Category Archives: työelämä

Kevätkokous ja tiedekahvit Zoomissa: keskustelussa vuorovaikutusteknologia ja professionaaliset vuorovaikutussuhteet

Posted on by 0 comment

Jäseniä kokoontui Prologos ry:n sääntömääräiseen kevätkokoukseen ja niiden yhteydessä järjestettäville tiedekahveille Zoomiin maanantaina 4.5.2020. Perinteiseen tapaan kevätkokouksessa tarkasteltiin edellisen vuoden toimintaa ja taloutta. Kokouksen puheenjohtaja, Tuula-Riitta Välikoski, kiitti johtokuntaa: toimintaa on kehitetty hyvään suuntaan ja taloutta on hoidettu hyvin.

Muissa asioissa avattiin keskustelu yhdistyksen säännöistä ja niiden ajanmukaistamisesta. Aiheesta käytiin avointa keskustelua, ja johtokunta tiedotti, että sääntöjen päivittämiseksi järjestetään ylimääräinen vuosikokous Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivien  yhteydessä. Toivomme näkevämme jäseniä syyskuun 18. ja 19. päivä Helsingissä.

Kahvit ja pullat omasta keittiöstä

Kevätkokouksen jälkeen jatkettiin jo perinteeksi muotoutuneille tiedekahveille. Yhdistyksen puheenjohtaja, Anne Laajalahti, avasi tilaisuuden ja toivotti osallistujat tervetulleiksi. Käytiin vapaata keskustelua työn alla olevasta viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimuksesta. Yhdistyksen jäsen Tuula-Riitta Välikoski mainitsi loppuvuodesta julkaistavasta monitieteisestä viestinnän tutkimuksesta, joka käsittelee lapsen kuulemista huostaanottoprosessissa. Puheenvuoro sai osallistujat tunnustamaan monitieteiden tutkimuksen tärkeyden.

Yhdistyksen jäsen Suvi-Tuuli Murumäki tiedotti lukion opetussuunnitelmamuutoksesta, jossa pakollisia ja vapaavalinnaisia vuorovaikutuksen kursseja on saatu lukioihin lisää. Tämä ilahdutti osallistujia. Yhdistyksen viestintävastaava, Marja Eklund, vinkkasi yhteistyössä Pirjo Kanasen ja Maria-Tiina Leinosen kanssa julkaisemastaan blogikirjoituksesta ”Opea haastetaan”, joka käsittelee syksyllä 2019 käynnistynyttä suomen kielen opiskelijat ja lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat yhdistävää opettajan ammatillisen vuorovaikutusosaamisen kehittäminen -kurssia.

Osallistujat muistelivat myös Vaivihka-täydennyskoulutushanketta (vaikuttavan puheviestinnän harjoituskurssi), joka toteutui vuosina 2012–2015 ja oli suunnattu erityisesti lukioiden äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Todettiin, että myös nyt ja tulevaisuudessa meillä, viestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoilla, olisi annettavaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille, joiden yliopistotutkinnoissa on verrattain vähän viestinnän ja vuorovaikutuksen opintoja.

Tutkimuspuheenvuoro teknologisesta vuorovaikutuksesta ja vuorovaikutusteknologiasta

Tiedekahvien puhujiksi oli kutsuttu yliopistonopettaja ja väitöskirjatutkija Kaisa Laitinen Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitokselta sekä yliopistonopettaja ja väitöskirjatutkija Maija Peltola Tampereen yliopistosta.

Kaisa Laitisen puheenvuoro käsitteli vuorovaikutusteknologian merkitystä nykyaikaisissa asiantuntijatyöyhteisöissä. Hänen artikkeliväitöskirjansa koostuu neljästä artikkelista ja on tällä hetkellä esitarkastuksessa.

Laitisen mukaan teknologiavälitteistä vuorovaikutusta on tärkeää tutkia muun muassa siksi, että organisaatiot saisivat hyödynnettyä teknologisiin ratkaisuihin tehtyjä investointeja mahdollisimman hyvin. Lisäksi vuorovaikutusteknologialla on Laitisen mukaan merkityksellinen rooli arjen vuorovaikutuksessa työpaikalla. Laitisen tutkimus keskittyy teknologiavälitteiseen vuorovaikutukseen ja vuorovaikutusteknologiaan virtuaalitiimeissä ja työyhteisön sosiaalisessa mediassa.

Aiemmat tutkimustulokset teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta ja vuorovaikutusteknologiasta ovat osin vaihtelevia ja paikoin keskenään ristiriitaisia. Tutkimuksissa on lähdetty liikkeelle kasvokkaisen ja teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen vastakkainasettelusta, jossa ensimmäistä on priorisoitu ja jälkimmäistä ei. Laitinen painottaa kuitenkin uudemmissa tutkimuksissa tunnistettua integroitua näkökulmaa, jossa kasvokkaisen tai teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen priorisoinnille ei enää nähdä tarvetta, vaan niitä voidaan tarkastella rinnakkain ja toinen toistaan täydentäen.

Onnistunut vuorovaikutus edellyttää osapuolten kesken jaettuja yhteisiä merkityksiä, ja Laitisen mukaan sitä edellyttää myös onnistunut teknologiavälitteinen vuorovaikutus. Laitisen tutkimuksen mukaan organisaatiotasolla vuorovaikutusteknologiaan liittyvien odotusten ja tarpeiden ei kuitenkaan tarvitse olla täysin yhtenevät, ja organisaatiossa tämä on syytä tunnistaa ja tunnustaa. Tiimitasolla merkityksistä on kuitenkin tärkeää sopia, jotta tiimin jäsenet voisivat kokea teknologian toimivaksi ja vuorovaikutuksen onnistuneeksi.

Summa summarum: millainen organisaatio ja tiimit, sellainen vuorovaikutus. Laitisen mukaan vuorovaikutusteknologia ei sanele vuorovaikutuksen ominaisuuksia ja laatua, vaan työyhteisö sanelee vuorovaikutuksen – myös teknologiavälitteisen – ominaisuudet ja laadun.

Chatti vilkuttaa oranssia valoa saapuneen viestin merkiksi: ”Kiinnostavaa, ajankohtaista ja todella tärkeää <3”, Anne Laajalahti kommentoi.Esterin blogi kuva 1

 

Tutkimuspuheenvuoro terveydenhuollon ammattilaisen ja potilaan välisestä vuorovaikutuksesta

Yliopistonopettaja ja väitöskirjatutkija Maija Peltolan puheenvuoro käsitteli terveydenhuollon ammattilaisen ja diabeetikon välisen vuorovaikutuksen yhteyttä tyypin 2 diabeteksen omahoitoprosessiin. Hänen artikkeliväitöskirjansa kaksi artikkelia on julkaistu ja seuraavat ovat työn alla.

Tyypin 2 diabetes on yksi yleistyvimmistä sairauksista Suomessa ja maailmalla. Peltolan väitöskirjan näkökulmana on potilaiden myönteiset ja kielteiset vuorovaikutuskokemukset lääkärien ja hoitajien kanssa. Peltolan mukaan tutkimuksia, joiden aineistona on jälkikäteen reflektoidut vuorovaikutuskokemukset, on vähän.

Peltola tuo tutkimustuloksissaan esille yllättävän seikan: potilailla on enemmän kielteisiä kokemuksia vuorovaikutuksesta tuttujen lääkärien tai hoitajien kuin tuntemattomien lääkärien tai hoitajien kanssa. Tuloksista voisi päätellä, että yksittäiset vuorovaikutustilanteet ammattilaisen ja potilaan välillä voivat muodostua potilaalle myönteisiksi. Peltolan tutkimuksen tavoitteena on vaikuttaa tyypin 2 diabeteksen omahoitoprosessin arviointiin, niin, että arviointi kohdistuisi myös vuorovaikutuksen laadun arviointiin.

Lopuksi Peltola ja osallistujat totesivat, että vuorovaikutusosaamisella on todella merkitystä professionaalisissa vuorovaikutussuhteissa. Keskustelu ja siten tiedekahvit päätettiin tähän.

”Kiitos ja näkemiin viimeistään syksyllä!” Mikrofonit mykistyivät ja kuvayhteydet katkesivat.

Esterin blogi kuva 2

Esteri Savolainen
Puheviestinnän yliopisto-opettaja
Itä-Suomen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n rahastonhoitaja

OPEA HAASTETAAN

Posted on by 0 comment

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat ja suomen
kielen opettajaopiskelijat vuorovaikutusosaamista
kehittämässä

Syksyllä 2019 käynnistyi kurssi, joka yhdisti tuoretta tutkimustietoa nauttivat suomen kielen opiskelijat ja työssä toimivat lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat. Opettajan ammatillisen vuorovaikutusosaamisen kehittäminen -kurssilla kohtasi 15 tutkinto-opiskelijaa ja 18 työssä toimivaa opettajaa. Opiskelijoille kurssi oli osa työelämäopintoja ja se suunniteltiin työn tarpeista käsin. Kurssilla käsiteltävät aiheet olivat vuorovaikutusosaaminen, vuorovaikutus ryhmissä, esiintyminen, vuorovaikutus työyhteisön voimavarana, opettajan vuorovaikutusosaaminen, vuorovaikutusosaamisen opettaminen, kuunteleminen, opettajan kohtaama kiusaaminen sekä haastavat vuorovaikutustilanteet.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille vuorovaikutusosaamisen kehittämisen tarve syntyy uudistuneesta opetussuunnitelmasta. Siinä vuorovaikutus korostuu paitsi äidinkielen opetuksen sisällöissä myös laaja-alaisen osaamisen kohteena kaikissa oppiaineissa. Koulutustarve on noussut esiin myös niistä viesteistä, jotka median kautta välittyvät koulumaailmasta. Opettajat kertovat työssä kohtaamistaan haastavista vuorovaikutustilanteista. Tutkimustietoakin vuorovaikutusosaamisen tärkeydestä opettajan ammatissa löytyy. Esimerkiksi Johanna Mäki-Havulinna on tuonut väitöskirjatutkimuksensa pohjalta esille vuorovaikutustaitojen olevan ajoittain jopa asiatietoa tärkeämpää (Mäki-Havulinna 2018). Vuorovaikutusosaamisen kehittäminen on tärkeää, sekä tuleville että työssä oleville opettajille. Tulevien koulutuskokonaisuuksien suunnittelun tueksi onkin hyvä jakaa kokemuksia erilaisista toteutuksista. Seuraavat huomiot nousevat kirjoittajien omista havainnoista sekä kurssille osallistuneiden oppimispäiväkirjoista, palautteista ja viesteistä. Kirjoittajat olivat mukana kurssilla, Marja kurssin opettajana, Pirjo työelämässä toimivana opettaja ja Maria-Tiina suomen kielen opiskelijan roolissa.

Opettajat ja opiskelijat integroidussa koulutuksessa

Opettajien ja opiskelijoiden yhdistäminen samaan koulutukseen näyttäytyi mielekkäänä sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta, mutta toteutus ei ole ongelmatonta. Opiskelijat kokivat roolinsa viimeisimmän tutkimustiedon edustajina jokseenkin vieraana, sillä vuorovaikutusta painottava kurssi haastoi opiskelijat tarkastelemaan teoreettista osaamista uudesta näkökulmasta. Opettajat puolestaan kaipasivat syventymistä opetussuunnitelman sisältöön ja kohtaamiinsa haastaviin vuorovaikutustilanteisiin opiskelijoiden kanssa. Lukion opetussuunnitelmien perusteissa (LOPS 2015; LOPS 2019) nousee esille muun muassa eettisen dialogin käsittely ja harjoittelu. Yhteisinä tärkeinä aiheina näyttäytyivät ryhmäviestintätaidot oppimisen välineenä yhteisöllisessä oppimisessa ja konfliktien ratkaisu ryhmässä.

Erityisen onnistuneina opettajat pitivät keskusteluja lukion puheviestintäkurssien suunnitelmista ja haasteellisista vuorovaikutustilanteista opettajan työssä. Opettajat kertoivat kokemuksiaan haastavista tilanteista ja opiskelijat tarjosivat teoriatietoa opettajille tilanteiden ratkomisen välineiksi. Kurssisuunnitelmien esittelyssä opiskelijat saivat suunnitelmiinsa työssä toimivien opettajien kommentteja, ja näin suunnitelmat hioutuivat käytännöllisemmiksi. Opiskelijat arvostivat mahdollisuutta kuulla opettajien kokemuksia työelämästä ja kokivat nämä keskustelut hyödyllisinä ikkunoina tulevaan työelämään.

Vuorovaikutuksen osaaja ja opettaja

Opettajan työ kietoutuu vuorovaikutukseen monin tavoin. Opettaja on vuorovaikutuksessa oppilaiden, opettajien, koulun muun henkilökunnan, vanhempien ja sidosryhmien kanssa (Kostiainen & Gerlander 2009). Välijärvi (2006) on kuvannut opettajan työtä jatkuvaksi älylliseksi, sosiaaliseksi ja emotionaaliseksi vuorovaikutukseksi oppilaiden, kollegoiden ja vanhempien kanssa. Ei ihme, että äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja tuntee itsensä kymmenottelijaksi, sillä niin kirjallinen kuin suullinenkin viestintäosaaminen on sekä opetuksen väline että sen kohde.

Erilaiset vuorovaikutustilanteet kartuttavat opettajan vuorovaikutustaitoja. Syntyy runsaasti kokemusta siitä, millaiset vuorovaikutuksen tavat missäkin tilanteessa tuovat onnistuneita lopputuloksia. Vuorovaikutusosaaminen muodostuukin taidollisesta, tiedollisesta ja affektiivisesta ulottuvuudesta (ks. esim. Spitzberg & Cupach 2002, 574). Näin ollen kehittyminen ilmenee vuorovaikutukseen liittyvän tiedon lisääntymisenä, taitojen karttumisena ja asenteiden muuttumisena. Akateeminen koulutus tuo täydennystä erityisesti osaamisen tiedolliseen ulottuvuuteen.

Opettajalle kiinnostavaa ja tarpeellista on uusimman tutkimustiedon hyödyntäminen näistä näkökulmista. Merkitykselliseksi nousee tieto siitä, millaiset keinot edistävät opettajan ja opiskelijan välistä vuorovaikutusta sekä toistensa ymmärrystä. Teoreettinen ymmärrys esimerkiksi esiintymisestä auttaa valitsemaan omaan opetukseen parhaiten sopivat harjoitukset.

Opettajuuteen on usein sisään rakennettuna valmius omaan kehittymiseen. Teoriatietoa kerääntyy jatkuvasti lisää ja opettajien on jatkuvasti arvioitava, millaista tietoa työssään tarvitsee. Asiantuntijuus voidaan nähdä yhteisöllisenä, ei ainoastaan yksilön ominaisuutena. Sekin rakentuu vuorovaikutuksessa. Yksilön hankkima lisätieto auttaa koko yhteisöä. Myös tällä kurssilla raportoitiin avoimemman keskustelukulttuurin aikaansaamisesta omassa työyhteisössä sekä avoimempaa suhtautumista vuorovaikutuskumppaneiden viestien tulkintaan.

Kehittämisen arvoinen konsepti

Kokonaisuutena kurssitoteutus oli kunnianhimoinen, sisällöllisesti pyrittiin kattamaan monia vuorovaikutustutkimuksen teemoja ja toteutuksessa haluttiin yhdistää kaksi ryhmää. Laajuusajattelu saattaa kuitenkin johtaa siihen, että teemojen käsittely jää pinnalliseksi. Syventyminen joihinkin yksittäisiin teemoihin voisi palvella osallistujia paremmin. Tutkimustietoa on runsaasti, joten tarvitaan rohkeita päätöksiä sisällön rajauksiin.

Ryhmien yhteistoimintaa edisti se, että opiskelijat olivat opintojen loppuvaiheesta ja monilla oli kokemusta opetustyöstä ja työelämästä. Tämä vähensi keskusteluissa osapuolten välistä etäisyyttä. On tärkeää varmistua siitä, että opiskelijat kokevat keskusteluissa olevansa tasa-arvoisia ja että heidän näkemyksensä koetaan yhtä tervetulleiksi kuin työssä toimivien opettajien.

Opettajat tarvitsisivat erityisesti kurssin alussa tukea opiskelutekniikoihin, kuten erilaisilla sähköisillä alustoilla työstettävien tehtävien tekemiseen. Erilaisten kanavien ja alustojen käytössä on huomioitava mahdollisimman helppo käytettävyys, jotta niistä ei muodostuisi osallistumisen esteitä. Sekä työssä toimivat opettajat että opiskelijat kokivat mielekkäimmäksi oppimisympäristöksi ehdottomasti yhteiset lähipäivät. Mahdollisuus tavata ja keskustella kurssin teemoista edisti oppimista.

Monenlaisiin täydennyskoulutuksiin osallistuvat opettajat voivat kokea akateemisen moduulin työlääksi. Onkin tärkeää viestiä kurssin tavoitteet, tehtävät ja suunnitellut työmäärät selkeästi jo kurssikuvauksessa. Täydennyskoulutuksiin osallistuvat ansaitsevat lähtökohtaisesti hatunnoston, työn ohessa opiskelu ei ole aina helposti sovitettavissa opettajan aikatauluihin. Tarkennukset etukäteen auttavat myös opiskelijoita. Erityisesti ryhmätöiden osalta voi olla joskus vaikea hahmottaa kurssien todellista työmäärää.

Selkeämpi fokus joko vuorovaikutusosaamisen opettamiseen tai oman vuorovaikutusosaamisen kehittämiseen hyödyttää sekä valmistuvia opiskelijoita että kokeneita opettajia. Opiskelijat saavat tarpeellista työelämätietoa sekä varmistuvat siitä, että vuorovaikutusosaamisella on todella käyttöä. Opettajat puolestaan saavat tilaisuuden ajantasaistaa tietojaan ja taitojaan.

Vuorovaikutuksen kehittäminen on tärkeää uudistuvassa koulumaailmassa. Vuorovaikutusosaamisen kehittäminen ei ratkaise kaikkia opettajan työssä kohtaamia ongelmia, mutta koulutus voi tuoda tarpeellista näkökulmaa arjen työhön.

Työelämässä olevien opettajien ja opiskelijoiden yhdistäminen samalle kurssille herätti innostusta, joskin toteutuksen hioutuminen timantiksi vaatii jatkokehitystä. Arvokkaimpia hetkiä kurssi on tarjonnut kurssilaisen todetessa, että on koulutuksen kautta on saanut vahvistusta intuitiiviselle toiminnalleen, sekä silloin, kun jokin teoria tai tutkimus on auttanut ymmärtämään kohdattuja vuorovaikutustilanteita uudesta näkökulmasta, tai silloin, kun kurssilaisilla on yhteinen kokemus läsnäolosta ja avoimesta vuorovaikutuksesta. Nämä ovat tervetulleita kokemuksia tämän ajan hektisessä koulumaailmassa.

Kiitos rohkeille ja innovatiivisille hankkeen ideoijille, suomen kielen apulaisprofessori Johanna Vaattovaaralle ja hankkeen projektipäällikölle, koulutussuunnittelija Taina Pitkäselle sekä kaikille kurssille osallistuneille.

Linkki kurssiblogiin: https://opettajanvuorovaikutus.home.blog/

 

Marja EklundOmakuva
Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto
Prologos ry:n viestintävastaava

 

 

 

 

ProBlogiPirjo KananenPirjo Kananen, FM, KM
Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Siikajoen lukio ja Ruukin koulu

 

 

 

 

Maria-Tiina HMariaTiina ProBlogieinonen
Englannin kielen ja kirjallisuuden, suomen kielen sekä kirjallisuustieteen tutkinto-opiskelija, Tampereen yliopisto

 

 

 

Kirjallisuus
Kostiainen, E. & Gerlander, M. (2009). Vuorovaikutus opettajaksi opiskelevien asiantuntijuudessa. Teoksessa T. Valkonen, P. Isotalus, M. Siitonen & M. Valo (toim.) Puheviestinnän vuosikirja Prologi 2009. Jyväskylä: Prologos ry, 6–25. http://prologos.fi/prologi/index.php?page=vuosikirjat&year=2009

Mäki-Havulinna, J. (2018). Opettajan merkitys tukea tarvitsevan oppilaan koulupäivässä. Tampere University Press. Tampere. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/103307/978-952-03-0737-0.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Spitzberg, B. H. & Cupach, W. R. 2002. Interpersonal skills. Teoksessa M. L. Knapp & J. A. Daly (toim.), Handbook of interpersonal communication. 3. painos. London: Sage, 564-611.

Välijärvi, J. (2006). Kansankynttilästä tietotyön ammattilaiseksi. Opettajan työn yhteiskunnallisten ehtojen muutos. Teoksessa A. R. Nummenmaa & J. Välijärvi (toim.) Opettajan työ ja oppiminen. Jyväskylän yliopisto. Koulutuksen tutkimuslaitos, 9–26.

 

Lyhenteet

LOPS 2015 = Lukion opetussuunnitelman perusteet (2015). Helsinki: Opetushallitus. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/172124_lukion_opetussuunnitelman_perusteet_2015.pdf

LOPS 2019 = Lukion opetussuunnitelman perusteet (2019). Helsinki: Opetushallitus. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/lukion_opetussuunnitelman_perus

MENNEITÄ JA TULEVIA TEEMOJA PROBLOGISSA

Posted on by 0 comment

Vuonna 2019 puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos vietti 30-vuotisjuhlavuotta, ja ProBlogissa kuhisi juhlan kunniaksi: blogitekstejä ilmestyi hulppeat 26 kappaletta.  Tässä tekstissä on tarjolla kooste siitä, mistä vuorovaikutuksen tutkijat, opettajat, kehittäjät ja kouluttajat vuoden aikana blogissa puhuivat.  Samalla kysymys sinulle, hyvä lukija: mistä haluaisit lukea uudella vuosikymmenellä?

Tänä vuonna suunnitteilla on blogin vieminen temaattiseen suuntaan: tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että aina muutama peräkkäinen teksti käsittelisi samaa teemaa. Tätä uutta suuntaa vielä ideoidaan, ja otamme Prologoksen johtokunnassa mieluusti ehdotuksia vastaan siitä, miten se voisi toteutua. Onko mielessäsi jokin ilmiö, josta mielelläsi lukisit useamman eri asiantuntijan näkökulman? Onko jokin näkökulma jäänyt vähälle huomiolle blogissa? Tai olisiko jokin edellisvuoden teemoista sellainen, jota olisi ehdottomasti syytä syventää?

Nykyhetken ja tulevaisuuden aiheita

Vuonna 2019 Prologoksen järjestämissä tapahtumissa nousi esille kolme keskeistä tutkimuksen haastetta ja tulevaisuuden trendiä: viestintäetiikka, teknologia ja tekoäly sekä vuorovaikutuksen ja hyvinvoinnin yhteydet. Näitä käsiteltiin sekä keväällä järjestettyjen tiedekahvien paneelikeskustelussa, jossa keskustelivat filosofian tohtorit ja yhdistyksen toimintaan eri aikoina ja eri tavoin osallistuneet Tuula-Riitta Välikoski, Merja Almonkari, Ira Virtanen ja Marko Siitonen että syksyn teemapäivässä, jossa aiheita tarkasteltiin myös opetusnäkökulmasta. Terveyden ja hyvinvoinnin kontekstista oman blogitekstinsä kirjoitti väitöskirjatutkija Maija Peltola. Hän pohti palautteenannon herättämiä tuntemuksia niin terveydenhuollon asiakkaiden kuin työntekijöidenkin näkökulmasta. Apulaisprofessori Marko Siitonen avasi teknologiavälitteisen tutkimuksen trendejä ennen ja nyt, ja nosti esille ajatteluamme rajoittamaan vakiintuneita rakenteita. Näitä ovat mm. jako todellisen tai ”normaalin” ja teknologiavälitteisen viestinnän välillä.

Prologos ry: kansainvälinen ja kehittyvä alusta asti  

Tieteenalaa ja 30-vuotiaan Prologoksen monia merkityksiä kommentoivat yhdistyksen keskeiset toimijat vuosien varrelta. Prologoksen puheenjohtaja, FT, koulutus- ja kehittämisjohtaja Anne Laajalahti kysyi yhdistyksemme olemassaolon kannalta erittäin keskeisen kysymyksen – mihin tieteellistä yhdistystä tarvitaan? Niiden keskeisimpänä tarkoituksena on edistää ja edustaa tieteenaloja, tässä tapauksessa vuorovaikutuksen tutkimusta. Jokaisella on vuorovaikutuksesta kokemustietoa, mutta ensiarvoisen tärkeää on tuottaa ja tuoda esille tutkittua tietoa ihmisten välisen vuorovaikutuksen ilmiöistä. Prologoksen ensimmäinen puheenjohtaja, professori, rehtori Aino Sallinen paikansi kirjoituksessaan 1980-luvun vuosikymmeneksi, jolloin oppiaine oli jo tarpeeksi vakiintunut, jotta oma tieteellinen yhdistys voitiin perustaa. Sen tavoitteeksi asetettin “vaalia ja kehittää suomalaista puhekulttuuria sekä edistää puhumisen tutkimusta ja opetusta”. 2020-luvulle tultaessa moni asia ja painopiste on muuttunut. Mikään tieteenala ei voi tulla valmiiksi, ja myös vuorovaikutuksen tutkimus on jatkuvassa muutoksessa. Professori Pekka Isotalus kysyi, millaisia viestijöitä olemme, kun emme ole enää puheviestijöitä ja joudumme tai pääsemme sanottamaan uudelleen itseämme ja suhdettamme muihin.

Prologoksen perustajajäsen, FT, HM, yliopistonlehtori Tuula-Riitta Välikoski nosti esille kunnianhimoisen ja rohkean yhdistyksemme kansainvälisiä ansioita, joita löytyy jo aivan alkumetreiltä. “Saatamme olla maantieteellisesti sivussa, mutta tieteenalan ja oppiaineen keskiössä”, hän totesi. Yhdistyksen edellinen puheenjohtaja, professori Pekka Isotalus puolestaan kokosi yhdistyksen lähivuosien uudistuksia, joihin lukeutuvat mm. tämän blogin perustaminen, Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan jakaminen sekä Puheviestinnän päivien nimenmuutos Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviksi. Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät tulevat muuten vuonna 2020 jälleen ja niistä kerrotaan pian lisää!

Vuorovaikutusosaaminen esillä

Vuorovaikutusosaaminen puhututti niin opetuksen, tutkimuksen kuin itsereflektionkin näkökulmasta. FT, lehtori emerita Merja Almonkari ja FT, yliopistonlehtori Jonna Koponen nostivat esille esiintymisen ja tämänhetkisen improvisaation ja tiiviin sanomisen trendin. Esiintymistä opetetaan paljon, mutta tutkitaan vähän, he huomauttivat. Samalla he esittivät kysymyksiä 2020-luvulle esiintymistä opettaville ja tutkiville. Oletko sinä jo luopunut hyvän puhujan listauksista?

Palaute osaamisalueena ja vuorovaikutusprosessina kirvoitti tekstejä. Puheviestinnän yliopisto-opettajat Riikka Järvelä ja Johanna Järvelin-Suomela kirjoittivat vuorovaikutusosaamisesta palautetilanteissa ja haastoivat myös puheviestinnän ammattilaisia reflektoimaan omia tietoja, taitoja, asenteita, motivaatiotaan ja etiikkaansa erilaisissa palautetilanteissa. Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija Marja Eklund huomioi, että palautetta arvostetaan ja sitä odotetaan jatkuvasti enemmän – toisaalta se typistyy helposti mekanistisisti ohjeiksi, jolloin ilmiön vuorovaikutteisuus unohtuu.

Osaamista tarkasteltiin myös erilaisissa työn ja vapaaehtoistyön sekä koulutuksen konteksteissa. Helsingin yliopiston kielikeskuksen johtaja Ulla-Kristiina Tuomi korosti johtajan kykyä itsereflektioon ja arvopohdintoihin, sekä kuuntelemisen taidon keskeisyyttä. FT, yliopistonopettaja Maija Gerlander ja väitöskirjatutkija Maija Peltola kontekstualisoivat vuorovaikutusosaamista kokemusasiantuntijan tehtäviin. Ne ovat vahvasti viestinnällisiä ja rakentuvat mm. esiintymisestä, moniammatillisesta tiimityöstä, kuuntelemisesta ja puheeksiottamisesta. Yliopisto-opettaja Esteri Savolainen puolestaan pohti vuorovaikutusosaamisen opetuksen ja asiantuntijuuden kehittämisen suhdetta. ”Jos et kykene sanallistamaan asiantuntemustasi, etkä osoittamaan sitä viestintä- ja vuorovaikutustilanteissa toimiessasi, tietääkö kukaan, mitä osaat?”, hän kysyi.

Ja vielä yksi kysymys osaamisen tiimoilta: koska viimeksi pohdit omia viestinnällisiä vahvuuksiasi? Väitöskirjatutkija, koulutuspäällikkö ja työnohjaaja Emma Nordback kirjoitti yhteydessä piilevästä onnellisuudesta, jonka esteenä on usein mm. toimimaton vuorovaikutus. Yhdeksi ratkaisuksi matkalla kuormituksesta onnellisuuteen hän esittää omien viestinnällisten vahvuuksien tunnistamisen, sanoittamisen ja toistemme vahvuuksista puhumisen. Vahvuuksien sanoittaminen liittyy myös ammatilliseen kasvuun – puheviestinnän opiskelija Ilona Reinikainen pohti ammatillisen identiteetin muovautumista, jota tapahtuu jo opiskeluaikana opeteltaessa oman osaamisen tunnistamista ja tunnustamista.

Ymmärrystä meidän ja muiden välillä

Iso teema vuonna 2019 oli ymmärryksen rakentaminen, niin tiedeyhteisön sisällä, opetuksessa kuin erilaisia rajoja hallitessa. Yliopistonlehtori Leena Mikkola muistutti tieteellisen tiedon syntyvän vuorovaikutusprosesseissa. Tutkijasta referee-lausunnot voivat joskus olla epämieluisia, mutta ne ovat myös mahdollisuus ja etuoikeus keskustella ajatuksista ja viedä oma idea kohti ymmärrystä yhdessä tiedeyhteisön kanssa. Allekirjoittanut, FT, yliopisto-opettaja Tessa Horila pohti ymmärtämisen käsitettä. Mitä tuolla arkipäiväisellä ja samalla tieteenalamme ytimessä olevalla käsitteellä voidaankaan tarkoittaa? Ymmärtäminen on vaikka mitä empatiasta yhteiseen tietoon. Emme ehkä koskaan voi täysin ymmärtää toisiamme tai itseämmekään, mutta pyrkiä siihen kannattaa.

Ymmärrystä tarvitaan myös erilaisten rajojen hallinnassa. Tohtorikoulutettava Jonna Leppäkumpu kirjoitti työn ja vapaa-ajan eroista ja rajanhallinnasta vuorovaikutusprosessina. Hän muistutti, että työn ja muun elämän rajan häilyminen ei välttämättä ole vain negatiivinen asia, vaan yksi monista neuvoteltavista seikoista, joista rakentaa yhteisymmärrystä. Yliopisto-opettajat Esteri Savolainen ja Sanna Karvinen tarkastelivat kohdentamista ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen ydintekijänä opetuksen kontekstissa. Puheviestinnän opettajan tulee osata kohdentaa sanomansa erilaisille opiskelijayleisöille, jotka puolestaan tulevat enenevissä määrin työskentelemään moniammatillisissa merkitysviidakoissa, joissa kohdentaminen on kompleksista.

Vinkkejä kaaoksen hallintaan vai myyttejä murrettavaksi?

Jokainen meistä kaipaa joskus elämän kaaosta helpottavia vinkkejä, ja viestinnän tutkijalta, kehittäjältä ja kouluttajalta kysytään usein niksejä – miten viestiä paremmin? Toisaalta jokainen vuorovaikutuksen asiantuntija tunnistanee jonkun niksin valeasuun verhotun myytin, joka tekisi mieli murtaa. Vuonna 2019 tarjolla oli sekä kompakteja vinkkejä että räjäytettyjä myyttejä.

FT, lehtori Emma Kostiainen tarttui varmasti kaikille tuttuun lausahdukseen ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”. Hän murtaa tekstissään myyttiä siitä, että ihmisten väliset “asiat” todella voitaisiin erottaa vuorovaikutussuhteistamme ja niihin liittyvistä merkityksenannoista. “Ihminen on vain harvoin ”irti” sanoistaan, teoistaan ja merkityksenannoistaan vuorovaikutussuhteissaan”, Kostiainen muistutti.

FT, yliopistonopettaja Mitra Raappana sukelsi kaaokseen ja kysyi, mikä on hallitsemattomuuden ja ennustamattomuuden ja toisaalta kategorisointien ja vinkkilistojen suhde. Miten jäsentää vuorovaikutusta, jos läsnä on lukemattomia palasia? Ehkä olennaisempaa on ymmärtää kuin hallita, ja hyväksyä monet tulkinnat ja todellisuudet. FT, yliopistonlehtori Tomi Laapotti lähestyi asiaa toisin. Hän tarttui – ei vuoden, vaan kolmen vuoden aikana julkaistuihin – ProBlogi-teksteihin ja uutti niistä vinkkilistan. Nämä vinkit liittyivät vuorovaikutukseen yksilötason peruspilareista, kuten vuorovaikutusosaamisen kehittämisestä, koko organisaatiotason muutosdiskursseihin. Muutosta tarkasteli myös viestintä- ja brändijohtaja Minttu Vilander, joka kokosi tekstissään omakohtaisesti hyväksi havaitun muistilistan muutoksen ja muutosviestinnän haasteiden keskellä eläville.

Mihin seuraavaksi? Mitkä ovat vuoden 2020 teemat?

Viimeinen lukuvinkkini tässä kirjoituksessa on muhkea: lue kaikki viime vuonna kirjoitetut tekstit! Itse juuri tein niin, ja nyt päässä kuhisee kaikesta uudesta tiedosta, oivaltavista jäsennyksistä, täysin uusista kysymyksistä ja tulevaisuuden haasteista. Miten osaavaa väkeä tutkii, opettaa ja kouluttaa vuorovaikutuksen sisältöjä!

Mistä sinä haluaisit lukea ProBlogissa tulevan vuoden aikana tai millaisten koontien ja näkökulmien ajattelisit olevan lukijayhteisöllemme hyödyllisiä? Olen ja olemme Prologoksen johtokunnassa korvat höröllä. Voit esittää toiveen teemasta tai tarjota rohkeasti omaa tekstiäsi! Se voi olla jo pitkällä tai vasta idean tasolla. Tule mukaan keskusteluun, kirjoittajana tai kommentoijana! Minuun yhteyden saat laittamalla sähköpostia: tessa.horila[at]helsinki.fi

Jatketaan yhteisymmärryksen rakentamista vuonna 2020!
tessa horila problogiTessa Horila
FT, yliopisto-opettaja
ProBlogin toimitussihteeri

ASIANTUNTIJUUDEN ÄÄRELLÄ — KESKUSTELUJA VUOROVAIKUTUKSEN TEEMAPÄIVILLÄ 2019

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutusta vai puheviestintää? Mikä on teknologian merkitys ja paikka vuorovaikutuksen opettamisessa nyt ja tulevaisuudessa? Mitä eettisyys on vuorovaikutustekoina? Synnyttääkö vuorovaikutus työpahoinvointia?

Prologos ry:n järjestämä Vuorovaikutuksen teemapäivä avattiin lokakuussa keynote -esitelmän sijaan keskusteluilla, joissa osallistujat pääsivät pohtimaan edellä mainittuja kysymyksiä. Tieteellisissä yhdistyksissä on usein totuttu hurmioitumaan yksilöesityksistä, joissa päästään yhden mielenkiintoisen tutkimuksen ja sen tulosten äärelle. Nyt tarkoituksena oli tarjota mahdollisuus keskustelulle, kuuntelemiselle ja ahaa-oivalluksille oman tietoaineksen ja toisten tiedon ja kokemuksen välillä.

Osa käsitellyistä aiheista on alamme kestosuosikkeja: esimerkiksi tieteenalamme nimeä on pohdittu pitkään ja laajasti. Osa olikin sitä mieltä, että olisi hyvä jo siirtyä eteenpäin. Toisaalta esitettiin mielipiteitä sekä viestintä että puheviestintä -nimen puolesta. Pohdintaa syntyi myös puheviestijän identiteetistä, josta Pekka Isotalus aiemmin kirjoittikin ProBlogissa. Avoimeksi jäi edelleen se, miten tieteenalaamme kuuluisi kutsua ja miten se vaikuttaisi puheviestijäidentiteettiimme.

Teknologian merkitystä vuorovaikutuksen opettamisessa pohdittiin provosoivan kysymyksen muodossa: “Opettaja vai robotti opetuksessa?” Keskustelua syntyi kasvokkaisen vuorovaikutuksen arvosta suhteessa teknologiavälitteisiin vaihtoehtoihin. Toisaalta puhuttiin myös teknologian vuorovaikutusta täydentävästä aspektista. Tulevaisuudessa joudummekin pohtimaan suhdettamme teknologiaan: kenen ehdoilla ja mistä näkökulmasta tulevaisuutta rakennetaan? Tätä asiaa on pohtinut ProBlogissa aiemmin Marko Siitonen, yksi teemapäivän puhujista.

Osallistujat pääsivät pohtimaan myös eettisyyttä vuorovaikutustekoina. Mitä eettisyys on konkreettisena toimintana? Keskusteluissa keskityttiin paljolti yleisiin määritelmiin “eettisyys on pyrkimystä yhteiseen hyvään”, “eettisyyttä on myös huolehtiminen siitä, miten keskustelemme toisillemme”, “eettisyys on kokonaisvaltaista, aina läsnä”.  Eettisyyden pilkkominen varsinaisiin tekoihin osoittautui hankalaksi. Monet ryhmistä antoivat neuvoja eettiseen pohdintaan. Mielenkiintoista ja tarpeellista olisi pohtia, miten eettisyyttä ja siihen liittyvää vuorovaikutusosaamista ja –tekoja voidaan tehdä näkyväksi ja opettaa?

Vuorovaikutus synnyttää työpahoinvointia?

Työhyvinvointi on noussut viime vuosina organisaatioissa tärkeäksi kehitysalueeksi. Osallistujat pääsivätkin keskustelemaan työhyvinvoinnin kääntöpuolesta työpahoinvoinnista ja sen suhteesta vuorovaikutukseen.

“Työkulttuurin pitää tukea yksilöitä toimimaan vuorovaikutuksessa.”

Viestinnän asiantuntijoille tuntui olevan selvää se, mikä merkitys yksilöiden vuorovaikutusosaamisella, vuorovaikutussuhteiden laadulla, tiimityöllä, organisaatioviestinnällä ja johtamisella on työyhteisön hyvin- tai pahoinvointiin. Osaammeko kuitenkaan tuoda riittävästi julki vuorovaikutusta ja sen laatua työhyvinvoinnin tekijänä?

“Miten organisaatiossa puututaan työhyvinvointiin tai pahoinvointiin?”

Keskusteluissa työpahoinvoinnin lähteiksi nähtiin kiusaaminen, huonosti hoidetut ristiriitatilanteet, toimimattomat vuorovaikutussuhteet, huono johtaminen ja tiedon kulku, kiire sekä jatkuva saatavilla oleminen. Mihin organisaatioiden sitten kannattaa panostaa halutessaan kehittää vuorovaikutusta koko organisaatiossa?

“Erilaiset odotukset työyhteisön vuorovaikutuksesta voisi puhua auki.”

Työyhteisön vuorovaikutuksen metakeskustelulle nähtiin tarve pienryhmien keskusteluissa. Metataidot ovat olennainen osa vuorovaikutusosaamista. Organisaatioihin tarvitaan lisää keskustelusta siitä, miten, mistä, milloin ja ketkä keskustelevat. Yhteisten merkitysten luominen edellyttää keskustelua siitä, miten keskustellaan. Tätä keskustelua tulisi käydä kaikkialla organisaatiossa, koska “työyhteisön kaikki jäsenet rakentavat hyvinvoivaa työyhteisöä”.

Mitä opimme teemapäivän keskusteluista?

Keskusteluja seuratessamme ja vastauksia jälkeenpäin selatessamme käsitimme muutaman asian:

  1. Keskustelu puheviestinnän/viestinnän alan suurista kysymyksistä synnyttää näkemyksiä, mielipiteitä ja tunteita, myös meissä asiantuntijoissa. Maailma ei ole valmis.
  2. Keskustelut samankin alan asiantuntijoiden kanssa lähtevät usein liikkeelle hyvin erilaisista näkökulmista. Saatamme olettaa, että muut kokevat ja tietävät asiat samalla tavalla kuin me itse.
  3. Tarvitaan keskustelua, jossa syntyy synergiaa: yhteinen tietomme voi olla enemmän kuin osiensa summa. Asiantuntijoiden pitäisi aidosti kuunnella toisiaan ja löytää yhteyksiä ja ymmärrystä, myös eri alojen asiantuntijoiden kanssa.
  4. Kollegiaalisen keskustelun jatkuessa tarvitaan tutkimusta käsitellyistä aiheista ja niiden nostamista muuhunkin kuin puheviestijöiden kahvipöytäkeskusteluun.
  5. Tarvitaan yhteisiä ja perusteltuja näkemyksiä siitä, miten tuotettua tietoa opetetaan esimerkiksi korkeakouluissa.

 

Eeva Kaarne

Eeva Kaarne

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Tampereen yliopisto

 

Riikka Järvelä

Riikka Järvelä

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Helsingin yliopisto

KOKEMUSASIANTUNTIJA TARVITSEE VIESTINTÄ- JA VUOROVAIKUTUSOSAAMISTA

Posted on by 0 comment

Kokemusasiantuntijuudelle on tänä päivänä kysyntää. Kokemusasiantuntijoita hyödynnetään vapaaehtoisina tai palkallisina työntekijöinä lähes kaikissa elämään kuuluvissa haasteissa – oli kyseessä mielenterveyden häiriöt kuten masennus tai anoreksia, päihde- tai peliriippuvuus, elimelliset sairaudet, haasteelliset elämäntilanteet kuten avioero, maahanmuutto, parisuhdeväkivalta tai vankilasta paluu. Kokemusasiantuntijoita käyttävät esimerkiksi monet kuntien ja kaupunkien sosiaali- ja terveystoimen yksiköt, oppilaitokset, potilasjärjestöt ja media. Kokemusasiantuntijoiden tarkoituksenmukaiseen hyödyntämiseen liittyy kuitenkin monia kysymyksiä, joista keskeisimpiä lienevät: kuka oikeastaan on kokemusasiantuntija ja millaista osaamista häneltä edellytetään?

Kuka oikeastaan on kokemusasiantuntija ja millaista osaamista häneltä edellytetään?

Kokemusasiantuntijuus on viestinnällisesti vaativa tehtävä

Kokemusasiantuntijalla tarkoitetaan yleisimmin henkilöä, jolla on oman tai läheisen kokemuksen kautta karttunutta tietoa sairaudesta tai haastavasta elämäntilanteesta (esim. Jones, 2018). Kuka tahansa sairauden tai haastavan elämäntilanteen kokenut henkilö ei kuitenkaan ole kokemusasiantuntija, vaan asiantuntijalta edellytetään tehtävään suunnattua koulutusta, jossa hän muodostaa reflektion kautta omasta kokemuksestaan kerrottavan tarinan sekä valmistautuu kokemusasiantuntijan työhön liittyviin tehtäviin (esim. Hietala & Rissanen, 2015). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tuoreen Kokemusasiantuntijuus Suomessa -selvityksen (2019, 27) mukaan kokemusasiantuntijan tehtäviä olivat muun muassa

    • omasta kokemuksesta kertominen erilaisissa viestintätilanteissa (seminaareissa, koulutustilaisuuksissa kokemuksen kannalta relevanteille ammattilaisille ja ammattiin opiskeleville, kuten sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille)
    • palvelujen yhteiskehittäminen erilaisissa ryhmissä sekä kehittämishankkeisiin ja työryhmiin osallistuminen
    • vertaistukityö ja vertaisryhmien ohjaaminen
    • ammattilaisten rinnalla työparina toimiminen
    • palveluiden arviointitehtävät, vertaisarviointi
    • luottamustehtävät erilaisissa johto-, ohjaus- ja työryhmissä
    • viestintä- ja edustustehtävät (lehtiartikkelit, kannanotot, koulutusvideot, osallistuminen tapahtumiin)
    • aineiston kerääminen (esim. fokusryhmähaastattelujen toteuttaminen) tutkimusten tekemistä varten

 

Viestinnän alan asiantuntijoiden silmin arvioituna yllä kuvatut tehtävät edellyttävät laajaa viestintä- ja vuorovaikutusosaamista. Tämä todetaan myös THL:n selvityksessä (2019, 42), jossa kokemusasiantuntijoilta kuvataan vaadittavan hyvää kirjoitustaitoa, viestintätaitoja, luennointiosaamista, vertaistoimintaa ja ryhmätyönosaamista, työparitaitoja sekä hyviä vuorovaikutustaitoja vaikka vaatimukset toki vaihtelevat tehtävän mukaan. Jos tarvittavaa viestintä- ja vuorovaikutusosaamista jäsennetään yksityiskohtaisemmin, siitä on tunnistettavissa muun muassa kyky ohjata vuorovaikutusta, taito antaa, tulkita ja hyödyntää palautetta, kyky ottaa puheeksi hankaliakin aiheita, taito esiintyä erilaisissa konteksteissa sekä taito toimia jäsenenä monialaisissa yhteistyötiimeissä.Lisäksi viestintäkoulutus on tärkeää myös oman ja vertaisten kokemustiedon jäsentämisessä. THL:n selvityksessäkin (2019, 11) todetaan, että kokemusasiantuntijuuteen kuuluu oman kokemuksen valjastaminen voimavaraksi muiden opastamiseksi, kouluttamiseksi ja tukemiseksi. Jotta näin tapahtuisi, tarvitaan ymmärrystä siitä, miten kokemukset eivät ole vain ihmisten omien kognitiivisten prosessien tuotoksia, vaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rakentuvia merkityksiä ja tulkintoja. Täten kokemuksista on tärkeää tarkastella myös sitä, millä tavalla lähipiiri, toiset vertaiset ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat olleet mukana niiden muodostumisessa. Ja miten erilainen tulkinta kuvatuista tapahtumista voi syntyä, jos tarinan kertoisi kokemusasiantuntijan sijaan esimerkiksi lähiomainen.

 

Viestintäkoulutuksen nykytila ja tulevaisuus

Tarvittava viestintä- ja vuorovaikutusosaaminen on laaja-alaista, mutta sen kehittämiseen käytettävä aika on ollut koulutuksissa toistaiseksi varsin vaihtelevaa ja yleisesti niukkaa. THL:n selvityksen (2019) mukaan kokemusasiantuntijakoulutusten kesto kokonaisuudessaan on vaihdellut neljän tunnin seminaarista aina 180 tuntiin. Osa koulutuksista on ollut kestoltaan yli kahdeksan kuukautta, mutta lyhyimmillään koulutus on voinut olla yhden päivän pituinen. Yleisimmät sisältöteemat ovat olleet oman tarinan työstäminen, vuorovaikutuskoulutus ja esiintymis- ja kokemusasiantuntijana olemisen harjoittelu. Viestintäkoulutukseen on koulutuksissa käytetty useimmiten 1–3 tuntia ja esiintymisen harjoitteluun hieman enemmän, keskimäärin 6 tuntia. Joihinkin koulutuksiin on saattanut kuulua myös ryhmätoimintaan liittyvää sisältöä. Koska on ilmeistä, että kokemusasiantuntijuuden koulutukselle ei vielä ole kansallisesti harmonisoituja koulutusstandardeja, tämä ymmärrettävästi herättää myös kysymyksen siitä, mitä oikeastaan on kokemusosaamisessa tarvittava ja arvostettava asiantuntijuus – tai vähintäänkin vaadittava asiantuntijuus? Ja kuka sen määrittelee?

Kokemusasiantuntijana toimivat ovat itse toivoneet selkeää koulutusta, joka erottaa heidät muista samankaltaisten kokemusten läpikäyneistä ja antaa hyvät valmiudet tehtävässä toimimiseen (esim. Jones, 2018). Tätä on peräänkuulutettu myös kokemusasiantuntijuudesta käytävässä yleisessä keskustelussa. Tulevaisuudessa koulutusta tullaan todennäköisesti yhtenäistämään sekä laajuuden että sisältöjen suhteen. Vuoden 2019 alusta kokemusasiantuntijana ja vertaisena toimiminen on jo hyväksytty Kasvatus- ja ohjausalan ammattitutkinnon valinnaiseksi osaksi. Kokemusasiantuntijuuskoulutusta yhtenäistettäessä on viimeistään nyt herättävä siihen, että koulutuksessa tulisi olla merkittävä rooli myös viestinnän asiantuntijoilla. Kokemustieto on arvokasta, ja sen tarkoituksenmukainen hyödyntäminen edellyttää hyvää viestintäosaamista, jota voidaan edistää tutkittuun tietoon perustuvalla laadukkaalla viestintäkoulutuksella. Parhaimmillaan viestintäkoulutus antaa asiantuntijoille hyvät edellytykset toimia tehtävässään palveluiden kehittäjinä, ihmisten ymmärryksen lisääjinä sekä toivon antajina muille saman kokeneille. Viestintäkoulutuksen tarjoaminen on myös kokemusasiantuntijakoulutusta järjestäville tahoille erinomainen mahdollisuus osoittaa kokemukseen perustuvan asiantuntijuuden arvostusta sekä edistää sen monipuolista hyödyntämistä terveydenhuollon palvelujen kehittämisessä.

Maija Gerlander

Maija Gerlander, FT

Yliopistonopettaja

Jyväskylän yliopisto

Maija Peltola

Maija Peltola, FM

Väitöskirjatutkija

Tampereen yliopisto

Kirjallisuus

Alkoholisti, maahanmuuttaja, raiskattu ja perheeseensä väsynyt – kokemusasiantuntija maksaa osaamisestaan kovan hinnan. Yle. Julkaistu 25.9.2018. Viitattu 3.11.2019. https://yle.fi/uutiset/3-10403431

Hietala, O. & Rissanen, P. 2015. Opas kokemusasiantuntijatoiminnasta. Kuntoutussäätiö ja Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki: Unigrafia. https://kuntoutussaatio.fi/files/1944/kokemusasiantuntija-opas.pdf

Hirschovits-Gerz, T., Sihvo, S., Karjalainen, J. & Nurmela, A. 2019. Kokemusasiantuntijuus Suomessa: Selvitys kokemusasiantuntijakoulutuksen ja -toiminnan käytännöistä. THL:n Työpaperi nro 17. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-354-0

Jones, M. 2018. Kokemustiedon määritykset ja käyttö julkisen terveydenhuollon kontekstissa. Teoksessa J. Toikkanen & I. A. Virtanen (toim.), Kokemuksen tutkimus VI. Kokemuksen käsite ja käyttö. Rovaniemi: Lapland University Press, 169–190.

KESKIRASKAS KESKISORMI JA VUOROVAIKUTUSOSAAMINEN PALAUTETILANTEISSA

Posted on by 0 comment

Pysähdy hetkeksi miettimään jotain työelämäsi palautetilannetta, johon olet lähiaikoina päässyt tai ehkä ajautunut. Millainen tilanne oli? Miksi tilanne oli palautetilanne? Tunnistitko tilanteen palautetilanteeksi jo sen aikana? Keitä siinä oli läsnä? Miksi tilanteessa annettiin palautetta? Millainen rooli sinulla oli? Entä miten vuorovaikutusosaaminen näkyi tilanteessa?

Työelämän tiimellyksessä vertaiselle annettu palaute on usein nopeaa, suunnittelematonta ja kumpuaa hetkestä. Emme edes välttämättä huomaa antavamme tai saavamme palautetta. Toisaalta palaute voi olla myös suunnitelmallista ja pohjata vankkaan teoriatietoon vaikkapa vertaisarvoinnin kontekstissa. Joskus palaute on pitkään hautunut työyhteisössä, ja jonkin laukaisevan tekijän tuloksena se tulee esille.

Erilaiset yhteisöt rakentavat omat norminsa palautteenannolle: Palaute voi olla suoraa tai epäsuoraa, ja sitä voidaan pehmentää erilaisin keinoin huumorista hymynaamoihin. Myös palautepuheen persoonamuoto voi vaihdella minä-muodosta passiiviin, ja lisäksi palautteen yksityisyys ja vaikkapa palautetilanteen paikka vaihtelevat eri työpaikoilla ja yhteisöissä.

Sormet ja vuorovaikutusosaaminen

Puheviestinnän peruskursseilla ohjaamme usein opiskelijamme tuijottamaan kättään. Vuorovaikutusosaamisen käsimalli havainnollistaa opiskelijalle vuorovaikutusosaamisen osa-alueita. Mallin ovat kehittäneet jyväskyläläiset kielikeskuskollegamme Hämäläinen ja Lukkari (2017) Isotaluksen & Rajalahden (2017) ja Spizbergin (2013) pohjalta. Käsimallissa peukalo kuvaa tietoa, etusormi taitoa, keskisormi asennetta, nimetön motivaatiota ja pikkusormi etiikkaa vuorovaikutusosaamisen osa-alueina. Mallin avulla konkretisoidaan, kuinka omaa ja toisen vuorovaikutusosaamista voi pilkkoa osiin. Se auttaa myös analysoimaan ja tulemaan tietoiseksi vuorovaikutusosaamiseen liittyvistä ilmiöistä ja toiminnasta; sormet havainnollistavat asiaa konkreettisesti. Vaikka korkeakoulukontekstissa malli saattaa joskus tuntua opiskelijoista aluksi vähän yksinkertaiselta tai lapselliselta, se on helppo muistaa: asenne keskisormessa, motivaatio sormussormessa, pikkurilli vähän pieni, mutta tärkeä, pihtiotteessa tieto ja taito.

Vaikka viestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoina olemme vuorovaikutusosaamisen kanssa myös metatasolla tekemisissä päivittäin, emme välttämättä pysähdy itsemme ja oman toimintamme ja sen vaikutusten äärelle kovinkaan usein. Tuijotetaan siis mekin hetki kättämme ja palautetaan samalla mieleen palautetilanne, jota äsken ajattelimme:

Keskiraskas keskisormi, asennesormi

Millä asenteella toimit palautetilanteessa? Ovatko palautetilanteet sinulle pakollisia pahoja, vai haluatko vältellä niitä viimeiseen asti hyödyttöminä ja ehkäpä jopa haitallisina? Millaisia asenteita sinulla oli osallistujia kohtaan, asiaa kohtaan, tilannetta kohtaan, työpaikkaa kohtaan, toimintatapoja- ja malleja kohtaan, entä millaisia kulttuurisia odotuksia tuot palautetilanteeseen? Miten palautetilanteen osallistujien asenteet tai menneet asenteet vaikuttivat toimintaasi tai ajatteluusi?

Timantinsäihkeinen nimetön, motivaatiosormi

Mihin palautetilanteeseen osallistuvien motivaatio kohdentui? Olitko motivoitunut säilyttämään ja pitämään yllä ihmissuhteita vai oliko asia sinulle hyvin tärkeä? Miten motivaation kohde vaikutti toimintaasi? Miten siedät ihmisiä, joita motivoivat erilaiset, ehkä sinusta toisarvoiset asiat? Onko porukassasi niin, että motivoitunut työyhteisön kehittäjä väsyttää kaikki jo pelkästään palautteen määrällä? Millainen motivaatio yhteisölläsi on antaa ja saada palautetta ja osallistua palautetilanteisiin?

Pikkiriikkinen pikkurilli, etiikkasormi

Millaisia eettisiä valintoja teit tilanteessa? Entä miten muut toimivat? Oliko tilanteessa jaettu ymmärrys niistä eettisistä säännöistä ja normeista, joiden mukaan toimittiin? Miten kielenkäyttöön liittyvät valinnat vaikuttivat tilanteeseen? Miten suhtauduit omaan vastuuseesi tilanteen sujumisesta?

Itsevarma peukalo, tietosormi

Millaista tietoa koit omaavasi käsiteltävistä asioista, vuorovaikutuksesta, palautteenannosta, toisen ihmisen taustoista, kulttuurisista palautteenannon normeista? Miten tietosi tai tietämättömyytesi vaikutti palautetilanteeseen? Estikö vai tukiko oletettu asiantuntemuksesi sinua kuuntelemasta muita?

Osoittava etusormi, taitosormi

Millaista palauteosaamista sinulla on? Missä olivat vahvuutesi palautetilanteessa? Miten osoitit näitä vahvuuksia toiminnassasi? Miten osoitit kuunteluosaamistasi? Oliko sinulle tärkeintä osata eniten ja osoittaa se muille?

Omaan käden tarkasteleminen ja näin oman vuorovaikutusosaamisen tiedostaminen palautetilanteissa voi auttaa ymmärtämään omaa käytöstä. Se voi myös lisätä ymmärrystä omista reaktioista toisten toimintaan ja viestintään. Oman käden lisäksi palautetilanteissa on läsnä monta muuta kättä ja ihmistä. Me odotamme erilaisia asioita palautetilanteilta. Siksi itsetuntemuksen lisäksi palautteen normeista olisikin hyvä puhua ääneen varsinkin uusissa muodostuvissa ryhmissä. Jos normeista ei puhuta ääneen, tapahtuu normiutumista siitä huolimatta. Usein tulemmekin tietoisiksi normeista vasta kun joku rikkoo niitä.

Olet itseasiassa ollut eräänlaisessa palautetilanteessa tätä blogia lukiessasi. Millaista palautetta annoit itsellesi? Muistitko positiivisen puolen? Itsearviointiin perustuvat palautetilanteet tuntuvat usein kääntyvän itseruoskinnaksi. Yksi palauteosaamisen puoli onkin armollisuus itseä ja toisia kohtaan. Ehkä sen voisi käsitteenä löytää jokaisesta esittelemämme mallin sormesta: se on toimintaa, tietoa, motivaatiota, asennetta ja etiikkaa.

Pimenevän marraskuun aluksi haluammekin kysyä, miten käsistämme ei näkyisi muille tai itsellemme vain pystyssä oleva keskisormi.

Riikka Järvelä

Riikka Järvelä

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Helsingin yliopiston kielikeskus

Johanna Järvelin-Suomela (2)

Johanna Järvelin-Suomela

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Tampereen yliopiston kielikeskus

 

 

 

Lähteet

Hämäläinen, H. & Lukkari, T. (2017) Käsimallin alkuperäisidea, painamaton lähde.

Isotalus, P. & Rajalahti, H. (2017) Vuorovaikutus johtajan työssä. Helsinki: Alma talent.

Spiztberg, B.H. (2013). (Re)Introducing communication competence to the health professions. Journal of Public Health Research 2013; vol. 2:e 23.

VIESTINNÄN OPISKELIJAN TIE KOHTI AMMATILLISTA IDENTITEETTIÄ

Posted on by 0 comment

Luin kesällä Helsingin Sanomista Viesti ry:n toiminnanjohtaja Siina Revon mielipidetekstin ”Ihmiset tahtoonsa taivutteleva manipuloija voi käyttää viestinnän keinoja, mutta viestinnän ammattilainen hän ei ole” (Helsingin Sanomat 4.8.2019). Tekstissään Repo ottaa kantaa siihen, kuinka viestinnän ammattilainen ei ole vain taitava puhuja tai sosiaalisen median käyttäjä, eikä varsinkaan manipulaation tai propagandan hyödyntäjä. Sen sijaan Repo korostaa, että vaikka joku voi hyödyntää viestinnän ja vaikuttamisen keinoja, se ei tee hänestä viestinnän ammattilaista.

Puheviestinnän opiskelijana kiinnitin tietenkin huomioni Revon kirjoitukseen. Opiskelijana kuulen silloin tällöin puhuttavan siitä, kuinka viestinnän ammattilaisten tulee vaalia asemaansa asiantuntijana. Kuten Viesti ry:n slogan kuuluu: ”Kaikki viestivät, harva on ammattilainen.” Viestintä ja vuorovaikutus ovat osa kaikkien elämää. Viestiä voi myös teknologiavälitteisesti ja jatkuvasti esimerkiksi WhatsAppin kautta. Lisäksi maailmassa, jossa lähes kuka tahansa voi twiitata, perustaa blogin tai videoblogin ja lisäksi tienata näillä tavoilla, myös näkemys viestinnän ammattimaisuudesta on hämärtynyt. Vaikka viestinnän alalla voi työskennellä jos jonkin näköisissä tehtävissä, viestinnän asiantuntijuus ja ammattilaisuus vaativat korkeakoulutusta ja ammattitaitoa.

Viestinnän asiantuntija ei ole suojattu ammattinimike, kuten lääkäri tai lähihoitaja. Siitä syystä on erityisen tärkeää, että alan ammattilaiset kantavat vastuun asiantuntijuutensa ja ammattitaitonsa korostamisesta ja vaalivat sitä sekä työelämässään että arjessaan.

 

Mitä sitten on ammatillinen identiteetti?

Taustatutkimusta tehdessäni törmäsin toistuvasti Kansanvalistusseuran ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseuran julkaisuun ”Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu” (Eteläpelto & Onnismaa (toim.), 2006). Teoksessa Eteläpelto ja Vähäsantanen määrittelevät ammatillisen identiteetin elämänhistoriaan perustuvana käsityksenä itsestä ammatillisena toimijana (2006, 26). Viestinnän näkökulmasta kirjoittajien seuraava huomio on erityisen kiinnostava:

”Työelämän käytännöt kuitenkin osoittavat, että työntekijän käsitykset itsestä suhteessa työhön ja ammattiin ovat entistä tärkeämpiä. Palkkatyö on yhä yrittäjämäisempää, mikä edellyttää yksilöllisesti rakentuvaa ammatillista identiteettiä ja aktiivista toimijuutta. Oman osaamisen esittämistä ja arvioimista koskevia käytäntöjä on lisäksi otettu laajasti käyttöön, joten työntekijältä vaaditaan oman osaamisen tunnistamista, näkyväksi tekemistä ja markkinointia.” (Mts., 27.)

Niinhän se on: ei riitä, että osaat jotain, vaan sinun tulee myös todistaa se. Ensin osaaminen tulee tunnistaa, sitten tehdä se näkyväksi myös muille ja lopulta markkinoida omaa osaamista mahdollisimman hyödyllisillä tavoilla. Tästä voi päätellä, ettei prosessi ole mahdollinen, jos läheistä suhdetta omaan ammatti-identiteettiin ei ole. Itse voisin tiivistää ammatti-identiteetin käsitteen omien tietojen ja taitojen aktiiviseen tiedostamiseen, sekä tavoitteeseen kehittää niitä osa-alueita, jotka vielä kaipaavat kehitystä. Tätä voi harjoitella jo opiskelujen aikana.

Ammatillinen identiteetti rakentuu jo opiskeluaikana

Opiskelijana saattaa välillä vaikuttaa siltä, että oppiminen on hidasta. Lukuvuoden lopuksi voi tuntua, ettei vuoden aikana ole tullut tehtyä muuta kuin tentittyä pari kirjaa, kirjoitettua pari esseetä ja istuttua luennoilla. Kun asiaa katsoo hieman laajemmin, voi nähdä, kuinka suuri haalitun tiedon määrä vuoden lopuksi onkaan. Aluksi monimutkaisilta tuntuneet käsitteet ja ilmiöt ovat nyt selkeämpinä pään sisällä ja ne muodostavat yhtenäisen teorioiden kokonaisuuden. Television vaalipaneelia seuratessa voi havaita itsestään uudenlaisen puolen, joka ei ainoastaan havainnoi keskustelijoiden argumentteja ja nonverbaalista viestintää entistä tarkemmin, vaan pystyy myös nimeämään tekijöitä, jotka tekevät yhdestä keskustelijasta vaikuttavamman kuin toisesta.

Palataan hieman Eteläpellon ja Vähäsantasen määritelmään ammatillisesta identiteetistä, jonka mukaan käsitys itsestä ammatillisena toimijana liittyy elämänhistoriaan. Elämänhistorialla kirjoittajat viittaavat siihen, kuinka myös menneillä tapahtumilla ja kokemuksilla on merkitystä ammatti-identiteetin rakentumiseen. Tästä voi päätellä, että se rakentuu jo opiskeluaikana. Se onkin luonnollista, sillä samalla kun opiskelijan tietämys alasta kasvaa opintojen aikana, myös käsitys itsestä suhteessa opittuihin asioihin kehittyy.

Miten opiskelija voi kehittää ammatti-identiteettiään?

On tietysti tärkeää tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa asioissa, joita työelämässä oletettavasti tulee tarvitsemaan. Jo se, että tunnistaa itsessään nämä eri puolet, kehittää itsetuntemusta ja ammatilliseen minään tutustumista. Sellaisia osa-alueita, joissa kokee jo olevansa hyvä, on mahdollista edistää entisestään.

Vahvuuksista voi pitkällä aikavälillä syntyä yksilöllisiä voimavaroja, jotka puolestaan auttavat ammatillisen identiteetin muodostumisessa ja ylläpitämisessä: missä juuri minä olen erityisen hyvä?  Heikkouksia puolestaan kannattaa tietenkin pyrkiä kehittämään. On helppoa ajatella, että heikkous kannattaisi hyväksyä asiana, jota ei vain osaa. Jos kyseisen kehityksen kohteen kuitenkin hyväksyy ja siinä koittaa tulla paremmaksi, voi aiemmasta heikkoudesta jonain päivänä tulla uusi vahvuus.

Monia viestinnän ammattilaisen mahdollisia työtehtäviä voi harjoitella jo opiskeluaikana. Yliopistossa vapaaehtois-, harrastus- ja järjestötoimintaarjoavat mahdollisuuden tutustua työyhteisön kaltaiseen ympäristöön, jolloin voi oppia uutta myös omasta käyttäytymisestä uudenlaisissa tehtävissä. Visuaalista silmää voi kehittää suunnittelemalla omasta Instagram-tilistä visuaalisesti miellyttävän tai ihan vain harjoittelemalla erilaisten kuvien tai videoiden tekoa, esimerkiksi mainosflaijereiden suunnittelulla tai koostevideoiden editoinnilla. Kirjoitustaitoa voi luonnollisesti harjoitella kirjoittamalla, mihin esimerkiksi yliopiston alla toimivat blogit ja muut julkaisut ovat hyvä alusta. Viestinnän opiskelijalle myös esiintymistilanteiden harjoittelu ja niihin totuttelu ovat valttia, jolloin erilaisiin esitelmä-, juonto- tai puhetilaisuuksiin kannattaa tarttua rohkeasti.

Lisäksi on selvää, että on myös hyödyllistä seurata oman alan ajankohtaisia aiheita. Tämä toteutuukin usein kuin itsestään, kun kiinnostusta ja motivaatiota alaa kohtaan löytyy. Viestintä on oiva esimerkki alasta, jossa kenellä tahansa on mahdollisuus tutustua ammattilaisten keskuudessa myllertäviin aiheisiin.  Viestinnän ammattilaisia tuntuu yhdistävän halukkuus nostaa tärkeitä aiheita julkisuuteen. Tämä näkyy alan blogeina, podcasteina ja konferensseina.

Ammatillinen identiteetti kehittyy jatkuvasti

Sekä opiskelijoiden että jo työelämään astuneiden on hyvä muistaa, että ammatti-identiteetti kehittyy jatkuvasti. Se kasvaa, muodostuu uudelleen ja rakentaa uusia ulottuvuuksia suhteessa uusiin tilanteisiin ja kokemuksiin, kuten uuteen työtehtävään tai työpaikkaan. Samalla ammatillinen identiteetti on myös jatkuvassa vuorovaikutuksessa yksilön muun minäkäsityksen kanssa, sillä sehän on vain osa ihmisen kokonaisvaltaista identiteettiä. (Eteläpelto & Onnismaa 2006, 26.) Valmista tulee tuskin koskaan, mutta eteenpäin voi aina mennä.

Viestinnän ammattilainen kykenee tarkastelemaan vuorovaikutustilanteita asiantuntevasta näkökulmasta, hänellä on myös työkaluja tarjota näkemyksiään toisille. Sen lisäksi että viestinnän asiantuntija voi työskennellä konsulttina tai opettajana, myös muissa tehtävissä pääsääntöisesti työskentelevä voi saada mahdollisuuden ohjata koulutuksia esimerkiksi oman työpaikan sisällä, tai tietylle ammattiryhmälle. Kouluttamisen lisäksi viestinnän ammattilainen voi työskennellä esimerkiksi markkinoinnin, sosiaalisen median, organisaatioviestinnän ja monien muiden osa-alueiden tehtävissä, jotka vaativat viestinnän asiantuntemusta.

Viestinnän ammattilainen kykenee tarkastelemaan vuorovaikutustilanteita asiantuntevasta näkökulmasta, hänellä on myös työkaluja tarjota näkemyksiään toisille.

Kuten aluksi totesin, viestinnän asiantuntijoilla on myös vastuu oman asiantuntijuutensa tuomisesta ilmi. Jos teräviä twiittejä viljeleviä tai vaikuttavia YouTube-videoita julkaisevaa henkilöä voidaan nimittää viestinnän asiantuntijaksi, todellisen alan ammattilaisen tulee nostaa esille omaa pätevyyttään kahta kovemmin. Viestinnän ammattilaisella on tarjottavanaan koulutusta, työkokemusta, tietoa teorioista, ilmiöistä ja tutkimuksista, sekä taitoa näiden yhdistymisestä omaan vuorovaikutusosaamiseen. Lähtökohdat yhteiskunnallisten aiheiden tarkastelulle ovat siis täysin erilaiset kuin muiden alojen edustajilla, sillä ne perustuvat nimenomaan viestinnän ammattitaitoon.

Opiskeluaika kannattaa käyttää hyödyksi. Uuden oppiminen vaatii usein myös mukavuusalueelta poistumista ja omien, usein vain pään sisällä piirrettyjen, rajojen rikkomista. Ideoimalla ja uskaltamalla kokeilla uusia juttuja voi löytää sellaisia puolia itsestään, joita ei aiemmin olisi uskonut olevan olemassakaan. Toisaalta opintojen aikana on ihanaa vain tankata mahdollisimman paljon tietoa itseensä ja nauttia matkasta kohti ammatillista minuutta.

Ilona Reinikainen

Ilona Reinikainen

Puheviestinnän kandidaattivaiheen opiskelija

Tampereen yliopisto

 

 

 

 

 

KIRJALLISUUS

Eteläpelto, A., Onnismaa, J. (toim.) (2006) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. Aikuiskasvatuksen vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura & Aikuiskasvatuksen tutkimusseura.

Eteläpelto, A. & Vähäsantanen, K. (2006) Ammatillinen identiteetti persoonallisena ja sosiaalisena konstruktiona. Teoksessa A. Eteläpelto & J. Onnismaa (toim.) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. Aikuiskasvatuksen vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura & Aikuiskasvatuksen tutkimusseura.

Repo, S. (2019) Ihmiset tahtoonsa taivutteleva manipuloija voi käyttää viestinnän keinoja, mutta viestinnän ammattilainen hän ei ole. Helsingin Sanomat. Julkaistu 4.8.2019. Noudettu 27.9.2019 [nettijulkaisu]. Saatavissa: https://www.hs.fi/paivanlehti/04082019/art-2000006193655.html

 

 

 

ASIANTUNTIJAN VIESTINTÄ ON TAVOITTEELLISTA JA MIELEKÄSTÄ

Posted on by 0 comment

Opettaessani haastan opiskelijoita pohtimaan, tietääkö kukaan (mukaan lukien itsesi) osaamisestasi, jos et osaa viestiä siitä. Jos et kykene sanallistamaan asiantuntemustasi, etkä osoittamaan sitä viestintä- ja vuorovaikutustilanteissa toimiessasi, tietääkö kukaan, mitä osaat.

Valtioneuvoston asetuksessa yliopistojen tutkinnoista todetaan, että alempaan korkeakoulututkintoon johtavan koulutuksen tulee antaa opiskelijalle riittävä viestintä- ja kielitaito. Ylempään korkeakoulututkintoon johtavan koulutuksen tulee antaa opiskelijalle hyvä viestintä- ja kielitaito. (Valtioneuvoston asetus yliopistojen tutkinnoista 794/2004.) Korkeakoulututkinto mahdollistaa asiantuntijatehtävissä työskentelemisen, ja valmistuneiden maisterien työllistymisen tukeminen on mielestäni yksi korkeakoulutuksen keskeisistä työelämätavoitteista.

Asiantuntijat soveltavat omaamaansa tietoa hoitaessaan ja kehittäessään perustehtäväänsä. Työ on tehtävien, työskentelymenetelmien ja työskentelykulttuurin toteuttamista ja ammatti- ja tieteenalalla toimimista. Suullinen ja kirjallinen viestintä ovat asiantuntijan työvälineitä.  Tutkintoon kuuluvilla puheviestinnän kursseilla tavoitellaan sitä, että opiskelijat oppisivat tekemään asiantuntemuksensa näkyväksi omassa suullisessa viestinnässään ja toimimaan ammatti- ja tieteenalansa viestintä- ja vuorovaikutustilanteissa.

Taitoharjoittelua opettajan ohjauksessa

Akateeminen puheviestintä: Kuinka opettaa puheviestintää yliopisto-opiskelijoille? -kirjassa (Almonkari & Isotalus 2009) etsitään vastausta kysymykseen, miten puheviestintäosaamista opetetaan tai olisi hyvä opettaa yliopisto-opiskelijoille. Taidoista keskiöön nousevat esiintymistaidot ja ryhmäviestintätaidot. Opiskelijat toivovat esiintymistaitopainotteista kurssia ja myöhemmin, esimerkiksi maisterivaiheessa, ryhmäviestintätaitopainotteista kurssia. (Koivuoja & Isotalus 2009, 162–163)

Kokemukseni mukaan opiskelijoiden toiveet ovat yhä samansuuntaiset: ensimmäisen vuoden opiskelijat haluavat harjoitella esiintymistä. He kokevat tarvitsevansa varmuutta asioiden esittämiseen suullisesti. Varmuutta tarvitaan myös kanssaopiskelijoihin ja opettajaan kontaktin luomiseen, luennoilla ja pienryhmätapaamisissa keskusteluun osallistumiseen ja ylipäätään sosiaalisissa tilanteissa toimimiseen. Lisäksi fuksit kokevat tarvitsevansa harjoitusta vuorovaikutustilanteessa läsnäolevaksi tulemiseen, läsnäolevana olemiseen ja pysymiseen – olipa kyse sitten opiskelun virallisista tai epävirallisista tilanteista.

Toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoille on jo kertynyt asiaosaamista ja he haluavat harjoitella ryhmäviestintätaitoja oman ammatti- ja tieteenalansa konteksteissa. Kokemukseni mukaan opiskelijat tarvitsevat erityisesti tietotaitoa siitä, millaista on tavoitteellinen (tehokas) ja mielekäs (tarkoituksenmukainen) viestintä ryhmässä. Heitä saa ohjata esimerkiksi ryhmätilanteen aloittamisessa: todetkaa ryhmän kokoonpano, työskentelyn tavoite ja käytettävissä oleva aika, jakakaa tavoite osatavoitteisiin ja käytettävissä oleva aika näille osatavoitteille. Työskentelyn keskivaiheessa tiivistäkää käytyä keskustelua, kommentoikaa osatavoitteiden saavuttamista ja ajankäyttöä. Lopussa ennen tilanteen päättämistä kootkaa käyty keskustelu ja sopikaa mahdollisista tulevista työvaiheista ja niiden deadlineista. Kommentoikaa ryhmän toimintaa ja omaa toimintaanne. Kiittäen kehittykää.

Akateeminen viestintä: Kuinka opettaa puheviestintää yliopisto-opiskelijoille? -kirjassa (Koivuoja & Isotalus 2009, 163) todetaan, että omakohtaisella harjoittelulla ja saadulla palautteella on merkitystä osaamisen kehittymisessä. Kokemukseni mukaan juuri sillä, että opiskelijat harjoittelevat esiintymistä ja tavoitekeskeisissä ryhmissä toimimista omakohtaisesti opettajan ohjauksessa, on merkitystä heidän vuorovaikutusosaamisensa kehittymisessä – asiantuntemuksen sanallistamisessa ja ammatti- ja tieteenalan viestintä- ja vuorovaikutustilanteissa toimimisessa.

Esteri Savolainen

Esteri Savolainen

Puheviestinnän yliopisto-opettaja,

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus

 

 

 

 

 

Kirjallisuus

Almonkari, M. & Isotalus, P. (2009). Akateeminen puheviestintä: Kuinka opettaa puheviestintää yliopisto-opiskelijoille? Helsinki: Finn Lectura.

Koivuoja, H. & Isotalus, P. (2009). Yliopistosta valmistuneiden näkemyksiä työelämän puheviestinnästä  ja saamastaaan puheviestinnän opetuksesta. Teoksessa Almonkari, M. & Isotalus, P. (toim.), Akateeminen puheviestintä. Kuinka opettaa puheviestintää yliopisto-opiskelijoille? Helsinki: Finn Lectura.

Valtioneuvoston asetus yliopistojen tutkinnoista 794/2004 https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040794 [viitattu 23.9.2019]

ONNELLISUUS PIILEE YHTEYDESSÄ

Posted on by 1 comment

Lomat ovat ohi ja paluu töihin on saattanut tuntua tahmealta kuin kirvojen valtaaman lehmuksen alle jätetyn auton konepelti. Seuraavat lomat ovat kauempana kuin kertaakaan vuodessa. Pimeä ja pitkä talvi on edessä ja arki mehustaa viimeisetkin elinvoiman rippeet hyvissä ajoin ennen alkavaa kaamosta. Onnellisuus voi tässä hetkessä tuntua tavoittamattomissa olevalta ylellisyyshyödykkeeltä, vaikka todellisuudessa se on vain puhuntamme päässä meistä – onnellisuus kun kumpuaa merkittävin osin sosiaalisesta elämästämme ja yhteydestä toiseen ihmiseen.

Onnellisuuden kannalta kriittisimmät tarpeet fysiologisten ja turvallisuuden tarpeiden jälkeen ovat sosiaaliset tarpeet eli yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet (Maslow 1943, Seligman 2003). Sosiaalisen neurotieteen professorin Matthew Liebermanin (2013) tutkimusten mukaan yhteys muihin ihmisiin on yksi aivojemme keskeisistä perustarpeista, jolloin sosiaaliset tarpeet ovat jopa perustavanlaatuisempia kuin turvallisuuden tarpeet tai fysiologiset tarpeet. Vaikka sosiaalisten tarpeiden ajatellaan perinteisesti tyydyttyvän ensisijaisesti jossain muualla kuin töissä, työpaikat ovat vähintään kriittisiä sosiaalisten tarpeiden tyydyttämisen areenoita – vietämmehän työn äärellä kolmasosan valveillaoloajastamme.

Se mistä puhumme, muokkaa todellisuuttamme

Sosiaalisten tarpeiden merkityksellisyys kytkee vuorovaikutuksen tiukasti niin onnellisuustutkimukseen kuin neurotieteisiin. Esimerkiksi Austinin (1962) puheaktiteorian mukaan puhuminen on interpersonaalista ja sosiaalista toimintaa eli tekoja, joiden kautta voidaan tyydyttää sosiaalisia tarpeita. Usein itsestään selvänä pidetyt vuorovaikutustaidot ovat edellytys ihmissuhteiden luomiseksi, syventämiseksi, ylläpitämiseksi, omien tarpeiden viestimiseksi ja tyydyttämiseksi, toisen tarpeiden kuuntelemiseksi sekä erimielisyyksien ja ristiriitojen käsittelemiseksi.

Koska puhe luo todellisuutta ja kytkeytyy siihen, minkälaisena todellisuus ilmenee ja koetaan (Burke, 1950 teoksessa Burke 1969), uskallan väittää, että vuorovaikutuksessa tekemämme valinnat luovat pohjaa onnellisuudellemme. Vuorovaikutustaitomme ja -suhteemme sekä viestintätyytyväisyytemme ennustavatkin hyvin sitä, kuinka onnelliseksi koemme itsemme ja kuinka kyvykkäitä olemme edistämään muiden onnellisuutta. Se, miten puhumme ja mihin retoriikassamme keskitymme, yhdistyy Burken ajattelun mukaan siihen, miten esimerkiksi muovaamme asenteita, motiiveja ja toimintaa. Vuorovaikutustaidot ovatkin siten sosiaalisten tarpeiden täyttämisen ehdoton edellytys ja tukipilari.

Vuorovaikutustaitomme ja -suhteemme sekä viestintätyytyväisyytemme ennustavatkin hyvin sitä, kuinka onnelliseksi koemme itsemme ja kuinka kyvykkäitä olemme edistämään muiden onnellisuutta

Kun tarpeet ja todellisuus eivät kohtaa

Käytäntö on kuitenkin usein kaukana ideaalista eivätkä tarpeet ja todellisuus aina kohtaa. Työsuojeluhallinnon mukaan yksi keskeinen työelämän haaste on psykososiaalinen kuormitus. Työnohjaajana, neuvottelu- ja vuorovaikutustaitojen koulutuspäällikkönä ja valmentajana törmään usein samaan ilmiöön. Olen työssäni huomannut, että psykososiaalisista kuormitustekijöistä erityisesti työn sosiaaliseen toimivuuteen liittyvät haasteet, kuten sosiaalinen eristäminen, huono tiedonkulku, työskentely yksin, esimiesten ja työtovereiden puutteellinen tuki, epäasiallinen kohtelu sekä toimimaton yhteistyö ja vuorovaikutus, ovat usein läsnä ihmisten puheissa. Oman kokemukseni mukaan kyseinen puhe kertoo siitä, ettei työyhteisön vuorovaikutus tue riittävästi sosiaalisten tarpeittemme, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeittemme, tyydyttymistä.

Miten sitten voisimme edistää vuorovaikutusta, joka tukisi yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeen tyydyttymistä? Yhtä oikeaa vastausta ei ole, mutta erilaisia arvauksia voi tehdä. Otetaan esimerkiksi tyypillinen työyhteisöjen vuorovaikutustilanne: kehityskeskustelut. Vaikka kehityskeskustelut ovat ajan oloon kehittyneet, ei ole tavatonta, että kehityskeskusteluissa käydystä puheesta 80 % keskittyy edelleen heikkouksiin ja puutteisiin ja vain 20 % onnistumisiin ja vahvuuksiin. Täytyy myöntää, että onnellisen yllättyneenä kuuntelen lapseni varhaiskasvattajia ja sitä, kuinka lapseni kävi jo kaksivuotiaana vahvuuksiin keskittyviä kehityskeskusteluja päiväkodissa. Nyt kolmeen ikävuoteen mennessä hän on saanut oletettavasti enemmän palautetta vahvuuksistaan kuin itse olen saanut koko työurani aikana.

Tai mietitään vaikka Problogissakin kevään aikana käsiteltyä palautetta. Palaute kohdistuu tyypillisesti korjausta kaipaaviin tai tyytymättömyyttä herättäviin asioihin, ei onnistumisiin. Jos ja kun puhe luo todellisuutta, olisimme varmasti onnellisempia, jos puheessamme keskittyisimmekin onnistumisiin ja vahvuuksiin enemmän kuin virheisiin. Tällöin voisimme oletettavasti täyttää myös rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeita paremmin. En kuitenkaan tarkoita, että virheet pitäisi sivuuttaa tai viitata kintaalla parannusta vaativiin asioihin. Taitamattomasti esitetty kritiikki saa meidät kuitenkin helposti puolustuskannalle ja tekee meistä muuttumattomia. Kiitos puolestaan lisää luottamusta ja halukkuuttamme yrittää vielä enemmän. Joskus kuitenkin voi olla vaikea sanoittaa positiivisia huomioita, jotka menevät pelkästään työsuorituksen laatua tai ihmisen ulkoista olemusta arvioivaa puhetta syvemmälle.  Yksi lääke tähän voisi olla luonteenvahvuuksia kuvaavan sanaston omaksuminen onnellisuustieteestä työelämän vuorovaikutustilanteisiin.

Vahvuudet osaksi työyhteisöjen vuorovaikutusta

Vaikka vahvuusajattelu on monelle melko tuore tuttavuus, sen juuret ovat antiikin filosofiassa. Antiikin onnellisuusgurun Aristoteleen mukaan luonteenvahvuuksia hyödyntämällä voimme valjastaa todellisen potentiaalin käyttöömme ja tukea siten henkilökohtaista ja kokonaisvaltaista kukoistusta. Kun keskitymme vahvuuksiin, aktivoimme voimavaroja, jotka vievät meidät hyvästä erinomaiseen sen sijaan, että keskittyisimme ponnistelemaan huonosta keskinkertaiseen. Peterson ja Seligman (2004) ovat listanneet 24 luonteenvahvuutta, jotka ovat universaaleja ja jotka löytyvät kaikista meistä. Vahvuuksia ovat esimerkiksi näkökulmanottokyky, sosiaalinen älykkyys, ystävällisyys, johtajuus, ryhmätyö ja harkitsevaisuus. Vahvuudet voivat näyttäytyä vuorovaikutustilanteessa esimerkiksi suvaitsevaisuutena, kykynä kuunnella aidosti toisten ihmisten ajatuksia, avoimuutena, päätöksentekona, yhteistyönä ja kykynä huomioida muut. Miten vahvuudet ilmenevät ja miten niitä hyödynnetään, vaihtelevat yksilöstä toiseen. Lisähaasteen tuo se, että vain 1/3 ihmisistä osaa tunnistaa tai nimetä omia tai toisen vahvuuksia. Puhumalla enemmän vahvuuksista ja sanoittamalla itsessämme ja toisissa havaitsemiamme vahvuuksia voisimme kuitenkin luoda todellisuutta, jossa kohtaamme toisemme tavalla, joka tyydyttäisi entistä paremmin sosiaalisia tarpeitamme ja vahvistaisi yhteyttä itseen ja toisiin.

Kuten sanottu, vuorovaikutustaidot ovat sosiaalisen elämän ehdoton edellytys. Sosiaalinen elämä puolestaan on yksi keskeisin tekijä kukoistavan elämän elämiseksi. Miten sinä voisit omalla vuorovaikutuskäyttäytymiselläsi rakentaa tänä syksynä työpaikallesi läheisempää ja terveempää sosiaalista verkostoa? Entä mistä luonteenvahvuuksistasi haet polttoainetta tai ammennat motivaatiota ihmissuhteiden solmimiselle tai syventämiselle? Vaikka toisen naama ei aina miellytä, riittäisikö yhteenkuuluvuuden vahvistamisen motivaatioksi oma onnellisuutesi?

PS. Yalen yliopiston 317-vuotisen historian suosituin kurssi Psychology and Good life keskittyy onnellisuuden teemaan. Kurssilla käsitellään esimerkiksi sosiaalisia suhteita, tietoista läsnäoloa ja kiitollisuutta. Yalen yliopiston mukaan kurssin yhtenä tavoitteena on muuttaa yliopiston sosiaalista toimintaa opiskelijoiden avulla, jotta tyypillisesti stressaavasta ympäristöstä saataisiin paremmin yksilöllistä hyvinvointi tukeva. Jokaisen organisaation etu kun on, että sen jäsenet voivat hyvin. Yliopiston opiskelijoista joka neljäs on käynyt kurssin.

Emma NordbackEmma Nordback

Kirjoittaja on onnellisuuden vakavasti ottava työelämän koulutus- ja kehittämiskeskuksessa työskentelevä neuvottelu- ja vuorovaikutustaitojen koulutuspäällikkö, ratkaisukeskeinen työnohjaaja (STOry), Positive Psychology Practitioner ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija.

PUHU, PUHU, PUHU – VUOROVAIKUTUS ON MERKITTÄVÄÄ TYÖN JA MUUN ELÄMÄN RAJANHALLINNASSA

Posted on by 0 comment

Käsitykset työstä, vapaa-ajasta sekä niiden välisestä rajasta ovat muuttuneet. Olen havainnut tämän tehdessäni väitöskirjatutkimusta työn ja muun elämän välisten rajojen hallinnasta. Siinä tarkastelen muuttunutta työelämää sekä työn ja muun elämän välistä rajankäyntiä. Vuosikymmeniä sitten vapaa-ajan käsitettä ei edes tunnettu, koska työ, perhe ja henkilökohtainen elämä nivoutuivat yhteen. Kun vapaa-aika lisääntyi, sillä tarkoitettiin lähinnä oman henkilökohtaisen ajan lisääntymistä. Nyttemmin vapaa-aika määritellään usein yksityisestä elämänpiiristä käsin korostaen perhe-elämää ja muita läheisiä ihmissuhteita. Väitöskirjatyöni aikana on ollut mielestäni oleellista ravistella itseäni pois ajatuksesta, että elämä muodostuu lähtökohtaisesti kahdesta tarkasti rajatusta osa-alueesta, työstä ja vapaa-ajasta ja että ihmisillä tulisi olla selkeä ymmärrys tästä jaosta. Näyttää siltä, että ihmisten elämänpiirit voivat olla hyvinkin limittyneitä työn ja vapaa-ajan suhteen. Toisaalta ne voivat olla hyvin erillään. Kumpikaan vaihtoehto ei kuitenkaan ole toistaan parempi.

On ollut monella tavoin innostavaa ymmärtää, että työn ja vapaa-ajan välistä rajojen hallintaa ja ns. rajatyötä voi lähestyä myös sosiaalisen ulottuvuuden kautta ja tarkastella sitä ennen kaikkea vuorovaikutusprosessina. Tämänkaltainen käsitys perustuu määritelmään, jonka mukaan haasteet, joita ihmiset kohtaavat työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisessa ovat rajanhallintaa (boundary management). Määritelmän mukaan kyseessä on vuorovaikutusprosessi, jossa ihmiset merkityksentävät, kurovat umpeen rajojen välille muodostuneita uomia sekä neuvottelevat elämän eri osa-alueiden sisältämistä roolivaatimuksista ja velvollisuuksista. Vuorovaikutuksen rooli jokapäiväisessä (työ)elämässä on kiistatta merkittävä, mutta seuraavaksi tarkastelen vielä lähemmin, millainen rooli vuorovaikutussuhteilla on työn ja muun elämän rajanhallinnassa.

Vuorovaikutus kasvattaa ymmärrystä työyhteisössä

ProBlogin aiemmissa blogikirjoituksissa työyhteisön vuorovaikutussuhteiden merkitystä on pohtinut esimerkiksi Sari Rajamäki, joka tarkastelee väitöskirjatyössään työyhteisöön kuulumisen rakentumista työyhteisön vuorovaikutussuhteissa ja vuorovaikutuksessa. Työyhteisön vuorovaikutussuhteet ovat siinä mielessä mielenkiintoinen konteksti, että ne eroavat lähtökohtaisesti monesta muusta suhteesta sen vuoksi, etteivät ne perustu vapaaehtoisuuteen. Työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen sekä rajojen hallinnan näkökulmasta katsottuna työyhteisön vuorovaikutussuhteilla voidaan myös nähdä olevan erityinen funktio. Taustalla on ajatus siitä, että työn ja elämän muiden osa-alueiden välisen rajan käsitteeseen kytkeytyy myös sosiaalinen ulottuvuus ja rajojen muodostuminen on vahvasti vuorovaikutuksen kautta rakentuva ilmiö. Tämä tarkoittaa, että henkilökohtaiseen elämänpiiriin kuuluvien asioiden puhuminen työyhteisön jäsenten kanssa sekä työstä puhuminen vapaa-ajalla vaikkapa puolison tai ystävän kanssa ovat osa työn ja elämän muiden osa-alueiden välisten rajojen hallintaa.

Ei ole itsestään selvää, että työyhteisöstä löytyy ihmisiä, joiden kanssa omista, henkilökohtaisista tai yksityisistä asioista puhuminen tuntuu luontevalta. Joskus näin kuitenkin käy ja siitä voi olla monenlaista hyötyä. Kun työyhteisön vuorovaikutussuhteet mahdollistavat keskustelut, joissa käydään läpi elämän ylä- ja alamäkiä, arjen haasteita, ihmissuhdekuvioita, kuormittavia elämäntilanteita, onnenhetkiä tai hassuja sattumuksia, kasvatamme työkavereiden ymmärrystä siitä, että työn lisäksi elämässämme on monta muutakin osa-aluetta, joihin sisältyy erilaisia vastuita ja velvollisuuksia. Tämän kaltaisen tiedon jakaminen voi taas omalta osaltaan vaikuttaa työyhteisön vuorovaikutuksessa käytävään neuvotteluun työn ja muun elämän rajoista. Toisin sanoen, kun tiedämme toisistamme muutakin kuin työroolin, on ehkä helpompi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, kun sovitamme yhteen elämämme eri osa-alueita. Myös valintamme sen suhteen, miten käytämme tai jaamme aikaa, energiaa sekä vaivannäköä muuttuu loogisemmaksi. Joskus on tietysti myös helpottavaa, kun saa kertoa itselleen tärkeistä tai esimerkiksi mieltä painavista asioista myös työpaikalla. Näin saa myös kokemuksen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta.

Työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen sekä rajojen hallinnan näkökulmasta katsottuna työyhteisön vuorovaikutussuhteilla voidaan myös nähdä olevan erityinen funktio. Taustalla on ajatus siitä, että työn ja elämän muiden osa-alueiden välisen rajan käsitteeseen kytkeytyy myös sosiaalinen ulottuvuus ja rajojen muodostuminen on vahvasti vuorovaikutuksen kautta rakentuva ilmiö.

Työpuhe kotona synnyttää jaetun ymmärryksen

Väitöskirjatyössäni tarkastelen myös työpaikan ulkopuolisten suhteiden merkitystä työn ja muun elämän rajanhallinnalle, sekä erityisesti lähisuhteissa tapahtuvaa neuvottelua. Neuvottelua käydään yleensä mahdollisen asuinkumppanin, puolison tai muiden perheenjäsenten kanssa, kun sovitaan päivittäisistä vastuista ja velvollisuuksista, kuten siitä, kuka käy ruokakaupassa tai hakee lapset päiväkodista. Viestintäteknologia mahdollistaa meille yhä helpommin yhteydenpidon läheisiimme myös työpäivän aikana tehden työn ja muun elämän välisen rajan läpäisevämmäksi. Henkilökohtaista ja yksityistä elämää ei tarvitse välttämättä väkisin pitää rajojen ulkopuolella, koska arjen pyörittäminen voi vaatia joskus useitakin yhteydenottoja perheenjäsenten kesken pitkin päivää.

Näyttää siltä, että läheisillä vuorovaikutussuhteilla on myös muitakin merkityksiä työn ja muun elämän rajanhallinnalle. Kotiin mentäessä moni tunnistaa tilanteen, jossa työhön liittyviä ajatuksia pyörittelee päässään vielä senkin jälkeen, kun työpaikan ovi on painettu kiinni tai etätyöntekijä on sulkenut työkoneen näytön. Joskus päivään on sisältynyt niin paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että kotona on pakko päästä purkamaan tapahtumat ääneen. Puhuessamme työstämme vaikkapa puolisolle tai ystävälle toivomme usein, että vastapuoli ymmärtää kokemuksiamme sekä ajatuksiamme, joista haluamme puhua. Tällöin työn ja muun elämän rajat ylittävä vuorovaikutus ei ole vain puhetta työstä, vaan sille muodostuu syvempi merkitys ja tehtävä: sen myötä syntyy kokemus jaetusta ymmärryksestä, joka osaltaan edesauttaa työn ja muun elämän yhteensovittamista. Työn ja muun elämän välisen rajan häilyminen mielletään helposti negatiiviseksi ja ei-toivottavaksi ilmiöksi, mutta ehkä näin ei kuitenkaan ole vaan häilyvät rajat mahdollistavat moninaiset tapamme hallita elämämme eri osa-alueita.

Jonna Leppäkumpu

Jonna Leppäkumpu

Tohtorikoulutettava

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Jyväskylän yliopisto

 

 

 

 

Kirjallisuus

Clark, S. C. 2000. Work/family border theory: A new theory of work/family balance. Human Relations, 53(6), 747–770.

Kirby, E. L. 2006. “Helping you make room in your life for your needs”: When organizations appropriate family roles. Communication Monographs, 73(4), 474-480.

Krouse, S. S., & Afifi, T. D. 2007. Family-to-work spillover stress: Coping communicatively in the workplace. Journal of Family Communication, 7(2), 85–122.

Russo, M., Ollier-Malaterre, A., Kossek, E. E., & Ohana, M. (2018). Boundary Management Permeability and Relationship Satisfaction in Dual-Earner Couples: The Asymmetrical Gender Effect. Frontiers in psychology, 9, 1723.

Wilkinson, K., Tomlinson, J., & Gardiner, J. (2017). Exploring the work–life challenges and dilemmas faced by managers and professionals who live alone. Work, employment and society, 31(4), 640-656.

Animated Social Media Icons by Acurax Responsive Web Designing Company