Tiedättehän elokuvan Neljät häät ja yhdet hautajaiset? Siinä Hugh Grantin roolihahmo Charles kiertää ystävineen häistä toiseen etsien normien mukaista parisuhdetta ja samalla oudoksuen häiden sentimentaalisuutta. Monien juonenkäänteiden kautta Charles päätyy lopulta ratkaisuun, ettei koskaan mene naimisiin. Tuo ei ole minua varten. Olen moneen otteeseen tänä syksynä tuntenut samaa vierautta kuin Charles pohtiessani, miksi puhe tunteista tuntuu viehättävältä mutta samalla myös vieraalta. Tunteeni ovat liikkuneet ilahtumisesta lämpimän ironiseen hyväksyntään ja edelleen jonkinmoiseen kiukkuraivoon ”tunteet edellä” -keskustelujen äärellä. Mikä on minun osani tässä keskustelussa?
Tunteissa ollaan ihmisyyden äärellä – klisee ja samalla totta. Tunnetaitoja tarvitaan ja tunteet ovat aina läsnä vuorovaikutuksessa, eihän kognitiota ja emootioita voi toisistaan irrottaa. Siksi tunteet tuottavat myös informaatiota. Kun pää räjähtää tai mikään ei tunnu miltään, voi katseen kääntää paitsi limbiseen järjestelmään myös merkityksenantoon. Miksi sitten kuitenkin mediassa käytävä tunnekeskustelu tuntuu aika ajoin vieraalta viestinnän tutkijalle? Vaiko vain minulle? Kun asia on hyvä, mikä siinä sitten epäilyttää? Röyhelöt ja puhvihihat?
Musta tuntuu
Tunteista puhuva on hyvän puolella. Tunnepuhe kertoo siitä, että hyvinvointi on meille tärkeää. Toisaalta näissä häissä on muitakin vieraita. Ilmassa on positiivisen psykologian trendi, mindfulness ja itseohjautuvuuden löytäminen ratkaisuksi huonoon johtamiseen, kun edelliset johtamistrendit eivät asiaa ratkaisseet ja niin edelleen. Onko tämän tunnepuheen taustalla oikeastaan yhteiskunnallisessa keskustelussa vallalla oleva yksilökeskeisyys? Charles minussa vaivaantuu, mutta ei tohdi kysyä, kuorrutetaanko tunnepuheella yksilön omaa projektia. Kuinka minä voisin paremmin? Näistä häistä lähdetään kotiin yksin.
Viestintäenkeli uupuu
Tänä syksynä supportiivisen viestinnän kurssilla syntyi uusi ikoninen satuhahmo, viestintäenkeli: Viestintäenkeli on tietoinen ja taitava vuorovaikutusosaaja, joka toimii kaikissa tilanteissa eettisesti. Hän väsymättä jakaa ympärilleen pelkkää hyvää, eikä jätä ketään huomiotta. Hän on aina valmis osoittamaan tukea ja kuuntelemaan empaattisesti. ”Pitääkö meidän aina olla viestintäenkeleitä”, kysyi Emma.
Niinpä. Odotamme toisiltamme aika paljon, ja vaatimus tunteella kohtaamisesta – erityisesti työelämässä –tuntuu tämän kaiken tunteista puhumisen keskellä kohtuuttomalta. Tunteettomuus on melkoinen leima lääkärille, joka päivästä toiseen kertoo potilaalle leukemiadiagnooseista tai opettajalle, joka tekee lukuvuoden kolmatta lastensuojeluilmoitusta tunnistaessaan oppilaassaan pahoinpitelyn merkkejä. Ja johtajallekin, joka päivästä toiseen kuuntelee natinaa siitä, miten palautetta ei saa ja tieto ei kulje.
Hautajaiset, joihin Charles joutuu, ovat Garethin. Viimeisenä tekonaan Gareth kannustaa ystäviään etsimään kumppanin, ja sitten hänen oma sydämensä uupuu kesken. Viestintäenkelikin uupuu. Entäpäs jos onkin ammattitaitoa olla menemättä tunne edellä ja hallita viestintästrategioita, joilla väistää asiakkaan ja serkun kummin kaiman avautumiset. Oi voi, nyt täytyy mennä.
Suurista tunteista viestinnän teoriaan
Charles jättää Henriettan alttarille. Minulle tarpeen karata tuottaa sanonta siitä, että toinen pitää kohdata aidosti. Osin on kyse siitä, ettei juurikaan kerrota, miten se tehdään. Ja onhan pakko myöntää, että olen myös kateellinen: miksi tunteet saavat kaiken senkin huomion, joka oikeastaan vuorovaikutukselle kuuluisi? Maailmaa selitetään edelleen ja ehkä tässä ajassa jälleen enemmän yksilön kuin vuorovaikutuksen kautta. Intrapersonaalinen, tunnetaidot, on helpompi nähdä kuin joissain ”tässä välillä” sijaitseva interpersonaalinen. Jos minulle tulee paha mieli siitä, mitä minulle sanoit, on helpompi tunnistaa paha mieli kuin analysoida merkkien ja merkityksenantojen suhdetta vuorovaikutustilanteessa. Siksi oi siksi, meidän täytyy puhua entistäkin enemmän vuorovaikutuksesta ja tehdä sitä näkyväksi. Esimerkiksi relationaalisen viestinnän käsite odottaa omaa nousukauttaan. Sitähän se kohtaaminenkin on. Maistelkaapa hetki, mihin ajatus menee, jos puhuu suhdeviestinnästä tunneviestinnän sijaan. Viestinnän teoria odottaa ovellamme niin kuin Carrie Charlesia vesisateessa. Ei aitoa vaan ihan tavallista kumppanuutta.
Leena Mikkola
Yliopistonlehtori
Jyväskylän yliopisto