“MINÄ JUON NYT KAHVIA” KOSKA PUHEVIESTINNÄN OPETTAJA ON VAPAALLA?

Posted on by 1 comment

Mitä eroa on esimerkiksi matemaattisen ongelman ja kuunteluosaamisen opettamistapahtumalla korkeakoulussa? Molemmat opettajat ovat alansa ammattilaisia, heillä on ehkä jonkin verran pedagogista koulutusta ja ehkäpä kokemuksen tuomaa ammattitaitoa. Onko kuitenkin niin, että puheviestinnän opettaja opettaa substanssinsa lisäksi omalla olemuksellaan ja esimerkillään? Tässäkin tilanteessa puheviestinnän opettaja toimisi esimerkkinä kuuntelevasta ihmisestä vuorovaikutustilanteessa. Riittääkö tämäkään? Pitääkö puheviestijän olla samalla esimerkillinen viestijä? Pitääkö oma asiantuntemus ja pätevyys tuoda esiin myös selkeästi jäsenneltynä vuorovaikutteisena opetuksena? Kuinka paljon pitää huolehtia omasta nonverbaalisesta viestinnästään? Entä, miten otetaan erilaiset normit huomioon viestinnässä?

Entä kun opetustilanne on loppu ja edellä mainitut opettajat päätyvät kahvihuoneeseen. Onko nyt aika vaihtaa vapaalle, vai onko puheviestijä työyhteisössäänkin asiantuntijuusalansa vanki. Onko hänen tehtävänsä toimia konfliktinratkaisijana, vuorovaikutuksen mahdollistajana? Missä vaiheessa puheviestinnän opettaja saa vain juoda kahvia?

Näitä aiheita pohdimme tammikuisessa Laapu (Laatua puheviestinnän opetukseen) -verkoston symposiumissa pitämässämme työpajassa Turussa. Laapun toiminnassa merkittäviä teemoja ovat ”verkostoituminen, kollegiaalisuus, tiedon ja hyvien käytänteiden jakaminen, tutkimusperustainen opetus ja työelämälähtöisyys.”

Halusimme työpajassa tuoda esille sitä, kuinka me puheviestinnän opettajat opetamme aihetta, jota havainnollistamme taidoillamme, tiedoillamme ja kehollamme. Olemme usein työ- ja muissakin yhteisöissämme niitä, joiden odotetaan toimivan tietyllä tapaa ja ohjeistavan muitakin rakentavaan vuorovaikutukseen. Millaisia vaikutuksia tällä on esimerkiksi työntekoon ja jaksamiseen? Edellisessä ProBlogissa esitettiin mm. seuraavat kysymykset ”Mitä työ vaatii? Millaista osaamista työmme edellyttää? Riittääkö, että olemme puheviestintätieteen asiantuntijoita?” ja pohdittiin myös työnohjauksen saatavuutta. Me laajennamme nämä kysymykset kattamaan myös luokkahuoneen ulkopuoliset tilanteet.

Työpajan keskusteluissa kävi ilmi, että puheviestijät kokivat olevansa hyvin tietoisia viestinnästään ja ottivat paljon vastuuta viestinnän onnistumisesta. Osassa tilanteista tämä koettiin raskaaksi. Työpajassa myös dramatisoitiin tilanteita, joissa puheviestijät kokevat toimivansa omien normaalien viestintätapojensa ja -osaamisensa vastaisesti. Mieleen jäävä oli esimerkiksi kohtaus, jossa puheviestijä teki töitä tietokoneella ja työkaveri avautui hänelle asioista. Kesken avautumisen puheviestijä katsoi monta kertaa kiireeseen vedottuaan työkaveria silmiin ja sanoi: ”Turpa kiinni Sinikka!”.

Tässä kevään kynnyksellä haluammekin herättää ajatuksia siitä, missä menevät vuorovaikutustyöläisen jaksamisen rajat. Jotenkin hersyvä oli myös dramatisoinneissa esitetty tilanne, jossa hautajaisissa pappi pyysi surevaa omaista pitämään muistopuheen, koska omainen ”oli puheviestinnän ammattilainen”. Ehkei meille käy aivan näin, mutta miten rajataan ne ajat, jolloin ei tarvitse osata? Joiltakin osin samaa varmasti miettivät myös puheviestintätieteen tutkijat ja muissa vuorovaikutusammateissa toimivat asiantuntijat.

Toisaalta puheviestijällä on myös usein halua ja taitoa vuorovaikutuksen tiedostamiseen ja tehostamiseen. Monelle meistä puheviestijyyden suola on kyky havainnoida omaa toimintaa ja ajatuksiakin. Ehkä tähän liittyy osalla tarve olla esillä ja vielä useammalla taito toimia niin, että opiskelijat lähtevät mukaan vuorovaikutukseen. Puheviestijät saavatkin usein hyvää palautetta asiakastyytyväisyystyyppisissä palautteenannoissa. Voidaan kuitenkin pohtia, onko show aina tarpeen oppimisen kannalta? Mitä opiskelijat todella oppivat? Muistavatko he vain viihdyttävän ja valovoimaisen viestinnänopen? Onko viestinnän osaamisella ja siihen paneutumisella jokin raja, jossa se alkaa olla valheellista?

Asiaa pohtiessamme huomaamme, että tekstimme täyttyy kysymysmerkeistä. Vastaukset ovat varmasti hyvinkin henkilökohtaisia ja vaihtelevat urakaaren aikana.

Palataan lopuksi otsikkoomme: koska voi sanoa, että nyt juon kahvia?

 

Johanna Järvelin-Suomela

puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus

 

Riikka Järvelä

puheviestinnän opettaja, Helsingin yliopisto

Category: Uncategorized

One comment on ““MINÄ JUON NYT KAHVIA” KOSKA PUHEVIESTINNÄN OPETTAJA ON VAPAALLA?

  1. Tulipa mieleen, että kyse on ehkä juuri siitä omasta vastuunottamisesta, ei niinkään siitä, että muut (esim. työyhteisössä) sitä vaativat, koska olen puheviestinnän ammattilainen. Itse koen joskus velvollisuudekseni tuoda ammattiosaamista esiin, vaikkei kukaan sitä erityisesti kysele tai edes tiedosta, että minulla voisi osaamista olla. Ehkäpä juuri siinä syy. Tähän sotkeutuu oman ammattitaidon määrittely, esiintuominen ja puheviestinnän asema tieteenalana ja oppiaineena ylipäänsä ja puheviestinnän opettajien asema muiden asiantuntijoiden joukossa. Luulen, että työn ulkopuolella “vaatimukset” liittyvät siihen, että on reipas tyyppi ja se, joka yleensä kykenee olemaan esillä. Veikkaan että aika monet puheviestinnän opet ovat niitä tyyppejä, jotka lukevat adresseja hautajaisissa. (Nimim. kokemusta on.) Näissäkään tilanteissa ei yleensä ole kyse siitä, että muut ihmiset tiedostaisivat ammattitaitoni vaan se on enemmän sitä “sinä kun olet reipas tyttö”-logiikkaa.
    Hyvä kirjoitus, kiitos tästä!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Social Media Icons Powered by Acurax Web Design Company