POTILAAN KOHTAAMINEN – PELKKÄÄ LÄÄKETIEDETTÄ?

Posted on by 0 comment

Lääkäriopiskelijoiden tulkintoja potilastapauksesta lääkärikoulutuksen eri vaiheissa käsittelevän tutkimusartikkelin tulosten yhteenveto päättyy näin: ”Voidaan sanoa, että potilaan elämäntilanteen pohdinta ja ”tunteilu” vähenevät koulutuksen edetessä. Mikäli tulos kuvastaa lääkärikoulutuksen tavoitteiden toteutumista, kysymys on ammatillisen varmuuden lisääntymisestä.”

Hetkinen. Mitä tämä tarkoittaa? Tarkoittaako sitä, että potilasta tarkastellaan lääketieteellisen tiedon näkökulmasta, suhde jää taka-alalle, ihmistä ei kohdata kokonaisuutena, otetaan tarkasteluun vain se, mihin lääkäri on koulutettu? Niin. Mihin lääkäri on koulutettu? Tutkimaan, kuulemaan, näkemään, havaitsemaan vain sen, mikä on lääketieteen tiedon nojalla tutkittavissa, kuultavissa, nähtävissä, havaittavissa – mutta ei ihmistä kokonaisuutena?

Piipahdetaan hetkeksi lääkärin vastaanotolle

Vastaanotolle tulee iäkäs vanhus saattajansa kanssa. Oma poikahan se siinä on, kun isä ei oikein tahdo osata enää pitää puoliaan eikä kertoa tilanteestaan. Sitä paitsi reippaasti yli kasikymppinen, yli neljännesvuosisata sitten halvaantunut potilas on suorastaan innoissaan edessä olevasta lonkkaleikkauksesta. En ikinä olisi uskonut, että noin iäkkäitä ruvetaan vielä repimään palasiksi. Niin kuihtunut mies, ettei kukaan edes oikein ymmärrä, miten hän voi olla elossa. Sähköpyörätuoli vie miestä, jonka mieli halajaa paluuta entiseen. Toiveikkaana, että pääsisi vielä kävelemään. Ilman jalkatukea, ilman rollaattoria, tukevasti kahdella jalalla. Lääkärikin sanoi, että vuoteen oma on mies, jos ei leikata. Niinpä sitten leikataan.

Omainen kysyy huolestuneena leikkaavalta lääkäriltä, miten isästä pidetään huoli leikkauksen jälkeen. Miten varmistetaan, että isä pärjää, kun eihän hän pysty leikkauksen jälkeen huolehtimaan itsestään? Miten isä pääsee ylös sängystä, miten saa ruuan laitettua, käytyä kaupassa, pesulla, tarpeillaan…? Niin rappeutunut, laiha, hauras ja voimaton. Olisiko tämä sitä potilaan elämäntilannetta, todellisuutta, johon hän sijoittuu operaation jälkeen. Ei lääkärin tätä tarvitse tutkia, kuulla, nähdä, havaita. Ei, vaikka omainen, potilaan elämäntilanteeseen kuuluva läheinen tätä toimittaa. Kokonaisuus kun ei kuulunut lääkärikoulutukseen. Eikä elämäntilanne tähän korjaussarjaan. Tai vaikka kuuluisi, sitä ei lääkärin enää tarvitse muistaa, ei ainakaan noudattaa. Siltä se ainakin kuulosti ja ihan oikeasti kuulemma tuntui, kun lääkäri totesi potilaan omaiselle: ”Mieshän pistetään kävelemään!” Tämä tarkoitti sitä, että mitä sinä houkka tyhmiä kyselet. Tässähän on tarkoitus tehdä parantava toimi ja toimittaa mies takaisin omaan todellisuuteensa. Sellaisena, kun lääketiede sen vain osaa. Ja sehän osaa tehdä lonkkaleikkauksen. Siihenhän yhteiskunta on osaajansa kovalla hinnalla kouluttanut.

Lääkäri kyynistyy jo opintojensa aikana

Palatkaamme artikkeliin. On havaittu, että jo lääkärikoulutuksen edetessä opiskelijan suhde potilaaseen muuttuu etäisemmäksi. Opiskelija kyynistyy ja tunteilu jää vähemmälle. Sekä potilaaseen että omaiseen suhtautuminen muuttuu: empatia vähenee ja saattajana olevaan omaiseen suhtautuminen muuttuu luonteeltaan epäileväisemmäksi. Totta. Ainakin tässä läheisen ihmisen kokemusmaailmassa. Saattajana ollut omainen kertoi saaneensa kovin ala-arvoista kohtelua. Kokeneensa, että hän on tollo, joka ei ymmärrä, että lääkärit ovat huippuasiantuntijoita, jotka leikkaavat ihmisiltä pois haurauden, horjumisen, kaatumiset, istumaan nousun ja kävelemisen vaikeudet. Kaiken sen, mikä vuosikymmenten myötä on ihmiseen kutoutunut, siinä pysynyt, ja joka on saattajan mielestä osa sitä arkea, johon hän ja muut läheiset kuuluvat. Miten me hoidamme tämän leikkauksen jälkeisen elämän? Potilaalla on oma elämäntilanne. Ei! Se ei tähän korjaussarjaan kuulu. ”Minä teen vain leikkauksia!”

Miksi sitten lääketieteen viestinnän ”korjausoppaissa” jauhetaan aina samat asiat: ”Jokainen vastaanotolle tuleva potilas on ainutlaatuinen. Kohtaaminen on epäsymmetrinen: lääkäri on lääketieteen asiantuntija, mutta potilas oman sairautensa ja elämäntilanteensa paras asiantuntija. Empatia on yksi lääkärin tärkeimmistä työvälineistä. Paternalismista on siirrytty potilaskeskeiseen vuorovaikutukseen, jonka tavoitteena on saada potilas tekemään yhteistyöstä. Lääkärin tärkeä tehtävä on kohdata potilas biopsykofysiologisena kokonaisuutena. Onnistuminen vuorovaikutuksessa tarkoittaa onnistunutta työtulosta vastaanotolla. Hyvällä vuorovaikutuksella on välittömiä myönteisiä hoitotuloksia. Potilaat noudattavat paremmin hoito-ohjeita, kun lääkäri osaa viestiä ja olla vuorovaikutuksessa potilaansa kanssa.”

Jos mietit omia tai läheistesi kokemuksia SOTE-vastaanotoilta, mitäpä niille kuuluu? Toivottavasti on onnistuneita kohtaamisia vino pino, mutta arvelen, että aika moni meistä törmää keskusteluihin, joissa vuorovaikutus ei vaan ota sujuakseen. Siitä kertovat myös uusimmat selvitykset: kolmanneksi yleisin terveydenhuollon potilasvalituksen aihe koskee huonosti sujunutta vuorovaikutusta.

Lääketieteen kakkosvuoden opiskelijoilla on lähestulkoon malttamaton into päästä klinikkavaiheeseen: tekemään töitä oikeiden potilaiden kanssa, tutkimaan, kuuntelemaan, keskustelemaan. Kohtaamaan potilaat arvostaen, hienovaraisesti, empaattisesti. Ratkaisemaan ongelmaa potilaan omasta elämäntilanteestaan käsin. He puhuvat ihmisestä kokonaisuutena. Ja siitä, että lääkärin ammatissa viestintä on tärkeä työväline ja että työn tulokset tehdään – jos ei aivan kokonaan, niin ainakin osittain – vuorovaikutuksessa potilaan kanssa.

Mihin tämä sitten matkan varrella unohtuu?

Onneksi tammikuussa alkaa vitosvuosikurssilaisten johdatus yleislääketieteeseen -opintojakso. Kokonaan uutta opetusta tuleville lääkäreille. Yhteistyössä lääkäriopettajien kanssa. Simulaatiovastaanotolle tulee keski-ikäinen mies määräaikaistarkastukseen, nuorehko nainen diagnoosia kuulemaan. Ihmisiä, jotka on tarkoitus tutkia, kuulla, nähdä ja havaita, elämäntilannetta myöten. Taidan puhua heille vielä muutaman sanan kyynistymisestä. Sitä olisi aiheellista oppia varomaan. Eikä tunteilua tarvitse pelätä tai vältellä. Tunteet, niiden havaitseminen, ilmaiseminen, niihin reagoiminen ja niistä puhuminen ovat tärkeä osa ihmisyyttä, potilaan kohtaamista kokonaisuutena.

 

Marja-Leena Hyvärinen
Yliopistonlehtori
Itä-Suomen yliopisto, kielikeskus

Category: Uncategorized

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Social Media Icons Powered by Acurax Web Design Company