Kesä on jo käsillä, ja monille se tietää myös lomaa ja aikaa ladata akkuja. Sitä ennen on vielä kuitenkin tehtävä yksi jos toinenkin homma, jonka ei soisi jäävänä roikkumaan lomien yli. Samalla sitä tulee pohtineeksi, mitä tulikaan vuoden aikana tehtyä. Mitä olisi pitänyt vielä saada tehdyksi (eli mikä siirtyy väkisinkin lomien jälkeen), ja mitä kaikkea voisi tehdä (jos olisi aikaa, resursseja, intoa, älyä, kavereita, ja mitä näitä nyt tarvitaan innovatiiviseen ja luovaan työhön).
Itse olen pyöritellyt sosiaalisen verkoston käsitettä työpöydälläni ja pohtinut usein puheviestinnän näkökulman tarpeellisuutta. Käytössäni on 10 suomalaisen liike-elämässä toimivan henkilön laadullinen haastatteluaineisto, jota olen päässyt jo vähän analysoimaankin. Enemmän olisi pitänyt ehtiä. Mutta jatkan sitten syksyllä.
Aineistoa pyöritellessäni ja opiskelijoiden sekä muiden aiheesta kiinnostuneiden kanssa keskustellessani olen todennut usein, että sosiaalisissa verkostoissa sinänsä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Georg Simmel on jo 1980-luvulla, ja Manuel Castells 90-luvulla, käyttänyt käsitettä verkostoyhteiskunta (network society). Annelise Riles puolestaan totesi 2000-luvun alussa verkostojen saavuttaneen jo niin kutsutun institutionalisoidun utopian aseman. Sosiaalisen verkoston käsitettä onkin sovellettu lähes kaikkeen maan ja taivaan välillä, aina matematiikasta solubiologiaan sekä kauppayhdistysten toiminnasta sosiaalisen median sovelluksiin.
Sosiaalisista verkostoista puhumista voidaan siis hyvällä syyllä pitää jopa kuluneena, so-last-season -tyyppisenä läppänä. Mutta kuten eräs haastateltavani totesi: ”Se että asiasta puhuminen on jo vähän pasee ei tarkoita sitä, että verkostot lakkaisivat olemasta. Päinvastoin, nythän niistä olisi hyvä puhua syvällisemmin, kun kaikki suunnilleen tietää, mistä puhutaan.” Tämä pätee mielestäni aika moneen puheviestinnän ilmiöön ja tutkimuskohteeseen. Mutta kuten Maija Peltola totesi omassa aiemmassa Prologoksen blogikirjoituksessaan, sillanrakentajia teoriatiedon ja arkikokemusten välille tarvitaan, jotta tuo tutkimustieto ja syvällisempi pohdinta saavuttaisivat muitakin kuin aiheeseen vihkiytyneitä tutkijoita.
Puheviestinnän tutkijana sosiaalisia verkostoja voi tarkastella interpersonaalisten vuorovaikutussuhteiden rakentumisen ja ylläpitämisen näkökulmasta. Vaikka sosiaalisia verkostoja sinänsä on tutkittu erittäin laajasti ja verkostoteoriaa on sovellettu useilla eri aloilla lukemattomia erilaisia tutkimusmetodeja hyödyntäen, puheviestinnän ja erityisesti interpersonaalisen vuorovaikutuksen näkökulma on nostanut pintaan ainakin muutamia mielenkiintoisia seikkoja, joita todellakin olisi mielenkiintoista tutkia lisää.
Sosiaalisten verkostojen, jollaisiksi siis näen interpersonaalisten vuorovaikutussuhteiden muodostaman verkostot, tuomia hyötyjä on tarkasteltu todella laajasti eri alan tutkimuksissa. Puheviestinnän aihetta sivuavat tutkimukset ovat muiden muassa tuottaneet todella mielenkiintoista tietoa esimerkiksi tutkijoiden, esimiesten ja poliitikkojen interpersonaalisesta kompentenssista ja vuorovaikutusosaamiseen liittyvistä tarpeista nykyisessä ja tulevassa työelämässä. Tietoa ja tutkimusta on laajasti tarjolla.
Eräs näkökulma, joka usein jää vähemmälle huomiolle, ovat verkostojen negatiiviset ilmiöt ja piirteet. Miten esimerkiksi niin kutsutut ”hyväveliverkostot” syntyvät ja toimivat? Haastattelemani liike-elämässä toimivat henkilöt pohtivat kaikki ystävyyssuhteiden ja professionaalisten suhteiden välisiä jännitteitä, ja eettiset kysymykset nousivat hyvin vahvasti esille. Millainen hyötyminen interpersonaalisissa suhteissa on sallittua liike-elämässä ja mitä pidetään jo arveluttavana? Voiko ystävien kanssa tehdä bisnestä, vai pitäisikö liiketoiminta rajoittaa ystävyyssuhteiden ulkopuolelle?
Toinen erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä näkökulma on kiinnittymisen näkökulma. Tiedämme, että vuorovaikutussuhteiden kautta ihmiset saavat sosiaalista tukea ja kiinnittyvät yhteisöihin. Maantieteelliset paikat tulevat kodeiksi interpersonaalisten vuorovaikutussuhteiden kautta. Samaan aikaan ilmiön kääntöpuolella ovat esimerkiksi ne pakolaiset ja Suomessa vaihto-opiskelijoina olevat henkilöt, jotka ovat raportoineet kokevansa yksinäisyyttä. Myös iäkkäät ihmiset tuntuvat usein jäävän yksin ja vaille juttuseuraa. Ymmärtämällä sosiaalisia verkostoja, niiden luomiseen ja ylläpitämiseen liittyviä ilmiöitä ja mahdollisesti tarjoamalla keinoja verkostoitumiseen puheviestinnän tutkijoilla ja opettajilla on mielestäni hyvä mahdollisuus tehdä maailmasta vähän parempi paikka monille.
Tätä blogia kirjoittaessani silmäilin läpi myös edelliset mainiot Prologoksen blogikirjoitukset ja huomasin, että samoissa vesissä uimme me, puheviestijät. Maailma kaipaisi pelastusta ja paljon olisi tehtävää. Itse pitäisi tunkea jalkaa ovien väliin ja olla aktiivinen päivittäjä niin oman osaamisen, kuin muidenkin ”updeittauksen” suhteen. Tulisi hakeutua stimuloiviin paikkoihin ja tilanteisiin, tiedottaa ja tulla tietoiseksi, popularisoida ja nostaa esille tutkimustiedon relevanssia.
Sanna Herkama kirjoittaa, että ”Yksi tieteen tehtävistä on tuottaa tietoa ja vieläpä sellaista tietoa, jonka avulla voitaisiin tehdä maailmasta parempi. Maailma tosin ei muutu, jos ei kukaan löydä uuden tiedon lähteille, ota sitä omakseen ja tee sitä näkyväksi ympärillään.” Eveliina Pennanen puolestaan muistuttaa, että ”Tärkeää on, että me puheviestijät osaamme itse tarttua haasteisiin ja työntää jalkamme oven väliin rohkeasti erilaisissa konteksteissa.”
Samaa mieltä! Mutta voidaanko näin lomien alla aloittaa ihan vaikka siitä, että pelastetaan maailma naapuri tai kaveri kerrallaan?! Kaikkihan tiedämme myös sen, että interpersonaaliset vuorovaikutussuhteet edellyttävät ylläpitoa, teoriasta ja näkökulmasta riippumatta. Pidetään siis kesällä yhteyttä edes yhteen kaveriin, joka on ollut koko vuoden mielessä muttei ”langoilla”. Muistetaan isotätiä tai muuta etäisempää sukulaista kortilla tai vaikka WhatsApp-viestillä. Tai sitten uudistetaan naapureiden kanssa kolme kesää sitten aloitettu ja sittemmin unohdettu pihapiknikperinne. Pidetään huolta suhteista ja verkostoista, koska niissä annamme ja vastaanotamme apua, tukea ja välittämistä. Uudistamme resurssejamme ja voimaannumme. Ehkäpä emme sitten mummona ole ihan yksin, ja naapurin Abdullahkin on mukana pihapiknikillä. Ainakin jaksamme syksyllä taas jatkaa maailmanparannushommia hyvällä sykkeellä.
Aurinkoista ja rentouttavaa kesää itse kullekin!
Lotta Kokkonen
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus