Category Archives: puheviestinnän historia

MITÄ ON ESIINTYMINEN 2020-LUVULLA?

Posted on by 6 comments

Esiintymisen uudet haasteet

Tämä ei tapahtunPrologos30 someut 1980-luvulla vaan keväällä 2019: valtakunnallisessa tiedeseminaarissa puhuja esittelee tutkimustuloksiaan paperista lukien ja näyttää mustavalkoisia tekstikalvoja. Hän ei aktivoi yleisöään millään tavalla. Esitystä on vaikea seurata ja yleisö äänestää jaloillaan. Hillityt, hallitut, sujuvat ja neutraalit esiintyjät eivät ole tänä päivänä niitä kaikkein muodikkaimpia – edes siinä tapauksessa, että pitäisivät katsekontaktia yllä yleisöön.  Spontaanin ja improvisoidun oloinen puhe, tarinoinnin ja visualisointien tuoma värikkyys sekä epätäydellisyyksien kautta siroteltu rosoisuus ovat monien katsojien mielestä kiinnostavampaa kuunneltavaa ja katseltavaa.

Nykypäivän työelämää leimaa usein kiire – myös esiintyjiltä vaaditaan nopeutta. Nykyisin esiinnytään videolle YouTubessa, pitsataan omaa osaamista epävirallisesti lounaalla, lähetetään työnhakuvideoita ja tehdään mini-videoluentoja verkkokursseille. Oli kyse sitten arkipäivän vuorovaikutuksesta työkaverin kanssa, puheenvuorosta palaverissa tai oman tutkimuksen esittelystä seminaarissa, keskeinen oletus on mennä nopeasti asiaan sekä tavoittaa ydinasia terävästi ja havainnollisesti. Kuulijat odottavat esityksiltä tiiviyttä, visuaalisuutta, korkeatasoisia graafisia esityksiä, valokuvia ja videoita. Elämyksellisyyttä. Esimerkiksi Pecha Kucha -formaatti sallii 20 kuvaa, joista jokainen saa olla esillä 20 sekuntia eli esityksessä on yhteensä 6 minuuttia 40 sekuntia puheaikaa. Tällä pyritään antamaan mahdollisimman monelle puhujalle esiintymisaikaa ja varaamaan aikaa myös keskustelulle. Start-up yrittäjät pyrkivät saamaan rahoitusta pitsaamalla liiketoimintaideansa rahoittajille (Lucas ym. 2016). Tällaisessa lyhyessä myyntipuheessa yrittäjien esiintymistaidot korostuvat. Pelkkien loogisten argumenttien käyttäminen ei tutkitusti ole riittävää, vaan puhujan täytyy välittää intohimoa aiheeseensa (Lucas ym. 2016).

Uudet esiintymisen tilanteet vaativat ketteryyttä. Yleinen työtahti on nopea, joten puhehaasteita tulee niin asiakaspalvelu- kuin asiantuntijatyössäkin nopeasti vastaan. Ei ole aikaa valmistautua perusteellisesti. Esiintyjä pikemminkin elää hetkessä, havainnoi, oppii vuorovaikutuskumppaneiltaan ja korjaa suunnitelmaansa samalla kun etenee. Koko ajatus esiintymisestä lukkoon lyötynä, valmisteltuna esityksenä, toteutuu vain harvoin. Voisikin sanoa, että eletään improvisaation ja tiiviin sanomisen aikaa!

Esiintymisen olemusta etsimässä

Viestinnän ilmiöön nimeltä esiintyminen on puheviestinnän alalla yritetty porautua monenlaisilla otteilla, yleisimmin tilannetekijöiden määrittelyllä (yleisön läsnäolo, puhujan ja yleisön eriävät roolit) ja jaottelemalla esiintymisen taitoja. Tärkeiksi esiintymistaidoiksi on nimetty esimerkiksi kiinnostavan aiheen valitseminen, esityksen  valmisteleminen ja jäsentäminen, havainnollistaminen, kohdentaminen, kontakti, perusteleminen ja vakuuttaminen,  ajankäytön hallinta, taito käyttää ilmaisuvoimaista kieltä ja vaikutelmien hallintataito. (Isotalus 1995; Valkonen 2003; Almonkari & Isotalus 2012) Viestinnän tutkijoita on kiinnostanut esiintymisjännityksen luonne, yleisyys, vaikutukset, hallintakeinot ja yhteys fysiologiseen vireytymiseen (Sallinen-Kuparinen 1986; Pörhölä 1995). Myös opiskelijoiden esiintymiseen ja vuorovaikutustilanteisiin liittyvä jännittäminen (Almonkari 2007; Pörhölä, Almonkari & Kunttu 2019) sekä esiintymistaitojen opettaminen (Koponen & Ruth 2010) on kiinnostanut viestinnän tutkijoita ja opettajia. On havaittu, että suomalaiseen puhekulttuuriin liittyy asiasta puhumisen vaatimus – puhujalla oletetaan olevan asiaa, sanoille annetaan paljon painoarvoa ja esiintyjää kuunnellaan keskittyneesti (Wilkins & Isotalus 2009). Runsaasta tutkimuksesta huolimatta on tarvetta laajempaan ja tuoreeseen esiintymisen tutkimukseen sekä esimerkiksi uuteen ymmärrykseen esiintymisestä vuorovaikutuksen ilmiönä.

Runsaasta tutkimuksesta huolimatta on tarvetta laajempaan ja tuoreeseen esiintymisen tutkimukseen sekä esimerkiksi uuteen ymmärrykseen esiintymisestä vuorovaikutuksen ilmiönä.

Sofia Smeds on ansiokkaasti havainnut Pro gradu -tutkielmassaan: ”Puheviestinnän tutkijat ovat esiintymisen saamaan huomioon nähden olleet yllättävän vähän kiinnostuneita esiintymisen olemuksesta viestinnän ilmiönä.” (Smeds 2013, 3). Myös ProBlogissa on muutamaan otteeseen viitattu tähän: nykypäivän työelämä sisältää paljon esiintymisen haasteita, esiintymistä opetetaan paljon, mutta tutkitaan vähän (Isotalus 2019, Smeds 2015).

Poutiainen ja Smeds (2015) ovat artikkelissaan Esitystutkimus, puheviestintä ja esiintyminen tarkastelleet esitystutkimuksen ja puheviestinnän yhteisiä juuria. He nostavat esiin useita esitystutkijoiden määrittelyjä esiintymisestä. Keskeisiä ulottuvuuksia ovat kokemus ja tietoisuus: kun viestijä on tietoinen esiintymisestään ja kokee esiintyvänsä, on kyse esiintymisestä. Poutiainen ja Smeds (2015) pohtivat, että tiedostamisessa voi olla kysymys esimerkiksi esiintymisen ihanteesta tai normienmukaisuudesta.

Muuttuuko esiintymisen tutkimus ja opetus – ja mihin suuntaan?

Suomessa esiintymisen tarkastelulla on juuria moneen suuntaan: antiikin retoriikkaan, yhdysvaltalaiseen viestinnän tutkimukseen ja opetukseen sekä suomalaiseen kielitieteen, puhetaidon ja puheviestinnän tutkimukseen. Esiintymisen opetuksessa painotettiin 1900-luvun alussa puhetaitoa, lausuntaa ja äänenkäyttöä. Silloin ihanteena olivat esteettisyys ja esiintyjän hyvät ominaisuudet – oltiin siis esiintyjäkeskeisiä. Vuorovaikutusta korostavan suuntauksen päästyä esille 1970-luvulta lähtien esiintyjän suorituspaineet tuntuivat hieman hellittävän. Korostettiin sitä, että kuuntelijoillakin on vastuu viestintätilanteesta. (Keskinen 1998; Valo 2012.) Nykyisin korostetaan vuorovaikutussuhdetta. Miten esiintymistä voitaisiin tarkastella tästä näkökulmasta ja ottaa huomioon sen monimuotoisuus, monikielisyys ja monimediaisuus?

Tulevaisuuteen ja vuoteen 2020 katsoen kysymmekin:

  • Oletko ajatellut, mihin esiintymisen opetuksesi perustuu?
  • Joko sinun ohjaamallasi esiintymisen kurssilla harjoitellaan omasta tutkimuksesta, yrityksestä tai hankkeesta vloggaamista? Harjoitellaanko varsinkin sitä, miten tieteellinen esitys on yleistajuinen ja kiinnostusta herättävä?
  • Harjoitellaanko sitäkin, miten improvisoidaan, kun yleisö reagoi?
  • Onko sinun opetuksessasi jo luovuttu yleisistä hyvä puhuja -listauksista? Mitä niiden tilalla on?
  • Joko teet tutkimusta esiintyminen-sanan merkityksistä puhutussa kielessä?
  • Joko teet tutkimusta siitä, millä pedagogisilla menetelmillä esiintyjän itsetarkkailua voitaisiin vähentää?
  • Joko teet empiiristä tutkimusta siitä, miten tietyssä roolissa / kontekstissa / työtehtävässä / professiossa esiinnytään?
  • Joko teet tutkimusta siitä, mitä esiintyminen tarkoittaa vuorovaikutuksen ilmiönä nykyisin?

 

Merja Almonkari

Merja Almonkari, FT
Puheviestinnän lehtori emerita
Jyväskylän yliopisto

 

 

 

 

 

 

JonnaKoponen

Jonna Koponen, FT
Yliopistonlehtori, Akkreditoinnin johtaja
Itä-Suomen yliopisto

.

.

.

.

.

.

Lähteet

Almonkari, M. (2007). Jännittäminen opiskelun puheviestintätilanteissa. Jyväskylä Studies in Humanities 86. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Almonkari, M. & Isotalus, P. 2012. Two perspectives on the communication skills of political leaders. International Journal of Strategic Communication 6 (3), 246-267.

Isotalus, P. (1995). Mitä esiintymistaito on? Puhetaiteen, yleisöpuheen ja mediaesiintymisen yhteisiä piirteitä etsimässä. Teoksessa  M. Valo (toim.) Haasteita puheviestinnän opetukseen. Jyväskylän yliopisto. Viestintätieteiden laitoksen julkaisuja 14, 83–98.

Isotalus, P. (2019). Puheviestinnän historiasta kohti alan tulevaisuutta. ProBlogi, viitattu 4.12.2019, http://prologos.fi/puheviestinnan-historiasta-kohti-alan-tulevaisuutta/

Keskinen, R. (1998). Suomalaisen puhetaidon kirjallisuuden lähtökohdat. Lisensiaatintutkimus puheviestinnän alalta. Viestintätieteiden laitos. Jyväskylän yliopisto.

Koponen, J. & Ruth, K. (2010). Varmuutta esiintymiseen ja ilmaisuun. Teoksessa J. Jäntti & A. Kanto-Ronkainen (toim.) Esteetön opintopolku korkeakoulutuksessa. Kuopio: Savonia University of Applied Sciences, 47–58.

Lucas, K., Kerrick, S., Haugen, J. & Crider, C. (2016). Communicating Entrepreneurial Passion: Personal Passion vs. Perceived Passion in Venture Pitches. IEEE Transactions on Professional Communication, 59 (4), 363–378.

Poutiainen, S. & Smeds, S. (2015). Esitystutkimus, puheviestintä ja esiintyminen. Teoksessa A.   Arlander, H. Erkkilä, T. Riikonen & H. Saarikoski(toim.) Esitystutkimus. Helsinki: Partuuna, 339–353.

Pörhölä, M. (1995). Yksin yleisön edessä: Esiintymisjännitykseen ja esiintymishalukkuuteen liittyvät kokemukset, käyttäytymispiirteet ja vireytyminen yleisöpuhetilanteessa. Jyväskylä Studies in Communication 2. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Pörhölä, M., Almonkari, M., & Kunttu, K. (2019). Bullying and social anxiety experiences in university learning situations. Social Psychology of Education, 22 (3), 723–742.

Sallinen-Kuparinen, A. (1986). Finnish communication reticence: Perceptions and self-reported behavior. Studia Philologica Jyväskyläensia 19. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Smeds, S. (2013). Esiintyminen puheviestinnän ilmiönä ja käsitteenä. Puheviestinnän pro gradu –tutkielma. Käyttäytymistieteiden laitos. Helsingin yliopisto.

Smeds, S. (2015). Mitä opetat, kun opetat esiintymistä? Problogi, viitattu 4.12.2019, http://prologos.fi/mita-opetat-kun-opetat-esiintymista/

Valo, M. (2012). Puheviestintä – taitoaineesta tieteenalaksi.  Teoksessa A. Mustonen, K. Moisander, M. Valo (toim.) Laatua ja liikettä: rehtori Aino Sallisen juhlakirja.  Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 182–209.

Valkonen, T. (2003). Puheviestintätaitojen arviointi. Näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Jyväskylä Studies in Humanities 7. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Wilkins, R. & Isotalus, P. (2009) Finnish speech culture. Teoksessa R. Wilkins & P. Isotalus (toim.), Speech Culture in Finland. Lanham, MD: University Press of America, 1–16.

ASIANTUNTIJUUDEN ÄÄRELLÄ — KESKUSTELUJA VUOROVAIKUTUKSEN TEEMAPÄIVILLÄ 2019

Posted on by 0 comment

Vuorovaikutusta vai puheviestintää? Mikä on teknologian merkitys ja paikka vuorovaikutuksen opettamisessa nyt ja tulevaisuudessa? Mitä eettisyys on vuorovaikutustekoina? Synnyttääkö vuorovaikutus työpahoinvointia?

Prologos ry:n järjestämä Vuorovaikutuksen teemapäivä avattiin lokakuussa keynote -esitelmän sijaan keskusteluilla, joissa osallistujat pääsivät pohtimaan edellä mainittuja kysymyksiä. Tieteellisissä yhdistyksissä on usein totuttu hurmioitumaan yksilöesityksistä, joissa päästään yhden mielenkiintoisen tutkimuksen ja sen tulosten äärelle. Nyt tarkoituksena oli tarjota mahdollisuus keskustelulle, kuuntelemiselle ja ahaa-oivalluksille oman tietoaineksen ja toisten tiedon ja kokemuksen välillä.

Osa käsitellyistä aiheista on alamme kestosuosikkeja: esimerkiksi tieteenalamme nimeä on pohdittu pitkään ja laajasti. Osa olikin sitä mieltä, että olisi hyvä jo siirtyä eteenpäin. Toisaalta esitettiin mielipiteitä sekä viestintä että puheviestintä -nimen puolesta. Pohdintaa syntyi myös puheviestijän identiteetistä, josta Pekka Isotalus aiemmin kirjoittikin ProBlogissa. Avoimeksi jäi edelleen se, miten tieteenalaamme kuuluisi kutsua ja miten se vaikuttaisi puheviestijäidentiteettiimme.

Teknologian merkitystä vuorovaikutuksen opettamisessa pohdittiin provosoivan kysymyksen muodossa: “Opettaja vai robotti opetuksessa?” Keskustelua syntyi kasvokkaisen vuorovaikutuksen arvosta suhteessa teknologiavälitteisiin vaihtoehtoihin. Toisaalta puhuttiin myös teknologian vuorovaikutusta täydentävästä aspektista. Tulevaisuudessa joudummekin pohtimaan suhdettamme teknologiaan: kenen ehdoilla ja mistä näkökulmasta tulevaisuutta rakennetaan? Tätä asiaa on pohtinut ProBlogissa aiemmin Marko Siitonen, yksi teemapäivän puhujista.

Osallistujat pääsivät pohtimaan myös eettisyyttä vuorovaikutustekoina. Mitä eettisyys on konkreettisena toimintana? Keskusteluissa keskityttiin paljolti yleisiin määritelmiin “eettisyys on pyrkimystä yhteiseen hyvään”, “eettisyyttä on myös huolehtiminen siitä, miten keskustelemme toisillemme”, “eettisyys on kokonaisvaltaista, aina läsnä”.  Eettisyyden pilkkominen varsinaisiin tekoihin osoittautui hankalaksi. Monet ryhmistä antoivat neuvoja eettiseen pohdintaan. Mielenkiintoista ja tarpeellista olisi pohtia, miten eettisyyttä ja siihen liittyvää vuorovaikutusosaamista ja –tekoja voidaan tehdä näkyväksi ja opettaa?

Vuorovaikutus synnyttää työpahoinvointia?

Työhyvinvointi on noussut viime vuosina organisaatioissa tärkeäksi kehitysalueeksi. Osallistujat pääsivätkin keskustelemaan työhyvinvoinnin kääntöpuolesta työpahoinvoinnista ja sen suhteesta vuorovaikutukseen.

“Työkulttuurin pitää tukea yksilöitä toimimaan vuorovaikutuksessa.”

Viestinnän asiantuntijoille tuntui olevan selvää se, mikä merkitys yksilöiden vuorovaikutusosaamisella, vuorovaikutussuhteiden laadulla, tiimityöllä, organisaatioviestinnällä ja johtamisella on työyhteisön hyvin- tai pahoinvointiin. Osaammeko kuitenkaan tuoda riittävästi julki vuorovaikutusta ja sen laatua työhyvinvoinnin tekijänä?

“Miten organisaatiossa puututaan työhyvinvointiin tai pahoinvointiin?”

Keskusteluissa työpahoinvoinnin lähteiksi nähtiin kiusaaminen, huonosti hoidetut ristiriitatilanteet, toimimattomat vuorovaikutussuhteet, huono johtaminen ja tiedon kulku, kiire sekä jatkuva saatavilla oleminen. Mihin organisaatioiden sitten kannattaa panostaa halutessaan kehittää vuorovaikutusta koko organisaatiossa?

“Erilaiset odotukset työyhteisön vuorovaikutuksesta voisi puhua auki.”

Työyhteisön vuorovaikutuksen metakeskustelulle nähtiin tarve pienryhmien keskusteluissa. Metataidot ovat olennainen osa vuorovaikutusosaamista. Organisaatioihin tarvitaan lisää keskustelusta siitä, miten, mistä, milloin ja ketkä keskustelevat. Yhteisten merkitysten luominen edellyttää keskustelua siitä, miten keskustellaan. Tätä keskustelua tulisi käydä kaikkialla organisaatiossa, koska “työyhteisön kaikki jäsenet rakentavat hyvinvoivaa työyhteisöä”.

Mitä opimme teemapäivän keskusteluista?

Keskusteluja seuratessamme ja vastauksia jälkeenpäin selatessamme käsitimme muutaman asian:

  1. Keskustelu puheviestinnän/viestinnän alan suurista kysymyksistä synnyttää näkemyksiä, mielipiteitä ja tunteita, myös meissä asiantuntijoissa. Maailma ei ole valmis.
  2. Keskustelut samankin alan asiantuntijoiden kanssa lähtevät usein liikkeelle hyvin erilaisista näkökulmista. Saatamme olettaa, että muut kokevat ja tietävät asiat samalla tavalla kuin me itse.
  3. Tarvitaan keskustelua, jossa syntyy synergiaa: yhteinen tietomme voi olla enemmän kuin osiensa summa. Asiantuntijoiden pitäisi aidosti kuunnella toisiaan ja löytää yhteyksiä ja ymmärrystä, myös eri alojen asiantuntijoiden kanssa.
  4. Kollegiaalisen keskustelun jatkuessa tarvitaan tutkimusta käsitellyistä aiheista ja niiden nostamista muuhunkin kuin puheviestijöiden kahvipöytäkeskusteluun.
  5. Tarvitaan yhteisiä ja perusteltuja näkemyksiä siitä, miten tuotettua tietoa opetetaan esimerkiksi korkeakouluissa.

 

Eeva Kaarne

Eeva Kaarne

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Tampereen yliopisto

 

Riikka Järvelä

Riikka Järvelä

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Helsingin yliopisto

PUHEVIESTINNÄN HISTORIASTA KOHTI ALAN TULEVAISUUTTA

Posted on by 0 comment

Nyt, kun puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos täyttää kolmekymmentä vuotta, on tieteenalamme jonkinasteisessa identiteettikriisissä – halusimme sitä tai emme. Kolmenkympin kriisi tosin voi olla myös normaali kehitysvaihe.

Identiteettikriisi kumpuaa kysymyksestä, millaisia viestijöitä olemme, kun emme ole enää puheviestijöitä. Ensi kesän jälkeen suomalaisissa yliopistoissa ei enää opiskella puheviestintää pääaineena, vaan oppiaineen nimi on viestintä.

Identiteettikriisi voi olla hyvinkin myönteinen asia. Se on hetki, jolloin on pakko pysähtyä miettimään perusasioita – mikä on tieteenalamme ydintä? Kriisi voi olla myös kehittymisen paikka. Se on ajankohta, jolloin on syytä suunnata katse tulevaan.

Tällaisessa tilanteessa sekä Prologos että alan opetus ja tutkimus joutuvat sanoittamaan uudestaan sitä, mitä alallamme tarkastellaan ja mihin se fokusoituu. Joudumme etsimään uusia ilmaisuja sille, mikä sitoo meitä yhteen ja samalla erottaa meidät muista viestintätieteistä.

On siis hyvä hetki pohtia, mikä on alallamme teoreettinen perusta, jolle tulevaisuuden voi rakentaa. Lienee selvää, että tieteenalamme keskittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen viestintätieteellisestä näkökulmasta. Mutta miten muuten sitä voisi rajata?

Aino Sallinen, alamme ensimmäinen tohtori ja professori Suomessa, piti juhlapuheen Prologoksen 30-vuotisjuhlan illallisella. Puheessaan hän muistutti alamme perinteistä. Myös omasta mielestäni on hyvä katsoa historiaan, kun suuntaamme katseen tulevaan.

Retoriikasta vuorovaikutukseen

Tieteenalamme juuret ovat retoriikassa. Retoriikan traditio näkyy monella tavalla alamme opetuksessa ja etenkin tutkimuksessa. Mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että alamme asiantuntijat myös tulevaisuudessa hallitsevan retoriikan perusteet. Onkin ollut huvittavaa välillä havaita, kuinka esimerkiksi someviestinnän luotettavuudesta tai kiinnostavuudesta tehdään havaintoja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kaikille retoriikan alkeet hallitseville.

Onkin ollut huvittavaa välillä havaita, kuinka esimerkiksi someviestinnän luotettavuudesta tai kiinnostavuudesta tehdään havaintoja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kaikille retoriikan alkeet hallitseville.

Nykyinen puheviestinnän opetus Suomessa on jatkumoa 1800-luvun lopulla alkaneelle lausunnan, äänenkäytön ja puhetaidon opetukselle. Lausunnan ja äänenkäytön opetus on karsiutunut vuosien varrella lähes kokonaan tieteenalaltamme, mutta aina voi kysyä onko tämä pelkästään hyvä asia. Jos olemme ihmisten vuorovaikutuksen asiantuntijoita, niin meillä pitäisi varmaan olla ymmärrystä myös ihmisäänen vaikutuksista.

Puhetaidon perinne sen sijaan näkyy edelleen, ja puhetaidon opetuksesta alamme alkoi kehittyä myös Yhdysvalloissa. Puhetaito-termi on opetuksesta lähes kadonnut ja nykyisin puhutaan esiintymisestä. Esiintyminen on aina ollut alallamme keskeinen taito-opetuksen alue, mutta tutkimuksessa se on jäänyt varsin vähälle huomiolle. On kuitenkin ollut selviö, että alamme asiantuntijat hallitsevat esiintymisen teoreettisen perusteet. Jatkossakaan mikään muu tieteenala ei tarkastele esiintymistä yhtä monipuolisesti. Esiintymisen teoria on keskeistä myös esimerkiksi vaikutelmien hallinnassa tai brändin rakentamisessa.

Prologos30 some

Vuorovaikutuksen näkökulman vahvistuminen tieteenalalla alkoi 1960-luvulla. Tämä tarkoitti nimenomaan interpersoonalisen viestinnän ja ryhmäviestinnän tutkimuksen kehittymistä. Oman näkemykseni mukaan Suomessa vuorovaikutuksen näkökulma jyräsi esiintymisen valta-aseman alallamme 1990-luvulla.

Kansainvälisessä tutkimuksessa ryhmäviestintä on ollut jo pitkään poissa muodissa, mutta Suomessa aihealue on nykyisin yllättävän suosittu tutkimuskohde, mikä on erinomaista. Keskeisin teoreettinen perusta puheviestinnällä on ollut – ja on mielestäni edelleen – interpersonaalisessa viestinnässä. Interpersonaalisen viestinnän osalta tutkimuksemme liittyy hyvin alan ajankohtaiseen, kansainväliseen teoreettiseen keskusteluun, vaikka varsin kapeasti.

Pirstaleisuus uhkana

Kansainvälisesti on jo 1980-luvulta keskusteltu alamme pirstaleisuudesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että viestinnän tutkimus ja opetus jakaantuu yhä pienempiin osa-alueisiin kuten terveysviestintä, perheviestinä, poliittinen viestintä, johtamisviestintä ja teknologiavälitteinen viestintä. Näistä osa-alueista on tullut yhä itsenäisempiä kuppikuntia, jotka tuntevat huonosti toistensa tutkimuksia, teorioita tai julkaisuja.

Vaarana tällaisessa kehityksessä on, että ei nähdä metsää puilta eli sitä, mikä on yhteistä ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Tällaisesta kapeasta osa-alueesta tulee helposti myös keskeinen identiteetti, joka korvaa laajemman tieteenalapohjaisen identiteetin, jos se ei ole selkeä. Yhteisen kivijalan miettiminen ei siis ole turhaa.

Mielestäni tässä tilanteessa onkin syytä suunnata katse taakse päin, jotta näkisi paremmin eteen päin. Tällöin ei ole myöskään vain uusimpien trendien vietävissä. Näkisin siis historiaan katsoessani, että alamme keskiössä vastaisuudessakin ovat esiintyminen (ml. retoriikka), ryhmäviestintä ja interpersonaalinen viestintä. Näitä viestinnän tasoja on syytä tarkastella kaikissa nykyisissä konteksteissa ja tutkia, miten ne liittyvät yhteiskunnassa pinnalla oleviin ilmiöihin kuten vaikkapa hyvinvointiin, yksinäisyyteen, työelämän muutokseen, yhteiskunnalliseen vastakkainasetteluun, teknologiseen kehitykseen, tekoälyyn, pakolaisuuteen tai ilmastonmuutokseen.

Pekka Isotalus

Pekka Isotalus
Puheviestinnän professori
Tampereen yliopisto

PROLOGOS RY: TIETEENALAN VAKIINNUTTAMISESTA YHTEISKUNNALLISEEN VAIKUTTAMISEEN

Posted on by 1 comment

Mikä on tieteellisen yhdistyksen merkitys? Mitä pitäisi tutkia ja opettaa vuorovaikutuksesta? Entä mistä vuorovaikutuksen stereotypioista olisi aika luopua ja mitä me kaikki voisimme oivaltaa vuorovaikutusosaamisesta?

Prologos ry täytti 8.4.2019 30 vuotta. Tätä juhlistettiin kyseisenä päivänä Tampereella yhdistyksen tiedekahveilla. Tiedekahvien paneelikeskustelussa pureuduttiin yhdistyksen historian eri vaiheisiin, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä Prologos ry:n merkitykseen tieteenalan kehittymisessä. Keskustelussa päästiin myös vuorovaikutuksen ajankohtaisiin ilmiöihin sekä pohdittiin vuorovaikutukseen liittyviä olettamuksia.

Panelisteina olivat filosofian tohtorit ja yhdistyksen toimintaan eri aikoina ja eri tavoin osallistuneet Tuula-Riitta Välikoski, Merja Almonkari, Ira Virtanen ja Marko Siitonen. Keskustelua johti Prologos ry:n puheenjohtaja Anne Laajalahti. Kiitos asiantunteville panelisteille ja yhdistyksen puheenjohtajalle mainiosta keskustelusta, jota oli mielenkiintoista lähteä kokoamaan blogikirjoitukseksi.

Prologos ry – Mistä on tultu ja mihin?

Tiedekahvien keskustelusta kävi ilmi, miten merkittävä osa Prologos ry ja yhdistyksen toiminta ovat olleet koko puheviestintä tieteenalan kehittymisen kannalta Suomessa. Panelisteista kaksi, Tuula-Riitta Välikoski ja Merja Almonkari olivat olleet paikalla 8.4.1989 yhdistyksen perustamiskokouksessa. Välikoski muisteli, miten jo pienenä ja vasta perustettuna yhdistyksenä oli into osallistua tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kun Almonkari kertoi puheviestinnän tutkimus- ja opetusperinteen lähtökohdista, klassisesta retoriikasta, puhetaidosta, lausunnasta ja näyttämöpuheesta, huomasi näin nuorempi vuorovaikutuksen tutkija todella, miten pitkä matka 30 vuodessa on tultu. Tieteenala on kehittynyt valtavasti. Yksittäisten oppiaineiden, opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden lisäksi on myös Prologos ry:llä ollut paikkansa tässä kehityksessä.

Panelistit Ira Virtanen ja Marko Siitonen kuvasivat osuvasti yhdistyksen tämän hetkisiä vaiheita ja tulevaisuuden haasteita. Virtanen toi esiin sen sitoutumisen ja kunnianhimon, millä omaa tieteellistä yhdistystä on lähdetty aikoinaan rakentamaan. Se on luonut yhteisöllisyyttä puheviestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoiden välille. Virtanen korosti myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta, sillä yhdistyksen toiminnan kanavat ovat laajentuneet vuosien myötä. Tänä päivänä yhdistyksen sosiaalinen media, Facebook ja Twitter, sekä vuosikirja Prologi ja ProBlogi ovat paikkoja, joissa vaikutetaan ja tuodaan tieteenalaa näkyväksi. Siitonen tunnisti myös useita tulevaisuuden haasteita, joita tieteenala saattaa kohdata. Esimerkiksi viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimuksen lokeroituminen voi olla haitallista, jos se aiheuttaa eriytymistä tieteenalan tutkijoiden välille. Tällöin tieteellinen yhdistys voisi olla vuoropuhelun mahdollistaja.

Vuorovaikutuksen tulevaisuuden suuntia: Eettisyys, teknologiavälitteisyys ja hyvinvointi

Anne Laajalahti antoi panelisteille tehtäväksi yhdessä pohtia kolmen minuutin aikana, mitä heidän mielestään vuorovaikutuksesta pitäisi tutkia ja opettaa tai mihin meidän olisi hyvä suunnata huomiomme tulevaisuudessa. Ensimmäiseksi tutkimuksen ja opetuksen kohteeksi panelistit nostivat vuorovaikutukseen liittyvät eettiset kysymykset ja niiden tunnistaminen kontekstista riippumatta. Toiseksi aiheeksi esitettiin teknologiavälitteisyyden ja tekoälyn tarkastelua: kenellä on ääni ja kenellä saa olla ääni? Kuka on vuorovaikutuskumppani, mitä on olla ihminen? Kolmantena suuntana tutkimukselle ja opetukselle oli vuorovaikutuksen merkitys hyvinvoinnille ja terveydelle eri konteksteissa.

Yleisössä pohdittiin, millaisia haasteita tieteen popularisoinnissa on. Miten tiedettä voisi tuoda esille, helposti ymmärrettävästi ja yleistajuisesti? Tämän ajateltiin olevan tutkijoiden yhteiskunnallinen tehtävä ja myös tieteellisten yhdistysten yksi tavoite. Yleisön keskustelussa oltiin ajankohtaisissa pohdinnoissa, sillä seuraavana päivänä Helsingin sanomat julkaisi Kari Enqvistin kolumnin, jossa juuri kehotettiin tutkijoita opettamaan kansalaisia ajattelemaan ja olemaan kriittisiä. Tässä keskustelussa tieteelliset yhdistykset voisivatkin olla tärkeitä toimijoita tutkijoiden rinnalla.

Yhteisesti tiedekahveilla pohdittiin sitä, ettei tieteellinen yhdistys voi olla pelkästään sen jäseniä varten, vaan sen täytyisi tavoittaa myös niin sanotun oman kuplan ulkopuolella olevat. Esimerkiksi nostettiin se, miten pelkkä Twitter ei riitä tieteen popularisoinnissa, koska siellä ei useinkaan tavoita oman kuplan ulkopuolisia ihmisiä. Omassa kuplassa voi olla leppoisaa kellua, mutta siitä huolimatta on pystyttävä tarkastelemaan ja ymmärtämään myös muita aivan erimuotoisia kuplia. Ehkä juuri järjestäytyneet tieteelliset yhdistykset voisivat tulevaisuudessa olla tutkijoiden apuna vastaamassa tähän haasteeseen, jotta kriittisen ajattelun taidot ja tieteellinen tieto vakiinnuttaisi paikkansa mielipiteisiin pohjautuvan tiedon sijaan.

Vuorovaikutuksella voidaan muuttaa maailmaa – mutta miten?

Keskustelun lopuksi panelistit saivat yhdistyksen puheenjohtajalta haasteen pohtia, mitä viestintään ja vuorovaikutukseen liittyviä stereotypioita tai myyttejä he haluaisivat poistaa? Näistä vuorovaikutukseen liittyvistä olettamuksista voisimme kaikki luopua:

”Kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus on automaattisesti vahvempaa ja parempaa kuin teknologiavälitteinen vuorovaikutus” – Marko

”Naiset ja miehet viestivät eri tavalla läheisissä vuorovaikutussuhteissa” – Ira

”Viesti EI mene perille. Jos todella onnistumme, viesti saadaan korkeintaan välitettyä.” – Tuula-Riitta

”Kun asia on kerran perusteellisesti esitetty, se on myös ymmärretty” -Merja

Monet vuorovaikutuksen asiantuntijat voivat varmaan samaistua näihin. Puhuttaessa kasvokkaisesta ja teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta, usein olisi arvokkaampaa pysähtyä pohtimaan itse vuorovaikutusta pelkän kontekstin sijaan: mitä siellä vuorovaikutuksessa tapahtuu ja mitkä ne ongelmat tai haasteet siinä ovat? Voisimme myös luopua olettamuksista, että sukupuoli määrittäisi sitä, mitä me vuorovaikutussuhteissa jaamme ja kuinka me itseämme ilmaisemme. Viestin perille menoa ei voida nähdä mekaanisena tapahtumana, vaan viestit tulkitaan.

Myyttien lisäksi saimme panelisteilta kiteytyksiä siitä, minkä vuorovaikutukseen liittyvän taidon he haluaisivat, että kaikki maailman ihmiset voisivat saada itselleen. Jokainen meistä voi kehittyä viestijänä kiinnittämällä lempeästi huomiota seuraaviin asioihin itsessään ja oman elämänsä vuorovaikutustilanteissa:

  • ymmärrykseen kuuntelemisen merkityksestä ja tärkeydestä vuorovaikutuksessa
  • kohtuulliseen viestintävarmuuteen ja luottamukseen siitä, että omat ajatukset ja niiden ääneen sanominen on arvokasta, jolloin uskaltaa myös jakaa keskeneräisiä ajatuksia toisille
  • tunnustusten antamiseen toisille, nostaen esille toisten hyviä puolia, osaamista ja kiittämään hyvin tehdystä työstä
  • olemaan vähän enemmän empaattisempi.

Sari Rajamäki

Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto

Johtokunnan jäsen, Prologos ry

Tiedekahvit

 
 
 
 
 
 
Tiedekahvien keskustelun panelistit:
Merja Almonkari, FT, jäi eläkkeelle puheviestinnän lehtoraatista vuonna 2018, Jyväskylän yliopiston kielikeskus
Marko Siitonen, FT, apulaisprofessori, Jyväskylän yliopisto
Ira Virtanen, FT, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto, vieraileva tutkija, Väestöliitto
Tuula-Riitta Välikoski, FT, HM, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto, oikeussaliviestinnän dosentti
Keskustelua johti Anne Laajalahti, Prologos ry:n puheenjohtaja, FT, koulutus- ja kehittämisjohtaja, Infor

MITEN SUKLAAMUNKKI LIITTYY PUHEVIESTINTÄÄN?

Posted on by 0 comment

HYVINKIN LIKEISESTI. SEN VOIMALLA ON RAKENNETTU ENSIMMÄISET TUTKINTOVAATIMUKSET, KOULUTUSOHJELMAT JA TUTKIMUSHANKKEET.

 

Prologos30 someProfessori Maarit Valo muistelee juhlakirjassani Laatua ja liikettä vuodelta 2012 oppiaineen alkuaikoja ja kertoo minun nimenneen itseni suunnittelija Suklaamunkiksi, “koska työ vaati usein munkkikahvit kampuksen kahvioissa”. Ilmeisesti kyse oli merkittävästä ilmiöstä, koska ollessani Asla Fulbright -stipendiaattina Florida State Universityssä 1982-1983 sain sijaisenani toimineelta lehtori Virpi Kaartiselta seikkaperäisiä selostuksia Jyväskylän yliopiston päärakennuksen kahvion suklaamunkkitarjonnasta. “Minun piti siirtyä tavallisista munkkipossuista suklaamunkkeihin, konsas niitä niin ylistit. Mahtavatko ne olla pyöreitä eli soikeita – siis sellaisia hot dogin näköisiä? Tänään ei ollut kahviossa pyöreitä, vain pitkulaisia. Söin yhden sellaisen. Aion huomenna yrittää saada pyöreän.” (17.3.1983.) Hyvä on. Toimittakoon suklaamunkki siis tieteenalan alkutaipaleen maskotin virkaa.

Minulla on aivan erityinen ilo liittyä Prologoksen 30-vuotista historiaa juhlivien sankkaan joukkoon. Olen elänyt alalla kaikki kuviteltavissa olevat vaiheet: tuntiopettaja, assistentti, koulutusohjelman suunnittelija, lehtori, ensimmäinen laudaturin suorittaja, alan ensimmäinen Yhdysvalloissa jatkokoulutuksen saanut, ensimmäinen väittelijä ja dosentti, ensimmäinen professori ja tieteenalayhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Olen ollut siis sekä koekaniini että vaikuttaja. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, miten ala on muutamassa vuosikymmenessä kehittynyt ja kuinka upean jälkikasvun se on tuottanut.

Prologoksen synty ajoittuu hyvin luonnolliseen vaiheeseen puheviestintätieteen kehitystä. Monien ehtojen tulee täyttyä, ennen kuin jostakin ilmiöstä kertynyt tietämys saa niin koherentin ja omaleimaisen muodon, että on oikeutettua alkaa puhua omasta tieteenalasta.

Yhdistyksen tarpeesta keskusteltiin jo 1970-luvulla. Silloin alan opetus oli vielä läheisesti kytköksissä opettajankoulutukseen ja sisälsi ennen kaikkea puhetekniikkaa, äänenkäyttöä ja esiintymistaitoa.

1980-luvulla alkoi alan eriytyminen omaksi tieteenalakseen. Se merkitsi modernisointia ja tieteellistämistä. Vuosikymmen oli kiihkeää identiteetin ja infrastruktuurin rakentamista. Aika oli kypsä manifestoida alaa myös tieteellisen yhdistyksen avulla. Yhdistys perustettiin Tampereen yliopiston puheopin ja Jyväskylän yliopiston puheviestinnän voimin. Tavoitteeksi asetettiin “vaalia ja kehittää suomalaista puhekulttuuria sekä edistää puhumisen tutkimusta ja opetusta”. Nykyisestä suunnittelukielestä tutut verbit kehittää ja edistää olivat jo tuolloin käytössä. Mutta olihan siellä myös vaaliminen. 1990-luvulla elimme jo vakiinnuttamisen aikaa. Uuden vuosituhannen puolella on käyty tärkeitä epistemologisia pohdintoja, jotka ovat johtaneet tieteenalan nykyiseen positioon.

Sain yhdistyksen aloittamisen aikoihin nimityksen ensimmäiseen puheviestinnän professuuriin, jonka perustaminen oli alan legitimiteetin kannalta täysin välttämätön edellytys. Uutta tieteenalaa vakiinnutettaessa käynnistetään yleensä alan akateeminen opetus, perustetaan oppituolin lisäksi tieteellisiä seuroja ja aloitetaan merkittävä julkaisutoiminta. Osana tieteellisten prosessien kehittymistä tarvitaan myös julkista keskustelua ja elinvoimainen tieteellinen yhteisö, joka järjestää alan aktiviteetteja ja huolehtii viestinnästä. Näin luodaan myös teoreettista ja metodologista yhdenmukaisuutta.

Oman tieteellisen identiteettini kannalta aivan ratkaisevia ovat olleet opiskelu-, vierailu- ja kongressimatkat Yhdysvaltoihin. Toin sieltä Jyväskylään tuliaisiksi laaja-alaista vuorovaikutuksen ymmärrystä, uudenlaisia teorioita, innovatiivisia tutkimusmenetelmiä ja kansainvälisiä kontakteja huippututkijoihin. Vaikutukset lipuivat suoraan opetukseeni ja tutkimukseeni.

Florida State Universityssä minulle olivat nelisenkymmentä vuotta sitten aivan uusia viestintätutkimuksessa käytettävät kvantitatiiviset menetelmät, tietokoneiden käyttö, tv-vaaliväittelyiden analysointi, puhekäyttäytymisen systemaattinen observointi, puhujien vireystilan mittaaminen ja yleisöreaktioiden rekisteröinti. Mitatessani puhujien sykettä olin välillä kauhuissani ja harkitsin ambulanssin tilaamista, kun muutamien olympialaisiin valmentautuvien opiskelijoiden syke viisti 200:aa yleisön edessä. Legendaarinen professorini Theodore Clevenger korosti yleisöreaktioiden tutkimisessa tiukkaa tieteellisyyttä ja kehitti sen mukaisesti välillä hieman utopistisiltakin tuntuvia tutkimusmenetelmiä. Hän olisi halunnut luoda isoista nukeista koostuvan yleisön, joka olisi reagoinut puhujan toimintaan, mutta en lämmennyt ajatukselle yhteisissä projekteissamme.

Prologos, Prologi, ProBlogi. On luotu hyvä alusta kommunikoida. Toivotan rakkaalle tieteelliselle yhdistykselle ja yhteisölle sykähdyttävää juhlavuotta ja palavaa intoa epistemologisiin keskusteluihin.

Sallinen Aino

Aino Sallinen

Prologos ry:n puheenjohtaja 1989-1993

Puheviestinnän professori

Jyväskylän yliopiston rehtori 1992-2012

Social Network Integration by Acurax Social Media Branding Company