Kuluva kevät on ollut tavallisesta poikkeava. Tammikuussa vaihdoin tutun kotimaisen työ- ja tiedeyhteisön uuteen tuntemattomaan suunnatessani Yhdysvaltoihin kolmen kuukauden tutkijavierailulle. Vierailuni kohdistui Texasin osavaltion suurimpaan yliopistoon University of Texas at Austiniin, jossa viestinnän tutkimuksen keskuksena toimii Moody College of Communication.
Vaikka matkani päätarkoitus onkin kansainvälinen tutkimusyhteistyö, oli Helsinki-Vantaan lentokentällä istuessani mielessäni myös kaksi kysymystä, joihin kovasti halusin vastauksen: Millaista amerikkalainen vuorovaikutuskulttuuri oikein tosiasiassa on? Entä mitä tarkoittaa viestinnän alan väitöskirjatutkijan arki rapakon takana?
Kohtaamisia kaiken aikaa: matalan kynnyksen vuorovaikutuskulttuuri
Niin kutsuttua ”hiljaisen suomalaisen” myyttiä on yhä enenevissä määrin alettu kyseenalaistaa akateemisessa keskustelussa (esim. Maija Peltolan blogiteksti 5.12.2017), mutta tuo ajatusmalli tuntuu siitä huolimatta pysyvän melko lujasti kiinni yleisessä keskustelussa. Mielikuvissa (karkeasti yleistäen) Suomi näyttäytyy jurojen metsäläisten tyyssijana, jossa henkilökohtainen tila on tärkeää ja naapureiden ollessa hississä valitaan mieluummin portaat. Tähän itsereflektoituun stereotypiaan liittyen olen tehnyt kahdenlaisia kiinnostavia havaintoja täällä ollessani.
Ensinnäkin olen huomannut tuon ajatusmallin sijaitsevan lähinnä meidän suomalaisten omissa ajatuksissa. Ainakaan näin kauas tuo jurottaja-stereotypia ei ole laajalti levinnyt, vaan mielikuvat suomalaisista kiteytyvät yleisesti hyvään koulutusjärjestelmään, kylmään säähän ja pohjoismaiseen turvallisuuteen. Siispä kaikin puolin myönteinen kehys kulttuurienvälisen vuorovaikutustilanteen aloittamiseksi ja oman uniikin vuorovaikutustyylisi esiintuomiseksi. Poikkeuksena sääntöön olen kerran päätynyt keskustelemaan pitkän tovin proksemiikasta keskustelukumppanin oltua nähnyt netti-ilmiöksi levinnyt kuva kotimaiselta linja-autopysäkiltä, mutta eipä tässäkään tapauksessa tuo humoristisen eksoottinen suomalaiskuva millään tavoin nostanut kynnystä asian puheeksi ottamiseen ja keskustelun aloittamiseen minun kanssani.
Toiseksi keskeisimmät eroavaisuudet vuorovaikutuskulttuureissamme eivät tunnu löytyvän vuorovaikutuksen laadusta, vaan ennemmin spontaaneiden vuorovaikutustilanteiden määrästä ja keskustelun aloittamisen kynnyksen korkeudesta – tai pikemminkin sen mataluudesta. Ruokakaupan kassalla kysytään viikonlopun suunnitelmat, vessaan jonottaessa kehutaan vaatteita ja taksikuskin kanssa ei hiljaista hetkeä olekaan. Amerikkalainen small talk -kulttuuri tekee sosiaalisuudesta normin. Tai ainakin antaa vaikutelman keskustelun aloittamisen yleisestä hyväksyttävyydestä ja toivottavuudesta. Samaan aikaan nuo eroavaisuudet ovat kuitenkin pieniä verrattuna siihen tosiasiaan, että aivan yhtä lailla kuin pohjolassa, ja kenties vielä enemmän, ovat tämänkin maan asukkaat monipuolinen kokonaisuus erilaisia viestijöitä omine tapoineen, tottumuksineen ja tyyleineen.
Vuorovaikutus akateemisessa yhteisössä: identiteettiviidakko ja vertaissuhteet
Oppiaineet identiteetin määrittäjänä? Viestinnän alan oppiaineet ovat kokeneet Suomessa viime aikoina rakenteisiin ja nimityksiin liittyviä muutoksia. Moody College of Communicationin viestintätieteiden laitoksen sisällä oppiaineita on kolme: Rhetoric and Language, Interpersonal Communication ja Organizational Communication and Technology. Laadulliseen teknologiavälitteisen työyhteisövuorovaikutuksen tutkimukseen keskittyvänä puheviestijänä lukeudun näistä viimeisimmän oppiaineen henkilöstöön.
Vaikka kyseisen oppiaineen nimi aluksi mietitytti, on tähän ryhmään ollut pääasiassa helppo kuulua. Kollegani jakavat samanlaiset tutkimusintressit, käyttävät samanlaisia menetelmiä ja tieteellinen kieli on tuttua. Välillä kuitenkin huomaan tutkijaidentiteettini tasapainoilevan myös laitoksen toisen oppiaineen Interpersonal Commmunicationin puoleen, sillä jaan heidän kanssaan saman teoreettisen viitekehyksen ja ymmärryksen vuorovaikutuksen ilmiöistä myös organisaatiokehyksen ulkopuolella. Kenties onkin hyväksyttävä, että kompleksisen tieteenalamme nimitykset ja määritelmät eivät koskaan pysty luomaan yksiselitteisiä rajoja kuvaamaan tekemäämme tutkimusta ja kiinnostuksenkohteitamme täysin universaalisti. Heijastaahan jo tutkimamme ilmiön, ihmisten välisen vuorovaikutuksen monivivahteisuus, tiukkojen otsikkojen hankaluutta. Ehkä tutkijakin uskaltaisi määrittää identiteettiään yhä enemmän tutkimusaiheensa näkökulmasta ilman liiallista jähmettymistä yliopistomaailman rakenteissa näkyviin otsikoihin ja oppiainerajoihin.
Vertaisvuorovaikutuksen merkitys kilpailupaineiden ehkäisijänä – ja edesauttajana? Amerikkalaisen akatemian positiivisista puolista voisi kirjoittaa pitkän kirjan ja on sanomattakin selvää, että olen viihtynyt vierailullani kovin hyvin. Kiiltokuvan takapuolella on kuitenkin myös karumpi osa todellisuutta, jossa koulutus maksaa paljon ja paineet menestyä ovat kovat. Muun muassa suorituskykyä edistävät lääkkeet nostavat suosiotaan tutkinto-opiskelijoiden keskuudessa, kuten käy ilmi esimerkiksi parin vuoden takaisesta New York Timesin artikkelista.
Jatkotutkintoa tekevät kollegani täällä Texasissa ovat nuoria, mukavia ja omaavat hyvät viestintätaidot. Siis juuri sellaisia amerikkalaisen viestinnästä jatkotutkintoa tekevän malliopiskelijan arkkityyppejä. Iloisen hymyn ja tervehdyksen saa oli tilanne mikä vain. Kun keskustelua jatkaa pidemmälle, on seuraava aihe useimmiten kiire, kurssitehtävät, opetus tai tutkimushaasteet, jolloin iloisen hymyn takaa näkyy väsynyt rinnakkaistodellisuus. Suuren työtaakan ja menestyspaineiden aallonharjalla tasapainoilevien jatko-opiskelijoiden seuraaminen on herättänyt minut pohtimaan sitä, kuinka paljon kilpailu ja paineet akatemiassa, tai työelämässä yleensäkin, ovat rakenteiden ja realiteettien ansiota ja kuinka paljon niitä luodaan, uudistetaan ja jaetaan vuorovaikutuksessa vertaisten kanssa?
Joukossa, jossa kaikki ovat taitavia argumentoimaan ja pohtimaan monipuolisesti erilaisia kysymyksenasetteluita voi olla helppo tyytyä piilottamaan epävarmuuttaan sosiaalisen tuen hakemisen sijaan. Myös taloudelliset tosiasiat, kuten lukukausimaksut ja kilpailu rahoituksesta nousevat esiin keskusteluissa, mikä saa pohtimaan kahdesti ennen kuin keskeneräisen ajatuksen ilmaisee huoletta. Onkin hyvä muistaa, että aivan kaikkien yhteisön jäsenten vuorovaikutuksella on vaikutusta viestintäilmapiirin luomiseen. Kiireen ja paineiden vallatessa alaa vuorovaikutuksen sisällöissä, valtaavat ne alaa myös odotuksissa, käsityksissä ja kokemuksissa. Vertaissuhteet voivat olla sekä tärkeitä sosiaalisen tuen antamisen ja saamisen kanavia että kielteisten tuntemusten ja kilpailuretoriikan lähteitä. Onneksi tämän vaakakupin kallistumiseen voimme itse vaikuttaa.
Kaisa Laitinen
Vieraileva tutkija, University of Texas at Austin, Moody College of Communication
Väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto