Category Archives: palaute

OPEA HAASTETAAN

Posted on by 0 comment

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat ja suomen
kielen opettajaopiskelijat vuorovaikutusosaamista
kehittämässä

Syksyllä 2019 käynnistyi kurssi, joka yhdisti tuoretta tutkimustietoa nauttivat suomen kielen opiskelijat ja työssä toimivat lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat. Opettajan ammatillisen vuorovaikutusosaamisen kehittäminen -kurssilla kohtasi 15 tutkinto-opiskelijaa ja 18 työssä toimivaa opettajaa. Opiskelijoille kurssi oli osa työelämäopintoja ja se suunniteltiin työn tarpeista käsin. Kurssilla käsiteltävät aiheet olivat vuorovaikutusosaaminen, vuorovaikutus ryhmissä, esiintyminen, vuorovaikutus työyhteisön voimavarana, opettajan vuorovaikutusosaaminen, vuorovaikutusosaamisen opettaminen, kuunteleminen, opettajan kohtaama kiusaaminen sekä haastavat vuorovaikutustilanteet.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille vuorovaikutusosaamisen kehittämisen tarve syntyy uudistuneesta opetussuunnitelmasta. Siinä vuorovaikutus korostuu paitsi äidinkielen opetuksen sisällöissä myös laaja-alaisen osaamisen kohteena kaikissa oppiaineissa. Koulutustarve on noussut esiin myös niistä viesteistä, jotka median kautta välittyvät koulumaailmasta. Opettajat kertovat työssä kohtaamistaan haastavista vuorovaikutustilanteista. Tutkimustietoakin vuorovaikutusosaamisen tärkeydestä opettajan ammatissa löytyy. Esimerkiksi Johanna Mäki-Havulinna on tuonut väitöskirjatutkimuksensa pohjalta esille vuorovaikutustaitojen olevan ajoittain jopa asiatietoa tärkeämpää (Mäki-Havulinna 2018). Vuorovaikutusosaamisen kehittäminen on tärkeää, sekä tuleville että työssä oleville opettajille. Tulevien koulutuskokonaisuuksien suunnittelun tueksi onkin hyvä jakaa kokemuksia erilaisista toteutuksista. Seuraavat huomiot nousevat kirjoittajien omista havainnoista sekä kurssille osallistuneiden oppimispäiväkirjoista, palautteista ja viesteistä. Kirjoittajat olivat mukana kurssilla, Marja kurssin opettajana, Pirjo työelämässä toimivana opettaja ja Maria-Tiina suomen kielen opiskelijan roolissa.

Opettajat ja opiskelijat integroidussa koulutuksessa

Opettajien ja opiskelijoiden yhdistäminen samaan koulutukseen näyttäytyi mielekkäänä sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta, mutta toteutus ei ole ongelmatonta. Opiskelijat kokivat roolinsa viimeisimmän tutkimustiedon edustajina jokseenkin vieraana, sillä vuorovaikutusta painottava kurssi haastoi opiskelijat tarkastelemaan teoreettista osaamista uudesta näkökulmasta. Opettajat puolestaan kaipasivat syventymistä opetussuunnitelman sisältöön ja kohtaamiinsa haastaviin vuorovaikutustilanteisiin opiskelijoiden kanssa. Lukion opetussuunnitelmien perusteissa (LOPS 2015; LOPS 2019) nousee esille muun muassa eettisen dialogin käsittely ja harjoittelu. Yhteisinä tärkeinä aiheina näyttäytyivät ryhmäviestintätaidot oppimisen välineenä yhteisöllisessä oppimisessa ja konfliktien ratkaisu ryhmässä.

Erityisen onnistuneina opettajat pitivät keskusteluja lukion puheviestintäkurssien suunnitelmista ja haasteellisista vuorovaikutustilanteista opettajan työssä. Opettajat kertoivat kokemuksiaan haastavista tilanteista ja opiskelijat tarjosivat teoriatietoa opettajille tilanteiden ratkomisen välineiksi. Kurssisuunnitelmien esittelyssä opiskelijat saivat suunnitelmiinsa työssä toimivien opettajien kommentteja, ja näin suunnitelmat hioutuivat käytännöllisemmiksi. Opiskelijat arvostivat mahdollisuutta kuulla opettajien kokemuksia työelämästä ja kokivat nämä keskustelut hyödyllisinä ikkunoina tulevaan työelämään.

Vuorovaikutuksen osaaja ja opettaja

Opettajan työ kietoutuu vuorovaikutukseen monin tavoin. Opettaja on vuorovaikutuksessa oppilaiden, opettajien, koulun muun henkilökunnan, vanhempien ja sidosryhmien kanssa (Kostiainen & Gerlander 2009). Välijärvi (2006) on kuvannut opettajan työtä jatkuvaksi älylliseksi, sosiaaliseksi ja emotionaaliseksi vuorovaikutukseksi oppilaiden, kollegoiden ja vanhempien kanssa. Ei ihme, että äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja tuntee itsensä kymmenottelijaksi, sillä niin kirjallinen kuin suullinenkin viestintäosaaminen on sekä opetuksen väline että sen kohde.

Erilaiset vuorovaikutustilanteet kartuttavat opettajan vuorovaikutustaitoja. Syntyy runsaasti kokemusta siitä, millaiset vuorovaikutuksen tavat missäkin tilanteessa tuovat onnistuneita lopputuloksia. Vuorovaikutusosaaminen muodostuukin taidollisesta, tiedollisesta ja affektiivisesta ulottuvuudesta (ks. esim. Spitzberg & Cupach 2002, 574). Näin ollen kehittyminen ilmenee vuorovaikutukseen liittyvän tiedon lisääntymisenä, taitojen karttumisena ja asenteiden muuttumisena. Akateeminen koulutus tuo täydennystä erityisesti osaamisen tiedolliseen ulottuvuuteen.

Opettajalle kiinnostavaa ja tarpeellista on uusimman tutkimustiedon hyödyntäminen näistä näkökulmista. Merkitykselliseksi nousee tieto siitä, millaiset keinot edistävät opettajan ja opiskelijan välistä vuorovaikutusta sekä toistensa ymmärrystä. Teoreettinen ymmärrys esimerkiksi esiintymisestä auttaa valitsemaan omaan opetukseen parhaiten sopivat harjoitukset.

Opettajuuteen on usein sisään rakennettuna valmius omaan kehittymiseen. Teoriatietoa kerääntyy jatkuvasti lisää ja opettajien on jatkuvasti arvioitava, millaista tietoa työssään tarvitsee. Asiantuntijuus voidaan nähdä yhteisöllisenä, ei ainoastaan yksilön ominaisuutena. Sekin rakentuu vuorovaikutuksessa. Yksilön hankkima lisätieto auttaa koko yhteisöä. Myös tällä kurssilla raportoitiin avoimemman keskustelukulttuurin aikaansaamisesta omassa työyhteisössä sekä avoimempaa suhtautumista vuorovaikutuskumppaneiden viestien tulkintaan.

Kehittämisen arvoinen konsepti

Kokonaisuutena kurssitoteutus oli kunnianhimoinen, sisällöllisesti pyrittiin kattamaan monia vuorovaikutustutkimuksen teemoja ja toteutuksessa haluttiin yhdistää kaksi ryhmää. Laajuusajattelu saattaa kuitenkin johtaa siihen, että teemojen käsittely jää pinnalliseksi. Syventyminen joihinkin yksittäisiin teemoihin voisi palvella osallistujia paremmin. Tutkimustietoa on runsaasti, joten tarvitaan rohkeita päätöksiä sisällön rajauksiin.

Ryhmien yhteistoimintaa edisti se, että opiskelijat olivat opintojen loppuvaiheesta ja monilla oli kokemusta opetustyöstä ja työelämästä. Tämä vähensi keskusteluissa osapuolten välistä etäisyyttä. On tärkeää varmistua siitä, että opiskelijat kokevat keskusteluissa olevansa tasa-arvoisia ja että heidän näkemyksensä koetaan yhtä tervetulleiksi kuin työssä toimivien opettajien.

Opettajat tarvitsisivat erityisesti kurssin alussa tukea opiskelutekniikoihin, kuten erilaisilla sähköisillä alustoilla työstettävien tehtävien tekemiseen. Erilaisten kanavien ja alustojen käytössä on huomioitava mahdollisimman helppo käytettävyys, jotta niistä ei muodostuisi osallistumisen esteitä. Sekä työssä toimivat opettajat että opiskelijat kokivat mielekkäimmäksi oppimisympäristöksi ehdottomasti yhteiset lähipäivät. Mahdollisuus tavata ja keskustella kurssin teemoista edisti oppimista.

Monenlaisiin täydennyskoulutuksiin osallistuvat opettajat voivat kokea akateemisen moduulin työlääksi. Onkin tärkeää viestiä kurssin tavoitteet, tehtävät ja suunnitellut työmäärät selkeästi jo kurssikuvauksessa. Täydennyskoulutuksiin osallistuvat ansaitsevat lähtökohtaisesti hatunnoston, työn ohessa opiskelu ei ole aina helposti sovitettavissa opettajan aikatauluihin. Tarkennukset etukäteen auttavat myös opiskelijoita. Erityisesti ryhmätöiden osalta voi olla joskus vaikea hahmottaa kurssien todellista työmäärää.

Selkeämpi fokus joko vuorovaikutusosaamisen opettamiseen tai oman vuorovaikutusosaamisen kehittämiseen hyödyttää sekä valmistuvia opiskelijoita että kokeneita opettajia. Opiskelijat saavat tarpeellista työelämätietoa sekä varmistuvat siitä, että vuorovaikutusosaamisella on todella käyttöä. Opettajat puolestaan saavat tilaisuuden ajantasaistaa tietojaan ja taitojaan.

Vuorovaikutuksen kehittäminen on tärkeää uudistuvassa koulumaailmassa. Vuorovaikutusosaamisen kehittäminen ei ratkaise kaikkia opettajan työssä kohtaamia ongelmia, mutta koulutus voi tuoda tarpeellista näkökulmaa arjen työhön.

Työelämässä olevien opettajien ja opiskelijoiden yhdistäminen samalle kurssille herätti innostusta, joskin toteutuksen hioutuminen timantiksi vaatii jatkokehitystä. Arvokkaimpia hetkiä kurssi on tarjonnut kurssilaisen todetessa, että on koulutuksen kautta on saanut vahvistusta intuitiiviselle toiminnalleen, sekä silloin, kun jokin teoria tai tutkimus on auttanut ymmärtämään kohdattuja vuorovaikutustilanteita uudesta näkökulmasta, tai silloin, kun kurssilaisilla on yhteinen kokemus läsnäolosta ja avoimesta vuorovaikutuksesta. Nämä ovat tervetulleita kokemuksia tämän ajan hektisessä koulumaailmassa.

Kiitos rohkeille ja innovatiivisille hankkeen ideoijille, suomen kielen apulaisprofessori Johanna Vaattovaaralle ja hankkeen projektipäällikölle, koulutussuunnittelija Taina Pitkäselle sekä kaikille kurssille osallistuneille.

Linkki kurssiblogiin: https://opettajanvuorovaikutus.home.blog/

 

Marja EklundOmakuva
Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto
Prologos ry:n viestintävastaava

 

 

 

 

ProBlogiPirjo KananenPirjo Kananen, FM, KM
Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Siikajoen lukio ja Ruukin koulu

 

 

 

 

Maria-Tiina HMariaTiina ProBlogieinonen
Englannin kielen ja kirjallisuuden, suomen kielen sekä kirjallisuustieteen tutkinto-opiskelija, Tampereen yliopisto

 

 

 

Kirjallisuus
Kostiainen, E. & Gerlander, M. (2009). Vuorovaikutus opettajaksi opiskelevien asiantuntijuudessa. Teoksessa T. Valkonen, P. Isotalus, M. Siitonen & M. Valo (toim.) Puheviestinnän vuosikirja Prologi 2009. Jyväskylä: Prologos ry, 6–25. http://prologos.fi/prologi/index.php?page=vuosikirjat&year=2009

Mäki-Havulinna, J. (2018). Opettajan merkitys tukea tarvitsevan oppilaan koulupäivässä. Tampere University Press. Tampere. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/103307/978-952-03-0737-0.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Spitzberg, B. H. & Cupach, W. R. 2002. Interpersonal skills. Teoksessa M. L. Knapp & J. A. Daly (toim.), Handbook of interpersonal communication. 3. painos. London: Sage, 564-611.

Välijärvi, J. (2006). Kansankynttilästä tietotyön ammattilaiseksi. Opettajan työn yhteiskunnallisten ehtojen muutos. Teoksessa A. R. Nummenmaa & J. Välijärvi (toim.) Opettajan työ ja oppiminen. Jyväskylän yliopisto. Koulutuksen tutkimuslaitos, 9–26.

 

Lyhenteet

LOPS 2015 = Lukion opetussuunnitelman perusteet (2015). Helsinki: Opetushallitus. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/172124_lukion_opetussuunnitelman_perusteet_2015.pdf

LOPS 2019 = Lukion opetussuunnitelman perusteet (2019). Helsinki: Opetushallitus. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/lukion_opetussuunnitelman_perus

MENNEITÄ JA TULEVIA TEEMOJA PROBLOGISSA

Posted on by 0 comment

Vuonna 2019 puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos vietti 30-vuotisjuhlavuotta, ja ProBlogissa kuhisi juhlan kunniaksi: blogitekstejä ilmestyi hulppeat 26 kappaletta.  Tässä tekstissä on tarjolla kooste siitä, mistä vuorovaikutuksen tutkijat, opettajat, kehittäjät ja kouluttajat vuoden aikana blogissa puhuivat.  Samalla kysymys sinulle, hyvä lukija: mistä haluaisit lukea uudella vuosikymmenellä?

Tänä vuonna suunnitteilla on blogin vieminen temaattiseen suuntaan: tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että aina muutama peräkkäinen teksti käsittelisi samaa teemaa. Tätä uutta suuntaa vielä ideoidaan, ja otamme Prologoksen johtokunnassa mieluusti ehdotuksia vastaan siitä, miten se voisi toteutua. Onko mielessäsi jokin ilmiö, josta mielelläsi lukisit useamman eri asiantuntijan näkökulman? Onko jokin näkökulma jäänyt vähälle huomiolle blogissa? Tai olisiko jokin edellisvuoden teemoista sellainen, jota olisi ehdottomasti syytä syventää?

Nykyhetken ja tulevaisuuden aiheita

Vuonna 2019 Prologoksen järjestämissä tapahtumissa nousi esille kolme keskeistä tutkimuksen haastetta ja tulevaisuuden trendiä: viestintäetiikka, teknologia ja tekoäly sekä vuorovaikutuksen ja hyvinvoinnin yhteydet. Näitä käsiteltiin sekä keväällä järjestettyjen tiedekahvien paneelikeskustelussa, jossa keskustelivat filosofian tohtorit ja yhdistyksen toimintaan eri aikoina ja eri tavoin osallistuneet Tuula-Riitta Välikoski, Merja Almonkari, Ira Virtanen ja Marko Siitonen että syksyn teemapäivässä, jossa aiheita tarkasteltiin myös opetusnäkökulmasta. Terveyden ja hyvinvoinnin kontekstista oman blogitekstinsä kirjoitti väitöskirjatutkija Maija Peltola. Hän pohti palautteenannon herättämiä tuntemuksia niin terveydenhuollon asiakkaiden kuin työntekijöidenkin näkökulmasta. Apulaisprofessori Marko Siitonen avasi teknologiavälitteisen tutkimuksen trendejä ennen ja nyt, ja nosti esille ajatteluamme rajoittamaan vakiintuneita rakenteita. Näitä ovat mm. jako todellisen tai ”normaalin” ja teknologiavälitteisen viestinnän välillä.

Prologos ry: kansainvälinen ja kehittyvä alusta asti  

Tieteenalaa ja 30-vuotiaan Prologoksen monia merkityksiä kommentoivat yhdistyksen keskeiset toimijat vuosien varrelta. Prologoksen puheenjohtaja, FT, koulutus- ja kehittämisjohtaja Anne Laajalahti kysyi yhdistyksemme olemassaolon kannalta erittäin keskeisen kysymyksen – mihin tieteellistä yhdistystä tarvitaan? Niiden keskeisimpänä tarkoituksena on edistää ja edustaa tieteenaloja, tässä tapauksessa vuorovaikutuksen tutkimusta. Jokaisella on vuorovaikutuksesta kokemustietoa, mutta ensiarvoisen tärkeää on tuottaa ja tuoda esille tutkittua tietoa ihmisten välisen vuorovaikutuksen ilmiöistä. Prologoksen ensimmäinen puheenjohtaja, professori, rehtori Aino Sallinen paikansi kirjoituksessaan 1980-luvun vuosikymmeneksi, jolloin oppiaine oli jo tarpeeksi vakiintunut, jotta oma tieteellinen yhdistys voitiin perustaa. Sen tavoitteeksi asetettin “vaalia ja kehittää suomalaista puhekulttuuria sekä edistää puhumisen tutkimusta ja opetusta”. 2020-luvulle tultaessa moni asia ja painopiste on muuttunut. Mikään tieteenala ei voi tulla valmiiksi, ja myös vuorovaikutuksen tutkimus on jatkuvassa muutoksessa. Professori Pekka Isotalus kysyi, millaisia viestijöitä olemme, kun emme ole enää puheviestijöitä ja joudumme tai pääsemme sanottamaan uudelleen itseämme ja suhdettamme muihin.

Prologoksen perustajajäsen, FT, HM, yliopistonlehtori Tuula-Riitta Välikoski nosti esille kunnianhimoisen ja rohkean yhdistyksemme kansainvälisiä ansioita, joita löytyy jo aivan alkumetreiltä. “Saatamme olla maantieteellisesti sivussa, mutta tieteenalan ja oppiaineen keskiössä”, hän totesi. Yhdistyksen edellinen puheenjohtaja, professori Pekka Isotalus puolestaan kokosi yhdistyksen lähivuosien uudistuksia, joihin lukeutuvat mm. tämän blogin perustaminen, Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan jakaminen sekä Puheviestinnän päivien nimenmuutos Vuorovaikutuksen tutkimuksen päiviksi. Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivät tulevat muuten vuonna 2020 jälleen ja niistä kerrotaan pian lisää!

Vuorovaikutusosaaminen esillä

Vuorovaikutusosaaminen puhututti niin opetuksen, tutkimuksen kuin itsereflektionkin näkökulmasta. FT, lehtori emerita Merja Almonkari ja FT, yliopistonlehtori Jonna Koponen nostivat esille esiintymisen ja tämänhetkisen improvisaation ja tiiviin sanomisen trendin. Esiintymistä opetetaan paljon, mutta tutkitaan vähän, he huomauttivat. Samalla he esittivät kysymyksiä 2020-luvulle esiintymistä opettaville ja tutkiville. Oletko sinä jo luopunut hyvän puhujan listauksista?

Palaute osaamisalueena ja vuorovaikutusprosessina kirvoitti tekstejä. Puheviestinnän yliopisto-opettajat Riikka Järvelä ja Johanna Järvelin-Suomela kirjoittivat vuorovaikutusosaamisesta palautetilanteissa ja haastoivat myös puheviestinnän ammattilaisia reflektoimaan omia tietoja, taitoja, asenteita, motivaatiotaan ja etiikkaansa erilaisissa palautetilanteissa. Yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija Marja Eklund huomioi, että palautetta arvostetaan ja sitä odotetaan jatkuvasti enemmän – toisaalta se typistyy helposti mekanistisisti ohjeiksi, jolloin ilmiön vuorovaikutteisuus unohtuu.

Osaamista tarkasteltiin myös erilaisissa työn ja vapaaehtoistyön sekä koulutuksen konteksteissa. Helsingin yliopiston kielikeskuksen johtaja Ulla-Kristiina Tuomi korosti johtajan kykyä itsereflektioon ja arvopohdintoihin, sekä kuuntelemisen taidon keskeisyyttä. FT, yliopistonopettaja Maija Gerlander ja väitöskirjatutkija Maija Peltola kontekstualisoivat vuorovaikutusosaamista kokemusasiantuntijan tehtäviin. Ne ovat vahvasti viestinnällisiä ja rakentuvat mm. esiintymisestä, moniammatillisesta tiimityöstä, kuuntelemisesta ja puheeksiottamisesta. Yliopisto-opettaja Esteri Savolainen puolestaan pohti vuorovaikutusosaamisen opetuksen ja asiantuntijuuden kehittämisen suhdetta. ”Jos et kykene sanallistamaan asiantuntemustasi, etkä osoittamaan sitä viestintä- ja vuorovaikutustilanteissa toimiessasi, tietääkö kukaan, mitä osaat?”, hän kysyi.

Ja vielä yksi kysymys osaamisen tiimoilta: koska viimeksi pohdit omia viestinnällisiä vahvuuksiasi? Väitöskirjatutkija, koulutuspäällikkö ja työnohjaaja Emma Nordback kirjoitti yhteydessä piilevästä onnellisuudesta, jonka esteenä on usein mm. toimimaton vuorovaikutus. Yhdeksi ratkaisuksi matkalla kuormituksesta onnellisuuteen hän esittää omien viestinnällisten vahvuuksien tunnistamisen, sanoittamisen ja toistemme vahvuuksista puhumisen. Vahvuuksien sanoittaminen liittyy myös ammatilliseen kasvuun – puheviestinnän opiskelija Ilona Reinikainen pohti ammatillisen identiteetin muovautumista, jota tapahtuu jo opiskeluaikana opeteltaessa oman osaamisen tunnistamista ja tunnustamista.

Ymmärrystä meidän ja muiden välillä

Iso teema vuonna 2019 oli ymmärryksen rakentaminen, niin tiedeyhteisön sisällä, opetuksessa kuin erilaisia rajoja hallitessa. Yliopistonlehtori Leena Mikkola muistutti tieteellisen tiedon syntyvän vuorovaikutusprosesseissa. Tutkijasta referee-lausunnot voivat joskus olla epämieluisia, mutta ne ovat myös mahdollisuus ja etuoikeus keskustella ajatuksista ja viedä oma idea kohti ymmärrystä yhdessä tiedeyhteisön kanssa. Allekirjoittanut, FT, yliopisto-opettaja Tessa Horila pohti ymmärtämisen käsitettä. Mitä tuolla arkipäiväisellä ja samalla tieteenalamme ytimessä olevalla käsitteellä voidaankaan tarkoittaa? Ymmärtäminen on vaikka mitä empatiasta yhteiseen tietoon. Emme ehkä koskaan voi täysin ymmärtää toisiamme tai itseämmekään, mutta pyrkiä siihen kannattaa.

Ymmärrystä tarvitaan myös erilaisten rajojen hallinnassa. Tohtorikoulutettava Jonna Leppäkumpu kirjoitti työn ja vapaa-ajan eroista ja rajanhallinnasta vuorovaikutusprosessina. Hän muistutti, että työn ja muun elämän rajan häilyminen ei välttämättä ole vain negatiivinen asia, vaan yksi monista neuvoteltavista seikoista, joista rakentaa yhteisymmärrystä. Yliopisto-opettajat Esteri Savolainen ja Sanna Karvinen tarkastelivat kohdentamista ymmärtämisen ja ymmärretyksi tulemisen ydintekijänä opetuksen kontekstissa. Puheviestinnän opettajan tulee osata kohdentaa sanomansa erilaisille opiskelijayleisöille, jotka puolestaan tulevat enenevissä määrin työskentelemään moniammatillisissa merkitysviidakoissa, joissa kohdentaminen on kompleksista.

Vinkkejä kaaoksen hallintaan vai myyttejä murrettavaksi?

Jokainen meistä kaipaa joskus elämän kaaosta helpottavia vinkkejä, ja viestinnän tutkijalta, kehittäjältä ja kouluttajalta kysytään usein niksejä – miten viestiä paremmin? Toisaalta jokainen vuorovaikutuksen asiantuntija tunnistanee jonkun niksin valeasuun verhotun myytin, joka tekisi mieli murtaa. Vuonna 2019 tarjolla oli sekä kompakteja vinkkejä että räjäytettyjä myyttejä.

FT, lehtori Emma Kostiainen tarttui varmasti kaikille tuttuun lausahdukseen ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”. Hän murtaa tekstissään myyttiä siitä, että ihmisten väliset “asiat” todella voitaisiin erottaa vuorovaikutussuhteistamme ja niihin liittyvistä merkityksenannoista. “Ihminen on vain harvoin ”irti” sanoistaan, teoistaan ja merkityksenannoistaan vuorovaikutussuhteissaan”, Kostiainen muistutti.

FT, yliopistonopettaja Mitra Raappana sukelsi kaaokseen ja kysyi, mikä on hallitsemattomuuden ja ennustamattomuuden ja toisaalta kategorisointien ja vinkkilistojen suhde. Miten jäsentää vuorovaikutusta, jos läsnä on lukemattomia palasia? Ehkä olennaisempaa on ymmärtää kuin hallita, ja hyväksyä monet tulkinnat ja todellisuudet. FT, yliopistonlehtori Tomi Laapotti lähestyi asiaa toisin. Hän tarttui – ei vuoden, vaan kolmen vuoden aikana julkaistuihin – ProBlogi-teksteihin ja uutti niistä vinkkilistan. Nämä vinkit liittyivät vuorovaikutukseen yksilötason peruspilareista, kuten vuorovaikutusosaamisen kehittämisestä, koko organisaatiotason muutosdiskursseihin. Muutosta tarkasteli myös viestintä- ja brändijohtaja Minttu Vilander, joka kokosi tekstissään omakohtaisesti hyväksi havaitun muistilistan muutoksen ja muutosviestinnän haasteiden keskellä eläville.

Mihin seuraavaksi? Mitkä ovat vuoden 2020 teemat?

Viimeinen lukuvinkkini tässä kirjoituksessa on muhkea: lue kaikki viime vuonna kirjoitetut tekstit! Itse juuri tein niin, ja nyt päässä kuhisee kaikesta uudesta tiedosta, oivaltavista jäsennyksistä, täysin uusista kysymyksistä ja tulevaisuuden haasteista. Miten osaavaa väkeä tutkii, opettaa ja kouluttaa vuorovaikutuksen sisältöjä!

Mistä sinä haluaisit lukea ProBlogissa tulevan vuoden aikana tai millaisten koontien ja näkökulmien ajattelisit olevan lukijayhteisöllemme hyödyllisiä? Olen ja olemme Prologoksen johtokunnassa korvat höröllä. Voit esittää toiveen teemasta tai tarjota rohkeasti omaa tekstiäsi! Se voi olla jo pitkällä tai vasta idean tasolla. Tule mukaan keskusteluun, kirjoittajana tai kommentoijana! Minuun yhteyden saat laittamalla sähköpostia: tessa.horila[at]helsinki.fi

Jatketaan yhteisymmärryksen rakentamista vuonna 2020!
tessa horila problogiTessa Horila
FT, yliopisto-opettaja
ProBlogin toimitussihteeri

KESKIRASKAS KESKISORMI JA VUOROVAIKUTUSOSAAMINEN PALAUTETILANTEISSA

Posted on by 0 comment

Pysähdy hetkeksi miettimään jotain työelämäsi palautetilannetta, johon olet lähiaikoina päässyt tai ehkä ajautunut. Millainen tilanne oli? Miksi tilanne oli palautetilanne? Tunnistitko tilanteen palautetilanteeksi jo sen aikana? Keitä siinä oli läsnä? Miksi tilanteessa annettiin palautetta? Millainen rooli sinulla oli? Entä miten vuorovaikutusosaaminen näkyi tilanteessa?

Työelämän tiimellyksessä vertaiselle annettu palaute on usein nopeaa, suunnittelematonta ja kumpuaa hetkestä. Emme edes välttämättä huomaa antavamme tai saavamme palautetta. Toisaalta palaute voi olla myös suunnitelmallista ja pohjata vankkaan teoriatietoon vaikkapa vertaisarvoinnin kontekstissa. Joskus palaute on pitkään hautunut työyhteisössä, ja jonkin laukaisevan tekijän tuloksena se tulee esille.

Erilaiset yhteisöt rakentavat omat norminsa palautteenannolle: Palaute voi olla suoraa tai epäsuoraa, ja sitä voidaan pehmentää erilaisin keinoin huumorista hymynaamoihin. Myös palautepuheen persoonamuoto voi vaihdella minä-muodosta passiiviin, ja lisäksi palautteen yksityisyys ja vaikkapa palautetilanteen paikka vaihtelevat eri työpaikoilla ja yhteisöissä.

Sormet ja vuorovaikutusosaaminen

Puheviestinnän peruskursseilla ohjaamme usein opiskelijamme tuijottamaan kättään. Vuorovaikutusosaamisen käsimalli havainnollistaa opiskelijalle vuorovaikutusosaamisen osa-alueita. Mallin ovat kehittäneet jyväskyläläiset kielikeskuskollegamme Hämäläinen ja Lukkari (2017) Isotaluksen & Rajalahden (2017) ja Spizbergin (2013) pohjalta. Käsimallissa peukalo kuvaa tietoa, etusormi taitoa, keskisormi asennetta, nimetön motivaatiota ja pikkusormi etiikkaa vuorovaikutusosaamisen osa-alueina. Mallin avulla konkretisoidaan, kuinka omaa ja toisen vuorovaikutusosaamista voi pilkkoa osiin. Se auttaa myös analysoimaan ja tulemaan tietoiseksi vuorovaikutusosaamiseen liittyvistä ilmiöistä ja toiminnasta; sormet havainnollistavat asiaa konkreettisesti. Vaikka korkeakoulukontekstissa malli saattaa joskus tuntua opiskelijoista aluksi vähän yksinkertaiselta tai lapselliselta, se on helppo muistaa: asenne keskisormessa, motivaatio sormussormessa, pikkurilli vähän pieni, mutta tärkeä, pihtiotteessa tieto ja taito.

Vaikka viestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoina olemme vuorovaikutusosaamisen kanssa myös metatasolla tekemisissä päivittäin, emme välttämättä pysähdy itsemme ja oman toimintamme ja sen vaikutusten äärelle kovinkaan usein. Tuijotetaan siis mekin hetki kättämme ja palautetaan samalla mieleen palautetilanne, jota äsken ajattelimme:

Keskiraskas keskisormi, asennesormi

Millä asenteella toimit palautetilanteessa? Ovatko palautetilanteet sinulle pakollisia pahoja, vai haluatko vältellä niitä viimeiseen asti hyödyttöminä ja ehkäpä jopa haitallisina? Millaisia asenteita sinulla oli osallistujia kohtaan, asiaa kohtaan, tilannetta kohtaan, työpaikkaa kohtaan, toimintatapoja- ja malleja kohtaan, entä millaisia kulttuurisia odotuksia tuot palautetilanteeseen? Miten palautetilanteen osallistujien asenteet tai menneet asenteet vaikuttivat toimintaasi tai ajatteluusi?

Timantinsäihkeinen nimetön, motivaatiosormi

Mihin palautetilanteeseen osallistuvien motivaatio kohdentui? Olitko motivoitunut säilyttämään ja pitämään yllä ihmissuhteita vai oliko asia sinulle hyvin tärkeä? Miten motivaation kohde vaikutti toimintaasi? Miten siedät ihmisiä, joita motivoivat erilaiset, ehkä sinusta toisarvoiset asiat? Onko porukassasi niin, että motivoitunut työyhteisön kehittäjä väsyttää kaikki jo pelkästään palautteen määrällä? Millainen motivaatio yhteisölläsi on antaa ja saada palautetta ja osallistua palautetilanteisiin?

Pikkiriikkinen pikkurilli, etiikkasormi

Millaisia eettisiä valintoja teit tilanteessa? Entä miten muut toimivat? Oliko tilanteessa jaettu ymmärrys niistä eettisistä säännöistä ja normeista, joiden mukaan toimittiin? Miten kielenkäyttöön liittyvät valinnat vaikuttivat tilanteeseen? Miten suhtauduit omaan vastuuseesi tilanteen sujumisesta?

Itsevarma peukalo, tietosormi

Millaista tietoa koit omaavasi käsiteltävistä asioista, vuorovaikutuksesta, palautteenannosta, toisen ihmisen taustoista, kulttuurisista palautteenannon normeista? Miten tietosi tai tietämättömyytesi vaikutti palautetilanteeseen? Estikö vai tukiko oletettu asiantuntemuksesi sinua kuuntelemasta muita?

Osoittava etusormi, taitosormi

Millaista palauteosaamista sinulla on? Missä olivat vahvuutesi palautetilanteessa? Miten osoitit näitä vahvuuksia toiminnassasi? Miten osoitit kuunteluosaamistasi? Oliko sinulle tärkeintä osata eniten ja osoittaa se muille?

Omaan käden tarkasteleminen ja näin oman vuorovaikutusosaamisen tiedostaminen palautetilanteissa voi auttaa ymmärtämään omaa käytöstä. Se voi myös lisätä ymmärrystä omista reaktioista toisten toimintaan ja viestintään. Oman käden lisäksi palautetilanteissa on läsnä monta muuta kättä ja ihmistä. Me odotamme erilaisia asioita palautetilanteilta. Siksi itsetuntemuksen lisäksi palautteen normeista olisikin hyvä puhua ääneen varsinkin uusissa muodostuvissa ryhmissä. Jos normeista ei puhuta ääneen, tapahtuu normiutumista siitä huolimatta. Usein tulemmekin tietoisiksi normeista vasta kun joku rikkoo niitä.

Olet itseasiassa ollut eräänlaisessa palautetilanteessa tätä blogia lukiessasi. Millaista palautetta annoit itsellesi? Muistitko positiivisen puolen? Itsearviointiin perustuvat palautetilanteet tuntuvat usein kääntyvän itseruoskinnaksi. Yksi palauteosaamisen puoli onkin armollisuus itseä ja toisia kohtaan. Ehkä sen voisi käsitteenä löytää jokaisesta esittelemämme mallin sormesta: se on toimintaa, tietoa, motivaatiota, asennetta ja etiikkaa.

Pimenevän marraskuun aluksi haluammekin kysyä, miten käsistämme ei näkyisi muille tai itsellemme vain pystyssä oleva keskisormi.

Riikka Järvelä

Riikka Järvelä

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Helsingin yliopiston kielikeskus

Johanna Järvelin-Suomela (2)

Johanna Järvelin-Suomela

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Tampereen yliopiston kielikeskus

 

 

 

Lähteet

Hämäläinen, H. & Lukkari, T. (2017) Käsimallin alkuperäisidea, painamaton lähde.

Isotalus, P. & Rajalahti, H. (2017) Vuorovaikutus johtajan työssä. Helsinki: Alma talent.

Spiztberg, B.H. (2013). (Re)Introducing communication competence to the health professions. Journal of Public Health Research 2013; vol. 2:e 23.

ONNELLISUUS PIILEE YHTEYDESSÄ

Posted on by 1 comment

Lomat ovat ohi ja paluu töihin on saattanut tuntua tahmealta kuin kirvojen valtaaman lehmuksen alle jätetyn auton konepelti. Seuraavat lomat ovat kauempana kuin kertaakaan vuodessa. Pimeä ja pitkä talvi on edessä ja arki mehustaa viimeisetkin elinvoiman rippeet hyvissä ajoin ennen alkavaa kaamosta. Onnellisuus voi tässä hetkessä tuntua tavoittamattomissa olevalta ylellisyyshyödykkeeltä, vaikka todellisuudessa se on vain puhuntamme päässä meistä – onnellisuus kun kumpuaa merkittävin osin sosiaalisesta elämästämme ja yhteydestä toiseen ihmiseen.

Onnellisuuden kannalta kriittisimmät tarpeet fysiologisten ja turvallisuuden tarpeiden jälkeen ovat sosiaaliset tarpeet eli yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet (Maslow 1943, Seligman 2003). Sosiaalisen neurotieteen professorin Matthew Liebermanin (2013) tutkimusten mukaan yhteys muihin ihmisiin on yksi aivojemme keskeisistä perustarpeista, jolloin sosiaaliset tarpeet ovat jopa perustavanlaatuisempia kuin turvallisuuden tarpeet tai fysiologiset tarpeet. Vaikka sosiaalisten tarpeiden ajatellaan perinteisesti tyydyttyvän ensisijaisesti jossain muualla kuin töissä, työpaikat ovat vähintään kriittisiä sosiaalisten tarpeiden tyydyttämisen areenoita – vietämmehän työn äärellä kolmasosan valveillaoloajastamme.

Se mistä puhumme, muokkaa todellisuuttamme

Sosiaalisten tarpeiden merkityksellisyys kytkee vuorovaikutuksen tiukasti niin onnellisuustutkimukseen kuin neurotieteisiin. Esimerkiksi Austinin (1962) puheaktiteorian mukaan puhuminen on interpersonaalista ja sosiaalista toimintaa eli tekoja, joiden kautta voidaan tyydyttää sosiaalisia tarpeita. Usein itsestään selvänä pidetyt vuorovaikutustaidot ovat edellytys ihmissuhteiden luomiseksi, syventämiseksi, ylläpitämiseksi, omien tarpeiden viestimiseksi ja tyydyttämiseksi, toisen tarpeiden kuuntelemiseksi sekä erimielisyyksien ja ristiriitojen käsittelemiseksi.

Koska puhe luo todellisuutta ja kytkeytyy siihen, minkälaisena todellisuus ilmenee ja koetaan (Burke, 1950 teoksessa Burke 1969), uskallan väittää, että vuorovaikutuksessa tekemämme valinnat luovat pohjaa onnellisuudellemme. Vuorovaikutustaitomme ja -suhteemme sekä viestintätyytyväisyytemme ennustavatkin hyvin sitä, kuinka onnelliseksi koemme itsemme ja kuinka kyvykkäitä olemme edistämään muiden onnellisuutta. Se, miten puhumme ja mihin retoriikassamme keskitymme, yhdistyy Burken ajattelun mukaan siihen, miten esimerkiksi muovaamme asenteita, motiiveja ja toimintaa. Vuorovaikutustaidot ovatkin siten sosiaalisten tarpeiden täyttämisen ehdoton edellytys ja tukipilari.

Vuorovaikutustaitomme ja -suhteemme sekä viestintätyytyväisyytemme ennustavatkin hyvin sitä, kuinka onnelliseksi koemme itsemme ja kuinka kyvykkäitä olemme edistämään muiden onnellisuutta

Kun tarpeet ja todellisuus eivät kohtaa

Käytäntö on kuitenkin usein kaukana ideaalista eivätkä tarpeet ja todellisuus aina kohtaa. Työsuojeluhallinnon mukaan yksi keskeinen työelämän haaste on psykososiaalinen kuormitus. Työnohjaajana, neuvottelu- ja vuorovaikutustaitojen koulutuspäällikkönä ja valmentajana törmään usein samaan ilmiöön. Olen työssäni huomannut, että psykososiaalisista kuormitustekijöistä erityisesti työn sosiaaliseen toimivuuteen liittyvät haasteet, kuten sosiaalinen eristäminen, huono tiedonkulku, työskentely yksin, esimiesten ja työtovereiden puutteellinen tuki, epäasiallinen kohtelu sekä toimimaton yhteistyö ja vuorovaikutus, ovat usein läsnä ihmisten puheissa. Oman kokemukseni mukaan kyseinen puhe kertoo siitä, ettei työyhteisön vuorovaikutus tue riittävästi sosiaalisten tarpeittemme, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeittemme, tyydyttymistä.

Miten sitten voisimme edistää vuorovaikutusta, joka tukisi yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeen tyydyttymistä? Yhtä oikeaa vastausta ei ole, mutta erilaisia arvauksia voi tehdä. Otetaan esimerkiksi tyypillinen työyhteisöjen vuorovaikutustilanne: kehityskeskustelut. Vaikka kehityskeskustelut ovat ajan oloon kehittyneet, ei ole tavatonta, että kehityskeskusteluissa käydystä puheesta 80 % keskittyy edelleen heikkouksiin ja puutteisiin ja vain 20 % onnistumisiin ja vahvuuksiin. Täytyy myöntää, että onnellisen yllättyneenä kuuntelen lapseni varhaiskasvattajia ja sitä, kuinka lapseni kävi jo kaksivuotiaana vahvuuksiin keskittyviä kehityskeskusteluja päiväkodissa. Nyt kolmeen ikävuoteen mennessä hän on saanut oletettavasti enemmän palautetta vahvuuksistaan kuin itse olen saanut koko työurani aikana.

Tai mietitään vaikka Problogissakin kevään aikana käsiteltyä palautetta. Palaute kohdistuu tyypillisesti korjausta kaipaaviin tai tyytymättömyyttä herättäviin asioihin, ei onnistumisiin. Jos ja kun puhe luo todellisuutta, olisimme varmasti onnellisempia, jos puheessamme keskittyisimmekin onnistumisiin ja vahvuuksiin enemmän kuin virheisiin. Tällöin voisimme oletettavasti täyttää myös rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeita paremmin. En kuitenkaan tarkoita, että virheet pitäisi sivuuttaa tai viitata kintaalla parannusta vaativiin asioihin. Taitamattomasti esitetty kritiikki saa meidät kuitenkin helposti puolustuskannalle ja tekee meistä muuttumattomia. Kiitos puolestaan lisää luottamusta ja halukkuuttamme yrittää vielä enemmän. Joskus kuitenkin voi olla vaikea sanoittaa positiivisia huomioita, jotka menevät pelkästään työsuorituksen laatua tai ihmisen ulkoista olemusta arvioivaa puhetta syvemmälle.  Yksi lääke tähän voisi olla luonteenvahvuuksia kuvaavan sanaston omaksuminen onnellisuustieteestä työelämän vuorovaikutustilanteisiin.

Vahvuudet osaksi työyhteisöjen vuorovaikutusta

Vaikka vahvuusajattelu on monelle melko tuore tuttavuus, sen juuret ovat antiikin filosofiassa. Antiikin onnellisuusgurun Aristoteleen mukaan luonteenvahvuuksia hyödyntämällä voimme valjastaa todellisen potentiaalin käyttöömme ja tukea siten henkilökohtaista ja kokonaisvaltaista kukoistusta. Kun keskitymme vahvuuksiin, aktivoimme voimavaroja, jotka vievät meidät hyvästä erinomaiseen sen sijaan, että keskittyisimme ponnistelemaan huonosta keskinkertaiseen. Peterson ja Seligman (2004) ovat listanneet 24 luonteenvahvuutta, jotka ovat universaaleja ja jotka löytyvät kaikista meistä. Vahvuuksia ovat esimerkiksi näkökulmanottokyky, sosiaalinen älykkyys, ystävällisyys, johtajuus, ryhmätyö ja harkitsevaisuus. Vahvuudet voivat näyttäytyä vuorovaikutustilanteessa esimerkiksi suvaitsevaisuutena, kykynä kuunnella aidosti toisten ihmisten ajatuksia, avoimuutena, päätöksentekona, yhteistyönä ja kykynä huomioida muut. Miten vahvuudet ilmenevät ja miten niitä hyödynnetään, vaihtelevat yksilöstä toiseen. Lisähaasteen tuo se, että vain 1/3 ihmisistä osaa tunnistaa tai nimetä omia tai toisen vahvuuksia. Puhumalla enemmän vahvuuksista ja sanoittamalla itsessämme ja toisissa havaitsemiamme vahvuuksia voisimme kuitenkin luoda todellisuutta, jossa kohtaamme toisemme tavalla, joka tyydyttäisi entistä paremmin sosiaalisia tarpeitamme ja vahvistaisi yhteyttä itseen ja toisiin.

Kuten sanottu, vuorovaikutustaidot ovat sosiaalisen elämän ehdoton edellytys. Sosiaalinen elämä puolestaan on yksi keskeisin tekijä kukoistavan elämän elämiseksi. Miten sinä voisit omalla vuorovaikutuskäyttäytymiselläsi rakentaa tänä syksynä työpaikallesi läheisempää ja terveempää sosiaalista verkostoa? Entä mistä luonteenvahvuuksistasi haet polttoainetta tai ammennat motivaatiota ihmissuhteiden solmimiselle tai syventämiselle? Vaikka toisen naama ei aina miellytä, riittäisikö yhteenkuuluvuuden vahvistamisen motivaatioksi oma onnellisuutesi?

PS. Yalen yliopiston 317-vuotisen historian suosituin kurssi Psychology and Good life keskittyy onnellisuuden teemaan. Kurssilla käsitellään esimerkiksi sosiaalisia suhteita, tietoista läsnäoloa ja kiitollisuutta. Yalen yliopiston mukaan kurssin yhtenä tavoitteena on muuttaa yliopiston sosiaalista toimintaa opiskelijoiden avulla, jotta tyypillisesti stressaavasta ympäristöstä saataisiin paremmin yksilöllistä hyvinvointi tukeva. Jokaisen organisaation etu kun on, että sen jäsenet voivat hyvin. Yliopiston opiskelijoista joka neljäs on käynyt kurssin.

Emma NordbackEmma Nordback

Kirjoittaja on onnellisuuden vakavasti ottava työelämän koulutus- ja kehittämiskeskuksessa työskentelevä neuvottelu- ja vuorovaikutustaitojen koulutuspäällikkö, ratkaisukeskeinen työnohjaaja (STOry), Positive Psychology Practitioner ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija.

PALAUTE TERVEYDENHUOLLON KONTEKSTISSA

Posted on by 0 comment

Istuin pari viikkoa sitten hammasklinikan aulassa odottamassa pääsyä hammastarkastukseen. Luin aikani kuluksi ProBlogissa julkaistuja tekstejä saadakseni niistä innoitusta tulevaan blogikirjoitukseeni. Kun luin kollegani Marja Eklundin kirjoitusta palautteesta, hammaslääkärin huoneesta käveli ulos mies yhtä hammasta köyhempänä ja poski kauttaaltaan puutuneena. Vaikka puhuminen oli hänelle selkeästi hankalaa, hän halusi vastaanottotiskillä asioidessaan todeta henkilökunnalle: ”Kiitos, oli todella hyvä hammaslääkäri”. Vastaanotossa työskennelleet kiittivät palautteesta hymyillen ja kertoivat olevansa erittäin ilahtuneita kuulemastaan. Tätä lyhyttä palautekeskustelua havainnoidessani päätin, että haluan kirjoittaa omalla vuorollani muutaman ajatuksen palautteen antamisesta terveydenhuollon kontekstissa.

Hammasklinikalla käytyä palautekeskustelua kuunnellessani terveysviestinnän tutkijan rinnassani läikähti ilo monesta syystä. Ensinnäkin oli ilahduttavaa, että asiakas kohdisti palautteensa suoraan häntä hoitaneelle taholle. Näin palaute tavoitti nimenomaan sen hoitoyksikön, jolle palaute kuului. Toisekseen asiakas rohkaistui antamaan palautetta oma-aloitteisesti ilman erillistä palautepyyntöä, eikä hän tehnyt palautteenannosta mitään monimutkaista ja työlästä prosessia. Se oli nopea ja tavanomainen asiointitilanne tiskillä, mutta sisällöltään ja tyyliltään merkityksellinen. Kolmanneksi tilanteessa ilahdutti, että asiakas kertoi palautteensa sen verran kuuluvalla äänellä, että sen kuuli koko odotusaulan väki. Ainakin omalla kohdallani kuultu palaute lievensi jännitystä uutta hammaslääkäriä kohtaan sekä loi myönteistä mielikuvaa koko hammasklinikasta ja terveydenhuollon ammattilaisten ammattitaidosta. Lisäksi olin ilahtunut siitä, että me paikalla olleet asiakkaat saimme mainion esimerkin myönteisestä palautekeskustelusta, jota toivottavasti osaamme tulevissa vuorovaikutustilanteissa hyödyntää. Terveydenhuollon asiakkaiden kokemusten tutkijana minua jäi tietysti kiinnostamaan, miksi asiakas koki hammaslääkärin todella hyväksi. Tässä tilanteessa en kuitenkaan katsonut aiheelliseksi lähteä pyytämään lisäselvityksiä :).

Kun kaikki ei mene niin kuin Strömsössä…

Kun mietiskelin odotusaulassa myönteisen palautteen merkityksellisyyttä, tulin ajatelleeksi palautteen antamista myös sellaisissa hoitotilanteissa, joissa asiointi ei ole sujunut toivotulla tavalla. Olen ollut itsekin tällaisissa tilanteissa asiakkaan roolissa, ja olen todennut olevani kyseisissä hetkissä yllättävän neuvoton. Palautteen antamista on ensisijaisesti vaikeuttanut se, että vuorovaikutus ei ole toiminut hoitotilanteissa toivotulla tavalla. Jos en ole tullut ammattilaisen taholta kuulluksi ja ymmärretyksi, tai minulle muodostunut sellainen vaikutelma, että ammattilainen kiirehtii lopettamaan tapaamisemme, palautekeskustelun käynnistäminen on tuntunut turhalta. Välillä palautteen antamista on vaikeuttanut puolestaan omien voimavarojen puute. Olen saattanut joutua keskittymään hoitotilanteissa niin tiukasti asian omaksumiseen, tai kantamaan niin suurta huolta omasta tai toisen terveydestä, että palautteen antaminen on tuntunut toissijaiselta tehtävältä.

Joskus palautteen antaminen on mennyt epätarkoituksenmukaisille urille oman viestintäkäyttäytymiseni takia. Muistan viime keväältä tilanteen, kun suorastaan raivostuin erikoistuvalle lääkärille lastani koskevasta hoitopäätöksestä. Tuijotin häntä herkeämättä viirumaisin silmin ja kyseenalaistin tiukalla äänensävyllä hänen jokaisen lauseensa antamatta hänen jatkaa niitä loppuun. Kun näin, miten lääkäri vetäytyi taaksepäin ja vaikutti järkyttyneeltä, ymmärsin menneeni tietyn rajan yli ammattilainen-asiakassuhteessamme. Samalla tunsin suunnatonta hämmennystä ja häpeää siitä, miten olin voinut viestinnän ammattilaisena antaa palautetta hoidosta näin epätarkoituksenmukaisella tavalla. Onneksi minulta löytyi jo sen verran vuorovaikutusosaamista, että kykenin havahtumaan jo itse tilanteessa oman käyttäytymiseni puutteisiin. Pyysin lääkäriltä anteeksi epäasiallista käyttäytymistäni, ja selitin parhaani mukaan, millaisen huolen seurauksena tällainen ylilyönti tapahtui. Vaikka keskustelun lopputuloksena ollut hoitoratkaisu ei ollut itselleni kaikista mieluisin, tilanne toimi hyvänä muistutuksena siitä, kuinka terveydenhuollon ammattilainenkin on vuorovaikutustilanteessa pohjimmiltaan ihan tavallinen kanssaihminen – asiantuntijan asemasta huolimatta.

Jos palautekeskustelun käyminen itse hoitotilanteessa tuntuu vaikealta, palautteen antaminen on toki mahdollista myös jälkikäteen erilaisilla palautelomakkeilla ja -kyselyillä. Itse olen pääsääntöisesti täytellyt kyseisiä lomakkeita hoitokäyntien jälkeen, sillä käsitykseni mukaan terveydenhuolto arvostaa palautetta, ja palautteella on mahdollista vaikuttaa. Kun olen kiinnostuneena kysellyt eri terveydenhuollon yksiköiden palautekäytännöistä, olen saanut sellaisen vaikutelman, että kaikki asiakaspalautteet käsitellään ja niitä myös hyödynnetään hoidon kehittämisessä. Lisäksi minua motivoi palautteen antamiseen ajatus siitä, että asiakkaana olen omalta osaltani vastuussa hoidon kehittämisestä. Jos en koskaan anna kehitysehdotuksia, en voi myöskään olettaa, että hoito kehittyisi toivomaani suuntaan. Myönteisellä palautteella voin puolestaan vahvistaa toivottuja toimintatapoja ja -malleja. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin myös niitä ihmisiä, joille kirjallisen palautteen antaminen kielteisen kokemuksen jälkeen tuntuu liian raskaalta, työläältä sekä vanhoja haavoja auki repivältä prosessilta.

Kriittinen palaute johtaa huonoon hoitoon?

Palautelomakkeet ovat saattaneet jäädä myös minulta täyttämättä, jos olen tiennyt tulevani pian samaan hoitoyksikköön uudestaan ja minulla olisi paljon kehitysehdotuksia annettavana. Olen ollut huolissani siitä, miten antamani palaute kenties vaikuttaa jatkossa hoitooni ja vuorovaikutussuhteisiin ammattilaisten kanssa. Perehtyessäni asiakkaiden vuorovaikutuskokemuksiin terveydenhuollon ammattilaisten kanssa toimimisesta olen huomannut, että en ole huoleni kanssa yksin. Samankaltaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi omaan tekeillä olevaan väitöstutkimukseeni osallistuneet. Yksi haastatelluista kuvasi asiaa seuraavasti: ”Onhan siä laatikko, mihin saa laittaa palautetta, mut en mää sit laittanu mitään.. Mää aattelin, et mää oon niin uus siellä, et mä en heti hauku koko paikkaa (naurahtaa). Onhan se kiva, et siellä on se terveyskeskus. …Et on ees jotakin. Et, ei ihan välejä poikki.”

Olen pohtinut paljon sitä, mistä tällainen huolenaihe – tai voisiko sanoa jopa epäluottamus – terveydenhuollon ammattilaisia kohtaan kumpuaa. Monet terveydenhuollon ammattilaiset osaavat käsitysteni mukaan suhtautua varsin rakentavasti kriittiseen palautteeseen eivätkä he anna sen vaikuttaa kielteisesti asiakkaan hoitoon. Toisaalta olen kuullut asiakkailta myös päinvastaisia kokemuksia ammattilaisten suhtautumisesta erimielisyyden ilmauksiin ja kriittisempään palautteeseen. Tällaisista kielteisistä kokemuksista olen saanut lukea myös tutkimuksista sekä enenevässä määrin eri medioista. Kun asiakkaat haluavat tuoda kielteiset kokemuksensa hoitavan tahon sijasta/lisäksi julkisuuteen kylväen samalla mahdollista epäluottamuksen siementä tuleville asiakkaille, itselle tulee mieleen, onko kyseessä jonkinlainen hätähuuto. Ehkä asiakkaat ovat kokeneet, että he eivät ole tulleet terveydenhuollossa palautteensa kanssa kuulluiksi, jolloin he ovat katsoneet parhaaksi viedä palautteensa eetteriin saadakseen asioihin joukkovoimalla muutosta. Tähän huutoon terveydenhuollon kannattaa mielestäni nopeasti reagoida kehittämällä palautekäytäntöjä ja palautevuorovaikutusta niin, että asiakkaat voisivat kokea tulleensa palautteidensa kanssa huomatuiksi ja huomioiduiksi.

Toisaalta olen alkanut miettiä, kertooko huoli kriittisemmän palautteen vaikutuksista hoitoon myös asiakkaiden epäluottamuksesta omaa itseä kohtaan. Voisiko olla, että asiakkaat eivät luota riittävästi omiin taitoihinsa antaa palautetta siten, että se ei vaikuttaisi ammattilaisen ammattitaidon ja koko terveydenhuollon järjestelmän tyrmäämiseltä, vaan palaute suuntautuisi enemmän ammattilaisen ja asiakkaan välisen yhteistyön sekä tiedonkulun ja hoitoprosessien kehittämiseen? Jos peilaan tätä ajatusta esimerkiksi mediassa esitettyihin asiakaspalautteisiin, joskus hätkähdän niiden tunnepitoista ja kärkästä sävyä. Välillä toivoisinkin niitä lukiessani myös asiakkailta reflektoivampaa, eteenpäin suuntaavampaa sekä myös terveydenhuollon ammattilaisten näkökulman huomioon ottavaa otetta palautteen esittämiseen.

Jotta terveydenhuollon käytännöt voisivat kehittyä asiakkaiden toivomaan suuntaan, se edellyttää myös asiakkailta vuorovaikutusosaamista – muun muassa sen suhteen, miten palautetta olisi mielekästä antaa, jotta se tulisi ymmärretyksi ja sitä olisi helppo hyödyntää terveydenhuollon käytäntöjä kehitettäessä. Tästä syystä näkisinkin, että niin tärkeää kuin on suunnata viestintäkoulutusta terveydenhuollon ammattilaisille esimerkiksi palautevuorovaikutuksen suhteen, yhtä tärkeää se on myös terveydenhuollon asiakkaille – eli meille kaikille.

Jotta tekstini ei olisi ihan irrallaan viime aikaisista menestyksekkäistä urheilullisista tapahtumista, lopetan pohdintani Jukka Jalosen ajatukseen: ”Meidän pitäisi ihan kaikkien sisäistää se, että yhdessä tekemällä saadaan enemmän aikaan. Se kaikki mitä annat muille, tulee sulle jossakin kohtaa takaisin.”

Maija Peltola

Maija Peltola

Väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Prologos ry:n sihteeri

Customized Social Media Icons from Acurax Digital Marketing Agency