Olen elämäni aikana osallistunut moneen seminaariin, konferenssiin, työpajaan, teemaryhmään ja miksi niitä kaikkia onkaan kutsuttu, joista suurin osa on ollut akateemisia tai akateemisuuteen liittyviä. Miltei kaikkia on yhdistänyt sama piirre: tilaisuuden puhuja tai puhujat ovat saaneet ylittää heille annetun aikarajan, eikä kunnolliselle keskustelulle ole jäänyt riittävästi tai ollenkaan aikaa. Kuulijana olen ollut usein ihmeissäni, koska en ole ollut varma, ymmärsinkö oikein tai ollenkaan puhujaa. Joskus olen saanut kysyttyä asiasta, mutta liian usein tilaisuus on alkanut sanoilla: ”Keskustellaan sitten lopuksi, jos jää aikaa.” ja päättynyt sanoihin: ”No, nyt tässä menikin aika jo yli…”
Väitän kuitenkin, että oppimista sekä tieteen ja tutkimuksen kehittämistä ja kehittymistä tapahtuu kyseenalaistamalla sekä omia ajatuksia testaamalla muiden kanssa keskustellen. Vuosien ajalta on mieleeni jäänyt, kuinka yksi opiskelija huokasi patistukseeni ajattelemisesta sen olevan ”niin vaikeata”. Niinhän se on ja siksi sitäkin pitäisi harjoitella, ei pelkästään yksin, vaan yhdessä, keskustelemalla. Miksi sitten annamme puhe-esitysten venyä yhteisen ihmettelyn ja ajatustenvaihdon kustannuksella?
Lapseni ovat käyneet koulua Suomen lisäksi Isossa-Britanniassa. Täällä kotimaassa saimme moitteita siitä, kuinka lapsi kyseli, koska ”Kyllä huomaa, että hänelle on aina vastattu”. Englannissa tämän lapsen aktiivisuutta kiitettiin. Toisen lapsen ensimmäisessä todistusvihossa luki, että matematiikka sujuu, mutta ”ei keskustele riittävästi matematiikan tunneilla”. Tämä luonnollisesti hämmensi, sillä: mistä ja miksi matematiikan tunneilla pitäisi jutella.
Reilun kahden vuoden aikana selvisi, mistä kaikesta oppitunneilla voidaankaan keskustella. Kaikkien piti olla valmiita esittämään ja perustelemaan omat ajatuksensa ja lapset oppivatkin yhdistämään ajattelun kehittymisen ja oppimisen keskustelemiseen. Oppilaiden piti olla valmiita keskustelemaan oppitunnin aiheesta. Aina se ei ollut helppoa, eikä mukavaa, mutta sen odottaminen tai jopa vaatiminen oli perusteltua.
Omassa työssäni puheviestinnän opettajana yliopistossa olen painottanut keskustelemisen merkitystä akateemisessa yhteisössä. Pyrin haastamaan opiskelijoita ajattelemaan ja keskustelemaan. En voi sanoa aina tässä onnistuneeni. Olen kuitenkin koittanut rehellisesti reflektoida omia reaktioitani opiskelijoiden kysymyksiin. Olenko oikeasti avoin ja vastaanottavainen, vai rypistänkö ehkä huomaamattani kulmiani tai huokaisenko hiljaa kuin sanoen: ”Pitääkö tuostakin nyt vielä keskustella”?
Iloitsen suuresti uudesta opetussuunnitelmasta, jossa tuodaan uudella tavalla esille vuorovaikutus ja sen oppiminen jo peruskoulussa. Tarvitsemme muutoksen diskurssiin, vaikka käytännössä muutos olisikin pientä ja hidasta. Odotan tulevaisuudelta enemmän tilanteita, joissa kysyminen on sallittua, jopa suotavaa. Tilanteita, joissa kysyjää ei pidetä rasittavana keskeyttäjänä, vaan kaikkien yhteisen oppimisen, ymmärtämisen ja tietovarannon kasvattajana, keskustelun herättäjänä.
Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja, Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri