Tag Archives: teknologiavälitteinen

Syyskauden startti etäopetuskahveilla

Posted on by 0 comment

Ideasta toteutukseen  

Eräs yhdistyksemme parhaita puolia on sen kyky reagoida jäsenistönsä tarpeisiin nopealla aikataululla. Idea etäopetuskahveista syntyi keväällä Twitter-keskustelusta, kun yliopisto toisensa jälkeen ilmoitti jatkavansa syksyllä etäopetuksessa. Elokuisille etäopetuskahveille kokoontui antoisten keskustelujen merkeissä reilu parikymmentä vuorovaikutuksen opettajaa ja kouluttajaa. 

Suunnittelimme etäopetuskahvit epäviralliseksi, mutta fasilitoiduksi keskustelutilaisuudeksi. Ilmoittautumisen yhteydessä kysyimme osallistujilta muutaman ennakkokysymyksen, joiden avulla keskustelujen teemat valikoituivat. Eniten toiveita kohdistui etäopetuskokemusten jakamiseen ja mahdollisuuteen keskustella niistä. Ennakkoon saatujen vastausten perusteella osallistujilla oli runsaasti onnistumisia keväältä toisille jaettavaksi koskien esimerkiksi ryhmäyttämistä, opiskelijoiden osallistamista, aktivointia ja keskusteluja. Moni koki onnistuneensa etäopetukseen soveltuvien monipuolisten tehtävien suunnittelussa, erilaisten sovellusten hyödyntämisessä sekä opetuksen flippauksessa. 

Onnistumisista huolimatta kaivattiin lisää ideoita etänä toimiviin, monipuolisiin ja havainnollistaviin harjoituksiin. Etäopetuksen suunnittelussa puolestaan mietitytti esimerkiksi tehokkuus ajankäytössä sekä itsenäisen työskentelyn, harjoitusten, osallistamisen tapojen ja keskustelujen sopivat yhdistelmät. Osallistujat toivoivat myös materiaalipankkia, jota voisi hyödyntää opetuksen suunnittelussa. 

Yhteisten kokemusten äärellä 

Etäkahvit alkoivat lyhyellä yhteisellä kokemusten vaihdolla, jonka jälkeen osallistujat siirtyivät pienryhmiin ideoimaan etäopetuksen teemoja. Pienryhmien tuottamat ideat koottiin Flingaan ja lopuksi kokoonnuimme vielä yhdessä keskustelemaan pienryhmien ajatuksista. Teemoina olivat harjoitukset, opetuksen suunnittelu, osallistaminen sekä materiaalit.  

Etäharjoituksista hyödyllisiksi oli koettu elokuva- tai televisio-ohjelma-analyysit, joista voi havainnoida esimerkiksi vuorovaikutussuhteen muodostumista. Vuorovaikutusta oli analysoitu myös erilaisista asiakastapaamisista ja esiintymisharjoituksia oli toteutettu podcasteina ja vlogeina.  

Opetuksen suunnittelun osalta keskusteluissa peräänkuulutettiin ymmärrystä siitä, että etäopetuksen ei tulisi olla ainoastaan lähiopetusta korvaava ”poikkeuslaastari”, vaan hyödyllinen tapa toteuttaa opetusta. Tavoitteena ei ole vain selvitä ja korvata lähiopetusta, vaan saavuttaa parhaita mahdollisia oppimistuloksia tekniikan ja sovellusten välityksellä. Alan olemassa oleva tutkimustieto teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta on otettava konkreettisesti mukaan opetukseen.  

Etäopetus voi tuoda positiivisiakin puolia opetukseen, sillä se voi palvella osaa opiskelijoista paremmin. Haasteita puolestaan voi ilmetä moninaisten ryhmien ohjaamisessa yhteisen aiheen äärelle. Heterogeenisen ryhmän kanssa erilaiset johdannot ja ohjeistukset oli koettu onnistuneiksi. Ryhmälle oli esimerkiksi annettu etukäteen luettavaksi joku materiaali, joka johdatti kaikki tietynlaiseen lähtötilanteeseen. Etäopetuskahvien osallistujat toivoivat tukea koulutuksen ja opetuksen suunnitteluun systemaattisesta verkostoitumisesta. Asiantuntijoiden on vastattava nykyaikaisen viestintäympäristön haasteisiin, ja osallistujat tarjosivat vastaukseksi rohkeaa poikkitieteellistä otetta, jossa mennään rohkeasti aitojen yli.  

Osa keskustelijoista koki osallistaneensa jopa aktiivisemmin kuin kasvokkaisessa opetus- tai koulutustilanteessa. Massaluennoilla oli pyritty ryhmittelemään osallistujia erilaisin tavoin ja ryhmille annettiin tehtäviä vuorovaikutuksen tukemiseksi. Tunnettujen fasilitointimenetelmien, kuten me-we-us käyttö, oli todettu toimivaksi. Vaihtelevuuden uskottiin tuovan keveyttä tekemiseen. PowerPointilla äänitetyt luennot olivat tulleet tutuksi, samoin kuin Padlet, Mentimeter ja Topaasia. Toisaalta maltti erilaisten sovellusten käytössä ja osallistujien teknisen osaamisen huomioiminen suunnittelussa koettiin tärkeänä.  

Osallistamiseen liittyi myös ryhmäytyminen, johon osallistujien mukaan kannattaa käyttää aikaa. Yhteisistä toimintatavoista sopimista ja keskustelua hyvän verkkovuorovaikutuksen merkityksestä pidettiin tärkeänä. Kasvokkaisessa opetuksessa ja koulutuksessa käytetyt toimintatavat sopivat myös etäopetukseen: lähtökohtien perusteleminen sekä kannustaminen puheenvuorojen ottamiseen. Lähtökohdat on hyvä perustella myös sitä kautta, että jokaiselle tulee omakohtainen kokemus osallistumisen hyödyistä. Erityisesti etätoteutuksissa tärkeäksi oli koettu osallistujien saaminen mahdollisimman pian mukaan vuorovaikutukseen, äänellä tai kirjoittamalla. Kommenttien kirjoittamiseen oli koettu myös tasa-arvoistavan käytyjä keskusteluja. Läsnäolon tunnetta puolestaan oli koettu syntyvän paremmin, kun osallistujien kamerat ovat päällä.     

Palaute ja jäsenistön toiveet ohjaavat yhdistyksen toimintaa 

Lähetimme osallistujille palautekyselyn tilaisuuden jälkeen. Miltei kaikki kyselyyn vastanneista toivoivat lisää samankaltaisia yhteisiä hetkiä. Osa oli halukas kohtaamaan kuukausittain, osalle riittäisi muutama kerta vuodessa. Ymmärrystä riitti myös Prologoksen johtokunnan kiireille muiden tapahtumien järjestelyissä, joten ehdotuksia syntyi tilaisuuden yhdistämisestä tiedekahveihin tai tiedeglögeihin. 

Osallistujien ja järjestäjien toiveena oli matalan kynnyksen keskusteluareenan tarjoaminen vuorovaikutuksen opetuksen ja koulutuksen asiantuntijoille. Palautteissa kohtaamisten tärkeys nousi esiin – oli kaivattu vahvistusta omalle tekemiselle. Keskustelujen lisäksi toivottiin myös pysyvämpiä yhteyksiä, esimerkiksi verkostoitumista LinkedIn:in kautta.   

Vaikka osallistujille vuorovaikutus on tuttua, samoin kuin sen opetus ja koulutus, monelle oli huojentavaa kuulla, että oli oltu oikeilla jäljillä. ”Sain tukea omille ajatuksille ja saamalleni opiskelijapalautteelle. Hyvinhän meillä menee!” Kokemukset onnistuneesta etäopetuksesta synnyttivät  pohdintaa opettajuuden muutoksesta. ”Ei tosiaan ole enää jyrkkää jakoa etätyöhön ja kontaktiopetukseen – on vain opetusta, joka koostuu sitten mistä koostuu. Molemmista tarkoituksenmukaisessa suhteessa. Näitä olisi hienoa työstää yhdessä.”  

Palautteista nousi esiin myös toive päästä eteenpäin omien ratkaisujen esittelystä johdonmukaiseen opetuksen ja koulutuksen kehittämiseen. Syvyyttä keskusteluun ja koulutuksen kehitystyötä toivottiin myös toisaalla, ja koettiin keskustelua värittäneen opettajien halu opettaa toisiaan, eikä niinkään halu kehittää vuorovaikutuksen koulutusta yhdessä.  

Kokemuksien jakamista vai kehitystyö? 

On selvää, että yhteisen suunnittelun ja tekemisen suurin este on aika ja resurssit, tai tunne niiden puuttumisesta. Tarve ja halu jakaa omaa tietoutta ja kehittää omaa osaamista on alan asiantuntijoilla olemassa, mutta millaiset aika- ja muut resurssit ovat mahdollisia valjastaa jatkoa suunniteltaessa? Jo informaation jakaminen on itsessään arvokasta ja voi antaa monelle kaivattuja lisävinkkejä oman työn toteutukseen, mutta aktiivinen aallon harjalla pysyminen edellyttää kiistatta myös tutkimustyötä haasteiden selvittämiseksi ja ratkaisemiseksi. Tutkimus ja koulutus kulkevat käsi kädessä ja yhdistyksessä jatkamme keskustelua siitä, miten voisimme parhaiten palvella jäsenistömme tarpeita. Toivottavasti pääsemme uudelleen kohtaamaan alan opetuksesta ja koulutuksesta kiinnostuneita yhteisissä keskusteluissa. Seuraava mahdollisuus tähän onkin jo hyvin pian, sillä vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä 18.-19.9.2020 useampi esitelmä käsittelee juuri näitä teemoja. Virtuaalinen konferenssi vuorovaikutuksesta tarjoaa oivallisen paikan jatkaa aloittamaamme keskustelua, nähdään siellä! 

Vinkkipankki 

Verkkosivuja

Kielijelppi: Puheviestintä

Prologi – puheviestinnän vuosikirja

Yle Areena

Viestijät

ProComin podcast

Sovellukset

Padlet

Canva

Mentimeter

Wheel Decide

Flinga

Marja Eklund 
Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto 
Prologos ry:n viestintävastaava 

Eeva Kaarne 
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopisto 
Prologos ry:n johtokunnan jäsen 

Kehon viestejä mielelle: kehollisuus voimavarana viestintätilanteissa

Posted on by 0 comment
Anna-Leena Macey

ProBlogissa on kevään aikana kirjoitettu opetuksen digiloikasta ja sen mukanaan tuomista haasteista. Prologoksen tiedekahvitkin siirtyivät verkkoon ja järjestyivät ensimmäistä kertaa digitaalisesti toukokuun alkupuolella. Digiloikka onkin tänä keväänä otettu monissa yhteyksissä ja työympäristöissä ja olemme päässeet sen mukana tutustumaan varsin erilaisiin työrutiineihin. Myös työyhteisöjen viestintä on kevään aikana tapahtunut pitkälle teknologia-avusteisesti milloin minkäkin sovelluksen välityksellä. Monet keskinäisen vuorovaikutuksen ulottuvuudet ovat käyneet tämän myötä haasteellisemmiksi. Olemme saaneet muun muassa pinnistellä yrittäessämme tulkita toistemme non-verbaalisia viestejä: ilmeitä ja eleitä, kehon asennoista puhumattakaan. Monelle meistä on saattanut iskeä videopalaveriähky, ehkä jopa suoranainen Zoom-väsymys [1]. Oma kokemukseni on ollutkin se, että kesää kohti yhä useampi kamera on sammunut ja sekä videopalaverit että etäkurssikokoontumiset on vedetty läpi ilman videokuvaa, vain äänen varassa.

Kun siis keskinäisen vuorovaikutuksen ulottuvuudet on riisuttu näin minimiin, voimmekin saada yhtäkkiä oivan mahdollisuuden kääntää uudella tavalla huomion itseemme ja omaan käyttäytymiseemme viestintätilanteiden aikana. Kotona työskentely on laittanut monet meistä ajattelemaan ergonomiaa, kun kotitoimistoja on pitänyt raivata sinne, mistä tilaa on löytynyt. Paitsi että hyvästä työskentelyasennosta on apua fyysisessä hyvinvoinnissamme, on mahdollista, että myös mielemme voi tämän johdosta paremmin.

Keho systeeminä

Erilaiset kehotietoisuuden tekniikat näkevät kehomme systeeminä, jolloin mielen tasapaino on löydettävissä koko kehon tasapainoisen toiminnan kautta. Kognitiotieteen puolella paljon tutkittu kehollisen kognition käsite perustuu myös havainnoille, että mielemme ei yksin vaikuta kehoomme, vaan kehollamme on vaikutusta siihen, mitä mielessämme tapahtuu: miten ajattelemme, tunnemme ja toimimme eri tilanteissa [2].

Sosiaalipsykologiassa viime vuosikymmenellä paljon tutkitut voima-asennot (eng. power poses) ovat tästä hyvä esimerkki. Voimaa viestivät asennot, joissa otamme tilan ja sallimme kehomme laajentua ja rintakehän avautua, eivät kerro meistä vain ulospäin, vaan niillä on havaittu olevan vaikutusta sisäisesti, oman henkilökohtaisen voiman kokemisessa [3]. Huang, Galinsky, Gruenfeld ja Guillory [4] huomasivat myös valtaa viestivien asentojen vaikuttavan ryhmätilanteissa vahvemmin osallistujien ajatteluun ja käyttäytymiseen kuin pelkkien heille annettujen, hierarkkisten valtaroolien.

Asennolla ja ryhdillä on muissakin tutkimuksissa huomattu olevan yhteyksiä muun muassa positiivisempien ajatusten tuottamiseen [5], parempaan mielentilaan sekä stressin hallintaan [6]. Tätä kehon ja mielen yhteispeliä tukevat myös neurotieteen viimeisimmät löydökset, jotka osoittavat aivokuoremme liikettä, kognitiota ja tunteita säätelevien osien olevan tiuhoin hermoyhteyksin kytköksissä stressihormoneja tuottavaan lisämunuaiseen. Tässä monimutkaisessa verkostossa vartalon asennolla sekä keskivartalon lihasten tuella näyttäisi myös olevan keskeinen, positiivinen roolinsa stressihormonien erittymisen säätelyssä – vaikka yhteydet eivät vielä olekaan täysin selvät. [7].  

Kehollisuus viestintää ohjaamassa?

Tutkimusten valossa kannattaisikin siis kiinnittää huomiota siihen, mitä omalla kehollaan tekee ja miten sitä eri tilanteissa käyttää. Nyt kun erilaisista teknisistä apuvälineistä on tullut työnteossa ja keskinäisessä viestinnässämme entistäkin tärkeämpiä, kannattaa niitä käyttäessä myös huomioida niiden koko. Bosin ja Cuddyn [8] tutkimuksessa erikokoiset, elektroniset laitteet pöytätietokoneesta älypuhelimeen eivät ainoastaan vaikuttaneet osallistujien asentoon, vaan myös heidän käyttäytymiseensä. Mitä pienempää laitetta tutkimukseen osallistuneet henkilöt käyttivät, sitä kehollisesti suppeampi ja kasaan painuneempi heidän asentonsa oli. Myöhemmin samat henkilöt myös käyttäytyivät passiivisemmin tilanteessa, jossa heiltä olisi vaadittu puolensa pitämistä. Fyysisen tilan ottaminen ja kehon avoimuus sekä käytöksen jämäkkyys näyttivät siis tutkimuksen mukaan kulkevan rinta rinnan. Kyseiset tutkijat kehottivatkin harkitsemaan juuri puhelimen näpyttelyä ennen tärkeää palaveria tai sen aikana. Vaikka ajankäyttö tuntuisikin näin tehokkaalta ja saisimme tärkeitä viestejä lähtemään, saattaa laitteen kanssa kyyristeleminen huomaamatta vaikuttaa negatiivisesti omaan käyttäytymiseen kokoushuoneen viestintätilanteessa.    

Nyt kun elämämme pyörii yhä tiiviimmin tietokoneiden ja älylaitteiden ääressä ja nuo tärkeät palaveritkin tapahtuvat niiden kautta, voivat yllä mainitut löydökset muodostua entistäkin tärkeämmiksi. Kun erikokoiset ruudut ja niiden tapahtumat vievät huomiomme ja keskittymisemme, epämukavaan lysyyn ja kumaraan saattaa helposti luiskahtaa – ja jämähtää. Jouduin itse vaihtamaan työkonetta kesken kevään etätöiden ja uuden koneen ruutu oli lähes puolet pienempi vanhaan verrattuna. Monet kerrat sen ääressä istuessani ja ruudun tapahtumiin uppoutuessani huomasin alemmas suuntautuvan katseeni alkavan vetää koko yläkroppaa perässään… oman kehon kuunteleminen ja sen asentojen tiedostaminen ja tunnistaminen saattavat siis olla juuri nyt hyödyllisempiä kokonaisvaltaisen hyvinvointimme kannalta kuin koskaan ennen.

Kaivattu kesäloma on jo onneksi monilla meistä ovella ja pääsemme reilusti vähentämään ruutujen loisteessa käyttämäämme aikaa. Syksy näyttäisi näillä näkymin kuitenkin tuovan tullessaan jatkoa niin etätyöskentelyyn kuin -opetukseenkin. Viimeistään silloin voisi kääntää huomiota aika ajoin myös sisäänpäin: tunnustella sitä, mitä fyysinen olemuksemme meille kertoo, miten se saa meidät eri tilanteissa tuntemaan ja toimimaan. Voisimmeko kehomme kautta jopa  lisätä motivaatiota, halukkuutta ja uskallusta ottaa osaa ja olla mukana erilaisissa, ehkä haastavissakin viestintätilanteissa?

Anna-Leena Macey

Anna-Leena Macey
Tohtorikoulutettava, Tampereen yliopisto
Prologos ry:n johtokunnan jäsen

Lähteet:

[1] Zoom-väsymyksestä (eng. Zoom fatigue) kirjoittanut mm. BBC artikkelissaan: https://www.bbc.com/worklife/article/20200421-why-zoom-video-chats-are-so-exhausting

[2] Wilson, Robert A. and Foglia, Lucia, “Embodied Cognition”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2017 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = https://plato.stanford.edu/archives/spr2017/entries/embodied-cognition/

[3] Gronau, Q. F., Van Erp, S., Heck, D. W., Cesario, J., Jonas, K. J., & Wagenmakers, E. J. (2017). A Bayesian model-averaged meta-analysis of the power pose effect with informed and default priors: The case of felt power. Comprehensive Results in Social Psychology, 2(1), 123-138.

[4] Huang, L., Galinsky, A. D., Gruenfeld, D. H., & Guillory, L. E. (2011). Powerful postures versus powerful roles: Which is the proximate correlate of thought and behavior? Psychological Science, 22(1), 95-102.

[5] Wilson, V. E., & Peper, E. (2004). The effects of upright and slumped postures on the recall of positive and negative thoughts. Applied psychophysiology and biofeedback, 29(3), 189-195.

[6] Nair, S., Sagar, M., Sollers III, J., Consedine, N., & Broadbent, E. (2015). Do slumped and upright postures affect stress responses? A randomized trial. Health Psychology, 34(6), 632.

[7] Dum, R. P., Levinthal, D. J., & Strick, P. L. (2016). Motor, cognitive, and affective areas of the cerebral cortex influence the adrenal medulla. Proceedings of the National Academy of Sciences, 113(35), 9922-9927.

[8] Bos, M. W., & Cuddy, A. J. (2013). iPosture: The size of electronic consumer devices affects our behavior. Harvard Business School working paper series# 13-097.


Verkko-opetus haastaa näkökulmien tuulettamiseen

Posted on by 0 comment

Kuukauden sisällä Suomi on muiden maiden mukana siirtynyt digitaaliseen maailmaan, ainakin tietotyön ja opetuksen osalta. Media, niin perinteinen kuin sosiaalinenkin, pursuaa vinkkejä ja näkökulmia – jopa avunhuutoja – siitä, miten etäopetus ja -työ kannattaa järjestää, ja miten siihen tulee suhtautua. Tässä blogikirjoituksessa keskityn pohtimaan aikuisten opettamista uudessa tilanteessa, erityisesti yliopistokontekstissa.

Itseäni kuluneet viikot ovat työllistäneet runsaasti osittain siksi, että osaltani vastaan kielikeskusopetuksen oppimisympäristöjen kehittämisestä sekä opettajien digitaalisen osaamisen tuesta ja kehittämisestä. Jotta lähtökohtani olisi täysin kirkas, korostan, ettei tuota työtä tee kukaan yksin, vaan sitä tehdään sekä  yhteisöllisesti että jokaisen yksittäisen autonomisen opettajan ammattitaitoon nojaten.

Vaikka opetuksen monimuotoistuminen ja digiloikka eivät ole uusia asioita, vavahdutti tämä pakon alla tehty äkkisiirtyminen koko opetuskenttää. Huomionarvoista on, että toiset opettajat vaikuttavat jatkavan nikottelematta opetuksensa suunnittelua ja toteutusta verkkoympäristöissä, kun toiset ovat isojen kulttuurimuutosten edessä. En väheksy teknisen osaamisen enkä kotoa löydettävien laitteiden tärkeyttä, mutta en nyt keskity niihin. Sen sijaan tämä kehittynyt tilanne on saanut minut pohtimaan, millä tavalla suhtautuvalla opettajalla on parhaat mahdollisuudet suoriutua linjakkaasti tästä pakkoloikasta.

Millaiset käsitykset oppimisesta ja vuorovaikutuksesta vaikuttavat ajatteluni pohjalla?

Digitaalisuus sekä verkko- ja etäopetus herättävät voimakkaita asenteita ja tunteita ammattipedagogeissa. Itsekin olen tarkastellut opettajien kokemuksia digitaalisesta (viestintä- ja kielten)opetuksesta ja havainnut, että opettajien keskuudessa vallitsee hyvin eriäviä käsityksiä verkkovälitteisen oppimisen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksista ja luonteesta (kts. Niinivaara & Vaattovaara, 2018; Niinivaara, 2018). Ei ole tavaton näkemys, etteivät esimerkiksi suullinen viestintä tai vuorovaikutus sinänsä sovellu verkkoympäristöihin. Syksyllä 2016 jäin erään seminaarin kahvitauolla hiljaa mietteisiini, kun puheviestinnän opettajaporukalla hieman naureskellen todettiin että ”no esiintymistä ei voi verkkokurssilla opettaa, se on vissi”.

Tilanne lienee nyt maassamme se, ettei täältä kevään jälkeen löydy montakaan opettajaa, jolla ei olisi etäopetuskokemusta. Kun emme enää valitse menetelmää mieltymyksen tai pedagogisen paradigman valossa, vaan pakosta, onkin entistä tärkeämpää kysyä, mitä verkkovuorovaikutus ja -oppiminen oikeastaan ovatkaan. Miksi ne ovat toisille haasteita, tai jopa lähtökohtaisesi mahdottomia asioita, ja toisille itsestään selviä ja suotavia?

Verkko-opetukseen siirtyminen on pakottanut monet pedagogit kysymään itseltään ja toisiltaan: miten opetukseni taipuu etäopetukseksi? Reitti oikeaan vastaukseen löytyy nähdäkseni kahden muun kysymyksen kautta. Ensimmäinen kuuluu: onko verkko-opetuksen oltava lähiopetukseni verkkoversio? Ja toinen kysymys kuuluu, miten oikeasti ymmärrän oppimisen ja vuorovaikutuksen?

Aloitan ensimmäisestä kysymyksestä. Etäopetusloikan keskellä on hyvä ymmärtää, ettei lähiopetuksen muuttaminen etäopetukseksi tarkoita sitä, että oppitunnit tapahtuisivat videoneuvotteluissa tunti tunnilta, luokkahuonetilannetta simuloiden. Tämä näkökulma on noussut jo paljon esille. Muun muassa Janne Matikainen korosti hiljattain käytännönläheisesti, ettei etäopetus ole lähiopetusta etänä, vaan verkkokurssi tulee rakentaa toisenlaisista pedagogisen suunnittelun lähtökohdista, esimerkiksi ajan ja rytmityksen suhteen (Matikainen, 2020). Tämä on näkökulma, joka joko on helppo ymmärtää tai ei. Jos näkökulma on vieras, siirrytäänkin toiseen kysymykseen.

Pedagogisessa, tai yleisesti ihmissuhdetyössä, toimintaamme vaikuttavat monet käsitykset, kuten vuorovaikutus-, oppimis- ja pohjimmiltaan ihmiskäsitys. Nämä käsitykset voivat olla piiloisia tai tiedostettuja, mutta yhtä lailla ne ovat olennaisia. Kun vuorovaikutuksen ja opetuksen muodot kokevat nyt radikaalejakin muutoksia, on hedelmällistä tarkastella omia käsityksiään.

Me olemme monissa asioissa käsitystemme ja kokemustemme summia. Käsitykset muuttuvat normeiksi ja toiminnaksi, ja siksi niistä on joskus vaikea luopua tai nähdä arvoa toisenlaisessa. Opettajien opetuskäsityksiä on tarkastelu muun muassa jakamalle ne sisältölähtöisiin ja oppimislähtöisiin (Postareff, Lindblom-Ylänne & Nevgi, 2009, 46). Ensiksi mainitulle lähestymistavalle on tyypillistä sisältöjen korostuminen, opettajan auktoriteetti, oppiaineen ja tieteenalalle tyypilliset opetustraditiot sekä muistamista korostava oppimiskäsitys. Jälkimmäiselle, eri oppimislähtöiselle lähestymistavalle, keskeisiä ovat puolestaan opiskelijoiden aktiivisen oppimisen korostaminen, oppimisen mahdollistaminen, opiskelijan oivallus, kontekstisidonnaiset opetusmenetelmät sekä ymmärrystä korostava oppimiskäsitys. (Mts. 46-49.) Kielikeskuskontekstissa Vaattovaara (2016) selvitti kieltenopettajien kielikäsityksiä (monologinen ja dialoginen) ja niiden yhteyttä oppimiskäsitykseen ja havaitsi, että rakennejärjestelmää ja kielioppia korostavilla opettajilla on taipumusta opettajajohtoisuuteen ja sisältöpainotteisuuteen. Opiskelijoiden omien tavoitteiden asettaminen etusijalle näyttäisi olevan puolestaan yhteydessä dialogiseen kielikäsitykseen, ja jopa mahdollisesti edellyttävän sitä. (Vaattovaara, 2016.)

Asenteita ja käsityksiä meillä on myös teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta. Jo kotimainenkin viestintätieteellinen tutkimus tarjoaa laajasti näkemyksiä siitä, miten digitaalisissa ympäristöissä viestintä on joskus erilaista, mutta myös tehokasta, arvokasta ja ihmissuhteita ylläpitävää (kts. esim. Sivunen, 2007; Siitonen, 2007; Raappana, 2018).

Lopulta kysymykset siitä, miksi me toimimme niin kuin toimimme, voidaan palauttaa filosofisena kysymyksenä käsitykseen ihmisyydestä. Perttulan (2012) mukaan tietoisesti tai tiedostamatta muodostamamme ihmiskäsitys motivoi toimintaamme ja arvojamme. Toimimme itse myös mallina itsellemme muista ihmisistä ja sen perusteella arvioimme ja kehitämme toimintaamme.

Ajattele kuin opiskelija

Uskallan esittää, että osa ongelmaa digi- ja etäopetukseen siirtymisessä saattavat olla juurtuneet, mutta myös piiloiset käsitykset siitä, millaista opetuksen tulisi olla ja millaista on arvokas vuorovaikutus. Esteiden ja haasteiden takana vaikuttanevat käsitykset itsestämme ja muista toimijoina, ja käsitykset eivät murru, jos niitä ei kohtaa.

Esitänkin, että parhaiten tilanteen hoitaa opettaja, joka ei keskity simuloimaan omaa toimintaansa luokkahuoneessa verkossa, vaan rakentaa verkon välityksellä tapahtuvan opetuksen opiskelijan tekemiseen vahvasti samaistuen. Fokus siirtyy opettajan toiminnasta opiskelijan toimintaan (ks. Biggs & Tang, 2011).  Toisin sanoen opetuksen ja vuorovaikutuksen lähtökohdaksi suunnittelussa ei voi ottaa sitä, mitä opettaja sanoo tai tekee missäkin vaiheessa, vaan polku on rakennettava opiskelijan lähtökohdista. Luokkahuoneeseen suunnitellut aikataulut ja opiskelijaryhmien koot eivät aina toimi samalla logiikalla verkossa, aika harvoin itse asiassa. Onkin syytä kysyä, miten käytettävissä oleva aika tulee hyödyntää. Millaista tietoa tarvitaan missäkin kohtaa? Miten videoyhteydellä käydyt, sinällään sangen kuormittavat, kohtaamisen hetket hyödynnetään mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti? Minkä kokoisille ryhmille, ja kuinka usein, opettaja on kasvokkain läsnä? Miten muuten opettaja voi olla läsnä ja olemassa opiskelijoille? Miten opiskelijat voivat tukea toisiaan? Ja ennen kaikkea: miten oppiminen etenee opiskelijan näkökulmasta, millaista ymmärrystä missäkin kohtaa halutaan kehittyvän?

Lopuksi haluan muistuttaa, että vaihtoehtoja on useita. Samaan maaliin pääsee eri vauhdilla ja eri tekniikoilla. Verkossakin saa erehtyä ja epäonnistua ja nauraa. Mutta kun näkökulman muistaa pitää yksilön oppimisessa, ja viestiä tavoitteista ja sen perustella tehdyistä valinnoista ponnekkaasti, ollaan jo melkein perillä.

Janne NiinivaaraJanne Niinivaara blogiin
Oppimisympäristö- ja viestintäasiantuntija
Puheviestinnän opettaja
Helsingin yliopiston kielikeskus
Väitöskirjatutkija, Lapin yliopisto
Prologos ry:n sihteeri

 

 

 

Kirjallisuus

Biggs, J. & Tang. K. 2011. Teaching for quality learning – What the student does. Maidenhead: McGraw-Hill Education.

Matikainen, J. (2020). Etäopetus ei ole lähiopetusta etänä. Haettu 9.4.2020 https://jannematikainen.wordpress.com/2020/03/23/etaopetus-ei-ole-lahiopetusta-etana/

Niinivaara, J. (2018). Oppimisympäristöt opettajien ja opiskelijoiden silmin. Developing Feedback and Assessment Practices in Language Teaching.(Language Centre Publications 7). Helsinki: The University of Helsinki Language Centre.

Niinivaara, j & Vaattovaara, J. (2018) Learners’ and teachers’ voices in developing digital language learning environments: insights from a survey. Language Learning in Higher Education. 8, 1, p. 133-156

Perttula, J. (2012). Itsensä johtaminen. Teoksessa J. Perttula & A. Syväjärvi (toim.), Johtamisen psykologia. Ihmisten johtaminen muuttuvassa työelämässä (s. 123–156). Jyväskylä: PS-kustannus.

Postareff, L., Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi: A. (2009) Yliopisto-opettajien opetukselliset lähestymistavat ja yliopistopedagogisen koulutuksen vaikuttavuus. Teoksessa S. Lindblom-Ylänne & A. Nevgi (toim.), Yliopisto-opettajan käsikirja (s. 46-67). (1.painos). Helsinki: WSOY

Raappana, M. (2018). Onnistuminen työelämän tiimeissä. JYU Dissertations 18. Jyväskylän yliopisto.

Siitonen, M. (2007). Social interaction in online multiplayer communities. Jyväskylä studies in humanities 74. Jyväskylän yliopisto.

Sivunen, A. (2007). Vuorovaikutus, viestintäteknologia ja identifioituminen hajautetuissa tiimeissä. Jyväskylä studies in humanities 79. Jyväskylän yliopisto.

Vaattovaara, J. (2016). Kieltenopettajien opetukselliset lähestymistavat ja kielinäkemykset kansainvälistymishaasteiden edessä. Yliopistopedagogiikka, 2016(1).

Floating Social Media Icons by Acurax Wordpress Designers