Category Archives: Vuorovaikutustutkimus

TIEDON RAKENTUMISESTA

Posted on by 0 comment
Leena Mikkola (Kuva: Pertti Snellman)

Kun toimin Prologoksen puheenjohtajana 2001-2004, valmistelimme julkaisutoiminnan käynnistämistä Prologissa. Tuolloin koimme tärkeäksi, että tieteellisellä yhdistyksellä on tieteellistä julkaisutoimintaa. Se johti Prologoksen myös Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan jäsenyyteen. Viidessätoista vuodessa maailma on muuttunut paljon. Prologoksen ja Prologin rooli (puhe)viestinnän tutkijayhteisössä on kuitenkin tärkeä.

Prologos30 some

Miten tieteellinen tieto syntyy?

Meneillään oleva vuoden aikana olen toimittanut ja kirjoittanut työyhteisön viestintää tarkastelevaa teosta yhdessä professori Maarit Valon kanssa. Projekti on ollut äärettömän antoisa. Sen edetessä olen useaan kertaan huomannut pohtivani, kuinka monimuotoista osaamista tieteellisen tiedon tuottaminen ja sen esittäminen erilaisille yleisöille vaatii. Olen myös monesti havahtunut ajatukseen siitä, kuinka tieteellinen tieto syntyy moninaisessa vuorovaikutuksessa.

Koska olen kirjaa tehdessämme paitsi toimittanut myös kirjoittanut, olen lukenut lyhyessä ajassa useita referee-arvioita teksteistäni. Kuinkahan moni tutkija ajattelee saamiaan referee-lausuntoja ilona ja etuoikeutena keskustella ajatuksistaan? Toki minullekin on vuosien varrella osunut joitain nälväisyjä ja huteja. Yhdessä lausunnossa kritisoitiin kongressipaperiani turhan pienestä Irlannin koululaitoksesta kerätystä aineistosta. Lausunto oli hämmentävä ennen muuta siksi, ettei ehdottamani paperi ollut empiirinen saati irlantilainen.

Useimmiten saamani lausunnot ovat olleet erinomaisia. Tämä ei tarkoita sitä, että käsikirjoitukset olisivat erinomaisia olleet. Sen sijaan, lausunnot ovat olleet asian ytimeen osuvia, oivaltavia, rakentavia ja rohkaisevia. Hyvin kirjoitettua ja argumentoitua lausuntoa on ilo lukea silloinkin, kun siinä esitetään tiukkaa kritiikkiä ja todetaan puutteita. Ne auttavat ajattelemaan ja kirjoittamaan selkeämmin ja perustellummin: Tuota Irlanti-lausuntoa lukuun ottamatta jokainen saamani lausunto on nostanut tuottamani tiedon laatua.

Minunko tuottamani tieto?

Meneillään olevassa kirjaprojektissa ja yhteiskirjoittamieni artikkeleiden myötä olen nähnyt jälleen konkreettisesti sen, kuinka artikkeli syntyy tieteellisessä keskustelussa – kirjoittajien, toimittajien, toimituskuntien ja arvioijien yhteistyössä. Idea voi olla minun, mutta ilman ympäröivää yhteisöä tietoa – siis ymmärtämistä – ei rakennu. Kaikki käynnistyy jo olemassa olevista teksteistä, jotka perustuvat aiempaan tutkimukseen ja teoreettisiin oletuksiin. Aiempi tutkimus herättää innostusta ja vastalauseita, tarpeen ajatella ja halun osallistua keskusteluun. Tutkimus- ja kirjoitusprosessiin osallistuvat monet kollegat, jotka tukevat ja haastavat ajattelua ja joiden kanssa pysähtyy niin väittelemään kuin hehkuttamaankin.

Aiempi tutkimus herättää innostusta ja vastalauseita, tarpeen ajatella ja halun osallistua keskusteluun.

Tutkimustiedon rakentamisessa on keskeistä, että tutkijat ovat valmiita antamaan asiantuntijuutensa toisten tutkijoiden käyttöön. On sykähdyttävää, kuinka monet asiantuntijat ovat halukkaita antamaan panoksensa tiedon rakentamiseen. Tänä vuonna toimittajan roolissa olen ihastellut monia näkemyksellisiä lausuntoja. Olen myös ajautunut pohtimaan, kuinka referee-lausuntoja pitäisi oikeastaan lukea: on eri asia ajatella niitä arvioivana puheenvuoroina keskustelussa kuin palautteena omasta suorituksestaan.

Jotkut artikkelit käyvät läpi pitkänkin kirjoitusprosessin ja siten vuoropuhelun toimittajien ja arvioijien kanssa. Joskus alkuperäinen ajatus tuntuu muuttuvan matkalla. Artikkeliin tulee lisänneeksi tämän ja poistaneeksi tuon, ja tutkijana voi tulla pohtineeksi sitäkin, onko julkaistu artikkeli lopulta parempi kuin alkuperäinen. Ainakin se on paljon punnitumpi, läpiajateltu ja toki erilainen, mutta sanoisin kyllä, että se on myös parempi. Tieteellisen tiedon rakentuminen on yhteisön työtä. Viestinnän tutkijoina ja osaajina meidän – jos kenen – pitäisi tämä tunnistaa ja muistaa.

Tiedon yleisöt

Tiedeyhteisössä rakentuvalla tieteellisellä tiedolla on itseisarvo, ja sen ensisijainen yleisö on tiedeyhteisö. Kun tieteellinen artikkeli julkaistaan, alkaa tiedeyhteisössä varsinainen keskustelu tutkitun tiedon painoarvon punnitsemiseksi. Kun Prologin toiminta käynnistettiin vuonna 2005, haluttiin luoda julkaisukanava kotimaiselle puheviestinnän tutkimukselle. Tämä tehtävä Prologilla on edelleen. Olemme osa kansainvälistä tutkijayhteisöä, jonka rinnalla Prologi toimii kotimaisen keskustelun paikkana.

Tieteellistä tietoa tarvitsevat myös tiedon soveltajat eli viestinnän ammattilaiset kuten asiantuntijat, opettajat ja kehittäjät sekä suuri yleisö. Prologi täyttääkin täydennyskoulutustehtävää puheviestinnän ja viestinnän maistereiden joukossa ja sivistystehtävää tuottamalla tieteellistä tietoa suomalaisista aineistoista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Leena Mikkola (Kuva: Pertti Snellman)

Leena Mikkola (©Pertti Snellman)

Leena Mikkola on viestinnän yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistosta. Hänen Maarit Valon kanssa toimittamansa teos Workplace Communication ilmestyy joulukuussa (kustantajana tiedekustantaja Routledge). Mikkola on toiminut Prologoksen puheenjohtajana vuosina 2001-2004, sekä varapuheenjohtajana ja tiedottajana. Hän on ollut Prologin toimituskunnassa useaan otteeseen, päätoimittajana hän toimi 2013-2014.

***
Toimittajan työ on tarkoittanut teoksen juonen rakentamista. Se on ollut useita kommenttikierroksia ja keskustelua kirjoittajien kanssa, se on ollut huomion kiinnittämistä isoihin linjoihin ja yksityiskohtien hiomista. Näin siksi, että tutkimustiedon käyttäjät saisivat juuri sen tiedon, jota he tarvitsevat. Tieteellinen tieto rakennetaan vuorovaikutuksessa. Kun lukija astuu mukaan, on hänellä oikeus lukea, mitä tiedetään, mutta myös kuulla, mikä on tutkijan näkemys asiasta.

ONNELLISUUS PIILEE YHTEYDESSÄ

Posted on by 0 comment
Emma Nordback

Lomat ovat ohi ja paluu töihin on saattanut tuntua tahmealta kuin kirvojen valtaaman lehmuksen alle jätetyn auton konepelti. Seuraavat lomat ovat kauempana kuin kertaakaan vuodessa. Pimeä ja pitkä talvi on edessä ja arki mehustaa viimeisetkin elinvoiman rippeet hyvissä ajoin ennen alkavaa kaamosta. Onnellisuus voi tässä hetkessä tuntua tavoittamattomissa olevalta ylellisyyshyödykkeeltä, vaikka todellisuudessa se on vain puhuntamme päässä meistä – onnellisuus kun kumpuaa merkittävin osin sosiaalisesta elämästämme ja yhteydestä toiseen ihmiseen.

Onnellisuuden kannalta kriittisimmät tarpeet fysiologisten ja turvallisuuden tarpeiden jälkeen ovat sosiaaliset tarpeet eli yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet (Maslow 1943, Seligman 2003). Sosiaalisen neurotieteen professorin Matthew Liebermanin (2013) tutkimusten mukaan yhteys muihin ihmisiin on yksi aivojemme keskeisistä perustarpeista, jolloin sosiaaliset tarpeet ovat jopa perustavanlaatuisempia kuin turvallisuuden tarpeet tai fysiologiset tarpeet. Vaikka sosiaalisten tarpeiden ajatellaan perinteisesti tyydyttyvän ensisijaisesti jossain muualla kuin töissä, työpaikat ovat vähintään kriittisiä sosiaalisten tarpeiden tyydyttämisen areenoita – vietämmehän työn äärellä kolmasosan valveillaoloajastamme.

Se mistä puhumme, muokkaa todellisuuttamme

Sosiaalisten tarpeiden merkityksellisyys kytkee vuorovaikutuksen tiukasti niin onnellisuustutkimukseen kuin neurotieteisiin. Esimerkiksi Austinin (1962) puheaktiteorian mukaan puhuminen on interpersonaalista ja sosiaalista toimintaa eli tekoja, joiden kautta voidaan tyydyttää sosiaalisia tarpeita. Usein itsestään selvänä pidetyt vuorovaikutustaidot ovat edellytys ihmissuhteiden luomiseksi, syventämiseksi, ylläpitämiseksi, omien tarpeiden viestimiseksi ja tyydyttämiseksi, toisen tarpeiden kuuntelemiseksi sekä erimielisyyksien ja ristiriitojen käsittelemiseksi.

Koska puhe luo todellisuutta ja kytkeytyy siihen, minkälaisena todellisuus ilmenee ja koetaan (Burke, 1950 teoksessa Burke 1969), uskallan väittää, että vuorovaikutuksessa tekemämme valinnat luovat pohjaa onnellisuudellemme. Vuorovaikutustaitomme ja -suhteemme sekä viestintätyytyväisyytemme ennustavatkin hyvin sitä, kuinka onnelliseksi koemme itsemme ja kuinka kyvykkäitä olemme edistämään muiden onnellisuutta. Se, miten puhumme ja mihin retoriikassamme keskitymme, yhdistyy Burken ajattelun mukaan siihen, miten esimerkiksi muovaamme asenteita, motiiveja ja toimintaa. Vuorovaikutustaidot ovatkin siten sosiaalisten tarpeiden täyttämisen ehdoton edellytys ja tukipilari.

Vuorovaikutustaitomme ja -suhteemme sekä viestintätyytyväisyytemme ennustavatkin hyvin sitä, kuinka onnelliseksi koemme itsemme ja kuinka kyvykkäitä olemme edistämään muiden onnellisuutta

Kun tarpeet ja todellisuus eivät kohtaa

Käytäntö on kuitenkin usein kaukana ideaalista eivätkä tarpeet ja todellisuus aina kohtaa. Työsuojeluhallinnon mukaan yksi keskeinen työelämän haaste on psykososiaalinen kuormitus. Työnohjaajana, neuvottelu- ja vuorovaikutustaitojen koulutuspäällikkönä ja valmentajana törmään usein samaan ilmiöön. Olen työssäni huomannut, että psykososiaalisista kuormitustekijöistä erityisesti työn sosiaaliseen toimivuuteen liittyvät haasteet, kuten sosiaalinen eristäminen, huono tiedonkulku, työskentely yksin, esimiesten ja työtovereiden puutteellinen tuki, epäasiallinen kohtelu sekä toimimaton yhteistyö ja vuorovaikutus, ovat usein läsnä ihmisten puheissa. Oman kokemukseni mukaan kyseinen puhe kertoo siitä, ettei työyhteisön vuorovaikutus tue riittävästi sosiaalisten tarpeittemme, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeittemme, tyydyttymistä.

Miten sitten voisimme edistää vuorovaikutusta, joka tukisi yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeen tyydyttymistä? Yhtä oikeaa vastausta ei ole, mutta erilaisia arvauksia voi tehdä. Otetaan esimerkiksi tyypillinen työyhteisöjen vuorovaikutustilanne: kehityskeskustelut. Vaikka kehityskeskustelut ovat ajan oloon kehittyneet, ei ole tavatonta, että kehityskeskusteluissa käydystä puheesta 80 % keskittyy edelleen heikkouksiin ja puutteisiin ja vain 20 % onnistumisiin ja vahvuuksiin. Täytyy myöntää, että onnellisen yllättyneenä kuuntelen lapseni varhaiskasvattajia ja sitä, kuinka lapseni kävi jo kaksivuotiaana vahvuuksiin keskittyviä kehityskeskusteluja päiväkodissa. Nyt kolmeen ikävuoteen mennessä hän on saanut oletettavasti enemmän palautetta vahvuuksistaan kuin itse olen saanut koko työurani aikana.

Tai mietitään vaikka Problogissakin kevään aikana käsiteltyä palautetta. Palaute kohdistuu tyypillisesti korjausta kaipaaviin tai tyytymättömyyttä herättäviin asioihin, ei onnistumisiin. Jos ja kun puhe luo todellisuutta, olisimme varmasti onnellisempia, jos puheessamme keskittyisimmekin onnistumisiin ja vahvuuksiin enemmän kuin virheisiin. Tällöin voisimme oletettavasti täyttää myös rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeita paremmin. En kuitenkaan tarkoita, että virheet pitäisi sivuuttaa tai viitata kintaalla parannusta vaativiin asioihin. Taitamattomasti esitetty kritiikki saa meidät kuitenkin helposti puolustuskannalle ja tekee meistä muuttumattomia. Kiitos puolestaan lisää luottamusta ja halukkuuttamme yrittää vielä enemmän. Joskus kuitenkin voi olla vaikea sanoittaa positiivisia huomioita, jotka menevät pelkästään työsuorituksen laatua tai ihmisen ulkoista olemusta arvioivaa puhetta syvemmälle.  Yksi lääke tähän voisi olla luonteenvahvuuksia kuvaavan sanaston omaksuminen onnellisuustieteestä työelämän vuorovaikutustilanteisiin.

Vahvuudet osaksi työyhteisöjen vuorovaikutusta

Vaikka vahvuusajattelu on monelle melko tuore tuttavuus, sen juuret ovat antiikin filosofiassa. Antiikin onnellisuusgurun Aristoteleen mukaan luonteenvahvuuksia hyödyntämällä voimme valjastaa todellisen potentiaalin käyttöömme ja tukea siten henkilökohtaista ja kokonaisvaltaista kukoistusta. Kun keskitymme vahvuuksiin, aktivoimme voimavaroja, jotka vievät meidät hyvästä erinomaiseen sen sijaan, että keskittyisimme ponnistelemaan huonosta keskinkertaiseen. Peterson ja Seligman (2004) ovat listanneet 24 luonteenvahvuutta, jotka ovat universaaleja ja jotka löytyvät kaikista meistä. Vahvuuksia ovat esimerkiksi näkökulmanottokyky, sosiaalinen älykkyys, ystävällisyys, johtajuus, ryhmätyö ja harkitsevaisuus. Vahvuudet voivat näyttäytyä vuorovaikutustilanteessa esimerkiksi suvaitsevaisuutena, kykynä kuunnella aidosti toisten ihmisten ajatuksia, avoimuutena, päätöksentekona, yhteistyönä ja kykynä huomioida muut. Miten vahvuudet ilmenevät ja miten niitä hyödynnetään, vaihtelevat yksilöstä toiseen. Lisähaasteen tuo se, että vain 1/3 ihmisistä osaa tunnistaa tai nimetä omia tai toisen vahvuuksia. Puhumalla enemmän vahvuuksista ja sanoittamalla itsessämme ja toisissa havaitsemiamme vahvuuksia voisimme kuitenkin luoda todellisuutta, jossa kohtaamme toisemme tavalla, joka tyydyttäisi entistä paremmin sosiaalisia tarpeitamme ja vahvistaisi yhteyttä itseen ja toisiin.

Kuten sanottu, vuorovaikutustaidot ovat sosiaalisen elämän ehdoton edellytys. Sosiaalinen elämä puolestaan on yksi keskeisin tekijä kukoistavan elämän elämiseksi. Miten sinä voisit omalla vuorovaikutuskäyttäytymiselläsi rakentaa tänä syksynä työpaikallesi läheisempää ja terveempää sosiaalista verkostoa? Entä mistä luonteenvahvuuksistasi haet polttoainetta tai ammennat motivaatiota ihmissuhteiden solmimiselle tai syventämiselle? Vaikka toisen naama ei aina miellytä, riittäisikö yhteenkuuluvuuden vahvistamisen motivaatioksi oma onnellisuutesi?

PS. Yalen yliopiston 317-vuotisen historian suosituin kurssi Psychology and Good life keskittyy onnellisuuden teemaan. Kurssilla käsitellään esimerkiksi sosiaalisia suhteita, tietoista läsnäoloa ja kiitollisuutta. Yalen yliopiston mukaan kurssin yhtenä tavoitteena on muuttaa yliopiston sosiaalista toimintaa opiskelijoiden avulla, jotta tyypillisesti stressaavasta ympäristöstä saataisiin paremmin yksilöllistä hyvinvointi tukeva. Jokaisen organisaation etu kun on, että sen jäsenet voivat hyvin. Yliopiston opiskelijoista joka neljäs on käynyt kurssin.

Emma NordbackEmma Nordback

Kirjoittaja on onnellisuuden vakavasti ottava työelämän koulutus- ja kehittämiskeskuksessa työskentelevä neuvottelu- ja vuorovaikutustaitojen koulutuspäällikkö, ratkaisukeskeinen työnohjaaja (STOry), Positive Psychology Practitioner ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija.

PUHU, PUHU, PUHU – VUOROVAIKUTUS ON MERKITTÄVÄÄ TYÖN JA MUUN ELÄMÄN RAJANHALLINNASSA

Posted on by 0 comment
Jonna Leppäkumpu

Käsitykset työstä, vapaa-ajasta sekä niiden välisestä rajasta ovat muuttuneet. Olen havainnut tämän tehdessäni väitöskirjatutkimusta työn ja muun elämän välisten rajojen hallinnasta. Siinä tarkastelen muuttunutta työelämää sekä työn ja muun elämän välistä rajankäyntiä. Vuosikymmeniä sitten vapaa-ajan käsitettä ei edes tunnettu, koska työ, perhe ja henkilökohtainen elämä nivoutuivat yhteen. Kun vapaa-aika lisääntyi, sillä tarkoitettiin lähinnä oman henkilökohtaisen ajan lisääntymistä. Nyttemmin vapaa-aika määritellään usein yksityisestä elämänpiiristä käsin korostaen perhe-elämää ja muita läheisiä ihmissuhteita. Väitöskirjatyöni aikana on ollut mielestäni oleellista ravistella itseäni pois ajatuksesta, että elämä muodostuu lähtökohtaisesti kahdesta tarkasti rajatusta osa-alueesta, työstä ja vapaa-ajasta ja että ihmisillä tulisi olla selkeä ymmärrys tästä jaosta. Näyttää siltä, että ihmisten elämänpiirit voivat olla hyvinkin limittyneitä työn ja vapaa-ajan suhteen. Toisaalta ne voivat olla hyvin erillään. Kumpikaan vaihtoehto ei kuitenkaan ole toistaan parempi.

On ollut monella tavoin innostavaa ymmärtää, että työn ja vapaa-ajan välistä rajojen hallintaa ja ns. rajatyötä voi lähestyä myös sosiaalisen ulottuvuuden kautta ja tarkastella sitä ennen kaikkea vuorovaikutusprosessina. Tämänkaltainen käsitys perustuu määritelmään, jonka mukaan haasteet, joita ihmiset kohtaavat työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisessa ovat rajanhallintaa (boundary management). Määritelmän mukaan kyseessä on vuorovaikutusprosessi, jossa ihmiset merkityksentävät, kurovat umpeen rajojen välille muodostuneita uomia sekä neuvottelevat elämän eri osa-alueiden sisältämistä roolivaatimuksista ja velvollisuuksista. Vuorovaikutuksen rooli jokapäiväisessä (työ)elämässä on kiistatta merkittävä, mutta seuraavaksi tarkastelen vielä lähemmin, millainen rooli vuorovaikutussuhteilla on työn ja muun elämän rajanhallinnassa.

Vuorovaikutus kasvattaa ymmärrystä työyhteisössä

ProBlogin aiemmissa blogikirjoituksissa työyhteisön vuorovaikutussuhteiden merkitystä on pohtinut esimerkiksi Sari Rajamäki, joka tarkastelee väitöskirjatyössään työyhteisöön kuulumisen rakentumista työyhteisön vuorovaikutussuhteissa ja vuorovaikutuksessa. Työyhteisön vuorovaikutussuhteet ovat siinä mielessä mielenkiintoinen konteksti, että ne eroavat lähtökohtaisesti monesta muusta suhteesta sen vuoksi, etteivät ne perustu vapaaehtoisuuteen. Työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen sekä rajojen hallinnan näkökulmasta katsottuna työyhteisön vuorovaikutussuhteilla voidaan myös nähdä olevan erityinen funktio. Taustalla on ajatus siitä, että työn ja elämän muiden osa-alueiden välisen rajan käsitteeseen kytkeytyy myös sosiaalinen ulottuvuus ja rajojen muodostuminen on vahvasti vuorovaikutuksen kautta rakentuva ilmiö. Tämä tarkoittaa, että henkilökohtaiseen elämänpiiriin kuuluvien asioiden puhuminen työyhteisön jäsenten kanssa sekä työstä puhuminen vapaa-ajalla vaikkapa puolison tai ystävän kanssa ovat osa työn ja elämän muiden osa-alueiden välisten rajojen hallintaa.

Ei ole itsestään selvää, että työyhteisöstä löytyy ihmisiä, joiden kanssa omista, henkilökohtaisista tai yksityisistä asioista puhuminen tuntuu luontevalta. Joskus näin kuitenkin käy ja siitä voi olla monenlaista hyötyä. Kun työyhteisön vuorovaikutussuhteet mahdollistavat keskustelut, joissa käydään läpi elämän ylä- ja alamäkiä, arjen haasteita, ihmissuhdekuvioita, kuormittavia elämäntilanteita, onnenhetkiä tai hassuja sattumuksia, kasvatamme työkavereiden ymmärrystä siitä, että työn lisäksi elämässämme on monta muutakin osa-aluetta, joihin sisältyy erilaisia vastuita ja velvollisuuksia. Tämän kaltaisen tiedon jakaminen voi taas omalta osaltaan vaikuttaa työyhteisön vuorovaikutuksessa käytävään neuvotteluun työn ja muun elämän rajoista. Toisin sanoen, kun tiedämme toisistamme muutakin kuin työroolin, on ehkä helpompi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, kun sovitamme yhteen elämämme eri osa-alueita. Myös valintamme sen suhteen, miten käytämme tai jaamme aikaa, energiaa sekä vaivannäköä muuttuu loogisemmaksi. Joskus on tietysti myös helpottavaa, kun saa kertoa itselleen tärkeistä tai esimerkiksi mieltä painavista asioista myös työpaikalla. Näin saa myös kokemuksen kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta.

Työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen sekä rajojen hallinnan näkökulmasta katsottuna työyhteisön vuorovaikutussuhteilla voidaan myös nähdä olevan erityinen funktio. Taustalla on ajatus siitä, että työn ja elämän muiden osa-alueiden välisen rajan käsitteeseen kytkeytyy myös sosiaalinen ulottuvuus ja rajojen muodostuminen on vahvasti vuorovaikutuksen kautta rakentuva ilmiö.

Työpuhe kotona synnyttää jaetun ymmärryksen

Väitöskirjatyössäni tarkastelen myös työpaikan ulkopuolisten suhteiden merkitystä työn ja muun elämän rajanhallinnalle, sekä erityisesti lähisuhteissa tapahtuvaa neuvottelua. Neuvottelua käydään yleensä mahdollisen asuinkumppanin, puolison tai muiden perheenjäsenten kanssa, kun sovitaan päivittäisistä vastuista ja velvollisuuksista, kuten siitä, kuka käy ruokakaupassa tai hakee lapset päiväkodista. Viestintäteknologia mahdollistaa meille yhä helpommin yhteydenpidon läheisiimme myös työpäivän aikana tehden työn ja muun elämän välisen rajan läpäisevämmäksi. Henkilökohtaista ja yksityistä elämää ei tarvitse välttämättä väkisin pitää rajojen ulkopuolella, koska arjen pyörittäminen voi vaatia joskus useitakin yhteydenottoja perheenjäsenten kesken pitkin päivää.

Näyttää siltä, että läheisillä vuorovaikutussuhteilla on myös muitakin merkityksiä työn ja muun elämän rajanhallinnalle. Kotiin mentäessä moni tunnistaa tilanteen, jossa työhön liittyviä ajatuksia pyörittelee päässään vielä senkin jälkeen, kun työpaikan ovi on painettu kiinni tai etätyöntekijä on sulkenut työkoneen näytön. Joskus päivään on sisältynyt niin paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, että kotona on pakko päästä purkamaan tapahtumat ääneen. Puhuessamme työstämme vaikkapa puolisolle tai ystävälle toivomme usein, että vastapuoli ymmärtää kokemuksiamme sekä ajatuksiamme, joista haluamme puhua. Tällöin työn ja muun elämän rajat ylittävä vuorovaikutus ei ole vain puhetta työstä, vaan sille muodostuu syvempi merkitys ja tehtävä: sen myötä syntyy kokemus jaetusta ymmärryksestä, joka osaltaan edesauttaa työn ja muun elämän yhteensovittamista. Työn ja muun elämän välisen rajan häilyminen mielletään helposti negatiiviseksi ja ei-toivottavaksi ilmiöksi, mutta ehkä näin ei kuitenkaan ole vaan häilyvät rajat mahdollistavat moninaiset tapamme hallita elämämme eri osa-alueita.

Jonna Leppäkumpu

Jonna Leppäkumpu

Tohtorikoulutettava

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Jyväskylän yliopisto

 

 

 

 

Kirjallisuus

Clark, S. C. 2000. Work/family border theory: A new theory of work/family balance. Human Relations, 53(6), 747–770.

Kirby, E. L. 2006. “Helping you make room in your life for your needs”: When organizations appropriate family roles. Communication Monographs, 73(4), 474-480.

Krouse, S. S., & Afifi, T. D. 2007. Family-to-work spillover stress: Coping communicatively in the workplace. Journal of Family Communication, 7(2), 85–122.

Russo, M., Ollier-Malaterre, A., Kossek, E. E., & Ohana, M. (2018). Boundary Management Permeability and Relationship Satisfaction in Dual-Earner Couples: The Asymmetrical Gender Effect. Frontiers in psychology, 9, 1723.

Wilkinson, K., Tomlinson, J., & Gardiner, J. (2017). Exploring the work–life challenges and dilemmas faced by managers and professionals who live alone. Work, employment and society, 31(4), 640-656.

MIKÄ OHJAA NÄKEMYSTÄMME TEKNOLOGIAVÄLITTEISESTÄ VIESTINNÄSTÄ?

Posted on by 3 comments
Marko Siitonen

Prologos30 some1960-luvun varhaisista hahmotelmista ja unelmista lähtien on ollut selvää, että nykyisin meitä kaikkia ympäröivää digitaalisen viestinnän verkostoa on lähdetty rakentamaan inhimillinen vuorovaikutus mielessä. Ei olekaan ihme, että teknologiavälitteisen viestinnän tutkimus on vakiintunut omaksi erityisalueekseen vuorovaikutuksen tutkimuksen kentällä. Tätä erityisaluetta tukevat sen omat julkaisut, yhdistykset ja konferenssit. Olen itsekin päätynyt erikoistumaan siihen, kuinka ihmiset hyödyntävät viestintäteknologiaa todellisuutensa rakentamisessa.

Vuosikymmeniä kestänyt kehitys- ja tutkimustyö on edistänyt ymmärrystämme teknologiavälitteisen viestinnän mahdollisuuksista ja rajoituksista valtavasti. Edistyksestä huolimatta tutkimuksessa sekä käytännön työssä on kuitenkin nähtävillä myös joitakin hyvin kestäviksi osoittautuneita rakenteita, jotka rajoittavat ajatteluamme. Näin juhlavuoden blogissa ja eteenpäin katsomisen hengessä haluan nostaa näistä esiin kaksi.

Todellista ja ”todellista” vuorovaikutusta

Ensimmäinen perinteinen ajattelun rakenne liittyy jakolinjaan niin sanotun normaalin ja teknologiavälitteisen viestinnän välillä. Jakolinja näyttää syntyneen hyvin varhain, ja vaikka osa tutkijoista ja käytännön toimijoista on yrittänyt taistella sitä vastaan, on se osoittanut ilmiömäistä selviytymiskykyä. Kukapa meistä ei olisi kuullut vertauksia tavallisen- ja virtuaalitodellisuuden välillä tai kuullut (ehkä itsekin kertonut) esimerkkejä kasvokkaisviestinnän paremmuudesta suhteessa teknologiavälitteiseen viestintään.

Akateemisessa maailmassa real-virtual -jakolinjaa on tukenut tieteellisten järjestöjen tapa jakautua omiksi alajaostoikseen sekä tieteellisten julkaisujen erikoistuminen tietyn erityisalan kysymysten ratkaisemiseen. Moisella todellisuuden järkeistämisen tavalla on kuitenkin kääntöpuolensa. Väitän, että tiettyjen ilmiöiden kuten perheen tai työn vuorovaikutuksen muutosten syvällinen ymmärtäminen olisi edennyt jouhevammin, jos asiantuntijat eivät olisi pitkään pitäneet yllä jaottelua ”normaaliin” ja teknologiavälitteiseen viestintään.

Jossain vaiheessa ennen niin hyvin toimineesta jaottelusta voikin tulla rasite, joka ohjaa ajattelua ahtaille urille. Jos tutkija/kouluttaja/opettaja on esimerkiksi tottunut ajattelemaan, että viestintäteknologia on erillinen, hänen osaamisensa ulkopuolinen osa-alue, ei hän välttämättä tunnista niitä tapoja, joilla viestintäteknologia kytkeytyy hänelle tärkeisiin ilmiöihin. Toisaalta joku toinen voi olla niin keskittynyt teknologian ymmärtämiseen, että unohtaa ettei teknologiavälitteinen viestintä ei koskaan tapahdu tyhjiössä. Sen jokainen säie on kiinnittynyt tähän meidän hyvin lihalliseen todellisuuteemme. En rehellisesti sanottuna tiedä, onko 2040-luvulla enää tilausta erilliselle julkaisulle nimeltään Journal of Computer-Mediated Communication. Entä mikä järki on digitaalisen viestinnän erityisjaostolla todellisuudessa, jossa digitaalista viestintäteknologiaa hyödynnetään kaikilla elämän osa-alueilla varhaislapsuudesta eläkeikään, ihmissuhteista työhön ja vapaa-aikaan?

Uusi on aina parempi kuin vanha?

Toinen viestintäteknologiaan liittyvä ajattelun rakenne on taipumuksemme korostaa uutta vanhan kustannuksella. Samalla päädymme korostamaan välineiden ominaisuuksia ja roolia inhimillisessä vuorovaikutuksessa. En tarkoita tällä niinkään perinteistä vahvaa teknologista determinismiä, vaan tutkimuksen rahoittajien ja tutkijoiden mieltymystä uutuuteen sinänsä. Painotus on ymmärrettävä: harva tullee rahoittamaan 2020-luvulla sähköpostin käyttöön liittyvää perustutkimusta. Tämä johtaa kuitenkin tilanteeseen, jossa kokeelliset asetelmat korostuvat, ihmisten asenteita ja käsityksiä leimaavat epärealistisetkin odotukset uuden teknologian vaikutuksista. Normaalin, arkisen käytön sijaan vedämme pitkälle meneviä johtopäätöksiä ihmisten ensiaskeleista uusien viestintämahdollisuuksien omaksumisessa.

Konkretisoidaanpa edellistä esimerkillä. Kuvitellaan, että muutaman vuoden päästä keksitään jokin meille vielä nyt tuntematon viestintäteknologinen ratkaisu. Tutkijat ja rahoittajat ryntäävät kilvan tutkimaan uutuuden vaikutuksia ja mahdollisuuksia. Apajille sattuu myös tutkija XYZ. Hän kehittää hankkeen, jossa kyseistä teknologista ratkaisua tarkastellaan organisaatioiden johtamiskäytänteiden näkökulmasta. Koska teknologiaa ei kuitenkaan ole vielä käytössä kuin parilla organisaatiolla, ja koska näissäkin kokemukset ovat vielä kovin vähäisiä, päätyy tutkija XYZ kokeelliseen asetelmaan. Valikoitu joukko yhteistyöorganisaation työntekijöitä pääsee kokeilemaan uutta teknologiaa sekä jakamaan käsityksiään ja kokemuksiaan sen käytöstä. Tutkimuksen tulokset sitten osoittavat, että ihmiset suhtautuvat teknologiaan positiivisesti ja näkevät sillä paljon mahdollisuuksia. He myös käyttävät sitä tavoilla, jotka ovat organisaation näkökulmasta toivottuja. Tutkimusta siteerataan laajalti. Se päätyy vaikuttamaan useammankin yrityksen digi-infraa koskeviin päätöksiin. Kaikki on mennyt juuri niin kuin pitikin! Paitsi että kymmenen vuoden kuluttua tutkimuksen tekemisestä, kun teknologia viimein on suurten massojen saatavilla ja siitä on kertynyt pitkän aikajänteen käyttökokemuksia, nähdään, että tutkimus päätyi ylikorostamaan useita alustavia vaikutuksia. Samalla se oli täysin sokea toisille, vasta ajan myötä paljastuneille käyttötavoille ja yhteyksille muuhun viestintätodellisuuteen. Koska kyse on kuitenkin ns. menneen talven lumista, ei uusia tutkimuksia aihepiiriin liittyen enää rahoiteta tai ehdoteta.

Toivoisinkin teknologiavälitteisen viestinnän tutkijoilta ja käytännön toimijoilta rohkeutta tarttua vanhaan ja tuttuun. On toki innostavaa ja usein myös tarpeellista olla etulinjassa ja yrittää ymmärtää uusinta teknologiaa. Väitän, että aivan yhtä kiinnostavaa ja jokapäiväisen aherruksemme kannalta huomattavasti tärkeämpää, olisi tarkastella avoimin mielin sitä, miten olemme onnistuneet nivomaan vakiintuneita teknologisia ratkaisuja osaksi arkista viestintämahdollisuuksien tilkkutäkkiä. Myös se on erityisen kiinnostavaa, kuinka me joskus taistelemme vuorovaikutuksen uusia tuulia vastaan, ja millaisia ennustamattomia ja ristiriitaisiakin teknologian vaikutuksia voimme ympärillämme todistaa. Ennen kaikkea tätä työtä pitäisi tehdä yhteistyössä ”teknologiatutkijoiden” ja ”muun vuorovaikutuksen tutkijoiden” kesken.

Marko Siitonen

Marko Siitonen

Apulaisprofessori

Kieli- ja viestintätieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto

Prologos ry:n puheenjohtaja 2008–2014

PROLOGOS RY: TIETEENALAN VAKIINNUTTAMISESTA YHTEISKUNNALLISEEN VAIKUTTAMISEEN

Posted on by 1 comment
Tiedekahvit

Mikä on tieteellisen yhdistyksen merkitys? Mitä pitäisi tutkia ja opettaa vuorovaikutuksesta? Entä mistä vuorovaikutuksen stereotypioista olisi aika luopua ja mitä me kaikki voisimme oivaltaa vuorovaikutusosaamisesta?

Prologos ry täytti 8.4.2019 30 vuotta. Tätä juhlistettiin kyseisenä päivänä Tampereella yhdistyksen tiedekahveilla. Tiedekahvien paneelikeskustelussa pureuduttiin yhdistyksen historian eri vaiheisiin, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä Prologos ry:n merkitykseen tieteenalan kehittymisessä. Keskustelussa päästiin myös vuorovaikutuksen ajankohtaisiin ilmiöihin sekä pohdittiin vuorovaikutukseen liittyviä olettamuksia.

Panelisteina olivat filosofian tohtorit ja yhdistyksen toimintaan eri aikoina ja eri tavoin osallistuneet Tuula-Riitta Välikoski, Merja Almonkari, Ira Virtanen ja Marko Siitonen. Keskustelua johti Prologos ry:n puheenjohtaja Anne Laajalahti. Kiitos asiantunteville panelisteille ja yhdistyksen puheenjohtajalle mainiosta keskustelusta, jota oli mielenkiintoista lähteä kokoamaan blogikirjoitukseksi.

Prologos ry – Mistä on tultu ja mihin?

Tiedekahvien keskustelusta kävi ilmi, miten merkittävä osa Prologos ry ja yhdistyksen toiminta ovat olleet koko puheviestintä tieteenalan kehittymisen kannalta Suomessa. Panelisteista kaksi, Tuula-Riitta Välikoski ja Merja Almonkari olivat olleet paikalla 8.4.1989 yhdistyksen perustamiskokouksessa. Välikoski muisteli, miten jo pienenä ja vasta perustettuna yhdistyksenä oli into osallistua tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kun Almonkari kertoi puheviestinnän tutkimus- ja opetusperinteen lähtökohdista, klassisesta retoriikasta, puhetaidosta, lausunnasta ja näyttämöpuheesta, huomasi näin nuorempi vuorovaikutuksen tutkija todella, miten pitkä matka 30 vuodessa on tultu. Tieteenala on kehittynyt valtavasti. Yksittäisten oppiaineiden, opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden lisäksi on myös Prologos ry:llä ollut paikkansa tässä kehityksessä.

Panelistit Ira Virtanen ja Marko Siitonen kuvasivat osuvasti yhdistyksen tämän hetkisiä vaiheita ja tulevaisuuden haasteita. Virtanen toi esiin sen sitoutumisen ja kunnianhimon, millä omaa tieteellistä yhdistystä on lähdetty aikoinaan rakentamaan. Se on luonut yhteisöllisyyttä puheviestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoiden välille. Virtanen korosti myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta, sillä yhdistyksen toiminnan kanavat ovat laajentuneet vuosien myötä. Tänä päivänä yhdistyksen sosiaalinen media, Facebook ja Twitter, sekä vuosikirja Prologi ja ProBlogi ovat paikkoja, joissa vaikutetaan ja tuodaan tieteenalaa näkyväksi. Siitonen tunnisti myös useita tulevaisuuden haasteita, joita tieteenala saattaa kohdata. Esimerkiksi viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimuksen lokeroituminen voi olla haitallista, jos se aiheuttaa eriytymistä tieteenalan tutkijoiden välille. Tällöin tieteellinen yhdistys voisi olla vuoropuhelun mahdollistaja.

Vuorovaikutuksen tulevaisuuden suuntia: Eettisyys, teknologiavälitteisyys ja hyvinvointi

Anne Laajalahti antoi panelisteille tehtäväksi yhdessä pohtia kolmen minuutin aikana, mitä heidän mielestään vuorovaikutuksesta pitäisi tutkia ja opettaa tai mihin meidän olisi hyvä suunnata huomiomme tulevaisuudessa. Ensimmäiseksi tutkimuksen ja opetuksen kohteeksi panelistit nostivat vuorovaikutukseen liittyvät eettiset kysymykset ja niiden tunnistaminen kontekstista riippumatta. Toiseksi aiheeksi esitettiin teknologiavälitteisyyden ja tekoälyn tarkastelua: kenellä on ääni ja kenellä saa olla ääni? Kuka on vuorovaikutuskumppani, mitä on olla ihminen? Kolmantena suuntana tutkimukselle ja opetukselle oli vuorovaikutuksen merkitys hyvinvoinnille ja terveydelle eri konteksteissa.

Yleisössä pohdittiin, millaisia haasteita tieteen popularisoinnissa on. Miten tiedettä voisi tuoda esille, helposti ymmärrettävästi ja yleistajuisesti? Tämän ajateltiin olevan tutkijoiden yhteiskunnallinen tehtävä ja myös tieteellisten yhdistysten yksi tavoite. Yleisön keskustelussa oltiin ajankohtaisissa pohdinnoissa, sillä seuraavana päivänä Helsingin sanomat julkaisi Kari Enqvistin kolumnin, jossa juuri kehotettiin tutkijoita opettamaan kansalaisia ajattelemaan ja olemaan kriittisiä. Tässä keskustelussa tieteelliset yhdistykset voisivatkin olla tärkeitä toimijoita tutkijoiden rinnalla.

Yhteisesti tiedekahveilla pohdittiin sitä, ettei tieteellinen yhdistys voi olla pelkästään sen jäseniä varten, vaan sen täytyisi tavoittaa myös niin sanotun oman kuplan ulkopuolella olevat. Esimerkiksi nostettiin se, miten pelkkä Twitter ei riitä tieteen popularisoinnissa, koska siellä ei useinkaan tavoita oman kuplan ulkopuolisia ihmisiä. Omassa kuplassa voi olla leppoisaa kellua, mutta siitä huolimatta on pystyttävä tarkastelemaan ja ymmärtämään myös muita aivan erimuotoisia kuplia. Ehkä juuri järjestäytyneet tieteelliset yhdistykset voisivat tulevaisuudessa olla tutkijoiden apuna vastaamassa tähän haasteeseen, jotta kriittisen ajattelun taidot ja tieteellinen tieto vakiinnuttaisi paikkansa mielipiteisiin pohjautuvan tiedon sijaan.

Vuorovaikutuksella voidaan muuttaa maailmaa – mutta miten?

Keskustelun lopuksi panelistit saivat yhdistyksen puheenjohtajalta haasteen pohtia, mitä viestintään ja vuorovaikutukseen liittyviä stereotypioita tai myyttejä he haluaisivat poistaa? Näistä vuorovaikutukseen liittyvistä olettamuksista voisimme kaikki luopua:

”Kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus on automaattisesti vahvempaa ja parempaa kuin teknologiavälitteinen vuorovaikutus” – Marko

”Naiset ja miehet viestivät eri tavalla läheisissä vuorovaikutussuhteissa” – Ira

”Viesti EI mene perille. Jos todella onnistumme, viesti saadaan korkeintaan välitettyä.” – Tuula-Riitta

”Kun asia on kerran perusteellisesti esitetty, se on myös ymmärretty” -Merja

Monet vuorovaikutuksen asiantuntijat voivat varmaan samaistua näihin. Puhuttaessa kasvokkaisesta ja teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta, usein olisi arvokkaampaa pysähtyä pohtimaan itse vuorovaikutusta pelkän kontekstin sijaan: mitä siellä vuorovaikutuksessa tapahtuu ja mitkä ne ongelmat tai haasteet siinä ovat? Voisimme myös luopua olettamuksista, että sukupuoli määrittäisi sitä, mitä me vuorovaikutussuhteissa jaamme ja kuinka me itseämme ilmaisemme. Viestin perille menoa ei voida nähdä mekaanisena tapahtumana, vaan viestit tulkitaan.

Myyttien lisäksi saimme panelisteilta kiteytyksiä siitä, minkä vuorovaikutukseen liittyvän taidon he haluaisivat, että kaikki maailman ihmiset voisivat saada itselleen. Jokainen meistä voi kehittyä viestijänä kiinnittämällä lempeästi huomiota seuraaviin asioihin itsessään ja oman elämänsä vuorovaikutustilanteissa:

  • ymmärrykseen kuuntelemisen merkityksestä ja tärkeydestä vuorovaikutuksessa
  • kohtuulliseen viestintävarmuuteen ja luottamukseen siitä, että omat ajatukset ja niiden ääneen sanominen on arvokasta, jolloin uskaltaa myös jakaa keskeneräisiä ajatuksia toisille
  • tunnustusten antamiseen toisille, nostaen esille toisten hyviä puolia, osaamista ja kiittämään hyvin tehdystä työstä
  • olemaan vähän enemmän empaattisempi.

Sari Rajamäki

Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto

Johtokunnan jäsen, Prologos ry

Tiedekahvit

 
 
 
 
 
 
Tiedekahvien keskustelun panelistit:
Merja Almonkari, FT, jäi eläkkeelle puheviestinnän lehtoraatista vuonna 2018, Jyväskylän yliopiston kielikeskus
Marko Siitonen, FT, apulaisprofessori, Jyväskylän yliopisto
Ira Virtanen, FT, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto, vieraileva tutkija, Väestöliitto
Tuula-Riitta Välikoski, FT, HM, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto, oikeussaliviestinnän dosentti
Keskustelua johti Anne Laajalahti, Prologos ry:n puheenjohtaja, FT, koulutus- ja kehittämisjohtaja, Infor

HALLITSE TAI HAJOAT? MUUTAMIA AJATUKSIA VUOROVAIKUTUKSEN KOMPLEKSISUUDESTA

Posted on by 0 comment
legokuva_rick-mason-532835-unsplash

Elämä on

Olen viime aikoina miettinyt maailman kaoottisuutta, hallinnan tarvetta ja näiden asioiden välisen ristiriidan mielettömyyttä. Esimerkiksi pikkulapsiperheen arjesta löytyisi äkkiä liuta esimerkkejä, joissa epätoivoisesti yritän pitää kiinni hallinnan tunteesta, vaikka moni asia sujuisi helpommin, kun vain osaisi olla joustava ja nopeasti muuttuvien tilanteiden ja tarpeiden vietävänä. Tämä ei kuitenkaan ole avautumisblogi, vaan puheviestinnän tieteellisen yhdistyksen blogi. Ja kas, eipä vuorovaikutuksen tutkimuksessa, ammattilaisuudessa ja sen ymmärtämisessä ollakaan kaukana samoista teemoista. Miten ihmisten välistä vuorovaikutusta voi hallita ja miksi pitäisi?

Osalla ihmisistä on tarve yrittää hallita monimutkaiselta tuntuvaa elämää erilaisten jäsentelyiden ja säännönmukaisuuksien avulla. Erilaiset tyypittelyt, kategorisoinnit ja syy-seuraussuhteiden näkeminen (tai kuvitteleminen) helpottavat ehkä kaoottiseltakin tuntuvaa eloa. Halutaan ennakoida ja ennustaa. Halutaan jäsentää maailma pysyviin lokeroihin. Halutaan rakentaa muureja sellaisten asioiden kieltämiseksi tai etäännyttämiseksi, joita pelätään tai joita ei muutoin osata kohdata.

Toisaalta ihmisten tuntuu olevan helpompi syyttää esimerkiksi erilaisia rakenteita tai muita toimijuuksia – etenkin asioiden toimimattomuudesta – kuin ottaa itse aktiivista toimijan roolia. Esimerkiksi teknologiaa on helppo syyttää toimimattomasta vuorovaikutuksesta, samoin organisaation byrokratiaa huonosta ilmapiiristä. Joskus tuntuu olevan helpompaa pitää kiinni omista luokitteluistaan ja käsityksistään niin horjumattomasti, ettei edes yritä ymmärtää toisia ja toisten näkökulmia.

Nothing is as practical as a good theory

Vuorovaikutuksen hallitsemista pohdiskeltaessa on selvitettävä muutamia perustavanlaatuisia kysymyksiä. Mitä vuorovaikutus on, millaisia lainalaisuuksia ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyy ja mitä siitä voidaan tietää? Useat elämän osa-alueet tulevat näkyväksi, todentuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Maailmaa koetaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ei vain suorien aistihavaintojen kautta (sosiaalisesta konstruktionismista esim. Denzin & Lincoln 2005; Foster & Bochner 2008). Toki teoriat selittävät vuorovaikutusta erilaisista ontologisista ja epistemologisista lähtökohdista, ja vuorovaikutuksen tarkastelun kohteet ovat moninaiset. Osa vuorovaikutuksen teorioista esittelee vuorovaikutuksen ideaalitilanteina, joihin tulisi pyrkiä (esimerkiksi ryhmäviestinnän tutkimustraditiossa). Ideaaleihin kuuluu myös olettamuksia siitä, että ihmisillä olisi tarve ja kyky pyrkiä noihin ihanteellisesti sujuviin vuorovaikutustilanteisiin (esimerkiksi funktionaalinen näkökulma ryhmän päätöksentekoon Gouran & Hirokawa 1996). Ihminen nähdään usein rationaalisena olentona.

Vuorovaikutuksen ilmiöille on tyypillistä ja jopa ominaista se, että niiden erilaiset osa-alueet ja tekijät eivät itsessään vaikuta vuorovaikutukseen kielteisesti tai myönteisesti. Sen sijaan nuo vaikutukset tai yhteydet ovat dynaamisia, relationaalisia ja kontekstuaalisia, eli saavat erilaisia merkityksiä ja painoarvoja eri tilanteissa. Joskus nuo merkitykset muuttuvat, kun uudet tilanteet, kokemukset, tiedot ja kohtaamiset kumuloivat tai täsmentävät alkuperäistä tilannetta – tai jopa korvaavat sen. Vaikka vuorovaikutukseen voi kehittyä kaavoja ja rutiineja, se ei missään tapauksessa ole staattista tai samanlaisena toistuvaa. Vuorovaikutukseen vaikuttaa lukematon joukko erilaisia muuttujia ja tekijöitä, jotka ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa. Tietenkin, koska ihmiset eivät ole staattisia. Eivätkä ihmiset (aina) ole rationaalisia, johdonmukaisia, tai toimi ihanteiden mukaan. Kaiken toimintamme ei myöskään tarvitse olla hallittua, tehokasta tai näennäisesti järkevää.

Voiko kompleksisuutta hallita?

Joskus tämä kaikki monimutkaisuus tuntuu vähän liiankin, no, monimutkaiselta! Huomaankin ajattelullisen ansan. Miten mielekästä on tutkia vuorovaikutusta, kun se tuntuu olevan niin monen tekijän ja tilanteen hallitsematon yhtälö? Miten tutkimustietoa voi soveltaa käytäntöön? Miten esimerkiksi työyhteisössä tulisi suhtautua teknologian käyttöön, kun tutkimustulokset teknologian käytöstä osoittavat, että se voi vaikuttaa työskentelyyn myönteisesti, kielteisesti, epäsuorasti ja suorasti – tai ei vaikuta mitenkään (esim. Raappana 2018; Gibbs ym. 2017)? Olisi helppoa kohauttaa olkapäitään ja todeta, että eipä sitä pieni ihminen voikaan työyhteisönsä vuorovaikutusta hallita tai ennakoida. Vaikka vielä mukavampaa olisi osata antaa joku vinkki, joku oikea vastaus siihen, miten toisten ihmisten kanssa tulisi olla vuorovaikutuksessa.

Mutta eikös se vuorovaikutuksen asiantuntijan osaaminen olekin juuri sen ymmärrys, että mitään kikkakolmosia ei ole? Vuorovaikutus ja sen merkitys luodaan yhdessä ja niin vuorovaikutuksesta kuin sen merkityksistäkin voidaan yhdessä keskustella, rakentaa sitä haluttuun suuntaan ja jälleen tarkistaa kurssia, jos ja kun se tuntuu aiheelliselta. Teknologiaesimerkkiä jatkaakseni: teknologia ei ohjaa vuorovaikutusta, vaan me ihmiset. Voimme yhdessä, vuorovaikutuksessa, sopia sen käyttötavoista, mahdollisuuksista ja muokata sen käyttöä tarpeisiimme sopivaksi.

Tiede, järjestelmällisesti tutkittu tieto ja teoretisointi ovat tärkeitä juuri käytännön kannalta. Ja sen hallinnan kannalta. Tutkimustulokset voivat olla hajautuneita, eikä niiden ymmärtäminen ole aina yksinkertaista. Mutta ei kuulu ollakaan. Vuorovaikutus on kompleksista, eikä sitä kuulu yksinkertaistaa. Erilaiset näkökulmat, teoriat ja tutkimustulokset osoittavat, että lähestymistapoja on useita. Tulkintoja on useita. Vuorovaikutuksen syvällinen ymmärtäminen edellyttää sen luonteen kokonaisvaltaista tuntemista, niidenkin asioiden välillä, jotka toistuvat ja joita voi pyrkiä hallitsemaan ja ennakoimaan (niitäkin tietysti on!). Hallitseminen tarkoittaakin ehkä tietoa siitä, mitkä ovat niitä vuorovaikutuksessa tapahtuvia ilmiöitä ja niiden reunoja, ilmiöiden variaatioita ja vaihtoehtoja, erilaisia versioita ja toteutumia, erilaisia tarinoita ja kokemuksia. Ja sitä, että varautuu joustamaan ennakkoon ajattelemastaan. Ehkäpä kaikkea vuorovaikutusta ei ole tarkoituksenmukaista pyrkiä hallitsemaan, mutta sen ymmärtämisessä tutkimus auttaa. Ja vuorovaikutuksen ammattilainen, heh.

Mitra Raappana

FT, yliopistonopettaja

Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitos

Kirjallisuus

Denzin, N. K. & Lincoln, Y. S. 2005. The discipline and practice of qualitative research. Teoksessa N. K. Denzin & Y. S. Lincoln (toim.) The Sage handbook of qualitative research. 2. painos. Thousand Oaks: Sage, 1–28.

Foster, E. & Bochner, A. P. 2008. Social constructionist perspectives in communication research. Teoksessa J. A. Holstein & J. F. Gubrium (toim.) 79 Handbook of constructionist research. New York: The Guilford Press, 85– 106.

Gibbs, J., Sivunen, A. & Boyraz, M. 2017. Investigating the impacts of team type and design on virtual team processes. Human Resource Management Review.

Gouran, D. S. & Hirokawa, R. Y. 1996. Functional theory and communication in decision-making and problem-solving groups. Teoksessa R. Y. Hirokawa & M. S. Poole (toim.) Communication and group decision making. Thousand Oaks: Sage, 55–80.

Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company