Category Archives: Uncategorized

HELPPOA DIIPPADAAPPAA KOKO HOMMA

Posted on by 0 comment

Olen jakanut opiskelijat harjoitteluryhmiin. Tarkoitus on käynnistää asiakasneuvonnan harjoittelu rennossa ja kannustavassa ilmapiirissä. Kurssilla on käsitelty jokaisen ryhmäläisen osallistumisen vaikutusta muiden oppimiseen ja yhteisistä työskentelytavoista on sovittu. Harjoittelu alkaa. Yhtäkkiä yhdestä ryhmästä opiskelija syöksyy hysteerisesti itkien ulos luokasta.

Vuorovaikutusharjoitukset ja ylipäätään puheviestinnän opetustilanteet herättävät voimakkaita muistoja ja tunnereaktioita. Esimerkiksi nuoruuden ja kouluaikojen monenkirjaviin vuorovaikutustilanteisiin voi liittyä rankkoja tunnemuistoja, kuten joutumista kielteisen huomion kohteeksi tai suoranaisia nöyryytyskokemuksia. Ihminen muistaa traumaattiset kokemukset vielä vanhanakin. Tunnistatko sinä omasta elämästäsi tilanteita, joissa olet ollut kielteiseksi kokemasi huomion keskipisteenä? Millainen tilanne oli? Keitä tilanteessa oli läsnä? Mitä teit? Mitä muut tekivät? Mitä vuorovaikutuksessa ihmisten kesken tapahtui? Millaisia kielteisiä vuorovaikutuskokemuksia mieleesi palautuu? Aina emme ole välttämättä edes tietoisia kaikista niistä kokemuksista, jotka vaikuttavat vuorovaikutustilanteessa.

Annan opiskelijoille tehtäväksi mielestäni helpon, monissa ryhmissä onnistuneeksi ja ilmapiiriä lämmittäväksi koetun improharjoituksen. Ryhmissä on iloinen ja jopa hulvaton meininki. Opiskelijat näyttävät silminnähden nauttivan harjoituksista, joissa he saavat päästää luovuutensa valloilleen. Tulee keski-ikäisen naisopiskelijan vuoro harjoitella. Noustuaan seisomaan pienryhmänsä eteen, hän yllättäen alkaa täristä ja purskahtaa itkuun.

Tiedämmekö, miksi näin kävi? Mistä itku kumpusi? Mitä opiskelijoiden kesken tapahtui? Vaikuttiko ryhmä naisopiskelijan reaktioon vai johtuiko voimakas tunnepurkaus opiskelijan menneisyydestä? Opiskelija kertoi seuraavissa harjoituksissa koko ryhmälle olleensa nuoruudessaan vuosikausia rankan koulukiusaamisen kohteena. Tämän lisäksi hänellä oli kuormittava elämäntilanne pienten lasten äitinä, opiskelun, parisuhdehaasteiden ja työn yhteensovittamisessa. Opiskelijan mukaan pienryhmän eteen astuminen oli nostanut vanhat tunteet kouluajoilta pintaan.

Olen päivän opetustilanteeseen tullessani iloinen ja hyvällä tuulella. Viikonloppu oli rentouttava ja minua suorastaan hykerryttää edessäpäin koittava talviloma perheen kanssa. Tulen näihin harjoituksiin hyvillä mielin, harjoitukset on hyvin suunniteltu ja opetuskonsepti useilla ryhmillä testattu – homma toimii. Opiskelija purskahtaa yhtäkkiä itkuun. Säikähdän: mitä tapahtui? mitä minä tein? mitä opiskelijat tekivät keskenään? mistä moinen reaktio? Tunnen voimattomuutta, epävarmuutta, olen hämmentynyt, tilanne ahdistaa minua. Mitä teen?

Opetustyössä oleellista on oppia erottamaan oma alkuperäinen tunnetila ja opiskelijan esimerkiksi voimakkaan tunnereaktion aiheuttama muutos omassa tunnetilassa tyyliin huomaan, että minua ahdistaa opiskelijan reagointi voimakkaalla itkulla. Opiskelijan tunnetila tarttuu herkästi opettajaan. Opiskelijan tunteet tulevat suorastaan ihon läpi. Mitä työ vaatii? Millaista osaamista työmme edellyttää? Riittääkö, että olemme puheviestintätieteen asiantuntijoita? Mistä ammentaa osaaminen ja voima täysin yllättävien, puun takaa tulevien tilanteiden käsittelyyn? Mistä saada työnohjauksellista tukea?

Yliopisto-opetukseen tähtäävässä koulutuksessa tunneosaamisesta ei välttämättä puhuta. Vaikka kyse on ihmissuhdetyöstä, ihmisen kohtaamisen taitoja ei juurikaan opeteta. Myös aihetta käsittelevää tutkimustietoa vaikuttaa olevan varsin vähän saatavilla. Opettajien puheviestintähuolia käsittelevässä tutkimuksessa on keskitytty lähinnä opetusmenetelmien, oppisisältöjen tai asiantuntijana suoriutumisen tarkasteluun. Joitakin tutkimuksia löytyy opetustyön tunnekuormasta, mutta ne eivät anna konkreettisia ratkaisukeinoja käytännön ongelmatilanteisiin. Aihe on opetustyöhön kiinteästi liittyvä ja oleellisen tärkeä. Olisiko tämä helppoa diippadaappaa koko homma siis jopa tutkimisen väärti?

 

Sanna Niskanen, yliopisto-opettaja

Marja-Leena Hyvärinen, yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus, Kuopion kampus

Category: Uncategorized

ARVIOI, ANALYSOI, OPI JA KEHITY! MUTTA MITEN?

Posted on by 1 comment

Muuttuvassa maailmassa myös opetussuunnitelmia ja opetussisältöjä muutetaan ja muokataan usein nopeallakin aikataululla. Muutos on välttämätön, jos haluamme eteenpäin. Aivan kuten joku viisas ajattelija on joskus todennut, muutos on ainut pysyvä olotila.

Opetuksen sisältöjen ja rakenteiden muuttuessa myös opetuksen tavoitteet kulkevat mukana suunnittelussa ja toteutuksessa. Usein muutostyöt aloitetaan tavoitteiden määrittelystä, ainakin käsikirjojen mukaan.  Asia, johon käytännössä kuitenkin havahdutaan usein vasta myöhemmin, on arviointi. Kuinka arvioida uusien tai muuttuneiden sisältöjen toteumista ja osaamistavoitteiden saavuttamista? Kenen näkökulmasta tai toimesta arviointi tehdään? Millä kriteereillä ja miksi?

Arvioinnin käsitteet ja kieli ovat oma mielenkiintoinen maailmansa. Englanninkielisillä käsitteillä evaluate ja assess on käsitteellinen ero, joka voi olla sekä oppimisen että arvioinnin näkökulmista hyvinkin merkityksellinen. Usein evaluate-termillä viitataan arvottamiseen, arvosanan antamiseen, loppuarviointiin tms. ja assess-käsitteellä puolestaan prosessin aikana tapahtuvan kehittymisen arviointiin ja analysointiin. Suomenkieliset sanat arviointi ja analysointi vilahtelevat usein oppimista ja osaamisen, kuten myös vuorovaikutusosaamisen kehittymistä käsittelevissä keskusteluissa. Analysoinnin ajatellaan usein olevan lähellä käsitettä assess, kun taas arviointiin liittyy esimerkiksi numeerisen arvosanan antaminen jonkun auktoriteetin toimesta. Toki käsitteitä on määritelty myös toisin ja usein niitä käytetään myös toistensa synonyymeina.

Vuorovaikutusosaaminen, sen kehittyminen ja arviointi eivät sinällään ole uusia asioita. Itse asiassa esimerkiksi Puheviestinnän Päivien teemana oli 2008 puheviestinnän opetus ja koulutus, ja aihetta käsiteltiin useista eri näkökulmista. Tämän lisäksi esimerkiksi Koponen, Pyörälä ja Isotalus (2014) ovat tarkastelleet lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutustaitoja ja niiden kehittymistä.  Almonkari ja Isotalus (2012) puolestaan ovat tarkastelleet poliitikkojen vuorovaikutusosaamista, muutamia vain mainitakseni.

Vuorovaikutusosaamista ja sen kehittymistä on tarkasteltu perusteellisesti esimerkiksi Tarja Valkosen johtamassa hankkeessa Vuorovaikutusosaamisen kehittyminen ja arviointi. Hanke on tuonut paljon näkökulmia ja tietoa liittyen esimerkiksi johtajien (Rouhiainen-Neunhäuserer 2009) ja tutkijoiden (Laajalahti 2014) vuorovaikutusosaamiseen ja sen kehittymiseen. Pipsa Purhonen on tarkastellut hankkeeseen liittyvässä väitöskirjassaan interpersonaalista vuorovaikutuskompetenssia ja -osaamista kansainvälisessä yhteistyössä ja yritysten kansainvälistymisprosesseissa. Ymmärryksemme vuorovaikutusosaamisen kehittymisestä on näiden tutkimusten myötä lisääntynyt. Kokemuksesta voi kertoa, että esimerkiksi Laajalahden väitöskirjasta löytyvää vuorovaikutusosaamisen käsitteen määrittelyä ja kehittymistä tarkastelevat osiot ovat erinomaista luettavaa kenelle tahansa yliopisto-opiskelijalle heidän arvioidessaan omaa vuorovaikutusosaamistaan, sen eri ulottuvuuksia ja kehittymistä.

Puheviestinnän, tai viestinnän (onnitteluni muuten nimiuudistuksen johdosta Jyväskylän yliopiston ent. puheviestinnän oppiaine) opetuksessa on viimeaikoina laajasti alettu puhua vuorovaikutusosaamisesta esimerkiksi pelkkien puheviestintätaitojen sijaan. Siirtymä taitoperusteisesta opetuksesta vuorovaikutusosaamisen tarkasteluun kontekstisidonnaisena ja relationaalisena ilmiönä on hyvä erimerkki alussa kuvaamastani muutoksesta, joka näkyy opetuksen käytännöissä, opetussisällöissä, osaamistavoitteissa ja arvioinnissa. Tai näin sen ainakin kuuluisi olla.

Esitän nyt uskaliaan väitteen, joka ei perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen tai kattavaan kartoitukseen, vaan heitän sen osin fiilispohjalta, osin käymieni kollegiaalisten keskustelujen perusteella ja provosoidakseni. Väitän, että vielä varsin usein vuorovaikutusosaamisen arviointi keskittyy tai painottuu vuorovaikutustaitojen arviointiin, vaikka opetussisällöissä,- menetelmissä ja osaamistavoitteissa oltaisi jo mentykin monipuolisempaan suuntaan.  Tämä näkyy erityisesti koulutuksessa, joka ei varsinaisesti tähtää viestinnän asiantuntijuuteen ja alan tutkintoon.

Olemme käynnistämässä Jyväskylän yliopiston kielikeskuksessa E-education hanketta  (Eloranta, Kokkonen & Natri), jonka tavoitteena on kehittää kulttuurienvälisen ja monikielisen vuorovaikutusosaamisen arviointia entistä dynaamisempaan suuntaan. Hanke on saanut polttoainetta ja innostusta käymistämme pohdinnoista liittyen siihen, miten palaute ja arviointi saadaan (oikeasti) oppimisprosessia tukevaksi toiminnaksi, ei ainoastaan kurssin lopussa tapahtuvaksi, usein opettajavetoiseksi, evaluaatioksi? Olemme myös pohtineet, tulisiko yliopisto-opinnoissa (ylipäänsä opinnoissa) arvioida oppimista vai osaamista, vai molempia? Miten arviointi saadaan kaikille läpinäkyväksi ja sellaiseksi, että siinä huomioidaan kaikki vuorovaikutusosaamisen ulottuvuudet eettisiä ja motivaatiotekijöitä myöten? Millaisin kriteerein erityisesti näitä ulottuvuuksia voi ja tulee arvioida? Ja ennen kaikkea, miten päästä yksilöllisestä ja taitopainotteisesta näkökulmasta sellaiseen arviointiin, jossa vuorovaikutusosaaminen nähdään relationaalisesta näkökulmasta erilaiset kontekstit huomioiden?

Toivon kokemusten, ideoiden, ajatusten ja näkemysten vaihtoa vuorovaikutusosaamisen arviointiin liittyen mahdollisimman laajasti. Toivon, että keskustelua voidaan käydä vilkkaasti esimerkiksi tulevassa LAAPU-symposiumissa, verkossa ja kasvokkain, milloin ikinä kohtaamme. Tämä on yhteinen ja tärkeä asia! Ainakin niin kauan, kun arvioinnin asiantuntijoiksi itseään tituleeraavat henkilöt kulkevat esimerkiksi maamme korkeakouluissa kertomassa, että arviointiin saadaan uutta näkökulmaa, kun esimerkiksi fysiikan tunnilla arvioidaan myös ’ryhmävuorovaikutustaitoja’. Tämä arviointi tapahtuu kuulemma siten, että laitetaan oppilaat tekemään yhdessä jotain, jonka jälkeen heiltä kysytään, että osallistuitko mielestäsi määrällisesti paljon. Mitään vuorovaikutuksen, ryhmän toiminnan, osallistumisen tai ylipäänsä vuorovaikutusosaamisen asioita oppilaille ei ollut esitelty tai opetettu. Tästä huolimatta kyseinen itsearviointi osallistumisen määrästä saattoi vaikuttaa fysiikan kurssin kokonaisarviointiin, tai sitten ei. Tämä seikka jäi vielä hieman epäselväksi aiheesta kuulemani esityksen loppuessa.

Toinen esimerkki omalla kohdallani tulee tilaisuudesta, jossa ylipäänsä arvioinnista ja osaamisen kehittymisestä (oikein innostavasti ja asiantuntevasti sinänsä) puhuttaessa yhtenä esimerkkinä nostettiin esille vuorovaikutusosaaminen. Myös tuossa tilaisuudessa vuorovaikutusosaamisen kehittymiseksi ehdotettiin, että ’puuhastellaan jotain yhdessä’.  Hyväksyttävää sinänsä, sillä tuskin perushumanistina osaisin käytellä esimerkiksi fysiikan termejä ja käsitteitä alan akateemikkoja tyydyttävällä tavalla. Meille viestinnän alan asiantuntijoille relevantti kysymys onkin se, miten tuota yhdessä puuhastelua tulisi analysoida ja arvioida niin, etteivät tulevat muidenkaan alojen asiantuntijat enää puhuisi puuhastelusta vuorovaikutusosaamiseen ja sen kehittymiseen viitatessaan? Koska senhän me kaikki tiedämme, että arviointi ja arvioinnissa käytettävät kriteerit ohjaavat lopulta hyvin pitkälle käytännön tekemistä, oli kyse sitten yksilön oppimisesta tai kokonaisen organisaation toiminnasta.

Lotta Kokkonen
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Lähteet:

Almonkari, M. & Isotalus, P. 2012. Two perspectives on the communication skills of political leaders. International Journal of Strategic Communication 6 (3), 246-267.
Koponen J., Pyörälä E. & Isotalus P. 2014. Communication Skills for Medical Students. Results From Three Experiential Methods. Simulation & Gaming 45 (2), 235-254.

 

Category: Uncategorized

MITKÄ TEEMAT PUHUTUTTIVAT PROBLOGISSA VUONNA 2016?

Posted on by 0 comment

Vuosi 2016 on ollut Prologoksen ProBlogin toinen toimintavuosi. Blogi on tänäkin vuonna päivittynyt aktiivisesti; kaikkiaan julkaistiin 18 tekstiä. Kirjoituksia on luettu ja jaettu sosiaalisessa mediassa kiitettävän paljon. Aloitimme loppuvuodesta lukijamäärien seuraamisen. Vaikuttaisi siltä, että blogitekstit tavoittavat mukavasti lukijoita, osa tuhansiakin lukukertoja. Vakaasti kasvavat lukijamäärät ja sosiaalisen median jaot kertovat blogin vakiintumisesta, ja etenkin sen kiinnostavista sisällöistä.

Lähdin tätä kirjoitusta varten lukemaan vuoden aikana ilmestyneitä tekstejä läpi. Tulin samalla tehneeksi kevyehköä sisällönanalyysiä siitä, mikä blogiin kirjottaneita näytti puhututtavan vuonna 2016.  Tässä tiivis läpileikkaus näihin teemoihin.

Ensinnäkin ihmisten välisen ymmärryksen ja yhteistyön teemat puhuttivat. Teemoja käsiteltiin esimerkiksi kiusaamisen ja sovittelun ilmiöiden kautta. Yliopistonlehtori Maija Gerlander kirjoitti sovittelun periaatteista ja soveltamismahdollisuuksista moniin vuorovaikutuksen konteksteihin. Esimerkiksi esimiehet voisivat käyttää sovittelun työkaluja, jotta työyhteisön konflikteihin voitaisiin tarttua ajoissa.  Erikoistutkija Sanna Herkama pohti toukokuussa sitä mikä saa meidät ihmiset liikkeelle ja purkamaan ongelmallisia ilmiöitä kuten kiusaamista. Hän painotti tiedon, resurssien, hallinnollisen osaamisen ja päivittäisen työn tekijöiden motivoinnin merkitystä. Marraskuussa FT, asiantuntija Vilja Laaksonen kirjoitti pienten lasten kiusaamisesta ja sen kitkemisestä vuorovaikutustaitoharjoittelun avulla. Hän korosti kiusaamisen olevan ryhmäilmiö, eli “usein yksittäisen lapsen toimintaa laajempi kokonaisuus”. Kierteen katkaisemisessa tulisi kiinnittää huomiota tekoihin ja toimintaan. Puheviestinnän yliopisto-opettaja Johanna Järvelin-Suomela pohti yleisesti ymmärtämisen käsitteen monitulkintaisuutta. Hän kysyi: ”Onko ymmärtäminen prosessin lopputulos, vai osa prosessia? Onko se sittenkin ehkä koko prosessi? Entä pitääkö ymmärtämisen olla yhteistä?”

Monet tulokulmat työelämän vuorovaikutukseen kirvoittivat myös tekstejä. Väitöskirjatutkija Tessa Horila kirjoitti yhteisten tarinoiden, sanaleikkien ja sisäpiirivitsien merkityksestä osana työelämän tiimien päätöksentekovuorovaikutusta. Hän muistuttaa, että vaikka päätöksentekoa usein lähestytään rationaalisuuden ja tehokkuuden ihantein, on aiheen viereen eksyminen luonnollinen, paikoin hyödyllinenkin ilmiö työelämän vuorovaikutuksessa.  Väitöskirjatutkija Eveliina Pennanen esitteli väitöskirjansa osatutkimusta, jossa tarkasteltiin työnkoordinointia työyhteisöpalaverissa. Hän kirjoitti: ”Koordinoitaessa työtä määritellään esimerkiksi hyväksyttyjä työyhteisön jäsenyyden muotoja tai hyväksyttyjä tapoja tuntea ja ymmärtää tai osoittaa tunteita ja ymmärrystä työssä.” Samalla Pennanen esitti, että yksinkertaistavien viestintävinkkien sijaan viestinnän kehittämistyössä kannattaisi tarkastella vuorovaikutuksessa rakentuvia, säilyviä ja muuttuvia organisaatioita.  FT, yliopistonopettaja Malgorzata Lahti on tutkinut kulttuurienvälistä viestintää työssä. Hän kirjoitti omassa tekstissään niin ikään vuorovaikutuksen emergentistä ja prosesseissa muotoutuvasta luonteesta. Hän haastoi erityisesti kulttuurienvälisen viestinnän tutkimuksen traditiota, jossa on esimerkiksi oletettu kansallisten kulttuurien vaikuttavan viestintään merkittävin tavoin, esimerkiksi aiheuttamalla väärinymmärryksiä tai toisaalta lisäämällä oppimista. Lahti korostaa kulttuurienvälisen viestinnän olevan ensisijaisesti interpersonaalista vuorovaikutusta.

Väitöskirjatutkija Maija Peltolan blogitekstissä liikuttiin terveydenhuollon kontekstissa. Hän pohti vuorovaikutusta hoitokeskusteluissa paitsi väitöskirjatutkimuksensa, myös omakohtaisten kokemusten kautta. Hyvässä hoitokeskustelussa keskeistä ovat etenkin sujuva tiedonkulku, selkeästi osoitettu ja sanoitettu tuki sekä mahdollisuus osallistua. Viestinnän asiantuntija Elina Antikainen pohdiskeli loppuvuodesta tieteellisten päivien antia työelämän viestinnän kehitystyötä tekeville. Hän nosti esille Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviltä tarttuneita oivalluksia ja oppeja.  Antikaisen kutsui päiviä aarrearkuksi, joista voi ammentaa välineitä muun muassa päivittäisen viestintätyön kehittämiseen sekä oman viestintäasiantuntijuuden reflektointiin.
Tänä vuonna temaattisesti erottuvat myös pohdinnat puheviestinnästä tieteenalana, tutkijuudesta ja tieteen peruskysymyksistä. Professori Anu Sivunen käsitteli blogissa oppiaineemme nimeä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oppiainetta speech communication ei enää käytännössä ole, vaan meille tuttuja puheviestinnän sisältöjä tutkitaan monin eri tavoin nimettyjen oppiaineiden ja laitosten alla. Yhdistävä tekijä on viestintä. Tutkijatohtori Anne Laajalahti tarttui hyvien ja huonojen kysymyksien tematiikkaan tutkimuksessa. Kun määrittelemme, mikä on kysymisen ja tutkimisen arvoista ja tärkeää, määrittelemme myös puheviestintäalan ydintä ja rajoja, Laajalahti pohti. Professori Pekka Isotalus pohti oppiaineemme asemaa rakennemuutosten ja leikkauspaineiden keskellä. Hän totesi, että vaikka leikkaukset eivät suoraan ole koskettaneet oppiainettamme, on arvostukselle ja tuelle sijaa pienten resurssien aikana.  Julkaisuamanuenssi ja tohtorikoulutettava Sini Tuikka sekä FT, informaatikko Marja Kokko puolestaan muistuttivat kaikkia puheviestinnän tutkimusta tekeviä avoimen julkaisun merkityksestä. Avoin julkaiseminen lisää heidän mukaansa tieteen ja käytännön vuoropuhelua.

Omaa tutkijuuttaan reflektoivat erikoistutkija Sanna Herkama ja professori Pekka Isotalus. Sanna Herkama pohdiskeli sitä, mitä se viestintätieteilijyys oikein on ja miten puheviestijä voi tehdä omaa asiantuntijuuttaan tunnetuksi. Kulmakiviksi hän löysi vuorovaikutuksen ja merkityksen käsitteet. Vuoden toisessa blogitekstissään Isotalus muisteli omaa väitöspäiväänsä 20 vuotta sitten, reflektoiden omaa väitöskirjaprosessiaan sekä tohtoriopintojen muutoksia 20 vuoden aikana.

Neljänneksi blogissa pohdiskeltiin opetuksen käytänteitä ja haasteita. Johanna Järvelin-Suomela  kirjoitti blogiin keskustelemalla oppimisesta ja kysymisen arvostamisesta. Kysymiselle jää usein niin koulussa kuin työelämässä vähän aikaa, mutta kuitenkin kysyminen ja keskustelu voidaan nähdä keskeisenä reittinä yhteisen ymmärryksen ja tietovarannon rakentamiseen. FT, Yliopistonopettaja  Lotta Kokkonen otti kantaa viestintäteknologian myötä lisääntyneeseen jäätävän tehokkaaseen multitaskingiin opetustilanteissa.  Samalla hän muistutti puheviestinnän kurssien olevan juuri sopiva paikka keskustella jäätävästä multitaskaamisesta ja kuuntelijoiden muissa maailmoissa olemisesta.

ProBlogi alkaa olla jo hyvinkin runsas aarrearkku, josta ammentaa. Kahden vuoden aikana kertyneistä kymmenistä kirjoituksista lienee iloa paitsi puheviestijöille, myös kenelle hyvänsä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta kiinnostuneille. Blogista voi esimerkiksi saada tuttuihin ilmiöihin liittyviä ajatusvirikkeitä, tietoa uudesta tutkimuksesta tai tukea opetus- ja koulutustyöhön. Se on myös mainio alusta, jolla tuoda yhteen teoreettista osaamista praktisten havaintojen kanssa.

Mutta mikä tulee puhututtamaan ProBlogissa vuonna 2017? Siihen vaikutusmahdollisuuksia on kaikilla jäsenillämme. Mikäli sinulla on jo valmis idea blogitekstiksi tai vaikka pienikin idea itämässä, ota yhteyttä yhdistyksen tiedottajaan (tiedottaja [at] prologos.fi).

Tessa Horila
Tohtorikoulutettava
Prologos ry:n tiedottaja

VUOROVAIKUTUKSEN TUTKIMUS AUTTAA LÖYTÄMÄÄN UUSIA POLKUJA TYÖELÄMÄN KEHITTÄMISTYÖSSÄ

Posted on by 0 comment

Vietimme vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviä Tampereella 7.-8.10. nyt ensimmäistä kertaa tällä nimellä. Tarjolla oli molempina päivinä laaja kattaus mielenkiintoisia tutkimusaiheita ja näistä herännyttä keskustelua. Tämä onkin minulle näiden päivien ydin. Saada kuulla uusista tutkimuksista ja jo saaduista tuloksista, esittää kysymyksiä ja kuunnella toisten puheenvuoroja. Tästä alkaa sitten minun varsinainen osuuteni.

En tee tällä hetkellä itse tieteellistä tutkimusta. Silti pyrin osallistumaan näihin tapahtumiin aina kun se on mahdollista. Tarvitsen pohjatietoa, kriittistä tarkastelua ja uusia ideoita, jotta voin onnistua omassa työssäni niin työntekijänä kuin työtoverina.

Olen työskennellyt lähivuosina kunnallisorganisaation kehittämistehtävissä ja parhaillaan viestintäasiantuntijana sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä. Vastuualueelleni kuuluvat esimerkiksi työyhteisöviestintä ja sisäisen vuorovaikutuksen kanavat, rekrytointiviestintä ja työnantajakuvan luominen sekä viestintäkonsultointi tietyillä tulosalueilla. Pyrin tunnistamaan näkökulmia, jotka voisivat auttaa viestintä- ja kehittämistyössä organisaatiossamme.

Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät ovat kehittämistyötä tekevälle aarrearkku. Töissä olemme parhaillaan muotoilemassa esimiehille tueksi viestinnän sparrauspakettia sekä suorassa asiakastyössä olevalle henkilöstöllemme pilottina asiakasviestinnän koulutusta ja työkaluja haastavien tilanteiden käsittelyyn. Lisäksi pyrimme lisäämään intranetimme sosiaalisia ominaisuuksia ja löytämään oleelliset teknologiavälitteiset kanavat henkilöstömme toiminnan tueksi.

Tänä vuonna nappasin arkusta mukaan jälleen mainoita aarteita.

Organisaatiomme työyhteisöviestinnän kehittämisen kannalta oleellisia, eteenpäin hiottavia timantteja olivat muun muassa sairaalakontekstiin liittyvät tutkimukset. Kuinka johtajuus rakentuu meillä työyhteisökokouksissa, millaisia rooleja otetaan? Millainen rooli johtoryhmäkokouksilla on osana yhteisöä, kuinka organisaatiotamme rakennetaan vuorovaikutuksessa ja mitä se meistä kertoo? Entä mitkä tekijät voivat tukea kuulumisen tunnetta työyhteisöön, hoitajien sitoutumista ja kuinka me voisimme vaikuttaa siihen, että työntekijät viihtyvät meillä töissä? Yllättäen tähän liittyi myös lasten väliseen vuorovaikutukseen liittyvä poissulkemisen aihe, jossa huomasin yhtäläisyyksiä myös työelämään. Miten meidän organisaatiossa otetaan joukkoon ja tehdään yhdessä? Uskon, että sain eväitä matkaan esimerkiksi esimiesviestinnän sparrausta varten.

Teknologiavälitteinen vuorovaikutus, kuten kokoustaminen tai päivittäinen keskustelu Skypessä, on yhä suuremmassa roolissa työyhteisössämme. Toivoisimme, että työkalut tukisivat toimintaamme ja mahdollistaisivat sosiaalisen läsnäolon tunteen myös henkilöille, jotka työskentelevät toisistaan erillään. Ilokseni sain aimopläjäyksen verran helmiä juuri teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen haasteista ja mahdollisuuksista työtiimille. Miten sosiaalinen läsnäolo voi rakentua, kun emme välttämättä tapaa kasvokkain? Mikä on turvallinen viestintäilmapiiri? Miten sen rakentumista voisi edistää omalla toiminnalla? Millaisia tunneilmauksia virtuaalitiimeissä ilmenee? Voiko kasvokkaistilanteiden veroinen vuorovaikutus olla mahdollista virtuaalikohtaamisissa? Varaammeko tarpeeksi aikaa virtuaalikokouksissa myös sellaiselle keskustelulle, joka mahdollistaa ideointia ja toisiimme tutustumista? Miten meidän teknologiavälitteiset kanavamme voisivat toimia paremmin henkilöstömme kannalta ja onko meillä oikeat välineet käytössä?

Useat työntekijämme ovat vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa päivittäin, tilanteita on paljon ja ne ovat aina erilaisia. Jotkin tilanteet voivat jäädä mielen päälle ja lisätä kuormitusta. Miten voisimme tukea työntekijöitämme käsittelemään haastavia asiakastilanteita? Millainen malli näihin tilanteisiin olisi mahdollista luoda, jotta sekä työntekijä että asiakas jatkaisvat tilanteesta tyytyväisin mielin eteenpäin? Onko se mahdollista? Ajatuksia tähän antoi esitelty tutkimus haastavien asiointitilanteiden vuorovaikutuksesta.

Pohdin myös jälleen roolejamme viestintäasiantuntijoina. Mikä on meidän tehtävämme johdon päätöksenteon tuessa? Miten ylipäätään olemme mukana tukemassa strategian toteutumista? Miten minä voisin organisoida työtäni paremmin? Miten esimiespalaute meillä rakentuu ja mitkä tekijät siihen voivat vaikuttaa? Miten minä voin antaa työtoverille omalla vuorovaikutuksellani hyvän fiiliksen? Osaanko kuunnella ja antaa tukea?

Nämä kohtamisen kentät, kuten vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät, eivät kuitenkaan koskaan ole pelkästään tutkimustiedon helmien keräilyä omaan koppaan työn perustaksi. Kuunteleminen sekä halu keskustella muodostavat päivien toisen funktion. Te kollegat tuotte näihin päiviin uusia ideoita, jotka syntyvät luentosaleissa, mutta myös kahvipöydissä, lounailla ja juhlissa. Parasta on juuri se, että tutkijat ja kehittäjät lyövät päitä yhteen ja saavat aikaan orastavia oivalluksia arkeen tai ehkäpä jonkin suuren innovaation. Tai bisneskontaktin. Ehkä ystävyydenkin. Muistan päivien ilmapiiristä paljon naurua, tapaamisia vuosien jälkeen, muistelua ja hyvää mieltä.

Tunsitko kipinän? Kutsun kaikkia viestinnän kehittämistyötä tekeviä tulemaan mukaan, kohtaamaan ja ennen kaikkea nauttimaan. Toivottavasti nähdään tulevissa tapahtumissa!

Elina Antikainen
Viestintäasiantuntija
Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksote

Category: Uncategorized

KEINOJA KIUSAAMISEN KITKEMISEEN – JA MIKSI SIIHEN EI OLE OIKOTIETÄ?

Posted on by 0 comment

Yleinen keskustelu lasten kiusaamisilmiön ympärillä on käynyt kiivaana kuluneen syksyn aikana. Yhteistä näille eri ulostuloille on halu kitkeä kiusaaminen niin päiväkodeista kuin kouluista. Keskusteluita selatessa ei kuitenkaan voi välttyä huomaamasta, että varsinaisia keinoja tavoitteen saavuttamiseksi on vähän ja niistäkin ollaan osin eri mieltä.

Se, että kiusaamisilmiö on nyt tapetilla, on ehdottomasti hyvä asia. Kun aloitin oman tutkimustaipaleeni alle kouluikäisten lasten kiusaamisteeman ympärillä vuonna 2009, vastasin vielä usein ihmettelevään kysymykseen: ”Mutta onko noin pienten lasten parissa kiusaamista?”. Nyt kiusaamisilmiön vakavuutta edes pienten lasten keskuudessa ei tarvitse enää painottaa.

Pelkkä palstatila ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan avointa keskustelua niistä keinoista, joilla kiusaamisilmiöön voidaan puuttua. Aihe herättää tunteita, mikä tekee sen käsittelystä haastavaa. Kiusaaminen jättää pahimmillaan pysyviä elämänmittaisia arpia, joten sen kitkemiseen haetaan nopeita ratkaisuja. Näin kiusaamista pyritään helposti käsittelemään kiusaamisroolien, kuten kiusaajien ja kiusattujen, pohjalta kiinnittämättä huomiota esimerkiksi kiusaamista sallivan ryhmän toimintaan. Riskinä on, että kiusaamisilmiön yksinkertaistaminen tuottaa arjessa tehottomia ratkaisuja.

Kiusaaminen on ryhmäilmiö

Väitän, että kiusaamisilmiön moninaisuuden ymmärtäminen ja sen ohella aihetta käsittelevän tutkimustiedon painoarvon nostaminen auttavat kitkemään – ja ennen kaikkea – ehkäisemään kiusaamista jo pienten lasten parissa. Näin voisimme puuttua kiusaamiseen ennen kuin se muuttuu yksilöä määrittäväksi tekijäksi.

Tärkein lähtökohta kiusaamisen vastaisessa työssä on muistaa, että kiusaaminen on ryhmäilmiö. Se on siis usein yksittäisen lapsen toimintaa laajempi kokonaisuus. Kiusaaminen voidaan määritellä loukkaavaksi ja vahingoittavaksi vuorovaikutusprosessiksi, joka ajan myötä johtaa jonkun tai joidenkin sulkemiseen yhteisön ulkopuolelle (Repo & Laaksonen 2016 1).

Millaisena ilmiönä kiusaaminen näyttäytyy pienten lasten parissa?

Olen omassa väitöskirjassani tutkinut lasten vertaissuhdetaitoja ja kiusaamista esikoulun vertaisryhmissä. Tutkimustyön aikana haastattelin ja havainnoin laajaa lapsijoukkoa, joka vahvisti aiempien tutkimusten ymmärrystä kiusaamisesta sekä ryhmäilmiönä että vuorovaikutusprosessina. Ryhmän vaikutus saattoi näkyä esimerkiksi kiusaamista sallivana toimintakulttuurina, kun taas kiusaamisen prosessimainen luonne tuli erityisen vahvasti esiin lasten omissa kuvauksissa.

Tutkimushaastattelujen aikana olin jututtanut henkilökohtaisesti kaikki muut ryhmän lapset ennen kuin – sanotaan nyt vaikkapa – Elias tuli kahdenkeskiseen haastatteluun. Muut lapset olivat kuvanneet, että Elias sotkee muiden leikkejä ja kiusaa. Elias sanoikin itse jo hyvin varhaisessa vaiheessa keskusteluamme reippaasti: ”Minä olen kiusaaja!”. Kun puhuimme aiheesta lisää, meni tämä 5-vuotias lapsi pohtivan näköiseksi. Hän siirsi katseensa sukankärkiin ja sanoi, ettei hän haluaisi kiusata muita, mutta hänelle menee hermo, kun muut eivät ota häntä leikkiin mukaan. ”Se tuntuu siltä, että mä haluan kiusata niitä takaisin”, Elias sanoi tuohtuneena.

Kun havainnoin samaa lapsiryhmää vapaan leikin aikana, vahvistui lasten haastattelussa kertoma näkökulma siitä, että muut lapset kokivat Eliaksen toiminnan häiritsevänä ja aggressiivisena. Elias ei esimerkiksi malttanut odottaa vuoroaan, seurata leikin sääntöjä tai antaa tilaa toisille lapsille. Hänellä oli siis vaikeuksia erilaisissa vuorovaikutustaidoissa kuten esimerkiksi leikkiin liittymisessä tai toisten huomioon ottamisessa.

Vuorovaikutustaitojen harjoittelusta keinoja kiusaamisen kitkemiseen

Vuorovaikutustaitoja opitaan läpi elämän, ja etenkin pienillä lapsilla nämä taidot ovat vasta kehittymässä. Kun Elias kuvasi itse itseään kiusaajaksi, en voinut olla pohtimatta, miten tämä vaikuttaa lapsen kehitykseen pitkällä tähtäimellä. Riskinä on, että lapsi leimataan ja hän leimaa itsensä tiettyyn rooliin puutteellisten vuorovaikutustaitojen takia.

Kiusaamiskierteen katkaisemisessa olisi keskeistä kohdistaa katse tekoihin ja toimintaan yksittäisten roolien sijaan, sillä niihin on mahdollista vaikuttaa esimerkiksi vahvistamalla lapsen kaveritaitoja ja tukemalla koko ryhmän yhteisöllisyyttä. Kiusaamisen kitkeminen ei onnistu pelkästään siirtämällä lapsia koulusta toiseen, vaikka esimerkiksi kiusaajan siirtämisestä on viime aikoina keskusteltu isompien lasten ja nuorten kohdalla viimeisenä puuttumiskeinona. Kiusaamisilmiön moninaisuuden ymmärtäminen on jo ratkaiseva askel kiusaamiseen puuttumisessa.

Parhaimmillaan kiusaamisen kitkeminen on koko lapsia ympäröivän yhteisön päämäärä, jota tukevat niin aikuisten käsitykset kuin päiväkodin tai koulun toimintamallit. Myös uusi varhaiskasvatuslaki nostaa keskiöön vuorovaikutustaitojen harjoittelun, jonka voidaan nähdä antavan meille valmiudet esimerkiksi toista kunnioittavaan vuorovaikutukseen, rohkeuteen puuttua näkemäämme kiusaamiseen ja valmiuteen tuoda oma äänemme kuuluviin.

Vaikka kiusaamiseen tulee puuttua nopeasti, kaivataan myös pitkäjänteistä työtä sen ennaltaehkäisyyn jo varhaislapsuudesta alkaen. Vuorovaikutuksen tutkijana toivon, että kaveritaitojen harjoittelemiseen ja koko ryhmän yhteisöllisyyden vahvistamiseen tullaan jatkossa kiinnittämään entistä enemmän huomiota niin pienten kuin isompienkin lasten parissa. Tai kun lukee tarinoita nykypäivän työelämästä, kenties tuo isompien lasten tulisi korvata termillä ”meidän aikuisten” parissa.

Vilja Laaksonen, FT, YTM
Asiantuntija ja kehittäjä, RALLA Oy

 

1 Laaksonen, V. & Repo, L. Kaveritaitokirja – tietoa ja harjoituksia toimivan ryhmän rakentamiseen varhaiskasvatuksessa. Folkhälsan. Painossa.

Category: Uncategorized

EI OLE TYHMIÄ KYSYMYKSIÄ – PAITSI TIETEESSÄ?

Posted on by 0 comment

Kaiken sävyiset punaiset ja keltaiset lehdet kietovat kampuksen heleään värivaippaansa. Syysvaatteiden etsinnän ohella monen puheviestijän ajatukset täyttää kiehtova mutta vaativa tehtävä: oman tutkimusaiheen löytäminen. Uudet graduntekijät pohtivat tutkielmiensa rajausta ja varttuneemmat tutkijat painiskelevat rahoitushakemusten kanssa, mutta kysymys on sama: Mikä olisi hyvä aihe? Mitä tutkia?

Opetuksen ja koulutuksen parissa rohkaistaan yleisöä usein osallistumaan keskusteluun painottamalla, ettei ole tyhmiä kysymyksiä. Sopiiko periaate myös tutkimuksen tekemiseen? Onko tieteessä mahdollista esittää tyhmiä kysymyksiä?

Tutkimuskysymysten ”hyvyyttä” ja ”tyhmyyttä” arvioidaan monella tavalla ja taholla. Osa arviointikriteereistä on yleisiä, osa nimenomaan puheviestinnän alaa koskevia. Keskustelussa toistuvat muun muassa seuraavat näkökulmat:

  • Hyvän tutkimuskysymyksen edellytetään olevan tieteellisesti, yhteiskunnallisesti ja/tai käytännöllisesti relevantti. Aina ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, kenelle annetaan valta päättää, mikä sitten lopulta on relevanttia.
  • Tutkimuskysymyksen ansiona pidetään kiinnostavuutta. Vastaavasti myös se on kuitenkin toisinaan hieman epäselvää, ketä aiheen sitten lopulta pitäisi kiinnostaa. Tutkijaa itseään? Tutkimuksen ohjaajaa tai rahoittajaa? Laajemminkin tiedeyhteisöä, alan käytännön toimijoita tai yhteiskuntaa?
  • Tutkimuskysymyksiä perustellaan usein sillä, ettei jotain asiaa ole vielä tutkittu. Vaikka tutkimusaukkojen täyttäminen on monesti mielekäs argumentti, joskus voi olla paikallaan pysähtyä pohtimaan, mahtaisikohan sille löytyä jokin hyvä syy, ettei kukaan muu ole vielä kokenut asiakseen syventyä aiheeseen. Voikin olla ihan yhtä hyvä perustelu aiheenvalinnalle, että jotain on jo tutkittu. Tärkeämpää on, että tutkimuskysymykset on perusteltu pätevästi ja kytketty asiantuntevasti aiempiin tutkimuksiin. Jonkinasteinen uutuus, luovuus ja innovatiivisuus näyttäisi kuitenkin usein olevan hyvän tutkimuskysymyksen arviointikriteeri.
  • Hyvä tutkimuskysymys ohjaa toteutettavissa olevan tutkimuksen äärelle. Hyvä kysymys on selkeästi sanoitettu ja riittävän napakasti rajattu. Koska maailma on lähtökohtaisesti kiinnostava, rajatessa jää aina jotain kiinnostavaa tutkimuksen ulkopuolelle. Tärkeintä on kuitenkin, että myös rajauksen sisäpuolelle jää tutkimuksen mahdollistamissa määrin jotain mielenkiintoista.
  • Tutkimuskysymyksen hyvyyttä voidaan arvioida myös sen eettisyyden perusteella, jolloin päästään tarkastelemaan esimerkiksi tutkimuksen tarkoitusperiä ja tiedon intressejä eli sitä, miksi kysymys kysytään ja mitä sen tuottamalla tiedolla tavoitellaan. Onko tavoitteena maailman parantaminen vai sen tuhoaminen?

 

Johtamisoppaissa korostetaan, että johtajat ovat myös arvojohtajia ja että he johtavat alaisiaan arvojen avulla – tai niin kuin J. Sakari Hankamäki blogissaan osuvasti täsmentää, ei objektiivisten arvojen kuten hyvyyden (etiikka), totuuden (tiede) tai kauneuden (estetiikka) vaan subjektiivisten arvostusten avulla. Myös erilaisten tutkielmien ohjaajien, tieteellisten artikkeleiden ja rahoitushakemusten arvioijien sekä tutkimuksen strategisista pääpainopisteistä päättävien henkilöiden työ on jatkuvia arvovalintoja. Kun määritämme, mikä puheviestinnässä on tutkimisen arvoista, tärkeää ja tavoiteltavaa, määritämme samalla myös alan ydintä ja rajoja.

Jos määrittelemme ”tyhmät kysymykset” esimerkiksi hölmösti muotoilluiksi, typerästi rajatuiksi tai eettisesti harkitsemattomiksi tutkimuskysymyksiksi, tieteessä on mahdollista esittää hyvinkin tyhmiä kysymyksiä. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa suurempi ongelma on kuitenkin, mikäli tieteessä ei enää ole tilaa pysähtyä hämmästelemään elämän ja ihmisten välisen kanssakäymisen yksinkertaisia peruskysymyksiä tai mahdollisuutta kysyä myös niitä ”tyhmiä kysymyksiä”, joiden äärellä monet innovaatiot ja oudotkin asioiden väliset yhteydet ovat löytyneet.

”Hmm… Onpas outoa. Mitä jos laitankin tämän tuonne? Vaan mikäs tuo on? Entä jos…?” Käsitteellä serendipisyys viitataan tieteessä sattumalta tehtyihin oivalluksiin, keksintöihin ja löydöksiin. Kysymys ei kuitenkaan ole vain hyvästä tuurista tai onnekkaista yhteensattumista, ”happenstancesta” (happen + circumstance). Serendipisyys edellyttää tutkijalta myös aihealueen laajaa ymmärrystä sekä intuitiota: kykyä tunnistaa yllättävän löydöksen tai asiayhteyden merkitys tilanteessa, jossa alun perin tavoiteltiin jotain muuta. Sattuma suosii siis vain asiaan perehtynyttä mieltä, kuten Louis Pasteur on asian ilmaissut. Yhtä kaikki: ilman sattumia ja tyhmien kysymysten oikeita osumia moni tärkeä havainto ja keksintö olisi voinut jäädä kokonaan tekemättä.

Palaten otsikon kysymykseen: onko tieteessä sitten tyhmiä kysymyksiä? Ehkäpä tätäkin kysymystä voisi lähestyä Richard P. Feynmanin sanoin: ”I would rather have questions that can’t be answered than answers that can’t be questioned.” Jos päätämme jo etukäteen liian ahdasmielisesti sen, mitkä kysymykset ovat puheviestinnässä ”tyhmiä”, tai jos joku muu taho tekee tuon päätöksen puolestamme, voi meiltä jäädä löytämättä paljon kaunista ja kiinnostavaa, mitä emme osanneet koskaan edes toivoa kohtaavamme. Niin kauan kuin kaikki on epäselvää, kaikki on mahdollista ja myös ”tyhmä kysymys” voi olla se kaikkein viisain.

Anne Laajalahti, tutkijatohtori, FT

Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos

Category: Uncategorized

AIHEEN VIERESSÄ, ASIAN ÄÄRELLÄ

Posted on by 0 comment

Jokainen meistä lienee osallistunut elämässään niin kutsuttuun sisäpiirivitsailuun. Joskus pelkkä sana tietyllä äänenpainolla kerrottuna riittää: kaverin kanssa, työporukassa tai vaikka perheen kesken kaikki tietävät mistä on kyse ja makeat naurut on taattu. Samalla vitsin merkitys saattaa jäädä täysin aukeamatta jollekin ulkopuoliselle.

Käännetäänpä tuttu tilanne toisin päin. Kuvittele, että sinun täytyisi selittää joku tällainen sisäpiirivitsi tälle ’ulkopuoliselle’. Mistä aloittaisit? Miksi juuri tämä sana tai nimi on hauska tai merkityksellinen? Millainen tapahtuma tai tapahtumia siihen liittyy? Miksi se huvittaa juuri teitä? Mitä muita vitsejä, tarinoita tai sanaleikkejä oikeastaan täytyisi kertoa, että juuri tämä vitsi avautuisi?

Me ihmiset jaamme arjessa valtavasti tarinoita, sanaleikkejä tai esimerkiksi sisäpiirivitsejä. Usein ne saattavat näyttäytyä harmittomana jutusteluna ja ajanvietteenä. Joskus ne voivat jopa ottaa päähän – taas kesken tärkeän palaverin harhauduttiin juttelemaan aiheen vierestä. Yhteisellä tarinoinnilla, vitsailulla – eli fantasioinnilla – voidaan kuitenkin tehdä monia asioita ryhmissä ja yhteisöissä. Avaan tässä blogitekstissä hieman tekemääni tapaustutkimusta, jossa tarkastelin fantasioinnin sisältöjä ja funktioita tiimin päätöksenteossa.
Jaettujen fantasioiden maailmaa tarkastelee yksi ryhmäviestinnän klassikkoteorioista: symbolisen konvergenssin teoria (symbolic convergence theory, esim. Bormann 1972; Bormann, Cragan & Shields 2001). Teorian peruslähtökohdat voi tiivistää seuraaviin väitteisiin:

  • Ihmisillä on luontainen tarve tulkita ja antaa symbolisia merkityksiä muun muassa ihmisille, tapahtumille ja esineille ympärillämme.
  • Näitä symbolisia tulkintoja jaetaan vuorovaikutuksessa dramatisoimalla (eli jo mainituilla sanaleikeillä, tarinoilla ynnä muilla). Dramatisointi voi olla monenmuotoista aina lennokkaan fiktiivisistä tarinoista tulevaisuuden pohdiskeluun – olennaista on, että se sijoittuu välittömän nykyhetken ulkopuolelle. Esimerkiksi toistuvasti kerrottu tarina viimevuotisten pikkujoulujen huippuhetkistä voi olla dramatisointia. Samaten projektin huippumenestyksekkäästä lopputuloksesta haaveilu tai vaikka hankalasta asiakastapaamisesta valittaminen voivat olla dramatisointia.
  • Ajoittain dramatisoinnit ketjuuntuvat: esimerkiksi toisen aloittama tarina innostaa ryhmän muita jäseniä jatkamaan samasta aiheesta, lisäämään siihen vivahteita ja yksityiskohtia tai kuljettamaan juonta eteenpäin. Tyypillisesti tällaisessa tilanteessa keskustelun tahti kiihtyy, nauru tai muut tunneilmaisut lisääntyvät, ja syntyy niin kutsuttu fantasiaketju. Tämän ketjun sisältö muodostaa fantasiateeman, jolla voi olla esimerkiksi juoni, päähenkilöitä, ja/tai tapahtumapaikka.

 

Jotkut fantasiateemat päätyvät toistumaan ja vakiintumaan vuorovaikutuksessa. Niistä alkaa muodostua niin kutsuttu jaettu symbolinen todellisuus, jonka puitteissa rakennetaan merkityksiä esimerkiksi yhteisistä arvoista, vihollisista, liittolaisista sekä jaetuista onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksista. Toisin sanoen rakennetaan yhteistä identiteettiä.

Osana tiimien vuorovaikutusosaamista käsittelevää väitöskirjatutkimustani olen tutkinut tätä ilmiötä tiimin päätöksentekovuorovaikutuksessa. Minua kiinnostavat sekä päätöksenteossa esiintyvien fantasioiden sisällöt että se, mihin niitä käytetään. Laadullisessa tapaustutkimuksessa analysoin dramatisointia erään kulttuurialalla toimivan itsenäisen tiimin kokouksissa.

Vielä julkaisemattoman tutkimukseni tulokset osoittavat muun muassa, että tutkimani tiimi käyttää fantasioita monipuolisesti ja luovasti päätöksenteossaan. He esimerkiksi muistuttavat toisiaan tiimin menneistä päätöksistä, vahvistavat tuoreita päätöksiä sekä argumentoivat ja suostuttelevat dramatisoimalla. Olikin erittäin kiinnostavaa havaita, että kyseinen pitkään toiminut tiimi rakensi ja lujitti fantasioimalla yhteistä ymmärrystään esimerkiksi tavoitteistaan ja keskinäisistä suhteistaan. Vuorovaikutuksessa mm. vitsailtiin toisten luonteenpiirteistä ja dramatisoitiin tiimin ulkopuolisista uhkista, kuten taloudellisista paineista. Lisäksi fantasiointi vaikutti konkreettisesti siihen, miten ja millaisia päätöksiä tehtiin.  Esimerkiksi kiistatilanteessa joku jäsenistä saattoi suostutella muut osallistumaan omaa näkökulmaansa tukevaan fantasiaketjuun.

Symbolisen konvergenssin teorian kehittäjä Ernest Bormann on huomauttanut, että on todennäköistä, että miltei mikä ryhmä hyvänsä päätyy tavalla tai toisella dramatisoimaan päätöksenteko- tai ongelmanratkaisukeskustelussa. Näin voi tapahtua, vaikka pyrkimys olisi pelkästään rationaaliseen, tehokkaaseen keskusteluun. Sen lisäksi, että ilmiö on tavallinen, se voikin olla jopa hyödyllinen. Dramatisoimalla rakennetaan paitsi yhteisymmärrystä, myös yhteistä identiteettiä. Lisäksi kinkkisessä tilanteessa ajautuminen ’aiheen viereen’ voi toimia luovuuden lähteenä. Irrottautuminen ratkaisupaineesta voi synnyttää uudenlaisia ideoita, jopa yhteisen ahaa-elämyksen.

Ryhmien päätöksenteon tutkimus on monin osin painottunut rationaalisuuden ja tehokkuuden tarkasteluun. Ymmärrettävästi työelämässäkin kaivataan usein vinkkejä siihen, miten voisimme toimia ripeämmin ja tehokkaammin. Väitän kuitenkin, että kiireen, tehostamisen ja asiakeskeisyyden rinnalla joskus voikin olla juuri paikallaan eksyä aiheen ja aikataulun viereen. Päätöksenteko työelämän tiimeissä ei yleensä ole suoraviivainen, hetkessä tapahtuva halki-poikki-pinoon -juttu, vaan yhteistä merkityksentämistä, keskustelua ja ymmärrystä vaativa pitkäkestoinen prosessi. Dramatisoinnin avulla voidaan esimerkiksi pyrkiä niin sanotusti samalle aaltopituudelle tai kehittää erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Toisaalta omassa yhteisössä vallitsevia fantasioita voi olla hyvä tarkastella paikoin myös kriittisesti. On mahdollista, että ne esimerkiksi vaivihkaa luovat epätasa-arvoa tai perustuvat paikkaansa pitämättömille oletuksille. Niistäkin kannattaa siis paikoin ottaa etäisyyttä tai kysäistä suurennuslasin kanssa: millaisista palasista meidän yhteiset fantasiamme muodostuvat?

Seuraavan kerran kun palaverissa, lounaspöydässä tai työpaikan käytävällä ajaudutaan aiheen viereen fantasioimaan nykyhetken ulkopuolelle, suosittelen olemaan korvat höröllä. Saatat oppia yllättävän paljon oman tiimisi, työyhteisösi tai organisaatiosi identiteetistä, arvoista tai jopa siitä, miten teette päätöksiä.

Tessa Horila
Puheviestinnän väitöskirjatutkija, FM
Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos
Prologos ry:n tiedottaja

 

Category: Uncategorized

PERUSKYSYMYSTEN ÄÄRELLÄ

Posted on by 0 comment

Teen töitä monitieteisessä tutkimusryhmässä. Istun tuon tuostakin jossakin tapaamisessa, jossa esittelen, kuka olen ja mitä teen. Vakiintunut vastaukseni tuntuu olevan, että olen erikoistutkija ja taustaltani viestintätieteilijä. Olen pikku hiljaa myös oppinut huomaamaan, mitä se sitten käytännössä minulle tarkoittaa. Se viestintätieteilijyys.

Viestintätieteilijyyteni kulmakiviä on kaksi. Niiden ymmärtämiseen minulta meni vuosia mutta nykyisin ne muodostavat perustan sille, miten katselen monia asioita tutkijana, opettajana, kouluttajana, konsulttina. Eikä sillä oikeastaan tunnu olevan niin suurta merkitystä, millä kentällä liikun. Olenko täydennyskouluttamassa opettajia, opettamassa yliopistossa, puhumassa erilaisten sidosryhmän edustajien tai päättäjien kanssa vai onko kyseessä ihan puhtaasti tieteentekeminen ja siihen liittyvät kysymykset? Nämä minun suosikit tuntuvat toimivan omalla tavallaan joka areenalla. Ehkä ne sitten ovat jotakin sellaisia oman asiantuntijuuden ydinasioita, tapoja lähestyä asioita.

Ensimmäinen näistä on vuorovaikutus. Tapaan aina sanoa perustutkinto-opiskelijoille, että minulta meni ainakin maisterintutkinnon verran aikaa ymmärtää SYVÄLLISESTI, mitä vuorovaikutus tarkoittaa. Ensimmäisenä opiskeluvuotena luentomuistiinpanoihin piirretystä Shannonin ja Weaverin mallista oli aika pitkä matka siihen, että ymmärsin, mitä tuo sana todella tarkoittaa vaikkapa eri teorioiden valossa ja tieteenfilosofisista lähtökohdista tarkasteltuna. Ja pitihän sitä sitten ihan käytännössäkin olla vuorovaikutuksessa kotona, töissä ja muissa maissa, että tuo kaikki tieto kiinnittyi jollakin merkityksellä tavalla omaan kokemusmaailmaan.

Se toinen kulmakivi on sitten merkitys. Ja ehkä merkitykseen liitän ajatuksissani myös tulkinnan. Monet toisten ihmisten kanssa toimimiseen liittyvät asiat saattavat palautua kysymykseen, miten ymmärrämme tapahtumia, millaisia tulkintoja ja merkityksiä niihin liittyy. Arkikielessä puhuisimme varmaan siitä, mitä jokin asia meille tarkoittaa. Konflikti? Parisuhde? Yhteisöt? Toimiva vuorovaikutus? Vuorovaikutusosaaminen? Lista lienee loputon. Merkitysten syntyminen, yhteinen ymmärrys tai millä sanalla nyt sitten haluammekaan arkikielessä puhua tästä toisten kanssa toiminnan mahdollistavasta perustavaa laatua olevasta vuorovaikutuksen kulmakivestä, on fundamentaalia. Ilman sitä olisi aika vähän.

Olisi harhaista ajatella, että se, miltä nämä minun kulmakiveni nyt näyttävät, olisi jotenkin pysyvää, kivenhakattua. On lohdullistakin ajatella, että kumuloituva tieto ja elämä ylipäätään tarjoaa lisää kulmakiviä tai joskus myös nakertaa tai ravistelee entisiä. Toivon, että joskus 10 vuoden päästä löydän tämä kirjoituksen uudelleen ja pohdin, ovatko kulmakivet muuttuneet. Miten ymmärrän ja lähestyn ihmisiä, vuorovaikutusta heidän välillään? Mitä ne minulle tarkoittavat?

Ja sitten seuraakin se päivän polttava kysymys. Mitä se viestintätieteilijyys sinulle tarkoittaa? Mitkä tiedolliset tai kokemukselliset kulmakivet kannattelevat sinun arkista työtäsi?

Sanna Herkama
Erikoistutkija
Turun yliopisto

PS. Terveisiä vielä kaikille jatko-opiskelukavereille! En ole myöskään unohtanut käsityksiä ja kokemuksia. Ne eivät nyt mahtuneet tähän listaan mutta niistä voidaan aina keskustella lisää :)

Category: Uncategorized

VIESTINTÄVINKKI: VUOROVAIKUTUS ON MONIMUTKAINEN PROSESSI

Posted on by 0 comment

Syksyn ja arjen alettua lehdet vilisivät monenlaisia vinkkejä sujuvaan työpaikalle palaamiseen lomien jälkeen. Monet organisaatioiden ja työyhteisöjen toiminnan kannalta keskeiset viestinnälliset prosessit yksinkertaistuvat niissä usein melkoisesti; tiedottaa täytyy avoimesti ja runsaasti, palaverissa kaikkien on osallistuttava, kahvihuoneessa täytyy puhua muusta kuin työstä, sähköpostia ei saa lähettää liikaa ja palautetta on jaettava jatkuvasti.

Vinkit ovat hyviä, jos ne saavat meidät katsomaan omaa ja oman työyhteisömme toimintaa ja vuorovaikutuskäytänteitä kriittisesti. Väkisin viestintäkäyttäytymisen päälle pakotettuina muistisääntöinä ja jokaiseen työyhteisöön ja työtilanteeseen sopivina ”nyt ryhdytään olemaan tuotteliaita ja voimaan hyvin” -ohjenuorina niistä ei kuitenkaan ole apua, ainakaan kovin kestävästi. Työelämässä olisikin tärkeää muistaa, että vuorovaikutus on monimutkainen, monitulkintainen ja jatkuvasti muuttuva prosessi, jonka ennustaminen on usein aika haastavaa.

Tässä blogitekstissä kuvaan pienen siivun vuorovaikutuksen moniulotteisuudesta työelämässä: kirjoitan tekeillä olevasta puheviestinnän väitöskirjatutkimuksestani, jossa tarkastelen hallinnollisten työryhmien – kuten erilaisten työyhteisökokousten tai johtoryhmien – sisäistä vuorovaikutusta. Tuoreimmassa väitöskirjani osatutkimuksessa 1
tutkimuskohteena oli työnkoordinointi työyhteisöpalavereissa  (ks. Pennanen & Mikkola 2016). Työnkoordinoinnilla tarkoitan vuorovaikutuksessa tapahtuvaa työn suunnittelua ja organisointia ja työhön liittyvistä aiheista neuvottelua. Halusin selvittää, mitä tuossa pikaisesti makusteltuna yksinkertaisen kuuloisessa prosessissa vuorovaikutuksen näkökulmasta tapahtuu. Ymmärrystä lisäämällä koordinointia on mahdollista kehittää, jolloin voidaan tukea niin työn suorittamista kuin työhyvinvoinnin rakentumista ja ylläpitämistä. Tutkimuksessa havainnoin ja analysoin viikoittaisia työyhteisöpalavereja suomalaisessa sairaalaorganisaatiossa.

Tutkimus osoitti, että työhön liittyvien käytännön tehtävien ja vastuiden koordinoimisen – siis vaikkapa työvuorojärjestelyistä neuvottelemisen – lisäksi koordinoimisprosesseissa tapahtuu paljon kaikkea muutakin. Koordinoitaessa työtä määritellään esimerkiksi hyväksyttyjä työyhteisön jäsenyyden muotoja tai hyväksyttyjä tapoja tuntea ja ymmärtää tai osoittaa tunteita ja ymmärrystä työssä. Tulosten mukaan työnkoordinointi koostuu työhön liittyvän tiedon merkityksentämisestä, toiminnan merkityksentämisestä, tunteiden hallitsemisesta ja positioiden hallitsemisesta.

Palavereiden vuorovaikutuksessa tiedon ja mielipiteiden pyytämisen ja jakamisen lisäksi tiedolle ja sen merkityksille haettiin vahvistusta ja niitä vahvistettiin ja torjuttiin. Nämä tiedon merkityksentämisen prosessit kytkeytyvät työyhteisön suhdetasoon, kun esiin nousevat kysymykset siitä, kenen tieto on merkityksellistä tai kenellä on oikeus vahvistaa tai torjua tieto tai sen oleellisuus. Toimintaa merkityksennettäessä kiinnostavina prosesseina ilmenivät kollektiivinen muistelu organisaation tai työyhteisön menneisyydestä sekä tulevaisuuden toiminnasta neuvotteleminen. Työnkoordinoinnissa rakennettiin näin työyhteisön yhteistä ymmärrystä historiasta ja visiota tulevasta. Kiinnostava prosessi oli myös omalle toiminnalle oikeutuksen hakeminen ja toiminnan oikeuttaminen tai torjuminen, jolloin usein siirrettiin tai otettiin vastuuta. Vastuun siirtämistä tehtiin palavereissa esimerkiksi selittämällä syitä omaan toimintaan; työtilanteessa oli toimittu virheellisesti, koska joku korkeammassa asemassa oleva oli antanut luvan tai koska työn luonne – esimerkiksi hoitotyön hektisyys – oli niin vaatinut. Tunteiden hallinnan prosesseissa muodostettiin yhteistä ymmärrystä työhön kuuluvien tunteiden sopivuudesta ilmaisemalla ja oikeuttamalla tunteita. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa työntekijän kuvaus työtilanteessa koetusta epävarmuudesta, jonka toinen palaverin osallistuja oikeuttaa osoittamalla tukea: ”tuo on ihan luonnollista, meistä kaikista tuntuu joskus samalta”. Työtä koordinoitaessa hallittiin myös työyhteisön jäsenten positioita hakemalla oikeutusta ja oikeuttamalla tai torjumalla osallistumista kokouksen vuorovaikutuksessa – siis määrittelemällä esimerkiksi kenen puheenvuoro on merkityksellinen. Positioita hallittiin myös kuvaamalla erilaisiin ryhmiin kuulumista tai kuulumattomuutta työyhteisössä.

Tutkimus osoitti, että työnkoordinointi ei ole ainoastaan käytännön työtehtävien suunnittelua ja työnjaon organisointia, vaan prosesseissa myös merkityksennetään ja hallitaan työyhteisöä suhdetasolla. Työtä koordinoitaessa rakennetaan työyhteisön sosiaalista todellisuutta. Ymmärrystä ilmiön moniulotteisuudesta voidaan hyödyntää koordinoinnin käytänteitä työyhteisöissä arvioitaessa ja kehitettäessä tai koulutettaessa esimerkiksi johtajia, jotka usein ovat vetovastuussa koordinoinnista työyhteisökokouksissa. Työhyvinvoinnin kannalta kiinnostavia kysymyksiä ovat esimerkiksi palavereissa osallistumisen mahdollistamisen ja estämisen teemat sekä työhön liittyvien tunteiden, tiedon ja toiminnan hyväksytyksi tai oikeaksi rakentumisen ulottuvuudet erilaisissa työyhteisön ryhmätilanteissa.

Työpaikkojen huoneentauluihin haluaisin kirjoittaa yksinkertaistavien viestintävinkkien sijaan muutaman lauseen, joita voisi pureskella niin työnteon kuin taukojen lomassa: Työelämän arkisissa tilanteissa tapahtuu vuorovaikutuksen näkökulmasta usein paljon enemmän kuin pikainen vilkaisu antaa ymmärtää. Vuorovaikutus ei ole pelkkää tiedottamista tai tiedonhallintaa, päätöksentekoa, konfliktien ratkaisua, ilmapiirin ylläpitämistä, johtamista tai palautteen antamista, vaan työyhteisöt, ryhmät, tiimit ja vuorovaikutussuhteet rakentuvat, säilyvät ja muuttuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutus on työelämän ydin ja lähtökohta – ei lista irrallisia toimintoja tai tapoja, jotka käyttöönottamalla muututaan automaattisesti vuoden työntekijöiksi, johtajiksi ja työyhteisöiksi. Vuorovaikutuksen dynaamista luonnetta ymmärtämällä on helpompi ryhtyä rakentamaan myös konkreettisia ja kestäviä kehittämisen keinoja työelämässä.

Eveliina Pennanen
Puheviestinnän tohtoriopiskelija, FM
Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos
Prologos ry:n johtokunnan jäsen

————–

1Tutkimuksesta on julkaistu artikkeli: Pennanen, E. & Mikkola, L. 2016. Work coordination as a social interaction process in nursing staff meetings. Nordic Journal of Working Life Studies 6 (2), 23–41. 

 

Category: Uncategorized

“KESKUSTELEN, SIIS AJATTELEN”

Posted on by 0 comment

Olen elämäni aikana osallistunut moneen seminaariin, konferenssiin, työpajaan, teemaryhmään ja miksi niitä kaikkia onkaan kutsuttu, joista suurin osa on ollut akateemisia tai akateemisuuteen liittyviä. Miltei kaikkia on yhdistänyt sama piirre: tilaisuuden puhuja tai puhujat ovat saaneet ylittää heille annetun aikarajan, eikä kunnolliselle keskustelulle ole jäänyt riittävästi tai ollenkaan aikaa. Kuulijana olen ollut usein ihmeissäni, koska en ole ollut varma, ymmärsinkö oikein tai ollenkaan puhujaa. Joskus olen saanut kysyttyä asiasta, mutta liian usein tilaisuus on alkanut sanoilla: ”Keskustellaan sitten lopuksi, jos jää aikaa.” ja päättynyt sanoihin: ”No, nyt tässä menikin aika jo yli…”

Väitän kuitenkin, että oppimista sekä tieteen ja tutkimuksen kehittämistä ja kehittymistä tapahtuu kyseenalaistamalla sekä omia ajatuksia testaamalla muiden kanssa keskustellen. Vuosien ajalta on mieleeni jäänyt, kuinka yksi opiskelija huokasi patistukseeni ajattelemisesta sen olevan ”niin vaikeata”. Niinhän se on ja siksi sitäkin pitäisi harjoitella, ei pelkästään yksin, vaan yhdessä, keskustelemalla. Miksi sitten annamme puhe-esitysten venyä yhteisen ihmettelyn ja ajatustenvaihdon kustannuksella?

Lapseni ovat käyneet koulua Suomen lisäksi Isossa-Britanniassa. Täällä kotimaassa saimme moitteita siitä, kuinka lapsi kyseli, koska ”Kyllä huomaa, että hänelle on aina vastattu”. Englannissa tämän lapsen aktiivisuutta kiitettiin. Toisen lapsen ensimmäisessä todistusvihossa luki, että matematiikka sujuu, mutta ”ei keskustele riittävästi matematiikan tunneilla”. Tämä luonnollisesti hämmensi, sillä: mistä ja miksi matematiikan tunneilla pitäisi jutella.

Reilun kahden vuoden aikana selvisi, mistä kaikesta oppitunneilla voidaankaan keskustella. Kaikkien piti olla valmiita esittämään ja perustelemaan omat ajatuksensa ja lapset oppivatkin yhdistämään ajattelun kehittymisen ja oppimisen keskustelemiseen. Oppilaiden piti olla valmiita keskustelemaan oppitunnin aiheesta. Aina se ei ollut helppoa, eikä mukavaa, mutta sen odottaminen tai jopa vaatiminen oli perusteltua.

Omassa työssäni puheviestinnän opettajana yliopistossa olen painottanut keskustelemisen merkitystä akateemisessa yhteisössä. Pyrin haastamaan opiskelijoita ajattelemaan ja keskustelemaan. En voi sanoa aina tässä onnistuneeni. Olen kuitenkin koittanut rehellisesti reflektoida omia reaktioitani opiskelijoiden kysymyksiin. Olenko oikeasti avoin ja vastaanottavainen, vai rypistänkö ehkä huomaamattani kulmiani tai huokaisenko hiljaa kuin sanoen: ”Pitääkö tuostakin nyt vielä keskustella”?

Iloitsen suuresti uudesta opetussuunnitelmasta, jossa tuodaan uudella tavalla esille vuorovaikutus ja sen oppiminen jo peruskoulussa. Tarvitsemme muutoksen diskurssiin, vaikka käytännössä muutos olisikin pientä ja hidasta. Odotan tulevaisuudelta enemmän tilanteita, joissa kysyminen on sallittua, jopa suotavaa. Tilanteita, joissa kysyjää ei pidetä rasittavana keskeyttäjänä, vaan kaikkien yhteisen oppimisen, ymmärtämisen ja tietovarannon kasvattajana, keskustelun herättäjänä.

Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri

Category: Uncategorized
Social Media Icons Powered by Acurax Website Designing Company