Tag Archives: työelämän vuorovaikutus

Kehon viestejä mielelle: kehollisuus voimavarana viestintätilanteissa

Posted on by 0 comment
Anna-Leena Macey

ProBlogissa on kevään aikana kirjoitettu opetuksen digiloikasta ja sen mukanaan tuomista haasteista. Prologoksen tiedekahvitkin siirtyivät verkkoon ja järjestyivät ensimmäistä kertaa digitaalisesti toukokuun alkupuolella. Digiloikka onkin tänä keväänä otettu monissa yhteyksissä ja työympäristöissä ja olemme päässeet sen mukana tutustumaan varsin erilaisiin työrutiineihin. Myös työyhteisöjen viestintä on kevään aikana tapahtunut pitkälle teknologia-avusteisesti milloin minkäkin sovelluksen välityksellä. Monet keskinäisen vuorovaikutuksen ulottuvuudet ovat käyneet tämän myötä haasteellisemmiksi. Olemme saaneet muun muassa pinnistellä yrittäessämme tulkita toistemme non-verbaalisia viestejä: ilmeitä ja eleitä, kehon asennoista puhumattakaan. Monelle meistä on saattanut iskeä videopalaveriähky, ehkä jopa suoranainen Zoom-väsymys [1]. Oma kokemukseni on ollutkin se, että kesää kohti yhä useampi kamera on sammunut ja sekä videopalaverit että etäkurssikokoontumiset on vedetty läpi ilman videokuvaa, vain äänen varassa.

Kun siis keskinäisen vuorovaikutuksen ulottuvuudet on riisuttu näin minimiin, voimmekin saada yhtäkkiä oivan mahdollisuuden kääntää uudella tavalla huomion itseemme ja omaan käyttäytymiseemme viestintätilanteiden aikana. Kotona työskentely on laittanut monet meistä ajattelemaan ergonomiaa, kun kotitoimistoja on pitänyt raivata sinne, mistä tilaa on löytynyt. Paitsi että hyvästä työskentelyasennosta on apua fyysisessä hyvinvoinnissamme, on mahdollista, että myös mielemme voi tämän johdosta paremmin.

Keho systeeminä

Erilaiset kehotietoisuuden tekniikat näkevät kehomme systeeminä, jolloin mielen tasapaino on löydettävissä koko kehon tasapainoisen toiminnan kautta. Kognitiotieteen puolella paljon tutkittu kehollisen kognition käsite perustuu myös havainnoille, että mielemme ei yksin vaikuta kehoomme, vaan kehollamme on vaikutusta siihen, mitä mielessämme tapahtuu: miten ajattelemme, tunnemme ja toimimme eri tilanteissa [2].

Sosiaalipsykologiassa viime vuosikymmenellä paljon tutkitut voima-asennot (eng. power poses) ovat tästä hyvä esimerkki. Voimaa viestivät asennot, joissa otamme tilan ja sallimme kehomme laajentua ja rintakehän avautua, eivät kerro meistä vain ulospäin, vaan niillä on havaittu olevan vaikutusta sisäisesti, oman henkilökohtaisen voiman kokemisessa [3]. Huang, Galinsky, Gruenfeld ja Guillory [4] huomasivat myös valtaa viestivien asentojen vaikuttavan ryhmätilanteissa vahvemmin osallistujien ajatteluun ja käyttäytymiseen kuin pelkkien heille annettujen, hierarkkisten valtaroolien.

Asennolla ja ryhdillä on muissakin tutkimuksissa huomattu olevan yhteyksiä muun muassa positiivisempien ajatusten tuottamiseen [5], parempaan mielentilaan sekä stressin hallintaan [6]. Tätä kehon ja mielen yhteispeliä tukevat myös neurotieteen viimeisimmät löydökset, jotka osoittavat aivokuoremme liikettä, kognitiota ja tunteita säätelevien osien olevan tiuhoin hermoyhteyksin kytköksissä stressihormoneja tuottavaan lisämunuaiseen. Tässä monimutkaisessa verkostossa vartalon asennolla sekä keskivartalon lihasten tuella näyttäisi myös olevan keskeinen, positiivinen roolinsa stressihormonien erittymisen säätelyssä – vaikka yhteydet eivät vielä olekaan täysin selvät. [7].  

Kehollisuus viestintää ohjaamassa?

Tutkimusten valossa kannattaisikin siis kiinnittää huomiota siihen, mitä omalla kehollaan tekee ja miten sitä eri tilanteissa käyttää. Nyt kun erilaisista teknisistä apuvälineistä on tullut työnteossa ja keskinäisessä viestinnässämme entistäkin tärkeämpiä, kannattaa niitä käyttäessä myös huomioida niiden koko. Bosin ja Cuddyn [8] tutkimuksessa erikokoiset, elektroniset laitteet pöytätietokoneesta älypuhelimeen eivät ainoastaan vaikuttaneet osallistujien asentoon, vaan myös heidän käyttäytymiseensä. Mitä pienempää laitetta tutkimukseen osallistuneet henkilöt käyttivät, sitä kehollisesti suppeampi ja kasaan painuneempi heidän asentonsa oli. Myöhemmin samat henkilöt myös käyttäytyivät passiivisemmin tilanteessa, jossa heiltä olisi vaadittu puolensa pitämistä. Fyysisen tilan ottaminen ja kehon avoimuus sekä käytöksen jämäkkyys näyttivät siis tutkimuksen mukaan kulkevan rinta rinnan. Kyseiset tutkijat kehottivatkin harkitsemaan juuri puhelimen näpyttelyä ennen tärkeää palaveria tai sen aikana. Vaikka ajankäyttö tuntuisikin näin tehokkaalta ja saisimme tärkeitä viestejä lähtemään, saattaa laitteen kanssa kyyristeleminen huomaamatta vaikuttaa negatiivisesti omaan käyttäytymiseen kokoushuoneen viestintätilanteessa.    

Nyt kun elämämme pyörii yhä tiiviimmin tietokoneiden ja älylaitteiden ääressä ja nuo tärkeät palaveritkin tapahtuvat niiden kautta, voivat yllä mainitut löydökset muodostua entistäkin tärkeämmiksi. Kun erikokoiset ruudut ja niiden tapahtumat vievät huomiomme ja keskittymisemme, epämukavaan lysyyn ja kumaraan saattaa helposti luiskahtaa – ja jämähtää. Jouduin itse vaihtamaan työkonetta kesken kevään etätöiden ja uuden koneen ruutu oli lähes puolet pienempi vanhaan verrattuna. Monet kerrat sen ääressä istuessani ja ruudun tapahtumiin uppoutuessani huomasin alemmas suuntautuvan katseeni alkavan vetää koko yläkroppaa perässään… oman kehon kuunteleminen ja sen asentojen tiedostaminen ja tunnistaminen saattavat siis olla juuri nyt hyödyllisempiä kokonaisvaltaisen hyvinvointimme kannalta kuin koskaan ennen.

Kaivattu kesäloma on jo onneksi monilla meistä ovella ja pääsemme reilusti vähentämään ruutujen loisteessa käyttämäämme aikaa. Syksy näyttäisi näillä näkymin kuitenkin tuovan tullessaan jatkoa niin etätyöskentelyyn kuin -opetukseenkin. Viimeistään silloin voisi kääntää huomiota aika ajoin myös sisäänpäin: tunnustella sitä, mitä fyysinen olemuksemme meille kertoo, miten se saa meidät eri tilanteissa tuntemaan ja toimimaan. Voisimmeko kehomme kautta jopa  lisätä motivaatiota, halukkuutta ja uskallusta ottaa osaa ja olla mukana erilaisissa, ehkä haastavissakin viestintätilanteissa?

Anna-Leena Macey

Anna-Leena Macey
Tohtorikoulutettava, Tampereen yliopisto
Prologos ry:n johtokunnan jäsen

Lähteet:

[1] Zoom-väsymyksestä (eng. Zoom fatigue) kirjoittanut mm. BBC artikkelissaan: https://www.bbc.com/worklife/article/20200421-why-zoom-video-chats-are-so-exhausting

[2] Wilson, Robert A. and Foglia, Lucia, “Embodied Cognition”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Spring 2017 Edition), Edward N. Zalta (ed.), URL = https://plato.stanford.edu/archives/spr2017/entries/embodied-cognition/

[3] Gronau, Q. F., Van Erp, S., Heck, D. W., Cesario, J., Jonas, K. J., & Wagenmakers, E. J. (2017). A Bayesian model-averaged meta-analysis of the power pose effect with informed and default priors: The case of felt power. Comprehensive Results in Social Psychology, 2(1), 123-138.

[4] Huang, L., Galinsky, A. D., Gruenfeld, D. H., & Guillory, L. E. (2011). Powerful postures versus powerful roles: Which is the proximate correlate of thought and behavior? Psychological Science, 22(1), 95-102.

[5] Wilson, V. E., & Peper, E. (2004). The effects of upright and slumped postures on the recall of positive and negative thoughts. Applied psychophysiology and biofeedback, 29(3), 189-195.

[6] Nair, S., Sagar, M., Sollers III, J., Consedine, N., & Broadbent, E. (2015). Do slumped and upright postures affect stress responses? A randomized trial. Health Psychology, 34(6), 632.

[7] Dum, R. P., Levinthal, D. J., & Strick, P. L. (2016). Motor, cognitive, and affective areas of the cerebral cortex influence the adrenal medulla. Proceedings of the National Academy of Sciences, 113(35), 9922-9927.

[8] Bos, M. W., & Cuddy, A. J. (2013). iPosture: The size of electronic consumer devices affects our behavior. Harvard Business School working paper series# 13-097.


Kevätkokous ja tiedekahvit Zoomissa: keskustelussa vuorovaikutusteknologia ja professionaaliset vuorovaikutussuhteet

Posted on by 0 comment

Jäseniä kokoontui Prologos ry:n sääntömääräiseen kevätkokoukseen ja niiden yhteydessä järjestettäville tiedekahveille Zoomiin maanantaina 4.5.2020. Perinteiseen tapaan kevätkokouksessa tarkasteltiin edellisen vuoden toimintaa ja taloutta. Kokouksen puheenjohtaja, Tuula-Riitta Välikoski, kiitti johtokuntaa: toimintaa on kehitetty hyvään suuntaan ja taloutta on hoidettu hyvin.

Muissa asioissa avattiin keskustelu yhdistyksen säännöistä ja niiden ajanmukaistamisesta. Aiheesta käytiin avointa keskustelua, ja johtokunta tiedotti, että sääntöjen päivittämiseksi järjestetään ylimääräinen vuosikokous Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivien  yhteydessä. Toivomme näkevämme jäseniä syyskuun 18. ja 19. päivä Helsingissä.

Kahvit ja pullat omasta keittiöstä

Kevätkokouksen jälkeen jatkettiin jo perinteeksi muotoutuneille tiedekahveille. Yhdistyksen puheenjohtaja, Anne Laajalahti, avasi tilaisuuden ja toivotti osallistujat tervetulleiksi. Käytiin vapaata keskustelua työn alla olevasta viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimuksesta. Yhdistyksen jäsen Tuula-Riitta Välikoski mainitsi loppuvuodesta julkaistavasta monitieteisestä viestinnän tutkimuksesta, joka käsittelee lapsen kuulemista huostaanottoprosessissa. Puheenvuoro sai osallistujat tunnustamaan monitieteiden tutkimuksen tärkeyden.

Yhdistyksen jäsen Suvi-Tuuli Murumäki tiedotti lukion opetussuunnitelmamuutoksesta, jossa pakollisia ja vapaavalinnaisia vuorovaikutuksen kursseja on saatu lukioihin lisää. Tämä ilahdutti osallistujia. Yhdistyksen viestintävastaava, Marja Eklund, vinkkasi yhteistyössä Pirjo Kanasen ja Maria-Tiina Leinosen kanssa julkaisemastaan blogikirjoituksesta ”Opea haastetaan”, joka käsittelee syksyllä 2019 käynnistynyttä suomen kielen opiskelijat ja lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat yhdistävää opettajan ammatillisen vuorovaikutusosaamisen kehittäminen -kurssia.

Osallistujat muistelivat myös Vaivihka-täydennyskoulutushanketta (vaikuttavan puheviestinnän harjoituskurssi), joka toteutui vuosina 2012–2015 ja oli suunnattu erityisesti lukioiden äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Todettiin, että myös nyt ja tulevaisuudessa meillä, viestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoilla, olisi annettavaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille, joiden yliopistotutkinnoissa on verrattain vähän viestinnän ja vuorovaikutuksen opintoja.

Tutkimuspuheenvuoro teknologisesta vuorovaikutuksesta ja vuorovaikutusteknologiasta

Tiedekahvien puhujiksi oli kutsuttu yliopistonopettaja ja väitöskirjatutkija Kaisa Laitinen Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitokselta sekä yliopistonopettaja ja väitöskirjatutkija Maija Peltola Tampereen yliopistosta.

Kaisa Laitisen puheenvuoro käsitteli vuorovaikutusteknologian merkitystä nykyaikaisissa asiantuntijatyöyhteisöissä. Hänen artikkeliväitöskirjansa koostuu neljästä artikkelista ja on tällä hetkellä esitarkastuksessa.

Laitisen mukaan teknologiavälitteistä vuorovaikutusta on tärkeää tutkia muun muassa siksi, että organisaatiot saisivat hyödynnettyä teknologisiin ratkaisuihin tehtyjä investointeja mahdollisimman hyvin. Lisäksi vuorovaikutusteknologialla on Laitisen mukaan merkityksellinen rooli arjen vuorovaikutuksessa työpaikalla. Laitisen tutkimus keskittyy teknologiavälitteiseen vuorovaikutukseen ja vuorovaikutusteknologiaan virtuaalitiimeissä ja työyhteisön sosiaalisessa mediassa.

Aiemmat tutkimustulokset teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta ja vuorovaikutusteknologiasta ovat osin vaihtelevia ja paikoin keskenään ristiriitaisia. Tutkimuksissa on lähdetty liikkeelle kasvokkaisen ja teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen vastakkainasettelusta, jossa ensimmäistä on priorisoitu ja jälkimmäistä ei. Laitinen painottaa kuitenkin uudemmissa tutkimuksissa tunnistettua integroitua näkökulmaa, jossa kasvokkaisen tai teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen priorisoinnille ei enää nähdä tarvetta, vaan niitä voidaan tarkastella rinnakkain ja toinen toistaan täydentäen.

Onnistunut vuorovaikutus edellyttää osapuolten kesken jaettuja yhteisiä merkityksiä, ja Laitisen mukaan sitä edellyttää myös onnistunut teknologiavälitteinen vuorovaikutus. Laitisen tutkimuksen mukaan organisaatiotasolla vuorovaikutusteknologiaan liittyvien odotusten ja tarpeiden ei kuitenkaan tarvitse olla täysin yhtenevät, ja organisaatiossa tämä on syytä tunnistaa ja tunnustaa. Tiimitasolla merkityksistä on kuitenkin tärkeää sopia, jotta tiimin jäsenet voisivat kokea teknologian toimivaksi ja vuorovaikutuksen onnistuneeksi.

Summa summarum: millainen organisaatio ja tiimit, sellainen vuorovaikutus. Laitisen mukaan vuorovaikutusteknologia ei sanele vuorovaikutuksen ominaisuuksia ja laatua, vaan työyhteisö sanelee vuorovaikutuksen – myös teknologiavälitteisen – ominaisuudet ja laadun.

Chatti vilkuttaa oranssia valoa saapuneen viestin merkiksi: ”Kiinnostavaa, ajankohtaista ja todella tärkeää <3”, Anne Laajalahti kommentoi.Esterin blogi kuva 1

 

Tutkimuspuheenvuoro terveydenhuollon ammattilaisen ja potilaan välisestä vuorovaikutuksesta

Yliopistonopettaja ja väitöskirjatutkija Maija Peltolan puheenvuoro käsitteli terveydenhuollon ammattilaisen ja diabeetikon välisen vuorovaikutuksen yhteyttä tyypin 2 diabeteksen omahoitoprosessiin. Hänen artikkeliväitöskirjansa kaksi artikkelia on julkaistu ja seuraavat ovat työn alla.

Tyypin 2 diabetes on yksi yleistyvimmistä sairauksista Suomessa ja maailmalla. Peltolan väitöskirjan näkökulmana on potilaiden myönteiset ja kielteiset vuorovaikutuskokemukset lääkärien ja hoitajien kanssa. Peltolan mukaan tutkimuksia, joiden aineistona on jälkikäteen reflektoidut vuorovaikutuskokemukset, on vähän.

Peltola tuo tutkimustuloksissaan esille yllättävän seikan: potilailla on enemmän kielteisiä kokemuksia vuorovaikutuksesta tuttujen lääkärien tai hoitajien kuin tuntemattomien lääkärien tai hoitajien kanssa. Tuloksista voisi päätellä, että yksittäiset vuorovaikutustilanteet ammattilaisen ja potilaan välillä voivat muodostua potilaalle myönteisiksi. Peltolan tutkimuksen tavoitteena on vaikuttaa tyypin 2 diabeteksen omahoitoprosessin arviointiin, niin, että arviointi kohdistuisi myös vuorovaikutuksen laadun arviointiin.

Lopuksi Peltola ja osallistujat totesivat, että vuorovaikutusosaamisella on todella merkitystä professionaalisissa vuorovaikutussuhteissa. Keskustelu ja siten tiedekahvit päätettiin tähän.

”Kiitos ja näkemiin viimeistään syksyllä!” Mikrofonit mykistyivät ja kuvayhteydet katkesivat.

Esterin blogi kuva 2

Esteri Savolainen
Puheviestinnän yliopisto-opettaja
Itä-Suomen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n rahastonhoitaja

YMMÄRRÄTKÖ YMMÄRTÄMISTÄ? MINÄ EN!

Posted on by 0 comment

Käsitteitä on mukavaa, jopa hauskaa yrittää ymmärtää. Erityisen hupaisaa on, jos iltapuhteekseen ottaa tavoitteekseen ymmärtää ymmärtämisen käsitettä. Olen viime aikoina havahtunut siihen, etten sitä oikein ymmärrä. Yhteisen ymmärryksen rakentaminen on kuitenkin jopa vuorovaikutuksen määrittelyn ytimessä. On tullut melkein nolo olo asiaa pohtiessa – enkö osaa määritellä näin peruskäsitettä!

Arkinen elämämme on täynnä pyrkimystä ymmärtää. Ajatellaan vaikka opettajaa, joka tekee parhaansa varmistaakseen opiskelijoiden ymmärtämisen. Läheisen ihmisen kanssa tulee joskus miettineeksi, ymmärtääkö tuo toinen oikeasti minua; yrittääkö edes. Nopeasti kiihtyvissä verkkokeskusteluissa peräänkuulutetaan ymmärrystä, mutta monesti vaikutetaan viestivän vailla kummempaa pyrkimystäkään ymmärtää.

Arkinen elämämme on täynnä pyrkimystä ymmärtää.

Maailma tuntuu paikoin jopa pullistelevan ymmärtämättömyyttä. Esimerkiksi somekohut, nuo lyhyesti ja kiihkeästi elävät reagoinnin, sohimisen, ilkkumisen, viiltämisen, väärin ja oikein anteeksipyytämisen ja lopulta unohduksen virtuaalimetsäpalot, attribuoidaan usein väärinymmärryksestä johtuvaksi. Ehkä kohu on aiheutunut siitä, että jokin aihe tai väite on ymmärretty epätarkasti, tai ehkä kohua ei jonkun tai joidenkin mielestä ymmärretä ratkoa oikein, ja seuraa vain lisää väärinymmärrystä. Ja niin edelleen.

Kiinnostukseni ymmärtämiseen sai lisäpontta, kun vastikään huomasin, että hoen vähän väliä kaikissa keskusteluissa ”ymmärrän”. Mitä oikeastaan viestin ymmärtäväni? Käytän ilmausta toisinaan osoittaakseni, että tiedän, mistä toinen minulle kertoo, tai että olen kokenut jotakin samaa. Usein sanon ”ymmärrän” myös osoittaakseni, että pyrin kuuntelemaan ja olen kiinnostunut, että toisen kokemus tai käsitys on tervetullut tai validi tai että olen vastaanottavainen toisen halulle tai tarpeelle ilmaista itseään. Eräänlaista minimipalautetta ja supportiivinen ele, siis. Jokin aika sitten kuuntelin ystävän kertomusta vaikeasta terveydellisestä haasteesta, jota en itse ole kokenut ja joka oli sisällöltään ja terminologialtaankin aika vierasta tavaraa. Vähän väliä hoin ”joo, ymmärrän”, ”tosi ymmärrettävää” jne. Mitä oikeastaan ymmärsin?

Mitä ymmärtäminen on?

Viestintätieteiden ohella ymmärtämisen kysymykset koskettavat muun muassa kasvatustieteilijöitä, filosofeja, psykologeja ja kognitiotieteilijöitä. Nopea (ja mutkia oikova) läpileikkaus eri aloilta: ymmärtäminen voidaan nähdä näkökulmasta riippuen esimerkiksi yksilöllisenä informaation muistiin painamisena, säilömisenä ja sisäisenä tulkintana, kykynä toimia joustavasti vanhan ja uuden tiedon varassa tai esimerkiksi kykynä luoda monipuolisia suhteita ja suhtautumistapoja ymmärryksen kohteeseen (lisäymmärrystä näihin näkökulmiin esim. Woodruff 2005). Tällöin ymmärtäminen linkittyy siis läheisesti tietämiseen ja tiedonhallintaan.

Ymmärrys kytkeytyy myös empatiaan, jota pidetään aikamme keskeisenä työelämätaitona. Aivotutkija Katri Saarikivi kuvasi vastikään Helsingin Sanomille ymmärrystä, eli kykyä kuvitella toisten ajatuksia ja tunteita, yhtenä empatian perusulottuvuutena. Siis esimerkiksi läheistään lohduttava voi kuvitella, miltä surevasta tuntuu, vaikkei itse olisi kokenut vaikkapa samankaltaista menetystä. Tämä selittäisi tarvettani hokea, että ymmärrän. Luulen kuitenkin, että arkipuheessa yhdistämme ymmärtämisen läheisesti kokemukseen, ymmärrämme siis jotain, jonka olemme käyneet läpi. Ehkä siksi joskus voikin tuntua ikävältä, jos keskustelukumppani sanoo ”ymmärrän” – voi tulla mieleen, että no ethän ymmärrä, et sinä ole tätä kokenut.

Viestintälinssien läpi ymmärtäminen on merkityssisältöjen sisäistämisen ja tulkinnan lisäksi oman ymmärtämisen tai ymmärtämättömyyden viestimistä toiselle. Se on osapuolten jatkuvia tulkintoja siitä, vaikuttaako toinen ymmärtävän vai ei. Sen lisäksi että voi ymmärtää ”väärin” tai ”oikein” toisen viestin, voi siis myös ymmärtää ”väärin” tai ”oikein” sen, ymmärtääkö toinen. Vuorovaikutuksen näkökulmasta tarkasteltuna ymmärtäminen on tietenkin kokonaan uusien merkityssisältöjen ja uuden yhteisen ymmärryksen rakentamista. Yhteiset merkitykset ovat perusedellytys vaikkapa koordinoidulle toiminnalle. Konstruktionistisesti voi myös ajatella, että kaikki ymmärrys on lopulta vuorovaikutuksessa rakentuvaa ja todentuvaa, eikä sitä edellä ihmisen yksilömieli ymmärtäjänä.

Huh, ymmärtäminen on vuorovaikutuksessa rakennettua, siis viestimään ja ymmärtämään – vai? Vuorovaikutus itsessään ei ikävä kyllä tee meitä autuaaksi ja ymmärtäviksi. Joskus kuulee sanottavan, että kunhan vain ”kommunikoidaan” tai ”puhutaan paljon” – siis ymmärtääksemme – niin hyvä tulee. Vuorovaikutuksessa on kuitenkin mahdollista rakentaa myös väärää ymmärrystä.

Yhteisymmärryksenkin voi olla ymmärtämättä

Joku voisi kysyä, voiko siitä olla haittaakaan, että viestii ymmärtävänsä? Saattaa joskus ollakin! Jos viestii ymmärtävänsä, voi jäädä paitsi tarpeellisesta lisämerkityksentämisestä. Toisaalta virheellinen ymmärtämisen viestiminen voi esimerkiksi ryhmissä johtaa ns. pluralistiseen tietämättömyyteen – tilanteeseen, jossa ryhmän jäsenet viestivät hyväksyntää jollekin normille, tietosisällölle tms. olettaessaan, että muutkin sen hyväksyvät, vaikka kukaan ei sitä yksilönä allekirjoitakaan. Väitöstutkimuksessani havaitsin, että tiimeissä saatetaan ylläpitää virheellistä yhteisymmärrystä tiimin vuorovaikutusosaamisesta – siis yhteisesti hehkuttaa vaikkapa oman tiimin kykyä tehdä päätöksiä, ja samanaikaisesti yksilöinä ajatella, että pieleen on menossa. Aika riskaabelia, siis. Toisaalta on mahdollista myös, että vuorovaikutuksen osapuolet ovat yhtä mieltä jostakin asiasta, mutta eivät tiedä sitä. Tällöin heidän välillään vallitsee epäymmärrys yhteisymmärryksestä (ks. Poole 2012).

Myös väärinymmärrys voi johtua monista syistä. Sitä voivat aiheuttaa esimerkiksi perustavanlaatuiset arvoerot, ristiriitaiset tavoitteet, yllättävät tapahtumat, jotka lujittavat eroavia näkemyksiä, puutteellinen tieto tai ihan vaan toisten viestintyylistä tehdyt tiedostamattomat negatiiviset tulkinnat (väärinymmärryksestä lisää ks. Hannawa 2015). Ajatellaan vaikka ilmastokeskustelua – on helppo nähdä, miten keskustelussa on usein läsnä useampikin väärinymmärryksen aiheuttaja.

Ymmärtäminen on aina puutteellista – ja se on lohdullista

Minä ”uskon” ymmärtämiseen siinä mielessä, että pidän vuorovaikutusta ja todellisuutta pitkälti merkitysten yhteisenä rakentamisena. Ajattelen siis, että jonkinlaisen merkityksen voi kutoa yhdessä toisten kanssa. Tämän merkityskudelman voi sitten ymmärtää, jopa verrattain samansuuntaisesti. Mutta luulen, että yksi iso väärinymmärryksen ja eräänlaisen ohi viestimisen lähde ihmiselossa on uskomus siihen, että voisimme ymmärtää toisiamme tai sitä, mitä kukaan ”varsinaisesti tarkoittaa”. Siis jotakin merkitystä merkitysten taustalla, ehkäpä ihmistä ja hänen mieltään tiedon ja tunteiden säiliönä.

Tällä hetkellä olen kehkeytyvissä pohdinnoissani pisteessä, jossa ajattelen, että oman ymmärtämättömyytemme hyväksyminen voisi johtaa lisääntyneeseen ymmärrykseen. Näin ajattelen esimerkiksi siksi, että en usko, että viestijöinä lähtökohtaisesti ymmärrämme itseämmekään.

Oman ymmärtämättömyytemme hyväksyminen voisi johtaa lisääntyneeseen ymmärrykseen.

”Hyvältä” tai ”aidolta” viestinnältä saatetaan odottaa sellaisia asioita kuin selkeys, rehellisyys ja ymmärrettävyys (Spitzberg 2000). Tämä on kuitenkin oikeastaan sula mahdottomuus, eikä meistä kukaan ole niin viestinnällisesti osaava (tai itseymmärrystä täynnä), että kykenisi parhaimmillaankaan ilmaisemaan muuta kuin epätarkan ja välittömästi vanhentuvan luonnoksen omista mielenliikkeistään (Hannawa 2015). Vaikka pyrkisimme miten konemaiseen tarkkuuteen tai selkeyteen hyvänsä, on ymmärtäminen lopulta myös relationaalinen ilmiö, johon vaikuttaa osapuolten suhde ja suhtautumisen tapa.

Tämä kaikki on siis minusta varsin ihkua ja lohdullistakin. Kyse ei ole niinkään siitä, että me ihmiset olisimme eristyksissä omassa poikkeavuudessamme tai etteikö ihmiselo sinänsä olisi voimakkaasti samanlaisuutta, yhteenkuuluvuutta, jakamista ja niin edelleen. Luulen, että useammin pitäisi myöntää oma ymmärtämättömyytensä ja joko 1) pyrkiä aktiivisesti ymmärtämistä kohti tai 2) leppoisasti hyväksyä ymmärryksen ikuinen keskeneräisyys, ikään kuin ”deal with it”.

Siispä vinkkini tulistuneiden väittelyiden ja väärinymmärryksen kokemuksen keskelle olisi varmaankin seuraavanlainen: älä turhaan jankkaa samaa asiaa tai loukkaantuneena odota, että toinen ymmärtäisi sinua. Näe mieluummin vaivaa sen eteen, että saisitte luotua jonkin yhteisen merkityksen. Sanoinpa itse aiemmin, että vuorovaikutus ei tee meitä autuaaksi, mutta ilman sitä lienee kohtuullisen vaikea ymmärtää juuri mitään. Jatkakaamme siis yhteistä rämpimistä ymmärryksen eteen! Esimerkiksi minun (ja muiden) ymmärrystä tästä aiheesta saa kernaasti laajentaa vaikkapa kommenteissa.

tessa horila problogi

 

Tessa Horila

Yliopistonopettaja, FT

Kieli- ja viestintätieteiden laitos

Jyväskylän yliopisto

 

 

 

P.S. Kielikello tietää kertoa, että ymmärtämisen etymologia on ympäri kulkemisessa. Mikäli tämä teksti vaikuttaa kehämäiseltä, johtuu se vain syvästä pyrkimyksestä ymmärrykseen.

Kirjallisuus

Hannawa, A. F. 2015. Miscommunication and error. Teoksessa A. F. Hannawa & B. H. Spitzberg (toim.) Communication competence. Berliini Walter de Gruyter, 683-710.

Poole, M. S. 2012. Team cognition, communication, and sharing. Teoksessa E. Salas,S. M. Fiore & M. P. Letsky (toim.) Theories of team cognition. Cross-disciplinary perspectives. New York: Routledge, 457–470.

Spitzberg, B. H. 2000. What is good communication? Journal of the Association for Communication Administration 29, 103–119.

Woodruff, E. 2005. Manifold relational understanding: Moving beyond the mind-as-container metaphor in Educational Technology. Proceedings of AMKLC’ 05, Espoo.

IHAN HYVÄ PALAUTE

Posted on by 0 comment

Muuttuva palautekulttuuri

ProBlogissa on käsitelty vuorovaikutuksen monimutkaisuutta ja erilaisten vinkkien antamista vuorovaikutustilanteisiin. Jatkan samasta aiheesta keskittyen erääseen ”lempisaarnoistani” eli palautteeseen. Halu saada palautetta nousee työelämätutkimuksissa toistuvasti esiin. Esimerkiksi S-ryhmän (Työterveyslaitos 2018) toteuttamassa tutkimuksessa alle 25-vuotiaat kaupan-, matkailu- ja ravitsemusalan työntekijät kertoivat työelämää koskevista odotuksistaan. Tutkimusryhmässä mukana olleet työterveyslaitoksen tutkijat Auli Airila ja Mikko Nykänen korostivat esimiehen keskeistä roolia palautteen antajana. S-ryhmän henkilöstöjohtaja Susa Nikula puolestaan toteaa, että “nuoret osaavat antaa palautetta ja odottavat sitä”. Nikulan mukaan nuoret eivät istu vanhaan “kehityskeskustelu kaksi kertaa vuodessa” –maailmaan. Tämä asettaa esimiehet muutostilanteeseen, johon tarvitaan valmennusta. 

Omat havaintoni opettajana ja työskennellessäni asiantuntijana ovat samansuuntaiset. Palautetta toivotaan enemmän ja useammin kuin sitä on tarjolla. Palautetta ei ainoastaan toivota, vaan sitä suorastaan vaaditaan. Palautteenantokulttuurimme on muutoksessa ja työelämän on vastattava muutokseen.

Ruusut, risut ja hampurilaiset

Palaute kuuluu kaikille ja kaikkialle. Kehittyäkseen on tiedettävä miten suorituksissa tällä hetkellä onnistutaan. Ruusuja ja risuja keräävät niin yksilöt kuin ryhmätkin renkaanvaihtopisteistä virastoihin. Palaute ei jää vain ruusuihin ja risuihin, vaan hampurilaisia jaetaan muuallakin kuin pikaruokaloissa. Palautteenannon tueksi koulutuksissa tarjotaan usein hampurilaismallia, jossa sämpylät kuvaavat palautteen positiivista osaa. Sämpylät puolestaan ympäröivät kehityskohdetta eli pihviä. Kehitettävä asia ikään kuin kääritään nättiin pakettiin ja voidaan aloittaa ja päättää tilanne positiivisessa hengessä. Mainituissa malleissa huomioitua kannustavuutta unohtamatta, ihmiset haluavat usein aidosti kuulla palautteen suorituksestaan. Ruusut, risut sekä hampurilaiset voivat etäännyttää itse palautteen ytimestä. On tärkeää muistaa miksi palautetta annetaan ja mitä se oikeastaan on. 

Lähtökohtaisesti haluamme onnistua mahdollisimman hyvin ja oppia, olimme sitten työntekijän tai opiskelijan roolissa. Onnistumisen kannalta on olennaista ilmaista tavoiteltava tila mahdollisimman selkeästi, jotta sitä kohti on mahdollista pyrkiä konkreettisin keinoin. Palautteen on tarkoitus kaventaa kuilua tämän hetkisten taitojen tai ymmärryksen ja tavoiteltavan tilan välillä (Sadler 1989). Usein emme itse ole tietoisia asioista, jotka palautteessa tuodaan esille. Näin voi olla myös niiden asioiden kohdalla, joissa olemme suorituksessamme onnistuneet. Hattien ja Timperleyn (2007) mukaan palaute on tietoa, jota saadaan koskien suoritusta tai ymmärrystä. Palaute on seurausta suorituksesta ja toimii parhaimmillaan välineenä, jonka avulla palautteen saajaa voidaan kannustaa sitoutumiseen ja syvälliseen oppimiseen. Kuulostaa hyvältä, mutta miksi palautetta annetaan, saadaan ja hyödynnetään niin vähän?

Moitteesta mykkyyteen

1940-luvulla työelämässä palautteen sijaan annettiin moite. Oikean moitteen tuli täyttää sekä sisällöltään että esittämistavaltaan tietyt vaatimukset. Moitteessa tuli kertoa missä vika oli, sen tuli sisältää neuvonta ja esimiestä opastettiin esittämään asia tyynesti ja hillitysti ilman kirkumista (Kupias, Peltola & Saloranta 2011, 33). 

Moitteen sijaan monessa yhteisössä vallitsee mykkyys. Usein se, että palautetta ei tule, tarkoittaa kelpoa suoritusta. Arvio onnistumisesta täytyy jollain tavalla itse muodostaa. Vaikka moite-sanalle ei ole enää sijaa, tuottaa hampurilaisen pihvi edelleen vaikeuksia. Se on palautetta, jota kaikki sanovat haluavansa, mutta sitä on vaikea kuunnella. Konfliktin välttelyn nimissä sitä on myös vaikea antaa. Kikkakolmosten ihanneaikana lääkkeeksi tarjotaan vaihtelevaa määrää erilaisia askelia, jotka ottamalla jokaisesta kuoriutuu palautteenannon jediritari. Tärkeää on löytää joku, jota voidaan osoittaa sormella, kun homma ei toimi. Syyllinen löytyy yleensä palautteenantajasta.

Palautteenantaja törmää ongelmiin, kun palautteen vastaanottaja odottaa toisen täyttävän kaikki ne ongelmakohdat, jotka hän itse on tunnistanut. Odotamme muilta sellaista, jonka vain itse voimme toteuttaa. Pettymys palautteenantotaitoihin on sidoksissa odotuksiin, joita palautteelle asetetaan. Palautteen vastaanottaja voi määritellä palautteenantajalle niin kapeat raamit, että avoin palautteenanto vaikeutuu tai estyy kokonaan. Jopa positiivinen, vahvuuksia korostava palaute voi olla vaikea vastaanottaa. 

Jos palaute nähdään tietona suorituksesta, palautteenantajan on hyvä keskittyä palautteessaan havainnointeihin juuri suorituksesta eikä ihmiseen itseensä. Palautteen vastaanottajakin saattaa helposti unohtaa, että palaute keskittyy suoritukseen, eikä kerro sinänsä mitään hänestä itsestään tai arvota häntä ihmisenä. Vastaanottajalta unohtuu usein myös se, että yhden palautteenantajan havainnot eivät ole ainoa totuus. 

Arvion siitä, onko palaute lopulta ollut hyvää vai huonoa, tekee palautteen vastaanottaja itse. On kyse siitä, miten palaute koetaan. Toinen tapa arvioida palautteen hyvyyttä on katsoa miten hyvin se on onnistunut parantamaan suoritusta. Joskus palautetta ei koeta hyväksi, mutta sillä on kuitenkin positiivisia vaikutuksia itse suoritukseen. 

Palaute yhteisenä vuorovaikutusprosessina

Vuorovaikutuksen asiantuntijat tietävät, että palautteen antamisella yksinään ei ole riittävästi voimaa muuttaa kenenkään toimintaa tai ymmärrystä. Se, miten yksilöt kokevat ja vastaavat palautteeseen riippuu henkilökohtaisista ja tilannekohtaisista muuttujista (Karoly 2015). Palaute voidaan hyväksyä, sitä voidaan muokata tai se voidaan hylätä (Kulhavy 1977). Muutosta tapahtuu vasta, kun palautteen vastaanottaja on valmis vastaanottamaan palautetta ja tilanne on otollinen avoimelle vastaanottamiselle. Jos kikkakolmoset ja vastuu palautteen onnistumisesta kohdistuvat ainoastaan palautteen antajaan ja palautetilanne supistetaan tiedon siirtämiseksi vastaanottajalle, on selvää, että palaute ei aina tuota toivottuja tuloksia.  

Vasta kun palaute rakennetaan vuorovaikutteiseksi prosessiksi ja prosessi valjastetaan tavoitteiden saavuttamisen työkaluksi, olemme lähempänä sellaista työelämän vuorovaikutusta, jota ihmiset tarvitsevat jaksaakseen, löytääkseen merkitystä työssään ja motivoituakseen.  

Vaikka palautteenannon aakkoset, kikkakolmoset tai askelmerkit eivät tulleet tiivistetyksi muutamalla pääpointilla, rohkaisen yrityksiä ja julkishallinnon organisaatioita lisäämään tietoaan ja ymmärrystään palautteenannosta ja kehittämään palautekultuuriaan vuorovaikutteisempaan suuntaan. Kouluttajaksi ja kehitysprojektien vetäjäksi kannattaa valita vuorovaikutuksen ammattilainen, jotta kehitys alkaa viimeisimmästä tutkimustiedosta ja kokemusta palautteenannosta löytyy myös käytännössä. Tietoa ja taitoa löytyy vuorovaikutuksen asiantuntijoilta, joiden opintoihin sisältyvät molemmat ulottuvuudet. Palaute on tehokas työkalu silloin, kun tavoiteltava tila on selkeä. Vaikka meistä ei tulisi jediritareita, on mahdollista parantaa palautteenantokulttuuria, niin antajan kuin saajankin näkökulma huomioon ottaen.

 

Marja Eklund

Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n viestintävastaava

KIRJALLISUUS

Hattie, J. & Timperley, H. (2007). The power of feedback. Review of Educational Research, 77, 81-112. 

Kulhavy, R.W. (1977). Feedback in written instruction: The place of response certitude. EducationalPsychologyReview, 4, 211-232. 

Kupias, Peltola & Saloranta (2011). Onnistu palautteessa. WSOYpro: Helsinki. 

Sadler, R. (1989). Formative assessment and the design of instructional systems. Instructional Science, 18, 119-144. 

Työterveyslaitos (2018). Nuorten työelämäodotukset. 

MITKÄ TEEMAT PUHUTUTTIVAT PROBLOGISSA VUONNA 2016?

Posted on by 0 comment

Vuosi 2016 on ollut Prologoksen ProBlogin toinen toimintavuosi. Blogi on tänäkin vuonna päivittynyt aktiivisesti; kaikkiaan julkaistiin 18 tekstiä. Kirjoituksia on luettu ja jaettu sosiaalisessa mediassa kiitettävän paljon. Aloitimme loppuvuodesta lukijamäärien seuraamisen. Vaikuttaisi siltä, että blogitekstit tavoittavat mukavasti lukijoita, osa tuhansiakin lukukertoja. Vakaasti kasvavat lukijamäärät ja sosiaalisen median jaot kertovat blogin vakiintumisesta, ja etenkin sen kiinnostavista sisällöistä.

Lähdin tätä kirjoitusta varten lukemaan vuoden aikana ilmestyneitä tekstejä läpi. Tulin samalla tehneeksi kevyehköä sisällönanalyysiä siitä, mikä blogiin kirjottaneita näytti puhututtavan vuonna 2016.  Tässä tiivis läpileikkaus näihin teemoihin.

Ensinnäkin ihmisten välisen ymmärryksen ja yhteistyön teemat puhuttivat. Teemoja käsiteltiin esimerkiksi kiusaamisen ja sovittelun ilmiöiden kautta. Yliopistonlehtori Maija Gerlander kirjoitti sovittelun periaatteista ja soveltamismahdollisuuksista moniin vuorovaikutuksen konteksteihin. Esimerkiksi esimiehet voisivat käyttää sovittelun työkaluja, jotta työyhteisön konflikteihin voitaisiin tarttua ajoissa.  Erikoistutkija Sanna Herkama pohti toukokuussa sitä mikä saa meidät ihmiset liikkeelle ja purkamaan ongelmallisia ilmiöitä kuten kiusaamista. Hän painotti tiedon, resurssien, hallinnollisen osaamisen ja päivittäisen työn tekijöiden motivoinnin merkitystä. Marraskuussa FT, asiantuntija Vilja Laaksonen kirjoitti pienten lasten kiusaamisesta ja sen kitkemisestä vuorovaikutustaitoharjoittelun avulla. Hän korosti kiusaamisen olevan ryhmäilmiö, eli “usein yksittäisen lapsen toimintaa laajempi kokonaisuus”. Kierteen katkaisemisessa tulisi kiinnittää huomiota tekoihin ja toimintaan. Puheviestinnän yliopisto-opettaja Johanna Järvelin-Suomela pohti yleisesti ymmärtämisen käsitteen monitulkintaisuutta. Hän kysyi: ”Onko ymmärtäminen prosessin lopputulos, vai osa prosessia? Onko se sittenkin ehkä koko prosessi? Entä pitääkö ymmärtämisen olla yhteistä?”

Monet tulokulmat työelämän vuorovaikutukseen kirvoittivat myös tekstejä. Väitöskirjatutkija Tessa Horila kirjoitti yhteisten tarinoiden, sanaleikkien ja sisäpiirivitsien merkityksestä osana työelämän tiimien päätöksentekovuorovaikutusta. Hän muistuttaa, että vaikka päätöksentekoa usein lähestytään rationaalisuuden ja tehokkuuden ihantein, on aiheen viereen eksyminen luonnollinen, paikoin hyödyllinenkin ilmiö työelämän vuorovaikutuksessa.  Väitöskirjatutkija Eveliina Pennanen esitteli väitöskirjansa osatutkimusta, jossa tarkasteltiin työnkoordinointia työyhteisöpalaverissa. Hän kirjoitti: ”Koordinoitaessa työtä määritellään esimerkiksi hyväksyttyjä työyhteisön jäsenyyden muotoja tai hyväksyttyjä tapoja tuntea ja ymmärtää tai osoittaa tunteita ja ymmärrystä työssä.” Samalla Pennanen esitti, että yksinkertaistavien viestintävinkkien sijaan viestinnän kehittämistyössä kannattaisi tarkastella vuorovaikutuksessa rakentuvia, säilyviä ja muuttuvia organisaatioita.  FT, yliopistonopettaja Malgorzata Lahti on tutkinut kulttuurienvälistä viestintää työssä. Hän kirjoitti omassa tekstissään niin ikään vuorovaikutuksen emergentistä ja prosesseissa muotoutuvasta luonteesta. Hän haastoi erityisesti kulttuurienvälisen viestinnän tutkimuksen traditiota, jossa on esimerkiksi oletettu kansallisten kulttuurien vaikuttavan viestintään merkittävin tavoin, esimerkiksi aiheuttamalla väärinymmärryksiä tai toisaalta lisäämällä oppimista. Lahti korostaa kulttuurienvälisen viestinnän olevan ensisijaisesti interpersonaalista vuorovaikutusta.

Väitöskirjatutkija Maija Peltolan blogitekstissä liikuttiin terveydenhuollon kontekstissa. Hän pohti vuorovaikutusta hoitokeskusteluissa paitsi väitöskirjatutkimuksensa, myös omakohtaisten kokemusten kautta. Hyvässä hoitokeskustelussa keskeistä ovat etenkin sujuva tiedonkulku, selkeästi osoitettu ja sanoitettu tuki sekä mahdollisuus osallistua. Viestinnän asiantuntija Elina Antikainen pohdiskeli loppuvuodesta tieteellisten päivien antia työelämän viestinnän kehitystyötä tekeville. Hän nosti esille Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviltä tarttuneita oivalluksia ja oppeja.  Antikaisen kutsui päiviä aarrearkuksi, joista voi ammentaa välineitä muun muassa päivittäisen viestintätyön kehittämiseen sekä oman viestintäasiantuntijuuden reflektointiin.
Tänä vuonna temaattisesti erottuvat myös pohdinnat puheviestinnästä tieteenalana, tutkijuudesta ja tieteen peruskysymyksistä. Professori Anu Sivunen käsitteli blogissa oppiaineemme nimeä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oppiainetta speech communication ei enää käytännössä ole, vaan meille tuttuja puheviestinnän sisältöjä tutkitaan monin eri tavoin nimettyjen oppiaineiden ja laitosten alla. Yhdistävä tekijä on viestintä. Tutkijatohtori Anne Laajalahti tarttui hyvien ja huonojen kysymyksien tematiikkaan tutkimuksessa. Kun määrittelemme, mikä on kysymisen ja tutkimisen arvoista ja tärkeää, määrittelemme myös puheviestintäalan ydintä ja rajoja, Laajalahti pohti. Professori Pekka Isotalus pohti oppiaineemme asemaa rakennemuutosten ja leikkauspaineiden keskellä. Hän totesi, että vaikka leikkaukset eivät suoraan ole koskettaneet oppiainettamme, on arvostukselle ja tuelle sijaa pienten resurssien aikana.  Julkaisuamanuenssi ja tohtorikoulutettava Sini Tuikka sekä FT, informaatikko Marja Kokko puolestaan muistuttivat kaikkia puheviestinnän tutkimusta tekeviä avoimen julkaisun merkityksestä. Avoin julkaiseminen lisää heidän mukaansa tieteen ja käytännön vuoropuhelua.

Omaa tutkijuuttaan reflektoivat erikoistutkija Sanna Herkama ja professori Pekka Isotalus. Sanna Herkama pohdiskeli sitä, mitä se viestintätieteilijyys oikein on ja miten puheviestijä voi tehdä omaa asiantuntijuuttaan tunnetuksi. Kulmakiviksi hän löysi vuorovaikutuksen ja merkityksen käsitteet. Vuoden toisessa blogitekstissään Isotalus muisteli omaa väitöspäiväänsä 20 vuotta sitten, reflektoiden omaa väitöskirjaprosessiaan sekä tohtoriopintojen muutoksia 20 vuoden aikana.

Neljänneksi blogissa pohdiskeltiin opetuksen käytänteitä ja haasteita. Johanna Järvelin-Suomela  kirjoitti blogiin keskustelemalla oppimisesta ja kysymisen arvostamisesta. Kysymiselle jää usein niin koulussa kuin työelämässä vähän aikaa, mutta kuitenkin kysyminen ja keskustelu voidaan nähdä keskeisenä reittinä yhteisen ymmärryksen ja tietovarannon rakentamiseen. FT, Yliopistonopettaja  Lotta Kokkonen otti kantaa viestintäteknologian myötä lisääntyneeseen jäätävän tehokkaaseen multitaskingiin opetustilanteissa.  Samalla hän muistutti puheviestinnän kurssien olevan juuri sopiva paikka keskustella jäätävästä multitaskaamisesta ja kuuntelijoiden muissa maailmoissa olemisesta.

ProBlogi alkaa olla jo hyvinkin runsas aarrearkku, josta ammentaa. Kahden vuoden aikana kertyneistä kymmenistä kirjoituksista lienee iloa paitsi puheviestijöille, myös kenelle hyvänsä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta kiinnostuneille. Blogista voi esimerkiksi saada tuttuihin ilmiöihin liittyviä ajatusvirikkeitä, tietoa uudesta tutkimuksesta tai tukea opetus- ja koulutustyöhön. Se on myös mainio alusta, jolla tuoda yhteen teoreettista osaamista praktisten havaintojen kanssa.

Mutta mikä tulee puhututtamaan ProBlogissa vuonna 2017? Siihen vaikutusmahdollisuuksia on kaikilla jäsenillämme. Mikäli sinulla on jo valmis idea blogitekstiksi tai vaikka pienikin idea itämässä, ota yhteyttä yhdistyksen tiedottajaan (tiedottaja [at] prologos.fi).

Tessa Horila
Tohtorikoulutettava
Prologos ry:n tiedottaja

Animated Social Media Icons by Acurax Responsive Web Designing Company