VUOROVAIKUTUS ON IHMISTEN VÄLILLÄ TODELLISTA, VIRTUAALISESTIKIN

Posted on by 0 comment

Robotit vievät ihmisten työt. Kognitiivinen kyvykkyys surkastuu tekoälylaitteiden käytön seurauksena. Tietokonepelien pelaaminen tekee väkivaltaiseksi. Televisio tuhoaa lapset. Runsas lukeminen ja kirjojen tuijottelu ei voi olla hyväksi.

Nämä väittämät ovat kiinnostavia ja osa ajankohtaisia jo sinänsä, mutta olen tarkkaillut teknologian käytöstä ja digitalisoitumisesta käytävää keskustelua myös oman väitöskirjatutkimukseni tekemisen ajan. Olen tutkinut tiimejä muuttuvan työelämän kontekstissa. Yksi vahva työelämän muutoksen linja on juuri teknologian käytön yleistyminen, digitalisaatio, virtuaalisuus. Työn kontekstista ja alan kirjallisuudesta minulle valikoitui käyttööni myös virtuaalitiimin käsite. Siihen tuntuu liittyvän monenlaisia konnotaatioita ja merkityksiä. Etenkin etuliitteeseen ”virtuaalinen”.

Uusi teknologia tuntuu aika usein olevan ainakin aluksi pelottavaa. Sitten hetken päästä pelot tuntuvat enimmäkseen aiheettomilta, joskus jopa vähän huvittavilta. Etenkin yleisessä keskustelussa viimeisimpänä juuri robotiikkaan ja tekoälyyn – tai siis niiden jonkinlaiseen vallankaappaukseen – liittyy voimakkaita tunteita ja vastarintaa. Harvoin muistetaan, että ihmiset suunnittelevat, ohjelmoivat ja voivat muokata käyttämäänsä teknologiaa. Siis haluamallaan tavalla. Tai että ihmiset ovat pelänneet jo pari vuosisataa robottien vievän työmme (ks. esim. Räisänen/HS, 1.9.2018).

Problematisoidaanpa virtuaalisuuden käsitettä hiukan lisää. Minulle virtuaalisuus siis tarkoittaa viestintäteknologian käyttöä vuorovaikutuksessa. Niin sitä käytetään myös laajasti työelämässä sekä englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa. Siis silloin, kun tarkastellaan virtuaalitiimejä. Aina silloin tällöin olen kuitenkin esimerkiksi konferenssipuheenvuoroista saamissani kommenteissa törmännyt siihen, että tiimien virtuaalisuus on rinnastunut virtuaalitodellisuuden käsitteeseen. Virtuaalitodellisuus puolestaan johdattaa ajatukset johonkin keinotekoiseen verkkomaailmaan, jossa todellisuus on jotain aivan muuta, kuin arjessa kokemamme, esimerkiksi mahdollisuus fantasiatodellisuuksille. Tai silloinkin, kun todellisuutta pyritään simuloimaan, se on vain melkein kuin todellista (ks. esim. Fornäs 1999). Virtuaalinen todellisuus myös koetaan teknologiavälitteisesti.

Tämä on pieni, semanttiseltakin tuntuva yksityiskohta, joka toisille kuittaantuu sillä, että ”no, mulle siitä vaan tulee heti mieleen..” Joku toinen saattaa ottaa asiakseen laventaa käsitteen merkitystä, kun kuulee sitä käytettävän myös toisin. Teknologiaan liittyvänä keinotodellisuuskonnotaatiot voivat kuitenkin olla osa isompaa suhtautumis- ja jopa asennoitumishaastetta.

Jos nimittäin virtuaalisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen keinotodellisuus tai teknologian käytöstä sen välineellisyys, voi ajatusjatkumon seuraava vaihe ohjata ajattelemaan, että virtuaalisuus on myös jotain ei-todellista (Fornäs 1999). Ei-luonnollinen, ei-todellinen, välineellinen. Eivät mitenkään myönteisiä mielikuvia. Ei ihme, jos tuollaisten mielikuvien seurauksena vuorovaikutukseen teknologiavälitteisesti tai virtuaalisesti ei suhtauduta avoimesti, luottavaisesti tai se vertautuu helposti todellisena ja aitona [sic] koettuun kasvokkaisviestintään. Tällainen ajattelunkulku on omiaan vahvistamaan virtuaalisuuden ja teknologian käytön mieltämistä myös epäaitoina, ja siten edelleen ylläpitämään kasvokkaisen vuorovaikutuksen ”aitoa” ja ”todellista” ylivertaisuutta.

Eikö ihmisten välinen vuorovaikutus ole kuitenkin aina todellista? Tai en oikein keksi, mitä edes voisi olla epätodellinen, ihmisten välillä käytävä vuorovaikutus. Ja mitä niihin ihmisiltä anastettuihin työpaikkoihin tulee: eiköhän vaan anneta niiden robottien tehdä vaikkapa sellaiset työt, jotka ovat meille liian haastavia, joista robotit suoriutuvat meitä luotettavammin tai joita emme yksinkertaisesti jaksa tai halua tehdä. Robotiikan ja teknologian hyödyntäminen antaa meille esimerkiksi lisää vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia. Vaikkapa lukea (e-) kirjaa, paeta todellisuutta.

 

Mitra Raappana

Yliopistonopettaja

Jyväskylän yliopisto

 

P.S. Niistä virtuaalitiimeistä: ei sitä virtuaalisuutta etuliitteenä enää niin kovasti kannata tiimeissä korostaa, yhtäläiset mahdollisuudet viestintäteknologiaa käyttävillä tiimeilläkin on onnistua ja epäonnistua. Mutta siitä lisää väitöskirjassani, joka on juuri lähdössä painoon.

 

Lähteet

Fornäs, J. 1999. Digitaaliset rajaseudut. Identiteetti ja vuorovaikutteisuus kulttuurissa, mediassa ja viestinnässä. A. Järvinen (suom.). Teoksessa A. Järvinen & I. Mäyrä (toim.) Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Tampere: Vastapaino, 29–50.

Räisänen, K. 1.9.2018. ”Työvoimapulaa ei ratkaista tekoälyllä”. Helsingin Sanomat.

 

FM Mitra Raappanan viestinnän väitöskirja “Onnistuminen työelämän tiimeissä” tarkastetaan lauantaina 13. lokakuuta 2018 Jyväskylän yliopistolla. Vastaväittäjänä on dosentti Janne Matikainen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena Maarit Valo.

Category: Uncategorized

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Social Media Icons Powered by Acurax Web Design Company