Category Archives: työelämä

ONNELLISUUS PIILEE YHTEYDESSÄ

Posted on by 0 comment
Emma Nordback

Lomat ovat ohi ja paluu töihin on saattanut tuntua tahmealta kuin kirvojen valtaaman lehmuksen alle jätetyn auton konepelti. Seuraavat lomat ovat kauempana kuin kertaakaan vuodessa. Pimeä ja pitkä talvi on edessä ja arki mehustaa viimeisetkin elinvoiman rippeet hyvissä ajoin ennen alkavaa kaamosta. Onnellisuus voi tässä hetkessä tuntua tavoittamattomissa olevalta ylellisyyshyödykkeeltä, vaikka todellisuudessa se on vain puhuntamme päässä meistä – onnellisuus kun kumpuaa merkittävin osin sosiaalisesta elämästämme ja yhteydestä toiseen ihmiseen.

Onnellisuuden kannalta kriittisimmät tarpeet fysiologisten ja turvallisuuden tarpeiden jälkeen ovat sosiaaliset tarpeet eli yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet (Maslow 1943, Seligman 2003). Sosiaalisen neurotieteen professorin Matthew Liebermanin (2013) tutkimusten mukaan yhteys muihin ihmisiin on yksi aivojemme keskeisistä perustarpeista, jolloin sosiaaliset tarpeet ovat jopa perustavanlaatuisempia kuin turvallisuuden tarpeet tai fysiologiset tarpeet. Vaikka sosiaalisten tarpeiden ajatellaan perinteisesti tyydyttyvän ensisijaisesti jossain muualla kuin töissä, työpaikat ovat vähintään kriittisiä sosiaalisten tarpeiden tyydyttämisen areenoita – vietämmehän työn äärellä kolmasosan valveillaoloajastamme.

Se mistä puhumme, muokkaa todellisuuttamme

Sosiaalisten tarpeiden merkityksellisyys kytkee vuorovaikutuksen tiukasti niin onnellisuustutkimukseen kuin neurotieteisiin. Esimerkiksi Austinin (1962) puheaktiteorian mukaan puhuminen on interpersonaalista ja sosiaalista toimintaa eli tekoja, joiden kautta voidaan tyydyttää sosiaalisia tarpeita. Usein itsestään selvänä pidetyt vuorovaikutustaidot ovat edellytys ihmissuhteiden luomiseksi, syventämiseksi, ylläpitämiseksi, omien tarpeiden viestimiseksi ja tyydyttämiseksi, toisen tarpeiden kuuntelemiseksi sekä erimielisyyksien ja ristiriitojen käsittelemiseksi.

Koska puhe luo todellisuutta ja kytkeytyy siihen, minkälaisena todellisuus ilmenee ja koetaan (Burke, 1950 teoksessa Burke 1969), uskallan väittää, että vuorovaikutuksessa tekemämme valinnat luovat pohjaa onnellisuudellemme. Vuorovaikutustaitomme ja -suhteemme sekä viestintätyytyväisyytemme ennustavatkin hyvin sitä, kuinka onnelliseksi koemme itsemme ja kuinka kyvykkäitä olemme edistämään muiden onnellisuutta. Se, miten puhumme ja mihin retoriikassamme keskitymme, yhdistyy Burken ajattelun mukaan siihen, miten esimerkiksi muovaamme asenteita, motiiveja ja toimintaa. Vuorovaikutustaidot ovatkin siten sosiaalisten tarpeiden täyttämisen ehdoton edellytys ja tukipilari.

Vuorovaikutustaitomme ja -suhteemme sekä viestintätyytyväisyytemme ennustavatkin hyvin sitä, kuinka onnelliseksi koemme itsemme ja kuinka kyvykkäitä olemme edistämään muiden onnellisuutta

Kun tarpeet ja todellisuus eivät kohtaa

Käytäntö on kuitenkin usein kaukana ideaalista eivätkä tarpeet ja todellisuus aina kohtaa. Työsuojeluhallinnon mukaan yksi keskeinen työelämän haaste on psykososiaalinen kuormitus. Työnohjaajana, neuvottelu- ja vuorovaikutustaitojen koulutuspäällikkönä ja valmentajana törmään usein samaan ilmiöön. Olen työssäni huomannut, että psykososiaalisista kuormitustekijöistä erityisesti työn sosiaaliseen toimivuuteen liittyvät haasteet, kuten sosiaalinen eristäminen, huono tiedonkulku, työskentely yksin, esimiesten ja työtovereiden puutteellinen tuki, epäasiallinen kohtelu sekä toimimaton yhteistyö ja vuorovaikutus, ovat usein läsnä ihmisten puheissa. Oman kokemukseni mukaan kyseinen puhe kertoo siitä, ettei työyhteisön vuorovaikutus tue riittävästi sosiaalisten tarpeittemme, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeittemme, tyydyttymistä.

Miten sitten voisimme edistää vuorovaikutusta, joka tukisi yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeen tyydyttymistä? Yhtä oikeaa vastausta ei ole, mutta erilaisia arvauksia voi tehdä. Otetaan esimerkiksi tyypillinen työyhteisöjen vuorovaikutustilanne: kehityskeskustelut. Vaikka kehityskeskustelut ovat ajan oloon kehittyneet, ei ole tavatonta, että kehityskeskusteluissa käydystä puheesta 80 % keskittyy edelleen heikkouksiin ja puutteisiin ja vain 20 % onnistumisiin ja vahvuuksiin. Täytyy myöntää, että onnellisen yllättyneenä kuuntelen lapseni varhaiskasvattajia ja sitä, kuinka lapseni kävi jo kaksivuotiaana vahvuuksiin keskittyviä kehityskeskusteluja päiväkodissa. Nyt kolmeen ikävuoteen mennessä hän on saanut oletettavasti enemmän palautetta vahvuuksistaan kuin itse olen saanut koko työurani aikana.

Tai mietitään vaikka Problogissakin kevään aikana käsiteltyä palautetta. Palaute kohdistuu tyypillisesti korjausta kaipaaviin tai tyytymättömyyttä herättäviin asioihin, ei onnistumisiin. Jos ja kun puhe luo todellisuutta, olisimme varmasti onnellisempia, jos puheessamme keskittyisimmekin onnistumisiin ja vahvuuksiin enemmän kuin virheisiin. Tällöin voisimme oletettavasti täyttää myös rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeita paremmin. En kuitenkaan tarkoita, että virheet pitäisi sivuuttaa tai viitata kintaalla parannusta vaativiin asioihin. Taitamattomasti esitetty kritiikki saa meidät kuitenkin helposti puolustuskannalle ja tekee meistä muuttumattomia. Kiitos puolestaan lisää luottamusta ja halukkuuttamme yrittää vielä enemmän. Joskus kuitenkin voi olla vaikea sanoittaa positiivisia huomioita, jotka menevät pelkästään työsuorituksen laatua tai ihmisen ulkoista olemusta arvioivaa puhetta syvemmälle.  Yksi lääke tähän voisi olla luonteenvahvuuksia kuvaavan sanaston omaksuminen onnellisuustieteestä työelämän vuorovaikutustilanteisiin.

Vahvuudet osaksi työyhteisöjen vuorovaikutusta

Vaikka vahvuusajattelu on monelle melko tuore tuttavuus, sen juuret ovat antiikin filosofiassa. Antiikin onnellisuusgurun Aristoteleen mukaan luonteenvahvuuksia hyödyntämällä voimme valjastaa todellisen potentiaalin käyttöömme ja tukea siten henkilökohtaista ja kokonaisvaltaista kukoistusta. Kun keskitymme vahvuuksiin, aktivoimme voimavaroja, jotka vievät meidät hyvästä erinomaiseen sen sijaan, että keskittyisimme ponnistelemaan huonosta keskinkertaiseen. Peterson ja Seligman (2004) ovat listanneet 24 luonteenvahvuutta, jotka ovat universaaleja ja jotka löytyvät kaikista meistä. Vahvuuksia ovat esimerkiksi näkökulmanottokyky, sosiaalinen älykkyys, ystävällisyys, johtajuus, ryhmätyö ja harkitsevaisuus. Vahvuudet voivat näyttäytyä vuorovaikutustilanteessa esimerkiksi suvaitsevaisuutena, kykynä kuunnella aidosti toisten ihmisten ajatuksia, avoimuutena, päätöksentekona, yhteistyönä ja kykynä huomioida muut. Miten vahvuudet ilmenevät ja miten niitä hyödynnetään, vaihtelevat yksilöstä toiseen. Lisähaasteen tuo se, että vain 1/3 ihmisistä osaa tunnistaa tai nimetä omia tai toisen vahvuuksia. Puhumalla enemmän vahvuuksista ja sanoittamalla itsessämme ja toisissa havaitsemiamme vahvuuksia voisimme kuitenkin luoda todellisuutta, jossa kohtaamme toisemme tavalla, joka tyydyttäisi entistä paremmin sosiaalisia tarpeitamme ja vahvistaisi yhteyttä itseen ja toisiin.

Kuten sanottu, vuorovaikutustaidot ovat sosiaalisen elämän ehdoton edellytys. Sosiaalinen elämä puolestaan on yksi keskeisin tekijä kukoistavan elämän elämiseksi. Miten sinä voisit omalla vuorovaikutuskäyttäytymiselläsi rakentaa tänä syksynä työpaikallesi läheisempää ja terveempää sosiaalista verkostoa? Entä mistä luonteenvahvuuksistasi haet polttoainetta tai ammennat motivaatiota ihmissuhteiden solmimiselle tai syventämiselle? Vaikka toisen naama ei aina miellytä, riittäisikö yhteenkuuluvuuden vahvistamisen motivaatioksi oma onnellisuutesi?

PS.

Yalen yliopiston 317-vuotisen historian suosituin kurssi Psychology and Good life keskittyy onnellisuuden teemaan. Kurssilla käsitellään esimerkiksi sosiaalisia suhteita, tietoista läsnäoloa ja kiitollisuutta. Yalen yliopiston mukaan kurssin yhtenä tavoitteena on muuttaa yliopiston sosiaalista toimintaa opiskelijoiden avulla, jotta tyypillisesti stressaavasta ympäristöstä saataisiin paremmin yksilöllistä hyvinvointi tukeva. Jokaisen organisaation etu kun on, että sen jäsenet voivat hyvin. Yliopiston opiskelijoista joka neljäs on käynyt kurssin.

 

Emma Nordback

 

 

 

 

 

 

 

 

Emma Nordback

Kirjoittaja on onnellisuuden vakavasti ottava työelämän koulutus- ja kehittämiskeskuksessa työskentelevä neuvottelu- ja vuorovaikutustaitojen koulutuspäällikkö, ratkaisukeskeinen työnohjaaja (STOry), Positive Psychology Practitioner ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija.

PUHU, PUHU, PUHU – VUOROVAIKUTUS ON MERKITTÄVÄÄ TYÖN JA MUUN ELÄMÄN RAJANHALLINNASSA

Posted on by 0 comment
Jonna Leppäkumpu

Käsitykset työstä, vapaa-ajasta sekä niiden välisestä rajasta ovat muuttuneet. Olen havainnut tämän tehdessäni väitöskirjatutkimusta työn ja muun elämän välisten rajojen hallinnasta. Siinä tarkastelen muuttunutta työelämää sekä työn ja muun elämän välistä rajankäyntiä. Vuosikymmeniä sitten vapaa-ajan käsitettä ei edes tunnettu, koska työ, perhe ja henkilökohtainen elämä nivoutuivat yhteen. Kun vapaa-aika lisääntyi, sillä tarkoitettiin lähinnä oman henkilökohtaisen ajan lisääntymistä. Nyttemmin vapaa-aika määritellään usein yksityisestä elämänpiiristä käsin korostaen perhe-elämää ja muita läheisiä ihmissuhteita. Väitöskirjatyöni aikana on ollut mielestäni oleellista ravistella itseäni pois ajatuksesta, että elämä muodostuu lähtökohtaisesti kahdesta tarkasti rajatusta osa-alueesta, työstä ja vapaa-ajasta ja että ihmisillä tulisi olla selkeä ymmärrys tästä jaosta. Näyttää siltä, että ihmisten elämänpiirit voivat olla hyvinkin limittyneitä työn ja vapaa-ajan suhteen. Toisaalta ne voivat olla hyvin erillään. Kumpikaan vaihtoehto ei kuitenkaan ole toistaan parempi.

On ollut monella tavoin innostavaa ymmärtää, että työn ja vapaa-ajan välistä rajojen hallintaa ja ns. rajatyötä voi lähestyä myös sosiaalisen ulottuvuuden kautta ja tarkastella sitä ennen kaikkea vuorovaikutusprosessina. Tämänkaltainen käsitys perustuu määritelmään, jonka mukaan haasteet, joita ihmiset kohtaavat työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisessa ovat rajanhallintaa (boundary management). Määritelmän mukaan kyseessä on vuorovaikutusprosessi, jossa ihmiset merkityksentävät, kurovat umpeen rajojen välille muodostuneita uomia sekä neuvottelevat elämän eri osa-alueiden sisältämistä roolivaatimuksista ja velvollisuuksista. Vuorovaikutuksen rooli jokapäiväisessä (työ)elämässä on kiistatta merkittävä, mutta seuraavaksi tarkastelen vielä lähemmin, millainen rooli vuorovaikutussuhteilla on työn ja muun elämän rajanhallinnassa.

Vuorovaikutus kasvattaa ymmärrystä työyhteisössä

ProBlogin aiemmissa blogikirjoituksissa työyhteisön vuorovaikutussuhteiden merkitystä on pohtinut esimerkiksi Sari Rajamäki, joka tarkastelee väitöskirjatyössään työyhteisöön kuulumisen rakentumista työyhteisön vuorovaikutussuhteissa ja vuorovaikutuksessa. Työyhteisön vuorovaikutussuhteet ovat siinä mielessä mielenkiintoinen konteksti, että ne eroavat lähtökohtaisesti monesta muusta suhteesta sen vuoksi, etteivät ne perustu vapaaehtoisuuteen. Työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen sekä rajojen hallinnan näkökulmasta katsottuna työyhteisön vuorovaikutussuhteilla voidaan myös nähdä olevan erityinen funktio. Taustalla on ajatus siitä, että työn ja elämän muiden osa-alueiden välisen rajan käsitteeseen kytkeytyy myös sosiaalinen ulottuvuus ja rajojen muodostuminen on vahvasti vuorovaikutuksen kautta rakentuva ilmiö. Tämä tarkoittaa, että henkilökohtaiseen elämänpiiriin kuuluvien asioiden puhuminen työyhteisön jäsenten kanssa sekä työstä puhuminen vapaa-ajalla vaikkapa puolison tai ystävän kanssa ovat osa työn ja elämän muiden osa-alueiden välisten rajojen hallintaa.

Ei ole itsestään selvää, että työyhteisöstä löytyy ihmisiä, joiden kanssa omista, henkilökohtaisista tai yksityisistä asioista puhuminen tuntuu luontevalta. Joskus näin kuitenkin käy ja siitä voi olla monenlaista hyötyä. Kun työyhteisön vuorovaikutussuhteet mahdollistavat keskustelut, joissa käydään läpi elämän ylä- ja alamäkiä, arjen haasteita, ihmissuhdekuvioita, kuormittavia elämäntilanteita, onnenhetkiä tai hassuja sattumuksia, kasvatamme työkavereiden ymmärrystä siitä, että työn lisäksi elämässämme on monta muutakin osa-aluetta, joihin sisältyy erilaisia vastuita ja velvollisuuksia. Tämän kaltaisen tiedon jakaminen voi taas omalta osaltaan vaikuttaa työyhteisön vuorovaikutuksessa käytävään neuvotteluun työn ja muun elämän rajoista. Toisin sanoen, kun tiedämme toisistamme muutakin kuin työroolin, on ehkä helpompi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, kun sovitamme yhteen elämämme eri osa-alueita. Myös valintamme sen suhteen, miten käytämme tai jaamme aikaa, energiaa sekä vaivannäköä muuttuu loogisemmaksi. Joskus on tietysti myös helpottavaa, kun saa kertoa itselleen tärkeistä tai esimerkiksi mieltä painavista asioista myös työpaikalla. Näin saa myös kokemuksen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta.

Työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen sekä rajojen hallinnan näkökulmasta katsottuna työyhteisön vuorovaikutussuhteilla voidaan myös nähdä olevan erityinen funktio. Taustalla on ajatus siitä, että työn ja elämän muiden osa-alueiden välisen rajan käsitteeseen kytkeytyy myös sosiaalinen ulottuvuus ja rajojen muodostuminen on vahvasti vuorovaikutuksen kautta rakentuva ilmiö.

Työpuhe kotona synnyttää jaetun ymmärryksen

Väitöskirjatyössäni tarkastelen myös työpaikan ulkopuolisten suhteiden merkitystä työn ja muun elämän rajanhallinnalle, sekä erityisesti lähisuhteissa tapahtuvaa neuvottelua. Neuvottelua käydään yleensä mahdollisen asuinkumppanin, puolison tai muiden perheenjäsenten kanssa, kun sovitaan päivittäisistä vastuista ja velvollisuuksista, kuten siitä, kuka käy ruokakaupassa tai hakee lapset päiväkodista. Viestintäteknologia mahdollistaa meille yhä helpommin yhteydenpidon läheisiimme myös työpäivän aikana tehden työn ja muun elämän välisen rajan läpäisevämmäksi. Henkilökohtaista ja yksityistä elämää ei tarvitse välttämättä väkisin pitää rajojen ulkopuolella, koska arjen pyörittäminen voi vaatia joskus useitakin yhteydenottoja perheenjäsenten kesken pitkin päivää.

Näyttää siltä, että läheisillä vuorovaikutussuhteilla on myös muitakin merkityksiä työn ja muun elämän rajanhallinnalle. Kotiin mentäessä moni tunnistaa tilanteen, jossa työhön liittyviä ajatuksia pyörittelee päässään vielä senkin jälkeen, kun työpaikan ovi on painettu kiinni tai etätyöntekijä on sulkenut työkoneen näytön. Joskus päivään on sisältynyt niin paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että kotona on pakko päästä purkamaan tapahtumat ääneen. Puhuessamme työstämme vaikkapa puolisolle tai ystävälle toivomme usein, että vastapuoli ymmärtää kokemuksiamme sekä ajatuksiamme, joista haluamme puhua. Tällöin työn ja muun elämän rajat ylittävä vuorovaikutus ei ole vain puhetta työstä, vaan sille muodostuu syvempi merkitys ja tehtävä: sen myötä syntyy kokemus jaetusta ymmärryksestä, joka osaltaan edesauttaa työn ja muun elämän yhteensovittamista. Työn ja muun elämän välisen rajan häilyminen mielletään helposti negatiiviseksi ja ei-toivottavaksi ilmiöksi, mutta ehkä näin ei kuitenkaan ole vaan häilyvät rajat mahdollistavat moninaiset tapamme hallita elämämme eri osa-alueita.

Jonna Leppäkumpu

 

 

 

 

 

 

 

 

Jonna Leppäkumpu

Tohtorikoulutettava

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Jyväskylän yliopisto

 

KIRJALLISUUS

Clark, S. C. 2000. Work/family border theory: A new theory of work/family balance. Human Relations, 53(6), 747–770.

Kirby, E. L. 2006. “Helping you make room in your life for your needs”: When organizations appropriate family roles. Communication Monographs, 73(4), 474-480.

Krouse, S. S., & Afifi, T. D. 2007. Family-to-work spillover stress: Coping communicatively in the workplace. Journal of Family Communication, 7(2), 85–122.

Russo, M., Ollier-Malaterre, A., Kossek, E. E., & Ohana, M. (2018). Boundary Management Permeability and Relationship Satisfaction in Dual-Earner Couples: The Asymmetrical Gender Effect. Frontiers in psychology, 9, 1723.

Wilkinson, K., Tomlinson, J., & Gardiner, J. (2017). Exploring the work–life challenges and dilemmas faced by managers and professionals who live alone. Work, employment and society, 31(4), 640-656.

JOHTAMINEN – VUOROVAIKUTUSTA JA VUOROVAIKUTUKSEN JOHTAMISTA

Posted on by 0 comment
Ulla-Kristiina Tuomi

Kuulluksi tulemisen kokemus on yksi hyvinvointimme rakennusaineita. Toimiessani työyhteisösovittelijana olen havainnut, että sovitteluprosessin alkuvaiheessa tapahtuva kunkin osapuolen henkilökohtainen kuuleminen, että saa kertoa asiat omasta näkökulmastaan ajan kanssa, keskeytyksettä ja kiinnostuneelle kuulijalle, on jo sinällään palkitsevaa. Tämän niin inhimillisen – ja yksinkertaisen – asian oivaltaminen ja toteuttaminen on palanen johtajan vuorovaikutusosaamisessa.

Mikä rooli vuorovaikutuksella sitten ylipäätään on johtamistyössä? Asiaa voisi lähestyä miettimällä johtamistyön tarkoitusta. Jos ajatellaan, että johtamista tarvitaan työyhteisön toimivuuden tukemiseksi, että yksilöt ja sitä myötä yhteisö kykenevät tekemään työtään tavoitteellisesti, tuloksekkaasti ja organisaation perustehtävän mukaisesti, on johtamisen yksi tarkoitus tämän työn mahdollisten esteiden poistaminen tai ainakin madaltaminen. Vuorovaikutuksella on tässä keskeinen asema.

Vuorovaikutus on oikeastaan osa laajempaa kokonaisuutta, jota kutsun toimintakulttuuriksi. Toimintakulttuuri on tässä katsannossa yhteisön omaksumiin arvoihin ja asenteisiin perustuva tapa toimia yhdessä. Johtaminen on osa tätä toimintakulttuuria. Samoin on myös vuorovaikutus niin arvona kuin arjen tekoina.

Johtaminenkin on tekoja ja toimintakulttuurin kehittämistä voi johtaa. Pitkän johtamisurani aikana olen yhä enemmän pohtinut arvoja ja johtamisen etiikkaa, jossa johtajan oma ihmiskäsitys myös tulee keskeiseksi. Minusta näyttää, että johtamistehtävässä olevan tärkeä taito on kyky itsereflektioon: millaisiin arvoihin ja millaiseen ihmiskuvaan toimintani perustuu? Perustuuko se luottamukseen, että ihmiset lähtökohtaisesti pyrkivät tekemään parhaansa, vai epäluottamukseen, että kaikkia ja kaikkea on perusteltua kontrolloida? Millaisia arvoja pidän tärkeinä? Miten ne näkyvät työssäni ja tavassani olla? Asiantuntijayhteisössä näitä kysymyksiä on hyvä pohtia ihan kaikkien, ei pelkästään johtajan, ja niistä on tärkeää puhua myös yhdessä. Se, mikä kunkin vastaus näihin kysymyksiin on, näkyy nimittäin kunkin toiminnassa ja tavassa olla vuorovaikutuksessa ja näin myös koko yhteisön toimintakulttuurissa. Johtajan oma esimerkki on tietysti hyvinkin merkityksellinen. On aika onttoa korostaa sanoissaan arvostavaa ja kunnioittavaa kohtaamista, jos oma käytös ei niitä arjen tilanteissa ilmennä.

Ristiriitojen ja muiden työn esteiden puheeksi ottaminen ja käsittely ovat samalla vuorovaikutuksen johtamista. Riittävän vuorovaikutuksen varmistamista on myös erilaisten yhteistyön ja keskustelun foorumeiden luominen ja ylläpito niin yhteisön sisällä kuin yhteisön ja sen toimintakumppaneiden kanssa.

Kun puhutaan johtamisesta ja vuorovaikutuksesta, tulee ensisijaisesti mieleen johtajan oma vuorovaikutus työyhteisön jäsenten kanssa. Tällä näkökulmalla aloitin itsekin tämän kirjoituksen. Vähintään yhtä tärkeä johtamisen kohde on riittävän vuorovaikutuksen varmistaminen niin yhteisön sisällä kuin yhteisön ja sen ympäristön välillä. Eikä pelkästään määrällisesti riittävän vaan myös laadullisesti. Ristiriitojen ja muiden työn esteiden puheeksi ottaminen ja käsittely ovat samalla vuorovaikutuksen johtamista. Riittävän vuorovaikutuksen varmistamista on myös erilaisten yhteistyön ja keskustelun foorumeiden luominen ja ylläpito niin yhteisön sisällä kuin yhteisön ja sen toimintakumppaneiden kanssa. Tällaisia rakenteita joskus aliarvostetaan, jopa torjutaan, mutta parhaimmillaan ne auttavat ja suojelevat organisaation toiminta- ja yhteistyökykyä ja tarjoavat mahdollisuuden niin tavoitteelliseen kuin epämuodolliseenkin kohtaamiseen. Tärkeää tietysti on, että rakenteet ovat eläviä ja toimivia, eivät muodon vuoksi yllä pidettäviä muinaismuistoja.

Asiantuntijayhteisöt ovat hyvin tietoisia erityislaadustaan ja niiden sallivuus erilaisuuteen on usein suuri. Näiltäkin työyhteisöiltä voi kuitenkin edellyttää inhimillisen vuorovaikutuksen perusasioita kuten tervehtimistä ja yleistä hyvää käytöstä. Johtaminen ulottuu myös näistä asioista muistuttamiseen ja tarvittaessa keskustelun käynnistämiseen.

Johtamispuhe on myös teko: puheellaan johtajalla on mahdollisuus muokata tulkintaa yhteisestä todellisuudesta ja sanoittaa yhteisön itseymmärrystä, sen tarinaa. Tässä mielessä kyky tavoittaa sekä kuulijoiden rationaalinen taso, että tunteet on varsin merkityksellinen.

Kuuntelemisesta aloitin ja siihen kannattaa myös lopettaa, sillä se on johtamistyössä minusta useimmiten tärkeämpää kuin puhuminen. Kuunteleminen on samalla pysähtymistä ja arvostusta osoittavaa läsnäoloa. Vuorovaikutus on nimensä mukaisesti molemminpuolista vaikuttamista. Johtajan osaaminen punnitaankin rohkeudessa aitoon dialogiin, taitoon asettua toisen asemaan ja kykyyn luoda luottamusta ja avointa, kunnioittavaa ilmapiiriä. Ja näistä kaikistahan vuorovaikutuksessa on kyse.

Ulla-Kristiina Tuomi

 

 

 

 

 

 

 

 

Ulla-Kristiina Tuomi

johtaja

Helsingin yliopiston Kielikeskus

MUUTAMA VINKKI – OHJEITA PAREMPAAN ELOON

Posted on by 0 comment
Kuva blogiin Tomi

Viime aikoina (epämääräisen aikamääreen kuluessa) ProBlogissa on useaan otteeseen (useammin kuin kerran) todettu, ettei kikkakolmosia tai viiden kohdan vinkkejä ole oikeastaan tarkoituksenmukaista jäsentää silloin, kun on kyse ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Sellainen saattaa turhauttaa lukijaa, joka etsii tästä blogista vinkkejä työhönsä vuorovaikutuksen asiantuntijana, tai missä tehtävissä te arvon lukijat nyt satuttekaan työskentelemään. Ajattelin tehdä kaikille palveluksen ja etsiä ohjeet, vinkit, ehdotukset ja jopa kehotukset, joita viimeisen kolmen vuoden aikana on tässä blogissa tarjoiltu. Oma vinkkini on, että luet alla olevat vinkit ja sovellat niitä jokapäiväisessä elämässäsi parhaaksi kokemallasi tavalla. Vinkit saattavat olla hieman alkuperäisestä asiayhteydestä irrallaan ja niitä on kielellisesti editoitu. En anna kunniaa erikseen kenellekään, vaan totean laiskasti, että kiitos kaikille ProBlogin kirjoittajille!

Perusasiat haltuun

Ensimmäiseksi muutama ohjeistus liittyen aivan perusasioihin. On kuitenkin todettava, että mikään yksittäinen menetelmä ei toimi aina ja kaikkien kanssa. Kaikkein tärkein ohje on, että meidän täytyy puhua entistäkin enemmän vuorovaikutuksesta ja tehdä sitä näkyväksi. Meidän pitäisi olla keskusteluissa mukana, mutta keskustelulla täytyisi olla jokin tarkoitus. AINA kannattaa puuttua, keskustella, herätellä ja kyseenalaistaa ja miettiä, mikä on missäkin kontekstissa, tilanteessa ja suhteessa tehokasta. Ja tarkoituksenmukaista. Tarvitaan tunne siitä, jokin asia on tavoittelemisen arvoinen. Mitä yleisempää – ja oletettavasti myös tärkeämpää kysymystä esitetään, sitä olennaisempaa kysymiseen ja vastaamiseen on panostaa. Päätetään seuraavan kerran keskustellessamme, että kuuntelemme toisiamme kunnolla.

Kehitetään omaa vuorovaikutusosaamistamme, jotta kaikki voisivat kokea olevansa samanveroisia keskustelijoita: vuorovaikutusosaamiseen tulisi suhtautua kriittisesti ja aktiivisesti, ei passivoitumalla ja vetäytymällä. Ei käännetä katsetta pois, vaan ollaan mukana keskusteluissa, opitaan ja opetetaan eettisyyttä, toista arvostavaa argumentointia, palautteen antamista ja vastaanottamista, neuvottelutaitoja, kuuntelemista ja niin edelleen. Näkymättömyyden sijaan meidän olisi oltava lempeästi ja kuunnellen, mutta jämäkästi läsnä.

On hyväksyttävä, että kompleksisen tieteenalamme määritelmät eivät koskaan pysty luomaan yksiselitteisiä rajoja kuvaamaan tekemäämme tutkimusta täysin universaalisti. Tutkijoiden on syytä huomioida, mikä on rationaalisuuden rooli niissä teoreettisissa näkökulmissa, joita sovellamme. On muistettava, että yhdessä voimme vaikuttaa siihen, mihin suuntaan Twitterissä käytävä keskustelu kehittyy: haastamme siis teidät kaikki mukaan. Muistakaahan myös, että ei sitä virtuaalisuutta etuliitteenä enää niin kovasti kannata tiimeissä korostaa, vaikkakin tämän asian kanssa on hyvä olla armollisia itsellemme ja toisillemme.

Ihmiset on saatava toimimaan tehokkaasti yhdessä ja valmentajien vuorovaikutukseen tulisi kiinnittää huomiota entistä enemmän! Tähän puheviestinnän opit ovat oivallinen ase ja siksi ne pitää saada ketterästi käyttöön.

Vinkkejä työyhteisöön

Ehkäpä kaikista eniten ProBlogissa on käsitelty työelämää ja työyhteisöjä. Seuraavaksi esittelen muutaman toimivan idean käytännön kehittämistyöhön ja elämään organisaatioissa. Varmista ensin, että luottamuksen peruspilarit ovat kunnossa, sillä työelämässä motivaatiota tulisi ruokkia kepin ja porkkanan sijaan tarkoituksella. Johto on tässäkin avainroolissa: johtajalla on velvollisuus antaa kaikille johdettaville mahdollisuus luoda kumppanuutta hänen kanssaan (järjestöjohtajankin kannattaa aika ajoin katsoa peiliin ja tehdä rehellistä arviointia). On organisaation johdon tehtävä rakentaa ja johtaa työkulttuuria, jossa tunteet ovat mahdollisia, mutta työelämätaidoista ja niiden kehittämisestä täytyy keskustella myös työyhteisöjen tasolla.

Työelämässä tarvitaan muutoksen diskurssi, vaikka käytännössä muutos olisikin pientä ja hidasta. Panostamista palveluviestintään kannattaa siis jatkaa, vaikka samalla omassa yhteisössä vallitsevia fantasioita on hyvä tarkastella myös kriittisesti. Yllättävänä ratkaisuna nosta kissa pöydälle ja ota (epä)onnistumiset esiin työyhteisössäsi. Selviät tilanteesta, kunhan muistat, että sovittelevat menetelmät ovat oivallinen työkalu tarttua työyhteisön konflikteihin. Pohdi ratkaisuja siihen, miten asiakkaalle tarjotaan mahdollisuus keskittyä käsiteltävien asioiden sisäistämiseen.

Tunnetaidot ja omasta itsestä huolehtiminen ovat oleellisia asioita. Ei riitä, että palauttelet itseäsi iltaisin ja viikonloppuisin, myös työpäivän aikana on syytä hellittää – edes hetkeksi: Ensimmäinen asia on harjoitella omien tunteiden tunnistamista ja pohtia, kuinka hyödyntää niitä oikein voimavarana. Toiseksi pyri ymmärtämään myös toisen tunnetiloja ja kolmanneksi johda organisaation tunneilmastoa. Näin palaudut.

10 konkreettista askelta menestykseen

Seuraavien konkreettisten harjoitusten ja ohjeiden avulla saavutat mestarillisen tason oikeastaan missä tahansa asiassa. Toteuta järjestyksessä.

1)      Pohdi hetki omaa työtäsi.Kuva blogiin Tomi

2)      Pyri seuraamaan aktiivisesti alan kollegoita.

3)      Ota yhteyttä yhdistyksen viestintävastaavaan (ent. tiedottaja).

4)      Ole korvat höröllä.

5)      Kommentoi ja kehittele asiaa.

6)      Tule mukaan, kohtaa ja ennen kaikkea nauti.

7)      Tarkastele seuraavan viikon ajan, miten vastaat arjen ”miksi”-kysymyksiin.

8)      Ehdota Prologos ry:lle omaa havaintoasi.

9)      Perehdy motivoivaan haastatteluun

10)  Anna robottien tehdä sellaiset työt, jotka ovat sinulle liian haastavia, joista robotit suoriutuvat sinua luotettavammin tai joita et yksinkertaisesti jaksa tai halua tehdä.

Opetus haltuun

Tarvitsemme enemmän yhteistä keskustelua, jotta viestinnän opetuksesta tulee mahdollisimman linjakasta ja johdonmukaista. Esimerkiksi viestintä on käsite, jonka yhteiseen määrittelemiseen on hyvä käyttää aikaa. Ajan huomiointi koskettaa myös aiheita opettavia ja kouluttavia henkilöitä.

Työelämätaitojen opettamisessa ja tarkastelussa tulisi yksilötason lisäksi huomioida työyhteisöjen ja organisaatioiden tasot. (Tässä kohdassa kehityspsykologinen tieto tulisi yhdistää pedagogiseen ajatteluun ja taitavaan vuorovaikutukseen.) Oleellista on kysyä, kuinka saada yksittäinen opettaja vuodesta toiseen tekemään sitä verrattoman arvokasta työtä, jota kouluissa tehdään joka päivä. Kuinka tukea, motivoida ja innostaa opettajaa työssään silloinkin, kun se tuntuu raskaalle? Ehkäpä tätäkin kysymystä voisi lähestyä Richard P. Feynmanin sanoin: ”I would rather have questions that can’t be answered than answers that can’t be questioned.” Tähän aikaan lukuvuodesta onkin aiheellista ja erittäin perusteltua kuunnella omaa palautumisen tarvetta ja ottaa se vakavasti.

Esitän seuraavat kolme toivomusta koko yhteisömme puolesta:

Kolme toivomusta

1)      Toivon kokemusten, ideoiden, ajatusten ja näkemysten vaihtoa vuorovaikutusosaamisen arviointiin liittyen mahdollisimman laajasti.

2)      Toivon, että te viestinnän alan asiantuntijat tarjoatte auliisti apuanne oman organisaationne kansainvälistymiskysymyksiä käsiteltäessä.

3)      Toivon, että kaveritaitojen harjoittelemiseen ja koko ryhmän yhteisöllisyyden vahvistamiseen tullaan jatkossa kiinnittämään entistä enemmän huomiota niin pienten kuin isompienkin lasten parissa.

Bottom line: oma lehmä ojassa

Luota asiantuntijoiden ammattitaitoon, tässäkin asiassa: there’s no business like vuorovaikutus-business! Vuorovaikutuskoulutus kaikille asiakkaille ja heidän lähiomaisilleen on palvelu, jota tulisi tarjota enenevässä määrin – erityisesti vuorovaikutuksen ammattilaisten taholta. Esimerkiksi kouluttajaksi ja kehitysprojektien vetäjäksi kannattaa valita vuorovaikutuksen ammattilainen. Ennen kaikkea vuorovaikutuksen arvostuksen ja merkityksen ymmärtämisen voisi muuttaa euroiksi ja tehdä lahjoituksen (puhe)viestintä-oppiaineille.

Yhteistyöterveisin

Tomi Laapotti

FT, yliopistonlehtori

Tampereen yliopisto

Prologos ry:n johtokunnan jäsen

IHAN HYVÄ PALAUTE

Posted on by 0 comment
Omakuva

Muuttuva palautekulttuuri

ProBlogissa on käsitelty vuorovaikutuksen monimutkaisuutta ja erilaisten vinkkien antamista vuorovaikutustilanteisiin. Jatkan samasta aiheesta keskittyen erääseen ”lempisaarnoistani” eli palautteeseen. Halu saada palautetta nousee työelämätutkimuksissa toistuvasti esiin. Esimerkiksi S-ryhmän (Työterveyslaitos 2018) toteuttamassa tutkimuksessa alle 25-vuotiaat kaupan-, matkailu- ja ravitsemusalan työntekijät kertoivat työelämää koskevista odotuksistaan. Tutkimusryhmässä mukana olleet työterveyslaitoksen tutkijat Auli Airila ja Mikko Nykänen korostivat esimiehen keskeistä roolia palautteen antajana. S-ryhmän henkilöstöjohtaja Susa Nikula puolestaan toteaa, että “nuoret osaavat antaa palautetta ja odottavat sitä”. Nikulan mukaan nuoret eivät istu vanhaan “kehityskeskustelu kaksi kertaa vuodessa” –maailmaan. Tämä asettaa esimiehet muutostilanteeseen, johon tarvitaan valmennusta. 

Omat havaintoni opettajana ja työskennellessäni asiantuntijana ovat samansuuntaiset. Palautetta toivotaan enemmän ja useammin kuin sitä on tarjolla. Palautetta ei ainoastaan toivota, vaan sitä suorastaan vaaditaan. Palautteenantokulttuurimme on muutoksessa ja työelämän on vastattava muutokseen.

Ruusut, risut ja hampurilaiset

Palaute kuuluu kaikille ja kaikkialle. Kehittyäkseen on tiedettävä miten suorituksissa tällä hetkellä onnistutaan. Ruusuja ja risuja keräävät niin yksilöt kuin ryhmätkin renkaanvaihtopisteistä virastoihin. Palaute ei jää vain ruusuihin ja risuihin, vaan hampurilaisia jaetaan muuallakin kuin pikaruokaloissa. Palautteenannon tueksi koulutuksissa tarjotaan usein hampurilaismallia, jossa sämpylät kuvaavat palautteen positiivista osaa. Sämpylät puolestaan ympäröivät kehityskohdetta eli pihviä. Kehitettävä asia ikään kuin kääritään nättiin pakettiin ja voidaan aloittaa ja päättää tilanne positiivisessa hengessä. Mainituissa malleissa huomioitua kannustavuutta unohtamatta, ihmiset haluavat usein aidosti kuulla palautteen suorituksestaan. Ruusut, risut sekä hampurilaiset voivat etäännyttää itse palautteen ytimestä. On tärkeää muistaa miksi palautetta annetaan ja mitä se oikeastaan on. 

Lähtökohtaisesti haluamme onnistua mahdollisimman hyvin ja oppia, olimme sitten työntekijän tai opiskelijan roolissa. Onnistumisen kannalta on olennaista ilmaista tavoiteltava tila mahdollisimman selkeästi, jotta sitä kohti on mahdollista pyrkiä konkreettisin keinoin. Palautteen on tarkoitus kaventaa kuilua tämän hetkisten taitojen tai ymmärryksen ja tavoiteltavan tilan välillä (Sadler 1989). Usein emme itse ole tietoisia asioista, jotka palautteessa tuodaan esille. Näin voi olla myös niiden asioiden kohdalla, joissa olemme suorituksessamme onnistuneet. Hattien ja Timperleyn (2007) mukaan palaute on tietoa, jota saadaan koskien suoritusta tai ymmärrystä. Palaute on seurausta suorituksesta ja toimii parhaimmillaan välineenä, jonka avulla palautteen saajaa voidaan kannustaa sitoutumiseen ja syvälliseen oppimiseen. Kuulostaa hyvältä, mutta miksi palautetta annetaan, saadaan ja hyödynnetään niin vähän?

Moitteesta mykkyyteen

1940-luvulla työelämässä palautteen sijaan annettiin moite. Oikean moitteen tuli täyttää sekä sisällöltään että esittämistavaltaan tietyt vaatimukset. Moitteessa tuli kertoa missä vika oli, sen tuli sisältää neuvonta ja esimiestä opastettiin esittämään asia tyynesti ja hillitysti ilman kirkumista (Kupias, Peltola & Saloranta 2011, 33). 

Moitteen sijaan monessa yhteisössä vallitsee mykkyys. Usein se, että palautetta ei tule, tarkoittaa kelpoa suoritusta. Arvio onnistumisesta täytyy jollain tavalla itse muodostaa. Vaikka moite-sanalle ei ole enää sijaa, tuottaa hampurilaisen pihvi edelleen vaikeuksia. Se on palautetta, jota kaikki sanovat haluavansa, mutta sitä on vaikea kuunnella. Konfliktin välttelyn nimissä sitä on myös vaikea antaa. Kikkakolmosten ihanneaikana lääkkeeksi tarjotaan vaihtelevaa määrää erilaisia askelia, jotka ottamalla jokaisesta kuoriutuu palautteenannon jediritari. Tärkeää on löytää joku, jota voidaan osoittaa sormella, kun homma ei toimi. Syyllinen löytyy yleensä palautteenantajasta.

Palautteenantaja törmää ongelmiin, kun palautteen vastaanottaja odottaa toisen täyttävän kaikki ne ongelmakohdat, jotka hän itse on tunnistanut. Odotamme muilta sellaista, jonka vain itse voimme toteuttaa. Pettymys palautteenantotaitoihin on sidoksissa odotuksiin, joita palautteelle asetetaan. Palautteen vastaanottaja voi määritellä palautteenantajalle niin kapeat raamit, että avoin palautteenanto vaikeutuu tai estyy kokonaan. Jopa positiivinen, vahvuuksia korostava palaute voi olla vaikea vastaanottaa. 

Jos palaute nähdään tietona suorituksesta, palautteenantajan on hyvä keskittyä palautteessaan havainnointeihin juuri suorituksesta eikä ihmiseen itseensä. Palautteen vastaanottajakin saattaa helposti unohtaa, että palaute keskittyy suoritukseen, eikä kerro sinänsä mitään hänestä itsestään tai arvota häntä ihmisenä. Vastaanottajalta unohtuu usein myös se, että yhden palautteenantajan havainnot eivät ole ainoa totuus. 

Arvion siitä, onko palaute lopulta ollut hyvää vai huonoa, tekee palautteen vastaanottaja itse. On kyse siitä, miten palaute koetaan. Toinen tapa arvioida palautteen hyvyyttä on katsoa miten hyvin se on onnistunut parantamaan suoritusta. Joskus palautetta ei koeta hyväksi, mutta sillä on kuitenkin positiivisia vaikutuksia itse suoritukseen. 

Palaute yhteisenä vuorovaikutusprosessina

Vuorovaikutuksen asiantuntijat tietävät, että palautteen antamisella yksinään ei ole riittävästi voimaa muuttaa kenenkään toimintaa tai ymmärrystä. Se, miten yksilöt kokevat ja vastaavat palautteeseen riippuu henkilökohtaisista ja tilannekohtaisista muuttujista (Karoly 2015). Palaute voidaan hyväksyä, sitä voidaan muokata tai se voidaan hylätä (Kulhavy 1977). Muutosta tapahtuu vasta, kun palautteen vastaanottaja on valmis vastaanottamaan palautetta ja tilanne on otollinen avoimelle vastaanottamiselle. Jos kikkakolmoset ja vastuu palautteen onnistumisesta kohdistuvat ainoastaan palautteen antajaan ja palautetilanne supistetaan tiedon siirtämiseksi vastaanottajalle, on selvää, että palaute ei aina tuota toivottuja tuloksia.  

Vasta kun palaute rakennetaan vuorovaikutteiseksi prosessiksi ja prosessi valjastetaan tavoitteiden saavuttamisen työkaluksi, olemme lähempänä sellaista työelämän vuorovaikutusta, jota ihmiset tarvitsevat jaksaakseen, löytääkseen merkitystä työssään ja motivoituakseen.  

Vaikka palautteenannon aakkoset, kikkakolmoset tai askelmerkit eivät tulleet tiivistetyksi muutamalla pääpointilla, rohkaisen yrityksiä ja julkishallinnon organisaatioita lisäämään tietoaan ja ymmärrystään palautteenannosta ja kehittämään palautekultuuriaan vuorovaikutteisempaan suuntaan. Kouluttajaksi ja kehitysprojektien vetäjäksi kannattaa valita vuorovaikutuksen ammattilainen, jotta kehitys alkaa viimeisimmästä tutkimustiedosta ja kokemusta palautteenannosta löytyy myös käytännössä. Tietoa ja taitoa löytyy vuorovaikutuksen asiantuntijoilta, joiden opintoihin sisältyvät molemmat ulottuvuudet. Palaute on tehokas työkalu silloin, kun tavoiteltava tila on selkeä. Vaikka meistä ei tulisi jediritareita, on mahdollista parantaa palautteenantokulttuuria, niin antajan kuin saajankin näkökulma huomioon ottaen.

 

Marja Eklund

Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n viestintävastaava

KIRJALLISUUS

Hattie, J. & Timperley, H. (2007). The power of feedback. Review of Educational Research, 77, 81-112. 

Kulhavy, R.W. (1977). Feedback in written instruction: The place of response certitude. EducationalPsychologyReview, 4, 211-232. 

Kupias, Peltola & Saloranta (2011). Onnistu palautteessa. WSOYpro: Helsinki. 

Sadler, R. (1989). Formative assessment and the design of instructional systems. Instructional Science, 18, 119-144. 

Työterveyslaitos (2018). Nuorten työelämäodotukset. 

Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company