MIKÄ ON TÄMÄN AJAN VUOROVAIKUTUSOSAAMISTA?

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutusosaamisen keskeisyyttä tämän päivän ja etenkin tulevaisuuden työelämässä korostetaan jatkuvasti. Esimerkiksi työpaikkailmoituksissa hakijoilta toivotaan jo varsin usein esimerkiksi viestintä- ja vuorovaikutustaitoja, sosiaalisia taitoja sekä esiintymisen tai neuvottelun osaamista. Todennäköisesti työnantajien käsitykset toivotusta osaamisesta vaihtelevat runsaasti. Siihen, mikä korostuu vuorovaikutusosaamisessa työssä vaikuttavat esimerkiksi yritysten viestintäkulttuurit, erilaiset asiakassuhteet sekä vuorovaikutuksen tavoitteet erilaisissa työtehtävissä ja -tilanteissa.

Käsitykset vuorovaikutusosaamisesta ovatkin pitkälti tilanteiden, suhteiden, kontekstin ja kulttuurin muokkaamia. Se, mitä milloinkin pidetään vuorovaikutusosaamisena, muuttuu ajassa. Ajan ja vuorovaikutusosaamisen yhteydet ovat viime aikoina (pun intended) kutkuttaneet minua. Ajalla voidaan vuorovaikutusosaamisen yhteydessä viitata esimerkiksi vuorovaikutuksen rytmiin, ajoittamiseen tai osaamisen kehitykseen. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti vuorovaikutusosaamisen ihanteita historiallisessa ja yhteiskunnallisessa konteksteissa. Vuorovaikutusosaamisen käsite on kietoutunut käsityksiimme hyvästä ja huonosta, ja siten moniin eettisiin ja ideologisiin kysymyksiin. Nämä käsitykset ovat jatkuvassa liikkeessä paitsi yksilön, myös vuorovaikutussuhteen ja esimerkiksi organisaatioiden ja yhteiskunnankin tasolla.

Ihanteet vuorovaikutuksesta ja viestijästä ovat muutoksessa

Määritelmälliset peruspilarit vuorovaikutusosaamiselle ovat toki olleet pystyssä jo pitkään. Tutkimuksessa ollaan melko yksimielisiä siitä, että vuorovaikutusosaaminen koostuu niistä tiedoista, taidoista ja asenteista jotka mahdollistavat tehokkaan ja tarkoituksenmukaisen vuorovaikutuksen. Näiden pilarien varassa oleva aines ei kuitenkaan ole irrallista aikakauteen liittyvistä seikoista kuten arvoista, ihanteista sekä poliittisesta tai taloudellisesta tilanteesta. Vuorovaikutuksen tutkimusta on kritisoitu jopa epähistoriallisesta tarkastelutavasta, jossa ei huomioida riittävästi niitä yhteiskunnallisia ja historiallisia voimia jotka vaikuttavat ajatteluumme, havaintoihimme ja arvioihimme (Lannamann 1991). Mitä tietoja, taitoja tai asenteita siis kulloinkin painotetaan ja arvostetaan? Mikä merkityksentyy tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi milloinkin (ja kenen näkökulmasta)?

Ihmiskuva ja käsitys ihanneviestijästä ovat vaihdelleet läpi historian. Esimerkiksi taitavan puhujan määrittelyssä arvostettiin aikanaan tarinankerrontaa, myöhemmin vaikuttamista ja sittemmin vaikutelmien hallintaa (Spitzberg 2000). Toisaalta yhteiskunnan muutokset voivat heijastua käsityksiin osaavasta vuorovaikutuksesta varsin nopeastikin. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa parisuhdeviestinnän tutkimuksessa on todettu, että 1960- ja 1970-luvun yhteiskunnalliset murrokset muuttivat parisuhdeviestinnän ihanteita. Vielä 1950-luvulla ideaaliparisuhde esitettiin konformistisena ja sopuisana yhteistyönä. Nämä käsitykset saivat seuraavilla vuosikymmenillä tehdä nopeasti tilaa avoimuuden, itsensä toteuttamisen ja luovuuden ihanteille parisuhteissa. (Duran & Prusank 1997).

On myös esitetty, että yhteiskunnallisella tasolla tapahtuvat arvovaihtelut heijastuvat siihen, missä määrin arvostamme viestinnässä esimerkiksi assertiivisuutta ja kustannustehokkuutta, tai vastaavasti esimerkiksi dialogisuutta ja osapuolten välistä empaattisuutta (Spitzberg 2000). Se, mikä on vuorovaikutusosaamista jossakin ajassa ja paikassa, ei siis välttämättä ole sitä toisaalla.

Mitkä ihanteet ja vaatimukset heijastuvat viestijään juuri tässä ajassa?

Väitän, että esimerkiksi työelämäkeskustelussa ajassamme korostuu jonkinlainen ihanne viestijästä assertiivisena, myyvänä ilmiöiden tarinallistajana ja erilaisten ”fiilisten” ja tunnetilojen hallitsijana. Työelämässä korostetaan yksilön kykyä verkostoitua, tuotteistaa omaa osaamistaan ja viestiä siitä. Lisäksi niin esiintymisessä, organisaatioviestinnässä kuin vaikkapa bloggaamisessakin korostetaan tarinallisuutta ja tunteiden herättämistä (tätä trendiä myös tutkitaan kriittisesti, esimerkiksi Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -tutkimushankkeessa).

Ajassamme esillä on myös ihanne viestijästä itsenäisenä vastuun ottajana ja jakajana, joka sopeutuu nopeasti muutoksiin. Esimerkiksi tuoreessa Helsingin sanomien artikkelissa käsiteltiin työpaikkojen vetovoimatekijöitä ja työkulttuurin muutosta. Jutussa todetaan itseorganisoituvuuden olevan (edelleen jatkuva) trendi, joka näkyy esimerkiksi hierarkioiden purkuna ja vastuun siirtämisenä työntekijöille ja tiimeille.

Tähän trendiin kytkeytyviä havaintoja olen tehnyt omassa väitöskirjassanikin. Sen yhdessä osatutkimuksista (Horila & Siitonen, julkaisematon käsikirjoitus) tarkastelimme työelämän virtuaalitiimien jäsenten käsityksiä johtamisvuorovaikutuksen muutoksesta ajan myötä. Tutkimamme henkilöt toivat esiin muutoksen autoritaarisen johtajan ihanteesta jaetun johtajuuden ihanteeseen. Tällainen muutos luo uusia osaamisvaatimuksia vuorovaikutuksen näkökulmasta. Jos tiimin jäsen on esimerkiksi kymmenen vuoden aikana harjaantunut osaavaksi alaiseksi hierarkkisesti johdetussa tiimissä, tulee hänen näitä hierarkioita purettaessa mukautua uudenlaiseen viestintäkäyttäytymiseen. Muutokseen voi liittyä kuitenkin niin sanottua historiallista painolastia – vuorovaikutuskäytänteet eivät muutu tai tule opituksi hetkessä, ja toisille ajan ihanteisiin vastaaminen voi olla haastavampaa kuin toisille.

Spitzberg (2000) on esittänyt, että vuorovaikutusosaamisen malli, joka jättää huomiotta aikakauden merkityksen, on heikko ja altis väärinkäytöksille. Ajan huomiointi ei kuitenkaan ole vain tutkijoiden tehtävä, vaan se koskettaa myös aiheita opettavia ja kouluttavia henkilöitä. Nähdäkseni kuka hyvänsä hyötyy sen pohtimisesta, mikä vuorovaikutukseen liittyvissä arvoissa ja ihanteissa muuttuu tai pysyy ja toisaalta millaista muutosta tai pysyvyyttä kannattaa pyrkiä edistämään. Entä onko sellaisia trendejä, joihin ei kannata tarttua? Tuleeko puheviestinnän asiantuntijan seurata aikaansa, pyrkiä olemaan sitä edellä vai tarkastella sitä kenties kriittisesti etäältä?

Tähän pohdintaan kutsun kaikkia tämän tekstin lukijoita, nyt ja tulevaisuudessa. Otan myös innolla vastaan eriäviä kommentteja aikamme ihanteista! :)

Tessa Horila

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Duran, R. L. & Prusank, D. T. 1997. Relational themes in men’s and women’s popular nonfiction magazine articles. Journal of Social and Personal Relationships 14 (2), 165–189.

Lannamann. J. W. 1991. Interpersonal communication research as ideological practice. Communication Theory, 7, 179–203

Spitzberg, B. H. 2000. What is good communication? Journal of the Association for Communication Administration 29, 103–119.

Category: Uncategorized

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company