Lukiessani Eerika Hedmanin aiempaa mielenkiintoista blogikirjoitusta koskien kosmopoliittista viestintää jäin miettimään, kuinka erilaisia määritelmiä esimerkiksi interpersonaalisesta tai kulttuurienvälisesä viestinnästä onkaan. Barnett Pearcen mukaan interpersonaaliseen tai kulttuurienväliseen viestintään perustuva vuorovaikutusosaaminen maailmassa, jossa eletään keskellä mm. etnisten ryhmien, uskontojen ja maailmanpolitiikan konfliktia, ei ole riittävää. Sen sijaan hänen mukaansa tarvitaan sitoumusta yhteisen merkityksen rakentamiseen. Tällöin emme Pearcen mukaan myöskään vähättele tai pyri muuttamaan toisen todellisuutta, koska kokisimme, että omamme on jotenkin parempi. Puheviestinnän opettajan ja tutkijan näkökulmasta on hämmentävää ajatella, etteikö interpersonaalisen viestinnän teoriakenttä kattaisi ja käsittelisi nimenomaan tätä ilmiötä – yhteisen, tai jaetun, merkityksen luomista. Toisaalta taas kulttuurienvälisen viestinnän näkökulmasta etnosentrismin käsitteen (oman näkökulman näkeminen muita parempana) käsittely on varmasti eräs tutkimuksen ja opetuksen keskeisimmistä elementeistä.
Malgorzata Lahti puolusti 24.10.2015 erittäin ansiokkaasti väitöskirjaansa Communicating Interculturailty in the Workplace, ja useat keskeisimmistä kysymyksistä väitöstilaisuudessa olivat juuri erilaisten käsitteiden määrittelyyn ja soveltamiseen liittyviä. Lahti käyttää väitöskirjassaan käsitettä ’interculturality’, jolle ei ole vielä ainakaan laajemmassa käytössä olevaa järkevää suomennosta, mutta joka heijastaa ja kiteyttää hyvin tämän hetken näkemyksiä kulttuurienvälisestä viestinnästä nimenomaan interpersonaalisesta näkökulmasta. Keskustelu väitöstilaisuudessa oli mitä oivallisin esimerkki siitä, millaisiin suuntiin rakentava ja oivaltava keskustelu käsitteistä ja niiden määrittelystä voikaan viedä.
Käsitteiden määrittely ja tarkastelu eri näkökulmista on tärkeää ja oman tieteenalammekin kannalta erittäin relevanttia. Erityisesti kulttuurienvälisen viestinnän puolella on juuri nyt käynnissä erilaisten käsitteiden, kuten kansainvälinen, kulttuurienvälinen, monikulttuurinen ja niin edelleen, pöllyttäminen ja kriittinen tarkastelu, joka aivan varmasti vie sekä puheviestinnän että kulttuurienvälisen viestinnän tieteenaloja eteenpäin. Sikäli kun voidaan edes kahdesta eri tieteenalasta edes puhuakaan ;). Märittelykysymys sekin.
Työskentelen puheviestinnän opettajana Jyväskylän yliopiston kielikeskuksessa. Työskentely kielitieteilijöiden ja kielen asiantuntijoiden kanssa on samaan aikaan haastavaa ja erittäin antoisaa. Olemme lingvistien ja esimerkiksi kirjoitusviestinnän opettajien kanssa päässeet keskustelemaan paljon esimerkiksi vuorovaikutusosaamisen käsitteestä ja löytäneet hyvin antoisia jaetun ymmärryksen kohtia, joiden hedelmiä jo nyt yliopiston viestintä- ja kieliopinnoissa poimitaan. Teija Lukkari ja Päivi Torvelainen ovat Yliopistopedagogiikka-lehden artikkelissaan raportoineet konkreettisia kokemuksiaan tästä yhteistyöstä. Artikkelissaan he toteavat, kuinka ”Kurssilta saamamme kokemuksen mukaan tiedeyhteisön viestintäkäytänteiden opetuksessa kirjoitus- ja puheviestinnän yhdistäminen on hedelmällistä. Niiden jakaminen eri kursseille on keinotekoista ja nykyisen laajan tekstikäsityksen vastaistakin. Tekstilajin ja vuorovaikutusosaamisen käsitteet sekä työskentelyn prosessimaisuus sopivat molempien oppiaineiden pedagogiikkaan.”
Yhteisten käsitysten neuvotteleminen vaatii kuitenkin aikaa, eikä yhteistä ja jaettua käsitystä esimerkiksi interpersonaalisesta viestinnästä tai vuorovaikutusosaamisesta aina ole edes tarkoituksenmukaista pyrkiä löytämään. Tähän pätee mielestäni hyvin Eerikan blogitekstissään esittelemän Barnett Pearcen ajatus siitä, että olisi tärkeää pyrkiä ymmärtämään, että ”oma tapamme toimia ja elää on lokaalisti konstruoitu todellisuus ja on olemassa monia muita todellisuuksia”.
Puheviestintäkin on tieteenala, joka lainaa muualta, soveltaa ja kehittää omaa teoriakenttäänsä vuorovaikutuksessa muiden tieteenalojen kanssa. Se, mitä itse kukin ymmärrämme vuorovaikutuksella, viestinnällä, interpersonaalisella viestinnällä tai kulttuurienvälisellä viestinnällä on myös neuvottelun ja yhteisen vuorovaikutuksen tulosta. Kun puheviestinnän asiantuntijoina lähdemme keskustelemaan ja esimerkiksi popularisoimaan omia käsityksiämme ja käsitteitämme, on hyvä muistaa, että meidän tulisi olla valmiita keskustelemaan käsitteistä myös sellaisten henkilöiden kanssa, jotka tulevat aivan toisesta todellisuudesta. Jos ja kun tähän lähdemme, on syytä varautua iloisiin oivalluksiin ja jaettuun innostukseen, mutta myös pettymyksiin, jotka syntyvät siitä, kun yhteistä ja jaettua ymmärrystä ei syystä tai toisesta saavutetakaan. Allekirjoittaneella on edelleen selkeitä muistikuvia muutamista eri alaa edustavista tieteellisistä tapahtumista, joissa leuka on painunut rintaan ja ajatuksissa on lähinnä pyörinyt vanha suomalainen sanonta: pitäkää tunkkinne. Valitettavasti tunkin heittäminen toiselle hiekkalaatikolle ilman johdantoa, kunnon perusteluja ja rakentavaa dialogia ei useinkaan johda noihin edellä kuvatun kaltaisiin ilahduttaviin oivalluksiin tai innovatiivisiin tutkimus- tai opetusideoihin.
On hyvä muistaa, että esimerkiksi vuorovaikutusta tutkitaan hyvin monella tieteenalalla ja hyvin monilla metodeilla ja että käsitteen alla voi olla todella monenlaisia tutkimuskohteita, otteita, teorioita ja näkökulmia. Mutta, kuten monet Prologoksen blogikirjoittajat ovat todenneet jo moneen otteeseen, meillä puheviestijöillä on paljon annettavaa sekä teoreettisesti että erilaisiin käytännön sovelluksiin elämän eri alueille. Vaikka emme omistakaan omaa tieteenalaamme, olemme silti sen (ylpeitä) edustajia.
Lotta Kokkonen
FT, yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus