Keittiön pöydän ääressä lähes päivälleen yhdeksän kuukautta työskennelleenä on edelleen vaikea ymmärtää, että kulunut vuosi valtaosin mahtuu tähän läppärin ruudulle, tähän näin. Vuoden lähestyessä loppuaan olemme kaikki turtumukseen asti tietoisia siitä, mistä tämä vuosi tullaan muistamaan. Maailmanlaajuisen pandemian aikana olemme lukeneet erilaisista näkökulmista talouteen, terveydenhuoltoon, jaksamiseen, eri toimialoihin sekä ihmisten etä- ja karanteenitekemiseen liittyen. Siitä, millaisen kuvan koronavuodesta esimerkiksi kansallinen ja kansainvälinen media piirsi, tulemme todennäköisesti lukemaan vielä vuosien jälkeenkin.
Tässä blogissa on aiemmin tarkasteltu verkko- ja etäopetusta vuorovaikutuksen ja viestinnän opettamisen näkökulmasta. Keväällä julkaistiin ilmiötä tarkasteleva blogikirjoitusten sarja. Itse sain kunnian aloittaa sarjan pohtimalla opettajien oppimis- ja vuorovaikutuskäsityksiä ja niiden merkitystä etäopetukseen siirtymisessä korkeakouluissa. Lotta Kokkonen ja Jonna Koponen jatkoivat sarjaa jakamalla omia verkko-opetuskokemuksiaan kentältä. Sarjan kolmannessa kirjoituksessa Eeva Kaarne kokosi etäopetuksessa tekemiään huomioita viestinnän etäopettajan muistilistaksi. Myös Prologoksen etäopetuskahveilla verkko-opetuksen kysymykset olivat esillä.
Nyt tämä omituinen vuosi lähenee loppuaan. Siksi haluan vielä kerran palata tähän aiheeseen ja katsoa hieman taaksepäin. Katsoa taaksepäin aina noihin maaliskuun päiviin, jolloin opetuksen kaikilla asteilla katsottiin digiloikanneen yhdessä yössä. Vuoden lopuksi lieneekin aiheellista kysyä: olemmeko nyt digiloikanneet?
Tarvitsemme monta kertomusta
On tietenkin monta syytä tarkastella kulunutta etäopetusvuotta. Kuka sai tukea, missä onnistuttiin, mitkä asiat toimivat tai eivät toimi verkossa? Kaikessa tässä tarkastelussa tulisi kuitenkin voida välttää kahtiajakoon perustuvaa keskustelua siitä, toimiiko etäopetus vai ei. Tai ei sittenkään. Mutta samalla voisi kysyä: toimiiko opetus vai ei? Ja tätä kysymystä tuleekin jokaisen oppijan, opettajan, kouluttajan, kehittäjän ja johtajan pohtia. Verkko-opetusta ja koulutuksen digitalisaatiota on vaivannut keskustelun kapeus. Usein esitettyjä kysymyksiä ovat: Voiko verkossa ylipäätään oppia? Kumpi on parempaa, luokkahuone- vai verkko-opetus? Täytyykö pitää kameraa päällä? Mitä jos digitalisaatio vie meidät kaltevalle pinnalle, eikä kohta enää mikään vuorovaikutus tapahdu kasvokkain? Nyt on tullut uusien kysymysten aika.
Kulunut vuosi on nimittäin tuonut laajan kirjon erilaisia kokemuksia siitä, mitä verkkovuorovaikutus ja etäopetus ovat tuoneet oppimiseen ja työskentelyyn. Helsingin yliopiston kielikeskuksessa kerätystä, vielä julkaisemattomasta aineistosta ilmenee, että verkko- ja etäopettajatkin jakautuvat erilaisiin heimoihin, ja ymmärrys verkkopedagogiikasta on hyvin laajaa, monipuolista, ristiriitaistakin. On myös merkkejä siitä, että yhä kaivataan yhtä totuutta, sitä ”oikeaa verkko-opettamisen tapaa”, johon kaikki yhdessä sitoutuvat. Tietenkin verkko-opetuksessa on oman laadukkuuden ja linjakkuuden lainalaisuutensa, joita noudattamalla pääsee parempiin tuloksiin. Mutta silti opettajalle jää paljon pedagogista pelivaraa toteuttaa oma opetuksensa. Yhden keskeisen osatekijän muodostavat vuorovaikutuksen kysymykset. Millaista vuorovaikutusta me tarvitsemme tukemaan verkossa tapahtuvaa oppimista ja millaisia viestintätilanteita muuttuvat ja digitaaliset ympäristöt luovat, mahdollistavat ja tarvitsevat? Lisäksi tulee olla tarkkana, ettei viestintäväline muutu ainoaksi oppimisympäristöksi: kaikkeen ei Zoomikaan taivu eikä tarvitsekaan.
Täten tämän etäopetusvuoden jälkeen emme enää voi tarkastella verkko-opetusta yhtenä, kiinteänä ja lukkoonlyötynä metodina. Sen sijaan meidän on ymmärrettävä, että verkko-opetus on kaikkialla ja poikkeusolojen jälkeenkin osa meidän kaikkien elämää, ja verkko-opetuksen sisälle mahtuu useita paradigmoja, filosofioita ja vaihtoehtoja. Vastaantaistelun ja yhden kertomuksen sijaan tarvitsemme näkyviksi koko vaihtoehtojen ja rinnakkaisten mahdollisuuksien kirjon, jotta tulevaisuuden verkko-opetus olisi monimuotoista, oppijalähtöistä ja arjen elämälle luontaista.
Käytäntöjen lisäksi meidän tulee jakaa pedagogisia perusteluita, reflektioita ja osata analysoida opiskelijoiden palautteita. (Verkko-)opetus kehittyy, kun uskallamme kokeilla ja kyseenalaistaa. Tämä pätee niin luokkahuoneeseen, verkkoympäristöihin kuin muihinkin pedagogisiin ratkaisuihin. Huhtikuun alussa kehotin tarkastelemaan omia oppimis- ja vuorovaikutuskäsityksiä, jotta etäopetukseen siirtyminen olisi mahdollisimman sujuvaa. Nyt kannustan yhteisöjä katsomaan reflektiivisesti taaksepäin ja rohkeasti eteenpäin. Valmiskaan ei tarvitse kenenkään olla. Iso keskustelu verkko-opetuksesta ja etävuorovaikutuksesta on vasta alkanut.
Janne Niinivaara
Oppimisympäristö- ja viestintäasiantuntija
Puheviestinnän opettaja
Helsingin yliopiston kielikeskus
Väitöskirjatutkija, Lapin yliopisto
Prologos ry:n sihteeri