JOHTAMINEN ON VUOROVAIKUTUSTA – KÄYTÄNNÖN JA TEORIAN KOHTAAMINEN

Posted on by 0 comment

“Yrityksemme koko toiminta lähtee kulttuurista, jossa painotetaan jatkuvan vuorovaikutuksen merkitystä. Yrityksessämme sisäinen keskustelu on jatkuvaa ja läpinäkyvää. ”

Näin kuvasi Goforen toimitusjohtaja Timur Kärki yrityksensä sisäistä viestintää puhuessaan Prologoksen tiedekahveilla, joiden teemana oli johtajan vuorovaikutus.

Gorofe on digitaalisia palveluja tuottava teknologiayritys, joka valittiin tänä vuonna Suomen parhaaksi työpaikaksi. Se pyrkii monen muun nykyisen yrityksen tapaan olemaan matalan hierarkian organisaatio, jossa johtajan vuorovaikutusta kuvaa välittömyys.

Sisäinen sosiaalinen media on Kärjen mukaan Goforelle erityisen tärkeä juttu. Siellä käydäänkin jatkuvasti keskustelua eri teemoista. Myös yrityksen johto on sitoutunut viestimään, vastaamaan ja kommentoimaan yrityksen sisäisellä keskustelufoorumilla. Yrityksen kulttuuriin kuuluu keskustelu ja avoin viestintä. Ahkeran keskustelun ohessa asiat kehittyvät.

Samassa tilaisuudessa kerroin maaliskuussa julkaistusta kirjastamme Vuorovaikutus johtajan työssä. Erityisesti puheenvuorojen jälkeisessä keskustelussa käytännön ja tutkimuksen näkökulmat hyvästä johtamisviestinnästä täydensivät hyvin toisiaan.

Keskusteleva organisaatio

Timur Kärjen kuvaus Goforen sisäisestä keskustelufoorumista ja sen tavoitteista vastasi lähes täysin kirjassamme esiteltyä näkökulmaa hyvästä johtamisviestinnästä. Professori Boris Groysberg ja konsultti Michael Slind  pitävät hyvän johtamisviestinnän edellytyksenä sitä, että johtaja hyödyntää kasvokkaisviestinnän periaatteita uudenlaisessa keskustelevassa organisaatiossa. Suuressa määrin keskustelu tapahtuu tänä päivänä teknologian välityksellä.

Groysberg ja Slind ovat tiivistäneet näkemyksensä neljään pääkohtaan: läheisyys, vuorovaikutteisuus, mukaan ottaminen ja intentionaalisuus. Ensin johtajan pitäisi pyrkiä alaistensa kanssa keskustelemalla läheisyyteen ja vuorovaikutukseen henkilökohtaisella tasolla. Tämä oli selvästi myös Goforen toimitusjohtajan tavoite.

Teknologia vuorovaikutuksen apuna

Toinen pääkohta, vuorovaikutteisuus, käy myös yksiin Goforen tavoitteiden kanssa. Vuorovaikutteisuus tarkoittaa viestintäteknologian hyödyntämistä vuorovaikutuksessa. Johtaja voi käyttää teknologian suomaa vuorovaikutteisuutta myös läheisyyden rakentamiseen olemalla läsnä teknologian tarjoamissa välineissä. Johtaja voi myös omalla osallistumisellaan rakentaa vuorovaikutteista kulttuuria organisaatioon.

Johtamisviestintä on mukaan ottamista

Mukaan ottaminen tarkoittaa Groysbergin ja Slindin mukaan sitä, että työntekijöistä tulee viestinnän vastaanottajien sijaan viestinnän tekijöitä. Tavoitteena on siis, että organisaation viestintäosaston lisäksi kaikki työntekijät loisivat sisältöjä yhteiseen keskusteluun. Goforessa tämä näyttää toteutuvan: työntekijät osallistuvat Kärjen mukaan aktiivisesti keskusteluihin ja myös aloittavat niitä.

Keskustelu on tavoitteellista

Viimeinen periaate Groysbergillä ja Slindillä on intentionaalisuus, eli keskustelulla täytyisi olla jokin tarkoitus. Keskusteleva organisaatio ei ole itsetarkoitus, vaan sen pitäisi parantaa organisaation toimintaa sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Johtajilta tämä edellyttää sitä, että he antavat suuntaa työntekijöiden viestinnälle ja keskustelulle. Vuorovaikutuksen tavoite on, että strategia ymmärretään ja sitä tuetaan ja että keskustelusta tulee strategiaa eteenpäin ajava voima. Juuri näin tässä palkitussakin työpaikassa näytti tapahtuvan.

Johtaminen on kumppanuutta

Toinen esimerkki käytännön ja teorian yhtenevyydestä ilmeni, kun Timur Kärki kertoi yrityksen nopeasta kasvusta ja vinhasta rekrytointivauhdista. Nopeasti kasvavassa yrityksessä toimitusjohtajalla on vaikeuksia muistaa kaikkien työntekijöiden nimet ja tutustua niin hyvin, että tietäisi henkilöistä muutakin kuin vain työasioita.

Vuorovaikutuksen tutkimuksen näkökulmasta kyse on siitä, että kun yritys kasvaa, johtajan vuorovaikutussuhteet alaistensa kanssa muuttuvat. Vaikeuksista huolimatta Kärki selvästi pyrkii työntekijöidensä kanssa kumppanuuteen, jota tunnettu LMX-teoria (Leader-Member Exchange theory) pitää tavoiteltavana vuorovaikutussuhteen asteena johtajan ja johdettavan välillä.

Kumppanuudessa johtajalla ja johdettavalla on LMX-teorian mukaan mahdollisuus vaikuttaa toinen toisiinsa, ja he jakavat paljon työtehtäviin ja muihin asioihin liittyvää tietoa keskenään. Suhteessa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus, luottamus ja sitoutuneisuus. Johtaja ja johdettava voivat sekä kritisoida että tukea toisiaan, mikä vahvistaa heitä ja heidän työsuhdettaan. Kahdesta toisilleen vieraasta henkilöstä on tullut tuttavuuden kautta kumppaneita, mikä on molemmille eduksi. Goforessa tällaiset vuorovaikutussuhteet tuntuivat olevan arkipäivää.

Timur Kärki oli selvästi ymmärtänyt tällaisten vuorovaikutussuhteiden merkityksen ja sen, miksi niihin kannattaisi pyrkiä myös yrityksen kasvaessa. Teorian näkemys yrityksen muuttuvasta tilanteesta on, että vaikka kumppanuus ei olisi kaikkien kanssa mahdollista, johtajalla on velvollisuus antaa kaikille johdettaville mahdollisuus luoda kumppanuutta hänen kanssaan. Näin johtaja lisää korkealaatuisia suhteita organisaatiossa, mikä vuorostaan parantaa organisaation tulosta.

Prologos tarjosi tiedekahveilla erinomaisen areenan käytännön ja tutkimuksen näkemysten kohtaamiselle johtajien vuorovaikutuksesta. Vaikutti siltä, että eri puolilla kahvipöytää tapahtui uudenlaisia oivalluksia. Ainakin itse ymmärsin entistä konkreettisemmin, kuinka tuntemani teoriat tulevat näkyviksi yrityksissä ja kuinka toimiva vuorovaikutus parantaa koko organisaation toimintaa ja tulosta.

 

Pekka Isotalus

Puheviestinnän professori

Tampereen yliopisto

Prologos ry:n puheenjohtaja

 

Kirjallisuus

Groysberg, B. & Slind, M. 2012. Talk, Inc. Boston: Harvard Business Review Press.

Isotalus, P. & Rajalahti, H. 2017. Vuorovaikutus johtajan työssä. Helsinki: Alma Talent.

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUSOSAAMINEN KUULUU KAIKILLE

Posted on by 0 comment

Puheviestintää tutkivan iloksi vuorovaikutusosaaminen ja sen lähikäsitteet tarttuvat silmään mediasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta tiuhaan. Tässä blogitekstissä käsittelen vuorovaikutusosaamisen kehittämisen merkitystä koulussa. Aloitan parilla ajankohtaisella poiminnalla.

Puheviestinnästä väitellyt FT Vilja Laaksonen ja kasvatustieteen tohtori Laura Repo muistuttavat Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan, ettei kiusaamisen kitkemiseen ole olemassa oikotietä. Pikaratkaisujen ja -rangaistusten sijaan pitkäjänteisellä vuorovaikutustaitojen vahvistamisella voidaan kehittää mm.  lasten kykyä solmia vertaissuhteita ja liittyä ryhmään. Siis ennaltaehkäistä kiusaamisen vuorovaikutusprosesseja.

Tuoreessa Ylen artikkelissa puolestaan käsitellään vuorovaikutustaitojen, keskustelun ja dialogin korostunutta merkitystä uudessa peruskoulun opetussuunnitelmassa.  Artikkelissa opetusneuvos Minna Harmanen Opetushallituksesta korostaa, että kilpailukyvyn ja tehokkuuden sijaan etusijalla vuorovaikutustaitojen painotuksessa on esimerkiksi moninaisuuden ymmärtäminen ja ylipäätään hyvän elämän eväiden tarjoaminen.

Nämä ovat erittäin tärkeitä huomioita. Tutkin itse tekeillä olevassa väitöskirjassani vuorovaikutusosaamista tiimeissä (ks. esim. Horila & Valo 2016). Työelämään liittyvän osaamisen ohella olen onnekseni saanut syventyä vuorovaikutusosaamiseen myös toisessa kontekstissa: suomalaisessa koulumaailmassa.

Opetuksen rooli?

Olen opettanut yhdessä osaavien kollegoiden kanssa viestintäosaamisen kurssia suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoille kahtena vuotena. Valtaosasta näistä opiskelijoista tulee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia yläkouluun tai lukioon. Kurssilla perehdytään mm. siihen, mistä vuorovaikutusosaamisessa on kyse ja miten sitä kehitetään, opetetaan ja arvioidaan. Koulussa tämä aihe on monelta osin sisällytetty äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen alle.

Opetustyöni on herättänyt minussa pohdintoja siitä, mikä valtava merkitys sillä on, että koulu tarjoaa jokaiselle lapselle ja nuorelle eväitä vuorovaikutusosaamisen kehittämiseen. Tietysti osaamistaan voi kehittää aikuisenakin. Kuitenkin yleissivistävää pohjaa vuorovaikutusosaamiselle valetaan ja täytyykin valaa lasten, nuorten ja nuorten aikuisten opetuksessa. Näin varmistetaan jokaisen mahdollisuuksia esimerkiksi liittyä erilaisiin ryhmiin, solmia vuorovaikutussuhteita, ilmaista itseään ja arvostaa itseään viestijänä.

Kuka voi oppia?

Jokaisella meistä on erilaisia piirretyyppisiä ominaisuuksia ja valmiuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten olemme vuorovaikutuksessa ja kuinka helppo meidän on oppia vuorovaikutusosaamiseen liittyviä tietoja, taitoja ja asenteita. Emme siis synny vuorovaikutusosaamisen(kaan) näkökulmasta tyhjinä tauluina, eikä paraskaan opettaja, varhaiskasvattaja tai opetussuunnitelma voi antaa kaikille oppilaille samanlaisia valmiuksia esimerkiksi vuorovaikutussuhteiden solmimiseen. Kuitenkin tiedetään, että vuorovaikutusosaamista on mahdollista oppia ja kehittää (ks. esim. Tarja Valkosen, Maijastiina Rouhiainen-Neunhäusererin ja Anne Laajalahden väitöskirjat). Jos näin ei olisi, aihettahan olisi aivan turha opettaa. Voitaisiin vain tyytyä siihen, että toiset nyt osaavat, toiset eivät.

On hienoa, että opetussuunnitelmatkin huomioivat vuorovaikutusosaamisen entistä paremmin. Tämä näkyy jo sanatasolla: sekä peruskoulun (2014) että lukion (2015) opetussuunnitelmien perusteissa käytetään vuorovaikutusosaamisen käsitettä. Molemmissa nimetään monipuolisia tavoitteita ja sisältöjä sille, millaista osaamista koulussa olisi tarkoitus oppia ja opettaa. Esimerkiksi lukion osalta mainitaan tavoitteeksi mm. että opiskelija ”monipuolistaa vuorovaikutusosaamistaan siten, että osaa eritellä ja arvioida erilaisia vuorovaikutustilanteita ja -suhteita tietoisena niiden konteksteista, niihin liittyvistä vuorovaikutusilmiöistä ja -taidoista sekä vuorovaikutusetiikasta.” Toisaalta on syytä huomauttaa, että yleissivistävän koulutuksen opetussuunnitelmiin on aina sisältynyt myös vuorovaikutusosaamiseen liittyviä tavoitteita, vaikka nimikkeet ja sisällöt ovat ajan myötä vaihdelleetkin. Perusopetuksessa ja lukiossa monet opettajat ovat siis jo pitkään tukeneet ja tukevat edelleen lasten ja nuorten vuorovaikutusosaamista.

Vuorovaikutusosaaminen kehittyy monin tavoin ilman järjestettyä opetustakin. Harjaannumme, saamme ja annamme palautetta, opimme toimimaan enemmän tai vähemmän tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti aina hiekkalaatikolta työelämän kokoushuoneisiin. Opetuksella on kuitenkin merkittävä yleissivistävä ja tasa-arvoa edistävä rooli. Sillä taataan kullekin oppilaalle mahdollisuus paitsi harjoitella erilaisia vuorovaikutustaitoja, myös saada niistä palautetta, joka tukee osaamisen kehittymistä. Opetuksen avulla tarjotaan myös valmiuksia itsereflektioon, oman viestijäkuvan hahmottamiseen ja kehittämiseen sekä oman ja toisten osaamisen arvostamiseen.

Tekemällä oppii?

Vuorovaikutusosaamista runsaasti tutkinut Brian Spitzberg (2013) kutsuu osaamisparadoksiksi sitä, että koska me ihmiset olemme jatkuvasti vuorovaikutuksessa, oletamme myös osaavamme. Samanaikaisesti tiedostamme monesti, että lukuisat elämän haasteet ovat riippuvaisia tai aiheutuvat vuorovaikutuksesta.  Haastavaa on hahmottaa sitä, mitä voisi tehdä toisin, miten kehittyä. Yhdistän tämän paradoksin lausahdukseen ”tekemällä oppii” – siis ajatukseen siitä, että kokeilemalla ja tekemällä kyllä tapahtuu oppimista. Kokemus (tekeminen) ei kuitenkaan aina kehitä vuorovaikutusosaamista.  Voimme myös oppia toimimaan vuorovaikutuksessa itselle ja toisille vahingollisilla tavoilla ja pahimmillaan toistamaan näitä tapoja läpi elämän. Voi myös olla, että emme alkuaankaan ole riittävän rohkeita ”tekemään”, vaan tarvitsemme siihen tukea ja ohjausta. Koulussa vuorovaikutusosaamista voidaan jäsentää harjoiteltaviksi ja reflektoitaviksi osa-alueiksi ja näin tuoda oppilaille tasa-arvoisia mahdollisuuksia osaamisen kehittämiseen.

Tutkimuksessa yksi kiinnostavimmista ja samalla haastavimmista kysymyksistä koskee vuorovaikutusosaamisen sijaintia (ks. esim. Jablin & Sias 2001; Spitzberg & Chagnon 2009). Yleisesti ajatellaan, ettei vuorovaikutusosaaminen voi olla täysin yksilössä sijaitsevaa. Ensinnäkään vuorovaikutuksessa ei voi olla osaava tai ei-osaava ilman toisia osapuolia. Osaamisessahan on kyse siitä, että vuorovaikutuksen osapuolet yhdessä pyrkivät saavuttamaan tavoitteita tarkoituksenmukaisella tavalla, vuorovaikutuksen eettisyyden huomioiden. Toisaalta siihen, mikä määritetään vuorovaikutuksessa osaamiseksi vaikuttavat vuorovaikutustilanteen ja -suhteen ohella myös laajemmat yhteisöt, kulttuuriset arvostukset ja normit tai jopa aikakausi.

Tutkimukselle tämä luo mielenkiintoisia haasteita, kun tulee määritellä, missä ja miten osaaminen ja sen vaatimukset muodostuvat ja kehittyvät ja miten tätä kehitystä voidaan tutkia. Opetuksen näkökulmasta kiinnostava haaste on se, että vaikka käytännössä yksilöt kehittävät tietojaan, taitojaan ja asenteitaan, kuuluu vastuu vuorovaikutuksen prosesseista ja tuloksista kaikille osapuolille.

Kaikille samat mahdollisuudet

Koen olevani onnekas, kun olen saanut opettaa ja oppia yhdessä lähes sadan tulevan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan kanssa. Tulevat opettajat vaikuttavat motivoituneilta soveltamaan oppimaansa opetukseen ja vahvistamaan nuorten (ja tulevien aikuisten) vuorovaikutusosaamista monipuolisin ja kannustavin tavoin. Tämä onkin tärkeää, sillä esimerkiksi lukiossa jokaiseen äidinkielen kurssiin sisältyy vuorovaikutusosaamisen kehittämiseen tähtääviä sisältöjä.

Vuorovaikutusosaaminen siis kuuluu kaikille ja kaikkeen vuorovaikutukseen. Ei pelkästään heille, joille se lähtökohtaisesti on ”helpompaa”, tai esimerkiksi tuloksen tekemiseen työelämässä. Samalla vastuu lasten ja nuorten vuorovaikutusosaamisen kehittämisestä kuuluu kaikille kasvatustehtävissä toimiville aikuisille.

 

Tessa Horila

Väitöskirjatutkija, tuntiopettaja

Jyväskylän yliopisto

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

 

Suuret kiitokset FT, puheviestinnän lehtori Tarja Valkoselle (Kieli- ja viestintätieteiden laitos, JYU) arvokkaista ja tarkoista kommenteista tätä tekstiä hioessani.

 

Lähteet

Jablin, F. M. & Sias, P. 2001. Communication competence. Teoksessa F. Jablin & L. Putnam (toim.) The new handbook of organizational communication: Advances in theory, research and methods. Thousand Oaks: Sage, 819–864.

Spitzberg, B. H. 2013. (Re)Introducing communication competence to the health professions. Journal of Public Health Research 2 (23), 126–135.

Spitzberg, B. H., & Changnon, G. 2009. Conceptualizing intercultural competence. Teoksessa D. K. Deardorff (toim.) The Sage handbook of intercultural competence. Thousand Oaks: Sage, 2–52.

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUSINTOILIJOITA KAIKKI TYYNNI

Posted on by 2 comments

ProBlogissa on käsitelty moneen kertaan työelämän tai käytännön ja tutkimuksen tai teorian risteyskohtia (esim. Antikainen, Tuikka & Kokko, Järvelin-Suomela, Peltola) ja sivuttu myös tieteellisen yhdistyksen roolia tämän yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen osana (esim. Herkama). Tässä tekstissä jatketaan samaa teemaa.

Prologos ry:n puheenjohtaja, professori Pekka Isotalus ilmaisi kevään jäsentiedotteessa toiveensa, että Prologos toimisi alamme kaikenlaisen verkostoitumisen väylänä ja huolensa resurssien haaskaantumisesta päällekkäiseen verkostoitumiseen. Helmikuussa Helsingissä järjestettiin vuorovaikutuksen asiantuntijoiden verkostotapaaminen, jossa Prologos ei ollut järjestävänä tahona tai yhteistyökumppanina. Tässä tekstissä keskustelemme tästä “päällekkäisestä verkostoitumisesta” ja tieteellisen yhdistyksen roolista osana työelämäverkostoja. Tomi Laapotti on Prologos ry:n johtokunnan jäsen, yliopistonlehtori ja tohtoriopiskelija, Juulia Piirainen on yksi vuorovaikutuksen asiantuntijoiden verkostotapaamisen järjestäjistä, joka työskentelee projektipäällikkönä ja sisällöntuottajana.

Tomi: Mistä tarve tai idea tällaisen verkostoitumistapahtuman ja -toiminnan käynnistämisestä syntyi? Millainen tapahtuma oli?

Juulia: Idea vuorovaikutuksen asiantuntijoiden ammattiverkoston perustamisesta lähti liikkeelle omista työelämätarpeistamme. Olimme jo pitkään vaihtaneet ajatuksia erilaisista työelämässä kohtaamistamme ilmiöistä ja haasteista yhdessä verkoston muiden koollekutsujien, Hanna Liimataisen ja Aapo Kuortin kanssa. Koimme yhdessä reflektoinnin äärimmäisen palkitsevaksi ja hyödylliseksi. Siitä syntyi ajatus, mahtaako muillakin vuorovaikutuksen asiantuntijoilla olla samankaltaisia tarpeita. Selkeä tarve verkostolle oli olemassa, sillä ensimmäiseen työpäivän päätteeksi järjestettyyn tapaamiseen saapui yli 30 innokasta asiantuntijaa.

Helmikuisessa vuorovaikutuksen asiantuntijoiden verkostotapaamisessa pohdittiin yhdessä, millaisia tarpeita ja toiveita verkostolle on. Tarpeet olivat hyvin moninaiset; toisaalta toivottiin tukea työnhakuun ja oman osaamisen sanoittamiseen, toisaalta kaivattiin sparrailutukea muilta vuorovaikutuksen ammattilaisilta työelämässä kohdattuihin haasteisiin. Nousipa tapaamisessa esiin tarve ylipäätään vaalia ja ylläpitää suhteita muihin viestijätuttuihin. Kaiken kaikkiaan tällainen verkostotyö on kerännyt ihan valtavasti kiinnostusta ja ihmiset ovat olleet täysillä mukana. Se, jos mikä on ollut ilahduttavaa kokea.

Tomi: 30 ja päälle ei ole lainkaan huono saavutus ensimmäiselle tapaamiselle ja kertoo selkeästä tarpeesta. Se, että tarpeita on monenlaisia, ei ole tietysti lankaan yllättävää. Yhden toimijan onkin haastavaa vastata kaikkiin haasteisiin. Käsittääkseni koollekutsuminen tapahtui lähtökohtaisesti omien, olemassa olevien verkostojenne kautta ja siitä eteenpäin lumipalloefektin keinoin. Tavallaan siis tällä konkreettisella aloitteellanne teitte vuorovaikutuksella jotain, joka oli jo olemassa, näkyväksi (sekä itse tapahtumassa että sosiaalisessa mediassa)!

Juulia: Juuri näin! Kukaan yksi toimija ei tosiaan pysty kaikkiin tarpeisiin vastamaan, mutta ehkä voimme onnistua siinä parhaiten verkostona. Tausta-ajatuksena oli luoda verkosto, joka kannustaa oma-aloitteisuuteen ja joukkoistukseen. Kuka tahansa verkoston jäsen voi kutsua tapaamisen koolle tai vaihtaa ajatuksia ja jakaa tietoa muiden verkoston jäsenten kanssa. Halusimme koota yhteen vuorovaikutuksen asiantuntijoita toimimaan yhdessä matalalla kynnyksellä ja mahdollisimman ketterästi. Avoimella vuorovaikutuksella ja yhteistyöllä voimme rakentaa ja ylläpitää asiantuntijuutta. Verkoston kivijalkana toimii vahva usko siihen, että verkostoissa piilee huikea voimavara.

Tomi: Tutkijan näkökulmasta tämä kuulostaa itseorganisoituvalta ”organisaatiorakenteelta”, jossa vastuu toimijuudesta on dynaaminen ilmiö. Juuri tämä hajautettu, dynaaminen toimijuus mahdollistanee moninaisiin tarpeisiin vastaamisen! Vuorovaikutuksen näkökulmasta verkostoissa ei olekaan mielestäni kyse ainoastaan siitä, että joukko ihmisiä tuntee toisensa, ja verkosto muodostuu ikään kuin ihmisten välille piirtyvistä yhteyksistä. Kun verkosto toimii, kääntyy asetelma päälaelleen: vuorovaikutustilanteet voidaan nähdä verkoston kiinteinä pisteinä ja ihmiset ”yhteyksinä” näiden tilanteiden välillä (esim. Blaschke, Schoeneborn & Seidl 2012). Verkosto realisoituu siis aina silloin, kun siinä toimitaan (vuorovaikutuksessa). Muina aikoina verkosto on olemassa potentiaalina.

Tästä päästään Prologoksen rooliin osana tätä verkostoitumista. Puheviestinnän tieteellisen yhdistyksen intresseihin kuuluu (muun muassa) tieteenalan tunnettavuuden edistäminen ja myös vuorovaikutus työelämän toimijoiden kanssa, näin turvataan osaltaan tieteenalan jatkuvuutta. Mielestäni tässä tapauksessa ei ole mitään pelkoa ”päällekkäisestä verkostoitumisesta” vaan luontevasta yhteistyömahdollisuudesta Prologoksen ja työelämäverkoston (johon tietysti kuuluu myös yhdistyksen jäseniä) välillä. Vaikka tieteellisen yhdistyksen tehtäviin ei sinänsä kuulu työelämäverkostojen luominen, kytkeytyvät moiset verkostot hyvin tiiviisti Prologoksen ydintehtävään ”edistää puheviestinnän tutkimusta ja opetusta Suomessa”.

Yhdistys voi tarjota kanavan monenlaisille verkoston realisoitumisille vuorovaikutustilanteena: seuraavana esimerkkinä Tampereella 7.4. järjestettävät tiedekahvit, jolloin keskustellaan johtajan vuorovaikutusosaamisesta ja jonne myös ei-jäsenet ovat tervetulleita. Yhdistyksen on tärkeää olla mukana vuorovaikutuksen asiantuntijoiden verkostoissa, jotta puheviestinnän tutkijat ja opettajat saavat tietoa ”kentältä”, jolloin voi aueta uusia, tärkeitä tutkimusteemoja (ja verkostoituminen auttaa myös aineistojen saannissa, eikö totta?) ja samalla opetus ja tutkimus kehittyvät osaltaan työelämän mukana. Koen, että nämä verkostot (siis Prologos ry ja alkuvuodesta ”syntynyt” verkosto) resursoivat toisiaan ja ovat itse asiassa vääjäämättä yhtä ja samaa verkostoa.

Juulia: Kyllä, juuri näin. Olemme osa yhtä ja samaa tiivistä verkostoa, jossa kaikkia kiinnostaa viestintä ja vuorovaikutus. Se, minkä nimen tai tahon toimesta kokoonnumme, on tietenkin sivuseikka. Koko tieteenalan etu on kaikenlainen näkyvyys ja osaamisen jakaminen.

Tomi: Johtopäätöksenä voitaneen todeta: yhdessä eteenpäin! Laitahan loppuun vielä jotain verkostoterveisiä ProBlogin lukijoille.

Juulia: Minusta kiihtyvässä muutostahdissa ihmiset on saatava toimimaan tehokkaasti yhdessä. Tähän puheviestinnän opit ovat oivallinen ase ja siksi ne pitää saada ketterästi käyttöön. Tämän me tiedämme, mutta nyt pitää löytää ratkaisut sen toteuttamiseen. Minusta ainoa vaihtoehto on olla lähellä työelämää, sillä siellä sitä muutetaan.

Suomen tavoitteena on, että meillä on Euroopan paras työelämä vuonna 2020. Uskon, että tähän päästään avoimella vuorovaikutuksella ja digitaalisella yhteistyöllä. Kun saamme ihmiset jakamaan hyviä käytäntöjä, voimme saavuttaa täyden potentiaalin.

 

Tomi Laapotti

Yliopistonlehtori

Tampereen yliopisto

Prologos ry:n johtokunnan jäsen

 

Juulia Piirainen

Project Manager & Content Planner

Viestintä- ja markkinointitoimisto Myy

 

Lähteet:

Blaschke, S., Schoeneborn, D. & Seidl, D. 2012. Organizations as networks of communication episodes: turning the network perspective inside out. Organization Studies 33 (7), 879–906.

Category: Uncategorized

VUOROVAIKUTUKSEN JA VIESTINNÄN HAASTEITA JÄRJESTÖSSÄ

Posted on by 0 comment

Olen työpaikassani päivittäin tekemisissä juuri sen vuorovaikutuksen ja viestinnän kanssa, jota olen aikoinani opiskellut ja myöhemmin tutkinut. Onneksi olen, siis opiskellut ja tutkinut. Pääoma, jonka olen puheviestinnän alalta saanut, on mielestäni ehdottomasti tärkein voimavarani työelämässä.

Suomen Kotiseutuliitto on kotiseutu- ja kulttuuriperintötyötä edistävä valtakunnallinen kansalaisjärjestö. Sen jäsenet ovat yhteisöjäseniä, suurin osa yhdistyksiä tai kuntia, yhteensä yli 850 yhteisöjäsentä. Kotiseutuliitto tukee jäseniään paikallisessa kotiseututyössä sen eri muodoissaan. Kotiseututyö on mm. kaavoitukseen vaikuttamista, kulttuuriympäristötyötä, yhteisöllisyyden luomista, viihtyisyyden lisäämistä, tapahtumien järjestämistä ja kulttuuriperinteen tallentamista. Jotta kaikki tämä toimisi mallikkaasti, se edellyttää tehokasta, vähintään riittävää, viestintää ja vuorovaikutusta.

Kentällä jäsenkunnassa onkin monenlaisia odotuksia vuorovaikutuksen ja viestinnän suhteen. Osa kaipaa kasvokkain tapaamisia, osalle uutiskirjeet riittävät, toiset taas tarttuvat puhelimeen tai kirjoittavat sähköpostia. Kun jäsenet ovat erilaisia, myös odotukset ovat erilaisia. Kuntaa edustava viranhaltija odottaa erilaista viestintää ja kanssakäymistä kuin yhdistyksen edustaja.

Yleinen trendi on lisännyt myös järjestöjen toiminnassa avoimuuden ja läpinäkyvyyden merkitystä ja arvostusta. Lisäksi järjestötoiminnassa uusien avauksien ja ideoiden ajatellaan syntyvän ruohonjuuritasolla. Sama piirre koskee verkostoja, joiden vuorovaikutusta tutkin väitöskirjatutkimuksessani.

Odotuksia kohdistuu myös johtamiseen ja johtajaan. Tämäkin yhdistää verkostoa ja järjestöä: johtajan odotetaan mahdollistavan muiden osallistumisen vuorovaikutukseen. Hyvä johtaja järjestää mahdollisuuksia keskustella, kysyy ideoita ja mielipiteitä sekä kuuntelee.

Huomasin Twitterissä hienon sitaatin tuoreen MM-hiihtojen pronssimitalistin Matti Heikkisen haastattelusta: ”Peilin eteen astelu ja itselleen rehellinen oleminen on vaikeinta”. Siinä oli aforismia ja opetusta kerrakseen. Jostakin syystä itselleni tämä toi mieleen hiihtämisen sijaan järjestöjohtamisen. Järjestöjohtajankin kannattaa aika ajoin katsoa peiliin ja tehdä rehellistä arviointia. Olenko ollut mahdollistaja? Olenko edistänyt avoimuutta? Olenko kysynyt ja kuunnellut?

Riitta Vanhatalo

FT, toiminnanjohtaja

Suomen Kotiseutuliitto

Category: Uncategorized

“MINÄ JUON NYT KAHVIA” KOSKA PUHEVIESTINNÄN OPETTAJA ON VAPAALLA?

Posted on by 1 comment

Mitä eroa on esimerkiksi matemaattisen ongelman ja kuunteluosaamisen opettamistapahtumalla korkeakoulussa? Molemmat opettajat ovat alansa ammattilaisia, heillä on ehkä jonkin verran pedagogista koulutusta ja ehkäpä kokemuksen tuomaa ammattitaitoa. Onko kuitenkin niin, että puheviestinnän opettaja opettaa substanssinsa lisäksi omalla olemuksellaan ja esimerkillään? Tässäkin tilanteessa puheviestinnän opettaja toimisi esimerkkinä kuuntelevasta ihmisestä vuorovaikutustilanteessa. Riittääkö tämäkään? Pitääkö puheviestijän olla samalla esimerkillinen viestijä? Pitääkö oma asiantuntemus ja pätevyys tuoda esiin myös selkeästi jäsenneltynä vuorovaikutteisena opetuksena? Kuinka paljon pitää huolehtia omasta nonverbaalisesta viestinnästään? Entä, miten otetaan erilaiset normit huomioon viestinnässä?

Entä kun opetustilanne on loppu ja edellä mainitut opettajat päätyvät kahvihuoneeseen. Onko nyt aika vaihtaa vapaalle, vai onko puheviestijä työyhteisössäänkin asiantuntijuusalansa vanki. Onko hänen tehtävänsä toimia konfliktinratkaisijana, vuorovaikutuksen mahdollistajana? Missä vaiheessa puheviestinnän opettaja saa vain juoda kahvia?

Näitä aiheita pohdimme tammikuisessa Laapu (Laatua puheviestinnän opetukseen) -verkoston symposiumissa pitämässämme työpajassa Turussa. Laapun toiminnassa merkittäviä teemoja ovat ”verkostoituminen, kollegiaalisuus, tiedon ja hyvien käytänteiden jakaminen, tutkimusperustainen opetus ja työelämälähtöisyys.”

Halusimme työpajassa tuoda esille sitä, kuinka me puheviestinnän opettajat opetamme aihetta, jota havainnollistamme taidoillamme, tiedoillamme ja kehollamme. Olemme usein työ- ja muissakin yhteisöissämme niitä, joiden odotetaan toimivan tietyllä tapaa ja ohjeistavan muitakin rakentavaan vuorovaikutukseen. Millaisia vaikutuksia tällä on esimerkiksi työntekoon ja jaksamiseen? Edellisessä ProBlogissa esitettiin mm. seuraavat kysymykset ”Mitä työ vaatii? Millaista osaamista työmme edellyttää? Riittääkö, että olemme puheviestintätieteen asiantuntijoita?” ja pohdittiin myös työnohjauksen saatavuutta. Me laajennamme nämä kysymykset kattamaan myös luokkahuoneen ulkopuoliset tilanteet.

Työpajan keskusteluissa kävi ilmi, että puheviestijät kokivat olevansa hyvin tietoisia viestinnästään ja ottivat paljon vastuuta viestinnän onnistumisesta. Osassa tilanteista tämä koettiin raskaaksi. Työpajassa myös dramatisoitiin tilanteita, joissa puheviestijät kokevat toimivansa omien normaalien viestintätapojensa ja -osaamisensa vastaisesti. Mieleen jäävä oli esimerkiksi kohtaus, jossa puheviestijä teki töitä tietokoneella ja työkaveri avautui hänelle asioista. Kesken avautumisen puheviestijä katsoi monta kertaa kiireeseen vedottuaan työkaveria silmiin ja sanoi: ”Turpa kiinni Sinikka!”.

Tässä kevään kynnyksellä haluammekin herättää ajatuksia siitä, missä menevät vuorovaikutustyöläisen jaksamisen rajat. Jotenkin hersyvä oli myös dramatisoinneissa esitetty tilanne, jossa hautajaisissa pappi pyysi surevaa omaista pitämään muistopuheen, koska omainen ”oli puheviestinnän ammattilainen”. Ehkei meille käy aivan näin, mutta miten rajataan ne ajat, jolloin ei tarvitse osata? Joiltakin osin samaa varmasti miettivät myös puheviestintätieteen tutkijat ja muissa vuorovaikutusammateissa toimivat asiantuntijat.

Toisaalta puheviestijällä on myös usein halua ja taitoa vuorovaikutuksen tiedostamiseen ja tehostamiseen. Monelle meistä puheviestijyyden suola on kyky havainnoida omaa toimintaa ja ajatuksiakin. Ehkä tähän liittyy osalla tarve olla esillä ja vielä useammalla taito toimia niin, että opiskelijat lähtevät mukaan vuorovaikutukseen. Puheviestijät saavatkin usein hyvää palautetta asiakastyytyväisyystyyppisissä palautteenannoissa. Voidaan kuitenkin pohtia, onko show aina tarpeen oppimisen kannalta? Mitä opiskelijat todella oppivat? Muistavatko he vain viihdyttävän ja valovoimaisen viestinnänopen? Onko viestinnän osaamisella ja siihen paneutumisella jokin raja, jossa se alkaa olla valheellista?

Asiaa pohtiessamme huomaamme, että tekstimme täyttyy kysymysmerkeistä. Vastaukset ovat varmasti hyvinkin henkilökohtaisia ja vaihtelevat urakaaren aikana.

Palataan lopuksi otsikkoomme: koska voi sanoa, että nyt juon kahvia?

 

Johanna Järvelin-Suomela

puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus

 

Riikka Järvelä

puheviestinnän opettaja, Helsingin yliopisto

Category: Uncategorized

HELPPOA DIIPPADAAPPAA KOKO HOMMA

Posted on by 0 comment

Olen jakanut opiskelijat harjoitteluryhmiin. Tarkoitus on käynnistää asiakasneuvonnan harjoittelu rennossa ja kannustavassa ilmapiirissä. Kurssilla on käsitelty jokaisen ryhmäläisen osallistumisen vaikutusta muiden oppimiseen ja yhteisistä työskentelytavoista on sovittu. Harjoittelu alkaa. Yhtäkkiä yhdestä ryhmästä opiskelija syöksyy hysteerisesti itkien ulos luokasta.

Vuorovaikutusharjoitukset ja ylipäätään puheviestinnän opetustilanteet herättävät voimakkaita muistoja ja tunnereaktioita. Esimerkiksi nuoruuden ja kouluaikojen monenkirjaviin vuorovaikutustilanteisiin voi liittyä rankkoja tunnemuistoja, kuten joutumista kielteisen huomion kohteeksi tai suoranaisia nöyryytyskokemuksia. Ihminen muistaa traumaattiset kokemukset vielä vanhanakin. Tunnistatko sinä omasta elämästäsi tilanteita, joissa olet ollut kielteiseksi kokemasi huomion keskipisteenä? Millainen tilanne oli? Keitä tilanteessa oli läsnä? Mitä teit? Mitä muut tekivät? Mitä vuorovaikutuksessa ihmisten kesken tapahtui? Millaisia kielteisiä vuorovaikutuskokemuksia mieleesi palautuu? Aina emme ole välttämättä edes tietoisia kaikista niistä kokemuksista, jotka vaikuttavat vuorovaikutustilanteessa.

Annan opiskelijoille tehtäväksi mielestäni helpon, monissa ryhmissä onnistuneeksi ja ilmapiiriä lämmittäväksi koetun improharjoituksen. Ryhmissä on iloinen ja jopa hulvaton meininki. Opiskelijat näyttävät silminnähden nauttivan harjoituksista, joissa he saavat päästää luovuutensa valloilleen. Tulee keski-ikäisen naisopiskelijan vuoro harjoitella. Noustuaan seisomaan pienryhmänsä eteen, hän yllättäen alkaa täristä ja purskahtaa itkuun.

Tiedämmekö, miksi näin kävi? Mistä itku kumpusi? Mitä opiskelijoiden kesken tapahtui? Vaikuttiko ryhmä naisopiskelijan reaktioon vai johtuiko voimakas tunnepurkaus opiskelijan menneisyydestä? Opiskelija kertoi seuraavissa harjoituksissa koko ryhmälle olleensa nuoruudessaan vuosikausia rankan koulukiusaamisen kohteena. Tämän lisäksi hänellä oli kuormittava elämäntilanne pienten lasten äitinä, opiskelun, parisuhdehaasteiden ja työn yhteensovittamisessa. Opiskelijan mukaan pienryhmän eteen astuminen oli nostanut vanhat tunteet kouluajoilta pintaan.

Olen päivän opetustilanteeseen tullessani iloinen ja hyvällä tuulella. Viikonloppu oli rentouttava ja minua suorastaan hykerryttää edessäpäin koittava talviloma perheen kanssa. Tulen näihin harjoituksiin hyvillä mielin, harjoitukset on hyvin suunniteltu ja opetuskonsepti useilla ryhmillä testattu – homma toimii. Opiskelija purskahtaa yhtäkkiä itkuun. Säikähdän: mitä tapahtui? mitä minä tein? mitä opiskelijat tekivät keskenään? mistä moinen reaktio? Tunnen voimattomuutta, epävarmuutta, olen hämmentynyt, tilanne ahdistaa minua. Mitä teen?

Opetustyössä oleellista on oppia erottamaan oma alkuperäinen tunnetila ja opiskelijan esimerkiksi voimakkaan tunnereaktion aiheuttama muutos omassa tunnetilassa tyyliin huomaan, että minua ahdistaa opiskelijan reagointi voimakkaalla itkulla. Opiskelijan tunnetila tarttuu herkästi opettajaan. Opiskelijan tunteet tulevat suorastaan ihon läpi. Mitä työ vaatii? Millaista osaamista työmme edellyttää? Riittääkö, että olemme puheviestintätieteen asiantuntijoita? Mistä ammentaa osaaminen ja voima täysin yllättävien, puun takaa tulevien tilanteiden käsittelyyn? Mistä saada työnohjauksellista tukea?

Yliopisto-opetukseen tähtäävässä koulutuksessa tunneosaamisesta ei välttämättä puhuta. Vaikka kyse on ihmissuhdetyöstä, ihmisen kohtaamisen taitoja ei juurikaan opeteta. Myös aihetta käsittelevää tutkimustietoa vaikuttaa olevan varsin vähän saatavilla. Opettajien puheviestintähuolia käsittelevässä tutkimuksessa on keskitytty lähinnä opetusmenetelmien, oppisisältöjen tai asiantuntijana suoriutumisen tarkasteluun. Joitakin tutkimuksia löytyy opetustyön tunnekuormasta, mutta ne eivät anna konkreettisia ratkaisukeinoja käytännön ongelmatilanteisiin. Aihe on opetustyöhön kiinteästi liittyvä ja oleellisen tärkeä. Olisiko tämä helppoa diippadaappaa koko homma siis jopa tutkimisen väärti?

 

Sanna Niskanen, yliopisto-opettaja

Marja-Leena Hyvärinen, yliopistonlehtori

Itä-Suomen yliopiston kielikeskus, Kuopion kampus

Category: Uncategorized

ARVIOI, ANALYSOI, OPI JA KEHITY! MUTTA MITEN?

Posted on by 1 comment

Muuttuvassa maailmassa myös opetussuunnitelmia ja opetussisältöjä muutetaan ja muokataan usein nopeallakin aikataululla. Muutos on välttämätön, jos haluamme eteenpäin. Aivan kuten joku viisas ajattelija on joskus todennut, muutos on ainut pysyvä olotila.

Opetuksen sisältöjen ja rakenteiden muuttuessa myös opetuksen tavoitteet kulkevat mukana suunnittelussa ja toteutuksessa. Usein muutostyöt aloitetaan tavoitteiden määrittelystä, ainakin käsikirjojen mukaan.  Asia, johon käytännössä kuitenkin havahdutaan usein vasta myöhemmin, on arviointi. Kuinka arvioida uusien tai muuttuneiden sisältöjen toteumista ja osaamistavoitteiden saavuttamista? Kenen näkökulmasta tai toimesta arviointi tehdään? Millä kriteereillä ja miksi?

Arvioinnin käsitteet ja kieli ovat oma mielenkiintoinen maailmansa. Englanninkielisillä käsitteillä evaluate ja assess on käsitteellinen ero, joka voi olla sekä oppimisen että arvioinnin näkökulmista hyvinkin merkityksellinen. Usein evaluate-termillä viitataan arvottamiseen, arvosanan antamiseen, loppuarviointiin tms. ja assess-käsitteellä puolestaan prosessin aikana tapahtuvan kehittymisen arviointiin ja analysointiin. Suomenkieliset sanat arviointi ja analysointi vilahtelevat usein oppimista ja osaamisen, kuten myös vuorovaikutusosaamisen kehittymistä käsittelevissä keskusteluissa. Analysoinnin ajatellaan usein olevan lähellä käsitettä assess, kun taas arviointiin liittyy esimerkiksi numeerisen arvosanan antaminen jonkun auktoriteetin toimesta. Toki käsitteitä on määritelty myös toisin ja usein niitä käytetään myös toistensa synonyymeina.

Vuorovaikutusosaaminen, sen kehittyminen ja arviointi eivät sinällään ole uusia asioita. Itse asiassa esimerkiksi Puheviestinnän Päivien teemana oli 2008 puheviestinnän opetus ja koulutus, ja aihetta käsiteltiin useista eri näkökulmista. Tämän lisäksi esimerkiksi Koponen, Pyörälä ja Isotalus (2014) ovat tarkastelleet lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutustaitoja ja niiden kehittymistä.  Almonkari ja Isotalus (2012) puolestaan ovat tarkastelleet poliitikkojen vuorovaikutusosaamista, muutamia vain mainitakseni.

Vuorovaikutusosaamista ja sen kehittymistä on tarkasteltu perusteellisesti esimerkiksi Tarja Valkosen johtamassa hankkeessa Vuorovaikutusosaamisen kehittyminen ja arviointi. Hanke on tuonut paljon näkökulmia ja tietoa liittyen esimerkiksi johtajien (Rouhiainen-Neunhäuserer 2009) ja tutkijoiden (Laajalahti 2014) vuorovaikutusosaamiseen ja sen kehittymiseen. Pipsa Purhonen on tarkastellut hankkeeseen liittyvässä väitöskirjassaan interpersonaalista vuorovaikutuskompetenssia ja -osaamista kansainvälisessä yhteistyössä ja yritysten kansainvälistymisprosesseissa. Ymmärryksemme vuorovaikutusosaamisen kehittymisestä on näiden tutkimusten myötä lisääntynyt. Kokemuksesta voi kertoa, että esimerkiksi Laajalahden väitöskirjasta löytyvää vuorovaikutusosaamisen käsitteen määrittelyä ja kehittymistä tarkastelevat osiot ovat erinomaista luettavaa kenelle tahansa yliopisto-opiskelijalle heidän arvioidessaan omaa vuorovaikutusosaamistaan, sen eri ulottuvuuksia ja kehittymistä.

Puheviestinnän, tai viestinnän (onnitteluni muuten nimiuudistuksen johdosta Jyväskylän yliopiston ent. puheviestinnän oppiaine) opetuksessa on viimeaikoina laajasti alettu puhua vuorovaikutusosaamisesta esimerkiksi pelkkien puheviestintätaitojen sijaan. Siirtymä taitoperusteisesta opetuksesta vuorovaikutusosaamisen tarkasteluun kontekstisidonnaisena ja relationaalisena ilmiönä on hyvä erimerkki alussa kuvaamastani muutoksesta, joka näkyy opetuksen käytännöissä, opetussisällöissä, osaamistavoitteissa ja arvioinnissa. Tai näin sen ainakin kuuluisi olla.

Esitän nyt uskaliaan väitteen, joka ei perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen tai kattavaan kartoitukseen, vaan heitän sen osin fiilispohjalta, osin käymieni kollegiaalisten keskustelujen perusteella ja provosoidakseni. Väitän, että vielä varsin usein vuorovaikutusosaamisen arviointi keskittyy tai painottuu vuorovaikutustaitojen arviointiin, vaikka opetussisällöissä,- menetelmissä ja osaamistavoitteissa oltaisi jo mentykin monipuolisempaan suuntaan.  Tämä näkyy erityisesti koulutuksessa, joka ei varsinaisesti tähtää viestinnän asiantuntijuuteen ja alan tutkintoon.

Olemme käynnistämässä Jyväskylän yliopiston kielikeskuksessa E-education hanketta  (Eloranta, Kokkonen & Natri), jonka tavoitteena on kehittää kulttuurienvälisen ja monikielisen vuorovaikutusosaamisen arviointia entistä dynaamisempaan suuntaan. Hanke on saanut polttoainetta ja innostusta käymistämme pohdinnoista liittyen siihen, miten palaute ja arviointi saadaan (oikeasti) oppimisprosessia tukevaksi toiminnaksi, ei ainoastaan kurssin lopussa tapahtuvaksi, usein opettajavetoiseksi, evaluaatioksi? Olemme myös pohtineet, tulisiko yliopisto-opinnoissa (ylipäänsä opinnoissa) arvioida oppimista vai osaamista, vai molempia? Miten arviointi saadaan kaikille läpinäkyväksi ja sellaiseksi, että siinä huomioidaan kaikki vuorovaikutusosaamisen ulottuvuudet eettisiä ja motivaatiotekijöitä myöten? Millaisin kriteerein erityisesti näitä ulottuvuuksia voi ja tulee arvioida? Ja ennen kaikkea, miten päästä yksilöllisestä ja taitopainotteisesta näkökulmasta sellaiseen arviointiin, jossa vuorovaikutusosaaminen nähdään relationaalisesta näkökulmasta erilaiset kontekstit huomioiden?

Toivon kokemusten, ideoiden, ajatusten ja näkemysten vaihtoa vuorovaikutusosaamisen arviointiin liittyen mahdollisimman laajasti. Toivon, että keskustelua voidaan käydä vilkkaasti esimerkiksi tulevassa LAAPU-symposiumissa, verkossa ja kasvokkain, milloin ikinä kohtaamme. Tämä on yhteinen ja tärkeä asia! Ainakin niin kauan, kun arvioinnin asiantuntijoiksi itseään tituleeraavat henkilöt kulkevat esimerkiksi maamme korkeakouluissa kertomassa, että arviointiin saadaan uutta näkökulmaa, kun esimerkiksi fysiikan tunnilla arvioidaan myös ’ryhmävuorovaikutustaitoja’. Tämä arviointi tapahtuu kuulemma siten, että laitetaan oppilaat tekemään yhdessä jotain, jonka jälkeen heiltä kysytään, että osallistuitko mielestäsi määrällisesti paljon. Mitään vuorovaikutuksen, ryhmän toiminnan, osallistumisen tai ylipäänsä vuorovaikutusosaamisen asioita oppilaille ei ollut esitelty tai opetettu. Tästä huolimatta kyseinen itsearviointi osallistumisen määrästä saattoi vaikuttaa fysiikan kurssin kokonaisarviointiin, tai sitten ei. Tämä seikka jäi vielä hieman epäselväksi aiheesta kuulemani esityksen loppuessa.

Toinen esimerkki omalla kohdallani tulee tilaisuudesta, jossa ylipäänsä arvioinnista ja osaamisen kehittymisestä (oikein innostavasti ja asiantuntevasti sinänsä) puhuttaessa yhtenä esimerkkinä nostettiin esille vuorovaikutusosaaminen. Myös tuossa tilaisuudessa vuorovaikutusosaamisen kehittymiseksi ehdotettiin, että ’puuhastellaan jotain yhdessä’.  Hyväksyttävää sinänsä, sillä tuskin perushumanistina osaisin käytellä esimerkiksi fysiikan termejä ja käsitteitä alan akateemikkoja tyydyttävällä tavalla. Meille viestinnän alan asiantuntijoille relevantti kysymys onkin se, miten tuota yhdessä puuhastelua tulisi analysoida ja arvioida niin, etteivät tulevat muidenkaan alojen asiantuntijat enää puhuisi puuhastelusta vuorovaikutusosaamiseen ja sen kehittymiseen viitatessaan? Koska senhän me kaikki tiedämme, että arviointi ja arvioinnissa käytettävät kriteerit ohjaavat lopulta hyvin pitkälle käytännön tekemistä, oli kyse sitten yksilön oppimisesta tai kokonaisen organisaation toiminnasta.

Lotta Kokkonen
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus

Lähteet:

Almonkari, M. & Isotalus, P. 2012. Two perspectives on the communication skills of political leaders. International Journal of Strategic Communication 6 (3), 246-267.
Koponen J., Pyörälä E. & Isotalus P. 2014. Communication Skills for Medical Students. Results From Three Experiential Methods. Simulation & Gaming 45 (2), 235-254.

 

Category: Uncategorized

MITKÄ TEEMAT PUHUTUTTIVAT PROBLOGISSA VUONNA 2016?

Posted on by 0 comment

Vuosi 2016 on ollut Prologoksen ProBlogin toinen toimintavuosi. Blogi on tänäkin vuonna päivittynyt aktiivisesti; kaikkiaan julkaistiin 18 tekstiä. Kirjoituksia on luettu ja jaettu sosiaalisessa mediassa kiitettävän paljon. Aloitimme loppuvuodesta lukijamäärien seuraamisen. Vaikuttaisi siltä, että blogitekstit tavoittavat mukavasti lukijoita, osa tuhansiakin lukukertoja. Vakaasti kasvavat lukijamäärät ja sosiaalisen median jaot kertovat blogin vakiintumisesta, ja etenkin sen kiinnostavista sisällöistä.

Lähdin tätä kirjoitusta varten lukemaan vuoden aikana ilmestyneitä tekstejä läpi. Tulin samalla tehneeksi kevyehköä sisällönanalyysiä siitä, mikä blogiin kirjottaneita näytti puhututtavan vuonna 2016.  Tässä tiivis läpileikkaus näihin teemoihin.

Ensinnäkin ihmisten välisen ymmärryksen ja yhteistyön teemat puhuttivat. Teemoja käsiteltiin esimerkiksi kiusaamisen ja sovittelun ilmiöiden kautta. Yliopistonlehtori Maija Gerlander kirjoitti sovittelun periaatteista ja soveltamismahdollisuuksista moniin vuorovaikutuksen konteksteihin. Esimerkiksi esimiehet voisivat käyttää sovittelun työkaluja, jotta työyhteisön konflikteihin voitaisiin tarttua ajoissa.  Erikoistutkija Sanna Herkama pohti toukokuussa sitä mikä saa meidät ihmiset liikkeelle ja purkamaan ongelmallisia ilmiöitä kuten kiusaamista. Hän painotti tiedon, resurssien, hallinnollisen osaamisen ja päivittäisen työn tekijöiden motivoinnin merkitystä. Marraskuussa FT, asiantuntija Vilja Laaksonen kirjoitti pienten lasten kiusaamisesta ja sen kitkemisestä vuorovaikutustaitoharjoittelun avulla. Hän korosti kiusaamisen olevan ryhmäilmiö, eli “usein yksittäisen lapsen toimintaa laajempi kokonaisuus”. Kierteen katkaisemisessa tulisi kiinnittää huomiota tekoihin ja toimintaan. Puheviestinnän yliopisto-opettaja Johanna Järvelin-Suomela pohti yleisesti ymmärtämisen käsitteen monitulkintaisuutta. Hän kysyi: ”Onko ymmärtäminen prosessin lopputulos, vai osa prosessia? Onko se sittenkin ehkä koko prosessi? Entä pitääkö ymmärtämisen olla yhteistä?”

Monet tulokulmat työelämän vuorovaikutukseen kirvoittivat myös tekstejä. Väitöskirjatutkija Tessa Horila kirjoitti yhteisten tarinoiden, sanaleikkien ja sisäpiirivitsien merkityksestä osana työelämän tiimien päätöksentekovuorovaikutusta. Hän muistuttaa, että vaikka päätöksentekoa usein lähestytään rationaalisuuden ja tehokkuuden ihantein, on aiheen viereen eksyminen luonnollinen, paikoin hyödyllinenkin ilmiö työelämän vuorovaikutuksessa.  Väitöskirjatutkija Eveliina Pennanen esitteli väitöskirjansa osatutkimusta, jossa tarkasteltiin työnkoordinointia työyhteisöpalaverissa. Hän kirjoitti: ”Koordinoitaessa työtä määritellään esimerkiksi hyväksyttyjä työyhteisön jäsenyyden muotoja tai hyväksyttyjä tapoja tuntea ja ymmärtää tai osoittaa tunteita ja ymmärrystä työssä.” Samalla Pennanen esitti, että yksinkertaistavien viestintävinkkien sijaan viestinnän kehittämistyössä kannattaisi tarkastella vuorovaikutuksessa rakentuvia, säilyviä ja muuttuvia organisaatioita.  FT, yliopistonopettaja Malgorzata Lahti on tutkinut kulttuurienvälistä viestintää työssä. Hän kirjoitti omassa tekstissään niin ikään vuorovaikutuksen emergentistä ja prosesseissa muotoutuvasta luonteesta. Hän haastoi erityisesti kulttuurienvälisen viestinnän tutkimuksen traditiota, jossa on esimerkiksi oletettu kansallisten kulttuurien vaikuttavan viestintään merkittävin tavoin, esimerkiksi aiheuttamalla väärinymmärryksiä tai toisaalta lisäämällä oppimista. Lahti korostaa kulttuurienvälisen viestinnän olevan ensisijaisesti interpersonaalista vuorovaikutusta.

Väitöskirjatutkija Maija Peltolan blogitekstissä liikuttiin terveydenhuollon kontekstissa. Hän pohti vuorovaikutusta hoitokeskusteluissa paitsi väitöskirjatutkimuksensa, myös omakohtaisten kokemusten kautta. Hyvässä hoitokeskustelussa keskeistä ovat etenkin sujuva tiedonkulku, selkeästi osoitettu ja sanoitettu tuki sekä mahdollisuus osallistua. Viestinnän asiantuntija Elina Antikainen pohdiskeli loppuvuodesta tieteellisten päivien antia työelämän viestinnän kehitystyötä tekeville. Hän nosti esille Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviltä tarttuneita oivalluksia ja oppeja.  Antikaisen kutsui päiviä aarrearkuksi, joista voi ammentaa välineitä muun muassa päivittäisen viestintätyön kehittämiseen sekä oman viestintäasiantuntijuuden reflektointiin.
Tänä vuonna temaattisesti erottuvat myös pohdinnat puheviestinnästä tieteenalana, tutkijuudesta ja tieteen peruskysymyksistä. Professori Anu Sivunen käsitteli blogissa oppiaineemme nimeä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oppiainetta speech communication ei enää käytännössä ole, vaan meille tuttuja puheviestinnän sisältöjä tutkitaan monin eri tavoin nimettyjen oppiaineiden ja laitosten alla. Yhdistävä tekijä on viestintä. Tutkijatohtori Anne Laajalahti tarttui hyvien ja huonojen kysymyksien tematiikkaan tutkimuksessa. Kun määrittelemme, mikä on kysymisen ja tutkimisen arvoista ja tärkeää, määrittelemme myös puheviestintäalan ydintä ja rajoja, Laajalahti pohti. Professori Pekka Isotalus pohti oppiaineemme asemaa rakennemuutosten ja leikkauspaineiden keskellä. Hän totesi, että vaikka leikkaukset eivät suoraan ole koskettaneet oppiainettamme, on arvostukselle ja tuelle sijaa pienten resurssien aikana.  Julkaisuamanuenssi ja tohtorikoulutettava Sini Tuikka sekä FT, informaatikko Marja Kokko puolestaan muistuttivat kaikkia puheviestinnän tutkimusta tekeviä avoimen julkaisun merkityksestä. Avoin julkaiseminen lisää heidän mukaansa tieteen ja käytännön vuoropuhelua.

Omaa tutkijuuttaan reflektoivat erikoistutkija Sanna Herkama ja professori Pekka Isotalus. Sanna Herkama pohdiskeli sitä, mitä se viestintätieteilijyys oikein on ja miten puheviestijä voi tehdä omaa asiantuntijuuttaan tunnetuksi. Kulmakiviksi hän löysi vuorovaikutuksen ja merkityksen käsitteet. Vuoden toisessa blogitekstissään Isotalus muisteli omaa väitöspäiväänsä 20 vuotta sitten, reflektoiden omaa väitöskirjaprosessiaan sekä tohtoriopintojen muutoksia 20 vuoden aikana.

Neljänneksi blogissa pohdiskeltiin opetuksen käytänteitä ja haasteita. Johanna Järvelin-Suomela  kirjoitti blogiin keskustelemalla oppimisesta ja kysymisen arvostamisesta. Kysymiselle jää usein niin koulussa kuin työelämässä vähän aikaa, mutta kuitenkin kysyminen ja keskustelu voidaan nähdä keskeisenä reittinä yhteisen ymmärryksen ja tietovarannon rakentamiseen. FT, Yliopistonopettaja  Lotta Kokkonen otti kantaa viestintäteknologian myötä lisääntyneeseen jäätävän tehokkaaseen multitaskingiin opetustilanteissa.  Samalla hän muistutti puheviestinnän kurssien olevan juuri sopiva paikka keskustella jäätävästä multitaskaamisesta ja kuuntelijoiden muissa maailmoissa olemisesta.

ProBlogi alkaa olla jo hyvinkin runsas aarrearkku, josta ammentaa. Kahden vuoden aikana kertyneistä kymmenistä kirjoituksista lienee iloa paitsi puheviestijöille, myös kenelle hyvänsä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta kiinnostuneille. Blogista voi esimerkiksi saada tuttuihin ilmiöihin liittyviä ajatusvirikkeitä, tietoa uudesta tutkimuksesta tai tukea opetus- ja koulutustyöhön. Se on myös mainio alusta, jolla tuoda yhteen teoreettista osaamista praktisten havaintojen kanssa.

Mutta mikä tulee puhututtamaan ProBlogissa vuonna 2017? Siihen vaikutusmahdollisuuksia on kaikilla jäsenillämme. Mikäli sinulla on jo valmis idea blogitekstiksi tai vaikka pienikin idea itämässä, ota yhteyttä yhdistyksen tiedottajaan (tiedottaja [at] prologos.fi).

Tessa Horila
Tohtorikoulutettava
Prologos ry:n tiedottaja

VUOROVAIKUTUKSEN TUTKIMUS AUTTAA LÖYTÄMÄÄN UUSIA POLKUJA TYÖELÄMÄN KEHITTÄMISTYÖSSÄ

Posted on by 0 comment

Vietimme vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviä Tampereella 7.-8.10. nyt ensimmäistä kertaa tällä nimellä. Tarjolla oli molempina päivinä laaja kattaus mielenkiintoisia tutkimusaiheita ja näistä herännyttä keskustelua. Tämä onkin minulle näiden päivien ydin. Saada kuulla uusista tutkimuksista ja jo saaduista tuloksista, esittää kysymyksiä ja kuunnella toisten puheenvuoroja. Tästä alkaa sitten minun varsinainen osuuteni.

En tee tällä hetkellä itse tieteellistä tutkimusta. Silti pyrin osallistumaan näihin tapahtumiin aina kun se on mahdollista. Tarvitsen pohjatietoa, kriittistä tarkastelua ja uusia ideoita, jotta voin onnistua omassa työssäni niin työntekijänä kuin työtoverina.

Olen työskennellyt lähivuosina kunnallisorganisaation kehittämistehtävissä ja parhaillaan viestintäasiantuntijana sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä. Vastuualueelleni kuuluvat esimerkiksi työyhteisöviestintä ja sisäisen vuorovaikutuksen kanavat, rekrytointiviestintä ja työnantajakuvan luominen sekä viestintäkonsultointi tietyillä tulosalueilla. Pyrin tunnistamaan näkökulmia, jotka voisivat auttaa viestintä- ja kehittämistyössä organisaatiossamme.

Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät ovat kehittämistyötä tekevälle aarrearkku. Töissä olemme parhaillaan muotoilemassa esimiehille tueksi viestinnän sparrauspakettia sekä suorassa asiakastyössä olevalle henkilöstöllemme pilottina asiakasviestinnän koulutusta ja työkaluja haastavien tilanteiden käsittelyyn. Lisäksi pyrimme lisäämään intranetimme sosiaalisia ominaisuuksia ja löytämään oleelliset teknologiavälitteiset kanavat henkilöstömme toiminnan tueksi.

Tänä vuonna nappasin arkusta mukaan jälleen mainoita aarteita.

Organisaatiomme työyhteisöviestinnän kehittämisen kannalta oleellisia, eteenpäin hiottavia timantteja olivat muun muassa sairaalakontekstiin liittyvät tutkimukset. Kuinka johtajuus rakentuu meillä työyhteisökokouksissa, millaisia rooleja otetaan? Millainen rooli johtoryhmäkokouksilla on osana yhteisöä, kuinka organisaatiotamme rakennetaan vuorovaikutuksessa ja mitä se meistä kertoo? Entä mitkä tekijät voivat tukea kuulumisen tunnetta työyhteisöön, hoitajien sitoutumista ja kuinka me voisimme vaikuttaa siihen, että työntekijät viihtyvät meillä töissä? Yllättäen tähän liittyi myös lasten väliseen vuorovaikutukseen liittyvä poissulkemisen aihe, jossa huomasin yhtäläisyyksiä myös työelämään. Miten meidän organisaatiossa otetaan joukkoon ja tehdään yhdessä? Uskon, että sain eväitä matkaan esimerkiksi esimiesviestinnän sparrausta varten.

Teknologiavälitteinen vuorovaikutus, kuten kokoustaminen tai päivittäinen keskustelu Skypessä, on yhä suuremmassa roolissa työyhteisössämme. Toivoisimme, että työkalut tukisivat toimintaamme ja mahdollistaisivat sosiaalisen läsnäolon tunteen myös henkilöille, jotka työskentelevät toisistaan erillään. Ilokseni sain aimopläjäyksen verran helmiä juuri teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen haasteista ja mahdollisuuksista työtiimille. Miten sosiaalinen läsnäolo voi rakentua, kun emme välttämättä tapaa kasvokkain? Mikä on turvallinen viestintäilmapiiri? Miten sen rakentumista voisi edistää omalla toiminnalla? Millaisia tunneilmauksia virtuaalitiimeissä ilmenee? Voiko kasvokkaistilanteiden veroinen vuorovaikutus olla mahdollista virtuaalikohtaamisissa? Varaammeko tarpeeksi aikaa virtuaalikokouksissa myös sellaiselle keskustelulle, joka mahdollistaa ideointia ja toisiimme tutustumista? Miten meidän teknologiavälitteiset kanavamme voisivat toimia paremmin henkilöstömme kannalta ja onko meillä oikeat välineet käytössä?

Useat työntekijämme ovat vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa päivittäin, tilanteita on paljon ja ne ovat aina erilaisia. Jotkin tilanteet voivat jäädä mielen päälle ja lisätä kuormitusta. Miten voisimme tukea työntekijöitämme käsittelemään haastavia asiakastilanteita? Millainen malli näihin tilanteisiin olisi mahdollista luoda, jotta sekä työntekijä että asiakas jatkaisvat tilanteesta tyytyväisin mielin eteenpäin? Onko se mahdollista? Ajatuksia tähän antoi esitelty tutkimus haastavien asiointitilanteiden vuorovaikutuksesta.

Pohdin myös jälleen roolejamme viestintäasiantuntijoina. Mikä on meidän tehtävämme johdon päätöksenteon tuessa? Miten ylipäätään olemme mukana tukemassa strategian toteutumista? Miten minä voisin organisoida työtäni paremmin? Miten esimiespalaute meillä rakentuu ja mitkä tekijät siihen voivat vaikuttaa? Miten minä voin antaa työtoverille omalla vuorovaikutuksellani hyvän fiiliksen? Osaanko kuunnella ja antaa tukea?

Nämä kohtamisen kentät, kuten vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät, eivät kuitenkaan koskaan ole pelkästään tutkimustiedon helmien keräilyä omaan koppaan työn perustaksi. Kuunteleminen sekä halu keskustella muodostavat päivien toisen funktion. Te kollegat tuotte näihin päiviin uusia ideoita, jotka syntyvät luentosaleissa, mutta myös kahvipöydissä, lounailla ja juhlissa. Parasta on juuri se, että tutkijat ja kehittäjät lyövät päitä yhteen ja saavat aikaan orastavia oivalluksia arkeen tai ehkäpä jonkin suuren innovaation. Tai bisneskontaktin. Ehkä ystävyydenkin. Muistan päivien ilmapiiristä paljon naurua, tapaamisia vuosien jälkeen, muistelua ja hyvää mieltä.

Tunsitko kipinän? Kutsun kaikkia viestinnän kehittämistyötä tekeviä tulemaan mukaan, kohtaamaan ja ennen kaikkea nauttimaan. Toivottavasti nähdään tulevissa tapahtumissa!

Elina Antikainen
Viestintäasiantuntija
Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksote

Category: Uncategorized

KEINOJA KIUSAAMISEN KITKEMISEEN – JA MIKSI SIIHEN EI OLE OIKOTIETÄ?

Posted on by 0 comment

Yleinen keskustelu lasten kiusaamisilmiön ympärillä on käynyt kiivaana kuluneen syksyn aikana. Yhteistä näille eri ulostuloille on halu kitkeä kiusaaminen niin päiväkodeista kuin kouluista. Keskusteluita selatessa ei kuitenkaan voi välttyä huomaamasta, että varsinaisia keinoja tavoitteen saavuttamiseksi on vähän ja niistäkin ollaan osin eri mieltä.

Se, että kiusaamisilmiö on nyt tapetilla, on ehdottomasti hyvä asia. Kun aloitin oman tutkimustaipaleeni alle kouluikäisten lasten kiusaamisteeman ympärillä vuonna 2009, vastasin vielä usein ihmettelevään kysymykseen: ”Mutta onko noin pienten lasten parissa kiusaamista?”. Nyt kiusaamisilmiön vakavuutta edes pienten lasten keskuudessa ei tarvitse enää painottaa.

Pelkkä palstatila ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan avointa keskustelua niistä keinoista, joilla kiusaamisilmiöön voidaan puuttua. Aihe herättää tunteita, mikä tekee sen käsittelystä haastavaa. Kiusaaminen jättää pahimmillaan pysyviä elämänmittaisia arpia, joten sen kitkemiseen haetaan nopeita ratkaisuja. Näin kiusaamista pyritään helposti käsittelemään kiusaamisroolien, kuten kiusaajien ja kiusattujen, pohjalta kiinnittämättä huomiota esimerkiksi kiusaamista sallivan ryhmän toimintaan. Riskinä on, että kiusaamisilmiön yksinkertaistaminen tuottaa arjessa tehottomia ratkaisuja.

Kiusaaminen on ryhmäilmiö

Väitän, että kiusaamisilmiön moninaisuuden ymmärtäminen ja sen ohella aihetta käsittelevän tutkimustiedon painoarvon nostaminen auttavat kitkemään – ja ennen kaikkea – ehkäisemään kiusaamista jo pienten lasten parissa. Näin voisimme puuttua kiusaamiseen ennen kuin se muuttuu yksilöä määrittäväksi tekijäksi.

Tärkein lähtökohta kiusaamisen vastaisessa työssä on muistaa, että kiusaaminen on ryhmäilmiö. Se on siis usein yksittäisen lapsen toimintaa laajempi kokonaisuus. Kiusaaminen voidaan määritellä loukkaavaksi ja vahingoittavaksi vuorovaikutusprosessiksi, joka ajan myötä johtaa jonkun tai joidenkin sulkemiseen yhteisön ulkopuolelle (Repo & Laaksonen 2016 1).

Millaisena ilmiönä kiusaaminen näyttäytyy pienten lasten parissa?

Olen omassa väitöskirjassani tutkinut lasten vertaissuhdetaitoja ja kiusaamista esikoulun vertaisryhmissä. Tutkimustyön aikana haastattelin ja havainnoin laajaa lapsijoukkoa, joka vahvisti aiempien tutkimusten ymmärrystä kiusaamisesta sekä ryhmäilmiönä että vuorovaikutusprosessina. Ryhmän vaikutus saattoi näkyä esimerkiksi kiusaamista sallivana toimintakulttuurina, kun taas kiusaamisen prosessimainen luonne tuli erityisen vahvasti esiin lasten omissa kuvauksissa.

Tutkimushaastattelujen aikana olin jututtanut henkilökohtaisesti kaikki muut ryhmän lapset ennen kuin – sanotaan nyt vaikkapa – Elias tuli kahdenkeskiseen haastatteluun. Muut lapset olivat kuvanneet, että Elias sotkee muiden leikkejä ja kiusaa. Elias sanoikin itse jo hyvin varhaisessa vaiheessa keskusteluamme reippaasti: ”Minä olen kiusaaja!”. Kun puhuimme aiheesta lisää, meni tämä 5-vuotias lapsi pohtivan näköiseksi. Hän siirsi katseensa sukankärkiin ja sanoi, ettei hän haluaisi kiusata muita, mutta hänelle menee hermo, kun muut eivät ota häntä leikkiin mukaan. ”Se tuntuu siltä, että mä haluan kiusata niitä takaisin”, Elias sanoi tuohtuneena.

Kun havainnoin samaa lapsiryhmää vapaan leikin aikana, vahvistui lasten haastattelussa kertoma näkökulma siitä, että muut lapset kokivat Eliaksen toiminnan häiritsevänä ja aggressiivisena. Elias ei esimerkiksi malttanut odottaa vuoroaan, seurata leikin sääntöjä tai antaa tilaa toisille lapsille. Hänellä oli siis vaikeuksia erilaisissa vuorovaikutustaidoissa kuten esimerkiksi leikkiin liittymisessä tai toisten huomioon ottamisessa.

Vuorovaikutustaitojen harjoittelusta keinoja kiusaamisen kitkemiseen

Vuorovaikutustaitoja opitaan läpi elämän, ja etenkin pienillä lapsilla nämä taidot ovat vasta kehittymässä. Kun Elias kuvasi itse itseään kiusaajaksi, en voinut olla pohtimatta, miten tämä vaikuttaa lapsen kehitykseen pitkällä tähtäimellä. Riskinä on, että lapsi leimataan ja hän leimaa itsensä tiettyyn rooliin puutteellisten vuorovaikutustaitojen takia.

Kiusaamiskierteen katkaisemisessa olisi keskeistä kohdistaa katse tekoihin ja toimintaan yksittäisten roolien sijaan, sillä niihin on mahdollista vaikuttaa esimerkiksi vahvistamalla lapsen kaveritaitoja ja tukemalla koko ryhmän yhteisöllisyyttä. Kiusaamisen kitkeminen ei onnistu pelkästään siirtämällä lapsia koulusta toiseen, vaikka esimerkiksi kiusaajan siirtämisestä on viime aikoina keskusteltu isompien lasten ja nuorten kohdalla viimeisenä puuttumiskeinona. Kiusaamisilmiön moninaisuuden ymmärtäminen on jo ratkaiseva askel kiusaamiseen puuttumisessa.

Parhaimmillaan kiusaamisen kitkeminen on koko lapsia ympäröivän yhteisön päämäärä, jota tukevat niin aikuisten käsitykset kuin päiväkodin tai koulun toimintamallit. Myös uusi varhaiskasvatuslaki nostaa keskiöön vuorovaikutustaitojen harjoittelun, jonka voidaan nähdä antavan meille valmiudet esimerkiksi toista kunnioittavaan vuorovaikutukseen, rohkeuteen puuttua näkemäämme kiusaamiseen ja valmiuteen tuoda oma äänemme kuuluviin.

Vaikka kiusaamiseen tulee puuttua nopeasti, kaivataan myös pitkäjänteistä työtä sen ennaltaehkäisyyn jo varhaislapsuudesta alkaen. Vuorovaikutuksen tutkijana toivon, että kaveritaitojen harjoittelemiseen ja koko ryhmän yhteisöllisyyden vahvistamiseen tullaan jatkossa kiinnittämään entistä enemmän huomiota niin pienten kuin isompienkin lasten parissa. Tai kun lukee tarinoita nykypäivän työelämästä, kenties tuo isompien lasten tulisi korvata termillä ”meidän aikuisten” parissa.

Vilja Laaksonen, FT, YTM
Asiantuntija ja kehittäjä, RALLA Oy

 

1 Laaksonen, V. & Repo, L. Kaveritaitokirja – tietoa ja harjoituksia toimivan ryhmän rakentamiseen varhaiskasvatuksessa. Folkhälsan. Painossa.

Category: Uncategorized
Social Media Icons Powered by Acurax Web Design Company