Tänä tautisena keväänä olen istunut useamman kerran kaksivuotiaan lapseni kanssa eri terveydenhuollon toimipisteissä, kuten terveyskeskuksessa, yksityisellä lääkäriasemalla sekä yliopistollisessa sairaalassa. Terveysviestinnän tutkijana en ole malttanut olla analysoimatta käyntikokemuksiamme eri hoitoyksiköissä, ja jatkankin tässä blogikirjoituksessa samasta teemasta, josta bloggasin jo vuonna 2016: hoitoon osallistumisesta ja siihen liittyvistä haasteista.
Viimeaikaisissa käynneissä minua on erityisesti puhutellut kysyminen ja vastaaminen osana hoitoon osallistumista. Olen esittänyt hoitojaksojen aikana lukuisia kysymyksiä hoidonantajille, ja vielä enemmän olen vastannut hoidonantajien esittämiin kysymyksiin lapseni terveydentilasta. Olen ollut hyvin yllättynyt siitä, kuinka vaikeaa hoidonantajien kysymyksiin vastaaminen on itselleni ollut. Keskeisimmät syyt tähän ovat varmasti olleet oma vaihteleva vireystilani sekä päällimmäisenä olleet huoliajatukset lapsen voinnista, jolloin oma keskittymiskykyni ei ole ollut terävin. Välillä kysymyksiin vastaamista on vaikeuttanut myös kysymysten epäselvyys tai se tapa jolla kysymys on esitetty ja tämä on saanut minut tekemään paljon metatyötä pohtiessani kysymyksiin vastaamista. Esitän tässä tekstissä muutamia mieleen jääneitä haastavia kysymyksiä ja niihin liittyneitä ajatusprosessejani. Olen jaotellut kysymykset alustavasti kolmeen genreen, jotka kuvailen seuraavaksi.
Toteavat kysymykset
Toteavat kysymykset ovat olleet oman kokemukseni mukaan melko yleisiä. Tällainen kysymys on esimerkiksi: ”Ja lapsi on voinut hyvin (?)”. Kyseessä on siis oikeastaan toteamus, mutta kysymyksen siitä tekee toteamuksen jälkeen minuun kohdistettu kysyvä katse sekä hoidonantajan vaikeneminen. Toteavat kysymykset ovat mielestäni toimineet hyvin silloin, kun minun on ollut mahdollista vastata kysymyksiin kyllä, ja olen voinut osoittaa yksimielisyyttä hoidonantajan kanssa. Haastavia tällaiset kysymykset ovat olleet silloin, kun olen joutunut vastaamaan kysymyksiin ei. Tällöin olen ikään kuin joutunut olemaan heti käynnin alkumetreillä hoidonantajan kanssa eri mieltä ja perustelemaan vastaukseni runsassanaisesti. Jos toteavaa kysymystä vertaa esimerkiksi kysymykseen: ”Miten lapsesi on voinut?”, lähtökohta vastaamiseen on melko erilainen, ajatellen erityisesti tasavertaisen ja avoimen hoitosuhteen rakentamisen näkökulmaa.
Toteaviin kysymyksiin liittyvät osaltaan myös tilanteet, joissa hoidonantaja on esittänyt toteamuksen ilman kysymystä, vaikka kysymys olisi mielestäni ollut tärkeää esittää. Tällaisia tilanteita ovat olleet esimerkiksi hetket, joissa on ilmoitettu lapselleni yllättäen järjestyneestä tutkimusajasta puolen vuorokauden varoitusajalla: ”Lapsenne on saanut peruutusajan tutkimukseen huomisaamuksi, joten tulkaa paikalle klo 8.” Ymmärrän hyvin sen, että erityisesti julkisella puolella tutkimusaikojen saannissa ei ole paljon valinnanvaraa, ja aika tulee käyttää silloin kun siihen on mahdollisuus. Tästä ymmärryksestä huolimatta itselläni on ollut tilanteissa lähinnä seuraavanlaisia ajatuksia: ”siis jo huomenna?”, ”juuri eilen sanottiin, että tutkimukseen on kahden kuukauden jono”, ”kumpi meistä vanhemmista pääsee mukaan?”, ”miten ihmeessä järjestämme työt ja kulkemiset?”. Iso kysymys on ollut myös: ”olenko minä jo huomenna valmis ottamaan vastaan tutkimuksen tarjoaman tiedon ja sen mahdolliset seuraukset?”. Hoitoon menemiseen ja tiedon saamiseen liittyvää ahdistusta tuskin lieventäisi minkäänlainen kysymyksenasettelu hoidonantajan taholta, mutta kysymys toteamuksen yhteydessä voisi parhaimmillaan osoittaa yhteistyöhalukkuutta sekä inhimillistä ymmärrystä perheen arkea kohtaan. Äkillistä tutkimusaikaa ilmoitettaessa näin vanhempana tuntuisi hyvältä, jos esimerkiksi kysyttäisiin: ”Lapsenne sai huomisaamuksi peruutusajan tutkimukseen, pääsettehän tulemaan? Olisi tärkeää, että tulisitte, sillä lapsenne tulee olla tutkimuksen aikana terve ja nyt hän tiettävästi sitä olisi?”. Tällainen muotoilu ja pyyntöä täydentävät perustelut saattaisivat auttaa jättämään huoliajatukset arjen sujuvuudesta vähemmälle ja keskittämään kaikki voimavarat hoitoon pääsemiseen.
Toistuvat kysymykset
Toistuvilla kysymyksillä tarkoitan sellaisia kysymyksiä, joita esitetään toistuvasti eri käyntikerroilla – mutta usein myös saman hoitoreissun aikana, kun hoitavat henkilöt sekä hoitava yksikkö vaihtuvat. Yksi toistuvimmista kysymyksistä on omalla kohdallani ollut: ”Millaisia oireita lapsellasi on?” Kysymyksessä itsessään ei ole mitään ongelmallista, mutta kun se esitetään useamman henkilön toimesta esimerkiksi saman vuorokauden aikana, kysymykseen vastaaminen alkaa lähinnä turhauttaa. Lisäksi kysymyksen toistuvuus on aiheuttanut itselleni huolen siitä, osaanko vastata kysymykseen yhdenmukaisesti kaikille kysyjille, ja ketkä heistä lopulta kirjaavat vastaukseni talteen – eli milloin minun tulisi olla erityisen huolellinen vastatessani. Ainakin Kanta.fi-palveluun tallennettujen potilaskertomusten ja niissä esiintyvien erilaisten oirekuvausten perusteella on pääteltävissä, että kaikki vastaukseni eivät ole tainneet olla kovin yhdenmukaisia. Ehkä osassa tapauksissa kyse on voinut olla myös siitä, että vuorovaikutuksessamme hoidonantajan kanssa on tapahtunut jokin inhimillinen väärinymmärrys – muun muassa siitä syystä, että terveydenhuollon ammattilaiset käyttävät erilaisia sanoja ja ilmauksia oireiden kuvaamisessa kuin mitä itse vanhempana käytän. Täten ajattelisinkin, että mitä yleisempää – ja oletettavasti myös tärkeämpää kysymystä esitetään, sitä olennaisempaa kysymiseen ja vastaamiseen on panostaa. Samoin kuin kysymis-vastaamisprosessia seuraavaan tarkentavaan keskusteluun.
Asiantuntijuuden rajapintoja rikkovat ja vastuuta tarjoavat kysymykset
Asiantuntijuutta ja vastuuta tarjoavat kysymykset ovat olleet sellaisia, joissa minulta on kysytty diagnosointiin, hoitopäätöksiin ja niiden ymmärtämiseen liittyviä kysymyksiä. Tähän genreen kuuluvat kysymykset olen kokenut kaikista haastavimmiksi, sillä näihin kysymyksiin en ole useinkaan osannut mielestäni vastata. Vastikään minulta kysyttiin esimerkiksi uuden hoidonantajan toimesta: ”Mistä sinä tiedät, että lapsellasi on tämä sairaus?” Ensimmäiset ajatukset itselläni olivat kysymyksen kuultuani, että ”Onko diagnoosi minun tietojeni varassa?”, ja ”Epäiletkö sinä, että olen itse keksinyt lapselleni sairauden?” Pienen tuumaustauon jälkeen käänsin kysymyksen mielessäni tuttuun muotoon: ”Millaisina oireina sairaus ilmenee”, ja tähän kysymykseen lähdin viimein vastaamaan. Näin jälkikäteen asiaa pohdittuani luulen, että hoidonantaja tuskin halusi kysymyksellään haastaa asiantuntemustani ja kyseenalaistaa tietämystäni lapseni diagnoosista, vaan päästä selvyyteen lapsen kokonaistilanteesta. Tästä huolimatta jäin pohtimaan, olisiko sujuvampaan keskusteluyhteyteen päästy helpommin erilaisella kysymyksenasettelulla.
Asiantuntijuutta ja vastuuta tarjoavat kysymykset ovat myös siinä mielessä haastavimpia, sillä tällaisia kysymyksiä on esitetty usein silloin kun olen ilmaissut olevani ahdistunut valitusta hoitolinjasta. Tällöin minulta on kysytty esimerkiksi, ”Mitä sinä vastaavassa tilanteessa tekisit?” Kysymys on sinänsä herättelevä, sillä minulla ei ole useinkaan ollut esittää mitään parempaa ratkaisua tilanteeseen. Toisaalta olen miettinyt, onko tällaista kysymystä tarkoituksenmukaista esittää vanhemmalle, jolla ei ole käytössään samankaltaista asiantuntijuutta eikä oikeutta tehdä hoitoresurssien käyttöön liittyviä päätöksiä. Enemmän tilanteessa ovat lohduttaneet perustelut hoitolinjan valinnalle ja ääneen toteaminen, että ”sinulla on varmasti huolta lapsestasi ja se ymmärrettävästi ahdistaa. ” Myös tällaista sosiaalista tukea on ollut käynneillä ilahduttavasti saatavilla.
Lopuksi: Mitä minä voisin itse tehdä?
Kun nyt arvioin kysymyksiin liittyneitä ajatusprosessejani, huomaan ajatusteni kääntyvän enemmän hoidonantajiin kohdistuviin odotuksiin. Tämä on sinällään hyvin tyypillistä, jos vertaan pohdintojani potilaiden hoitokokemuksista ja -odotuksista tehtyihin tutkimuksiin. Aiheellista olisi kuitenkin myös miettiä, mitä voisin itse tehdä tilanteissa, joissa hoidonantajan kysymyksenasettelu tuntuu hankalalta. Ehkä minun ei tulisi tehdä niin paljon metatyötä kysymysten tulkinnassa. Ehkä voisin heittää pallon helpommin takaisin hoidonantajalle ja kysyä, mitä kysymykselläsi tarkoitat, voisitko tarkentaa? Ehkä voisin myös helpommin myöntää oman asiantuntijuuteni rajat ja sanoa, että en tiedä kysymykseen vastausta. Lisäksi voisin yrittää hyväksyä oman rajallisen kognitiivisen kapasiteettini ja pyytää asialle sulatteluaikaa sekä selvittää mahdollisuudet keskustella asiasta vähän myöhemmin. Muun muassa näitä ajatuksia jään sulattelemaan seuraavaa hoitokäyntiä odotellessa.
Maija Peltola, FM
Puheviestinnän väitöskirjatutkija
Tampereen yliopisto