Suuret liikahdukset ihmisten välillä eivät aina vaadi järeitä puitteita ja menetelmiä. Tarvitaan yhteinen aika, paikka tai areena, sopivasti tahtoa ja sopivaa tukea. Parhaimmillaan voi käydä niin, että ihmiset, jotka eivät ole puoleen vuoteen puhuneet toisilleen kasvotusten, alkavat puhua, tai että suhdetta kauan piinannut väärinteko sanoitetaan, siitä otetaan vastuu ja pahamieli tulee hyvitetyksi. Näin olen nähnyt tapahtuvan – sovittelussa.
Inhimillisen toiminnan eri alueilla kysytään samaa: miten hallita tai ratkaista konflikti- tai ristiriitatilanteita rakentavasti. Yhä useammin vastausta kysymykseen on haettu sovittelusta. Jotakin tästä kertoo sovittelun eri muotojen yleistyminen myös meillä Suomessa. Tutumpien rikos- ja riita-asioiden sovittelun, tänä vuonna 15 vuotta täyttävän koulujen vertaissovittelun (VERSO) ja rauhansovittelun lisäksi on mm. ympäristösovittelu, lähisuhdeväkivaltasovittelu, työyhteisösovittelu, kaupallinen sovittelu, monikulttuurinen sovittelu, perheasiansovittelu ja naapuruussovittelu. Sovittelun sovellettavuutta mietitään myös esimerkiksi mediassa. Kaivataan keinoja liennyttää ja luoda rakentavuutta aggressiiviseksi ja kärjistyneeksi koettuun julkiseen keskustelukulttuuriin. Miten siihen sopisi sovitteleva ote, on yksi Tampereen yliopiston sovittelujournalismi -toimintatutkimuksen kysymyksistä.
Sovittelua kuvataan usein konfliktinhallintamenetelmäksi, jossa puolueeton ulkopuolinen henkilö, sovittelija, auttaa riidan osapuolia erityisen sovittelumenettelyn avulla etsimään yhteistä ymmärrystä ja mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja. Sovittelua ei ole ilman vuorovaikutusta: se on läpeensä vuorovaikutuksellista toimintaa, jonka ytimenä on dialogisuus, toisen ihmisen näkökulman ymmärtäminen ja huomion kiinnittäminen tulevaisuuteen. Sovittelun filosofiaan kuuluu myös neutraalius: sovittelija ei ole kenenkään puolella eikä hän tee päätöksiä. Työnjako on näin ollen selvä: asian omistavat ristiriidan osapuolet, mutta prosessista pitää huolta sovittelija tukemalla osapuolten yhteistä ymmärtämistä. Joskus sovitteluun liitetään erheellisesti ratkaisun härkäpäinen tavoitteleminen. Sovittelun itseisarvona ei kuitenkaan ole kompromissi, sovinto tai sopimus. Olennaista on osapuolten keskinäinen vuorovaikutusprosessi, ajatusten ja tunteiden esilletuominen ja niiden pohjalta eteneminen.
Vuorovaikutuksen kouluttajana ja tutkijana sekä vapaaehtoissovittelijana mietin, mikä sovittelussa minua puhuttelee juuri nyt. Kokosin hieman yleistäen seuraavaa:
- Sovittelussa kaikkien osallistuminen on lähtökohta: siinä ei voi olla äänettömiä yhtiömiehiä tai -naisia. Osallistujilla on jopa velvollisuus tuoda esille oma näkemyksensä, kokemuksensa ja tunteensa. Tilanteisesta tasavertaisuudesta pidetään kiinni. Ulkopuolisen maailman hierarkiat eivät oikeuta – tai eivät ainakaan saisi – enemmän puheaikaa tai etuoikeutettuja puheenvuoroja.
- Sovittelussa keskitytään suhteisiin. Keskiössä on se, mitä osapuolet tekevät toisilleen, miten asennoituvat toisiinsa ja kohtelevat toisiaan ja samalla myös itseään. Sovittelun ydin ei ole vain konfliktin tai ristiriidan ratkaisemisessa, vaan yhtä olennaista on ajatus sosiaalisten suhteiden korjaamisesta ja tukemisesta. Usein sovittelussa pääasia onkin se, että ihmiset hakevat hyvitystä huonolle kohtelulle, sivuuttamiselle, loukkauksille ja mitätöinnille. Hieno ajatus mielestäni on se, että sovitteluvuorovaikutuksessa osapuolilla on tilaisuus rakentaa suhteensa uudella tavalla ja myöntää itselleen ja toiselle aikaisemmasta, konfliktin tuottaneesta suhteesta poikkeavat (ja sitä hyvittävät/korjaavat) roolit.
- Sovittelu tunnustaa sekä erilaisuuden että yhteyden. Erilaisuus on pikemminkin lähtökohta, jonka pohjalle yhteys syntyy eikä toisin päin. Dialogi ja ymmärtäminen tarkoittavat sovittelevassa vuorovaikutuksessa nimenomaan erilaisuuden arvostamista. Tavoitteena ei ole yhdenmukaiset näkemykset tai erojen piilottaminen vaan päinvastoin kutsua osapuolia ilmaisemaan rehellisesti näkemyksensä ja tulkintansa – vastavuoroisuuteen sitoutuen. Kuuntelemisen ja yhteisen ymmärtämisen eteen tehdään töitä.
- Sovittelussa tuetaan ihmisten omaa halua ja kykyä ratkoa keskinäisiä hiertymiään. Lähtökohtana on vapaaehtoisuus ja ajatus, että osapuolet ovat keskinäisen riitansa parhaita määrittäjiä ja myös ratkaisijoita. Luottamus ihmisten kykyyn selvittää keskinäisiä asioitaan on kannattavaa: yhdessä synnytetty lopputulos lisää myös ratkaisuun sitoutumista ja siten muutosta. Sovitteluun pätee hyvin viisaus: kannettu vesi ei kaivossa pysy.
- Sovitteluun on sisäänrakennettu oppimisen ja inhimillisen kasvu tavoite. Sovitteleva vuorovaikutus tukee yksilön, lähipiirin ja myös laajemman yhteisön selviytymistä kärjistyneissä tilanteissa. Se voimaannuttaa ja luo tulevaisuuden uskoa. Parhaimmillaan yksilön ja myös yhteisön vuorovaikutusosaaminen kehittyy, latautuneita ristiriitatilanteita osataan hallita paremmin. Osapuolet luovat itse askelmerkit parempaan vuorovaikutukseen.
Sovittelevan vuorovaikutuksen periaatteita voi soveltaa kaikissa vuorovaikutussuhteissa, myös silloin kun itse on vaikkapa asemansa puolesta jollain lailla osallinen. Esimerkiksi esimiehille sovittelevat menetelmät ovat oivallinen työkalu tarttua työyhteisön konflikteihin; varsinkin kun tiedetään, että riittävän varhainen puuttuminen on työhyvinvoinnin kannalta keskeistä. Sama varhainen tarttuminen koskee mielestäni myös perhe- ja ystävyyssuhteita. Omien ajatusten ja kokemusten rehellistä kertomista, kuuntelemiseen keskittymistä, yhdessä ymmärtämistä ja ongelmaratkaisua voidaan soveltaa siellä missä suhteissa hiertää.
Maija Gerlander
Yliopistonlehtori, FT
Tampereen yliopisto