Yleinen keskustelu lasten kiusaamisilmiön ympärillä on käynyt kiivaana kuluneen syksyn aikana. Yhteistä näille eri ulostuloille on halu kitkeä kiusaaminen niin päiväkodeista kuin kouluista. Keskusteluita selatessa ei kuitenkaan voi välttyä huomaamasta, että varsinaisia keinoja tavoitteen saavuttamiseksi on vähän ja niistäkin ollaan osin eri mieltä.
Se, että kiusaamisilmiö on nyt tapetilla, on ehdottomasti hyvä asia. Kun aloitin oman tutkimustaipaleeni alle kouluikäisten lasten kiusaamisteeman ympärillä vuonna 2009, vastasin vielä usein ihmettelevään kysymykseen: ”Mutta onko noin pienten lasten parissa kiusaamista?”. Nyt kiusaamisilmiön vakavuutta edes pienten lasten keskuudessa ei tarvitse enää painottaa.
Pelkkä palstatila ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan avointa keskustelua niistä keinoista, joilla kiusaamisilmiöön voidaan puuttua. Aihe herättää tunteita, mikä tekee sen käsittelystä haastavaa. Kiusaaminen jättää pahimmillaan pysyviä elämänmittaisia arpia, joten sen kitkemiseen haetaan nopeita ratkaisuja. Näin kiusaamista pyritään helposti käsittelemään kiusaamisroolien, kuten kiusaajien ja kiusattujen, pohjalta kiinnittämättä huomiota esimerkiksi kiusaamista sallivan ryhmän toimintaan. Riskinä on, että kiusaamisilmiön yksinkertaistaminen tuottaa arjessa tehottomia ratkaisuja.
Kiusaaminen on ryhmäilmiö
Väitän, että kiusaamisilmiön moninaisuuden ymmärtäminen ja sen ohella aihetta käsittelevän tutkimustiedon painoarvon nostaminen auttavat kitkemään – ja ennen kaikkea – ehkäisemään kiusaamista jo pienten lasten parissa. Näin voisimme puuttua kiusaamiseen ennen kuin se muuttuu yksilöä määrittäväksi tekijäksi.
Tärkein lähtökohta kiusaamisen vastaisessa työssä on muistaa, että kiusaaminen on ryhmäilmiö. Se on siis usein yksittäisen lapsen toimintaa laajempi kokonaisuus. Kiusaaminen voidaan määritellä loukkaavaksi ja vahingoittavaksi vuorovaikutusprosessiksi, joka ajan myötä johtaa jonkun tai joidenkin sulkemiseen yhteisön ulkopuolelle (Repo & Laaksonen 2016 1).
Millaisena ilmiönä kiusaaminen näyttäytyy pienten lasten parissa?
Olen omassa väitöskirjassani tutkinut lasten vertaissuhdetaitoja ja kiusaamista esikoulun vertaisryhmissä. Tutkimustyön aikana haastattelin ja havainnoin laajaa lapsijoukkoa, joka vahvisti aiempien tutkimusten ymmärrystä kiusaamisesta sekä ryhmäilmiönä että vuorovaikutusprosessina. Ryhmän vaikutus saattoi näkyä esimerkiksi kiusaamista sallivana toimintakulttuurina, kun taas kiusaamisen prosessimainen luonne tuli erityisen vahvasti esiin lasten omissa kuvauksissa.
Tutkimushaastattelujen aikana olin jututtanut henkilökohtaisesti kaikki muut ryhmän lapset ennen kuin – sanotaan nyt vaikkapa – Elias tuli kahdenkeskiseen haastatteluun. Muut lapset olivat kuvanneet, että Elias sotkee muiden leikkejä ja kiusaa. Elias sanoikin itse jo hyvin varhaisessa vaiheessa keskusteluamme reippaasti: ”Minä olen kiusaaja!”. Kun puhuimme aiheesta lisää, meni tämä 5-vuotias lapsi pohtivan näköiseksi. Hän siirsi katseensa sukankärkiin ja sanoi, ettei hän haluaisi kiusata muita, mutta hänelle menee hermo, kun muut eivät ota häntä leikkiin mukaan. ”Se tuntuu siltä, että mä haluan kiusata niitä takaisin”, Elias sanoi tuohtuneena.
Kun havainnoin samaa lapsiryhmää vapaan leikin aikana, vahvistui lasten haastattelussa kertoma näkökulma siitä, että muut lapset kokivat Eliaksen toiminnan häiritsevänä ja aggressiivisena. Elias ei esimerkiksi malttanut odottaa vuoroaan, seurata leikin sääntöjä tai antaa tilaa toisille lapsille. Hänellä oli siis vaikeuksia erilaisissa vuorovaikutustaidoissa kuten esimerkiksi leikkiin liittymisessä tai toisten huomioon ottamisessa.
Vuorovaikutustaitojen harjoittelusta keinoja kiusaamisen kitkemiseen
Vuorovaikutustaitoja opitaan läpi elämän, ja etenkin pienillä lapsilla nämä taidot ovat vasta kehittymässä. Kun Elias kuvasi itse itseään kiusaajaksi, en voinut olla pohtimatta, miten tämä vaikuttaa lapsen kehitykseen pitkällä tähtäimellä. Riskinä on, että lapsi leimataan ja hän leimaa itsensä tiettyyn rooliin puutteellisten vuorovaikutustaitojen takia.
Kiusaamiskierteen katkaisemisessa olisi keskeistä kohdistaa katse tekoihin ja toimintaan yksittäisten roolien sijaan, sillä niihin on mahdollista vaikuttaa esimerkiksi vahvistamalla lapsen kaveritaitoja ja tukemalla koko ryhmän yhteisöllisyyttä. Kiusaamisen kitkeminen ei onnistu pelkästään siirtämällä lapsia koulusta toiseen, vaikka esimerkiksi kiusaajan siirtämisestä on viime aikoina keskusteltu isompien lasten ja nuorten kohdalla viimeisenä puuttumiskeinona. Kiusaamisilmiön moninaisuuden ymmärtäminen on jo ratkaiseva askel kiusaamiseen puuttumisessa.
Parhaimmillaan kiusaamisen kitkeminen on koko lapsia ympäröivän yhteisön päämäärä, jota tukevat niin aikuisten käsitykset kuin päiväkodin tai koulun toimintamallit. Myös uusi varhaiskasvatuslaki nostaa keskiöön vuorovaikutustaitojen harjoittelun, jonka voidaan nähdä antavan meille valmiudet esimerkiksi toista kunnioittavaan vuorovaikutukseen, rohkeuteen puuttua näkemäämme kiusaamiseen ja valmiuteen tuoda oma äänemme kuuluviin.
Vaikka kiusaamiseen tulee puuttua nopeasti, kaivataan myös pitkäjänteistä työtä sen ennaltaehkäisyyn jo varhaislapsuudesta alkaen. Vuorovaikutuksen tutkijana toivon, että kaveritaitojen harjoittelemiseen ja koko ryhmän yhteisöllisyyden vahvistamiseen tullaan jatkossa kiinnittämään entistä enemmän huomiota niin pienten kuin isompienkin lasten parissa. Tai kun lukee tarinoita nykypäivän työelämästä, kenties tuo isompien lasten tulisi korvata termillä ”meidän aikuisten” parissa.
Vilja Laaksonen, FT, YTM
Asiantuntija ja kehittäjä, RALLA Oy
1 Laaksonen, V. & Repo, L. Kaveritaitokirja – tietoa ja harjoituksia toimivan ryhmän rakentamiseen varhaiskasvatuksessa. Folkhälsan. Painossa.