Nyt, kun puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos täyttää kolmekymmentä vuotta, on tieteenalamme jonkinasteisessa identiteettikriisissä – halusimme sitä tai emme. Kolmenkympin kriisi tosin voi olla myös normaali kehitysvaihe.
Identiteettikriisi kumpuaa kysymyksestä, millaisia viestijöitä olemme, kun emme ole enää puheviestijöitä. Ensi kesän jälkeen suomalaisissa yliopistoissa ei enää opiskella puheviestintää pääaineena, vaan oppiaineen nimi on viestintä.
Identiteettikriisi voi olla hyvinkin myönteinen asia. Se on hetki, jolloin on pakko pysähtyä miettimään perusasioita – mikä on tieteenalamme ydintä? Kriisi voi olla myös kehittymisen paikka. Se on ajankohta, jolloin on syytä suunnata katse tulevaan.
Tällaisessa tilanteessa sekä Prologos että alan opetus ja tutkimus joutuvat sanoittamaan uudestaan sitä, mitä alallamme tarkastellaan ja mihin se fokusoituu. Joudumme etsimään uusia ilmaisuja sille, mikä sitoo meitä yhteen ja samalla erottaa meidät muista viestintätieteistä.
On siis hyvä hetki pohtia, mikä on alallamme teoreettinen perusta, jolle tulevaisuuden voi rakentaa. Lienee selvää, että tieteenalamme keskittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen viestintätieteellisestä näkökulmasta. Mutta miten muuten sitä voisi rajata?
Aino Sallinen, alamme ensimmäinen tohtori ja professori Suomessa, piti juhlapuheen Prologoksen 30-vuotisjuhlan illallisella. Puheessaan hän muistutti alamme perinteistä. Myös omasta mielestäni on hyvä katsoa historiaan, kun suuntaamme katseen tulevaan.
Retoriikasta vuorovaikutukseen
Tieteenalamme juuret ovat retoriikassa. Retoriikan traditio näkyy monella tavalla alamme opetuksessa ja etenkin tutkimuksessa. Mielestäni on äärimmäisen tärkeää, että alamme asiantuntijat myös tulevaisuudessa hallitsevan retoriikan perusteet. Onkin ollut huvittavaa välillä havaita, kuinka esimerkiksi someviestinnän luotettavuudesta tai kiinnostavuudesta tehdään havaintoja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kaikille retoriikan alkeet hallitseville.
Onkin ollut huvittavaa välillä havaita, kuinka esimerkiksi someviestinnän luotettavuudesta tai kiinnostavuudesta tehdään havaintoja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kaikille retoriikan alkeet hallitseville.
Nykyinen puheviestinnän opetus Suomessa on jatkumoa 1800-luvun lopulla alkaneelle lausunnan, äänenkäytön ja puhetaidon opetukselle. Lausunnan ja äänenkäytön opetus on karsiutunut vuosien varrella lähes kokonaan tieteenalaltamme, mutta aina voi kysyä onko tämä pelkästään hyvä asia. Jos olemme ihmisten vuorovaikutuksen asiantuntijoita, niin meillä pitäisi varmaan olla ymmärrystä myös ihmisäänen vaikutuksista.
Puhetaidon perinne sen sijaan näkyy edelleen, ja puhetaidon opetuksesta alamme alkoi kehittyä myös Yhdysvalloissa. Puhetaito-termi on opetuksesta lähes kadonnut ja nykyisin puhutaan esiintymisestä. Esiintyminen on aina ollut alallamme keskeinen taito-opetuksen alue, mutta tutkimuksessa se on jäänyt varsin vähälle huomiolle. On kuitenkin ollut selviö, että alamme asiantuntijat hallitsevat esiintymisen teoreettisen perusteet. Jatkossakaan mikään muu tieteenala ei tarkastele esiintymistä yhtä monipuolisesti. Esiintymisen teoria on keskeistä myös esimerkiksi vaikutelmien hallinnassa tai brändin rakentamisessa.
Vuorovaikutuksen näkökulman vahvistuminen tieteenalalla alkoi 1960-luvulla. Tämä tarkoitti nimenomaan interpersoonalisen viestinnän ja ryhmäviestinnän tutkimuksen kehittymistä. Oman näkemykseni mukaan Suomessa vuorovaikutuksen näkökulma jyräsi esiintymisen valta-aseman alallamme 1990-luvulla.
Kansainvälisessä tutkimuksessa ryhmäviestintä on ollut jo pitkään poissa muodissa, mutta Suomessa aihealue on nykyisin yllättävän suosittu tutkimuskohde, mikä on erinomaista. Keskeisin teoreettinen perusta puheviestinnällä on ollut – ja on mielestäni edelleen – interpersonaalisessa viestinnässä. Interpersonaalisen viestinnän osalta tutkimuksemme liittyy hyvin alan ajankohtaiseen, kansainväliseen teoreettiseen keskusteluun, vaikka varsin kapeasti.
Pirstaleisuus uhkana
Kansainvälisesti on jo 1980-luvulta keskusteltu alamme pirstaleisuudesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että viestinnän tutkimus ja opetus jakaantuu yhä pienempiin osa-alueisiin kuten terveysviestintä, perheviestinä, poliittinen viestintä, johtamisviestintä ja teknologiavälitteinen viestintä. Näistä osa-alueista on tullut yhä itsenäisempiä kuppikuntia, jotka tuntevat huonosti toistensa tutkimuksia, teorioita tai julkaisuja.
Vaarana tällaisessa kehityksessä on, että ei nähdä metsää puilta eli sitä, mikä on yhteistä ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Tällaisesta kapeasta osa-alueesta tulee helposti myös keskeinen identiteetti, joka korvaa laajemman tieteenalapohjaisen identiteetin, jos se ei ole selkeä. Yhteisen kivijalan miettiminen ei siis ole turhaa.
Mielestäni tässä tilanteessa onkin syytä suunnata katse taakse päin, jotta näkisi paremmin eteen päin. Tällöin ei ole myöskään vain uusimpien trendien vietävissä. Näkisin siis historiaan katsoessani, että alamme keskiössä vastaisuudessakin ovat esiintyminen (ml. retoriikka), ryhmäviestintä ja interpersonaalinen viestintä. Näitä viestinnän tasoja on syytä tarkastella kaikissa nykyisissä konteksteissa ja tutkia, miten ne liittyvät yhteiskunnassa pinnalla oleviin ilmiöihin kuten vaikkapa hyvinvointiin, yksinäisyyteen, työelämän muutokseen, yhteiskunnalliseen vastakkainasetteluun, teknologiseen kehitykseen, tekoälyyn, pakolaisuuteen tai ilmastonmuutokseen.
Pekka Isotalus
Puheviestinnän professori
Tampereen yliopisto