NE KOLME PIENTÄ SANAA

Ah, se kaikille tuttu romanttisten elokuvien klassikkotarina. Yksi tapaa toisen ja he juttelevat toisiinsa tutustuen. Yhdessä vietettyä aikaa kuluu, suhde syvenee ja lopulta toinen saa vihdoin sanottua ne kolme pientä sanaa…”minä en tiedä”.

Niin, myönnettäköön että tuon tarinan tapauksessa kolmella sanalla yleensä viitataan erääseen aika merkittävään ja tunteikkaaseen tunnustukseen, mutta arvokkaiksi nostaisimme myös nuo valitsemamme sanat. Itsevarman vaikutelman luomiseen nimittäin kiinnitetään paljon huomiota. Kärjistetyt otsikot kuten ”10 itsevarman naisen ominaisuutta – ja miten lisäät ne omaan elämääsi” tai ”8 asiaa, joihin itsevarmat ihmiset eivät sorru – täsmäävätkö omaan käytökseesi?” korostavat itsevarmuuden tai ainakin sen ilmentämisen merkitystä. Niin paljon kuin tätä alleviivataankin, ja varmasti ihan aiheellisesti, jää usein vähemmälle huomiolle epävarmuuden ilmaisemisen mahdollinen arvo.

Epävarmuuden tai epätietoisuuden ilmaiseminen voi olla haastavaa monista eri syistä. Kenties on pelkoa haavoittuvaisena olemisesta tai ehkä vuorovaikutustilanteessa vallitsevat odotukset antavat painetta tietää, osata ja väittää. Vaan sen sijaan, että keskittyisimme vain pohtimaan meistä muodostuvia vaikutelmia, voisimme antaa mahdollisuuden jonkin kehkeytymiselle vuorovaikutuksessa. Epätietoisuuden tunnustamalla on siis mahdollista saavuttaa jotain kallisarvoista, kuten kutsua muita esittämään näkemyksiään, lieventää jonkun toisen epävarmuutta tai antaa tilaa tuen osoitukselle ja suhteen syvenemiselle. Epätietoisuus ja epävarmuus kuuluvat monissa muodoissaan aina vuorovaikutukseen.

Tässä tekstissä hurraamme niille kolmelle pienelle sanalle ja niiden potentiaalille. Siis nostakaamme malja epätietoisuuden hyväksymiselle tiedeyhteisöissä ja epävarmuuden jakamisen mahdollisuudelle tuoda ihmisiä yhteen!

Tiedon ja tietämättömyyden poluilla tiedeyhteisössä

Pohdittaessa tietämistä ja tietämättömyyttä tiedeyhteisössä, voi jokainen varmaan tunnistaa joskus kokeneensa epävarmuutta erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Tutkijuus kietoutuu tiedon ja tiedon rakentumisen ympärille. Tietoa käsitellään, tuotetaan ja tiedosta keskustellaan tai sitä omaksutaan oppimistilanteissa. Tottahan toki siis epätietoisuudenkin täytyy olla läsnä. Jollain tapaa kuitenkin tietämyksen ja asiantuntemuksen ympärille rakentuva ammatti-identiteetti tekee epätietoisuuden ilmaisemisen toisinaan erityisen hankalaksi. Epätietoisuutta ei kuitenkaan kannattaisi pelätä, koska ne kolme pientä sanaa avaavat ovia kysymyksille tai uusille avauksille ja tuovat esiin asioiden harmaansävyjä.

Tietämättömyyden ilmaisu on parhaimmillaan arvokas keskustelun avaus ja pohja erilaisten näkemysten esittämiselle ja vuorovaikutuksessa tapahtuvalle merkitysten synteesille. Tietämättömyyden tunnustus voi olla lähtölaukaus aiheen pohdiskelulle ja sen kriittisellekin tarkastelulle. Tutkimuksen tekeminen pohjautuu monella tapaa kysymysten esittämiseen ja mikäpä muu kutsuisi kysymysten kysymiseen enemmän, kuin epätietoisuudesta kumpuava tiedon tarve. Ehkä akateemisissa esitelmissäkin voisi entistä vahvemmin tunnustaa tietämättömyytensä ja heittäytyä esittämään kysymyksiä, joihin ei vielä tiedä valmista vastausta. Samalla kutsuisi tiedeyhteisön pohtimaan monialaisia vastauksia kysymykseensä. Viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimuskenttä on dynaaminen ja moninainen – ja sellaiseksi varmasti osin muotoutunut niistä polunhaaroista, joissa on uskallettu huomata tietämättömyyttä. Uudet avaukset ja innovaatiot voisivat siis hyvinkin kummuta juuri epävarmuuden syövereistä.

Hurraa kysymykset ja niiden kautta avautuvat mahdollisuudet lähteä syventämään ymmärrystä ja löytämään aina vaan uusia asioita, joita emme vielä tiedä!

Silloin tällöin erityisesti akateemisen maailman ulkopuolelle esiintymis- tai koulutustöitä tehdessä kohtaa tilanteita, joissa monimutkaisiin ilmiöihin toivotaan yksinkertaisia vastauksia. ”Olisiko minun hyvä”, ”kannattaisiko meidän” tai ”eikö muka saisi” – näin aloitetut kysymykset toivovat asiantuntijalta ytimekästä ja vahvaa näkemystä. Harmittavan usein tekee kuitenkin mieli vastata ”no se nyt vähän riippuu” tai ”itseasiassa tästä on parikin näkökulmaa”, jotka lievennyksinä itsessään jo osoittavat taas kerran epätietoisuuden murusia. Toki kiteytyksille on paikkansa, mutta kenties joissain tilanteissa epätietoisuutta ilmaisessaan tuo arvokkaalla tavalla esiin aiheiden harmaansävyjä. Harmaansävyjä, jotka mahdollistavat ilmiön tunnistamisen koko kirjossaan.

Siis hurraa epäröinti ja pohdiskelu, nuo ajattelua eteenpäin vievät voimat!

Epävarmuus ja epätietoisuus tulevat näkyväksi ja jaetuksi vuorovaikutuksessa. Epätietoisuus on toki yksilöllinen kokemus, mutta sen ilmaiseminen tuo asian yhteiseksi, jaetuksi. Paitsi uusia hyviä kysymyksiä ja suuntia, voisimme epävarmuuden kautta vahvistaa yhteyttämme myös toisiimme – niin töissä kuin työn ulkopuolella.

Epävarmuuden jakamisen kautta yksilöistä yhteisöiksi

Epävarmuuden hallinnan teoria (Brashers 2001; Kramer 2004) tuo epävarmuuden luonnolliseksi osaksi vuorovaikutustilanteita ja vuorovaikutussuhteiden rakentumista. Epävarmuus voi kytkeytyä vuorovaikutustilanteeseen, toisen osapuolen ennustamattomuuteen tai omasta epätietoisuudesta kumpuaviin itsevarmuuden horjumisiin. Vuorovaikutuksessa onkin tärkeää toisen osapuolen tunnistaa, miten ilmaistuun epätietoisuuteen olisi hyvä reagoida. Epävarmuuteen ei aina voi vastata tiedolla, vaan on tärkeä myös pohtia millaista tukea toinen kaipaa. Kaipaako hän neuvoja vai toivooko tulevansa vain kuulluksi? Toisen ihmisen huomatuksi tulemista voimmekin vahvistaa tiedon jakamisen lisäksi kuuntelemalla, itsestäkertomisella ja tuen osoittamisella. Samalla mahdollistamme suhteen lähentymisen sen osapuolten kyetessä ilmaisemaan ja tukemaan toisiaan koetussa epävarmuudessa.

Hurraa epävarmuuden jakaminen ja sen hallinta vuorovaikutuksessa!

Työskennellessä asiantuntijana erilaisissa ympäristöissä, on meillä vuorovaikutustilanteissa tarve hallita meistä muodostuvia vaikutelmia. Tämä saattaa joskus hankaloittaa epätietoisuuden ilmaisemista, varsinkin jos koemme epävarmuutta juuri asiantuntijuudestamme. Epävarmuuden hallitseminen ja sen näkyväksi tuominen tukee työntekijän työyhteisöön liittymistä (Kramer & Miller 2014). Sen merkitystä työyhteisön tiedon jakamisessa voi tarkastella laajemminkin. Juuri hakemalla tietoa toisilta, tunnistamalla omat tiedon tarpeensa ja jakamalla tietoa toisille mahdollistamme myös laadukkaan yhteistyön toteutumisen ja vuorovaikutuskäytänteiden kehittämisen. Jos yhteisön uusi jäsen ei tiedä, millainen työpaikan vuorovaikutuskulttuuri on ja hän uskaltaa tuoda sen esiin, tulisi tämä tunnistaa mahdollisuutena kehittää työyhteisön vuorovaikutusta. Tällöin epätietoisuuden ilmaisemisesta noussut havainto tarjoaa työyhteisölle oivallisen kysymyksen pohdittavaksi: tiedämmekö me muutkaan yhteisön jäsenet, millaisia vuorovaikutuskäytänteitä meillä on ja tulisiko näistä keskustella yhdessä? Kysymällä kysymyksiä ja ilmaisemalla omaa epävarmuutta voimme siis tunnistaa sekä itsessämme että työyhteisön vuorovaikutuksessa kehittämisen paikkoja.

Hurraa työyhteisön jäsenten kokema epätietoisuus ja siitä kumpuavat uusia värejä luovat silmukat työyhteisöjen moniväriseen neuleeseen!

Näiden kilistelyiden ja hurraahuutojen päätteeksi toivommekin kaikenlaisiin yhteisöihin tilaa epätietoisuudelle ja epävarmuudelle. Pari loistokasta esimerkkiä tällaisesta tilanannosta ovat Vuoden vuorovaikutustekoinakin palkitut Lasten koronainfo ja Samu Kempin Apua nuorille -tili, jotka omalla tavallaan madalsivat kynnystä epätietoisuuden ilmaisemiseen ja tiedon jakamiseen epävarmuuden hallitsemiseksi. Heidänkin esimerkkinsä rohkaisemina kannustamme kaikkia lausumaan ne kolme pientä sanaa. Joko sinä olet sanonut ne tänään?

Kirjoittajat

FT Kaisa Laitinen
epätietoinen tutkija ja tutkijatohtori
Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitokselta.

FM Sari Rajamäki
epävarmuuttaan syleilevä yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kieli- ja viestintätieteiden laitokselta.
Väittelee 4.12.2021 työyhteisöön liittymisen ja kuulumisen rakentumisesta vuorovaikutuksessa.

Kirjallisuus

Brashers, D. E. 2001. Communication and Uncertainty management. Journal of Communication 15 (3), 477-497.

Kramer, M. W. 2004. Managing uncertainty in organizational communication. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum Associates Publishers.

Kramer, M. W. & Miller, V. D. 2014. Socialization and assimilation. Teoksessa L. L. Putnam & D. K. Mumby (Toim.) The Sage handbook of organizational communication: Advances in theory, research and methods. 3. painos. Thousand Oaks, CA: Sage, 525–547.

---