Kirjoitin noin vuosi sitten julkaistussa ProBlogi-kirjoituksessani ”Keskustelen, siis ajattelen” siitä, kuinka meidän pitäisi keskustella enemmän. Väitin, että ”oppimista sekä tieteen ja tutkimuksen kehittämistä ja kehittymistä tapahtuu kyseenalaistamalla sekä omia ajatuksia testaamalla muiden kanssa keskustellen.” Ilokseni kirjoitus herätti keskustelua sekä Twitterissä että ihmisiä kohdatessani. Nämä kohtaamiset saivat minut pohtimaan keskustelua lisää useista eri näkökulmista.
Monet totesivat puhumisen olevan joskus liiallista. Kuulin useita esimerkkejä siitä, kuinka monissa keskustelutilanteissa joukossa on joku, joka haluaa tuoda esille omaa osaamistaan. Hän vie yhteisestä keskusteluajasta ison osan kertomalla omista näkemyksistään. Hän ei myöskään esitä kysymyksiä, eikä välttämättä kuuntele muita. Tavoitteena ei ehkä olekaan keskusteleminen, vaan pikku esitelmän pitäminen. Tämä voi olla tahallista tai tahatonta, mutta se monesti turhauttaa muita osallistujia. Kertoipa joku jopa alkaneensa vältellä sinänsä mielenkiintoisia ja tärkeitä julkisia keskustelutilaisuuksia törmättyään liian usein tähän ilmiöön.
Yksi tärkeä vuorovaikutusosaamisen osa-alue onkin kuunteleminen. Kuuntelemisen tutkija lehtori Tuula-Riitta Välikoski on todennut osuvasti: “Kuunteleminen, sanoman vastaanottaminen, on vuorovaikutuksen keskeisin tapahtuma. Se on vuorovaikutuksen liima.” Kuuntelemisesta puhutaan nykyisin paljon ja sitä pidetään tärkeänä osana vuorovaikutusta. Monesti kuitenkin tuntuu, että kuunteleminen on niin itsestään selvää, että siihen ei kiinnitetä huomiota oman osaamisen osana.
Edellä mainittuja tilanteita miettiessäni mieleeni nousi myös assertiivisuuden käsite. Jämäkkä ihminen pitää huolta omista oikeuksistaan muiden oikeuksia kunnioittaen. Hän ei jyrää muita, eikä anna muiden jyrätä itseään.
Pohdin myös ajankäyttöä – kuinka paljon kukin saa aikaa omalle puheelleen vuorovaikutustilanteissa. Keskustelutilanteissa on joskus epäselvää, voiko toisen puheenvuoroa keskeyttää. Etenkin kun meille joillekin on syvälle takaraivoon iskostettu ajatus, että toisen puheen keskeyttäminen on epäkohteliasta. Toisaalta voisi olla paikallaan pitää epäkohteliaana häntä, joka käyttää kaikkien tilanteeseen osallistuvien yhteistä aikaa omien asioidensa esille tuomiseen tai ajatuksiensa selkiyttämiseen. Tällöin tilaisuuden ajankäytön valvomista voitaisiin pitää yhteisestä edusta huolehtimisena, eikä yksilönvapauksia rajoittavana.
Laajemmassa näkökulmassa yksilön turhautuminen on sivujuonne. Esimerkiksi yhtenä yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotona kehitetään lähidemokratiaa ja kansalaisten osallistumista päätöksentekoprosesseihin. Kunnissa järjestetään avoimia keskustelutilaisuuksia, joissa kuntalaisilla on mahdollisuus kysyä ja keskustella ajankohtaisista asioista. Tilaisuuksien tarkoituksena on saada erilaisia näkökulmia päätöksenteon tueksi. Demokratian kannalta on merkityksellistä, minkälaisia vuorovaikutustilanteita näistä muodostuu.
Tässä kirjoituksessa asetan uuden tavoitteen: aletaan joukolla kunnioittaa muita osallistujia ja muiden osallisuutta. Päätetään seuraavan kerran keskustellessamme, että kuuntelemme toisiamme kunnolla ja pyrimme todelliseen vuorovaikutukseen keskustelua eteenpäin vieden. Tämä vaatii sen, että emme kuuntele vain reagoidaksemme, vaan myös ymmärtääksemme. Kehitetään omaa vuorovaikutusosaamistamme, jotta kaikki voisivat kokea olevansa samanveroisia keskustelijoita.
Johanna Järvelin-Suomela
Puheviestinnän yliopisto-opettaja
Tampereen yliopiston kielikeskus
Prologos ry:n sihteeri