Mikä on tieteellisen yhdistyksen merkitys? Mitä pitäisi tutkia ja opettaa vuorovaikutuksesta? Entä mistä vuorovaikutuksen stereotypioista olisi aika luopua ja mitä me kaikki voisimme oivaltaa vuorovaikutusosaamisesta?
Prologos ry täytti 8.4.2019 30 vuotta. Tätä juhlistettiin kyseisenä päivänä Tampereella yhdistyksen tiedekahveilla. Tiedekahvien paneelikeskustelussa pureuduttiin yhdistyksen historian eri vaiheisiin, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä Prologos ry:n merkitykseen tieteenalan kehittymisessä. Keskustelussa päästiin myös vuorovaikutuksen ajankohtaisiin ilmiöihin sekä pohdittiin vuorovaikutukseen liittyviä olettamuksia.
Panelisteina olivat filosofian tohtorit ja yhdistyksen toimintaan eri aikoina ja eri tavoin osallistuneet Tuula-Riitta Välikoski, Merja Almonkari, Ira Virtanen ja Marko Siitonen. Keskustelua johti Prologos ry:n puheenjohtaja Anne Laajalahti. Kiitos asiantunteville panelisteille ja yhdistyksen puheenjohtajalle mainiosta keskustelusta, jota oli mielenkiintoista lähteä kokoamaan blogikirjoitukseksi.
Prologos ry – Mistä on tultu ja mihin?
Tiedekahvien keskustelusta kävi ilmi, miten merkittävä osa Prologos ry ja yhdistyksen toiminta ovat olleet koko puheviestintä tieteenalan kehittymisen kannalta Suomessa. Panelisteista kaksi, Tuula-Riitta Välikoski ja Merja Almonkari olivat olleet paikalla 8.4.1989 yhdistyksen perustamiskokouksessa. Välikoski muisteli, miten jo pienenä ja vasta perustettuna yhdistyksenä oli into osallistua tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kun Almonkari kertoi puheviestinnän tutkimus- ja opetusperinteen lähtökohdista, klassisesta retoriikasta, puhetaidosta, lausunnasta ja näyttämöpuheesta, huomasi näin nuorempi vuorovaikutuksen tutkija todella, miten pitkä matka 30 vuodessa on tultu. Tieteenala on kehittynyt valtavasti. Yksittäisten oppiaineiden, opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden lisäksi on myös Prologos ry:llä ollut paikkansa tässä kehityksessä.
Panelistit Ira Virtanen ja Marko Siitonen kuvasivat osuvasti yhdistyksen tämän hetkisiä vaiheita ja tulevaisuuden haasteita. Virtanen toi esiin sen sitoutumisen ja kunnianhimon, millä omaa tieteellistä yhdistystä on lähdetty aikoinaan rakentamaan. Se on luonut yhteisöllisyyttä puheviestinnän ja vuorovaikutuksen asiantuntijoiden välille. Virtanen korosti myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta, sillä yhdistyksen toiminnan kanavat ovat laajentuneet vuosien myötä. Tänä päivänä yhdistyksen sosiaalinen media, Facebook ja Twitter, sekä vuosikirja Prologi ja ProBlogi ovat paikkoja, joissa vaikutetaan ja tuodaan tieteenalaa näkyväksi. Siitonen tunnisti myös useita tulevaisuuden haasteita, joita tieteenala saattaa kohdata. Esimerkiksi viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimuksen lokeroituminen voi olla haitallista, jos se aiheuttaa eriytymistä tieteenalan tutkijoiden välille. Tällöin tieteellinen yhdistys voisi olla vuoropuhelun mahdollistaja.
Vuorovaikutuksen tulevaisuuden suuntia: Eettisyys, teknologiavälitteisyys ja hyvinvointi
Anne Laajalahti antoi panelisteille tehtäväksi yhdessä pohtia kolmen minuutin aikana, mitä heidän mielestään vuorovaikutuksesta pitäisi tutkia ja opettaa tai mihin meidän olisi hyvä suunnata huomiomme tulevaisuudessa. Ensimmäiseksi tutkimuksen ja opetuksen kohteeksi panelistit nostivat vuorovaikutukseen liittyvät eettiset kysymykset ja niiden tunnistaminen kontekstista riippumatta. Toiseksi aiheeksi esitettiin teknologiavälitteisyyden ja tekoälyn tarkastelua: kenellä on ääni ja kenellä saa olla ääni? Kuka on vuorovaikutuskumppani, mitä on olla ihminen? Kolmantena suuntana tutkimukselle ja opetukselle oli vuorovaikutuksen merkitys hyvinvoinnille ja terveydelle eri konteksteissa.
Yleisössä pohdittiin, millaisia haasteita tieteen popularisoinnissa on. Miten tiedettä voisi tuoda esille, helposti ymmärrettävästi ja yleistajuisesti? Tämän ajateltiin olevan tutkijoiden yhteiskunnallinen tehtävä ja myös tieteellisten yhdistysten yksi tavoite. Yleisön keskustelussa oltiin ajankohtaisissa pohdinnoissa, sillä seuraavana päivänä Helsingin sanomat julkaisi Kari Enqvistin kolumnin, jossa juuri kehotettiin tutkijoita opettamaan kansalaisia ajattelemaan ja olemaan kriittisiä. Tässä keskustelussa tieteelliset yhdistykset voisivatkin olla tärkeitä toimijoita tutkijoiden rinnalla.
Yhteisesti tiedekahveilla pohdittiin sitä, ettei tieteellinen yhdistys voi olla pelkästään sen jäseniä varten, vaan sen täytyisi tavoittaa myös niin sanotun oman kuplan ulkopuolella olevat. Esimerkiksi nostettiin se, miten pelkkä Twitter ei riitä tieteen popularisoinnissa, koska siellä ei useinkaan tavoita oman kuplan ulkopuolisia ihmisiä. Omassa kuplassa voi olla leppoisaa kellua, mutta siitä huolimatta on pystyttävä tarkastelemaan ja ymmärtämään myös muita aivan erimuotoisia kuplia. Ehkä juuri järjestäytyneet tieteelliset yhdistykset voisivat tulevaisuudessa olla tutkijoiden apuna vastaamassa tähän haasteeseen, jotta kriittisen ajattelun taidot ja tieteellinen tieto vakiinnuttaisi paikkansa mielipiteisiin pohjautuvan tiedon sijaan.
Vuorovaikutuksella voidaan muuttaa maailmaa – mutta miten?
Keskustelun lopuksi panelistit saivat yhdistyksen puheenjohtajalta haasteen pohtia, mitä viestintään ja vuorovaikutukseen liittyviä stereotypioita tai myyttejä he haluaisivat poistaa? Näistä vuorovaikutukseen liittyvistä olettamuksista voisimme kaikki luopua:
”Kasvokkain tapahtuva vuorovaikutus on automaattisesti vahvempaa ja parempaa kuin teknologiavälitteinen vuorovaikutus” – Marko
”Naiset ja miehet viestivät eri tavalla läheisissä vuorovaikutussuhteissa” – Ira
”Viesti EI mene perille. Jos todella onnistumme, viesti saadaan korkeintaan välitettyä.” – Tuula-Riitta
”Kun asia on kerran perusteellisesti esitetty, se on myös ymmärretty” -Merja
Monet vuorovaikutuksen asiantuntijat voivat varmaan samaistua näihin. Puhuttaessa kasvokkaisesta ja teknologiavälitteisestä vuorovaikutuksesta, usein olisi arvokkaampaa pysähtyä pohtimaan itse vuorovaikutusta pelkän kontekstin sijaan: mitä siellä vuorovaikutuksessa tapahtuu ja mitkä ne ongelmat tai haasteet siinä ovat? Voisimme myös luopua olettamuksista, että sukupuoli määrittäisi sitä, mitä me vuorovaikutussuhteissa jaamme ja kuinka me itseämme ilmaisemme. Viestin perille menoa ei voida nähdä mekaanisena tapahtumana, vaan viestit tulkitaan.
Myyttien lisäksi saimme panelisteilta kiteytyksiä siitä, minkä vuorovaikutukseen liittyvän taidon he haluaisivat, että kaikki maailman ihmiset voisivat saada itselleen. Jokainen meistä voi kehittyä viestijänä kiinnittämällä lempeästi huomiota seuraaviin asioihin itsessään ja oman elämänsä vuorovaikutustilanteissa:
- ymmärrykseen kuuntelemisen merkityksestä ja tärkeydestä vuorovaikutuksessa
- kohtuulliseen viestintävarmuuteen ja luottamukseen siitä, että omat ajatukset ja niiden ääneen sanominen on arvokasta, jolloin uskaltaa myös jakaa keskeneräisiä ajatuksia toisille
- tunnustusten antamiseen toisille, nostaen esille toisten hyviä puolia, osaamista ja kiittämään hyvin tehdystä työstä
- olemaan vähän enemmän empaattisempi.
Sari Rajamäki
Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto
Johtokunnan jäsen, Prologos ry
Tiedekahvien keskustelun panelistit (vasemmalta)
Tuula-Riitta Välikoski, FT, HM, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto, oikeussaliviestinnän dosentti
Merja Almonkari, FT, jäi eläkkeelle puheviestinnän lehtoraatista vuonna 2018, Jyväskylän yliopiston kielikeskus
Ira Virtanen, FT, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto, vieraileva tutkija, Väestöliitto
Marko Siitonen, FT, apulaisprofessori, Jyväskylän yliopisto
Keskustelua johti Anne Laajalahti, Prologos ry:n puheenjohtaja, FT, koulutus- ja kehittämisjohtaja, Infor