Ja nyt ei puhuta urheilusta vaan vuorovaikutuksesta ja käyttäytymisestä. Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa puhuttiin koulukiusaamisesta ja siitä, miten sitä voitaisiin ennaltaehkäistä ja kuinka siihen tulisi puuttua. Keskusteluissa ei puhuttu vain meidän koulusta tai meidän kunnasta tai kaupungista vaan kokonaisista maista, valtioista ja maanosista. Asiat alkoivat näyttää hyvin monimutkaisille, kun puhe kääntyi länsimaiden ulkopuolelle. Miten kiusaaminen ymmärretään eri puolilla maailmaa? Kuinka yleistä se on? Liittyykö ilmiöön ja sen tyypillisiin piirteisiin joitakin globaaleja trendejä?
Keskustelut saivat minut pohtimaan muutosta ja sitä, mikä saa meidät ihmiset liikkeelle, toimimaan toisin ja muuttamaan käyttäytymistämme silloin, kun se ei ole toimivaa, tehokasta, eettisesti kestävää tai tavoittelemisen arvoista. Kiusaaminen on hyvä esimerkki ilmiöstä, josta on jo varsin paljon tutkittua tietoa. Jo arkikokemuksen pohjalta tiedämme, että pitkäkestoinen ja vakava kiusaaminen voi vaikuttaa kiusatun oppilaan hyvinvointiin kouluvuosina ja paljon myöhemminkin. Tutkimustulokset osoittavat, että myös toisten kiusaaminen voi johtaa myöhemmin elämässä kielteisille poluille esimerkiksi ihmissuhteissa (ks. kiusaamisen kielteisistä vaikutuksista esim. Pörhölä).
Vaikka tutkimustulokset kiistatta osoittavat kiusaamisen olevan vakava kehityksellinen riski lapsen ja nuoren hyvinvoinnille, ei siihen puuttuminen tunnu enää olevan niin yksinkertaista. Monissa länsimaissa käydään parhaillaan keskustelua siitä, mitä kiusaamiselle tulisi tehdä. Verkossa tapahtuva kiusaaminen ja siihen liittyvä some -julkisuus nostavat nopeasti traagiset kiusaamistapaukset tapetille ja pian herää kysymys, kuka on vastuussa. Mikä on opettajan ja koulun vastuu? Entä vanhempien ja vertaisten? Tulisiko laissa säätää jotakin siitä, kenen tulisi puuttua ongelmaan? Miten? Missä? Milloin?
Suomessa kehitetty KiVa Koulu -toimenpideohjelma on yksi niistä harvoista kiusaamisen vastaisista toimenpideohjelmista, jonka on osoitettu vähentävän kiusaamista laajassa koe-kontrolliasetelmassa. Toista vastaavaa ei maailmalta tällä hetkellä löydy. KiVa on niin sanottu näyttöön perustuva toimenpideohjelma. Sen vaikuttavuutta on tutkittu ja sen tiedetään toimivan. Hämmentävää on se, että tutkimustieto osoittaa kiusaamisen olevan ongelma, johon tulisi puuttua ja itse asiassa siitäkin jo tiedetään jotakin, miten siihen kannattaisi puuttua. Ilmiön vakavuuden osoittaminen tutkimustietoon nojaten tai ennaltaehkäisevien toimien vaikuttavuuden osoittaminen ei kuitenkaan tunnu riittävän. Tarvitaan jotakin muutakin.
Keskustelut saattavat johtaa laajassa mittakaavassa siihen, mikä on ennaltaehkäisevien toimenpiteiden ns. hyöty-panossuhde (cost-benefit -analyysi). Miltä säästytään vaikkapa kansanterveydessä, kun resursseja kohdennetaan voimakkaasti kiusaamisen vastaiseen työhön? Kuinka monen lapsen tai nuoren elämä voidaan pelastaa? Toisaalta huomio kohdistuu myös siihen, kuinka jalkauttaa lakeja, strategioita, toimenpiteitä ja hankkeita käytännön tasolle. Strategiat ja toimenpiteet eivät auta mapissa vaan ne tulisi saada osaksi yhteisöjen arkisia käytänteitä ja olemista. Tässä tarvitaan hallinnollista osaamista ja keskeisten toimijoiden motivoitumista. Esimerkiksi koulutoimenjohtaja ja rehtori voivat käytännössä vaikuttaa siihen, millaista kiusaamisenvastaista työtä kouluissa tehdään. Kiusaamisen vastainen työ luonnollisesti vaatii myös resursseja, joista keskeisimpiä lienevät aika ja raha. Ja aikahan tunnetusti on rahaa. Koulun arjessa kiusaamisen vastaista työtä tekee opettaja. Oleellista on kysyä, kuinka saada yksittäinen opettaja vuodesta toiseen tekemään sitä verrattoman arvokasta työtä, jota kouluissa tehdään joka päivä. Kuinka tukea, motivoida ja innostaa opettajaa työssään silloinkin, kun se tuntuu raskaalle?
Kiusaaminen on vain yksi esimerkki ilmiöstä, jonka tiedetään uhkaavan hyvinvointiamme. Elämme yhteiskunnassa, jossa on runsaasti tietoa terveydestä ja hyvinvoinnista mutta aina tuo tieto ei yllä käytännön tasolle. Hyvinvoinnin edistäminen instituutioiden ja organisaatioiden sisällä tuntuu olevan kovin monesta asiasta kiinni. Isojen ideologioiden ja arvojen tuominen käytäntöön on monen tekijän summa. Kaikkien keskustelujen ja pohdintojen jälkeen, palaan aina pohtimaan uudelleen sitä, mikä meitä loppujen lopuksi liikuttaa, saa muuttamaa sosiaalista todellisuutta. Ja ei minulle oikein tule mieleen kuin yksi asia.
Tunne siitä, että jokin on tärkeää. Kaikki palautuu nähdäkseni siihen, mitä arvostamme. Tieto ei välttämättä yksin riitä. Tarvitaan tunne siitä, jokin asia on tavoittelemisen arvoinen. Niin kuin nyt esimerkiksi kasvavan ja kehittyvän pienen lapsen hyvinvointi.
Sanna Herkama, FT, Erikoistutkija, Turun yliopisto