Category Archives: tulevaisuus

MITÄ ON ESIINTYMINEN 2020-LUVULLA?

Posted on by 3 comments

Esiintymisen uudet haasteet

Tämä ei tapahtunPrologos30 someut 1980-luvulla vaan keväällä 2019: valtakunnallisessa tiedeseminaarissa puhuja esittelee tutkimustuloksiaan paperista lukien ja näyttää mustavalkoisia tekstikalvoja. Hän ei aktivoi yleisöään millään tavalla. Esitystä on vaikea seurata ja yleisö äänestää jaloillaan. Hillityt, hallitut, sujuvat ja neutraalit esiintyjät eivät ole tänä päivänä niitä kaikkein muodikkaimpia – edes siinä tapauksessa, että pitäisivät katsekontaktia yllä yleisöön.  Spontaanin ja improvisoidun oloinen puhe, tarinoinnin ja visualisointien tuoma värikkyys sekä epätäydellisyyksien kautta siroteltu rosoisuus ovat monien katsojien mielestä kiinnostavampaa kuunneltavaa ja katseltavaa.

Nykypäivän työelämää leimaa usein kiire – myös esiintyjiltä vaaditaan nopeutta. Nykyisin esiinnytään videolle YouTubessa, pitsataan omaa osaamista epävirallisesti lounaalla, lähetetään työnhakuvideoita ja tehdään mini-videoluentoja verkkokursseille. Oli kyse sitten arkipäivän vuorovaikutuksesta työkaverin kanssa, puheenvuorosta palaverissa tai oman tutkimuksen esittelystä seminaarissa, keskeinen oletus on mennä nopeasti asiaan sekä tavoittaa ydinasia terävästi ja havainnollisesti. Kuulijat odottavat esityksiltä tiiviyttä, visuaalisuutta, korkeatasoisia graafisia esityksiä, valokuvia ja videoita. Elämyksellisyyttä. Esimerkiksi Pecha Kucha -formaatti sallii 20 kuvaa, joista jokainen saa olla esillä 20 sekuntia eli esityksessä on yhteensä 6 minuuttia 40 sekuntia puheaikaa. Tällä pyritään antamaan mahdollisimman monelle puhujalle esiintymisaikaa ja varaamaan aikaa myös keskustelulle. Start-up yrittäjät pyrkivät saamaan rahoitusta pitsaamalla liiketoimintaideansa rahoittajille (Lucas ym. 2016). Tällaisessa lyhyessä myyntipuheessa yrittäjien esiintymistaidot korostuvat. Pelkkien loogisten argumenttien käyttäminen ei tutkitusti ole riittävää, vaan puhujan täytyy välittää intohimoa aiheeseensa (Lucas ym. 2016).

Uudet esiintymisen tilanteet vaativat ketteryyttä. Yleinen työtahti on nopea, joten puhehaasteita tulee niin asiakaspalvelu- kuin asiantuntijatyössäkin nopeasti vastaan. Ei ole aikaa valmistautua perusteellisesti. Esiintyjä pikemminkin elää hetkessä, havainnoi, oppii vuorovaikutuskumppaneiltaan ja korjaa suunnitelmaansa samalla kun etenee. Koko ajatus esiintymisestä lukkoon lyötynä, valmisteltuna esityksenä, toteutuu vain harvoin. Voisikin sanoa, että eletään improvisaation ja tiiviin sanomisen aikaa!

Esiintymisen olemusta etsimässä

Viestinnän ilmiöön nimeltä esiintyminen on puheviestinnän alalla yritetty porautua monenlaisilla otteilla, yleisimmin tilannetekijöiden määrittelyllä (yleisön läsnäolo, puhujan ja yleisön eriävät roolit) ja jaottelemalla esiintymisen taitoja. Tärkeiksi esiintymistaidoiksi on nimetty esimerkiksi kiinnostavan aiheen valitseminen, esityksen  valmisteleminen ja jäsentäminen, havainnollistaminen, kohdentaminen, kontakti, perusteleminen ja vakuuttaminen,  ajankäytön hallinta, taito käyttää ilmaisuvoimaista kieltä ja vaikutelmien hallintataito. (Isotalus 1995; Valkonen 2003; Almonkari & Isotalus 2012) Viestinnän tutkijoita on kiinnostanut esiintymisjännityksen luonne, yleisyys, vaikutukset, hallintakeinot ja yhteys fysiologiseen vireytymiseen (Sallinen-Kuparinen 1986; Pörhölä 1995). Myös opiskelijoiden esiintymiseen ja vuorovaikutustilanteisiin liittyvä jännittäminen (Almonkari 2007; Pörhölä, Almonkari & Kunttu 2019) sekä esiintymistaitojen opettaminen (Koponen & Ruth 2010) on kiinnostanut viestinnän tutkijoita ja opettajia. On havaittu, että suomalaiseen puhekulttuuriin liittyy asiasta puhumisen vaatimus – puhujalla oletetaan olevan asiaa, sanoille annetaan paljon painoarvoa ja esiintyjää kuunnellaan keskittyneesti (Wilkins & Isotalus 2009). Runsaasta tutkimuksesta huolimatta on tarvetta laajempaan ja tuoreeseen esiintymisen tutkimukseen sekä esimerkiksi uuteen ymmärrykseen esiintymisestä vuorovaikutuksen ilmiönä.

Runsaasta tutkimuksesta huolimatta on tarvetta laajempaan ja tuoreeseen esiintymisen tutkimukseen sekä esimerkiksi uuteen ymmärrykseen esiintymisestä vuorovaikutuksen ilmiönä.

Sofia Smeds on ansiokkaasti havainnut Pro gradu -tutkielmassaan: ”Puheviestinnän tutkijat ovat esiintymisen saamaan huomioon nähden olleet yllättävän vähän kiinnostuneita esiintymisen olemuksesta viestinnän ilmiönä.” (Smeds 2013, 3). Myös ProBlogissa on muutamaan otteeseen viitattu tähän: nykypäivän työelämä sisältää paljon esiintymisen haasteita, esiintymistä opetetaan paljon, mutta tutkitaan vähän (Isotalus 2019, Smeds 2015).

Poutiainen ja Smeds (2015) ovat artikkelissaan Esitystutkimus, puheviestintä ja esiintyminen tarkastelleet esitystutkimuksen ja puheviestinnän yhteisiä juuria. He nostavat esiin useita esitystutkijoiden määrittelyjä esiintymisestä. Keskeisiä ulottuvuuksia ovat kokemus ja tietoisuus: kun viestijä on tietoinen esiintymisestään ja kokee esiintyvänsä, on kyse esiintymisestä. Poutiainen ja Smeds (2015) pohtivat, että tiedostamisessa voi olla kysymys esimerkiksi esiintymisen ihanteesta tai normienmukaisuudesta.

Muuttuuko esiintymisen tutkimus ja opetus – ja mihin suuntaan?

Suomessa esiintymisen tarkastelulla on juuria moneen suuntaan: antiikin retoriikkaan, yhdysvaltalaiseen viestinnän tutkimukseen ja opetukseen sekä suomalaiseen kielitieteen, puhetaidon ja puheviestinnän tutkimukseen. Esiintymisen opetuksessa painotettiin 1900-luvun alussa puhetaitoa, lausuntaa ja äänenkäyttöä. Silloin ihanteena olivat esteettisyys ja esiintyjän hyvät ominaisuudet – oltiin siis esiintyjäkeskeisiä. Vuorovaikutusta korostavan suuntauksen päästyä esille 1970-luvulta lähtien esiintyjän suorituspaineet tuntuivat hieman hellittävän. Korostettiin sitä, että kuuntelijoillakin on vastuu viestintätilanteesta. (Keskinen 1998; Valo 2012.) Nykyisin korostetaan vuorovaikutussuhdetta. Miten esiintymistä voitaisiin tarkastella tästä näkökulmasta ja ottaa huomioon sen monimuotoisuus, monikielisyys ja monimediaisuus?

Tulevaisuuteen ja vuoteen 2020 katsoen kysymmekin:

  • Oletko ajatellut, mihin esiintymisen opetuksesi perustuu?
  • Joko sinun ohjaamallasi esiintymisen kurssilla harjoitellaan omasta tutkimuksesta, yrityksestä tai hankkeesta vloggaamista? Harjoitellaanko varsinkin sitä, miten tieteellinen esitys on yleistajuinen ja kiinnostusta herättävä?
  • Harjoitellaanko sitäkin, miten improvisoidaan, kun yleisö reagoi?
  • Onko sinun opetuksessasi jo luovuttu yleisistä hyvä puhuja -listauksista? Mitä niiden tilalla on?
  • Joko teet tutkimusta esiintyminen-sanan merkityksistä puhutussa kielessä?
  • Joko teet tutkimusta siitä, millä pedagogisilla menetelmillä esiintyjän itsetarkkailua voitaisiin vähentää?
  • Joko teet empiiristä tutkimusta siitä, miten tietyssä roolissa / kontekstissa / työtehtävässä / professiossa esiinnytään?
  • Joko teet tutkimusta siitä, mitä esiintyminen tarkoittaa vuorovaikutuksen ilmiönä nykyisin?

 

Merja Almonkari

Merja Almonkari, FT
Puheviestinnän lehtori emerita
Jyväskylän yliopisto

 

 

 

 

 

 

JonnaKoponen

Jonna Koponen, FT
Yliopistonlehtori, Akkreditoinnin johtaja
Itä-Suomen yliopisto

.

.

.

.

.

.

Lähteet

Almonkari, M. (2007). Jännittäminen opiskelun puheviestintätilanteissa. Jyväskylä Studies in Humanities 86. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Almonkari, M. & Isotalus, P. 2012. Two perspectives on the communication skills of political leaders. International Journal of Strategic Communication 6 (3), 246-267.

Isotalus, P. (1995). Mitä esiintymistaito on? Puhetaiteen, yleisöpuheen ja mediaesiintymisen yhteisiä piirteitä etsimässä. Teoksessa  M. Valo (toim.) Haasteita puheviestinnän opetukseen. Jyväskylän yliopisto. Viestintätieteiden laitoksen julkaisuja 14, 83–98.

Isotalus, P. (2019). Puheviestinnän historiasta kohti alan tulevaisuutta. ProBlogi, viitattu 4.12.2019, http://prologos.fi/puheviestinnan-historiasta-kohti-alan-tulevaisuutta/

Keskinen, R. (1998). Suomalaisen puhetaidon kirjallisuuden lähtökohdat. Lisensiaatintutkimus puheviestinnän alalta. Viestintätieteiden laitos. Jyväskylän yliopisto.

Koponen, J. & Ruth, K. (2010). Varmuutta esiintymiseen ja ilmaisuun. Teoksessa J. Jäntti & A. Kanto-Ronkainen (toim.) Esteetön opintopolku korkeakoulutuksessa. Kuopio: Savonia University of Applied Sciences, 47–58.

Lucas, K., Kerrick, S., Haugen, J. & Crider, C. (2016). Communicating Entrepreneurial Passion: Personal Passion vs. Perceived Passion in Venture Pitches. IEEE Transactions on Professional Communication, 59 (4), 363–378.

Poutiainen, S. & Smeds, S. (2015). Esitystutkimus, puheviestintä ja esiintyminen. Teoksessa A.   Arlander, H. Erkkilä, T. Riikonen & H. Saarikoski(toim.) Esitystutkimus. Helsinki: Partuuna, 339–353.

Pörhölä, M. (1995). Yksin yleisön edessä: Esiintymisjännitykseen ja esiintymishalukkuuteen liittyvät kokemukset, käyttäytymispiirteet ja vireytyminen yleisöpuhetilanteessa. Jyväskylä Studies in Communication 2. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Pörhölä, M., Almonkari, M., & Kunttu, K. (2019). Bullying and social anxiety experiences in university learning situations. Social Psychology of Education, 22 (3), 723–742.

Sallinen-Kuparinen, A. (1986). Finnish communication reticence: Perceptions and self-reported behavior. Studia Philologica Jyväskyläensia 19. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Smeds, S. (2013). Esiintyminen puheviestinnän ilmiönä ja käsitteenä. Puheviestinnän pro gradu –tutkielma. Käyttäytymistieteiden laitos. Helsingin yliopisto.

Smeds, S. (2015). Mitä opetat, kun opetat esiintymistä? Problogi, viitattu 4.12.2019, http://prologos.fi/mita-opetat-kun-opetat-esiintymista/

Valo, M. (2012). Puheviestintä – taitoaineesta tieteenalaksi.  Teoksessa A. Mustonen, K. Moisander, M. Valo (toim.) Laatua ja liikettä: rehtori Aino Sallisen juhlakirja.  Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 182–209.

Valkonen, T. (2003). Puheviestintätaitojen arviointi. Näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Jyväskylä Studies in Humanities 7. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Wilkins, R. & Isotalus, P. (2009) Finnish speech culture. Teoksessa R. Wilkins & P. Isotalus (toim.), Speech Culture in Finland. Lanham, MD: University Press of America, 1–16.

PUHEVIESTINNÄN HISTORIASTA KOHTI ALAN TULEVAISUUTTA

Posted on by 0 comment
Pekka Isotalus

Nyt, kun puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos täyttää kolmekymmentä vuotta, on tieteenalamme jonkinasteisessa identiteettikriisissä – halusimme sitä tai emme. Kolmenkympin kriisi tosin voi olla myös normaali kehitysvaihe.

Identiteettikriisi kumpuaa kysymyksestä, millaisia viestijöitä olemme, kun emme ole enää puheviestijöitä. Ensi kesän jälkeen suomalaisissa yliopistoissa ei enää opiskella puheviestintää pääaineena, vaan oppiaineen nimi on viestintä.

Identiteettikriisi voi olla hyvinkin myönteinen asia. Se on hetki, jolloin on pakko pysähtyä miettimään perusasioita – mikä on tieteenalamme ydintä? Kriisi voi olla myös kehittymisen paikka. Se on ajankohta, jolloin on syytä suunnata katse tulevaan.

Tällaisessa tilanteessa sekä Prologos että alan opetus ja tutkimus joutuvat sanoittamaan uudestaan sitä, mitä alallamme tarkastellaan ja mihin se fokusoituu. Joudumme etsimään uusia ilmaisuja sille, mikä sitoo meitä yhteen ja samalla erottaa meidät muista viestintätieteistä.

On siis hyvä hetki pohtia, mikä on alallamme teoreettinen perusta, jolle tulevaisuuden voi rakentaa. Lienee selvää, että tieteenalamme keskittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen viestintätieteellisestä näkökulmasta. Mutta miten muuten sitä voisi rajata?

Aino Sallinen, alamme ensimmäinen tohtori ja professori Suomessa, piti juhlapuheen Prologoksen 30-vuotisjuhlan illallisella. Puheessaan hän muistutti alamme perinteistä. Myös omasta mielestäni on hyvä katsoa historiaan, kun suuntaamme katseen tulevaan.

Retoriikasta vuorovaikutukseen

Tieteenalamme juuret ovat retoriikassa. Retoriikan traditio näkyy monella tavalla alamme opetuksessa ja etenkin tutkimuksessa. Mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että alamme asiantuntijat myös tulevaisuudessa hallitsevan retoriikan perusteet. Onkin ollut huvittavaa välillä havaita, kuinka esimerkiksi someviestinnän luotettavuudesta tai kiinnostavuudesta tehdään havaintoja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kaikille retoriikan alkeet hallitseville.

Onkin ollut huvittavaa välillä havaita, kuinka esimerkiksi someviestinnän luotettavuudesta tai kiinnostavuudesta tehdään havaintoja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kaikille retoriikan alkeet hallitseville.

Nykyinen puheviestinnän opetus Suomessa on jatkumoa 1800-luvun lopulla alkaneelle lausunnan, äänenkäytön ja puhetaidon opetukselle. Lausunnan ja äänenkäytön opetus on karsiutunut vuosien varrella lähes kokonaan tieteenalaltamme, mutta aina voi kysyä onko tämä pelkästään hyvä asia. Jos olemme ihmisten vuorovaikutuksen asiantuntijoita, niin meillä pitäisi varmaan olla ymmärrystä myös ihmisäänen vaikutuksista.

Puhetaidon perinne sen sijaan näkyy edelleen, ja puhetaidon opetuksesta alamme alkoi kehittyä myös Yhdysvalloissa. Puhetaito-termi on opetuksesta lähes kadonnut ja nykyisin puhutaan esiintymisestä. Esiintyminen on aina ollut alallamme keskeinen taito-opetuksen alue, mutta tutkimuksessa se on jäänyt varsin vähälle huomiolle. On kuitenkin ollut selviö, että alamme asiantuntijat hallitsevat esiintymisen teoreettisen perusteet. Jatkossakaan mikään muu tieteenala ei tarkastele esiintymistä yhtä monipuolisesti. Esiintymisen teoria on keskeistä myös esimerkiksi vaikutelmien hallinnassa tai brändin rakentamisessa.

Prologos30 some

Vuorovaikutuksen näkökulman vahvistuminen tieteenalalla alkoi 1960-luvulla. Tämä tarkoitti nimenomaan interpersoonalisen viestinnän ja ryhmäviestinnän tutkimuksen kehittymistä. Oman näkemykseni mukaan Suomessa vuorovaikutuksen näkökulma jyräsi esiintymisen valta-aseman alallamme 1990-luvulla.

Kansainvälisessä tutkimuksessa ryhmäviestintä on ollut jo pitkään poissa muodissa, mutta Suomessa aihealue on nykyisin yllättävän suosittu tutkimuskohde, mikä on erinomaista. Keskeisin teoreettinen perusta puheviestinnällä on ollut – ja on mielestäni edelleen – interpersonaalisessa viestinnässä. Interpersonaalisen viestinnän osalta tutkimuksemme liittyy hyvin alan ajankohtaiseen, kansainväliseen teoreettiseen keskusteluun, vaikka varsin kapeasti.

Pirstaleisuus uhkana

Kansainvälisesti on jo 1980-luvulta keskusteltu alamme pirstaleisuudesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että viestinnän tutkimus ja opetus jakaantuu yhä pienempiin osa-alueisiin kuten terveysviestintä, perheviestinä, poliittinen viestintä, johtamisviestintä ja teknologiavälitteinen viestintä. Näistä osa-alueista on tullut yhä itsenäisempiä kuppikuntia, jotka tuntevat huonosti toistensa tutkimuksia, teorioita tai julkaisuja.

Vaarana tällaisessa kehityksessä on, että ei nähdä metsää puilta eli sitä, mikä on yhteistä ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Tällaisesta kapeasta osa-alueesta tulee helposti myös keskeinen identiteetti, joka korvaa laajemman tieteenalapohjaisen identiteetin, jos se ei ole selkeä. Yhteisen kivijalan miettiminen ei siis ole turhaa.

Mielestäni tässä tilanteessa onkin syytä suunnata katse taakse päin, jotta näkisi paremmin eteen päin. Tällöin ei ole myöskään vain uusimpien trendien vietävissä. Näkisin siis historiaan katsoessani, että alamme keskiössä vastaisuudessakin ovat esiintyminen (ml. retoriikka), ryhmäviestintä ja interpersonaalinen viestintä. Näitä viestinnän tasoja on syytä tarkastella kaikissa nykyisissä konteksteissa ja tutkia, miten ne liittyvät yhteiskunnassa pinnalla oleviin ilmiöihin kuten vaikkapa hyvinvointiin, yksinäisyyteen, työelämän muutokseen, yhteiskunnalliseen vastakkainasetteluun, teknologiseen kehitykseen, tekoälyyn, pakolaisuuteen tai ilmastonmuutokseen.

Pekka Isotalus

Pekka Isotalus
Puheviestinnän professori
Tampereen yliopisto

Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company