SUOMI 100 – VIESTINTÄ JA VUOROVAIKUTUSSUHTEET SUOMALAISISSA TOIVELAULUISSA

Posted on by 0 comment

Itsenäisyyspäivän lähestyessä mediassa ja muualla on herännyt kiinnostavaa keskustelua siitä, millaisia viestijöitä nykypäivän suomalaiset ovat ja millaisia myyttejä viestintäosaamiseemme liittyy. Esimerkiksi käsitykset suomalaisista viestintäarkoina ja heikkoina esiintyjinä ovat tutkimusten mukaan enemmän luutuneita näkemyksiä kuin todenperäisiä käsityksiä (Tarja Valkosen haastattelu). Myös hiljaisen suomalaisen myyttiä on alettu tutkimuksissa kyseenalaistaa (Olbertz-Siitonen & Siitonen 2015), samoin suomalaisten miesten puhumattomuutta tunteista (Virtanen 2015). Samanaikaisesti kun myyttejä on pyritty kumoamaan, myös perinteiset käsitykset suomalaisten viestintäkäyttäytymisestä ovat pitäneet pintansa erilaisilla foorumeilla. Kun pohdiskelin, mitä nämä foorumit ovat ja missä ylipäätään suomalaiset kokoontuvat yhteen ”tuottamaan” suomalaisuutta, yksi konteksti tuli tuoreeltaan mieleeni: yhteislauluja sisältävät tilaisuudet.

Toimin noin viikko sitten säestäjänä maakuntalaulujen yhteislaulutilaisuudessa. Huomattuani laulujen herkistävän vaikutuksen yleisössä ja itsessäni heräsin jälleen ajattelemaan, miten laulut ja niiden laulaminen ovat ihmisille tärkeä mahdollisuus kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta, palata muistoihin sekä käsitellä erilaisia tunteita (ks. Partanen 1996). Vaikka laulut ovat muun muassa melodian, rytmin, soinnin, harmonioiden, sanojen, historiallisen viitekehyksen ja esittämiskontekstien muodostamia kokonaisuuksia, itseä alkoi viestinnän tutkijana kiinnostaa, millaista kuvaa suomalaisten viestinnästä ja vuorovaikutussuhteista tuotamme tapaillessamme tuttujen suomalaislaulujen sanoituksia. Esitän tähän liittyen muutamia alustavia havaintojani, joita tein tutustuttuani Suomen toivelaulut -kirjan uudistettuun painokseen (toim. Kari & Leskelä 2017). Kyseiseen kirjaan on koottu valikoitu otos perinteisiä juhla- ja kansanlauluja, maakuntalauluja sekä kevyempää ohjelmistoa eri vuosikymmeniltä.

Suomalainen viestii osana luontoa, luonnon kanssa ja luonnon kautta

Monia toivelauluja näyttäisi yhdistävän kuvaus ihmisen ja luonnon välisestä kiinteästä suhteesta. Useissa lauluissa suomalainen katsoo ja kuuntelee, kuinka luonto puhuu. Esimerkiksi Suomen laulussa kehoitetaan kuulemaan, kuinka hongat huokailevat ja kosket pauhailevat. Joissakin lauluissa myös suomalainen jakaa tuntojaan luonnossa ja luonnolle, mikä tapahtuu etupäässä sanattomasti tai sävelin. Esimerkiksi Taivas on sininen ja valkoinen- laulussa kertoja toteaa: ”Enkä mä muille ilmoita mun sydänsurujani; synkkä metsä, kirkas taivas, netuntee mun huoliani”. Kappaleessa Vanhoja poikia viiksekkäitä Nestori Miikkulaisen kaihoisten sävelten ymmärtäjänä on puolestaan yksinäinen norppa. Joissakin lauluissa luonto on myös viestin välittäjän roolissa. Esimerkiksi tuoreemmassa Missä muruseni on -sanoituksessa tuuli vie ihmisen viestiä eteenpäin ikävästä ja kaipauksesta. Satumaa-tangossa kaipauksesta kertova laulu lentää linnun siivin. Näin ollen luonto näyttäytyy lauluissa toisaalta viestinnän paikkana, mutta toisaalta myös luotettavana viestintäkumppanina, jonka seurassa suomalainen uskaltaa olla emotionaalisesti läsnä (ks. Huhta 2008).

Suomalaisen ja luonnon kiinteä suhde näyttäytyy myös sanoituksissa, joissa suomalaisia kuvataan luontometaforin. Kyseisiä metaforia löytyy muun muassa maakuntalauluista, joissa suomalaisia kuvataan etupäässä jäykäksi, vakavamieliseksi, sivistyneeksi ja sitkeäksi kansaksi. Esimerkiksi Uusmaalaisten maakuntalaulussa kirjoitetaan: ”Jäykkänä ja pystypäin kuin luoto meressä, ajan aallokossa seisoo uusmaalainen kansa”. Jäykkyys tulee esille myös Hämäläisten laulussa: ”Ja kansaa kussa löytänen niin jäykkää kuin on Hämehen”. Vaasan marssissa suomalaiset kuvataan kuusina, joita sää eikä puute voi säikyttää ja kuihduttaa. Vaikka kansalaiskuvaukset eivät suoranaisesti viittaa suomalaisten tapaan viestiä, kuvauksissa on kuitenkin havaittavissa myös yhtäläisyyksiä verrattuna suomalaisen puhekulttuurin tunnetuimpiin piirteisiin. Tällaisia ovat muun muassa tarve yksityisyyden ja etäisyyden hallintaan – joita esimerkiksi jäykkyyden on katsottu osaltaan kuvastavan (ks. Roberts 1982, ref. Wilkins & Isotalus 2009, 4–5).

Suomalainen viestii kansakuntana ja läheisissä vuorovaikutussuhteissa

Anttilan (1993, 111) mukaan suomalaisille lauluille ja runoille on ollut tyypillistä, että kotiseudun ympäristöön tunnetaan enemmän kiintymystä kuin kotiseudun ihmisiin. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, sillä monissa tarkastelemissani toivelauluissa kiintymystä osoitetaan maahan, luontoon ja oman kotiseudun tunnuspiirteisiin, ei niinkään suoraan ihmisiin. Esimerkiksi Kymenlaakson maakuntalaulussa kotiseudusta kirjoitetaan: ”Olet meille sa onnemme ehto, ylin lahjoista kohtalon.” Toisaalta laulujen teksteistä on kuitenkin kahdella tapaa tulkittavissa, että myös toisilla ihmisillä on merkitystä kotiseutu- ja isänmaarakkauteen.  Ensinnäkin monissa lauluissa kiintymystä kotiseutuun osoitetaan isommalla joukolla työtä tehden, laulaen, taistellen tai riemuiten. Teksteistä muodostuu käsitys, että yhtenäinen kansakunta on ihanne, jonka avulla on mahdollista saada vaikuttavia asioita aikaan. Esimerkiksi Kansalaislaulussa lauletaan: ”Saisi kuulla maailma kummakseen, miten täälläkin taistellaan, pyhän kauniin oikean voitollen ilojuhlina riemuitaan. Kaikki, kaik ylös yhtenä miehenä nyt Suomen onnea valvomaan! Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa isänmaahan ja maailmaan.”

Toiseksi toivelauluissa näyttäytyy myös läheisten ihmissuhteiden merkitys. Perhe, parisuhde sekä sukupolvien ketju korostuvat lauluissa eniten. Esimerkiksi Kotimaani ompi Suomi -laulussa kerrotaan äidistä, ensirakkaudesta ja isovanhemmasta. Lisäksi laulussa todetaan, että kotimaassa ”on turva tuttavissa, riemu siellä rikkahin”. Näin ollen kotimaan merkityksellisyys ei näyttäisi rakentuvan lauluissa pelkästään luonnosta, työstä tai yhtenäisestä kansakunnasta, vaan ihmisen on katsottu kiinnittyvän kotimaahansa myös läheistensä kautta. Sama sanoma on löydettävissä myös Elämä juoksuhaudoissa -laulusta, jossa sotilaan ajatukset palaavat yöllä rakkaiden luokse: ”Minä sinua vain muistelen, näen poskillas viel kyyneleen. Jos taiston kentälle jäisin, sinun kuvasi on viimeinen.”

Läheisissä vuorovaikutussuhteissa tapahtuvaa viestintää kuvataan toivelauluissa pääsääntöisesti parisuhdekontekstissa, jossa viestintä näyttäisi olevan lähes aina nonverbaalista.

Kaikista kasvoista -laulussa katse lämmittää sydäntä, Syksyn sävelessä laitetaan käsi käteen ja ollaan hiljaa. Myrskyluodon Maijassa puhe kuvataan turhaksi ja lause tarpeettomaksi, sillä puolisot ovat oppineet luodolla yhteisen kielen, joka auttaa toisen mielenliikkeiden tulkitsemisessa ilman sanoja. Kaksi puuta -laulussa pariskunta puolestaan katsoo kevääseen ja seisoo erillään, mutta samanaikaisesti rakentaa yhteistä juuristoa maan alla näkymättömissä.

Samankaltaisia havaintoja parisuhdeviestinnästä on tehnyt Matti Huhta (2008), joka selvitti noin 4000 laulutekstin perusteella suomenkielisissä lauluissa yleisimmin toistuvia ilmauksia. Hänen mukaansa lauluissa tuntemus toisen ajatuksista ja tunteista ei synny parisuhteessa keskustelemalla vaan katsomalla silmiin. Lisäksi rakkautta ilmaistaan Huhdan (2008) mukaan vierelle pyytämisellä, syliin sulkemisella, toista vasten painautumisella sekä hiljaa olemisella. Jos rakkaudesta puolestaan puhutaan, siitä tulisi puhua hiljaa kuiskaten, tai vasta silloin kun sitä todella tarkoittaa. En osaa varmuudella tulkita, mistä sanattoman viestinnän korostuminen kertoo. Osittain se on varmasti taiteellinen ilmaisukysymys, mutta lisäksi se saattaa olla ainakin osittain yhteydessä suomalaisen puhekulttuurin tunnetuimpiin piirteisiin, kuten hiljaisuuden kunnioittamiseen ja tilan antamiseen toiselle (esim. Carbaugh 2009). Lisäksi kyse saattaa olla jossain määrin alussa mainitusta ihmisen ja luonnon välisestä kiinteästä suhteesta. Niin kuin luonto ymmärtää sanattomasti ihmistä ja ihminen luontoa, samalla tavalla ihmisellä lienee tarve ymmärtää syvällisesti toista ihmistä.

Yhdessä eteenpäin 

Kaiken kaikkiaan tarkastelemieni toivelaulujen kuvaukset suomalaisten viestinnästä ovat melko yhdenmukaisia ja stereotyyppisiä, joiden paikkansa pitävyydestä voi esittää monenlaisia näkemyksiä. Sen vuoksi ajattelisinkin, että olennaisempaa on kääntää katseet lauluista löytyviin viestinnässä toteutettaviin arvoihin, jotka ovat yhä ajankohtaisia ja puhuttelevia. Esimerkiksi emotionaalinen läsnäolo ja sen mahdollistaminen, läheisten ihmissuhteiden vaaliminen, yhteiseen hyvään pyrkiminen sekä sukupolvien välinen kunnioitus ovat mielestäni yhä ihmisen hyvinvoinnin ja kotimaahan kiinnittymisen kulmakiviä. Näitä arvoja voivat nähdäkseni toteuttaa kaikki Suomen kansalaiset – itselle ominaisesta viestintätyylistä riippumatta.

Paljon onnea 100-vuotias Suomi, ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

 

Maija Peltola

Väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n johtokunnan jäsen

 

Lähteet:

Anttila, J. 1993. Käsitykset suomalaisuudesta – traditionaalisuus ja modernisuus. Teoksessa S. Korhonen (toim.) Mitä on suomalaisuus. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura, 108–134.

Carbaugh, D. 2009. Coding personhood through cultural terms and practices: Silence and quietude as a Finnish natural way of being. Teoksessa R. J. Wilkins, & P. Isotalus (toim.) Speech Culture in Finland. Lanham: University Press of America, 43–61.

Huhta, M. 2008. Aamunkoista tähtivyöhön. Laululyriikan fraasikirja. Jyväskylä: Gummerus.

Kari, V. & Leskelä, A. 2017 (toim.) Suomen toivelaulut. Helsinki: Otava.

Olbertz-Siitonen, M. & Siitonen, M. 2015. The silence of the Finns. Exploring the anatomy of an academic myth. Sosiologia 52 (4), 318–333. Viitattu 4.12.2017. Saatavana www-muodossa: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/53141/artikkeliolbertzsiitonensiitonenfinal.pdf?sequence=1

Partanen, M. 1996. Yhteislaulu terapiavälineenä. Teoksessa Ahonen-Eerikäinen, H. (toim.) Taide psykososiaalisen työn välineenä. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun julkaisuja B:2. Joensuu: Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, 108–111.

Suomalainen vaikenee sujuvasti monella kielellä – Ei pidä paikkaansa, sanoo tutkija. Viitattu 4.12.2017. Saatavilla www-muodossa: https://yle.fi/uutiset/3-9949684

Virtanen, I. A. 2015. Supportive communication in Finnish men´s friendships. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1508. Viitattu 4.12.2017. Saatavilla www-muodossa: https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/96638/978-951-44-9702-5.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Wilkins, R. J., & Isotalus, P. 2009. Finnish speech culture. Teoksessa R.  J. Wilkins, & P. Isotalus (toim.) Speech Culture in Finland. Lanham: University Press of America, 1–16.

Category: Uncategorized

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Social Media Icons Powered by Acurax Social Profile Design Experts