Kumpi on traumatisoivampaa: se, että ajat polkupyörällä, kaadut ja murrat jalkasi vai se, että ajat polkupyörällä, joukko jengiläisiä käy päällesi, kaatavat ja pahoinpitelevät sinut, jonka seurauksena jalkasi murtuu? Lopputulema on molemmissa tapauksissa sama, sinulla on murtunut jalka. Tai kumpi on traumatisoivampaa: se, että talosi syttyy tuleen ja palaa maan tasalle metsäpalon seurauksena vai se, että joku heittää taloosi polttopullon, jonka seurauksena talosi palaa maan tasalle? Edelleen lopputulema on sama, talosi on palanut maan tasalle.
Edellä mainittuja esimerkkejä puitiin noin 50 hengen voimin tämän vuoden CMM-konferenssissa Münchenissä syyskuussa 2015. CMM viittaa puheviestinnän teoriaan Coordinated Management of Meaning, jonka ympärille on rakentunut akateemikoiden ja kehittäjien yhteisö CMM Institute for personal and social evolution. Instituutti järjestää kerran vuodessa noin kaksipäiväisen konferenssin, joka tänä vuonna oli ensimmäistä kertaa Euroopassa.
Konferenssin teemana tänä vuonna oli Cosmopolitan communication, josta mm. Barnett Pearce on kirjoittanut kirjassaan Communication and human condition. Hänen mukaansa interpersonaaliseen tai kulttuurienväliseen viestintään perustuva vuorovaikutusosaaminen maailmassa, jossa eletään keskellä mm. etnisten ryhmien, uskontojen ja maailmanpolitiikan konfliktia, ei ole riittävää. Näiden isojen, kompleksisten ongelmien ratkomiseen tarvitaan kosmopoliittisen viestinnän muotoja. Kosmopoliittisen viestinnän saavuttamiseksi tarvitaan sitoumusta yhteisen merkityksen rakentamiseen. Tällöin ymmärrämme, että oma tapamme toimia ja elää on lokaalisti konstruoitu todellisuus ja on olemassa monia muita todellisuuksia. Tällöin emme vähättele tai pyri muuttamaan toisen todellisuutta, koska kokisimme, että omamme on jotenkin parempi.
Itselleni yksi konferenssin antoisimpia key note -puhujia oli Paul K. Chappell, joka on Irakin sotaveteraani ja on oman kokemuksensa virittämänä perehtynyt traumoihin ja niiden käsittelyyn. Hänen viestinsä oli, että mikäli ihmiskuntana haluamme siirtyä kosmopoliittisen viestinnän muotoihin, on meidän ymmärrettävä enemmän traumoista, siitä miten ne syntyvät ja mikä niiden perimmäinen luonne on.
Palatakseni alun esimerkkiin, useimmat meistä luultavasti vastaavat, että molemmissa tapauksissa jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu traumatisoivammalta. Miksi näin on, vaikka lopputulema on sama? Koska Chappellin mukaan suurin pelkomme on joutua toisen ihmisen aggression kohteeksi, oli se tarkoituksellista tai ei. Aggressiota on niin henkinen kuin fyysinen väkivalta. Siksi muun muassa esiintyminen saattaa jännittää, koska tilanteeseen liittyy riski julkisesta nöyryytetyksi tulemisesta.
Sekä ihmisen osoittaman aggression uhriksi joutuminen että sen osoittaminen traumatisoi. Aggression osoittaminen ei lähtökohtaisesti ole ihmisille luonnon mukaista, sillä se haittaa aivojen ja sinänsä koko ihmiskunnan kehitystä. Siksi meillä onkin käytössä useita epäinhimillistämisen mekanismeja (dehumanization).
Chappell mainitsi kolme epäinhimillistämisen strategiaa: psykologisen, moraalisen sekä mekaanisen etäännyttämisen keinot. Psykologisella etäännyttämisellä tarkoitetaan sitä, että annamme toisille ihmisille erilaisia nimikkeitä, jotka leimaavat ja toimivat ikään kuin suojelumekanismina. Esimerkiksi terroristia tai vaikkapa pakolaista kohtaan on helpompi osoittaa vihamielisyyttä, koska käyttämämme termi jo etäännyttää meidät ”heistä”.
Moraalisella etäännyttämisellä tarkoitetaan tyypillistä hyvä-paha -asetelmaa. Chappell esimerkiksi kertoi armeija-ajoistaan, kun sotilaille syötettiin tarinaa, kuinka irakilaiset eivät huolehdi perheistään ja lähinnä vain raiskaavat naisia. Tällaisella tarinalla tuettiin käsitystä siitä, että ne toiset ovat perin pohjin pahoja ihmisiä, jolloin sotilaat ovat itse asiassa hyvällä asialla. Näin pyrittiin ehkäisemään sotilaiden traumatisoitumista. Esimerkkejä moraalisen etäännyttämisen keinoista on valitettavasti monet internetin kommenttiketjut pulloillaan. Mekaanisen etäännyttämisen taktiikasta Chappell kertoi yksinkertaisen esimerkin: pommin pudottaminen taivaalta on sotatilanteessa vähemmän traumatisoivaa kuin toisen ampuminen lähietäisyydeltä.
Aggressioon perustuvaa pelkomekanismia sekä erilaisia epäinhimillistämisen taktiikoita on helppo käyttää hyväksi propagandassa, joka on sosiaalisen median myötä muuttunut yhä vaikeammin havaittavaksi. Chappellin puheenvuoro sai ainakin itseni totisesti ajattelemaan, miten helposti erilaiset epäinhimillistämisen keinot ovat joko tietoisesti tai tiedostamatta käytössä joka päivä erilaisissa medioissa. Miten helposti viestimme värittyvätkään kielikuvilla, jotka ovat jo valmiiksi latautuneita tietyistä käsityksistä. Ja samalla miten inhimillistä onkaan suojella itseämme traumalta, jolloin eksymme luomaan noita (valheellisia) mielikuvia. Näen trauman erityisesti vuorovaikutuksessa konstruoituna prosessina. Tällöin on tärkeää tarkastella kriittisesti sitä, miten ihmisten perimmäiseen pelkomekanismiin pyritään vaikuttamaan erilaisissa vuorovaikutustilanteissa.
Pekka Isotalus kirjoitti blogipostauksessaan kriittisyydestä ja suvaitsevaisuudesta puheviestinnän arvoina. Kirjoituksessaan Isotalus otti myös kantaa siihen, ettei näihin arvoihin kohdistuvia loukkauksia tulisi hyväksyä. Puheviestintä tarjoaa oivat työkalut ymmärtää ja tarkastella, miten tietyt merkitykset syntyvät ja mitkä niiden taustamekanismit ovat. Nykyisessä maailmassa tarvitaan yhä enenevissä määrin osaamista asioiden ja ihmisten toiminnan eri puolten ja syiden kriittiseen tarkasteluun. Tarvitsemme yhä enemmän puheviestinnän asiantuntijuutta tarttua epäkohtiin, nostaa esille ristiriitaisuuksia, tuoda esille tarinoiden toinen puoli sekä kyseenalaistaa väitettyjä ja oletettuja totuuksia. Mielestäni puheviestinnän asiantuntijat voisivatkin pitää hieman isompaa ääntä, kun maailmanlaajuisia haasteita koetetaan yhdessä ratkoa.
Eerika Hedman
Puheviestinnän tohtoriopiskelija
Jyväskylän yliopisto