lindblom-Ylänne & A. Nevgi (toim.), Yliopisto-opettajan käsikirja (s. 46-67). (1.painos). Helsinki: WSOY

Raappana, M. (2018). Onnistuminen työelämän tiimeissä. JYU Dissertations 18. Jyväskylän yliopisto.

Siitonen, M. (2007). Social interaction in online multiplayer communities. Jyväskylä studies in humanities 74. Jyväskylän yliopisto.

Sivunen, A. (2007). Vuorovaikutus, viestintäteknologia ja identifioituminen hajautetuissa tiimeissä. Jyväskylä studies in humanities 79. Jyväskylän yliopisto.

Vaattovaara, J. (2016). Kieltenopettajien opetukselliset lähestymistavat ja kielinäkemykset kansainvälistymishaasteiden edessä. Yliopistopedagogiikka, 2016(1).

MENNEITÄ JA TULEVIA TEEMOJA PROBLOGISSA

Posted on by 0 comment

Vuonna 2019 puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos vietti 30-vuotisjuhlavuotta, ja ProBlogissa kuhisi juhlan kunniaksi: blogitekstejä ilmestyi hulppeat 26 kappaletta.  Tässä tekstissä on tarjolla kooste siitä, mistä vuorovaikutuksen tutkijat, opettajat, kehittäjät ja kouluttajat vuoden aikana blogissa puhuivat.  Samalla kysymys sinulle, hyvä lukija: mistä haluaisit lukea uudella vuosikymmenellä?

Tänä vuonna suunnitteilla on blogin vieminen temaattiseen suuntaan: tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että aina muutama peräkkäinen teksti käsittelisi samaa teemaa. Tätä uutta suuntaa vielä ideoidaan, ja otamme Prologoksen johtokunnassa mieluusti ehdotuksia vastaan siitä, miten se voisi toteutua. Onko mielessäsi jokin ilmiö, josta mielelläsi lukisit useamman eri asiantuntijan näkökulman? Onko jokin näkökulma jäänyt vähälle huomiolle blogissa? Tai olisiko jokin edellisvuoden teemoista sellainen, jota olisi ehdottomasti syytä syventää?

Nykyhetken ja tulevaisuuden aiheita

Vuonna 2019 Prologoksen järjestämissä tapahtumissa nousi esille kolme keskeistä tutkimuksen haastetta ja tulevaisuuden trendiä: viestintäetiikka, teknologia ja tekoäly sekä vuorovaikutuksen ja hyvinvoinnin yhteydet. Näitä käsiteltiin sekä keväällä järjestettyjen tiedekahvien paneelikeskustelussa, jossa keskustelivat filosofian tohtorit ja yhdistyksen toimintaan eri aikoina ja eri tavoin osallistuneet Tuula-Riitta Välikoski, Merja Almonkari, Ira Virtanen ja Marko Siitonen että syksyn teemapäivässä, jossa aiheita tarkasteltiin myös opetusnäkökulmasta. Terveyden ja hyvinvoinnin kontekstista oman blogitekstinsä kirjoitti väitöskirjatutkija Maija Peltola. Hän pohti palautteenannon herättämiä tuntemuksia niin terveydenhuollon asiakkaiden kuin työntekijöidenkin näkökulmasta. Apulaisprofessori Marko Siitonen avasi teknologiavälitteisen tutkimuksen trendejä ennen ja nyt, ja nosti esille ajatteluamme rajoittamaan vakiintuneita rakenteita. Näitä ovat mm. jako todellisen tai ”normaalin” ja teknologiavälitteisen viestinnän välillä.

Prologos ry: kansainvälinen ja kehittyvä alusta asti  

Tieteenalaa ja 30-vuotiaan Prologoksen monia merkityksiä kommentoivat yhdistyksen keskeiset toimijat vuosien varrelta. Prologoksen puheenjohtaja, FT, koulutus- ja kehittämisjohtaja Anne Laajalahti kysyi yhdistyksemme olemassaolon kannalta erittäin keskeisen kysymyksen – mihin tieteellistä yhdistystä tarvitaan? Niiden keskeisimpänä tarkoituksena on edistää ja edustaa tieteenaloja, tässä tapauksessa vuorovaikutuksen tutkimusta. Jokaisella on vuorovaikutuksesta kokemustietoa, mutta ensiarvoisen tärkeää on tuottaa ja tuoda esille tutkittua tietoa ihmisten välisen vuorovaikutuksen ilmiöistä. Prologoksen ensimmäinen puheenjohtaja, professori, rehtori Aino Sallinen paikansi kirjoituksessaan 1980-luvun vuosikymmeneksi, jolloin oppiaine oli jo tarpeeksi vakiintunut, jotta oma tieteellinen yhdistys voitiin perustaa. Sen tavoitteeksi asetettin “vaalia ja kehittää suomalaista puhekulttuuria sekä edistää puhumisen tutkimusta ja opetusta”. 2020-luvulle tultaessa moni asia ja painopiste on muuttunut. Mikään tieteenala ei voi tulla valmiiksi, ja myös vuorovaikutuksen tutkimus on jatkuvassa muutoksessa. Professori Pekka Isotalus kysyi, millaisia viestijöitä olemme, kun emme ole enää puheviestijöitä ja joudumme tai pääsemme sanottamaan uudelleen itseämme ja suhdettamme muihin.

Prologoksen perustajajäsen, FT, HM, yliopistonlehtori Tuula-Riitta Välikoski nosti esille kunnianhimoisen ja rohkean yhdistyksemme kansainvälisiä ansioita, joita löytyy jo aivan alkumetreiltä. “Saatamme olla maantieteellisesti sivussa, mutta tieteenalan ja oppiaineen keskiössä”, hän totesi. Yhdistyksen edellinen puheenjohtaja, professori Pekka Isotalus puolestaan kokosi yhdistyksen lähivuosien uudistuksia, joihin lukeutuvat mm. tämän blogin perustaminen, Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan jakaminen sekä Puheviestinnän päivien nimenmuutos Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviksi. Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät tulevat muuten vuonna 2020 jälleen ja niistä kerrotaan pian lisää!

Vuorovaikutusosaaminen esillä

Vuorovaikutusosaaminen puhututti niin opetuksen, tutkimuksen kuin itsereflektionkin näkökulmasta. FT, lehtori emerita Merja Almonkari ja FT, yliopistonlehtori Jonna Koponen nostivat esille esiintymisen ja tämänhetkisen improvisaation ja tiiviin sanomisen trendin. Esiintymistä opetetaan paljon, mutta tutkitaan vähän, he huomauttivat. Samalla he esittivät kysymyksiä 2020-luvulle esiintymistä opettaville ja tutkiville. Oletko sinä jo luopunut hyvän puhujan listauksista?

Palaute osaamisalueena ja vuorovaikutusprosessina kirvoitti tekstejä. Puheviestinnän yliopisto-opettajat Riikka Järvelä ja Johanna Järvelin-Suomela kirjoittivat vuorovaikutusosaamisesta palautetilanteissa ja haastoivat myös puheviestinnän ammattilaisia reflektoimaan omia tietoja, taitoja, asenteita, motivaatiotaan ja etiikkaansa erilaisissa palautetilanteissa. Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija Marja Eklund huomioi, että palautetta arvostetaan ja sitä odotetaan jatkuvasti enemmän – toisaalta se typistyy helposti mekanistisisti ohjeiksi, jolloin ilmiön vuorovaikutteisuus unohtuu.

Osaamista tarkasteltiin myös erilaisissa työn ja vapaaehtoistyön sekä koulutuksen konteksteissa. Helsingin yliopiston kielikeskuksen johtaja Ulla-Kristiina Tuomi korosti johtajan kykyä itsereflektioon ja arvopohdintoihin, sekä kuuntelemisen taidon keskeisyyttä. FT, yliopistonopettaja Maija Gerlander ja väitöskirjatutkija Maija Peltola kontekstualisoivat vuorovaikutusosaamista kokemusasiantuntijan tehtäviin. Ne ovat vahvasti viestinnällisiä ja rakentuvat mm. esiintymisestä, moniammatillisesta tiimityöstä, kuuntelemisesta ja puheeksiottamisesta. Yliopisto-opettaja Esteri Savolainen puolestaan pohti vuorovaikutusosaamisen opetuksen ja asiantuntijuuden kehittämisen suhdetta. ”Jos et kykene sanallistamaan asiantuntemustasi, etkä osoittamaan sitä viestintä- ja vuorovaikutustilanteissa toimiessasi, tietääkö kukaan, mitä osaat?”, hän kysyi.

Ja vielä yksi kysymys osaamisen tiimoilta: koska viimeksi pohdit omia viestinnällisiä vahvuuksiasi? Väitöskirjatutkija, koulutuspäällikkö ja työnohjaaja Emma Nordback kirjoitti yhteydessä piilevästä onnellisuudesta, jonka esteenä on usein mm. toimimaton vuorovaikutus. Yhdeksi ratkaisuksi matkalla kuormituksesta onnellisuuteen hän esittää omien viestinnällisten vahvuuksien tunnistamisen, sanoittamisen ja toistemme vahvuuksista puhumisen. Vahvuuksien sanoittaminen liittyy myös ammatilliseen kasvuun – puheviestinnän opiskelija Ilona Reinikainen pohti ammatillisen identiteetin muovautumista, jota tapahtuu jo opiskeluaikana opeteltaessa oman osaamisen tunnistamista ja tunnustamista.

Ymmärrystä meidän ja muiden välillä

Iso teema vuonna 2019 oli ymmärryksen rakentaminen, niin tiedeyhteisön sisällä, opetuksessa kuin erilaisia rajoja hallitessa. Yliopistonlehtori Leena Mikkola muistutti tieteellisen tiedon syntyvän vuorovaikutusprosesseissa. Tutkijasta referee-lausunnot voivat joskus olla epämieluisia, mutta ne ovat myös mahdollisuus ja etuoikeus keskustella ajatuksista ja viedä oma idea kohti ymmärrystä yhdessä tiedeyhteisön kanssa. Allekirjoittanut, FT, yliopisto-opettaja Tessa Horila pohti ymmärtämisen käsitettä. Mitä tuolla arkipäiväisellä ja samalla tieteenalamme ytimessä olevalla käsitteellä voidaankaan tarkoittaa? Ymmärtäminen on vaikka mitä empatiasta yhteiseen tietoon. Emme ehkä koskaan voi täysin ymmärtää toisiamme tai itseämmekään, mutta pyrkiä siihen kannattaa.

Ymmärrystä tarvitaan myös erilaisten rajojen hallinnassa. Tohtorikoulutettava Jonna Leppäkumpu kirjoitti työn ja vapaa-ajan eroista ja rajanhallinnasta vuorovaikutusprosessina. Hän muistutti, että työn ja muun elämän rajan häilyminen ei välttämättä ole vain negatiivinen asia, vaan yksi monista neuvoteltavista seikoista, joista rakentaa yhteisymmärrystä. Yliopisto-opettajat Esteri Savolainen ja Sanna Karvinen tarkastelivat kohdentamista ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen ydintekijänä opetuksen kontekstissa. Puheviestinnän opettajan tulee osata kohdentaa sanomansa erilaisille opiskelijayleisöille, jotka puolestaan tulevat enenevissä määrin työskentelemään moniammatillisissa merkitysviidakoissa, joissa kohdentaminen on kompleksista.

Vinkkejä kaaoksen hallintaan vai myyttejä murrettavaksi?

Jokainen meistä kaipaa joskus elämän kaaosta helpottavia vinkkejä, ja viestinnän tutkijalta, kehittäjältä ja kouluttajalta kysytään usein niksejä – miten viestiä paremmin? Toisaalta jokainen vuorovaikutuksen asiantuntija tunnistanee jonkun niksin valeasuun verhotun myytin, joka tekisi mieli murtaa. Vuonna 2019 tarjolla oli sekä kompakteja vinkkejä että räjäytettyjä myyttejä.

FT, lehtori Emma Kostiainen tarttui varmasti kaikille tuttuun lausahdukseen ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”. Hän murtaa tekstissään myyttiä siitä, että ihmisten väliset “asiat” todella voitaisiin erottaa vuorovaikutussuhteistamme ja niihin liittyvistä merkityksenannoista. “Ihminen on vain harvoin ”irti” sanoistaan, teoistaan ja merkityksenannoistaan vuorovaikutussuhteissaan”, Kostiainen muistutti.

FT, yliopistonopettaja Mitra Raappana sukelsi kaaokseen ja kysyi, mikä on hallitsemattomuuden ja ennustamattomuuden ja toisaalta kategorisointien ja vinkkilistojen suhde. Miten jäsentää vuorovaikutusta, jos läsnä on lukemattomia palasia? Ehkä olennaisempaa on ymmärtää kuin hallita, ja hyväksyä monet tulkinnat ja todellisuudet. FT, yliopistonlehtori Tomi Laapotti lähestyi asiaa toisin. Hän tarttui – ei vuoden, vaan kolmen vuoden aikana julkaistuihin – ProBlogi-teksteihin ja uutti niistä vinkkilistan. Nämä vinkit liittyivät vuorovaikutukseen yksilötason peruspilareista, kuten vuorovaikutusosaamisen kehittämisestä, koko organisaatiotason muutosdiskursseihin. Muutosta tarkasteli myös viestintä- ja brändijohtaja Minttu Vilander, joka kokosi tekstissään omakohtaisesti hyväksi havaitun muistilistan muutoksen ja muutosviestinnän haasteiden keskellä eläville.

Mihin seuraavaksi? Mitkä ovat vuoden 2020 teemat?

Viimeinen lukuvinkkini tässä kirjoituksessa on muhkea: lue kaikki viime vuonna kirjoitetut tekstit! Itse juuri tein niin, ja nyt päässä kuhisee kaikesta uudesta tiedosta, oivaltavista jäsennyksistä, täysin uusista kysymyksistä ja tulevaisuuden haasteista. Miten osaavaa väkeä tutkii, opettaa ja kouluttaa vuorovaikutuksen sisältöjä!

Mistä sinä haluaisit lukea ProBlogissa tulevan vuoden aikana tai millaisten koontien ja näkökulmien ajattelisit olevan lukijayhteisöllemme hyödyllisiä? Olen ja olemme Prologoksen johtokunnassa korvat höröllä. Voit esittää toiveen teemasta tai tarjota rohkeasti omaa tekstiäsi! Se voi olla jo pitkällä tai vasta idean tasolla. Tule mukaan keskusteluun, kirjoittajana tai kommentoijana! Minuun yhteyden saat laittamalla sähköpostia: tessa.horila[at]helsinki.fi

Jatketaan yhteisymmärryksen rakentamista vuonna 2020!
tessa horila problogiTessa Horila
FT, yliopisto-opettaja
ProBlogin toimitussihteeri

MIKÄ OHJAA NÄKEMYSTÄMME TEKNOLOGIAVÄLITTEISESTÄ VIESTINNÄSTÄ?

Posted on by 3 comments

Prologos30 some1960-luvun varhaisista hahmotelmista ja unelmista lähtien on ollut selvää, että nykyisin meitä kaikkia ympäröivää digitaalisen viestinnän verkostoa on lähdetty rakentamaan inhimillinen vuorovaikutus mielessä. Ei olekaan ihme, että teknologiavälitteisen viestinnän tutkimus on vakiintunut omaksi erityisalueekseen vuorovaikutuksen tutkimuksen kentällä. Tätä erityisaluetta tukevat sen omat julkaisut, yhdistykset ja konferenssit. Olen itsekin päätynyt erikoistumaan siihen, kuinka ihmiset hyödyntävät viestintäteknologiaa todellisuutensa rakentamisessa.

Vuosikymmeniä kestänyt kehitys- ja tutkimustyö on edistänyt ymmärrystämme teknologiavälitteisen viestinnän mahdollisuuksista ja rajoituksista valtavasti. Edistyksestä huolimatta tutkimuksessa sekä käytännön työssä on kuitenkin nähtävillä myös joitakin hyvin kestäviksi osoittautuneita rakenteita, jotka rajoittavat ajatteluamme. Näin juhlavuoden blogissa ja eteenpäin katsomisen hengessä haluan nostaa näistä esiin kaksi.

Todellista ja ”todellista” vuorovaikutusta

Ensimmäinen perinteinen ajattelun rakenne liittyy jakolinjaan niin sanotun normaalin ja teknologiavälitteisen viestinnän välillä. Jakolinja näyttää syntyneen hyvin varhain, ja vaikka osa tutkijoista ja käytännön toimijoista on yrittänyt taistella sitä vastaan, on se osoittanut ilmiömäistä selviytymiskykyä. Kukapa meistä ei olisi kuullut vertauksia tavallisen- ja virtuaalitodellisuuden välillä tai kuullut (ehkä itsekin kertonut) esimerkkejä kasvokkaisviestinnän paremmuudesta suhteessa teknologiavälitteiseen viestintään.

Akateemisessa maailmassa real-virtual -jakolinjaa on tukenut tieteellisten järjestöjen tapa jakautua omiksi alajaostoikseen sekä tieteellisten julkaisujen erikoistuminen tietyn erityisalan kysymysten ratkaisemiseen. Moisella todellisuuden järkeistämisen tavalla on kuitenkin kääntöpuolensa. Väitän, että tiettyjen ilmiöiden kuten perheen tai työn vuorovaikutuksen muutosten syvällinen ymmärtäminen olisi edennyt jouhevammin, jos asiantuntijat eivät olisi pitkään pitäneet yllä jaottelua ”normaaliin” ja teknologiavälitteiseen viestintään.

Jossain vaiheessa ennen niin hyvin toimineesta jaottelusta voikin tulla rasite, joka ohjaa ajattelua ahtaille urille. Jos tutkija/kouluttaja/opettaja on esimerkiksi tottunut ajattelemaan, että viestintäteknologia on erillinen, hänen osaamisensa ulkopuolinen osa-alue, ei hän välttämättä tunnista niitä tapoja, joilla viestintäteknologia kytkeytyy hänelle tärkeisiin ilmiöihin. Toisaalta joku toinen voi olla niin keskittynyt teknologian ymmärtämiseen, että unohtaa ettei teknologiavälitteinen viestintä ei koskaan tapahdu tyhjiössä. Sen jokainen säie on kiinnittynyt tähän meidän hyvin lihalliseen todellisuuteemme. En rehellisesti sanottuna tiedä, onko 2040-luvulla enää tilausta erilliselle julkaisulle nimeltään Journal of Computer-Mediated Communication. Entä mikä järki on digitaalisen viestinnän erityisjaostolla todellisuudessa, jossa digitaalista viestintäteknologiaa hyödynnetään kaikilla elämän osa-alueilla varhaislapsuudesta eläkeikään, ihmissuhteista työhön ja vapaa-aikaan?

Uusi on aina parempi kuin vanha?

Toinen viestintäteknologiaan liittyvä ajattelun rakenne on taipumuksemme korostaa uutta vanhan kustannuksella. Samalla päädymme korostamaan välineiden ominaisuuksia ja roolia inhimillisessä vuorovaikutuksessa. En tarkoita tällä niinkään perinteistä vahvaa teknologista determinismiä, vaan tutkimuksen rahoittajien ja tutkijoiden mieltymystä uutuuteen sinänsä. Painotus on ymmärrettävä: harva tullee rahoittamaan 2020-luvulla sähköpostin käyttöön liittyvää perustutkimusta. Tämä johtaa kuitenkin tilanteeseen, jossa kokeelliset asetelmat korostuvat, ihmisten asenteita ja käsityksiä leimaavat epärealistisetkin odotukset uuden teknologian vaikutuksista. Normaalin, arkisen käytön sijaan vedämme pitkälle meneviä johtopäätöksiä ihmisten ensiaskeleista uusien viestintämahdollisuuksien omaksumisessa.

Konkretisoidaanpa edellistä esimerkillä. Kuvitellaan, että muutaman vuoden päästä keksitään jokin meille vielä nyt tuntematon viestintäteknologinen ratkaisu. Tutkijat ja rahoittajat ryntäävät kilvan tutkimaan uutuuden vaikutuksia ja mahdollisuuksia. Apajille sattuu myös tutkija XYZ. Hän kehittää hankkeen, jossa kyseistä teknologista ratkaisua tarkastellaan organisaatioiden johtamiskäytänteiden näkökulmasta. Koska teknologiaa ei kuitenkaan ole vielä käytössä kuin parilla organisaatiolla, ja koska näissäkin kokemukset ovat vielä kovin vähäisiä, päätyy tutkija XYZ kokeelliseen asetelmaan. Valikoitu joukko yhteistyöorganisaation työntekijöitä pääsee kokeilemaan uutta teknologiaa sekä jakamaan käsityksiään ja kokemuksiaan sen käytöstä. Tutkimuksen tulokset sitten osoittavat, että ihmiset suhtautuvat teknologiaan positiivisesti ja näkevät sillä paljon mahdollisuuksia. He myös käyttävät sitä tavoilla, jotka ovat organisaation näkökulmasta toivottuja. Tutkimusta siteerataan laajalti. Se päätyy vaikuttamaan useammankin yrityksen digi-infraa koskeviin päätöksiin. Kaikki on mennyt juuri niin kuin pitikin! Paitsi että kymmenen vuoden kuluttua tutkimuksen tekemisestä, kun teknologia viimein on suurten massojen saatavilla ja siitä on kertynyt pitkän aikajänteen käyttökokemuksia, nähdään, että tutkimus päätyi ylikorostamaan useita alustavia vaikutuksia. Samalla se oli täysin sokea toisille, vasta ajan myötä paljastuneille käyttötavoille ja yhteyksille muuhun viestintätodellisuuteen. Koska kyse on kuitenkin ns. menneen talven lumista, ei uusia tutkimuksia aihepiiriin liittyen enää rahoiteta tai ehdoteta.

Toivoisinkin teknologiavälitteisen viestinnän tutkijoilta ja käytännön toimijoilta rohkeutta tarttua vanhaan ja tuttuun. On toki innostavaa ja usein myös tarpeellista olla etulinjassa ja yrittää ymmärtää uusinta teknologiaa. Väitän, että aivan yhtä kiinnostavaa ja jokapäiväisen aherruksemme kannalta huomattavasti tärkeämpää, olisi tarkastella avoimin mielin sitä, miten olemme onnistuneet nivomaan vakiintuneita teknologisia ratkaisuja osaksi arkista viestintämahdollisuuksien tilkkutäkkiä. Myös se on erityisen kiinnostavaa, kuinka me joskus taistelemme vuorovaikutuksen uusia tuulia vastaan, ja millaisia ennustamattomia ja ristiriitaisiakin teknologian vaikutuksia voimme ympärillämme todistaa. Ennen kaikkea tätä työtä pitäisi tehdä yhteistyössä ”teknologiatutkijoiden” ja ”muun vuorovaikutuksen tutkijoiden” kesken.

Marko Siitonen

Marko Siitonen

Apulaisprofessori

Kieli- ja viestintätieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto

Prologos ry:n puheenjohtaja 2008–2014

Social Network Widget by Acurax Small Business Website Designers