Mikä minusta isona tulee vai mitä kaikkea minä viestinnän maisterina osaankaan?

Yliopistotyössäni vuoden paras työpäivä on aina ollut se, kun kohtaamme aloittavat viestinnän opiskelijat ensimmäisen kerran. On ilo olla toivottamassa tervetulleeksi tulevaisuuden viestintäasiantuntijoita. On etuoikeus seurata läheltä heidän kehittymistään kohti merkityksellisiä työtehtäviä ja tärkeää roolia yhteiskunnassa. Tervetulotilaisuudessa kaikki kiteytyy. Se muistuttaa, kuinka paljon matkalla tapahtuukaan: osaamisen kehittymistä, viestijäidentiteetin muotoutumista ja kollegiaalisten suhteiden rakentumista.

Jos aloittavien viestinnän opiskelijoiden kohtaaminen on päivistä paras, vähintään yhtä innostavia ovat aina ne hetket, kun pysähtyy opintopolkunsa loppupuolella olevien opiskelijoiden ajatusten äärelle. Tänä vuonna yksi tällainen hetki oli Viestinnän ajankohtaisia kysymyksiä -kurssin oppimispäiväkirjojen lukeminen. Kurssilla tutkijat kertoivat omasta tutkimuksestaan, ja opiskelijat saivat tehtäväkseen pohtia, mikä oli luennon anti heidän osaamiselleen. Missä he voivat kyseistä tutkittua viestintätietoa soveltaa? Mieltä lämmitti huomata, kuinka maisterivaiheen opiskelijoille oli rakentunut syvällinen ymmärrys oman alan merkityksestä ja oman osaamisensa laadusta. Lainaan tuonnempana heidän luvallaan heidän pohdintojaan.

Valinnan vapautta ja epävarmuutta

Yliopisto-opintojen viidessä vuodessa omaksutaan oman tieteenalan tapa tarkastella maailmaa. Viestinnän opiskelijalle se tarkoittaa huomion kiinnittymistä siihen, kuinka ihmiset viestivät keskenään ja mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu. He tarkentavat katseensa siihen, kuinka informaatio välittyy ja kuinka merkitykset syntyvät. Viestijäidentiteetin muotoutuminen on innostumista oman alan tavasta selittää maailmaa. Samanaikaisesti identiteetin rakentuminen on epävarmuutta ja sen hallinnan oppimista. Niinpä viestijäidentiteetin kasvuun kuuluu myös huoli siitä, valitsinko oikein ja mihin tämä polku minua oikeastaan vie. Moni valitsee viestinnän opintosuunnakseen, koska se jättää paljon vapautta tulevaisuuden työuran suhteen. Aika ajoin tuo urapolku näyttää kuitenkin mutkikkaammalta kuin tarkkarajaiseen professioon johtavissa opinnoissa, joissa turvaa tuo ajatus tietyistä työtehtävistä. Viestinnän opiskelijan sitä vastoin täytyy rakentaa identiteettinsä osaamisensa varaan. Ei ole selkeää tehtäväkenttää, joka pitäisi hallita, vaan vaaditaan osaamista ja asiantuntijuutta – luvalla sanoen ei ole ihme, jos se tuottaa epävarmuutta.

Viestinnän opiskelijoiden epävarmuus liittyy sekä tekemiseen että tekemisen merkityksellisyyteen: mitä minä oikeasti osaan ja mikä on minun paikkani tulevassa työelämässä? Osin kysymykset nousevat tieteenalamme ja oppiaineen paikasta suomalaisessa yhteiskunnassa, olemmehan moniin aloihin verrattuna vielä suhteellisen pieni koulutusala. Vaikka viestinnän merkitys laajalti ymmärretään, on moni meistä ollut tilanteessa, jossa joutuu vakuuttelemaan viestinnän osaamisen ja asiantuntijuuden erityisyyttä, mielekkyyttä ja tärkeyttä. Saatamme tulla jopa kyseenalaistetuksi. Vaikka viestinnän opiskelijat ovat yleensä ylpeitä alastaan, on ymmärrettävää, että pohtii sitä, mikä merkitys omalla osaamisella on. Yhden hienon vastauksen luin oppimispäiväkirjasta ja sen viestinnän rooli tieteenalana: ”…luennoista ja tutkimusten tuloksista sai näkökulmaa siihen, millaisia viestintähaasteita työelämässäkin voi kohdata ja on myös hienoa tajuta, että monenlaisiin viestintä- ja vuorovaikutusongelmiin on olemassa tieteellisesti todistettuja ratkaisuja, joita työelämässäkin voi hyödyntää.” Viestinnän maisteri siis tuntee, osaa tuottaa ja osaa arvioida tutkimustietoon perustuvia ratkaisuja viestinnän ja vuorovaikutuksen ongelmiin. Siinä on tieteenalamme ja asiantuntemuksemme merkitys.

Opettajana tunnistan opiskelijoiden huolen myös siitä, osaanko tehdä yhtään mitään, kun valmistun? Epävarmuutta tuottaa se, ettei ei ole tiettyjä käytäntöjä, joita oppia ja siirtää. Kuinka siis omaa osaamista voi selittää heille, jotka eivät tunne viestinnän ajattelutapaa? Kun on kysymys meille itsellemme niin kovin yksinkertaisesta asiasta, voi olla vaikea muistaa, ettei se ole muille sitä: ”Omaa koulutusalaa on siinä mielessä helppo lähteä ylistämään, sillä viestintä- ja vuorovaikutusosaaminen on esillä tämänkin [sosiaalialan] ammattialan työssä ja liitettynä niin vahvasti työn tehokkuuteen ja asiakastyytyväisyyteen. Tuntuu melkein itsestään selvältä ajatella, että tukeminen, kuunteleminen ja yleisesti käytös, joka rauhoittaa ihmistä sekä saa hänet tuntemaan itsensä kuulluksi ja ymmärretyksi on kaikille osapuolille hyödyllistä erittäin stressaavissa tilanteissa”. Viestijän osaaminen on juuri sen ymmärtämistä, millainen viestintä vastaa erilaisiin viestinnän tavoitteisiin. Se on kykyä tehdä tarkoituksenmukaisia ja toimivia valintoja.

Oppimiseen kuuluu aina epävarmuutta. Viestinnän alalla epävarmuutta helposti ruokkii se, ettei meiltä edes osata kysyä oikeita kysymyksiä. Näin opiskelijan tarve pukea oma osaaminen käytännön taidoiksi kehkeytyy osin siitä, että ”palvelukseen etsitään positiivisella asenteella varustettua tiimipelaajaa, joka osaa laatia napakan tiedotteen”. Väitän, ettei ongelma ole se, että yliopistossa ei treenata tarpeeksi tiedotteiden kirjoittamista. Ongelma on pikemminkin siinä, ettei vielä ole kovin laajaa ymmärrystä siitä, mitä on viestinnän maisterin osaaminen. Tähän kiteytyy meille kaikille yhteinen tehtävä: ”Minulle on tärkeää, että viestinnän tärkeydestä puhutaan ja sitä korostetaan, jotta yhä useampi muiltakin aloilta ymmärtäisi, ettei viestintä ole vain yksittäisiä somekuvia tai tiedotteiden laatimista – se on laajempi käsite, joka kattaa alleen niin strategisen kuin supportiivisenkin näkökulman.” Välineet ja formaatit oppii viikossa, mutta kyky ymmärtää ihmistä viestijänä laajasti ja syvällisesti kypsyy hitaasti. Tuon kypsymisen tuloksena ei synny suorittajia vaan strategeja, ei käsityöläisiä vaan ajattelun asiantuntijoita.

Teoreettinen ymmärrys on osaamisen perusta

Jotta viestinnän asiantuntijana osaisi toimia tarkoituksenmukaisesti ja tavoitteiden saavuttamista edistäen, edellyttää se tieteellisen ajattelun kypsymistä ja viestinnän teoreettisen ymmärryksen haltuunottoa. Asiantuntijuus edellyttää myös sen oivaltamista, että akateeminen osaaminen ei ole kirjoista ja luennoilla omaksuttavaa ”teoriaa”, jota sovelletaan ”käytännössä”. Sen sijaan se on teoreettista ajattelua eli tietoista näkökulmien valintaa ja kykyä analysoida ihmisiä ja yhteisöjä niiden valossa. Viestinnän teoreettinen ajattelu on tapa tarkastella maailmaa viestintänä, se on tapa nähdä toisin kuin muut. Viestinnän ”käytäntö” ei ole sitä, että osaa muuntaa teorian tekemiseksi. Sen sijaan kyse on integratiivisesta ajattelusta (ks. Tynjälä ym. 2020) eli siitä, että viestinnän maisteri osaa kytkeä teoreettisen ajattelun ymmärrykseen viestinnän prosesseista, toimintatavoista ja toimintaympäristöstä. Viestintätieteellinen ajattelu tekee suorittajasta strategin, joka ymmärtää, kuinka asiat voi tehdä toisin ja kuinka ne voi tehdä paremmin: ”En ole ymmärtänyt, miten paljon viestintätieteellinen ajattelu voisi parantaa johtamista ja ylipäänsä työskentelyilmapiiriä sairaalamaailmassa. — Kun johtajuus rakentuu vuorovaikutuksessa, on lähtökohta jo aivan eri kuin tulla johtajaksi hierarkian perusteella.”

Viestintä on yhteistyön ydinprosessi, ja vuorovaikutus on kaiken kanssakäymisen perustaso. Siksi meillä viestijöillä on tärkeä rooli yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Meitä tarvitaan koko ajan enemmän ja meitä tarvitaan useampia. Olen iloinen, että uudet vuosikurssit eri puolella Suomea liittyvät nyt joukkoomme, jota ”on aina kiehtonut viestinnän alalla sen monimuotoisuus ja se, kuinka omaa asiantuntijuutta voi hyödyntää monissa eri tilanteissa ja työtehtävissä. — kuinka viestinnän erilaisia teorioita ja aihealueita pystyy hyödyntämään laajalti todella erilaisten ilmiöiden ja näkökulmien tutkimisessa. ” Tervetuloa, olette tehneet erinomaisen valinnan!

Leena Mikkola

Viestinnän tenure track -professori

Tampereen yliopisto

Kirjallisuus

Tynjälä, P., Kallio, E. K. & Heikkinen, H. L. T. (2020). Professional expertise, integrative thinking, wisdom, and phronesis. In E. K. Kallio (ed.), Development of adult thinking: Interdisciplinary perspectives on cognitive development and adult learning, 156-174. London: Routledge.