Polarisoitunut keskustelu on tämän ajan ongelma. Ihmiset leimataan kannattajiksi tai vastustajiksi. Kukkahattutädeiksi tai natseiksi. Digihörhöiksi tai jämähtäneiksi. Missä on hyvin perusteltu, toista osapuolta ja hänen näkökulmiaan kunnioittava, tai ainakin ymmärtämään pyrkivä dialogi?
Viestinnän opettajana ja tutkijana olen ehtinyt ahdistua monen julkisen keskustelun äärellä niin television keskusteluohjelmia katsoessani kuin sosiaalisen median räävitöntä kommentointia lukiessani. Ratkaisuna olen yrittänyt sulkea silmäni. Olen poistunut (hetkellisesti) esimerkiksi Facebookista ja jättänyt television keskusteluohjelmat katsomatta. Boikotoinut koko touhua. Kun palasin esimerkiksi Faceen, huomasin, ettei yhden naisen boikottini ole juurikaan tuottanut tulosta – tuskin sellainen koskaan lopulta johtaakaan mihinkään.
Olemme varmasti monet yhtä mieltä siitä, että vuorovaikutusosaamista tarvitaan monessa paikassa, eikä vähiten keskusteltaessa erilaisista arvoista, asenteista, näkemyksistä ja kokemuksista niin mediassa kuin kasvokkainkin. Monessa yhteydessä olen kuullut puheenvuoroja siitä, että näitä taitoja ja osaamista tulisi opettaa mahdollisimman monella kouluasteella, mahdollisimman monessa paikassa ja mielellään läpäisevällä periaatteella, eli liittyneenä kaikkeen tekemiseen. Valitettavasti tässä, kuten monessa muussakaan asiassa oppiminen pelkkien omien kokemusten pohjalta on mahdollista, mutta voi viedä paljon aikaa ja johtaa jopa ei toivottuihin oppimistuloksiin. Vuorovaikutusosaamista voi kyllä oppia kuka tahansa ja missä tahansa, mutta kuka voi, ja kenen kannattaa näitä asioita opettaa?! Tilannetta voisi verrata siihen, että voisin itse viestinnän opettajana haluta ottaa omaan opetukseen mukaan vähän kemiaa, koska onhan koko elämä yhtä kemiaa, sitä on kaikkialla ympärillämme ja kaikki ”koemme” sitä jatkuvasti. Otetaan siis jotain nesteitä ja aineita ja sekoitellaan niitä viestinnän tunnilla ja katsotaan sitten, mitä syntyy. Opitaanhan siinäkin jotain – onko se sitten tehokasta ja tarkoituksenmukaista on sitten toinen juttu.
Koen, että viestinnän asiantuntijoilla on käytössään hyviä keinoja vuorovaikutusosaamisen opettamiseen ja, jos nyt ei ihan polarisoituneen keskustelukulttuurin muuttamiseen, niin ainakin sen kyseenalaistamiseen. Mikäli vain tahtoa on. Onhan toki polarisoitunut keskustelu myös monen tahon etu ja ehkä poliittinenkin motiivi. Sitä suuremmalla syyllä, ilmiöön tulisi suhtautua kriittisesti ja aktiivisesti, ei passivoitumalla ja vetäytymällä.
Viestinnän asiantuntijoiden keinovalikoima keskustelukulttuurin muuttamiseen on laaja, mutta otan tässä nyt esimerkiksi vuorovaikutusosaamisen eettisten näkökulmien esiin nostamisen ja argumentoinnin opetuksen. Jos hieman kärjistän, niin perinteisesti väittely (ja joskus jopa argumentointi) nähdään kilpailuna siitä, kuka voittaa ja kenen näkemys, ehdotus tai asia saadaan näyttämään vahvemmalta ja vakuuttavammalta. Erilaiset väittelyklubit ovat suosittuja esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Oman kokemukseni perusteella opiskelijat hakeutuvat usein viestinnän kursseille oppiakseen väittelemään ja esiintymään vakuuttavasti – myymään itsensä ja asiansa tehokkaasti. Harvemmin kurssin alussa kukaan ilmoittaa tavoitteekseen sen, että haluaisi oppia ymmärtämään toisten näkökulmia, haluaisi antautua dialogiin oppiakseen toisilta ja mahdollisesti pystyä muuttamaan omia näkökantojaan ja asenteitaan. Jos haluamme välttää polarisoituneen keskustelun, niin ehkä myös nämä voisivat olla hyviä tavoitteita oppimiselle? Suvi-Tuuli Murumäen ja Tarja Valkosen Prologoksen vuoden 2016 Vuorovaikutuksen tutkimuksen päivillä esittelemä kutsuretoriikka on mielestäni hyvä esimerkki siitä, että viestinnän ja vuorovaikutuksen opetuksen ja tutkimuksen tehtävänä voi olla yhdistää sekä eettisyys että tehokkuus. Murumäki ja Valkonen kiteyttivät Tampereella lokakuussa 2016 pitämässään esityksessä kutsuretoriikan sanoman siihen, että ”Jommankumman tai kummankin vuorovaikutusosapuolen näkemykset saattavat muuttua yhteisen ymmärryksen lisääntyessä, mutta ko. muutos ei ole itseisarvo tai tavoite”. Eli back to basics – tehokkuus JA TARKOITUKSENMUKAISUUS. Suosittelen tutustumaan.
Viime aikoina on myös digitaalisista opetusmenetelmistä ja digitaalisaatiosta käyty polarisoitunutta keskustelua esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilla ja keskusteluissa (ks. https://www.hs.fi/aihe/digitalisaatio/). Kirjoittajat nimittävät ”vastapuolelaisia” esimerkiksi digiuskovaisiksi, markkinamiesten höynäyttämiksi tai vastarannankiiskiksi näkökulmasta riippuen. Asiallistakin keskustelua on, mutta se tuntuu usein hautautuvan puolesta – vastaan –ajattelun jalkoihin. Viestinnän tutkimuksessa ja opetuksessakin on ’vanhoina hyvinä aikoina’ vertailtu kasvokkaisviestinnän ja digitaalisesti väitetyn vuorovaikutuksen eroista, haitoista ja mahdollisuuksista. Onneksi tässä asiassa on viestintätieteiden kentällä menty pitkälle eteenpäin. Tästä keskusteltiin vilkkaasi Helsingissä Tieteiden talolla järjestetyssä Prologoksen Puheviestinnän teemapäivässä 13.10 2017, jonka teemana oli nimenomaan kasvokkais- ja verkkoviestinnän limittyminen, sen tutkimus ja käytännöt.
Mikäli tämä teemapäivä meni nyt ohi, on edelleen mahdollisuus päästä kuuntelemaan alan asiantuntijoita ja keskustelemaan viestinnän näkökulmista, tutkimuksesta, kokemuksista ja näkemyksistä lokakuun loppupuolella järjestettävässä medioitua viestintää ryhmissä, verkostoissa ja organisaatioissa käsittelevässä kongressissa, (Mediated) Social Interaction in Groups, Networks and Organizations. ECREA:n (European Communication Research and Education Association)järjestämä kongressi järjestetään Helsingissä 23.–25.10.2017.
Osallistutaan, osallistetaan ja otetaan kantaa. Ei käännetä katsetta pois, vaan ollaan mukana keskusteluissa, opitaan ja opetetaan eettisyyttä, toista arvostavaa argumentointia, palautteen antamista ja vastaanottamista, neuvottelutaitoja, kuuntelemista ja niin edelleen. Ja luotetaan asiantuntijoiden ammattitaitoon, tässäkin asiassa.
Lotta Kokkonen
Yliopistonopettaja
Jyväskylän yliopiston kielikeskus