Tag Archives: Palaute

KESKIRASKAS KESKISORMI JA VUOROVAIKUTUSOSAAMINEN PALAUTETILANTEISSA

Posted on by 0 comment
Käsi

Pysähdy hetkeksi miettimään jotain työelämäsi palautetilannetta, johon olet lähiaikoina päässyt tai ehkä ajautunut. Millainen tilanne oli? Miksi tilanne oli palautetilanne? Tunnistitko tilanteen palautetilanteeksi jo sen aikana? Keitä siinä oli läsnä? Miksi tilanteessa annettiin palautetta? Millainen rooli sinulla oli? Entä miten vuorovaikutusosaaminen näkyi tilanteessa?

Työelämän tiimellyksessä vertaiselle annettu palaute on usein nopeaa, suunnittelematonta ja kumpuaa hetkestä. Emme edes välttämättä huomaa antavamme tai saavamme palautetta. Toisaalta palaute voi olla myös suunnitelmallista ja pohjata vankkaan teoriatietoon vaikkapa vertaisarvoinnin kontekstissa. Joskus palaute on pitkään hautunut työyhteisössä, ja jonkin laukaisevan tekijän tuloksena se tulee esille.

Erilaiset yhteisöt rakentavat omat norminsa palautteenannolle: Palaute voi olla suoraa tai epäsuoraa, ja sitä voidaan pehmentää erilaisin keinoin huumorista hymynaamoihin. Myös palautepuheen persoonamuoto voi vaihdella minä-muodosta passiiviin, ja lisäksi palautteen yksityisyys ja vaikkapa palautetilanteen paikka vaihtelevat eri työpaikoilla ja yhteisöissä.

Sormet ja vuorovaikutusosaaminen

Puheviestinnän peruskursseilla ohjaamme usein opiskelijamme tuijottamaan kättään. Vuorovaikutusosaamisen käsimalli havainnollistaa opiskelijalle vuorovaikutusosaamisen osa-alueita. Mallin ovat kehittäneet jyväskyläläiset kielikeskuskollegamme Hämäläinen ja Lukkari (2017) Isotaluksen & Rajalahden (2017) ja Spizbergin (2013) pohjalta. Käsimallissa peukalo kuvaa tietoa, etusormi taitoa, keskisormi asennetta, nimetön motivaatiota ja pikkusormi etiikkaa vuorovaikutusosaamisen osa-alueina. Mallin avulla konkretisoidaan, kuinka omaa ja toisen vuorovaikutusosaamista voi pilkkoa osiin. Se auttaa myös analysoimaan ja tulemaan tietoiseksi vuorovaikutusosaamiseen liittyvistä ilmiöistä ja toiminnasta; sormet havainnollistavat asiaa konkreettisesti. Vaikka korkeakoulukontekstissa malli saattaa joskus tuntua opiskelijoista aluksi vähän yksinkertaiselta tai lapselliselta, se on helppo muistaa: asenne keskisormessa, motivaatio sormussormessa, pikkurilli vähän pieni, mutta tärkeä, pihtiotteessa tieto ja taito.

Vaikka viestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoina olemme vuorovaikutusosaamisen kanssa myös metatasolla tekemisissä päivittäin, emme välttämättä pysähdy itsemme ja oman toimintamme ja sen vaikutusten äärelle kovinkaan usein. Tuijotetaan siis mekin hetki kättämme ja palautetaan samalla mieleen palautetilanne, jota äsken ajattelimme:

Keskiraskas keskisormi, asennesormi

Millä asenteella toimit palautetilanteessa? Ovatko palautetilanteet sinulle pakollisia pahoja, vai haluatko vältellä niitä viimeiseen asti hyödyttöminä ja ehkäpä jopa haitallisina? Millaisia asenteita sinulla oli osallistujia kohtaan, asiaa kohtaan, tilannetta kohtaan, työpaikkaa kohtaan, toimintatapoja- ja malleja kohtaan, entä millaisia kulttuurisia odotuksia tuot palautetilanteeseen? Miten palautetilanteen osallistujien asenteet tai menneet asenteet vaikuttivat toimintaasi tai ajatteluusi?

Timantinsäihkeinen nimetön, motivaatiosormi

Mihin palautetilanteeseen osallistuvien motivaatio kohdentui? Olitko motivoitunut säilyttämään ja pitämään yllä ihmissuhteita vai oliko asia sinulle hyvin tärkeä? Miten motivaation kohde vaikutti toimintaasi? Miten siedät ihmisiä, joita motivoivat erilaiset, ehkä sinusta toisarvoiset asiat? Onko porukassasi niin, että motivoitunut työyhteisön kehittäjä väsyttää kaikki jo pelkästään palautteen määrällä? Millainen motivaatio yhteisölläsi on antaa ja saada palautetta ja osallistua palautetilanteisiin?

Pikkiriikkinen pikkurilli, etiikkasormi

Millaisia eettisiä valintoja teit tilanteessa? Entä miten muut toimivat? Oliko tilanteessa jaettu ymmärrys niistä eettisistä säännöistä ja normeista, joiden mukaan toimittiin? Miten kielenkäyttöön liittyvät valinnat vaikuttivat tilanteeseen? Miten suhtauduit omaan vastuuseesi tilanteen sujumisesta?

Itsevarma peukalo, tietosormi

Millaista tietoa koit omaavasi käsiteltävistä asioista, vuorovaikutuksesta, palautteenannosta, toisen ihmisen taustoista, kulttuurisista palautteenannon normeista? Miten tietosi tai tietämättömyytesi vaikutti palautetilanteeseen? Estikö vai tukiko oletettu asiantuntemuksesi sinua kuuntelemasta muita?

Osoittava etusormi, taitosormi

Millaista palauteosaamista sinulla on? Missä olivat vahvuutesi palautetilanteessa? Miten osoitit näitä vahvuuksia toiminnassasi? Miten osoitit kuunteluosaamistasi? Oliko sinulle tärkeintä osata eniten ja osoittaa se muille?

Omaan käden tarkasteleminen ja näin oman vuorovaikutusosaamisen tiedostaminen palautetilanteissa voi auttaa ymmärtämään omaa käytöstä. Se voi myös lisätä ymmärrystä omista reaktioista toisten toimintaan ja viestintään. Oman käden lisäksi palautetilanteissa on läsnä monta muuta kättä ja ihmistä. Me odotamme erilaisia asioita palautetilanteilta. Siksi itsetuntemuksen lisäksi palautteen normeista olisikin hyvä puhua ääneen varsinkin uusissa muodostuvissa ryhmissä. Jos normeista ei puhuta ääneen, tapahtuu normiutumista siitä huolimatta. Usein tulemmekin tietoisiksi normeista vasta kun joku rikkoo niitä.

Olet itseasiassa ollut eräänlaisessa palautetilanteessa tätä blogia lukiessasi. Millaista palautetta annoit itsellesi? Muistitko positiivisen puolen? Itsearviointiin perustuvat palautetilanteet tuntuvat usein kääntyvän itseruoskinnaksi. Yksi palauteosaamisen puoli onkin armollisuus itseä ja toisia kohtaan. Ehkä sen voisi käsitteenä löytää jokaisesta esittelemämme mallin sormesta: se on toimintaa, tietoa, motivaatiota, asennetta ja etiikkaa.

Pimenevän marraskuun aluksi haluammekin kysyä, miten käsistämme ei näkyisi muille tai itsellemme vain pystyssä oleva keskisormi.

Riikka Järvelä

Riikka Järvelä

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Helsingin yliopiston kielikeskus

Johanna Järvelin-Suomela (2)

Johanna Järvelin-Suomela

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Tampereen yliopiston kielikeskus

 

 

 

Lähteet

Hämäläinen, H. & Lukkari, T. (2017) Käsimallin alkuperäisidea, painamaton lähde.

Isotalus, P. & Rajalahti, H. (2017) Vuorovaikutus johtajan työssä. Helsinki: Alma talent.

Spiztberg, B.H. (2013). (Re)Introducing communication competence to the health professions. Journal of Public Health Research 2013; vol. 2:e 23.

TIEDON RAKENTUMISESTA

Posted on by 0 comment
Leena Mikkola (Kuva: Pertti Snellman)

Kun toimin Prologoksen puheenjohtajana 2001-2004, valmistelimme julkaisutoiminnan käynnistämistä Prologissa. Tuolloin koimme tärkeäksi, että tieteellisellä yhdistyksellä on tieteellistä julkaisutoimintaa. Se johti Prologoksen myös Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan jäsenyyteen. Viidessätoista vuodessa maailma on muuttunut paljon. Prologoksen ja Prologin rooli (puhe)viestinnän tutkijayhteisössä on kuitenkin tärkeä.

Prologos30 some

Miten tieteellinen tieto syntyy?

Meneillään oleva vuoden aikana olen toimittanut ja kirjoittanut työyhteisön viestintää tarkastelevaa teosta yhdessä professori Maarit Valon kanssa. Projekti on ollut äärettömän antoisa. Sen edetessä olen useaan kertaan huomannut pohtivani, kuinka monimuotoista osaamista tieteellisen tiedon tuottaminen ja sen esittäminen erilaisille yleisöille vaatii. Olen myös monesti havahtunut ajatukseen siitä, kuinka tieteellinen tieto syntyy moninaisessa vuorovaikutuksessa.

Koska olen kirjaa tehdessämme paitsi toimittanut myös kirjoittanut, olen lukenut lyhyessä ajassa useita referee-arvioita teksteistäni. Kuinkahan moni tutkija ajattelee saamiaan referee-lausuntoja ilona ja etuoikeutena keskustella ajatuksistaan? Toki minullekin on vuosien varrella osunut joitain nälväisyjä ja huteja. Yhdessä lausunnossa kritisoitiin kongressipaperiani turhan pienestä Irlannin koululaitoksesta kerätystä aineistosta. Lausunto oli hämmentävä ennen muuta siksi, ettei ehdottamani paperi ollut empiirinen saati irlantilainen.

Useimmiten saamani lausunnot ovat olleet erinomaisia. Tämä ei tarkoita sitä, että käsikirjoitukset olisivat erinomaisia olleet. Sen sijaan, lausunnot ovat olleet asian ytimeen osuvia, oivaltavia, rakentavia ja rohkaisevia. Hyvin kirjoitettua ja argumentoitua lausuntoa on ilo lukea silloinkin, kun siinä esitetään tiukkaa kritiikkiä ja todetaan puutteita. Ne auttavat ajattelemaan ja kirjoittamaan selkeämmin ja perustellummin: Tuota Irlanti-lausuntoa lukuun ottamatta jokainen saamani lausunto on nostanut tuottamani tiedon laatua.

Minunko tuottamani tieto?

Meneillään olevassa kirjaprojektissa ja yhteiskirjoittamieni artikkeleiden myötä olen nähnyt jälleen konkreettisesti sen, kuinka artikkeli syntyy tieteellisessä keskustelussa – kirjoittajien, toimittajien, toimituskuntien ja arvioijien yhteistyössä. Idea voi olla minun, mutta ilman ympäröivää yhteisöä tietoa – siis ymmärtämistä – ei rakennu. Kaikki käynnistyy jo olemassa olevista teksteistä, jotka perustuvat aiempaan tutkimukseen ja teoreettisiin oletuksiin. Aiempi tutkimus herättää innostusta ja vastalauseita, tarpeen ajatella ja halun osallistua keskusteluun. Tutkimus- ja kirjoitusprosessiin osallistuvat monet kollegat, jotka tukevat ja haastavat ajattelua ja joiden kanssa pysähtyy niin väittelemään kuin hehkuttamaankin.

Aiempi tutkimus herättää innostusta ja vastalauseita, tarpeen ajatella ja halun osallistua keskusteluun.

Tutkimustiedon rakentamisessa on keskeistä, että tutkijat ovat valmiita antamaan asiantuntijuutensa toisten tutkijoiden käyttöön. On sykähdyttävää, kuinka monet asiantuntijat ovat halukkaita antamaan panoksensa tiedon rakentamiseen. Tänä vuonna toimittajan roolissa olen ihastellut monia näkemyksellisiä lausuntoja. Olen myös ajautunut pohtimaan, kuinka referee-lausuntoja pitäisi oikeastaan lukea: on eri asia ajatella niitä arvioivana puheenvuoroina keskustelussa kuin palautteena omasta suorituksestaan.

Jotkut artikkelit käyvät läpi pitkänkin kirjoitusprosessin ja siten vuoropuhelun toimittajien ja arvioijien kanssa. Joskus alkuperäinen ajatus tuntuu muuttuvan matkalla. Artikkeliin tulee lisänneeksi tämän ja poistaneeksi tuon, ja tutkijana voi tulla pohtineeksi sitäkin, onko julkaistu artikkeli lopulta parempi kuin alkuperäinen. Ainakin se on paljon punnitumpi, läpiajateltu ja toki erilainen, mutta sanoisin kyllä, että se on myös parempi. Tieteellisen tiedon rakentuminen on yhteisön työtä. Viestinnän tutkijoina ja osaajina meidän – jos kenen – pitäisi tämä tunnistaa ja muistaa.

Tiedon yleisöt

Tiedeyhteisössä rakentuvalla tieteellisellä tiedolla on itseisarvo, ja sen ensisijainen yleisö on tiedeyhteisö. Kun tieteellinen artikkeli julkaistaan, alkaa tiedeyhteisössä varsinainen keskustelu tutkitun tiedon painoarvon punnitsemiseksi. Kun Prologin toiminta käynnistettiin vuonna 2005, haluttiin luoda julkaisukanava kotimaiselle puheviestinnän tutkimukselle. Tämä tehtävä Prologilla on edelleen. Olemme osa kansainvälistä tutkijayhteisöä, jonka rinnalla Prologi toimii kotimaisen keskustelun paikkana.

Tieteellistä tietoa tarvitsevat myös tiedon soveltajat eli viestinnän ammattilaiset kuten asiantuntijat, opettajat ja kehittäjät sekä suuri yleisö. Prologi täyttääkin täydennyskoulutustehtävää puheviestinnän ja viestinnän maistereiden joukossa ja sivistystehtävää tuottamalla tieteellistä tietoa suomalaisista aineistoista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Leena Mikkola (Kuva: Pertti Snellman)

Leena Mikkola (©Pertti Snellman)

Leena Mikkola on viestinnän yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistosta. Hänen Maarit Valon kanssa toimittamansa teos Workplace Communication ilmestyy joulukuussa (kustantajana tiedekustantaja Routledge). Mikkola on toiminut Prologoksen puheenjohtajana vuosina 2001-2004, sekä varapuheenjohtajana ja tiedottajana. Hän on ollut Prologin toimituskunnassa useaan otteeseen, päätoimittajana hän toimi 2013-2014.

***
Toimittajan työ on tarkoittanut teoksen juonen rakentamista. Se on ollut useita kommenttikierroksia ja keskustelua kirjoittajien kanssa, se on ollut huomion kiinnittämistä isoihin linjoihin ja yksityiskohtien hiomista. Näin siksi, että tutkimustiedon käyttäjät saisivat juuri sen tiedon, jota he tarvitsevat. Tieteellinen tieto rakennetaan vuorovaikutuksessa. Kun lukija astuu mukaan, on hänellä oikeus lukea, mitä tiedetään, mutta myös kuulla, mikä on tutkijan näkemys asiasta.

PALAUTE TERVEYDENHUOLLON KONTEKSTISSA

Posted on by 0 comment
Maija Peltola

Istuin pari viikkoa sitten hammasklinikan aulassa odottamassa pääsyä hammastarkastukseen. Luin aikani kuluksi ProBlogissa julkaistuja tekstejä saadakseni niistä innoitusta tulevaan blogikirjoitukseeni. Kun luin kollegani Marja Eklundin kirjoitusta palautteesta, hammaslääkärin huoneesta käveli ulos mies yhtä hammasta köyhempänä ja poski kauttaaltaan puutuneena. Vaikka puhuminen oli hänelle selkeästi hankalaa, hän halusi vastaanottotiskillä asioidessaan todeta henkilökunnalle: ”Kiitos, oli todella hyvä hammaslääkäri”. Vastaanotossa työskennelleet kiittivät palautteesta hymyillen ja kertoivat olevansa erittäin ilahtuneita kuulemastaan. Tätä lyhyttä palautekeskustelua havainnoidessani päätin, että haluan kirjoittaa omalla vuorollani muutaman ajatuksen palautteen antamisesta terveydenhuollon kontekstissa.

Hammasklinikalla käytyä palautekeskustelua kuunnellessani terveysviestinnän tutkijan rinnassani läikähti ilo monesta syystä. Ensinnäkin oli ilahduttavaa, että asiakas kohdisti palautteensa suoraan häntä hoitaneelle taholle. Näin palaute tavoitti nimenomaan sen hoitoyksikön, jolle palaute kuului. Toisekseen asiakas rohkaistui antamaan palautetta oma-aloitteisesti ilman erillistä palautepyyntöä, eikä hän tehnyt palautteenannosta mitään monimutkaista ja työlästä prosessia. Se oli nopea ja tavanomainen asiointitilanne tiskillä, mutta sisällöltään ja tyyliltään merkityksellinen. Kolmanneksi tilanteessa ilahdutti, että asiakas kertoi palautteensa sen verran kuuluvalla äänellä, että sen kuuli koko odotusaulan väki. Ainakin omalla kohdallani kuultu palaute lievensi jännitystä uutta hammaslääkäriä kohtaan sekä loi myönteistä mielikuvaa koko hammasklinikasta ja terveydenhuollon ammattilaisten ammattitaidosta. Lisäksi olin ilahtunut siitä, että me paikalla olleet asiakkaat saimme mainion esimerkin myönteisestä palautekeskustelusta, jota toivottavasti osaamme tulevissa vuorovaikutustilanteissa hyödyntää. Terveydenhuollon asiakkaiden kokemusten tutkijana minua jäi tietysti kiinnostamaan, miksi asiakas koki hammaslääkärin todella hyväksi. Tässä tilanteessa en kuitenkaan katsonut aiheelliseksi lähteä pyytämään lisäselvityksiä :).

Kun kaikki ei mene niin kuin Strömsössä…

Kun mietiskelin odotusaulassa myönteisen palautteen merkityksellisyyttä, tulin ajatelleeksi palautteen antamista myös sellaisissa hoitotilanteissa, joissa asiointi ei ole sujunut toivotulla tavalla. Olen ollut itsekin tällaisissa tilanteissa asiakkaan roolissa, ja olen todennut olevani kyseisissä hetkissä yllättävän neuvoton. Palautteen antamista on ensisijaisesti vaikeuttanut se, että vuorovaikutus ei ole toiminut hoitotilanteissa toivotulla tavalla. Jos en ole tullut ammattilaisen taholta kuulluksi ja ymmärretyksi, tai minulle muodostunut sellainen vaikutelma, että ammattilainen kiirehtii lopettamaan tapaamisemme, palautekeskustelun käynnistäminen on tuntunut turhalta. Välillä palautteen antamista on vaikeuttanut puolestaan omien voimavarojen puute. Olen saattanut joutua keskittymään hoitotilanteissa niin tiukasti asian omaksumiseen, tai kantamaan niin suurta huolta omasta tai toisen terveydestä, että palautteen antaminen on tuntunut toissijaiselta tehtävältä.

Joskus palautteen antaminen on mennyt epätarkoituksenmukaisille urille oman viestintäkäyttäytymiseni takia. Muistan viime keväältä tilanteen, kun suorastaan raivostuin erikoistuvalle lääkärille lastani koskevasta hoitopäätöksestä. Tuijotin häntä herkeämättä viirumaisin silmin ja kyseenalaistin tiukalla äänensävyllä hänen jokaisen lauseensa antamatta hänen jatkaa niitä loppuun. Kun näin, miten lääkäri vetäytyi taaksepäin ja vaikutti järkyttyneeltä, ymmärsin menneeni tietyn rajan yli ammattilainen-asiakassuhteessamme. Samalla tunsin suunnatonta hämmennystä ja häpeää siitä, miten olin voinut viestinnän ammattilaisena antaa palautetta hoidosta näin epätarkoituksenmukaisella tavalla. Onneksi minulta löytyi jo sen verran vuorovaikutusosaamista, että kykenin havahtumaan jo itse tilanteessa oman käyttäytymiseni puutteisiin. Pyysin lääkäriltä anteeksi epäasiallista käyttäytymistäni, ja selitin parhaani mukaan, millaisen huolen seurauksena tällainen ylilyönti tapahtui. Vaikka keskustelun lopputuloksena ollut hoitoratkaisu ei ollut itselleni kaikista mieluisin, tilanne toimi hyvänä muistutuksena siitä, kuinka terveydenhuollon ammattilainenkin on vuorovaikutustilanteessa pohjimmiltaan ihan tavallinen kanssaihminen – asiantuntijan asemasta huolimatta.

Jos palautekeskustelun käyminen itse hoitotilanteessa tuntuu vaikealta, palautteen antaminen on toki mahdollista myös jälkikäteen erilaisilla palautelomakkeilla ja -kyselyillä. Itse olen pääsääntöisesti täytellyt kyseisiä lomakkeita hoitokäyntien jälkeen, sillä käsitykseni mukaan terveydenhuolto arvostaa palautetta, ja palautteella on mahdollista vaikuttaa. Kun olen kiinnostuneena kysellyt eri terveydenhuollon yksiköiden palautekäytännöistä, olen saanut sellaisen vaikutelman, että kaikki asiakaspalautteet käsitellään ja niitä myös hyödynnetään hoidon kehittämisessä. Lisäksi minua motivoi palautteen antamiseen ajatus siitä, että asiakkaana olen omalta osaltani vastuussa hoidon kehittämisestä. Jos en koskaan anna kehitysehdotuksia, en voi myöskään olettaa, että hoito kehittyisi toivomaani suuntaan. Myönteisellä palautteella voin puolestaan vahvistaa toivottuja toimintatapoja ja -malleja. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin myös niitä ihmisiä, joille kirjallisen palautteen antaminen kielteisen kokemuksen jälkeen tuntuu liian raskaalta, työläältä sekä vanhoja haavoja auki repivältä prosessilta.

Kriittinen palaute johtaa huonoon hoitoon?

Palautelomakkeet ovat saattaneet jäädä myös minulta täyttämättä, jos olen tiennyt tulevani pian samaan hoitoyksikköön uudestaan ja minulla olisi paljon kehitysehdotuksia annettavana. Olen ollut huolissani siitä, miten antamani palaute kenties vaikuttaa jatkossa hoitooni ja vuorovaikutussuhteisiin ammattilaisten kanssa. Perehtyessäni asiakkaiden vuorovaikutuskokemuksiin terveydenhuollon ammattilaisten kanssa toimimisesta olen huomannut, että en ole huoleni kanssa yksin. Samankaltaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi omaan tekeillä olevaan väitöstutkimukseeni osallistuneet. Yksi haastatelluista kuvasi asiaa seuraavasti: ”Onhan siä laatikko, mihin saa laittaa palautetta, mut en mää sit laittanu mitään.. Mää aattelin, et mää oon niin uus siellä, et mä en heti hauku koko paikkaa (naurahtaa). Onhan se kiva, et siellä on se terveyskeskus. …Et on ees jotakin. Et, ei ihan välejä poikki.”

Olen pohtinut paljon sitä, mistä tällainen huolenaihe – tai voisiko sanoa jopa epäluottamus – terveydenhuollon ammattilaisia kohtaan kumpuaa. Monet terveydenhuollon ammattilaiset osaavat käsitysteni mukaan suhtautua varsin rakentavasti kriittiseen palautteeseen eivätkä he anna sen vaikuttaa kielteisesti asiakkaan hoitoon. Toisaalta olen kuullut asiakkailta myös päinvastaisia kokemuksia ammattilaisten suhtautumisesta erimielisyyden ilmauksiin ja kriittisempään palautteeseen. Tällaisista kielteisistä kokemuksista olen saanut lukea myös tutkimuksista sekä enenevässä määrin eri medioista. Kun asiakkaat haluavat tuoda kielteiset kokemuksensa hoitavan tahon sijasta/lisäksi julkisuuteen kylväen samalla mahdollista epäluottamuksen siementä tuleville asiakkaille, itselle tulee mieleen, onko kyseessä jonkinlainen hätähuuto. Ehkä asiakkaat ovat kokeneet, että he eivät ole tulleet terveydenhuollossa palautteensa kanssa kuulluiksi, jolloin he ovat katsoneet parhaaksi viedä palautteensa eetteriin saadakseen asioihin joukkovoimalla muutosta. Tähän huutoon terveydenhuollon kannattaa mielestäni nopeasti reagoida kehittämällä palautekäytäntöjä ja palautevuorovaikutusta niin, että asiakkaat voisivat kokea tulleensa palautteidensa kanssa huomatuiksi ja huomioiduiksi.

Toisaalta olen alkanut miettiä, kertooko huoli kriittisemmän palautteen vaikutuksista hoitoon myös asiakkaiden epäluottamuksesta omaa itseä kohtaan. Voisiko olla, että asiakkaat eivät luota riittävästi omiin taitoihinsa antaa palautetta siten, että se ei vaikuttaisi ammattilaisen ammattitaidon ja koko terveydenhuollon järjestelmän tyrmäämiseltä, vaan palaute suuntautuisi enemmän ammattilaisen ja asiakkaan välisen yhteistyön sekä tiedonkulun ja hoitoprosessien kehittämiseen? Jos peilaan tätä ajatusta esimerkiksi mediassa esitettyihin asiakaspalautteisiin, joskus hätkähdän niiden tunnepitoista ja kärkästä sävyä. Välillä toivoisinkin niitä lukiessani myös asiakkailta reflektoivampaa, eteenpäin suuntaavampaa sekä myös terveydenhuollon ammattilaisten näkökulman huomioon ottavaa otetta palautteen esittämiseen.

Jotta terveydenhuollon käytännöt voisivat kehittyä asiakkaiden toivomaan suuntaan, se edellyttää myös asiakkailta vuorovaikutusosaamista – muun muassa sen suhteen, miten palautetta olisi mielekästä antaa, jotta se tulisi ymmärretyksi ja sitä olisi helppo hyödyntää terveydenhuollon käytäntöjä kehitettäessä. Tästä syystä näkisinkin, että niin tärkeää kuin on suunnata viestintäkoulutusta terveydenhuollon ammattilaisille esimerkiksi palautevuorovaikutuksen suhteen, yhtä tärkeää se on myös terveydenhuollon asiakkaille – eli meille kaikille.

Jotta tekstini ei olisi ihan irrallaan viime aikaisista menestyksekkäistä urheilullisista tapahtumista, lopetan pohdintani Jukka Jalosen ajatukseen: ”Meidän pitäisi ihan kaikkien sisäistää se, että yhdessä tekemällä saadaan enemmän aikaan. Se kaikki mitä annat muille, tulee sulle jossakin kohtaa takaisin.”

Maija Peltola

Maija Peltola

Väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n sihteeri

IHAN HYVÄ PALAUTE

Posted on by 0 comment
Omakuva

Muuttuva palautekulttuuri

ProBlogissa on käsitelty vuorovaikutuksen monimutkaisuutta ja erilaisten vinkkien antamista vuorovaikutustilanteisiin. Jatkan samasta aiheesta keskittyen erääseen ”lempisaarnoistani” eli palautteeseen. Halu saada palautetta nousee työelämätutkimuksissa toistuvasti esiin. Esimerkiksi S-ryhmän (Työterveyslaitos 2018) toteuttamassa tutkimuksessa alle 25-vuotiaat kaupan-, matkailu- ja ravitsemusalan työntekijät kertoivat työelämää koskevista odotuksistaan. Tutkimusryhmässä mukana olleet työterveyslaitoksen tutkijat Auli Airila ja Mikko Nykänen korostivat esimiehen keskeistä roolia palautteen antajana. S-ryhmän henkilöstöjohtaja Susa Nikula puolestaan toteaa, että “nuoret osaavat antaa palautetta ja odottavat sitä”. Nikulan mukaan nuoret eivät istu vanhaan “kehityskeskustelu kaksi kertaa vuodessa” –maailmaan. Tämä asettaa esimiehet muutostilanteeseen, johon tarvitaan valmennusta. 

Omat havaintoni opettajana ja työskennellessäni asiantuntijana ovat samansuuntaiset. Palautetta toivotaan enemmän ja useammin kuin sitä on tarjolla. Palautetta ei ainoastaan toivota, vaan sitä suorastaan vaaditaan. Palautteenantokulttuurimme on muutoksessa ja työelämän on vastattava muutokseen.

Ruusut, risut ja hampurilaiset

Palaute kuuluu kaikille ja kaikkialle. Kehittyäkseen on tiedettävä miten suorituksissa tällä hetkellä onnistutaan. Ruusuja ja risuja keräävät niin yksilöt kuin ryhmätkin renkaanvaihtopisteistä virastoihin. Palaute ei jää vain ruusuihin ja risuihin, vaan hampurilaisia jaetaan muuallakin kuin pikaruokaloissa. Palautteenannon tueksi koulutuksissa tarjotaan usein hampurilaismallia, jossa sämpylät kuvaavat palautteen positiivista osaa. Sämpylät puolestaan ympäröivät kehityskohdetta eli pihviä. Kehitettävä asia ikään kuin kääritään nättiin pakettiin ja voidaan aloittaa ja päättää tilanne positiivisessa hengessä. Mainituissa malleissa huomioitua kannustavuutta unohtamatta, ihmiset haluavat usein aidosti kuulla palautteen suorituksestaan. Ruusut, risut sekä hampurilaiset voivat etäännyttää itse palautteen ytimestä. On tärkeää muistaa miksi palautetta annetaan ja mitä se oikeastaan on. 

Lähtökohtaisesti haluamme onnistua mahdollisimman hyvin ja oppia, olimme sitten työntekijän tai opiskelijan roolissa. Onnistumisen kannalta on olennaista ilmaista tavoiteltava tila mahdollisimman selkeästi, jotta sitä kohti on mahdollista pyrkiä konkreettisin keinoin. Palautteen on tarkoitus kaventaa kuilua tämän hetkisten taitojen tai ymmärryksen ja tavoiteltavan tilan välillä (Sadler 1989). Usein emme itse ole tietoisia asioista, jotka palautteessa tuodaan esille. Näin voi olla myös niiden asioiden kohdalla, joissa olemme suorituksessamme onnistuneet. Hattien ja Timperleyn (2007) mukaan palaute on tietoa, jota saadaan koskien suoritusta tai ymmärrystä. Palaute on seurausta suorituksesta ja toimii parhaimmillaan välineenä, jonka avulla palautteen saajaa voidaan kannustaa sitoutumiseen ja syvälliseen oppimiseen. Kuulostaa hyvältä, mutta miksi palautetta annetaan, saadaan ja hyödynnetään niin vähän?

Moitteesta mykkyyteen

1940-luvulla työelämässä palautteen sijaan annettiin moite. Oikean moitteen tuli täyttää sekä sisällöltään että esittämistavaltaan tietyt vaatimukset. Moitteessa tuli kertoa missä vika oli, sen tuli sisältää neuvonta ja esimiestä opastettiin esittämään asia tyynesti ja hillitysti ilman kirkumista (Kupias, Peltola & Saloranta 2011, 33). 

Moitteen sijaan monessa yhteisössä vallitsee mykkyys. Usein se, että palautetta ei tule, tarkoittaa kelpoa suoritusta. Arvio onnistumisesta täytyy jollain tavalla itse muodostaa. Vaikka moite-sanalle ei ole enää sijaa, tuottaa hampurilaisen pihvi edelleen vaikeuksia. Se on palautetta, jota kaikki sanovat haluavansa, mutta sitä on vaikea kuunnella. Konfliktin välttelyn nimissä sitä on myös vaikea antaa. Kikkakolmosten ihanneaikana lääkkeeksi tarjotaan vaihtelevaa määrää erilaisia askelia, jotka ottamalla jokaisesta kuoriutuu palautteenannon jediritari. Tärkeää on löytää joku, jota voidaan osoittaa sormella, kun homma ei toimi. Syyllinen löytyy yleensä palautteenantajasta.

Palautteenantaja törmää ongelmiin, kun palautteen vastaanottaja odottaa toisen täyttävän kaikki ne ongelmakohdat, jotka hän itse on tunnistanut. Odotamme muilta sellaista, jonka vain itse voimme toteuttaa. Pettymys palautteenantotaitoihin on sidoksissa odotuksiin, joita palautteelle asetetaan. Palautteen vastaanottaja voi määritellä palautteenantajalle niin kapeat raamit, että avoin palautteenanto vaikeutuu tai estyy kokonaan. Jopa positiivinen, vahvuuksia korostava palaute voi olla vaikea vastaanottaa. 

Jos palaute nähdään tietona suorituksesta, palautteenantajan on hyvä keskittyä palautteessaan havainnointeihin juuri suorituksesta eikä ihmiseen itseensä. Palautteen vastaanottajakin saattaa helposti unohtaa, että palaute keskittyy suoritukseen, eikä kerro sinänsä mitään hänestä itsestään tai arvota häntä ihmisenä. Vastaanottajalta unohtuu usein myös se, että yhden palautteenantajan havainnot eivät ole ainoa totuus. 

Arvion siitä, onko palaute lopulta ollut hyvää vai huonoa, tekee palautteen vastaanottaja itse. On kyse siitä, miten palaute koetaan. Toinen tapa arvioida palautteen hyvyyttä on katsoa miten hyvin se on onnistunut parantamaan suoritusta. Joskus palautetta ei koeta hyväksi, mutta sillä on kuitenkin positiivisia vaikutuksia itse suoritukseen. 

Palaute yhteisenä vuorovaikutusprosessina

Vuorovaikutuksen asiantuntijat tietävät, että palautteen antamisella yksinään ei ole riittävästi voimaa muuttaa kenenkään toimintaa tai ymmärrystä. Se, miten yksilöt kokevat ja vastaavat palautteeseen riippuu henkilökohtaisista ja tilannekohtaisista muuttujista (Karoly 2015). Palaute voidaan hyväksyä, sitä voidaan muokata tai se voidaan hylätä (Kulhavy 1977). Muutosta tapahtuu vasta, kun palautteen vastaanottaja on valmis vastaanottamaan palautetta ja tilanne on otollinen avoimelle vastaanottamiselle. Jos kikkakolmoset ja vastuu palautteen onnistumisesta kohdistuvat ainoastaan palautteen antajaan ja palautetilanne supistetaan tiedon siirtämiseksi vastaanottajalle, on selvää, että palaute ei aina tuota toivottuja tuloksia.  

Vasta kun palaute rakennetaan vuorovaikutteiseksi prosessiksi ja prosessi valjastetaan tavoitteiden saavuttamisen työkaluksi, olemme lähempänä sellaista työelämän vuorovaikutusta, jota ihmiset tarvitsevat jaksaakseen, löytääkseen merkitystä työssään ja motivoituakseen.  

Vaikka palautteenannon aakkoset, kikkakolmoset tai askelmerkit eivät tulleet tiivistetyksi muutamalla pääpointilla, rohkaisen yrityksiä ja julkishallinnon organisaatioita lisäämään tietoaan ja ymmärrystään palautteenannosta ja kehittämään palautekultuuriaan vuorovaikutteisempaan suuntaan. Kouluttajaksi ja kehitysprojektien vetäjäksi kannattaa valita vuorovaikutuksen ammattilainen, jotta kehitys alkaa viimeisimmästä tutkimustiedosta ja kokemusta palautteenannosta löytyy myös käytännössä. Tietoa ja taitoa löytyy vuorovaikutuksen asiantuntijoilta, joiden opintoihin sisältyvät molemmat ulottuvuudet. Palaute on tehokas työkalu silloin, kun tavoiteltava tila on selkeä. Vaikka meistä ei tulisi jediritareita, on mahdollista parantaa palautteenantokulttuuria, niin antajan kuin saajankin näkökulma huomioon ottaen.

 

Marja Eklund

Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n viestintävastaava

KIRJALLISUUS

Hattie, J. & Timperley, H. (2007). The power of feedback. Review of Educational Research, 77, 81-112. 

Kulhavy, R.W. (1977). Feedback in written instruction: The place of response certitude. EducationalPsychologyReview, 4, 211-232. 

Kupias, Peltola & Saloranta (2011). Onnistu palautteessa. WSOYpro: Helsinki. 

Sadler, R. (1989). Formative assessment and the design of instructional systems. Instructional Science, 18, 119-144. 

Työterveyslaitos (2018). Nuorten työelämäodotukset. 

Animated Social Media Icons Powered by Acurax Wordpress Development Company